ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA. (continued 2)

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua, jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.

Popol-Vuh.

Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen »Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri. Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme, ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä. Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan »seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700 vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä, jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli »Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja, joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.

Toltekit.

Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja 13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä, mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl, merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta. Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi, jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista, toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon, josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt, toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl» sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä. Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan, ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.

Aztekkien historia.

Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat, niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa, että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n 1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä. Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä», rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan, vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin, jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma (espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit, joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.

Rakennukset.

Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä. Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja, ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä, suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö. Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille; osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja, mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin, mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja heidän lapsensa syntyivät vapaina.

Oikeuslaitos.

Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa. Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö. Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki. Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo, toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle. Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi, jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta, väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla kärvennettiin päänahkaan kiinni.

Sotalaitos.

Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä, kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit. Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli», kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät. Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas, että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään, taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen. Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia. Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.

Uskonto.

Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin. Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat, jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa». Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit, joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti, kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän. Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin, ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain. Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja, lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia, mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen, varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan, mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu, niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota, jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan. Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle, sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi. Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta. Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan syönti.

Kuvakirjotus.

Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset. Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen, kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin. Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja 8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä (400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle; tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52 vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä, melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan: herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen, patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää, niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä, kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli »vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi. Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle. Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan, niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja juhlien uuden ajanjakson.

Kasvatus.

Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa. Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään. Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia, jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina, juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa ja lakeja.

Avioliitto.

Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta, jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi. Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.

Hautaus.

Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa. Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki. Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita. Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.

Maanviljelys ja ravinto.

Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä. Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin »cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl» (suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset »pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.

Vaatteet ja koristeet.

Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla »tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään, vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.

Metallien käyttö.

Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia, joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi, parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.

Taide.

Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset, puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien, rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä, köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine, johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia, elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset. Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.

Maya-kultuuri.

Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys, samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa, suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää. Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia. Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja. Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia, alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa; samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta. Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään. Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa. Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa, joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa. Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa, että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.