PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA. (continued 2)

Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan.

Kaupan järjestämiseksi leimattiin kuita- ja hopearahoja, sillä edellisten hallitsijain aikana oli ollut vain tinarahoja. Kun samalla kaupan suojeluksesta pidettiin muullakin tavalla huolta, niin alkoivat muukalaiset laivat pian uudelleen saapua Malakan satamaan. Duarte Fernandez, joka oli ollut Malakassa vankina ja oppinut maan kieltä, lähetettiin lähettiläänä Siamiin. Hän oli ensimäinen portugalilainen, joka saapui tähän mahtavaan Taka-Intian valtakuntaan. Siamin kuningas asui silloin Ajuthiassa, joka nykyisin on raunioina, mutta siihen aikaan oli Aasian loistavimpia kaupungeita. Fernandez otettiin siellä mitä parhaiten vastaan. Hänen kerallaan saapui sitten kenraalikapteenin luo siamilainen lähetystö, joka muun muassa toi kuningas Manuelille lahjaksi kruunun, kultamiekan ja kalliin rubinisormuksen. Palatessaan sai siamilainen lähetystö viedä kuninkaalleen Albuquerquen vastalahjat. Myös Pegun hallitsijan luo Albuquerque lähetti lähettilään tekemään ystävyyssopimuksen. Melkein kaikki Javan ja Sumatran malaijilaiset ruhtinaat riensivät hänelle ystävyyttään vakuuttamaan. Ainoastaan Arakan ja Atshin, joka on Sumatran pohjois-osissa, pysyivät vihamielisinä. Atshin seuraavina aikoina tuon tuostakin antoi karkotetuille maureille apuaan, näitten yrittäessä vallottaa takaisin Malakkaa, ja häiritsi merirosvoudella Portugalin kauppaa. Kiinankin kanssa koetti Albuquerque päästä ystävällisiin väleihin, vaikka lähettilään lähettämisen täytyi jäädä myöhempiin aikoihin. Portugalilaiset kauppalaivat kävivät Kiinan satamissa jo v. 1515. Tavaransa ne saivat myydä, mutta maihin Portugalilaisia ei laskettu.

Sanoma Ptolemaioksen »Kultaisen Khersonneson» vallottamisesta teki Europassa syvän vaikutuksen. Sitä vielä lisäsi komea lähetystö, jonka Manuel kuningas v. 1513 lähetti Roomaan Tristão da Cunhan johdolla viemään paaville lahjaksi kullalla ja jalokivillä koristettuja kirkollisia vaatteita ja raskaita kulta-astioita. Juhlallisena kulkueena tämä suuri lähetystö maaliskuussa v. 1514 kulki Roomaan, mukanaan muun muassa valtava elefantti, joita Italiassa ei oltu nähty vanhan Rooman aikain jälkeen, ja komeasti varustetun persialaisen hevosen selässä istuva metsästysjaguari, joka oli Ormuksen kuninkaan lahja. Kadut olivat niin täynnä väkeä, että juhlasaatto tuskin pääsi kulkemaan. Sant Angelon linnasta ammuttiin tykeillä ja paavi tuli ikkunaan katselemaan saaton ohikulkua. Elefantin täytyi kolmasti polvistua hänen pyhyytensä edessä, kaikkien katsojien rajattomaksi ihmeeksi. Portugalilaiset olivat itsetietoisia menestyksestään taistelussa maurien kanssa ja tahtoivat näiden kalliiden ja outojen lahjain kautta yhä vakuuttavammin ilmaista niiden suurta merkitystä.

Malakasta Albuquerque lähetti laivoja Molukkien saarille. Tästä retkestä kerromme myöhemmin enemmän. Sitä johti Antonio d’Abreu, joka Malakan vallotuksessa oli saanut luodin poskeensa, niin että hän menetti hampaansa ja osan kielestään, mutta siitä huolimatta, paikalla kun sai haavansa sidotuksi, oli valmis lähtemään uudelleen taisteluun. Malakkaan jätettiin linnan varusväeksi 300 miestä ja kymmenen laivaa, joissa oli sama verta väkeä. Näin oli Malakka riittävästi suojeltu kaikkia hyökkäyksiä ja kapinayrityksiä vastaan. Mahmud sulttaani oli nimittäin peräytynyt Bintangin saarelle, vanhan Singapurin kaakkoispuolelle, ja hänen poikansa Alaeddin oli miehittänyt vastapäätä mannermaalla olevan Dshohorin, niin että he täältä vallitsivat tietä Maustesaarille ja saattoivat yhtämittaa häiritä Portugalilaisia Malakassa.

Tammikuussa 1512 Albuquerque kolmella laivalla lähti paluumatkalle Intiaan, mukanaan puolensataa javalaista puuseppää, joitten piti olla apuna laivain rakentamisessa. Mutta Sumatran vaarallisella rannalla joutui hänen amiraalilaivansa »Flor de Mar» hiekkasärkälle ja kärsi haaksirikon. Albuquerque menetti kaiken sotasaaliinsa ja voitonmerkkinsä ja javalaiset puusepät käyttivät tilaisuutta vallatakseen sen laivan, jossa heitä kuljetettiin, ja paetakseen Sumatran rannikolle. Helmikuun alussa Albuquerque itse saapui Kotshiniin.

Goan vaurastuminen.

Goassa oli Portugalilaisia sillä välin piiritetty ja ahtaalla he olivat olleetkin. Pienillä kahakoilla vihollinen kaiken aikaa uuvutti vähäistä portugalilaista joukkoa ja sen intialaista apuväkeä. Mutta pian saapui kuitenkin niin runsaasti lisävoimia, että kaikki hyökkäykset voitiin torjua ja lisäksi vallottaa linna, jonka Bijapurin shahi oli rakennuttanut mannerrannalle. Siinä saatiin vangiksi useita portugalilaisia karkureita; he saivat pitää henkensä, mutta kaikki silvottiin, mikä milläkin tavalla, ja lähetettiin sitten takaisin Portugaliin. Eräs näistä, Lopez nimeltään, pyysi päästä Helenan saarelle asumaan, jottei hänen tarvinnut palata takaisin isänmaahansa niin surkean häpeän alaisena. Pyyntöön suostuttiin, hänelle annettiin pari kolme neekeriorjaa seuraksi, ja niin sai Helenan saari ensimäiset asukkaansa.

Bijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta luovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten kasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein kauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten tuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta riippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys, mutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset ostettavat ulkomaalta.

Vaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin epäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat tapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä, saapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina tarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin puolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa Egyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn hallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta, kun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet solmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä avioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri merkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että paitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty »Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.

Goasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta Intiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti asiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu edustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi oman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan rakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu ja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin kaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi, että »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan basareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla myytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia ja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston mausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla. Rikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat kivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa oli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta ohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen loistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman hallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan loppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan sananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet ottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa asuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen juhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija, niin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä ylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli suurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät pelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia mahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti varhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten naisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin, ettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten itämaalaiset naiset.

Mutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui, Hollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen koommin enää kohonnut.

Sotatoimet Punaisella merellä.

Egyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman vahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla juonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia vastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan vihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa 1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700 portugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan, jonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan. Sieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä vuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä vaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs arabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin tietä näyttämään.

Arabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt Adeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa. Kun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian merelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa ne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin edelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli muuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on tulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan sitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään tuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi portugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja vastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon väkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä portugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut erään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut köyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin toiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti taistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.

Albuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti neljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten Punaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää etsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli runsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa. Purjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen säännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä matkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta rajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun toiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut, niin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja menettää tauteihin paljon väkeä.

Päästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu ja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin hallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman Diuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa kaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat anastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.

Ormus vallataan.

Albuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän kotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä oli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin hallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin Persian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille veroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman verenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten ylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan, niin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa tilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen. Yritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista kaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.

Albuquerquen ero ja kuolema.

Kun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin saavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo Soarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli vihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He uskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä mahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä Ormuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä, että hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin petoksen merkkinä.

Albuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat kuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä. Ylimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi oli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen vihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua hänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi Albuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen seuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä, hän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö se voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien vuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas kapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten kanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan suosion.»

Albuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi päästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän äkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen. Ystäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen kirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän Majestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani rattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta jää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä muistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat puolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan sataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16 p. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan valkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla samettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja kultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät olivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta. Pitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli yhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki korkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis juhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.

Luonnekuva.

Affonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa oikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut muitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan kauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan toteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti, mutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka jätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen. Usein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli vähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui. Hän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla aikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä tarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot. Valtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista. Hän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä hinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys ja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen ovensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän soi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt sihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista tarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta. Lahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti kuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja ritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa hän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän kuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan vallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle, niin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi voidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö, eikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta suunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot. Eikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun Goan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit olivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute Portugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö lähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita. Albuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä ja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille ja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita he eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä kutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole puutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan käynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat hänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit olleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna uskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos he hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»

Albuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta siitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät maanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten sotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan kuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten vainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena, jonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten voisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta yritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot Niilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti sen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös mietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta ryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin muhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.

Epäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita Portugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa. Kuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt erottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen vihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet Intiassa suuria aikaan.

Albuquerquen seuraajat.

Albuquerquen seuraaja Soarez purjehti suurella laivastolla Punaiselle merelle ja pääsi aina Dshiddaan saakka, johon Egyptin sulttaanin laivasto oli peräytynyt; mutta ahtaitten väyläin ja koralliriuttain vuoksi hän ei voinut satamaan tunkeutua, vaan sai tyhjin toimin palata takaisin. Parempi menestys hänellä oli Ceylonissa, jonka ruhtinas suostui maksamaan Portugalille veroa ja rakentamaan linnan Colombon satamaan, johon maurilaiset alukset olivat alkaneet purjehtia maustekauppoja tekemään. Soarezin jälkeen oli Sequeira, sama mies, joka oli Malakan vallotuksessa taistellut niin urheasti, muutaman vuoden Intian maaherrana. Hänkin teki retken Punaiselle merelle, poiketen Massovan satamaan, jonne vietiin palaava abessinialainen lähetystö. Abessinia oli monta kertaa pyytänyt Portugalin apua muhamedilaisia vastaan, jotka uhkasivat kokonaan vallottaa maan ja tuhota sen vanhan kristillisen kirkon, mutta vasta v. 1542 Christopher da Gama, amiraali da Gaman nuorempi veli, saapui sinne, mukanaan 450 portugalilaista sotamiestä. Näitten avulla muhamedilaisten hyökkäys saatiin pysäytetyksi, mutta Gama itse joutui vangiksi ja menetti henkensä. Samaan aikaan Abessinia sai ensimäiset jesuittalaiset lähetyssaarnaajansa, jotka koettivat taivuttaa sen vanhaa kirkkoa yhtymään Rooman kirkkoon. Sequeira teki sotaretken Diutakin vastaan suurella laivastolla, mutta yritys meni myttyyn.

V. 1521, Manuelin seuraajan, kuningas Juhana III:nen hallituksen ensi vuotena, tapahtui Ormuksessa kapina, jossa toista sataa portugalilaista sai surmansa. Linna kuitenkin piti puoliaan. Ormuksen kuningas aikoi koko väkensä kanssa muuttaa pois kaupungistaan, mutta vihdoin saatiin aikaan sopimus ja kaikki jäi ennalleen.

Vasco da Gama varakuninkaana.

V. 1524 lähetettiin iäkäs Vasco da Gama vielä kerran Intiaan järjestämään sen rappiolle joutuneita oloja. Gama tuli varakuninkaan arvoisena ja alkoi ankarasti puhdistaa portugalilaisten siirtokuntain hallintoa, vaatien takaisin kaikki rahat ja tavarat, mitä oli eri verukkeilla anastettu kruunulta. Korkeitten virkamiesten täytyi maksaa takaisin suuria rahasummia ja kauppalaivain luopua tykeistään, joita ne olivat hankkineet kruunun varastoista suojakseen. Tämä toimenpide kuitenkin vaikutti, etteivät laivat enää uskaltaneet yhtä usein Intiaan purjehtia ja kauppa siitä kärsi. Vasco da Gama olisi epäilemättä paljon kohottanut Portugalilaisten rappeutuvaa mahtia, jos hän olisi saanut kauemmin vaikuttaa. Mutta hän kuoli jo samana vuonna ja haudattiin Kotshiniin, josta ruumis kuitenkin myöhemmin siirrettiin Portugaliin.

Eräs aikalainen kuvaa Vasco da Gamaa keskikokoiseksi mieheksi, rohkeaksi ja urheaksi yrityksissään, ankaraksi käskyissään, kamalaksi vihassaan, sitkeäksi vaaroissakin ja ankaran oikeamieliseksi tuomariksi. Uskonnollisesta innosta ja Portugalin kunnian vuoksi hän oli alati valmis vaaroihin antautumaan. Ritarillinen asekunnia ja kristinuskon levittäminen olivat hänen elämänsä päämäärät, niinkuin niin monen muunkin portugalilaisen ylimyksen. Monelle heistä, varsinkin jaloimmille, Intian sota oli pyhää sotaa, ristiretkeä kristikunnan perivihollista vastaan. On omituista, että samaan aikaan, kun Keski-Europpa oli uskonpuhdistukselle kypsynyt, Iberian niemimaan molemmat maat yhä hehkuivat samanlaista sammumatonta ritariaikaista uskonintoa ja taistelukiihkoa vääräuskoisia vastaan kuin ristiretkien parhaimpina aikoina. Tämä tuntuu pohjoismaalaisten mielestä käsittämättömältä, mutta on muistettava, että Espanja ja Portugal olivat saaneet katkerammin ja kauemmin kuin muu Europpa, Balkanin niemimaata lukuun ottamatta, kokea maurien sortoa omassa maassaan ja heidän rosvoretkiä rannoilleen. Ne olivat saaneet viimeiseen saakka kärsiä sitä, että tuhansia kansalaisia kitui Afrikan puolella maurien vankiloissa, taikka heidän orjinaan. Espanjasta viimeiset maurit karkotettiin vasta samana vuonna, jona Columbus lähti retkelleen. Ja yhä vielä täytyi Iberian niemimaan kansain olla ainiaan varuillaan, etteivät uskon viholliset meren takaa päässeet rantoja ryöstämään. Kirkolta ja vapaaehtoisilta ristisotureilta ne olivat saaneet pysyvää ja tehokasta apua kansallisessa vapaustaistelussaan sekä niiden avulla lopulta voittaneet. Kiitollisuus kirkkoa kohtaan oli siitä vilpitön ja pysyvä.

Nuno da Cunha.

Seuraavista kenraalikapteeneista oli Nuno da Cunha etevin. Hän saapui Intiaan v. 1529 ja hoiti laajan siirtomaavaltakunnan asioita lähes kymmenen vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka hänkin sai ansioittensa palkaksi kuninkaansa kiittämättömyyden.

Nuno da Cunhan aikana vallotettiin vaihtelevien taisteluitten jälkeen Diu, jota sitten suuri turkkilainen laivasto koetti takaisin anastaa, vaikka turhaan. Bombay, Salsette saari ja Bassein liitettiin Portugalin alusmaihin. Mutta Cunhan seuraajaksi tuli Intiaan eräs Albuquerquen sisarenpojista, joka jo oli heikko vanhus eikä voinut mitään aikaan saada. Intia oli jo siihen määrään kuluttanut Portugalin voimia, ettei kotimaasta enää liiennyt riittävästi nuorta väkeä puolustamaan saavutettuja alueita ja pitämään maureja poissa Intian markkinoilta: sen vuoksi ruvettiin sinne nyt lähettämään rikoksentekijöitä. Siitä syystä taas monet portugalilaiset kapteenit erosivat ja palasivat Nuno da Cunhan keralla kotimaahan. Nuno da Cunhalle ei edes liiennyt valtion laivaa, jolla hän olisi päässyt palaamaan, vaan hänen täytyi vuokrata laiva. Matkalla hän sairastui, samoin kuin niin moni ennen häntä, joka oli Intian vaarallisessa ilmanalassa toiminut. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän valalla todisti, ettei ollut koskaan anastanut kuninkaan omaisuutta muuta kuin sulttaani Bahadurin aarteesta viisi kultarahaa, joita hän oli aikonut kuninkaalle näyttää. Kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tulla Portugaliin haudatuksi, niin hän vastasi: »Jos minä Jumalan tahdosta merellä kuolen, niin olkoon meri hautanikin. Isänmaa, joka kiittämättömänä on minut luotaan hylännyt, älköön luitanikaan kätkekö.» Matkalla Nuno da Cunha kuoli, verhottiin Kristuksen ritarikunnan viittaan ja upotettiin mereen. Se olikin hänelle onneksi, että hän merellä kuoli, sillä Portugalin hallitus oli jo lähettänyt häntä vastaan laivan nimenomaisella käskyllä, että hänet oli vangittava ja pantava kahleisiin. Mutta tämän miehen kanssa, joka samoin kuin kaikki parhaat edeltäjänsä, Vasco da Gamaa lukuun ottamatta, sai kuninkaan kiittämättömyyden palkakseen, vaipui Portugalilaisten maineaikakin hautaan.

Portugal oli näin hankkinut Intian rannikolla joukon kivilinnoja, mutta maata hallitsivat edelleenkin kotimaiset ruhtinaat. Portugal toisin sanoen tahtoi vallita meren ja kaupan, mutta ei sekaantua maitten sisäiseen hallintoon. Ainoastaan kolmella kohdalla oli anastettu maa-alueitakin pysyväksi omaisuudeksi, Diu, Goa ympäristöineen, ynnä Bassein ja Salsette-saari, jolla nykyinen Bombay on. Nämä paikat olivat kaikki pienillä saarilla rannikon edustalla, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Taka-Intiassa Portugal omisti Malakan, mutta Malakka jo seuraavalla vuosisadalla menetettiin.

Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.

Palaamme nyt muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ajassa. Malakkaan saavuttuaan Portugalilaiset piankin huomasivat todeksi, etteivät vielä nekään seudut olleet arvokkaimpien mausteitten, neilikan ja muskatin varsinaiset kasvupaikat. Niitä ei kasvanut suurilla Sunda-saarillakaan, joitten uhkuvaan troopilliseen maailmaan nyt tutustuttiin. Vasta tämän laajan saarimaailman ulkoreunoilla, vielä Borneon ja Celebesinkin takana, olivat Molukit, joista arvokkaimmat ryydit saatiin. Ja Molukeistakin olivat varsinaisen mausteneilikan saantipaikkoja ainoastaan pienet Ternate ja Tidor ja myöhemmin niitten eteläpuolella Amboina ja Banda-saaret. Tidor ei ole kuin vähän päälle 100 neliökilometriä laaja, muut maustesaaret sitäkin pienemmät, lukuunottamatta Amboinaa, joka on koko joukon laajempi.

Nämä pienet saaret kuuluvat siihen suureen vulkaniseen kehään, joka Filippineiltä alkaen Molukkien kautta kiertää Pienille ja Isoille Sunda-saarille. Kaikki tämän kehän saaret ovat tuliperäisiä. Tidor ja Ternate, samoin kuin Banda-saaretkin, oikeastaan ovat vain 1500—2000 metriä korkeita tulivuorikeiloja. Vulkaniset tuhkat ja rapautuneet laavat ovat muodostaneet erinomaisen hedelmällisen maakamaran, jossa kuuma ilmanala ja kosteus ovat aikaan saaneet ihmeitä. Varsinaisista maustesaarista on Tidorilla suurin, täydelleen kehämäinen tulivuorensa; Ternaten vuori on melkein yhtä korkea, mutta sen keila on tylpempi ja epäsäännöllisempi. Heti Ternaten kaupungin takana alkaa kohota valtava vuorenkukkula, ensinnä loivemmin, rinteet lehtojen ja hedelmäpuutarhain peitossa, sitten yhä jyrkemmin ja syvien rotkojen vakoilemana. Vuoren huipusta kohoo melkein ainainen savu, ja melkein laelle saakka ovat rinteet mitä upeimman kasvullisuuden peitossa; maisema näyttää kaikessa suurenmoisuudessaan niin levolliselta ja kauniilta, ettei luulisi sen sisässään kätkevän ainaista uhkaa. Milloin tahansa voi kuitenkin maanalaisen jännityksen kohotessa vuori puhjeta tuhoisaan purkaukseen; maanjäristyksillä se tuon tuostakin muistuttaa saarelaisia vaanivista hävitysvoimistaan. Hedelmäpuu-vyöhykkeen yläpuolella kiertää näitä tulivuoria avonaisempi vyöhyke, jossa on viljelyksiä, ja tämän yläpuolella alkaa aarniometsä, joka kohoo melkein kukkuloille saakka. Saarien rannat ovat jyrkät ja mustat, missä vulkanista hiekkaa, missä täynnään rosoisia basaltti- ja laavalohkareita. Ainoastaan Tidorissa ja Ternatessa ja etelämpänä samoin muodostuneissa Motirissa ja Makkianissa, sekä Batjanissa, joka on tämän ryhmän saarista eteläisin ja suurin, menestyi tuo muinen kallisarvoinen mausteneilikka. [Myöhemmin neilikka joutui omituisen sekä vainon että suosion alaiseksi. Hollantilaiset istuttivat sitä Amboinaan, mutta hävittivät sen kokonaan alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan, saadakseen siten tuotannon ja kaupan kokonaan käsiinsä. He eivät kuitenkaan voineet estää muita kansoja suosimasta neilikkaa. Ranskalaiset veivät sen Martiniqueen Länsi-Intiaan. Nykyisin saadaan neilikkaa etupäässä Sansibarista, jonne se niinikään on istutuksen kautta levinnyt.] Eräs espanjalainen purjehtija, joka oleskeli näillä saarilla vv. 1526—1535, arvosteli vuosisadon hyvinä vuosina 11,600 kvintalisentneriksi, huonoina vuosina noin puoleksi tästä määrästä. Hänen tullessaan saarille maksoi yksi »bahari», joka oli päälle 4 sentneriä, kaksi dukattia, mutta siihen aikaan kun hän saarilta lähti, maksettiin Intiassa samasta mitasta jo 10—14 dukattia. Tidor ja Ternate ovat Molukkien pääsaaren, suuren Halmaheran länsirannalla.

Kolme pientä Banda-saarta, jotka ovat suuren Ceramin eteläpuolella keskellä syvää Banda-merta, olivat sen ajan kirjailijain kertomuksen mukaan yhtenä muskattipuutarhana, josta ilmaan levisi sanomattoman ihana sulotuoksu. Banda-saaristo on mitä viehättävin maanpaikka. Kolmen pienen saaren keskellä on erinomaisen turvallinen satama, kuin järvi, josta ei näytä olevan mitään väylää ja jossa on niin kirkasta vettä, että kaikki esineet selvään näkyvät kahdeksan sylen syvyydestä. Pienimmällä saarella kohoo ainiaan savuavan tulivuoren alaston keila, jota vastoin molemmat suuremmat saaret vuorten huipulle saakka ovat rehevän kasvullisuuden peitossa. Huolimatta maanjäristyksien tuottamista vahingoista ja huolimatta pienuudestaan nämä saaret yhä vielä ovat maailman tärkeimmät muskattipuistot. Melkein kaikkialla kasvaa niillä muskattipähkinää, joka viihtyy korkeitten kanariapuitten varjossa. Vulkaninen maaperä, varjo ja runsas kosteus — joka kuukausi saadaan sadetta — ovat muskattipuulle erinomaisen edulliset, niin että se viihtyy melkeinpä ilman minkäänlaista hoitoa. Kaiken vuotta on puu missä kukassa, missä täynnään kypsiä hedelmiä, ja harva viljelyskasvi on kauniimpi. Muskattipuu on soma muodoltaan, sileälehtinen, noin 6—10 metriä korkea ja tekee keltaisia kukkia. Pähkinä on kypsänä tummanruskea, mutta sitä ympäröi tulipunainen siemenverho, macis, joka on erinomaisen viehättävä ja vilkastuttaa muskattimetsää kirkkaalla värillään. Sekä itse pähkinä että macis olivat haluttua kauppatavaraa. Edellistä korjattiin niihin aikoihin Urdanetan tietojen mukaan vuosittain 7000 sentneriä, macista vain 1000 sentneriä, ja Portugaliin tuotiin vain 500 sentneriä neilikkaa, 100 sentneriä macista ja 200 sentneriä muskattipähkinöitä.

Ceramin länsipään kainalossa on kolmas ryhmä varsinaisia maustesaaria. Tässä ryhmässä on Amboina tärkein. Se on muodostunut kahdesta puolikkaasta, jotka syvät lahdet erottavat melkein aivan erilleen toisistaan. Toimivia tulivuoria ei Amboina-ryhmässä enää ole, mutta maanjäristyksiä tapahtui ennen tiheään. Merivesi on harvinaisen kirkasta, väriuhkuva korallimaailma satumaisen ihana, pinnalla uiskentelee paljon heleänkirjavia kaloja ja medusoja. Uhkuva metsä köynnöskasvineen peittää kaikkia saaria, missä viljelykset eivät ole niihin aukkoja avanneet. Jo kuudennellatoista vuosisadalla kasvatettiin Amboinan saarilla mausteneilikkaa, vaikkei niin runsaasti kuin pohjoisimmassa ryhmässä.

Molukkien asukkaat olivat rohkeata purjehtijakansaa, samoin kuin yleensäkin koko tämän saarimaailman malaijilaiset asukkaat. Mutta varsinaista kauppaa välittivät jo hyvin aikaisin ulkomaalaiset. Kaikilta ilman ääriltä, Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta saapui sinne laivoja hakemaan saariston arvokkaita tuotteita. Ulkolaiset laivat tarvitsivat näillä monimutkaisilla vesillä tottuneita luotseja ja niitä sen vuoksi olikin kaikissa satamissa, joista mausteita otettiin. Mutta laivaliike ei pyrkinyt varsinaisia maustesaaria edemmäksi itään eikä etelään, ja sen vuoksi lienee Australia ollut malaijilaisille luotseille tuntematon. Portugalilaisetkaan eivät ulottaneet retkiään kauemmaksi mainituille suunnille, koska ei Molukkien ulkopuolelta tullut minkäänlaisia tuotteita.

Serrão Molukeilla.

Malakan vallotettuaan Affonso d'Albuquerque lähetti kolme laivaa Antonio d'Abreun johdolla Molukkeja etsimään; nämä saaret olivat Portugalilaisten pyyteitten äärimäinen ja viimeinen päämäärä. Abreun mukana seurasi kapteenina Francisco Serrão. Joulukuussa 1511 nämä laivat lähtivät Malakasta matkaan, purjehtien ensin Javan pohjoisrannikolle ja sieltä Amboinaan. Serrãon laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, mutta miehistö pelastui molempiin toisiin laivoihin. Bandassa hankittiin saaristolaisalus menetetyn korvaukseksi. Sieltä jo voitiin ottaa ensimäinen maustelasti. Ternateen ja Tidoriin Abreu ei sitä vastoin päässyt. Kun laivat olivat huonossa kunnossa, niin hän tyytyi näihin löytöihin ja palasi Malakkaan. Matkalla kuitenkin äsken ostettu dshunkki menetettiin ja Serrão kärsi toisen kerran haaksirikon koralliriutoilla Amboinan eteläpuolella. Mutta hänen onnistui anastaa eräs malaijilainen rosvolaiva, jonka huomasi maihin laskevan, arvatenkin saaliin toivossa. Kun rosvolaivan miehistö oli tullut maalle, niin Serrão väkineen hyökkäsi esiin lymypaikastaan ja valtasi melkein väestä tyhjän aluksen. Merirosvot olisivat itse jääneet koralliriutoille haaksirikkoisiksi, elleivät olisi suostuneet viemään Serrãota väkineen Amboinaan. Amboinaan saapui pyyntö Ternaten radshalta, joka oli kuullut Abreun retkestä, että Serrão tulisi hänen palvelukseensa. Kun tämä oli varmin keino päästä varsinaisille neilikkasaarille, niin Serrão suostui kutsumukseen ja saapui siten Ternateen, jossa hänestä tuli radshan ylimäinen ystävä. Malaijilaisen maustelaivan kanssa kulki tieto hänen kohtalostaan Malakkaan, josta paikalla lähetettiin laivoja haaksirikkoisia noutamaan.

Trnmaten ja Tidorin radshat, jotka elivät keskenään vihoissa ja kumpikin toivoivat saavansa mahtavista Portugalilaisista liittolaisia kilpailijaansa vastaan, tarjosivat kumpikin linnan paikkaa saarellaan. Miranda, pienen portugalilaisen laivueen johtaja, ei kuitenkaan antanut mitään varmaa vastausta, otti vain Serrãon miehet mukaansa, jota vastoin Serrão itse jäi Ternateen. Serrão kirjotti sieltä Intiassa oleville ystävilleen, muun muassa Magalhãesille, kirjeitä ja kerskasi tehneensä matkan, joka veti vaikka Gaman matkalle vertoja, liiotellen suuressa määrin saariensa etäisyyttä Malakasta. Tästä kirjeestä Magalhães tuli siihen käsitykseen, etteivät Molukit enää olleetkaan itäisellä pallonpuoliskolla, jonka paavi oli Portugalille antanut, vaan läntisellä puolella maanpalloa, jonka puoliskon Espanja oli saanut Pyhältä istuimelta. Tälle käsitykselle sitten Magalhães perusti tuumansa lähteä maan ympäri purjehtimaan.

Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.

V. 1518 kävi Molukeilla toinen pieni portugalilainen laivasto, mutta joutui siellä asukkaitten kanssa rettelöihin, joissa yhden laivan miehistö kokonaan tuhottiin. Tämän tapauksen johdosta lähetettiin sinne kolmen vuoden kuluttua Antonio de Brito, melkoinen laivasto johdossaan. Kun tämä retkikunta oli purjehtinut Malakasta edelleen, niin se kohtasi merellä javalaisen laivan, joka palasi Molukeilta, purjehtien sieltä saamallaan espanjalaisella passilla. Kun Espanjalaiset eivät olisi missään tapauksessa siihen määrään rikkoneet Portugalin oikeuksia, että olisivat Hyvän toivon niemen tietä purjehtineet, niin oli siis Espanjalaisten, jotka olivat passin antaneet, täytynyt saapua Molukeille idästä, maapallon ympäri! Brito tiesi, että Magalhães oli mennyt Espanjan palvelukseen semmoinen retki mielessään; nyt hän tiesi, että tuo rohkea matka maan ympäri myös oli onnistunut.

Uusia löytöjä.

Brito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja purjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti portugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen kauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet. Serrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan luvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva, joka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse. Toinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn ajamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean rannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit, villaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin aikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin, jota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien perukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä, etteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.

Molukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa Magalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan alaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.

Kulta- ja Hopeasaaret.

Jo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi Länsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli tavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä jaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai uusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita hirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin matkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki kolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille päästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään niitä hakemaan.

Diogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja Hopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla Sumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä kuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren keskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta väestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt Sumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna uudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen tuhoutui.

Kuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti löytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan laivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan, jotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista pikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen merirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen luotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli joukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren poikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut hakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita, luonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia, joet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia. Sumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan oli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta ajeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla haaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat olivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään, etteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen maaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta merestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.

Kaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta- ja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli levinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä tarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi semmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista vuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien etsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet. Hollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan tutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella Tyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat löytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne lähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin ja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät löytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret, joista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän. Vielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta seuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita vuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista kauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät edes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen jälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin kohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta aikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin ponnistuksiin.

Portugalilaiset Kiinassa ja Japanissa.

Portugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan kauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien kesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat Portugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä, että Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat, lähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan saakka.

V. 1515 lähti Perestrello niminen portugalilainen itä-intialaisella aluksella Kiinaan ja palasi sieltä onnellisesti takaisin, tuoden mukanaan runsaan kuorman Kiinan tuotteita. Andrade taas otti Sumatrasta pippurikuorman viedäkseen sen Kiinaan ja vaihtaakseen sen siellä Kiinan tuotteisiin. Hän ei kuitenkaan päässyt Kotshin-Kiinan rannikkoa etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Malakkaan. Myöhemmin hän uudisti yrityksen ja pääsi Kiinaan saakka, jonne sitä ennen hänen maanmiehensä Coelho oli tullut. Hän kävi ankkuriin erään saaren luona lähellä Kantonia. Saatuaan kiinalaisilta viranomaisilta luvan Andrade aluksineen laski Kantonin satamaan. Hänen aikomuksensa oli lähettää sieltä lähetystö Pekingiin, mutta kiinalaiset viranomaiset viivyttelivät matkalupaa. Kun laivaväki alkoi kuolla Kantonin epäterveellisessä ilmassa, niin Andrade purjehti vähän ulomma merelle Tamaon saareen. Sieltä eräs laiva lähetettiin pohjoista kohti tutkimaan rantavesiä ja se saapui Formosan ja mannermaan väliseen salmeen, tehden kauppaa kiinalaisissa satamissa. Kauempana pohjoisessa saatiin ostaa Kiinan tavaroita paljon halvemmalla kuin Kantonissa, ja omista tavaroista saatiin paljon parempi hinta. Mascarenhas, joka oli tämän retken johtaja, sai siellä kuulla, että Japani eli Zipangu, josta Marco Polo oli ensimäisen tiedon tuonut, oli vielä paljon kauempana meressä koillista kohti. Oleskeltuaan Kiinassa neljätoista kuukautta Andrade päätti lähteä paluumatkalle, etenkin kun sota naapuriruhtinaita vastaan oli Malakassa yhä kiihtymässä. Ennen lähtöään hän kuulutti Kantonin ja Tamaon satamissa, että jos Portugalilaiset olivat kenellekään vääryyttä tehneet, niin olivat he valmiit erehdyksen korjaamaan, jos asianomainen tuli ilmottamaan itsensä. Tämä julistus teki Kiinalaisiin mitä parhaan vaikutuksen, ja Portugalilaiset luultavasti olisivat saaneet aikaan hyvät kauppa- ja ystävyyssuhteet, jos olisivat samalla tavalla jatkaneet. Portugalilainen lähettiläs Perez jäi Tamaoon, josta hän vihdoin, luvan saatuaan, jatkoi matkaansa Kiinan keisarin hoviin Pekingiin.

Mutta Andraden veli, joka sitten saapui Tamaoon, pilasi hyvän alun. Ilman kiinalaisten viranomaisten lupaa hän oli ruvennut linnottamaan Tamaon saarta, voidakseen muka paremmin suojella itseään merirosvoja vastaan. Lisäksi oli hän ostanut ylhäisten kiinalaisten lapsia, viedäkseen ne mukanaan Intiaan; lapset oli varastettu vanhemmiltaan, eikä Andrade sitä tiennyt, mutta niinkin asia herätti Kiinalaisten kesken suurta suuttumusta. Ja vielä saapui Bintangista Malakan entisen sulttaanin lähettiläitä, jotka pyysivät Kiinan apua Portugalia vastaan ja varottivat rupeamasta näitten kanssa asioihin, koska he muka vain olivat vakoojia, jotka valmistelivat maan vallottamista. Nämä seikat tulivat Kiinassa tunnetuiksi samaan aikaan, kun Perez oli paluumatkalla Pekingistä, ja seuraus siitä oli, että lähettiläs vangittiin Kantonissa ja pidätettiin siellä hallituksen määräyksestä siksi, kunnes Portugalilaiset olivat antaneet hyvitystä. Portugalilaisten laivat otettiin takavarikkoon ja kiellettiin heitä koskaan enää Kiinan satamiin tulemasta, sillä keisari ei aikonut maassaan sallia niin riitaisia, omavaltaisia ja ahneita ihmisiä. Perez jäi kun jäikin Kantoniin vankeuteen ja vankeudessa kuoli, kun Portugal ei suostunut maksamaan anottua korvausta. V. 1522 saapui tosin uudelleen portugalilainen laivasto rakentamaan Kiinalaisten kanssa suhteita, mutta Kiinalaiset valtasivat yhden laivan, räjähyttivät toisen ilmaan ja olisivat kolme jäljellä olevaakin tuhonneet, elleivät ne olisi kiiruimman kautta lähteneet pakoon.

Vuosisadan keskivaiheilla lienevät ensimäiset portugalilaiset laivat käyneet Japanissa saakka, mutta tiedot niitten matkasta ovat niin täynnään tarua ja liiottelua, että on mahdoton erottaa totta valeesta. Selvempiä tietoja toi nousevan auringon maasta Frans Xaver, joka v. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta vaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei ainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa että meri edelleenkin tuntemattomaksi.

Portugalin Intian kauppa.

Opittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat purjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia Afrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää poikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat väljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta Afrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka tapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin aavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle. Meno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta, mukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja kuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi pelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain, sotalaivoja suojana.

[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II, s. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden purjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä, sillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla matkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon vaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka rannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan kohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko matkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet ovat vastaiset.]

Kuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri kauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä satama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet, möi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan viiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita. Sokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian hajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia, joita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta tuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia ja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa ynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita Intian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike Luoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita, kuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia, viljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao oli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä vietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi kanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä. Koromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja painettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka oli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita Siamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä Itä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia, kultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin neilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista, joilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia, pumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta viiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä rajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset hallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä, että näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa tavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät riittäneet sen anastamiseksi.

Lissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian kaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat kulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain, varsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen ja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan Portugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.

Paljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta ohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama, Almeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset Intian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa monen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten pääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat yksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus oli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi melkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui rosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta että Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin kauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä väkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden uskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat ja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti, että v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa se sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne enempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa päämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka portugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa. Auttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».

Mutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut kansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät mitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan; protestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset nauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli kunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip II:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla niskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen menetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa eepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin. Kuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän huudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut, en ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».

Fernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.

Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat, oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.

Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta. Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan. Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla. Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja, mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14 portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.

Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin, piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80 miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.» Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.

Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen olisi voinut käydä huonosti.

Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545 lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.

Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa, Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.

Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan uudelle uralle.

Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa 1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556 isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan omituisista vaiheistaan.

Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota. Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä Portugalin proosatyylin kulmakivistä.

Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.

Columbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren poikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi Itä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti purjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin Toscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla matkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse veisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea muut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli tunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi pohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi olisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja aikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä Molukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.

Juan Diaz de Solis.

Juan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun kanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään ja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan. Soliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt Etelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta enää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla olevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen häntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi purjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.

Juan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen Espanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla Etelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä alussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen. Soudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla hän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät sekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi siihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi yrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.

Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa tämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys, kuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä syntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan tehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli vaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli koko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin epäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu vain otaksua: maan pallonmuodon.

Fernão de Magalhães.

Fernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt vuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme kertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan ja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta myös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta hän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen kanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka hän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa kykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa ja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä huolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä vihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön, mutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita päästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä näytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin kaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin pieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän korotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti Magalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta Espanjan palvelukseen.

Magalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão oli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen rikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille varmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron kanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli semmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului Espanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin ensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä tarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään Magalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä tässä päätöksessä.

Magalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen, että Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella, läntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle määrännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut Espanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman toteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja päästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan ryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai innokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä korkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin. Hän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen varsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin yleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa, jossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko olisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan muka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että moinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin oli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat yritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen ja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa maaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan pallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia löydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti retkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien tuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten maaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin aineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi. Hallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja 234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla vallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat Molukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen jälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.

Retkikunnan varustaminen.

Kun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal äkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin arvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs tahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä purkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva seurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita Maustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin koettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet luopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän palaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt oli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä peloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja lahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko laivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan. Tosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan varustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi määrätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun Magalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten estelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet koettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja Magalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy Faleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä tämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui, että palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo V:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.

Magalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse johti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena, »Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä Luis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä oli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli portugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia ja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis verraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu. Varustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa nykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro niminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka oli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli Harolta saanut mitä parasta apua.

Magalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo V:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti ratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin vaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle Molukit kuuluivat.

Matka Atlantin meren poikki.

20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa, Guadalqvivirin suussa.

Magalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia yhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta johtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun oli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia hiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella tai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain tuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin matalikoista.

Magalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille, laskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat tästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein päälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães jyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin määräyksiin.

Viheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin päiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä parissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin. Magalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki purjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät olivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli sitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan vihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja kapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot. Kaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen mukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä yönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka paloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät hyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät ilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan, »niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme neljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».

Päiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten suureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat äkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat mikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin, »suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla pyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä syödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa, — pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.

Kun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin vähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan. Vastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken vallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan poikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa arvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli tervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen loukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään. Magalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan kutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet virasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.

Brasiliassa.

Marraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä Pernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää kohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se oli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta kaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita. Kaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja ja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta kertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin tullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä niin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon. Rannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan, »ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että sitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»

Vereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti uudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja Jupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä Rio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy onnistuneen.

La Platan suistamo.

Tammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka rannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on perinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että jo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti on laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto kävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin viikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan tosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut. Laivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti jatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.

Patagonian rannikolla.

Patagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki rantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty, niin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää mereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja purjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi eteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian kolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.

Se rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja seuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren mataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot», jotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun sisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute, sillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla merellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman rannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.

Helmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi ja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät jälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä, ja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin. Seuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria» monta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä sitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias poukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea ei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven vuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin etteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi etelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä ja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan ja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi kuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että ryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui, niin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki ankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin. Tuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti kolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen huoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet mastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka vastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä yltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa, jonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää kestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty maihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi elää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai nimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama, johon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian rannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta Magalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti, mutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.

Kapina talvisatamassa.

Magalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan nyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta annosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat heistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko oli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle, etsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin, että oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä ajatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães siltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet saattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä, ja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä hyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja joka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.

Merimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut luottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut tehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston miehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä kertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi äänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä rannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen kaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle. Mutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka Magalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli ylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana yönä isku tulikin.

Keskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun Cartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla soudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä mentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan hyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja pantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai hätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi hän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti, kuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö ei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin taistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana teljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli Magalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella, vaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä. Kolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei kuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan »S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei laskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan eikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães arvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen toisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi: »Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin »Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti uskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja puolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta kirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja miehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen saakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos hän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan »Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti eivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan vastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».

Magalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä suoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin» ja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli liian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen vuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi julkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus oli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet. Ensi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut Quesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian», jossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen luoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä viisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan» Magalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön puheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän päänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa hänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla kun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa oli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman vastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei vallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin», joten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi sataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja pääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin yrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin» taistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S. Antonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun se oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista tykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen siihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin, Quesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra ja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä menetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla surmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen sääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.

Kapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä maihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana tehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen lähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut, vietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin ei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut omiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti seudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.

Talvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen. Rannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta Magalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin retkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä sisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei tavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.

Patagonit.

Eräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla jättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle hiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen matkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se onnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea sanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti ihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin pieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen ilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että hän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen niin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä. Ruumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut, keltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista täplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet olivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti neulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin kömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa »Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.

Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan, lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä. Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin, ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä souti hänet rantaan.

Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.

Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että hänet oli murhattu.

Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat »suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn» Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen sai nuolesta kuolettavan haavan.

Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.

Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin, pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää kahleissa miehiä.

»Santiagon» haaksirikko.

Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui, mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta, jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin, niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet. Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.

Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin. Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan, mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten lisäämiseen.

Matkaa jatketaan.

Lokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että hän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan lähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista. Lokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen. Niemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty salmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma kyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin. Mutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt. Luultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan etelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille salmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka olemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan vakuutettuja.

Magalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa nimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän lähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan ja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten palaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä seuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet laivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne tulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat väljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta miehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi etelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa tuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon. Sitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä ilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa, tykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman, yhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä. Ripeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää keulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty, joka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli juonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä salmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia. Tiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen, koska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin ensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne olisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista. Magalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta. Kaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt purjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen kanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt mielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin oli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla laivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty, kuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä vastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät — tavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle — vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä nahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että kaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin lähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi voitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta Magalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi matkan jatkamisesta tullut mitään.

Magalhãesin salmi.

Salmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä, täynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen, myrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen kohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta metriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä meri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein yhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen ja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita, toiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien mustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä. Maisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa siitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli ensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen on omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi päiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin, kun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai kääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa, jossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein pikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan synkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli puhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan suuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on joka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla voimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi, joita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat varsinkin purjelaivalle vaaralliset.

Salmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen puoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli purjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui väyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan. Magalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä ruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio» laski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta »Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S. Antoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan. »Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen päin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä tiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen. Tämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S. Antoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa ilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää palannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan kapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin siitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen kapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa Juliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen kerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka ei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin väittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin, mutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet levittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai uskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes maapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin hän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten menettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte Barbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti luottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet ehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista mielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin. Päätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä laivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin toisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten puutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista. Magalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla' puolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella olevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren rantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin, edellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden. Viidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin ilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni meri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä ajasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen purjehdusaika 12 päivää.

Matka Tyynen meren poikki.

Tyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista. Hän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias opettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin sairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla kristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.

Kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli suotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin. Äkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset tuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen kuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.

Aluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen, kuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti merimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä mukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti täydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja, jotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa ajettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin kauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta takaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa ne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli aivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»

Joulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa kyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti. Suunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta luoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja pettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle hänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta. Kului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin meren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden purjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta se oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin jatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen maata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se sai »Haikalasaaren» nimen.

Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.» Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä, sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa, sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule, että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle, niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin. Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi matkallaan.

Ladronit.

Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun 6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden, jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan. Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän, anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin, että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä. He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen. Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S. Rosa.

Filippinien löytö.

Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki. Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia. Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä, bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet, joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen. Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan, tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä, oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit, joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:

Mazagan kuninkaan vieraana.

»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa oli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme sitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset, joilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät seisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen viiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä. Jos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin tapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan malja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin hän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti, kääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään tarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin että minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja minä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin juodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden osotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan syömistä, vaikka oli pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin ne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan ja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli illallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa, toisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme samoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan palatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä peitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta portaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä sitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin kuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen kerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään. Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat kädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille lahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne pystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten pyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua tuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he saattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.

Sebu.

Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja», joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä toisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin, jättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden saaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen laivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä ammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu vieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan, ettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta Magalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään veroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin kukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias, joka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta ihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa, muilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään menettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen. Sebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko joukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli jouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin kristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja paljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan kuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan kuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan itseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit, joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja veriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten katui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja hävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille. Sebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen »Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän, niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän, ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.

Magalhãesin kuolema.

Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan, alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan, ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan, maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja. Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka, niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin. Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen. Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet. Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka paraikaa tekivät lähtöä… Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu. Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi, viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.

Retkikunta Molukeilla.

Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta. Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin »Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan, harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille löysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja. Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät siellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla ratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta kahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä pois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita, — mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä bruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi pois etevimmän, pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan kaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan luo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo airueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta sen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin kauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta, tuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat maksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel kuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon niemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi Intiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään Magalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli vaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.

»Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.

Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet täydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli Galician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme kuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät radshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin matkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta »Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska laiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt Sebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista. Ensin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla ottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin edelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on Intian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta väylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita kultanokareita.