LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN. (continued 2)

Pizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta yksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin kultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä, kaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten retkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen paikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota oli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea tuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä tavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen kuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista saatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja. Keräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa oli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta kohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50, pullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan hurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän pelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja hopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin venyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia aarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.

Kun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan Mancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö riensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta hän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina. Valtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti kuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet. nyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat pitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai kaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia asettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu julkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat palatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin paikalla on nykyisin luostari.

Seuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä oli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka omavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat Espanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen omista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä ase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian voimallisesti saaliinjaolle.

Alvaradon sotaretki.

Pizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea alapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan maaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei kuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti Molukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.

Alvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella, mukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin asestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton ylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien soliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin yhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki kärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin soliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita haarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja arvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä erämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli paljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin paleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla syötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan kootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa ja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet vastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi se seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka vaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti Quiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman tulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti pelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle. Satakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista apuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi pettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan, että Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen. Sebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen keralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja ennättänyt perille ennen Alvaradoa.

Kun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä Almagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten Benalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta Alvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle sekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan maakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei Benalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita, taikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan löytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle, joka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa. Alvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen, sillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo kuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta Perua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta myöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti Perun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron Pachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.

Lima.

Tammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren rannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi »Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa tämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka oli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja tarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit työtä tekemään.

Samoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia tuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita Perusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa lähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi kosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan kruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita kultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi ihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti Calatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä armollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan vangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli lähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta, teollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille erinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi melkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu, vahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin, sillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman luottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa. Almagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja määrättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat kartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että Almagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman ritarikunnan jäseneksi.

Hernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota, ettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli jo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä. Ei edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia, kuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin. Ei ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa laivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli Länsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä siltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja hyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun Doradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut, vaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella tarvita.

Almagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi paikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin sovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta maaherrakuntaansa valtaamaan.

Almagron retki Chileen.

Almagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan tapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista ylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin valmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat, jotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain valtakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca järven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja sieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla perulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin Titicacan rannoille.

Almagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi maita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli väkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi. Jujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan, nykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat vastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti hedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet retkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen. Tullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki edessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen ja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista sitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys olikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan sotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi jokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki edellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia ja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää kuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin, joissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset lisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti Copiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi levähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli voitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon tuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka kantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset vaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli heistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000 intiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia vastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat uupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon jääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa ruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten hevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet. 150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta Copiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs apujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän väkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.

Vuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa etelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka oli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne saakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta. Almagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta retken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään, taisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät tuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan. Kovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen vuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa Atacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja veden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen, pääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan kohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537 takaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka se osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.

Taistelut Perussa.

Perussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen puolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco oli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren sotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla nuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai valtoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta sai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat linnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi kestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat. Limasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri osa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät vähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat rohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei onnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi tehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään katkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen mahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien kanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät paljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen mukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa (1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa Santiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana etelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä esittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco epäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä Pizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen ystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka oli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten Cuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan kaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja Hernandon vangiksi.

Nyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima. Francisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen. Alvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin Almagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun pitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja puhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle hankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä suoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei mukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.

Francisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron käsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa tapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon toistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti Hernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan hallituksen asiaksi.

Almagron ja Francisco Pizarron loppu.

Mutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro julisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun. Almagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen sotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu. Kummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti kaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan läheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain joku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti 150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin tämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti oikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä 70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.

Almagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt salakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli. Urheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin suosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän elämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.

Almagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta Pizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti Espanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka ei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa hän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de Castro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä vielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta. Almagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa 1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet vangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan. Hänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara. Francisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.

Semmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta aikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden pelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi kohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen petollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin. Pizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin kuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat kieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin Cortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.

Vaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen käsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542 tappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti laillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.

Gonzalo Pizarro.

Mutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli, Gonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan siellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään kultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien keskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja tunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän tiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan puutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla palaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä retkestä.

Quitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja tarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan, kuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan ei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän Almagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun. Gonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen hän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti Perussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain oikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut suuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait herättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että Gonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas voitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä oli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen aines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se olisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca, jonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin pappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä kuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston ja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla anteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista luopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa Cuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni kuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä keralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.

Kapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei suostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta tukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de Mendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta vuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki edellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien päälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki joutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja jälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin hyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin. Mutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa asukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen intianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.

Chilen vallotus.

Almagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa kansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää ja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän erotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista vuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän valtansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän sivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle ei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet entisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja, niin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä varten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä, sodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat Etelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten kaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.

Tuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa maan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti 1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne siirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon. Valdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja puolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata kurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553 kaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa ja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes vuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet — se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka taholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka olivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä paljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista heitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he sangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan jousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä keihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He lähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa panostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä he kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin suuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden löyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa voittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä ja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin Chileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän maansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta kaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys, niitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija hävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan; jos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla toinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja vuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä Espanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio joen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja itsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia kymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti se kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen tasavaltaan.

Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä kohtalonsa ohjat.

Dorado-retket.

Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa. Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon, eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin, taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista huhua.

Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä, toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.

Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla. Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä, jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta päivää.

Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen otsikon alle.

Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että »El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä enemmän koruttomasta todellisuudesta.

Saksalaiset Venezuelassa.

Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari. Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut. Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat. Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa. Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen siirtomaapuuhaan.

Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan, mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.

Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan, joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä, jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille; paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja siihen päättyivät Welserien yritykset.

Colombia.

Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella, nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa, kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin. Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla, jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa. Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.

Gonzalo Pizarron retki.

Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi. Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita, tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä, ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella. Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin. Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden, kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä. Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä, jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa, niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan. Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360 metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin, mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.

Gonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä heikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin hevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota valui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli kuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että toinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen Francisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen Gonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten jatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä rinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala erämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty, viimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun ravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin. Saatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti virtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan päivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella edeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin vastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan. Orellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.

Kului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin partiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin toimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes tultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti kulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt perille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin rannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän asutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan tovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin rantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez de Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli suuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa päivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta viipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton palata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen vuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin jokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit mielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä kunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet tälle autiolle rannalle kuolemaan.

Gonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman jälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva johtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen tarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä edelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin ainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan takaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja, sillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet saivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä empimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan huonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita, ollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.

Paluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei ollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän. Kuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana kulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään kuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista vuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin saapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein asein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset hartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän riuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko pyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän kuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista palasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan keralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo Pizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta pelastuksesta.

Näin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan löytöhistoria tuskin toista tuntee.

Orellanan laivamatka Amazonijoella.

Kun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa suuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta, ennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä, josta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja kaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket tuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä heimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun. Ruokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä ainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat löyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän hätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin sitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki, joka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen syrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa. Siitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia asutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja. Kylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541 saavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät pitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten mielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun muut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon kimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan taistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen. Koko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime aikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat Orellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878 Guayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita naisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä inhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita käyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään, niin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta, tauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.

Ennenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista vaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti merelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki pitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he purjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan ilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus tuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden että Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen helmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen vastaanotto.

Etelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein selvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki muistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin teki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta Atlantin merelle.

Orellanan siirtomaayritys.

Cubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen matkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne joulukuussa.

Samoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin viipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi Amazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja teki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta. Siirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian tasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden Andalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.

Orellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti, sai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti Sevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä retki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä ja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki laivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta ilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista sortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin koko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon. Amazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan asutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun alukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka. Niin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli tietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki loppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.

Pedro de Ursua.

Orellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti v. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki Huallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein huonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan olikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat ainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat surmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren. Päästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan kulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he poikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin Orinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja ryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton luona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta ranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki Amazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja vasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.

Espanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla, mutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan etsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle onneaan koettamaan.

La Plata-maat.

Juan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata joen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit surmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan suistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua suurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin poika Sebastian.

Sebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v. 1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan valtakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin tähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan sopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia. Saavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta sivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä, ja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän rakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen linnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla sisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin täytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.

Cabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa ystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän nousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen, jota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle. Mutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat vielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä menetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta vaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen nimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi Kaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti Bermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei silloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa Ranskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät, surmattuaan joka miehen.

Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn. Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka, mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan. Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.

Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.

Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin perustettiin Mendoza.

Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim. kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus poistettiin.

Brasilian valtaus.

Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan, että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.

Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan rikoksentekijöitä.

Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.

Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa, sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen, joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena, sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön. Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin siirtokuntia perustettiin.

Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden. Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen; ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä, Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis- ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa. Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin, erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen, joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle, niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi rannikolla.

Espanjan suhde siirtomaihin.

Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää. Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä, uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka, jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati. Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia — kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle. Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä, jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta. Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista. Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon. Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset, joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille. Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.

Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta 1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen 1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545 löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi. On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä kertaa suuremmaksi.

Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.

Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita, palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta, Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin, sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät. Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin. Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.

Teollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin englantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien rikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin alkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan että Portugalin merimahti murrettiin.

Vanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella tavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin muotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä vastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta kehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri paljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita kasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi omituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka oli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei nytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden tuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita voitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan hinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta paljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle että Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien vaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha. Mutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren takaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin, espanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat Amerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä tärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu vielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa Amerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.