AMERIKAN LÖYTÖ. (continued 2)

Espanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He painostivat sitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta kaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka juuri hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty, ja kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli viimeisillä laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman orjia, hankkiakseen valtiorahastolle varoja.

Columbus kahleissa.

Columbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä pyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen, jolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että sotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan virasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden karkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.

Elokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä viikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat kapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan nämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana julmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen saapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai siirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui asumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit takavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan vahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa mielin määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan. Saatuaan näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen kuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa laivaan. Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin tuli Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä amiraalille.

Merellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi päästää hänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi, että Espanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen ansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut, niin oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa v. 1500 laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin suostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen kuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen paljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli kuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus. Cadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden maailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea teko, että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa. Isabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan. Columbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin armollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta häväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät vettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän kuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.

Ovando.

Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen sijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen hoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren turvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin oli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän neekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät kukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja pääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja Länsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla erotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi, jota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat tulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava. Luottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan koettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan 2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen vangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta kohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.

Columbuksen neljäs retki.

Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen, kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta hän aikoi purjehtia Intiaan.

Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo ja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»

Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä, ettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä kehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle lähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan yksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli, pelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä kaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin tapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla pysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki neljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti, »laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon omiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa veljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea, vaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse Espanjalle vallottanut.»

Honduraan rannikolla.

14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa, yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta kivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden syrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja puisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m. esineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat lännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan nyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi Yucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin, etsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit, mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku. Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut Castiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä olisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua majataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes sen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.

Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään. Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o. »Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on matalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita - eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin platanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä osa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti kultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun intianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli vielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama Taka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.

Veraguan rannikolla.

Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta toisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät ankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa, jonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen hämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä tietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt purjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa kauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja että he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa kultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein rinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat melkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka tie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon. Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa, niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.

Myrskyissä Panaman rannalla.

Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa, samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta saatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti jatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja vastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä satamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa täytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin merelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu ohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi, ettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli oli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme olevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja päivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset, että luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten alituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan portit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi kuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet mikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.

Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas taistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin lähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden päällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin onnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli uuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa päästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään veteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät hiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä myrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää olisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina helmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24 p. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat ankkuristaan ja viedä ne särkille.

Siirtokuntayritys Veraguassa.

Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö, joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa, kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata, yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä. Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti asua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä tiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle rakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa johtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen palata Espanjaan hakemaan apua.

Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.

Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.

Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille hän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt, ja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja otti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.

Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa. Bartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä. Intianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja väijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut ennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen ottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin oli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat nuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen ohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa pelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään huomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä. Siirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän piti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen, ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana päätettiin taistella viimeiseen mieheen.

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet, olivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään tietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen. Unessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa kuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän saattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja ja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi, hän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi sinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla kahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta kristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja tunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole sinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta. Vastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein. Jumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä lupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku palvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista, taikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä lähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella hetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet soudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan näkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies palasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta ja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi vuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi suotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden puolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten laivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan jätettävä.

Haaksirikko Jamaicassa.

Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen Puerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva hyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin jatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen ja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön tyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle, kun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat niin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne olivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää kyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa ne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli kaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali ajoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren pohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella oli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla astioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan nousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että vain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä ynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina sen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat köytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen toistaan kaatumasta.

Haaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten hyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille, mukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat rihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita ja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti saaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan kanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään laivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti ja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään tekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten hän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.

Mendezin rohkea venematka.

Mutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana haaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen laatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen. »Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun ottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella olemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä heidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää meidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa. Jonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette hankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä vaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi kyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi hataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen meren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän kehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi, että jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut ehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin koko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan suostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita ilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin ja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän suoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti laitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen. Saaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin kiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin, jonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti itäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu, niin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti eräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin Espanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan, viemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä ja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja kumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.

Eräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen jäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin pitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen vilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa ja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta ei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset tarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli vähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan intianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset antoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten pitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas jonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti, jonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei vielä yönkään tullen näkynyt maata.

Mutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas, vaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli saaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin maa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan soudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt sadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä. Mutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa ja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi nyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet lähtemään toista kertaa meren poikki.

Noustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren eteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen keksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan vallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden puolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän oli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut kesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan palamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia, ei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu», niin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan hävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.

Tukala aika Jamaicassa.

Sillä aikaa haaksirikkoisten asema Jamaicassa alkoi käydä yhä toivottomammaksi. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan, mieskuri löyhtyä. Tehtiin salaliitto, jonka tarkotus oli vangita Columbus, ottaa hänen kanoottinsa ja sitten lähteä Mendezin jälkeen Espanjolaan. Tammikuussa 1504 salaliitto puhkesi ilmi kapinaan. Amiraali puoluelaisineen ei kyennyt kapinallisia vastustamaan, he ottivat laivasta niin paljon tavaroita kuin saivat kerallaan kulkemaan ja amiraalin kymmenen kanoottia ja lähtivät saaren itäpäähän. Sieltä he monta kertaa yrittivät merelle, mutta joka kerta heidän täytyi palata takaisin. Vihdoin he luopuivat koko aikeesta ja alkoivat kierrellä pitkin saarta, ryöstäen ja rääkäten alkuasukkaita. Amiraali veljensä kanssa jäi leiriinsä, lohdutellen niitä, jotka olivat jääneet hänen luokseen joko mielisuosiolla tai sairauden vuoksi. Mutta kapinoitsijain ilkityöt nostivat pian alkuasukkaat kaikkia muukalaisia vastaan, ruokavarain tuonti alkoi loppua ja nälänhätä uhata. Amiraali keksi juonen, joka päästi hänet pulasta. Hän tiesi Regiomontanuksen tähtikirjasta, että helmikuussa tapahtui täydellinen kuun pimennys määrätyllä hetkellä. Hän lähetti sanan seudun tärkeimmille päälliköille ja sanoi Jumalan vihastuneen heille, kun he näännyttävät nälkään hänen valittuaan, ja päättäneen heitä siitä rangaista. Samana yönä oli Jumala heille näyttävä merkkinsä ja pimittävä kuun. Kun sitten pimennys alkoi määrätyllä hetkellä, niin intianit kauhistuivat ja tulivat laivoille valitellen ja ruokavaroja kantaen, rukoilemaan Columbusta lepyttämään Jumalan vihan. Columbus odotti, kunnes pimennys oli lähellä loppuaan, ja sanoi sitten, että he olivat saaneet anteeksi. Yksinkertaiset asukkaat olivat täynnään kiitollisuutta, kun kuu jälleen ilmestyi taivaalle, ja toivat sitten edelleenkin lupauksensa mukaan ruokatavaroita.

Maaliskuussa oli Mendezin lähdöstä kulunut kahdeksan kuukautta. Columbus alkoi pelätä, että hän oli matkalla hukkunut. Semmoisetkin, jotka siihen saakka olivat pysyneet uskollisina, alkoivat nyt kapinoida. Mutta myöhään eräänä iltana huhtikuun lopulla nähtiin merellä laiva. Suuri riemastus valtasi haaksirikkoiset. Riemu kuitenkin oli ennenaikainen. Laiva pysähtyikin sataman ulkopuolelle ja yksi vene vain souti siitä maihin tuomaan Ovandolta kirjettä ja lahjaksi amiraalille pullon viiniä ja paistin. Sitten vene paikalla lähti pois ja laiva, jota johti eräs Roldanin entisistä aseveikoista, purjehti matkoihinsa. Ovando olikin hänet tähän toimeen valinnut nimenomaan siitä syystä, että tiesi hänen olevan amiraalin katkerimpia vihamiehiä. Kirjeessä Ovando valitti, ettei hänellä muka ollut joutilaita laivoja. Tämän hän nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan siinä toivossa ehkä, että amiraali miehineen jo olisi menehtynyt. Mutta se hyöty oli tästä katalasta teosta, että Columbus nyt varmaan tiesi Mendezin päässeen Espanjolaan; hän saattoi nyt paremmalla luottamuksella odottaa, että apua sentään lopulta tulisi. Tällä tiedolla hän lohdutti katkerasti pettyneitä miehiäänkin. Hän lähetti saman sanoman kapinoitsijoillekin, mutta Porras, joka heitä johti, ei ilmottanut sitä miehilleen, vaan lähetti takaisin kopean vastauksen sekä lähti joukkonsa keralla marssimaan Maimaa vastaan, jossa Columbuksen leiri oli, ottaakseen amiraalin veljensä keralla vangiksi. Columbus itse oli liian sairas liikkeelle lähteäkseen, mutta hän antoi veljelleen Bartolomeolle toimeksi lähteä kapinallisia kauniilla sanoilla taivuttamaan. Bartolomeopa ei ollut se mies, joka tyytyi kauneihin sanoihin. Hän ihmeteltävällä rohkeudella ja tarmolla kukisti koko kapinan. Koottuaan kaikki miehet, jotka taudilta kykenivät asetta kantamaan, hän lähti Porrasta vastaan. Amiraalin käskystä hän ensin, vaikka vastahakoisesti, tarjosi sovintoa. Porras, ylivoimaansa luottaen, ei vastannut mitään, vaan sen sijaan uskollisimpain miestensä keralla hyökkäsi oikopäätä Bartolomeoa vastaan, jota hän pelkäsi ja vihasi paljon enemmän kuin amiraalia. Mutta urhea adelantado olikin heitä taitavampi asemies. Kolmella iskulla hän kaatoi kolme hyökkääjää. Porras iski miekkansa niin syvään Bartolomeon nahkakilpeen, ettei enää saanut sitä irrotetuksi, Bartolomeo nopeaan sysäsi hänet kumoon ja sitoi miehen kädet ja jalat, ennenkun kukaan ennätti sitä estää. Muut kapinoitsijat päällikkönsä menetettyään pakenivat joka suunnalle. Porras vietiin leiriin vankina ja sai amiraalin käskystä pitää henkensä. Pari päivää myöhemmin, toukokuun 20 päivä, saapui muilta kapinallisilta kirje, jossa he pyysivät anteeksi. Columbus heidät armahtikin, ainoastaan Porras veljensä keralla jäi vangiksi.

Pelastus.

Vihdoin kesäkuun lopulla v. 1504 nousi merelle kaksi purjetta. Toisen oli Mendez vihdoinkin saanut vuokratuksi, toisen oli Ovando lähettänyt siirtokunnassa syntyneen suuttumuksen pakottamana. Siten haaksirikkoiset vihdoinkin pelastuivat vaarallisesta asemastaan. Useimmat olivat jo menettäneet toivon ja ilo oli nyt sitä suurempi. Columbus sai surukseen kuulla Espanjolassa tapahtuneet hirmutyöt. Kolme viikkoa kesti luovia, ennenkuin päästiin Santo Domingoon. Siellä Columbukselle siirtokunnan puolesta tuli riemuisa vastaanotto, eikä Ovandokaan uskaltanut julkisesti osottaa kateuttaan ja vihaansa.

Suurin osa Columbuksen miehistä jäi Espanjolaan. Kun he eivät saaneet hallitukselta heille tulevia palkkoja, niin Columbus jakeli mitä häneltä omista varoistaan liikeni ja lähti sitten kuukauden päivät Haitissa viivyttyään Espanjaan, poikansa ja veljensä mukanaan. Matkaa hidastuttivat kovat myrskyt, kerran menetettiin päämasto, toinen kerta takamasto, mutta onnellisesti päästiin kuitenkin marraskuun alussa Guadalquivirin suuhun.

Siihen oli Columbuksen elämäntyö päättynyt. Tosin hänen mielessään vielä väikkyi monta suurta tuumaa, varsinkin Veraguan kultamaan asuttaminen, mutta voimat olivat loppuneet. Sevillasta hän, vuoteen omana ollen, kirjotti kuningatar Isabellalle kirjeen, mutta kuningatar, hänen paras suosijansa, kuoli, ennenkuin kirje perille saapui. Ennen kuolemaansa oli kuningatar kammolla kuullut Ovandon hirmutöistä Haitissa. Hän oli pyytänyt kuningas Ferdinandia erottamaan hänet ja lähettämään toisen maaherran, mutta kylmäkiskoinen Ferdinand ei tätä pyyntöä täyttänyt, sillä Ovando lähetti runsaasti kultaa. Kun hän oli melkein sukupuuttoon hävittänyt Espanjolan asukkaat, niin Ferdinand salli hänen ryöstää Bahama-saarilta orjia saarella raatamaan.

Columbuksen viimeiset vaiheet.

Vihdoin Columbus sen verran parani, että saattoi matkustaa Segoviaan tapaamaan kuningasta. Ferdinand ottikin hänet vastaan, amiraali sai hänelle kertoa viime matkastaan, mutta kun hän pyysi kuninkaalta takaisin oikeuksiaan, niin Ferdinand turvautui komissioniin, joka käsitteli asiaa niin vitkalleen, että Columbus ennätti kuolla, ennenkuin sai sen päätöksen kuulla.

Columbus oleskeli Segoviassa lokakuun loppuun, matkusti sitten Salamancaan ja sieltä keväällä Valladolidiin, josta hän vielä kirjotti kuninkaalle kirjeen muistuttaen oikeuksiaan ja rukoillen parempaa kohtelua Haitin onnettomille alkuasukkaille. Mutta suuren löytäjän voimat olivat murtuneet. Hän ei elänyt niin kauaa, että olisi saanut vastauksen kirjeeseen. Valladolidissa hän 20 p. toukokuuta 1506 vaipui kuoleman uneen. Elämänsä lopulla hän oli käynyt yhä uskonnollisemmaksi ja käytti muun muassa fransiskolaista munkkipukua, muistellen siten Rabidan luostaria, jonka munkit olivat suoneet hänelle tyyssijan, auttaneet häntä matkaan ja elämän loppuun saakka pysyneet hänen uskollisimpina ystävinään. Columbus haudattiin Sevillaan. Hänen arkkunsa päälle myöhemmin kiinnitettiin seuraava kirjotus:

A Castilla y a Leon, Nuevo Mundo dio Colon,

(Castilialle ja Leonille antoi uuden maailman Columbus), jotka sanat sitten hänen perillisensä ottivat vaakunakilpeensä. Hän oli lausunut sen toivomuksen, että hänet haudattaisiin San Domingoon, Espanjolan saarelle, ja sinne hänen maalliset jäännöksensä vuosisadan keskivaiheilla vietiinkin. Kun Haiti v. 1795 luovutettiin Ranskalle, niin ruumis siirrettiin Havannaan ja sieltä vihdoin v. 1898, kun Cuba luovutettiin Yhdysvalloille, Sevillan tuomiokirkkoon.

Suuri genovalainen purjehtija on aikain kuluessa joutunut monenlaisen arvostelun alaiseksi, niinkuin kaikkikin, jotka ovat historiassa saaneet suurta aikaan. Yksimielisesti tunnustetaan, että Amerikan löytö on maailmanhistorian merkillisimpiä tapauksia. Se laajensi valtavassa määrässä maailman sekä taloudellisia perusteita että sen käsityksiä. Mutta tapauksien suuruuden vuoksi ovat toiset olleet taipuvaisia mittaamaan miestäkin samalla mittapuulla, ja joko tehneet hänestä korkealle yli aikansa kohoavan sankarin, taikka päinvastoin, tapauksien suuruuden vuoksi huomanneet hänet paljon vähäpätöisemmäksi kuin hän todella olikaan.

Arvostelkaamme häntä sen ajan valossa, oikeaan osataksemme. Väärin olisi häneltä vaatia paljon syvällisempiä käsityksiä maailman rakennuksesta ja luonnonilmiöistä, kuin oli hänen aikansa oppineimmilla miehillä, sillä Columbus oli ensi sijassa merenkulkija ja ne tiedot, mitä hänellä oli kosmografiasta, hän oli vasta varttuneemmalla iällä hankkinut uutterain kotiopinnoitten kautta. Ei ole ihmettelemistä, ettei hänen käytettävänään oleva kirjallisuus ollut kovin laaja, sillä Columbus oli köyhä mies, ja kirjat olivat siihen aikaan vielä harvinaisia ja kalliita. Toiset ivaavat sitä, että hän antoi hurskautensa johtaa itseään kaikenlaisiin harhapäätelmiin Paratiisista ja muista seikoista, mutta se mikä nykyisin olisi outoa ja naurettavaa, oli luonnollista aikana, jolloin katolinen uskonta vielä kokonaan hallitsi elämää ja Raamatun erehtymättömyys oli kaikkien epäilyksien yläpuolella. epäilyksien yläpuolella. Se täytyy näittenkin nuivain arvostelijain myöntää, että Columbuksella kuitenkin, sekä omien tietojensa että itse tieteidenkin vaillinaisuudesta huolimatta oli erittäin avomielinen silmä huomaamaan luonnonilmiöitä ja vähien tietojensakin nojalla lausumaan kauas tulevaisuuteen tähtääviä mielipiteitä.

Columbus ei ollut itse tiedemies, hän luotti auktoreihin. Tämä varma luottamus parhaisiin karttoihin ja tietoihin maista ja kansoista sai hänet uskaltamaan tuon suuren askeleen, jota ei kukaan vielä ollut ennen yrittänyt, vaikka Intian löytäminen lännen kautta olikin jo julki lausuttu ajatus. Yrityksen suuruus synnytti hänessä sen käsityksen, että hän muka oli Jumalan valitsema välikappale uskon levittämiseksi ja Idän rikkauksien hankkimiseksi Pyhän maan vallottamista varten. On vähennetty hänen merkitystään silläkin, ettei hän huomannut tulleensa kokonaan uuteen maanosaan, vaan elämänsä loppuun saakka luuli purjehtineensa pitkin Itä-Aasian rantoja. Mutta tässä taas on muistettava, ettei hän tosiaan tavannut mitään maantieteellistä tosiasiaa, joka varmaan olisi osottanut tämän mielipiteen harhauksen. Columbus luotti siihen, että vanhat oppineet olivat oikein mitanneet maan ympärystän, ja tietäen purjehtimansa matkan pituuden hän saattoi mielestään jotenkin varmasti laskea, että hän tosiaan oli saavuttanut matkansa päämäärän. Vaikkapa hän olisikin voinut määrätä maantieteellisen pituusasteen, s.o. löytämäinsä maitten paikan asteverkossa, niin puuttui kuitenkin kaukaisesta idästä luotettavia astemääräyksiä, jotka olisivat osottaneet, kuinka suuri aukko vielä oli jäänyt molempien Intiain väliin. Edellisessä olemme sitä paitsi nähneet, kuinka monet Länsi-Intian saarilla kuullut nimet ja huomatut ilmiöt todella viittasivat siihen, että oli lähestytty Aasian itäsyrjän niin vähän tunnettuja ihmemaita.

Sitä ei voi kenkään hyvällä syyllä kieltää, etteikö Columbus ollut erinomaisen taitava ja huolellinen purjehtija. Kun otamme huomioon alusten pienuuden ja vaillinaiset varustukset, niiden huonon purjehduskyvyn ja vielä enemmän vesien ja rantain tuntemattomuuden ja vaarallisuuden, Mexicon lahden ja Karibimeren tavattoman rajut äkkituulet, niin täytyy meidän hämmästyä, kuinka hän monilla matkoillaan niin hyvin suoriutui kaikista vaaroista. Vielä viimeisellä matkallaan hän vanhana ja sairaana ohjasi laivojaan mitä vaikeimmissa oloissa, kunnes ne olivat niin madonsyömät — siihen aikaan ei laivoissa ollut kuparilevyä pohjan suojana — etteivät ne lopulta pysyneet veden päällä, vaan olivat ajettavat rantaan uppoamaan. Vielä sittenkin hän osasi käyttää niitä kuukausimääriä linnotuksena ja luultavasti niistä lopulta korjata kaikki, mitä suinkin oli jonkin arvoista.

Länsi-Intiaan perustetut siirtokunnat eivät ottaneet Columbuksen hallinnossa menestyäkseen, ja sitä on pidetty riittävänä syynä hänen syrjäyttämiseensä ja tarmokkaampien miesten lähettämiseen hänen sijaansa. Mutta olivathan siirtomaayritykset silloin vasta alussaan, eikä varsinkaan ollut minkäänlaista kokemusta elämästä kuumissa maissa. Jo terveydelliset vaarat olivat niin suuret, että ne olivat omiaan saattamaan vaikka kuinka kunnollisesti hallitun siirtokunnan turmioon. Toiseksi nuorista siirtokunnista vaadittiin liian nopeaan suuria tuloja. Se ei voinut tapahtua muulla tavalla, kuin rasittamalla alkuasukkaita. Siihen taas ei Columbuksen ihmisystävällinen luonne taipunut. Hänen päämääränsä oli alkuasukkaitten verkallinen taivuttaminen kristinuskoon ja sivistykseen. Sen vuoksi hän ei voinut tyydyttää niitä kaikenlaisia onnenonkijoitakaan, jotka emämaasta riensivät meren taa siinä toivossa, että nopeaan rikastuisivat, ja tästä taas olivat seurauksena ainaiset juonet ja kapinat. Lisäksi Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, joka jo sinään herätti kateutta. Hänen oli sitä vaikeampi menestyä uusien siirtomaitten hallitsijana, kun hän ei Espanjan hallituksen puolelta suinkaan saanut sitä vakaata ja tehokasta kannatusta, joka hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi olisi ollut välttämätöntä. Mutta hänen suunnitelmansa olivat terävästi mietityt ja kaukonäköiset.

Suuren löytöretkeilijän kohtalo sen kautta muodostui traagilliseksi. Menetettyään varakuninkuuden hän menetti useimmat ystävänsäkin ja kuoli melkein unohdettuna. Toiset miehet tunkeutuivat etusijaan ja Uusi maailma sai nimensäkin toisesta miehestä, jonka ansiot sen tutkimisesta olivat vähemmät kuin monen muun. Vuosisatoja kului, ennenkuin Columbuksen merkitys jälleen tunnustettiin ja hän sai sen sijan, joka hänelle historiassa kuuluu.

Columbus oli kookas, komea mies, vaaleaverinen, vaikka olikin italialainen. Nenä oli kaareva, silmät siniset, iho punakka ja pisaroissa, hiukset punaiset, mutta muuttuivat jo aikaisin lumivalkoisiksi. Siinä ainoassa kuvassa, joka jotenkin varmaan lienee maalattu hänen eläissään, hän on parraton. Seuramiehenä hän oli miellyttävä ja iloinen ja osasi sujuvasti ja vilkkaasti esittää mielipiteensä. Uskonnollinen hartaus oli hänen luonteensa esiintyvimpiä piirteitä. Kuta kauemmin hän eli, sitä enemmän uskonnolliset mietteet saivat hänen mielessään sijaa. Tämä ilmenee siitä nimikirjotuksestakin, jota hän tavallisesti käytti ja joka ajan tavan mukaan oli peitetty symbolistiseen salaverhoon.

S. S. A. S. X M Y Chro FERENS.

On säilynyt hänen ohjeensa, miten se on kirjotettava: ensin X ja S sen päälle, merkiten Kristusta, sitten M ja A sen päälle, merkiten Mariaa, tämän jälkeen Y ja S sen päälle, joka merkitsi Jooseppia, alle Chro kreikkalaisilla kirjaimilla ja FERENS, joka merkitsi Christopheria. Tämän tunnusmerkin hän kirjotti asiakirjainsa alle.

Hän oli herkkäuskoinen, hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, ja yhtä helposti leppyvä, kuin toisinaan äkkipikainenkin. Sen vuoksi hänellä ei aina ollutkaan sitä rautaista kylmäverisyyttä, joka olisi ollut tarpeen. Mutta toiselta puolen oli ihmishenkien hukka hänen matkoillaan verraten vähäinen. Hän piti huolta merimiehistään, eikä suotta uhrannut heitä, niinkuin ne, jotka hänen jälkeensä toimivat Uudessa maailmassa. Neljännelläkin retkellä, joka oli niin vaivaloinen ja vaaroja täynnään, mieshukka oli aivan vähäinen, ellemme ota lukuun sitä venekuntaa, joka joutui salaväjytyksen uhriksi Veraguan rannalla. Monen monet olivat ne toisten yritykset, joiden osanottajista ainoastaan tähteitä pääsi hengissä palaamaan.

Columbus oli suurien löytöretkien levottoman ajan jaloimpia toimimiehiä, samalla kun hän työnsä merkityksen puolesta oli sen suurin henkilö.

Columbuksen omaiset.

Luomme vielä katsauksen Columbuksen omaisten vaiheisiin. Bartolomeo Colombo, — hänkin kirjotti nimensä Colon Espanjaan muutettuaan, — joka oli veljelleen niin oivallisena apuna sekä Espanjolassa että hänen viimeisellä löytöretkellään, lähti amiraalin kuoltua veljenpoikansa Diegon keralla Länsi-lntiaan, jossa hän sai Haitin ja Portoricon välistä pienen Mona saaren. Bartolomeo kuoli Haitissa v. 1514. Epäilemättä hän veljeksistä oli tarmokkain ja lujin; heikompi luonne oli nuorempi veli Diego, joka niinikään kuoli Haitissa.

Amiraalin laillinen poika, Diego, kasvatettiin hovissa ja lähti vasta v. 1509 Haitiin, jossa hän v. 1526 kuoli. Hän oli naimisissa Maria de Toledon, Alban herttuan veljentyttären, kuningas Ferdinandin serkuntyttären kanssa ja pääsi siten Espanjan vanhimpain sukujen yhteyteen. Mahtavien suojelijainsa avulla hän vihdoin sai periä isänsä arvot. Ovandon jälkeen Diego Colon nimitettiin Länsi-Intian maaherraksi. Hän rakennutti itselleen Santo Domingon kaupunkiin komean kivipalatsin ja hallitsi siirtokuntaansa kahdeksantoista vuotta vaihtelevalla menestyksellä mitä vaikeimmissa oloissa. Keisari Kaarlo V:nneltä hän sai takaisin varakuninkaankin arvonimen. Hänen aikanaan Velasquez asutti Cuban, mutta hallitsi sitä kokonaan itsenäisesti. Diego Colon sen kautta joutui Velasquezin kanssa riitoihin ja kosti puolestaan siten, että hän kannatti Cortezia, kun tämä Mexicoa vallottaessaan petti Velasquezin.

Columbuksen poika liitosta Beatrice Enriquezin kanssa, Fernando, sai tieteellisen kasvatuksen. Amerikasta palattuaan hän asettui Sevillaan, perustaen sinne aikaansa nähden erinomaisen laajan kirjaston, jossa oli 20,000 nidettä. Tämä »Biblioteca Colombina» on yhä vielä samalla nimellä olemassa, vaikka onkin huonon hoidon kautta aikain kuluessa menettänyt paljon arvokkaimmista teoksistaan. Fernando matkusteli laajalti Europan maissa ja nautti tieteellisessä maailmassa suurta mainetta. Häntä pidettiin kauan v. 1571 ilmestyneen Columbuksen elämäkerran kirjottajana, mutta kun siinä on runsaasti vääristeltyjä tietoja ja monet seikat osottavat tekijän perehtymättömyyttä purjehdukseen, niin teoksen oikeutta nykyisin epäillään. Fernando, jolla oli ruhtinaallinen eläke, samoin kuin Diegollakin, kuoli naimatonna.

Diego Colonin poika Luis luopui varakuninkaan arvosta ja sai Veraguan herttuan, Jamaican markisin ja Intian amiraalin arvonimet, ynnä 10,000 kultadukatin eläkkeen. Myöhemmin arvonimet periytyivät naisien kautta toisiin sukuihin. Mutta vielä nykyisin on Espanjassa suku, jolle kuuluu Veraguan herttuan ja valtameren amiraalin arvonimi. Suvun päämies aina saa Cristobal Colonin nimen.

Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.

Kun Columbus Ovandon saapuessa Haitiin menetti yksinoikeutensa Uuden maailman tutkimiseen, niin avautui yksityisille tilaisuus yrityksiin ja löytöihin, ja kilvan riennettiin sitä käyttämään. Ensimäisiä oli urhea Ojeda, johon jo olemme tutustuneet. Mutta itsenäisenä toimimiehenä hän ei onnistunut yhtä hyvin kuin seikkailevana ritarina. Ojeda sai Espanjan hallitukselta luvan tutkia Parian helmipaikkoja, jotka Columbus oli kolmannella matkallaan löytänyt. Luotsina hänellä oli Juan de la Cosa, joka tällä matkalla laati ensimäisen kartan Uudesta maailmasta. Sitä paitsi oli oman ilmotuksensa mukaan Amerigo Vespuccikin mukana.

Ojeda.

Ojeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren poikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui Guayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo ja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja purjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten käytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen, jossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä »Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko rannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin tutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän liittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui Bahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun ei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500 Ojeda palasi takaisin Cadiziin.

Alonso Niño.

Jotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño pienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño saapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen vaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi palatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen, että maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta, koska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken runsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.

Pinzonien retki.

Lopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja tutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli mukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää päiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui vihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa. Juhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia, juoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat olivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan kautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua. Portugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.

Rannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin maanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen suulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja hämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi. Siitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin lähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin eräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava pororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan kohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät alukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden täytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu uskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta purjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta kauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä kertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus oli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla tavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta niiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100 kilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta, josta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden kautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin Bahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä tuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.

Pinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka sitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset sanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä myöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten käyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta, joka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin Etelä-Amerikan poikki mereen saakka.

Kuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin laivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä laivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta, lienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas kahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman kannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille ennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta oli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.

Alussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä laivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille. Asukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille niin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi johtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa Ojeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi kahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan rannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa kärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja rannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta matkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä pelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda siitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505 tehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen viimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.

Portugalilaiset Brasiliassa.

Keväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto Brasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien löydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen Portugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli erinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä laivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen mukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään paikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli saanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta purjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio Janeiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa, jonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman vakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja kuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin asumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä leveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata. Mutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta kuin Vespuccin oma kertomus.

Myöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka piti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan, tehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci lähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten vastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi tyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan, nykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta hän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V. 1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti minua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle miehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin. Hänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas Ferdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta, antoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli Espanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja antoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain laatijana.

Amerikan nimi.

Amerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti Etelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman laajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta maailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä niteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin latinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä merimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät maat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon laajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus antoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi puhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä vakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen uuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta etäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita oikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa saisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus) Ptolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi. Tätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa Lothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut »Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan varsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä aljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme Englannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni sitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan saavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai »Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo Vespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan nimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas ehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi, mutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi voittanut Amerikka nimen.

Las Casas, intianien suojelija.

Columbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita kohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista ei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän ei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä noudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä Karibeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain saatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta sen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa hallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin petomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta oli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä seitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus tukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden kultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas ja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.

Oli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja jotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on näiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de Las Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut mukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan kolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja vihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty pappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai 1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan koetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa sai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen) ja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua parhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta hän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän vääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat orjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus hänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti Länsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai arvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen neuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä tehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti Espanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin vapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan neekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään ei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi. Las Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun hän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen kuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.

Las Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän kävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten maitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin Mexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen säätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi hän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja häväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta ja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä vaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II kallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta Espanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa ihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian historian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien vapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko läntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.

Olemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai kuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta, joiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä kirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon kuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään kuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa ajatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä ja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei olevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon. Vainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin sanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä syöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille, joilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin Espanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan valkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin Länsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.

V:n 1550:n vaiheilla oli Cuban Cibuneyt, jotka kuuluivat toiseen rotuun kuin Haitin, Jamaican ja Portoricon Arawakit, hävitetty sukupuuttoon. Samoin kävi Jamaican, jonka suopean ystävällisen kansan Don Pedro d’ Esquivel. Columbuksen pojan Diegon lähettämänä saaria valtaamaan, yhtä julmasti hävitti sukupuuttoon. Ihana Jamaica jaettiin kahdeksan espanjalaisen perheen kesken. Intianit hävitettyään nämä toivat orjia vain omiksi tarpeikseen, niin että saarella, jonka väkiluku nykyisin lähentelee miljoonaa, v. 1655, Englantilaisten vallottaessa sen, asui vain 3000 henkeä, valkoisia ja neekeriorjia. Urhoollisemmin puolustivat Portoricon asukkaat, Borinquenjot, itseään. He saivat taistelussa apua Vähien Antillien Karibeilta ja uhkasivat jo hävittää saaren Espanjalaiset sukupuuttoon. Mutta kun englantilaiset ja ranskalaiset merirosvot kukistivat naapurisaarien Karibit, niin eivät Borinquenjot kauempaa jaksaneet puoliaan pitää, vaan joutuivat saman surkean kohtalon alaisiksi kuin Länsi-Intian muittenkin saarien kansat. Neekerejä tuotiin yhä enemmän, ja vuosisatoja eteenpäinkin tämä saaristo sitten oli ilmetty helvetti maan päällä, huolimatta siitä, kuinka isännät ainaisissa sodissa vaihtelivat. Kun vapautus vihdoin tuli, niin oli Haitissa ja Jamaicassa melkein puhdas neekeriväestö, Cubassa ja Portoricossa sekä Vähillä Antilleilla suureksi osaksi. Kauimmin olivat Vähillä Antilleilla Karibit puoliaan pitäneet.

Ennenkuin jatkamme Etelä- ja Keski-Amerikan löytöjen historiaa, tulee meidän palata Portugalilaisten meriretkiin. Columbuksen suuri löytö vihdoinkin kiihotti Portugalia lähettämään laivaston sille tielle, jonka Bartholomeu Diaz oli löytänyt. Se pääsi matkansa päämäärään, ja Portugalilaiset saattoivat anastaa Intian kaupan, ennenkuin Espanjalaiset lännen kautta sinne ennättivät. Toiseen yhteyteen taas jätämme ne retket, jotka eräästä pohjoisemmasta maasta, Englannista, tehtiin Pohjois-Amerikkaan heti sen jälkeen, kun sanoma Columbuksen onnellisesta paluusta ensimäiseltä matkaltaan oli tullut tunnetuksi. Bartolomeo Colombon esityksiä muistellen Englannin kuningas antoi laivoja venezialaiselle Giovanni Cabbotolle, joka v. 1497 löysi nykyisen Breton saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan, siis arvatenkin samat seudut, joihin pohjanmiehet olivat puoltatuhatta vuotta aikaisemmin koettaneet perustaa siirtokunnan.