PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA. (continued 3)

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻ Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä kaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti. Miehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä vilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan puute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää kuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen heikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt purjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi osa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta, »ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»

Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin kokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis vastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea ranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli luultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi. Toukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä etumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin maihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin taistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki voimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun Molukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta oli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme ihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme. Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin aivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka ne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa maihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis S. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun muassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko laivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi Pigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta oli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset päiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää, ettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun ottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri lännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten, jotka ovat samalla paikalla.»

Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin se, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin Magalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan. Viipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja saapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan. Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta, nekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan. Seuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään pääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan kirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko palannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen otettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön päällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me (ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee, että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin »Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat ikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin kanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria) ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne jätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja ennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.

»Trinidadin» loppu.

Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522 merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti palata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat hänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon vilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja sitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti ison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne sillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton johdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta ajautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen miehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta näiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen, jossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito julkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä, että he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää hän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta »Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja tahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän lukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin keralla olivat lähteneet.

Riita Molukeista.

Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli siksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea edelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen vaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei olisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka Brasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli, niinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien omistuksesta.

Badajozin juntta.

Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä, kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä, kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti kulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella; mutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset alkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä saaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi, kun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu, Magalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä. Espanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista 183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä. Espanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin saarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla. Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin, niin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti toistaiseksi jatkaa retkiään.

De Loaysan retki.

Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty, koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla, jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi. Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet. Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri, mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja palasi takaisin kotimaahan.

Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki, mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa, purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki. Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä, mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar, joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä, ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan. Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.

Saavedran matka.

Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja 110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi — 30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon, kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan. Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000 dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi — joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen heiltä riistivät.

Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois- ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.

Espanjalaiset Tyynellä merellä.

Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista lopulta pelastuivat Molukeille.

Villalobos.

Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543 Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!») ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon, aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle, jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla, joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.

Filippinien anastus.

Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään. Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies; luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin, sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija, eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon apua hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.

Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570 sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna, saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla, voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.

Etelämaan etsintä.

Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret, lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu Callaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin suunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään. Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat tuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita, varsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen kelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset luulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.

Mendañan siirtomaayritys.

Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin. Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen jälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin vaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin kookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin rohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa muuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison doña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi. Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria ja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin saarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista laivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen sijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä oli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai muun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He olivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta kangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät, kirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja, joihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita, helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa oli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä. Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon. Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p. lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin, mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan. Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi. Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa. Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan. Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi doña Isabellan takaisin kotimaahansa.

Quiroksen matka.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa, joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa, jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.» Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o. »kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.] Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi. Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan, jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat; samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin», mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen, jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Torres-salmi.

Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen, joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan», hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään. Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11 leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta. Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770 luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.