JOULUSATU.

Sä tunsit Jäykkäsen kenties? Hän oli nuori herrasmies. Hän uljas, rikas, ylhäinen, Ja koti, vaimo herttainen Ja kaksi lasta hänellä, Ne Frits ja Alma nimeltä. Eiks onnekas hän? Totta kai. Ja jouluaattokin nyt sai.

Vaan jotain, jotain kuitenkin Puutetta oli hälläkin: Ei muistanut hän onnessaan Turvaansa panna Jumalaan. Ei hällä pöytävieraana Jumalan sanaa, Kristusta Ei taivaan enkeliäkään Joul'yönä luona pöydän tään.

Frits, Alma myös ties sadun sen, Mi sykkimään saa sydämmen Niin rikkahan kuin köyhänkin: Paikasta hyvän enkelin. "Nyt, isä, eikö sopisi Vieraaksi pyytää enkeli?" Niin nauroi herra Jäykkänen: "Kutsumme ensi jouluks sen."

Ja ilta oli iloinen, Vaan entä herra Jäykkänen? Ah, sydän vast' on ihmeinen! Istuttiin pöydän äärehen: Kaikk' kaunista; kuus' valon soi; Vaan — puuro palaneena… voi! Rypistyi otsa Jäykkäsen, Tylysti pois hän työnsi sen.

Pyys' vaimo: "anna anteeks, oi! Noin myöskin joskus käydä voi." Ja lapset lausui: "isämme, Miks suutut noin? oi, riemuitse!" Vaan mitä virkkoi herra tää? "Mua mielitäänkö myrkyttää? On häpeä ja syntikin, Jos moista ruokaa nauttisin!"

Kuink! kävi! Ensi jouluna, Kun kuusi loisti kaikilla, Niin yksin Jäykkänen nyt vaan Pimeessä istui huoneessaan. Hän rikas, terve, nuorikin, Vaan yksinään hän kuitenkin: Haudassa nukkui puoliso, Lapsetkin siellä lepäs jo.

Ja suljetussa huoneessaan Hänelle pöytä katetaan. Oivasti kaikki laitettu, Ei puuro pohjaan poltettu; Vaan nyt se oli polttava, Kun rakas käs' ei tarjoa! Ei vaimon, lasten ääniä, Ei kuusikaan niin vehreä.

Hän karvain mielin seisomaan Nous' autiossa huoneessaan: "Pois viekää kurja ruoka tää! Se vasta pahoin myrkyttää. Väkeni miss' on? Heistä ken Nyt kattoi pöydän viidelle? Erotan hänet paikalla: Ei saavu mulle vieraita."

Palvelja vanha vastasi: "Oi, herra, suokaa anteeksi! Häpeän erhetystäni; Mä katoin, kuten silloinki, Kun neljä istui pöydässä; Vaan tuota en mä ymmärrä, Kun joku muu, en tiedä ken, On kattanut sen viidellen."

"No, olkoon!" virkkoi herra vaan; Niin kummaa tuns' hän tunnossaan. Hän istui pöydän äärehen Ja posken painoi kädellen, Ja istuissansa alkoivat Silmistä kyynelpisarat Tipahtaa, kunnes itkusta Hän oli juur'kuin sokea.

Sai sairaaks mieli ylpeä, Pehmistyi sydän ynseä; Hän tyytymätön olleensa Parhaimpaan muisti riemuunsa, Havaitsi: kaikki lopun saa, Miss' ei ol' läsnä Jumalaa Suomassa iki rauhaa tään Maan lyhykäiseen elämään.

Hän kauan, kauan istui näin. Vaan katsoessaan ylöspäin, Kas, paikat täynnä pöydässä! Siin' nauraa vaimo lempeä, Pien' Alma leikkii toimessaan, Viel' istuu Fritskin paikallaan; Vaan viidentenä istuvi Jumalan kaunis enkeli.

Silmäänsä hieroi kurja mies: "Mä häijyn unen näin kenties, Ett' omaiseni menetin; Jumalan kiitos, heräsin!" — Vaan kuule! ääni hellä soi, Mi ihmisen ei olla voi; Niin helkkyi ääni enkelin Hopeakellon sävelin.

"Et unta nähnyt; menetit Omaises. Vaan sä unhotit, Ett' täksi jouluks enkelin Sä pyysit nyt vuos' takaisin. Nyt saavuin, kuten pyysit sa. Edelläin kulki kuolema, Sä että oikein kernahan Mun luokses soisit saapuvan.

"Katsoppa! Taivaan enkeli Ei saavu sille vieraaksi, Ken ylpeänä armahan Unohtaa Isän, Jumalan. Vieraaksi yksin saapuu tuo Vain sydämmestä nöyrän luo, Jon pöytään sana Jumalan Ja Kristus vieraaks suodahan.

"Siks sydäntäsi ylpeää Jumala tahtoi pehmittää, Ei vihassa, vaan armossa, Sä että hurjast' onnesta Joutuisit Luojan jalkain luo: Niin enkelins Hän sulle suo. Ja heill' on riemu herttainen, Kun katuu, kääntyy syntinen.

"Jos kanssa näiden seuraajain Sun luokses nyt saan jäädä vain, Olemme aina seuranas Niin riemussa kuin murheessas, Ja näkymättöminä me Sivullas yhä seisomme, Sua auttaen, ja viimeksi Luo Luojan viemme sielusi."

Lopetti enkel' lausehen. Pöydässä istui Jäykkänen Murheisna ja myös riemuissaan; Vaan tuossa tuumiellessaan Ja muodonpiirteet rakkahat Tunteissaan — kas, niin kasvoivat Neljälle näille siivet jo: Ne haihtuivat kuin kuutamo.

Siit' asti herra Jäykkänen Hyv' oli, nöyrä, herttainen. Köyhille soi hän hyvyyttään, Ol' rikas vain ja mielissään, Niin entistäänkin rikkaampi: Häll' oli luona enkeli Ja taivahassa tavara, Jot' aina lisäs Jumala.

Tok', kun hän näki kauniita Ja riemuisia lapsia Ääressä joulukuusen, niin Hän vaipui tuumiin murheisiin; Sitt' antain heille namuja Hän lausui: "tänä iltana Ruoalle kanssain neljä saa, Vaan kutka on ne — arvatkaa!"