JOULUKUUSI.

Isäni vuorten valtia Ja jättiläinen oiva! Mun äitin mättään kanerva, Kuin ilta purppuroiva. Mun siskoin tähti taivainen, Vaan veljein koski kuohuinen, Säveltä Ahdin soiva.

Kankaalla kasvoin kauniisti Luon' järven syvän kovin. Valt'istuimeni tunturi Muodosti, hongat hovin. Valaisi tähti latvassain, Ja kuuhut riippui oksallain Ja huurre helmin somin.

Mä metsän prinssi suorana, Iloisna kasvoin, elin. Oravan muistan: rannalla Se riemuin hypiskeli. Latvassain rastas raksutti, Ja kaiku amen vastasi, Kun metsä rukoeli.

Talvella joulutähtineen Sai poika vierelleni, Mua katsoi: kuoreen, ytimeen Sen kirveen-isku meni. Vehreenä kaaduin, nuorna niin, Iloksi muille kanerviin; Sep' oli mielelleni.

Ja silloin herrastalohon Minulle tuli retki. Sain siellä äitin hoitohon, Sain sievät seppeletki. Kuin morsian mä puettiin Somasti silkkiin, kukkasiin, Kun oli juhlahetki.

Sain sisään joulu-iltana, Kun tulet loisti siellä Ja lapsijoukko huimana Siell' leikki riemumiellä. Mä muistin kankaan autian Ja rastaan laulun, oravan; Niit' ikävöitsin vielä.

Riemusta muiden riemuitsin Mä muuten surevainen. Vaan myöskin mulle enkelin Soi laulu taivahainen; Kerubin valkosiivestä Sai heijastusta heleintä Mun oksain vihantainen.

Unohdun, ystävittä jään, Kun jonkin päivät meni. En takaisin mä metsäänkään Voi mennä juurelleni. Nuoruuden kevähällä mä Pois kuihdun; yhtään kyyneltä Ei suoda muistokseni.

Tok' iloitsen mä, että sain, Laps, tähtes uhrautua. Se suurempaa kuin paikallain Kuninkaaks vaurastua, Uljaasti pilviin kasvaen, Tiedotta, kuink' on riemuinen, Ken iloittaa voi sua.

Itsensä antaa alttiiksi, Se ilo suurenlaista. Kaikk' antaa muiden hyväksi, Eik' itse saada maistaa, Se ilo — jota Jumala Vain lapsilleen suo taivaassa — On enkel'ilon laista.