YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA

Myrskyn hiljettyä alkoivat ihmiset Kankaan kirkonkylässä nostaa päitään kellareista, halkopinoista ja ladoista, minne he kiireesti olivat paenneet. Myöskin metsistä he varovaisesti lähestyivät seutuja, joilla vasta eilen oli sijainnut heidän kotinsa.

Eilen? Mitä merkitsi »eilen»?

He katselivat maailmaa ikäänkuin he tuhat vuotta olisivat maanneet haudassa ja heidät nyt olisi kutsuttu uudelleen elämään. Ihmetys oli heidän kasvoillaan, ihmetys siitä, että maa ei ratkennut heidän jalkainsa alta, että taivas ei satanut tulta ja tulikiveä heidän päälleen ja ennen kaikkea ihmetys siitä, että muitakin eläviä ihmisiä ilmestyi näköpiiriin. Ja kiuru, lauloiko kiuru? Ja kevätkin teki tuloaan. Se tuntui käsittämättömältä. Sen sijaan eivät ihmiset hämmästyneet, että kylä, jossa he kerran olivat syntyneet ja eläneet, yhä vieläkin paloi heleällä lieskalla, hehkuvat savupiiput törröttäen taivasta kohden. Eivät he myöskään hämmästyneet, että ruumiita makasi vainioilla, rantatöyräillä ja tienvarsilla. Ruumiit olivat jotakin paljon mahdollisempaa kuin elävät ihmiset. Siinä oli tuttuja ja tuntemattomia, vihollisia ja ystäviä, syyllisiä ja syyttömiä, eläimiä ja ihmisiä. Haeskellessaan kaatuneiden joukosta ja raunioista omaisiaan ihmiset väistivät kuulia niinkuin väistetään lapsen heittämää leikkipalloa. Sodan moukari oli, pitäen alasimenaan ihmissydäntä, iskenyt sen tainnoksiin niin että se tunsi vain harvoilla karkeilla vaistoilla. Sääliä ei sille ollut olemassa. Tylsinä katselivat kaikkensa menettäneet ihmiset viheliäisiä vankileirejä, joissa lapset epäkainosti syntyivät kaikkien nähden, joissa miehet ja naiset yhtä epäkainosti ja kaikkien nähden kuolivat, joissa nälkä, taudit ja rikokset raivosivat luonnottomassa rehevyydessä. Mykkinä olivat miehet kaivaneet omaa hautaansa, mykkinä lähestyivät kuolemaantuomitut toverit kuoppaa, joihin heidän oli määrä kaatua. Yhteislaukaukset kajahtivat yli kylän — tuskinpa eloonjääneet edes säpsähtivät. Epäkainosti, niinkuin syntyminen ja kuoleminen vankileireissä, tapahtui näinä päivinä tuomitseminen ja tuomion täytäntöönpano. Inhimillinen sydän oli kerta kaikkiaan veripäivinä tainnutettu eikä tuntenut.

Arastellen lähestyivät eloonjääneet raunioita ja kävivät arvioimaan menetyksiään.

Tuhkana oli Kankaan muhkea kirkonkylä. Pahimmin oli kärsinyt Tuunan talo, joka sijaitsi likinnä rantaa. Päärakennuksen raunioista tavattiin isännän ja emännän hiiltyneet ruumiit, kivinavetta oli ammuttu murskaksi ja eläimet sisällä kuolleet. Sairas vanha vouti tavattiin surmattuna kujalla, minne hän nähtävästi oli hädässään laahautunut. Yksin Tuunan koirakin oli saanut surmansa. Sensijaan oli Mäkimatka säilynyt paremmin. Ja se oli neuvokkaan vanhan Piinan ansio. Sillä kun sytytyskomppanian miehet jo olivat kantaneet olkia kivijalan alle ja yrittivät valella niitä lamppuöljyllä, niin eukko lähti heidän luokseen, nauroi heitä vasten kasvoja ja sanoi: pojat, lähtekää syömään piiraita, mitä hulluja te nyt teette — älkää viitsikö! Ja sytytyskomppanian syödessä piiraita soitti isäntä huuliharppua ja talo jäi polttamatta. Somerista säilyi päärakennus. Sensijaan ei pappilasta ollut jäljellä muuta kuin savuavia kivijalkoja.

Se asiaintila, että Mäkimatka oli säilynyt, teki, että tästä talosta nyt tuli uuden, alkavan elämän keskipiste. Päälliköt, everstiä myöten, asettuivat sinne ja Harald ja Jon Mäkimatka saivat johtavan aseman pitäjän sisäisten asioiden järjestämisessä. Niinpä heidät, valkea nauha hihan ympärillä, nyt nähtiinkin milloin rientämässä jalan, milloin kiitämässä ratsain paikasta toiseen. Kankaan kirkonkylä ei enää ensinkään tullut toimeen ilman heitä. Heidän tarkkaa silmäänsä tarvittiin kuolemantuomioiden täytäntöönpanotilaisuuksissa, heidän täytyi järjestää majoitus- ja muonitusasiat, heidän täytyi edustaa paikkakuntaa, mikäli sitä tarvittiin, niiden vieraiden edessä, joita oli saapunut Kankaan kirkonkylään. Mäkimatkan pappa saattoi olla tyytyväinen poikiinsa. Hän olikin sitä. Itse kulkien pienessä humalassa hän asetti vieraanvaraisesta kaikki varastonsa herrojen käytettäväksi ja vaelsi, huuliharppu povitaskussa, everstin luota mamman luo ja mamman luota poikansa Arvon luo ja Arvon luota tyttärenpoikansa Ollin luo ja sitten väentupaan ja sitten ulos, kaikkialle, missä hän tapasi jonkun ihmisen, joka viitsi häntä kuunnella. Hän oli aina sanonut Arvosta, että hänestä se vasta mies tulee. Ja silloinkin, kun Arvo oli lähtenyt sinne… sinne Saksaan ja kaikki muut häntä moittivat, niin hän, isä, vain aina oli sanonut, että antaa ajan kulua: kenraali Arvosta tulee, tai senaattori, tai mikä vain korkea herra, pientä ei hänestä milloinkaan tule. Somerilla majailevat sanomalehtimiehet ja valokuvaaja viettivät papan kanssa lasin ääressä hauskoja tunteja ja jälkimmäinen valokuvasi papan poikineen sekä ulkona että sisällä, taustana sekä kylän rauniot että Mäkimatkan säilynyt päärakennus. Kuvat tarvittiin lehteä varten, missä Kankaan kirkonkylän kauhut piti ikuistettaman nykyisille ja tuleville sukupolville. Papan ainoa suru oli, ettei saatu Arvoa ja Ollia mukaan kaikkiin kuviin. He olivat käyneet niin vakaviksi… tai ylpeiksi… tai taisi olla niin, että toisella oli puhumista leikkitoverille, naapurin tytölle, toisella äidilleen. Myöskin Maahisten isäntä, Lennartti Mäkimatka, tuotti kunniaa papalle. Hänet oli ammuttu omaan rantaansa. Pappa itki, kun tätä kuvasi. Nuori leski hoiti haavoittuneita. Tyttärestään Somerin emännästä ei pappa virkkanut mitään.

Se olikin ollut hyvin viisasta ja edullista molemmin puolin, sillä vaikkei pappa siitä vielä tietänyt, oli Somerin emännälle juuri tapahtunut jotakin varsin ikävää, jotakin, joka pahasti merkitsi hänet ihmisten silmissä. Hänen luoksensa oli hyökännyt kaksi aivan nuorta poikaa. He olivat tehneet kunniaa sotilaalliseen tapaan ja toinen oli kohteliaasti pyytänyt saada tarttua hänen molempiin käsiinsä. Kun pojat näyttivät kilteiltä ja vakavilta, oli emäntä antanut kätensä. Mutta toinen poikapa tarttuikin niihin lujalla otteella. Ja ennenkuin emäntä tiesikään, oli toinen pojista hajoittanut hänen hiuksensa ja terävällä tikarilla viiltänyt ne poikki. Ne putosivat pehmeänä vaaleana läjänä permannolle. Taasen tekivät pojat kunniaa, vakavina ja kohteliaina niinkuin velvollisuuden täyttämisen jälkeen ainakin, ja kysyivät, missä täällä vielä oli ryssänmorsiamia. He eivät saaneet vastausta kysymykseensä ja lähtivät niine hyvineen. Muualla pitäjässä ei ollut niin hauskaa kuin Mäkimatkassa.

Useita ihmisiä puuttui. Pappilan vuokraaja ja hänen vaimonsa olivat poissa — lienevätkö olleet paossa, vai olisiko punaisten raivo kohdannut heitäkin. Kylän molempia kauppiaita, Huoposta ja Ahosta, kaivattiin niinikään. Janne Kemppaista etsittiin joukolla. Häntä ei ollut missään. Lähdettiin kysymään Salenjukselta ja Ahvenaiselta, jotka vasta tuomionsa saatuaan miesjoukossa odottivat lähtöä ampumispaikalle. Ensin jyrkästi kiellettyään olleensa tekemisissä vallankumouksen kanssa, olivat he lopulta alistuneet kohtaloonsa ja vastasivat nyt levollisesti nähneensä Kemppaisen nousevan vaunuihin, missä Pietikkakin oli ja lähtevän ajamaan pakolaisjonon jäljessä. Tämä oli tapahtunut juuri sen perästä kun Nahisen väki oli saatettu kirkkoon. Samassa komennettiin jono liikkeelle ja Salenjuksen ja Ahvenaisen väsyneet hahmot hoippuivat viimeistä kertaa sitä tietä, jolla he niin monesti olivat kuljettaneet lantakuormaa ja niittokonetta ja vihdoin raastaneet muita ihmisiä samanlaisille retkille, jommoiselle he itse nyt olivat menossa. Kustaa Kemppaista, vanhaa viinanpolttajaa etsittiin hänen äitinsä mökistä. Siellä tavattiin sensijaan pitkä Milja, Tuunan entinen palvelustyttö, pienen lapsensa kanssa. Kemppaisen äiti ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei hän myöskään ollut pelännyt, ainoastaan suuttunut hän oli siitä, että »nostavat sellaisen metakan, niin toiset kuin toisetkin». Hänen poikansa olivat käyneet tuomassa hänelle kahvia ja sokeria, juustoa ja muutakin. Vaan kaikkipa oli mennyt, tuo tyttö kun oli tuossa syömässä. Ihan väkisin tunki Milja tänne, hän, eukko, ei kaivannut ihmisiä ja oli moneen kertaan sanonutkin hänelle, että hän siitä menisi loitommaksi. Vaan tuopa ei ollut mennyt. Ja nyt oli siinä lapsikin parkumassa. Ei hän vain suosinut sellaista ihmistä, joka ei antanut kastattaa lastaan ja joka antoi sille sellaisia nimiä, että eihän sellaisia toki koirallekaan anneta. Varma Kosto — oliko sekin ihmisen nimi? Ja tuossa hän istuu ja laulaa, että tämä Varma Kosto, se nyt sitten näkee ajan, jolloin ei tarvitse tehdä työtä, ainoastaan nauttia. Uskooko siihen kukaan järki-ihminen? Eukko pyysi, että pitkä Milja lapsineen nopeasti vietäisiin muualle, hän oli kristitty ihminen eikä kärsinyt sellaisia pakananimiä kuin Varma Kosto. Pojat? Ne… ne menivät taas tukinajoon. Ne ajavat jonkin yhtiön tukkimetsässä. Ei, eivät ne tästä rytäkästä mitään tietäneet, eivät ne toki sellaiseen sekaannu, niin hiljaisia poikia kuin ovat.

Myöskin opettaja Kuusi oli kateissa ja rouva kulki etsien häntä ojista, heinäladoista ja avannoista.

Mutta missä olivat sitten Tuunan tyttäret? Nuorempi oli sairaalassa, hän ei sieltä päässyt minnekään. Mutta missä oli vanhempi? Häntä etsittiin. Alettiin jo pelätä, ettei hänkään enää olisi elävien luvussa. Punaisethan olivat erikoisesti vihanneet Tuunaa ja tuunalaisia. Kovat uutiset odottivat sisaruksia: koti oli raunioina, isä ja äitipuoli palaneet ja lisäksi veli, Eino-Ilmari kaatunut. Kaunis kuolema se oli ollut. Milloin lähettinä, milloin joukkuepäällikkönä oli poika yksin tai miehineen komennettu sinne, missä vaara oli suurin, ja pelkoa tuntematta oli hän mennyt. Nytkin oli hänet miehineen pantu menemään paikalle, missä vasta kokonaisesta komppaniasta oli jäänyt jäljelle vain kolmattakymmentä miestä. »Ketju eteenpäin!» oli Tuunan poika huutanut. Silloin lensi kuula ja osui rintaan. Veri peitti huulet, viimeiset askeleensa otti jalka, viimeisen kerran nousi käsi. Hiljainen äännähdys puhkesi rinnasta ja taistelu oli lakannut ja rauha tullut. Kaatuneen taskukirjan olivat toverit tuoneet mukanaan omaisille. Siinä oli lyhyitä muistiinpanoja, ne oli kirjoitettu hyökkäyskäskyjä odottaessa ja kuulasateiden väliajoilla. Siinä oli myöskin raamatunlause: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.» Sekä sanat: »Kun Jumala on kanssamme, mitä ihminen meille voi. Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu tuskissa.» Kovien sanomien ohella, jotka sisaruksia odottivat, oli heitä vastassa siis myöskin nämä taskukirjan lehdet.

Alma Tuunalla oli sairaalassa työtä yllin kyllin. Riikka Tuuna oli nälän uuvuttamana jäänyt kirkon portaille.

Hänen vanhan rakkaan Herran-huoneensa ovella riippui elämän veripisara ja sen alle oli verisellä sormella kirjoitettu kirjoitus: ihmisen sydän. Riikka Tuuna oli tämän veripisaran ja tämän sydämen edessä kauan kysynyt ja vaatinut vastausta. Vihdoin oli hän väsynyt, istuutunut tahriintuneille portaille, ojentanut kätensä jotakin suurta ja laupiasta kohden, jonka hän tunsi viipyvän likellään, laskenut pään käsivarrelleen ja vaiennut. Aurinko paistoi häneen, paistoi suloisesti ja armahtaen. Se paistoi hyviin ja pahoihin. Oliko hän hyvä, vaiko paha? Väsynyt hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin unta. Lapsi hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin isän kättä, isän turvaa. Hiljaisuus tuli. Vai oliko tämä kuolemaa. Ei tuntunut tuskaa eikä muistoa. Ainoastaan valoa ja lämpöä.

Siinä auringossa leväten hän vähitellen alkoi erottaa ääniä. Ensinnäkin kiurun äänen. Ei milloinkaan hän ollut kuullut mitään niin suloista. Oli kuin taivaan sini olisi äännellyt. Tähän ääntelyyn vastasivat muistot Riikka Tuunan rinnassa. Ne puhuivat pääsiäisestä ja kurjista. Tuunan tyttären huulet ääntelivät nekin mukana, jokeltaen ja epämääräisesti, ikäänkuin eivät vielä olisi osanneet puhua. Pian on pääsiäinen, kurjet tulevat, taivas on sininen, lumi sulaa. Ihmiset ovat olleet hyvin sairaina.

Hän alkoi erottaa humua ja ihmisääniä. Muisto palasi. Puhuttiin jossakin likellä. Kaksi ääntä puhui. Ne sanoivat, että piti olla varuillaan, tuolla aidan takana saattoi vaania vihollinen. Riikka Tuuna kuuli joka sanan ja hänen huomionsa terästyi sentähden että ne puhuivat asiasta, jota hänkin oli ajatellut.

— Katso nyt tänne, täällähän on lapsiakin surmattuina… Ja entä näitä eläimiä. Tämä syyttömien kärsimys, se on minulle sovittamaton ja käsittämätön asia.

— Kuka on syytön? Elämän laki on, että yksi vastaa kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

— Mutta eläimet?

— Kuuluvat samaan suureen talouteen.

— Mutta lapset, hehän itse eivät ole tahtoneet tänne.

— Hakekoot ulos, hakekoot ulos. Ja sitähän tämä kaikki juuri on: tyytymättömät ovat koettaneet hakea ulos. Se on yhtä uloshakemista ja käräjöimistä alusta loppuun asti. Velka vaaditaan viimeistä ropoa myöten ja siltä otetaan, jolla on. Saa sitten koettaa, ketä haluttaa, hakea ulos omaansa.

— Lohdutonta.

— Mihin siitä pääset! Tämä pitäisi ihmisten ottaa lukuun. He ovat aivan täydelleen riippuvaisia toisistaan, mutta kuvittelevat voivansa tulla toimeen omin avuin. Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja touvein. Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa, kansat ja yksilöt. Tämä maailma on olevinaan suuri, mutta se on yksi ainoa huone — olin sanoa lastenkamari —, se pitäisi lasten muistaa.

— Kuka sitten vartioi tätä lastenkamaria? Onko se hyvä tahto vaiko paha?

— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että päästäisiin kauniisti läpi elämän… Heidän pitäisi muistaa, että on vain tämä yksi huone… Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta…

Tuunan tytär nosti päätään ja ponnisti pystyyn. Hänen olisi tehnyt mieli mennä sanomaan jotakin noille ihmisille. Oliko hän näin voimaton? Heidän puheensako häntä näin lamautti? Taasen hän lepäsi ja kuunteli. Kiuru lauloi ikäänkuin se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi sairaan maailman. Keitä olivat nuo vieraat? Ihmisiä, jotka kulkivat kaatuneiden joukossa ja kysyivät.

Taasen toi tuuli hänen luokseen ääniä. Hän ponnisti ja pääsi ylös. Silloin hän yhdellä silmäyksellä yli kirkkotarhan aidan näki pellon, kaatuneet lumella, säpäleiksi ammutut puut, kytevän kylän, kukkivat pajut ja muutamia miehiä, jotka likenivät tiellä. Hänen sydämensä liikahti pitkän tainnutuksen jälkeen: nämä olivat niitä odotettuja, nämä olivat valkoisia.

Heihin kuuluivat myöskin ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa — olivatko he tulleet, olivatko he elossa?

Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka Tuunan sieluun muisto siitä, mitä oli ollut, ja tietoisuus siitä mitä oli tapahtunut. Hän muisti häpeän, joka oli painanut kotia ja maata, synnit, jotka ihminen oli kasannut päälleen, valheen, jonka hän oli laillistuttanut. Sellainen pestään pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden isä. Hän ei ole hyljännyt lapsiaan, hän antaa heille heidän Golgatansa jälkeen pääsiäisaamun.

Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat panneet henkensä alttiiksi. Kuinka vahanpehmeäksi kävikään sydän, kun heitä ajatteli.

Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, jonka yllä oli vihreät vaatteet ja päässä teräskypärä. Kaikkien maailman ihmisten joukosta olisi Riikka Tuuna hänet erottanut. Oliko siis mahdollista, että hän oli elossa? Sisimmässään hän oli uskonut, etteivät hänen rakkaimpansa palaisi, ei Arvo eikä Eino-Ilmari — miksi olisivat he säästyneet, kun niin monta kaatui. Ja tuossa tuli Arvo, niin tuttuna ja kuitenkin niin outona ja ikäänkuin korkeaksi kasvaneena. Häikäisi, kun häneen katsoi.

Tuunan tytär muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan puvussa. Juhlavaatteissa hän nyt olisi tahtonut olla, jos koskaan. Kuin unessa ojensi hän kätensä Arvo Mäkimatkalle, kuin unessa kuuli hän hänen tutun äänensä. Hänestä tuntui, että elämän täytyy loppua tähän. Ääni oli sama kuin ennen, tuhannet muistot tulivat vastaan siinä äänessä, armaat kesäpäivät ja talvipäivät, koko lapsuus, koko nuoruus, koko elämä. Mitä saattoi tulevaisuus enää antaa tällaisen päivän jälkeen!

Sotilaat olivat tulleet katsomaan kirkkoa. He tahtoivat siellä pitää pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän joukossaan oli nuori pappi sotilaan puvussa. Heidän kasvoillaan paistoi jokin kumma kirkkaus, jotakin ylimaallista oli tänään tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.

Ja ennen kaikkea tuntui epätodelliselta, että hän, Riikka Tuuna, asteli Arvo Mäkimatkan rinnalla, käsi hänen kädessään, vanhojen hautakumpujen keskellä.

Hetkeksi hän alkoi uskoa, että kaikki sittenkin oli totta. Silloin lausui armas ääni:

— Leikkitoveri, pidinkö sanani: toinko Kevään?

Siihen se loppuikin.

Samassa suhahti luoti. Arvo horjahti, kaatui maahan. Murtuva silmäys… henki oli poissa.

Tämän uskoi Riikka Tuuna. Tämä oli todellisuutta. Siinä oli hänen valkea lintunsa, pudonneena hänen jalkainsa juureen.

Hän ei huutanut apua, hän ei puhjennut valitukseen. Kaikki piti antaa. Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä hän tunsi, ettei Eino-Ilmari palaisi. Rikas hän oli ollut, Riikka Tuuna. Tämän jälkeen ei hänellä ollut muuta kuin hänen oma halpa elämänsä. Uhriksi kelpaavat vain parhaimmat. Ne ovat isänmaan vapauden pantti. Nyt hän uskoi isänmaan vapauteen.

Hän nosti lapsuudenystävän pään syliinsä, nojasi hautakiveen ja piteli kylmenevää poskea poskeaan vasten.

Ja siinä sulavien keväthankien keskellä annettiin Riikka Tuunalle lahja, jota hän turhaan oli pyytänyt monena kovana hetkenä: kyynelten armolahja.

— Leikkitoveri, toinko Kevään?

Hän oli vielä kuulevinaan äänen, hän oli vielä näkevinään huulten liikkuvan.

Sydän tulvillaan alttiutta painoi hän päänsä kuolleen olkapäätä kohden ja teki siinä hiljaisen valan suojelevansa kallista kevättä koko halvalla elämällään.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.