IHMISEN SIELU-RAUKKA

Ihmiset seisoivat syvällä tapausten virrassa ja luulivat johtavansa pyörteitä. Virta tuli kaukaa ja leveältä ja ihmiset hosuivat ja häärivät.

* * * * *

Niiden monien sairas- ja raamatunselitysmatkojen joukossa, jotka kirkkoherra palavan sielunsa kehoituksesta teki eri haaroille pitäjää, kävi yksi erikoisen kohtalokkaaksi. Se oli se, jolla hän tavoitti Kustaa Kemppaisen, vanhan salaviinanpolttajan.

Riikka Tuuna hänet sai lähtemään tälle matkalle. Oli kysymys niinsanotusta »Sydänmaan Miinasta», nimittäin Miina Matintyttärestä, joka kissansa kanssa asui mökillään Tuunan takamailla. Miina oli hoitanut Riikan ja Alman pieninä, heidän oman äitinsä eläessä. Kivulloisena ihmisenä oli hän parikymmentä vuotta elättänyt itseään kehruulla ja valmistautunut vastaanottamaan taivaallista ylkäänsä sekä yöllä että päivällä, minä hetkenä tämä tulisi. Morsiusvaatteet, nimittäin kuolinvaatteet, Tuunan emännän lahjoittama vanha karttuunipuku, olivat kauan olleet kauniisti valmiina rasiassa. Nyt ei Miina enää kolmeen vuoteen ollut kyennyt rippikirkkoonkaan ja yhä viipyi ylkä. Riikka Tuuna, joka Alman mentyä naimisiin, oli viettänyt päivänsä miltei puhumattomassa yksinäisyydessä, sai yhtäkkiä päähänpiston lähteä tervehtimään hurskasta vanhaa vaimoa. Ehkäpä hän tietäisi antaa jotakin neuvoa.

Lapsellista oli kuitenkin ollut sellaista luullakaan. Sydänmaan Miinan maailma loppui hänen pirttinsä seinien takana. Hän ei osannut puhua muusta kuin omasta vaivastaan, mitä hän saattoi syödä, mitä ei, miltä tuntui siinä ja siinä paikassa ruumista ja mikä saisi hänen kuolemansa jälkeen minkäkin hänen pirttinsä köyhästä, rakkaasta kalustosta. Riikka Tuuna, joka oli toivonut voivansa vanhuksen kanssa puhua asiasta, josta ei hän ollut saanut puhetta syntymään rovastinkaan kanssa, nimittäin totuudesta ja rehellisyydestä ja siitä mitä raamatussa tarkoitettiin sanoilla: teidän puheenne olkoon jaa-jaa ja ei-ei — Riikan mielestä kävi näennäisesti niin yksinkertainen asia entistäkin ongelmallisemmaksi ja mahdottomammaksi ottaa puheeksi kenenkään kanssa. Hullu hän oli ollut, kun tänne tuli! Hänen päätään kivisti huonossa ilmassa, joka ympäröi sairasta, hän kuunteli puolella korvalla tämän juttuja, kuunteli ilman tarkkaavaisuutta sellaistakin asiaa, joka muuten olisi herättänyt valveille koko hänen huomionsa.

— Kuka teitä nyt sitten täällä vakituisesti käy katsomassa? kysyi Riikka. — Kuka teille vedenkin kantaa, kun kaivo on tuolla mäen alla? Sekö Heta?

— Käyhän Heta, mutta hänkin on sairastellut, ja Marjan tyttö on minulle juoksuttanut vähän monen lämpimän leivän… Ja Kemppaisen veljekset, nehän minulle veden tuovat. Ja saunankin lämmittävät ja ovat vieneet kelkalla saunaankin, ja säälineet taas sisään, kun olen kovin huonona ollut. Niillä on tehtaansa tässä vallan likellä, ne saavat täältäpäin paremmin viljaa. Vaikka sellaista laitontahan se on, kyllä minä siitä olen heille usein sanonut, mutta he sanovat, että tarvitseehan ihminen viinaa lääkkeenäkin. Ja sen minäkin kyllä tiedän, että hyvää se tekee… Sellaista huonomaista elämää ne veljekset ovat eläneet, kyllä minä heille olen koettanut sitä jumalansanan valossa esittää, mutta hyviä he vain minulle ovat olleet. Ja maksaneetkin ovat siitä että täällä ovat olleet yötä. Viisitoista markkaa kuulta.

Riikka Tuuna muisti nuuskaisen Kustaan, ainoan ihmisen, jota ei hänen isänsä käskenyt istumaan, kun hän taloon tuli. Hyvin kauan siitä olikin, kun Kustaalla oli ollut Tuunaan asiaa. Niinikään sekaantui erään vaikean helmikuun-yön muistoon mielikuva pienestä tanakasta miehestä, jonka päässä oli ollut huopahattu ja jalassa lysyyn astutut kengät. Riikka yritti keskeyttää vanhusta, mutta tämä jatkoi itsepintaisesti:

— Vanhaa äitiäänkin nämä pojat muistavat. Ei ole Kemppaisen muoria lähetetty vaivaistalolle…

— Kyllä ne ovat huonoja miehiä, sanoi Riikka vihdoin, — kyllä Miina saisi lakata heitä suosimasta. Toinen on istunut linnassakin.

Hän ei enää kuunnellut mitä sairas sanoi. Hän vain kaipasi hetkeä, jolloin taas istuisi reessä ja saisi rauhassa ajatella omia asioitaan. Ei siksi, että ei kai niille ollut parannusta ajassa enempää kuin iankaikkisuudessakaan.

Joka tapauksessa Riikka lupasi vanhalle lapsenpiialle toimittaa papin. Ja kirkkoherra olikin heti valmis lähtemään.

Harvoin lienee sielunpaimen löytänyt alttiimpaa ripitettävää kuin siveä vanha neitsyt Tuunan sydänmailla. Viime ajoilta oli hänellä tunnollaan, että hän joskus oli tuskastunut ristiinsä ja rukoillut taivaallista ylkää kiirehtimään, varhemmilta ajoilta, että hän oli tullut pahoittaneeksi Tuunan emäntä vainajan mieltä. Niin hyvä ihminen kuin emäntä oli, tämä Toivon, Riikan ja Alman äiti. Ilo oli vakuuttaa iankaikkinen elämä ja anteeksianto sellaiselle kuolevalle. Pyhän toimituksen jälkeen kääntyi puhe maallisiin asioihin. Sairas tuntui virkistyneeltä ja kirkkoherra huomautti, että hänen edessään ehkä oli elonaikaa maailmassakin. Puhuttiin ruustinnasta, diakonissasta ja lääkäristä. Siltalan Heta oli keittänyt kahvia ja kirkkoherran täytyi sitä juoda. Yhtäkkiä hän kysyi, täälläpäinkö Kemppaisen Kustaa poltti viinaa.

Miina kävi levottomaksi: ehkäpä siinä olikin asia, joka olisi pitänyt mainita ennenkuin nautti Herran ehtoollista. Olikohan tullut tehdyksi suuri synti, kun ei sitä maininnut? Hän toisti nyt kaiken mitä Kemppaisista oli Riikallekin sanonut: että he täältäpäin saivat viljaa, että he olivat olleet hyvät hänelle ja että he olivat pitäneet murheen vanhasta äidistään. Kirkkoherra katsahti ulos ikkunasta: maaliskuun illan varjot lepäsivät lumella ja varpusparvi hääri hänen hevosensa ympärillä. Hänen kellonsakin jo osoitti, että hevonen oli saanut tunnin levätä. Hän sanoi nopeaan hyvästi, lausui, ajatukset tykkänään toisella taholla, sanat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa oli tottunut lausumaan ja jätti katkuisen pienen tuvan.

Mutta ulkona kysyi hän heti matalalla äänellä Hetalta tietä Kemppaisten tehtaalle. Vanha vaimo silloin ikäänkuin lysähti kokoon ja seisoi väristen hänen edessään, rukoillen, ettei hänen tarvitsisi mitään sanoa. Jos Kustaa saa tietää, että hän on hänet ilmiantanut, niin hän tappaa hänet. Janne on istunut linnassa varkaudesta ja on ehkä tehnyt murhankin, vaikkei sitä ole näytetty toteen. Ja kirkkoherralle itselleenkin on paras, ettei hän lähde. He ovat olleet niin hyviä Miinallekin, kuka hänelle vedetkään kantaa ja puut toimittaa, jos heidät tuomitaan… Kirkkoherrassa kuohahti, kun hän katseli pelkoa kurjassa kyyryselkäisessä vaimossa. Sellaisia olivat ihmiset, kukaan ei uskaltanut, jokainen pelkäsi vaivaista henkeään. Kirkkoherran pää heilahti hänen tukahduttaessaan vastenmielisyyden ilmaisua ja hänen katseensa lensi yli punertavan paljaiden metsien ja siintävien lumiaukeiden. Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät: valkoinen sauhu, ohut kuin nauha lapsen leijassa, kohosi ilmaan. Kirkkoherran ei tarvinnut enempää kysellä. Hän loittoni vaimosta, joka ulvoi ulvomalla, ja meni ajomiehensä, pappilanvuokraajan rengin luo:

— Lähdetäänpäs, Ahvenainen, tästä hiukan metsälle. Hevonen saa syödä täällä. Kyllä tämä Heta sen verran katsoo, ettei se sotke heiniä jalkoihinsa.

Nuoren miehen ystävälliset, hiukan kavalat kasvot vetäytyivät epäluuloisesti nauruun.

— Mihinkä metsälle kirkkoherra nyt?

— Tuonne vain vähän matkan päähän… Tässähän näkyy käyvän selvä tie. Kas vain, tästähän on ajettu hevosella niinkuin mihinkäkin luvalliseen paikkaan… Täytyy ihmetellä, täytyy ihmetellä…

Kirkkoherra asteli jo, turkki auki, tietä pitkin, missä keskellä oli luja jalkapolku ja kahden puolen pari kevyttä, reenjalaksen viiltämää viivaa. Yht’äkkiä hän kääntyi ympäri.

— No, eikö Ahvenainen tulekaan? Mitä te pelkäätte?

Hän astui pari askelta takaisin päin ja turkin leiskuvat liepeet osoittivat, että hänessä aikoi kiehua. Pappilan vuokraajan tallimies oli kumartunut maahan ja kopeloi heiniä syliinsä.

— Eikö se Ahvenainen kuule? Olettehan tähän asti ollut hyvinkin hyväkuuloinen.

— Minä vain sitä, sanoi tallimies punaisena, — että tulee jo iltakin… Ja kyllä on parasta, että kirkkoherrakin jättää sen matkan…

— Tietääkö Ahvenainen sitten edes mistä matkasta on kysymys?

— Hm, kun sauhu on juuri tuossa ahon takana…

— Ja mikä sauhu se sitten on?

— Niinkuin ei kirkkoherra sitä tietäisi.

— En minä tiedä, siksipä juuri tahtoisin käydä katsomassa.

— No, onhan sitä nyt sauhua nähnyt.

— Älkää kierrelkö, lähtekää mukaan nyt… No mutta, mies, mehän aina olemme olleet ystävät ja tehneet niin monet matkat yhdessä.

— Niin, mutta jokaisella on oma nahka niinkuin rakas olevinaan.

— Ja onko tässä muka se oma nahka vaarassa?

— Voi olla niinkin.

— Tätä en olisi Ahvenaisesta uskonut.

— Kirkkoherra ei tiedä mitä kaikkia kirkkoherrasta pitäjällä puhutaan.

— Se ei minua liikuta. Vastaan teoistani Jumalalle enkä ihmisille. Tuletteko mukaan vai ette?

— En taida tästä lähteä. Se oma nahka…

Kirkkoherran valkoiset sormet tekivät ilmassa suonenvedontapaisen liikkeen.

— Oletteko kauankin tietänyt tästä… nimittäin, että tämä sauhu nousee tuosta metsästä…?

— Mistäs minä. Paljon toki nousee sauhuja… Kylläpä kirkkoherra nyt… Nouseehan niitä kylistä ja metsistä ja pappiloistakin.

— Ei Ahvenainen viisastele. Te kyllä tiedätte, mikä sauhu tämä on.

— Sen saa kirkkoherra itse tietää. Minä en tiedä. Enkä tahdo tietää. Mitä ihmisten sauhut minuun kuuluu. Jos kirkkoherra tahtoo haistaa mitä he keittävät, niin mitä sivullisia siinä tarvitaan…

— Vaiti!

Kirkkoherra oli valahtanut valkoiseksi kasvoiltaan. Tuntui siltä kuin hän olisi aikonut lyödä edessään olevaa miestä. Kuitenkaan ei hän ollut edes likellä häntä eikä tehnyt ainoaakaan liikettä. Hän ainoastaan nousi varpailleen tai nosti itseään. Vuokraajan tallimies oli hänkin mennyt valkoiseksi ja kädet, jotka pitivät heinätukkoa, koukistuivat puserrukseen. Lyhyen hetken aikana välähtelivät näiden molempien ihmisten silmävalkuaiset uhkaavasti toisiaan vastaan.

Sillä aikaa ojenteli kyttyräselkäinen Heta itkien lepänoksien kaltaisia käsivarsiaan milloin toista, milloin toista kohti ja vasta ripitetty sairas hoippui ikkunaan, painaakseen kasvonsa ruutuun, joka tuskin oli suurempi kuin että se kehysti inhimillisen kärsimyksen kuvaa tämän kuihtuneen naisen hahmossa. Mutta hiljainen sydänmaa näiden neljän ihmisen ympärillä hengitti lukemattomilla huokosilla, joita aurinko päivän aikana oli sulattanut lumeen, ilmoille rauhaansa.

Kun Kankaan kirkkoherra pitkin, tarmokkain askelin astui Miinan jäätyneen kaivonläven ohitse, istui harakka kiponvarren nenässä ja nauroi. Myöskin tallimies nauroi katsellessaan liehuvia liepeitä, jotka etenivät pitkin ahoa. Siinä se on syöttiläs, ajatteli hän, toistellen jotakin hokemaa. Kirkkoherra Nahinen ei nimittäin ollut mikään lihava mies. Syöttiläs! lausui hän ääneen.

Nahinen puolestaan hillitsi mielessään tunnetta, joka sillä hetkellä oli luja kuin visa. Huono oli ihminen, viheljäinen on ihminen, ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen, jonka minä olen mieskohtaisesti opettanut lukemaan, joka tälläkin hetkellä käy minun vaatteissani, joka on saanut vaatteeni ennenkuin ne olivat kuluneetkaan… Ja tuokin kyttyräselkä, jonka tuulenpuuska kaataa kumoon… kaikki he vapisivat henkensä puolesta, kaikki he hautovat kostoa. Kukaan ei tahdo kohota. Huonoa, viheljäistä on elämä… Mitähän todella tuokin Ahvenainen ajattelee, olio, joka kaksi vuotta sitten ei vielä ollut saanut päähänsä kirjaimia… Samalla haavaa kuin nämä ajatukset kuvottaen kulkivat läpi hänen sielunsa, paahtoi hänessä tunne lämpöinen kuin sydänsuven aurinko: suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet rakkaus ja armo. Sinä kokoat kerran kaikki luotusi Sinä olet totisesti armo ja anteeksianto… Ja samalla kun hän tunsi oman syntisyytensä siinä että oli ajatellut halventavasti nuoresta ajomiehestään ja kyttyräselästä näki hän yhdellä silmäyksellä maailman kauneuden sydänmaan hohtavassa keväänkeväässä. Elämä on kallisarvoinen ja ihminen hitunen Jumalaa… Hän laski jalkansa sinertävään lumeen tallatun polun syrjällä. Se upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi helisten… Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten pensaiden. Puiden juurilla oli lumi jo laskeutunut kuopille. Yhtäkkiä tunsi kirkkoherra sieraimissaan keitetyn viljan makean hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi suuttumus taasen läpi hänen sielunsa. Puhutaan köyhyydestä ja köyhästä maasta, mutta tähän on varaa! Hän astui nopeammin ja koetti tehdä astuntaansa äänettömäksi.

Kustaa Kemppainen seisoi paraikaa mäskipatansa ääressä ja kohenteli. Jannen jalat näkyivät havumajan oviaukosta, aurinko paistoi hänen polvilleen, joilla lepäsi leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. Saappaat olivat aivan uudet ja nähtävästi valmistetut sotilashenkilölle, joka ei ollut tavallinen sotamies. Eivätköhän ne olleet varastetut. Havumajan luminen katto valui kimmeltävänä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja, jotka tuntuivat helisevän auringossa. Likaisen sohjon vallassa oli ala tehtaan ja havumajan välillä, jota saattoi kutsua pihamaaksi. Nokiset pannut, kattilat, saavit ja piiput törröttivät taivaan sineä kohti niinkuin jotkin rauniot tulipalon jätöllä. Kustaa laski kolahtaen kauhan kädestään tyhjään saaviin ja sylkäisi, eteenpäin kumartuen, pitkän nuuskaisen syljen. Nostaessaan päätään näki hän kalpean miehen tiellä pensaiden joukossa.

Kun ei Kustaa Kemppainen ollut kirkossakävijöitä, ei hän ollut nähnyt Nahista, mutta sensijaan hän aavisti, että tuon näköinen mahtoi olla hänen pahin vihollisensa, se mies, joka saarnatuolista oli iljennyt asettaa viinanpolton hävettävien tekojen lukuun ja parjata häntä, nimittäin viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa oli erinäisiä kertoja hionut puukkonsa vartavasten pimeitä iltoja varten niillä tienoilla, missä Nahinen liikkui. Täksi päiväksi ei ollut tullut hiotuksi, mutta ehkäpä siinä oli terää nytkin. Rinta näkyi olevan papilla suuri kuin kumoon kaadetun veneen pohja, mutta heikko oli mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. Kustaa unohti päästää linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli sopimus vaaran tullen. Mutta eipä tässä mitään vaaraa ollutkaan. Ei näyttänyt olevan pelko Kankaan pitäjän lammaspaimen, kun tuli tänne yksikseen. Vaan eipä ollut läheskään vaaraa. Sekö jumalinen vanhapiika hänet oli lähettänyt? Jos oli, niin katuu hän sen. Mitä perkelettä tuo seisoo ja tuijottaa eikä mitään puhu? Hän luulee nyt sillä masentavansa viinanpolttajan. Kun olisi varmasti tietänyt, että tämä oli se Kankaan pitäjän lammaspaimen eikä joku viaton… Herroissa oli toki paljon sellaisia, jotka suosivat korpirojua, lakimiehet Helsingistä asti olivat ottaneet matkaansa korpikuusen kyyneliä ja sekin Maahisten herra oli metsästysretkellään tullut tervehtimään ja kattelemaan ja pannut tyhjät pullonsa täyteen täältä. Ja naurettu oli yhdessä raittiuslakia. Ei, tuo ei ollut sitä maata, kyllä tuo oli itse se perkeleen sielun villitsijä.

Kustaan jalat tallukkaissaan, jotka olivat kuin kokonaiset mättäät, siirtyivät pari askelta nokisella, mäskin ryvettämällä tantereella. Tämän Nahisen saarna sen oli vaikuttanut, että Sojasen Santra toissa talvena tuli tuomaan takaisin ne viisi litraa, jotka oli Kustaalta vaihettanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen aiheuttamaa mielenmuutosta, että Mäkimatkan pappa viime tingassa kielsi antamasta jyvänsä? Mäkimatkan pappa ei ollut niitä miehiä, jotka joutuvat mielenmuutokseen, mutta hän pelkäsi mainettansa, Nahinen kun oli selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. Ja Nahinen sen oli toimittanut tänne senkin kaupungin herran, joka oli tulitikulla sytyttänyt palamaan viinalasin ja sanankuulijoilleen selittänyt, että tuolla tavalla viina palaa ihmisen sisälmyksissäkin. Ehkä joku hourupäinen sellaiseenkin uskoi.

— Mitäs olisi asiaa? kysyi Kustaa karheasti, käsi puukon kahvassa.

Nyt astui turkkiniekka pelsepuupi likemmä ja toivotti hyvää päivää. Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun oli paljon kuullut puhuttavan Kemppaisen veljeksistä. Janne oli nyt hänkin ryöminyt ulos pesästään ja astui vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi kirkkoherran hän, hänellä oli paraikaa taskussaan kirkkoherran antama paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut mitään virkaa.

— Tehän olette Kemppaisen veljekset? puhui musta mies ystävällisesti. — Tuon teille terveisiä äidiltänne. Vaimoni ja lapseni käyvät usein hänen luonaan.

Tässä ojensi kalpea musta mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä ikäänkuin lävistääkseen heidät. Hän oli maininnut heidän äitiään ja he antoivat hänelle äänettöminä kätensä.

— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi kalpea mies, yhä pidellen vanhemman Kemppaisen kättä pitkien valkeiden sormiensa välissä. — Mutta tämä viinanpoltto — kuinkas sen on laita?

Hän katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin pitkä auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun, ja puhui, suu pienessä hymyssä, sanojen tulo muistuttaen kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä poreita mäskipadassa. Silmänräpäykseksi sai hän Kustaan ymmälle. Samassa huomasi korven salapolttaja avonaisen turkin alta mustan papintakin ja paksut kellonperät. Silloin sai hän varmuuden, vetäisi pois kätensä valkoisten hyppysten välistä ja viha välähti esiin kaikista laskoksista hänen nuuskaisilla kasvoillaan. Tämä viha ei vielä ryhtynyt toimintaan, vaan jähmettyi äänettömään odotukseen, tarkaten mitä tulisi. Janne Kemppaisen silmät kulkivat ylhäältä alas pitkin vieraan vaatteita ja pysähtyivät siihen missä kultaketju kimalteli. Sitä tuskin näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä irti kipunoita. Oli kuin olisi läpäytetty kelloa Janne Kemppaisen sielussa. Mutta se ei ollut mikään kirkonkello. Se oli hälytysvehje, joka yön pimeydestä kutsui esiin nukkuvia voimia. Jos Kankaan kirkkoherra olisi katsonut nuorempaan Kemppaiseen, olisi hän nähnyt miten värit hänen silmissään menivät sekaisin niinkuin kananmunassa menee, kun se hämmennetään. Pitäen varsinaista viinanpolttajaa pahempana syyllisenä, seurasi Nahinen kuitenkin pääasiassa häntä. Hänen katseensa meni Kustaan perässä kivistä kokoonkyhätylle uunille, minne tämä tallusti ja missä hän kävi kiinni palavaan näreeseen, pidellen sitä paljain sormin ennenkuin viskasi sen takaisin tuleen. Janne Kemppainen puhui hyvän aikaa ennenkuin Nahinen kiinnitti huomiota häneen.

— Pitää taas mennä äitiä tervehtimään. Hyvissä voimissa kai se siellä on, eukko. Se on vanhankansan ihmisiä, ahkera kahville ja nuuskalle. Täytyy taas mennä viemään sille kahvia. Kyllä sen pitää saada juoda niin paljon kuin tahtoo. Kehui viimein, että herrasväet olivat tuoneet. Mikäs hätä sillä siellä on. Kanathan sillä ovat tovereina. Munivat sen sängyn jalkapäähän ja melkein suusta syövät palasen. Kemppaisen muori ei ole koskaan kaivannut ihmisiä. Mekin kun tullaan käymään ja kun on pannu tyhjennetty, niin akka sanoo: menkää pois taas jo kauemma, tulee kuuma, kun tuossa haudotte luitanne, menkää omiin toimiinne, kyllä minulla on, en minä mitään tarvitse… Hakekaa, kun olen kuollut, tarkasti kaikki paikat. Täällä on rahat, että saatte hautaan, omillani minä kirstuni lunastan, en minä ikänä ole muilta ottanut… Sellainen se eukko on, kuvittelee, että hän vielä elää omalla ansiollaan. Ja me annetaan hänen olla siinä luulossa. Viedään aittaan leipää, suolakalaa, sianreittä — täytyy vain viedä sillä lailla, ettei hän tiedä. Silloin luulee, että siellä vielä on omia entisiä. Ei silti, että häneltä paljon kuluisi. Muuta kuin kahvia. Sitä hän joisi. Ja leikillään sanoo, että kun hänet ruumiina pestään, niin kahvilla hänet pitää pestämän.

Kirkkoherra keskeytti hänet.

— Tekee hyvää kuulla, että pidätte vanhasta äidistänne. Mutta ettekö ole tulleet ajatelleiksi minkä surun hänellekin tuotatte, jos taasen joudutte linnaan. Sillä eihän tätä menoa voi jatkua. Löytäähän lain koura teidät kuitenkin kerran, jollei omatuntonnekaan heräisi…

Nahinen oli puhunut sillä äänellä, millä sanotaan: taitaa tulla sade. Ei sen ankarammin eikä juhlallisemmin. Ja nyt hän levollisesti tuli padan luo, jonka toisella puolella Kustaa pimeänä ja kummastuneena seisoi kädessänsä jättiläiskauha. Katsahtaessaan makeaan höyryyn Nahinen hiukkasen nyökytti päätään. Sitten hän meni ja istuutui kannon nenään havumajan edessä, keskelle sulavaa lunta. Veljekset antoivat äänettöminä tämän tapahtua. Toiselle tuli mieleen, että jos tuon miehen pistäisi vaatteineen päivineen tuohon kattilaan, niin ei siitä jäisi muuta kun kultavitjat. Aurinko etsi taasen esiin kauniin kappaleen ja iski siitä irti kipunoita. Silmät täyttyivät keltaisilla kipunoilla ja keltaisella valolla, kun katseli sinne, missä aurinko välkytteli kallista koristusta. Mitä tuo tuollainen mies sillä, tuollainen taivaan enkeli maallisella kullalla…? Teki mieli ottaa sitä kauluksista kiinni ja pistää se pataan. Mitä pirua se tänne tuli? Kyllä he kahden Kustaan kanssa olisivat jaksaneet sen pataan mäjäyttää. Vai olisivatkohan? Oli ärsyttävää saada koettaa. Kyllä siinä oli kahdeksankymmenen kilon paino tuossa mustatakissa. Nuorempaa veljeä rupesi yhtäkkiä naurattamaan. Ensin hän vaistomaisesti pidätteli sitä, mutta sitten hän nauroi, silmät sekavina. Toisen veljen kasvoilla oli viha yhtäkkiä tehnyt hyppäyksen esiin kaikista rypyistä. Vai tuohon tuo yritti pesiä, senkin Kaifas ja Herodes. Jos vain oli Sydänmaan Miina papin lähettänyt, niin kyllä tästä tiedetään nopeasti passittaa Miina taivaallisen ylkämiehensä syliin. Että ilkeääkin istua tuossa ja popottaa niinkuin ei niitä papin lukuja tunnettaisi. Eikö hän ymmärrä tätäkään kauhan heilutusta, eikö hän näe, että korpikuusen kyynelten keittäjä on kiukkuinen… Vai vallesmanni ja poliisi ja ehkä kuvernööri — niitähän piruja tässä kaivataan. Niin kyllä, ja Jumalan vihaa ja viimeistä tuomiota ja helvetin mäskiuurnia — niin, Hattulan apupapin papupata pirun paksuna porisee ja paukkuu…

— Etkö sinä, perhana, jo ymmärrä lyödä lukkoon leukojasi! tuli nuuskaiselta mieheltä vihdoin kuin pitkänä sylkynä. — Mene helvettiin popottamaan, mitäs täällä teet. Vai tahdotkos tästä näin? Jollet pääsekin siitä pystyyn, niin tulee kauhallinen mäskiä päin silmiä… Mene, mene sinä kuvernööriin — sittenpähän nähdään mitä siellä voitat. Laita luusi vähän nopeasti sinne mistä tulit, taikka saat sellaisen vauhdin, että yhtenä läjänä makaat tuossa tunkiolla… Älä sinä siinä härnää, hyväkin taivaan lammas… Kustaa Kemppaista et sinä petä. Älä enää määikään, mene mistä tulit. Jos sinä et jo tottele, niin… niin…

Kirkkoherra ei liikahtanut, hymyili vain ja sanoi silloin tällöin jotakin. Vanha viinanpolttaja ei koskaan ollut nähnyt näin hävytöntä miestä. Hän seisoi pitkän aikaa äänetönnä, päätään ravistaen ja kauha kädessä, vavisten.

— Sääli, sääli, sanoi pappi, — sääli ihmistä, joka päästää omantuntonsa kuolemaan. Kyllä minä menen, mutta en suinkaan senvuoksi, että teitä pelkäisin. Ihmisen henki on Jumalan kädessä.

— Jaa-a, läksi Kustaan nuuskaisesta suupielestä. — Luuletteko te Jumalan panevan sormensa vastaan, jos minä haluan tällä puukolla kutittaa kylkiluitanne? Saa olla vielä tämän kerran, mutta… Te olette saarnatuolista ahdistaneet viinanpolttoa — kuka sen on sanonut, että se on huonompi elinkeino kuin pöntönpaukutus? Te villitsitte senkin Santran, jolle ei enää viina kelvannut… Ja minä läksin teidän tieltänne ja jätin sinne äiti-muorin. Minulla oli siellä hyvät oltavat, oli maja hirsistä… Kaikki minä jätin… lasiputkikin oli ja se meni matkalla rikki. Ja nyt sinä, saatana, tulet tänne minun kotiini… Sinulla on salit ja kamarit — minulla maakuoppa, mutta sekin sinun pitää minulta tulla riistämään… Ryöväri sinä olet, etkö sitä ymmärrä…

Kirkkoherra nousi ja napitti takkinsa. Kultainen kääty peittyi ja Janne Kemppaisen silmissä ikäänkuin pimeni. Hetken hänen katseensa vielä ikäänkuin hyväillen kulki pitkin vieraan hyvää turkkia, sitten hän istui silmät kiinni.

Kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi. Ei koskaan hän ollut nähnyt vihaa niin sammumattomana kuin tuossa vanhuksessa, joka seisoi hänen edessään suu vaahdossa, joka jäsen nuortuneena vihan voimasta.

— No niin, sanoi Nahinen, — menköön kaikki laillista tietä.

Kustaa naurahti pahasti.

— Kyllä sentään nykyistenkin virkamiesten joukossa löytyy joku rehellinen, jatkoi kirkkoherra. — Kun vaimoni huomenna menee äitinne luo, niin kai hän saa sanoa terveisiä…?

— Ei mitään terveisiä. Siihen muijaan ei pappila herrasväellä ole mitään sanomista. Piru vie, antakaakin hänen olla rauhassa. Pitääkö minun toimittaa verikoira vartioimaan äitini ovea…

Siniset aallot kulkivat yli kirkkoherran kasvojen. Vaivoin tukahdutti hän rintaansa ne miekanterät, jotka pyrkivät linkoamaan herjaajia vastaan. Hän oli jo menossa, kun Janne Kemppainen hyppäsi pystyyn ja rupesi puhumaan.

— Ei, kuulkaas nyt, Nahinen, — minä varoitan teitä. Annoitte minulle sellaisen rekisterin, että mitä te luulette sellaisella tekevän. Tämä täällä, tässä on monta pykälää. Mutta minä kuitenkin varoitan. Katsokaas, nyt on aika toinen eikä köyhälistöä enää pidetä sokkona. Kirkkojärjestelmä on raa'asti raivannut tietänsä, mutta ei enää. Nyt lyödään alas itse Moolok. Ja silloin on kesä. Mutta jollette ole ihan läpikotaisin rahajumalanne ja omanvoitonpyyntönne sokaisema, niin ehkä vielä on armonaikaa. Niin sanoi Pietikkakin, että rakkaus kantakoon valtikkaa ja annettakoon anteeksi niille, jotka ryhtyvät taistelemaan mädännystä ja kapitalistijärjestelmää vastaan. Ja köyhälistö ei kosta, sen minäkin sanon, kun lähden puhumaan. Ja Pietikka kovin kehoitti. Niinkuin minäkin olen istunut yksitoista vuotta kruunun tiilipalatsissa, niin minä kyllä ne mädännykset tunnen. Ja kun siellä syötettiin sellaistakin velliä, että oli homehtuneita jauhoja ja toukkia, niin kyllä vain saan sanoa, että olot ovat Moolok, joka on lyötävä alas. Ja vanha kirkkojärjestelmä pitää hajoittaa maan tasalle ja hyvyys kantakoon valtikkaa. Ihminen on luonnostaan hyvä ja järjestelmät ovat pahat…

Kirkkoherra oli kääntynyt ja seisoi pää painuksissa, katse maassa. Viime sanat kuullessaan hän yhtäkkiä nosti silmänsä.

— Mitä te sanoittekaan, Kemppainen, huudahti hän, — lähdettekö te puhumaan? Teillä on ehkä jo matkakassa taskussa? Ja se on niin runsas, että äitinnekin siitä saa kahvirahoja eliniäkseen? Vai niin, vai niin. Ja te aiotte sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja että olot ja järjestelmät ovat syypäät kaikkeen onnettomuuteen? Kuulkaas Kemppainen, jos te näette kanssaihmisellä kultakellon ja teidän rupeaa tekemään sitä mieli ja te otatte sen — niin kapitalistinen järjestelmäkö tästä asetetaan syytteeseen?

Janne Kemppaisen silmät, jotka äsken olivat olleet aivan selkeät, kävivät yhtäkkiä sameiksi ja outo hymy sekoitti hänen piirteensäkin niin ettei saattanut tietää mitä hän ajatteli. Itse asiassa hän oli säikähtynyt. Kirkkoherra sai nyt hänen puolestaan puhua miten paljon halutti.

‒ Lienee turha puhua, sanoi kirkkoherra hiljaa, — minä pelkään, että teidän tapaisellanne ihmisellä eivät aivot ensinkään toimi. Mutta jos teille tulisi jokin valoisampi hetki, niin koetan sitä varten kylvää sanat: ihminen on paha, ihminen on parannettava. Koettakaa ajatella ennenkuin puhutte ja mitä puhutte.

Nuoremman Kemppaisen kasvot selkenivät taasen.

— Kiitoksia, kiitoksia, sanoi hän tyytyväisenä, — kyllä minä nyt tiedän. Pietikka sanoi, että pitää olla lähtökohta, sellainen asia, mistä lähtee aloittamaan. Ja nyt se on minulle selvillä. Niin, sillä lailla juuri, Nahinen. Te tulitte kaivamaan köyhälistölle kuoppaa, mutta itse siihen putoatte. Sillä minä voin nyt vain kertoa, kuinka me veljekset olimme rakentaneet korpeen havumajan ja kuinka kapitalistijärjestelmän sortovalta sinnekin tuli meidän perässämme ja uhkasi poliiseilla. Vaikka kyllä kirkkoherra siinä erehtyy, että Kankaan poliisi Kemppaisille mitään tekee. Meidän miehiämme on poliisi, köyhälistöä hän puoltaa. Mutta minä sanon puheessani sen, että kirkkojärjestelmän peto, joka puhuu rakkaudesta, onkin sellainen, että se pönkittää juuri tuota samaa kapitalistiyhteiskuntaa. Näettekös nyt, arvon kirkkoherra, kuinka kävi. Kenen puolella on voitto, teidänkö vai köyhälistön? Kesä tulee kerrankin niille, jotka ovat kituneet orjuuden yössä ja totuus on ojennusnuorana…

Janne Kemppainen seisoi kuin yleisön edessä ja teki samoja liikkeitä kuin suurpuhuja Pietikka. Aurinko paistoi hänen uusiin saappaihinsa niin että ne hohtivat kuin peili. Kirkkoherra loittoni jo pensaiden joukossa, pää painuksissa. Sillä lailla ne pirut masennetaan. Kelpaapa se tiilenpäittenkin lukija johonkin. Kaikki voimat tarvitaan, kun historian näyttämö avautuu…

— Ole vaiti, keskeytti vanhempi veli malttamattomana. — Et itsekään tiedä mitä puhut. Kelpaat lukemaan tiilenpäitä, mutta et puhumaan. Anna sinä viisaitten ja oppineitten puhua. Mikä pakana tuon miehen tänne toi? Oletko tullut hulluksi, kun tuossa pauhaat? Maailma on elänyt ilman sinun oppiasi ja elää vastakin. Vai oletko ottanut liikaa? Mitä pirua sinä kosket, kun et pidä määrää. Sontiainen sinä olet aivan niinkuin sinun Pietikkasikin. Se siitä tuli, että muuta pois toisen kuusen alle. Koditon on ihminen maan päällä, sen ne sanovat oikein nuo papit. Muuta, muuta… Mutta kyllä hänkin sen vielä katuu, että täällä kävi. Ja Miina ryökäle myöskin…

Pää pystyssä ja kasvot valoisina astui kirkkoherra esiin metsikön laidasta. Kun hän näki rengin, tuli hänen mieleensä: teetän vanhasta palttoostani vaatteet pojalle, Jeremiaalleni. Tuo tuolla on jo saanut niin paljon… Älköön hän tässä luulkokaan, että viinanpolttajat vievät minulta uskoni elämään. Ei… Anna-Liisa on oikeassa: meidän täytyy rakastaa enemmän. Tuonkin täytyy sentään saada jotakin: annan hänelle toisen huopahattuni, mitä minä kahdella. Rakastaa enemmän, rakastaa enemmän… Jahka olemme saaneet olla täällä Kankaan pitäjässä vähän useamman vuoden, niin sittenpä nähdään… Mikä Jumalan lahja sellainen vaimo kuin minulla. Ja sellainen poika… »Jumalalle pyhitetty»…

* * * * *

Seuraavana päivänä auringon kallistuessa laskuaan kohti oli Anna-Liisa Nahinen tyttärineen liikkeellä kirkonkylän tanhualla entiseen tapaansa, mutta entistäkin alttiimpana. Hän oli miehensä kanssa viettänyt yön, jonka voima yhä varjosti häntä taivaallisella onnella ja kirkkaudella. Leväten käsi kädessä olivat he puhuneet pitkältä, rukoilleet ja vihdoin nukkuneet, ympärillään lasten hengenvedot ja tutut kotoiset esineet aamun sarastuksessa. Sekä äidillä että molemmilla tyttärillä oli korit käsivarrella ja tiehaarassa kutoja-Annan mökin luona he, kukin tietäen tehtävänsä, erkanivat eri haaroille.

Ruustinna tahtoi tänään itse käydä Kemppaisen muorin luona.

Hän tapasi eukon syömässä, rahilla vastapäätä ikkunaa. Kanat kärttivät ruokaa kahdenpuolen, hypäten emäntänsä helmaan ja siitä pudoten lattialle. Mitäpä niille muutakaan saattoi kuin nauraa, noin kesyjä ne olivat. Suuhun tulivat, kieleen oli noukkaissut tuo tuolla, tuo kaikkein rohkein, viimekeväinen poikanen. Kuka sellaista uskoisi. Ruustinna oli nähnyt kuvia, missä joku nuori tyttö seisoo torilla, syöttäen kyyhkysiä, räpyttelevät valkoiset linnut hartioillaan ja jalkainsa juuressa. Tämä muistutti noita kuvia, vaikka runollisuus tässä oli tuiki toista laatua. Eukon täytyi ottaa luuta ja vetäistä rahia ennenkuin käski ruustinnaa istumaan ja ruustinnan täytyi voittaa jokin syntinen vastahakoisuus ennenkuin asettui istumaan eukon ja kanojen äskeiseen oleskelupaikkaan. Oli mahdoton tietää, mitä ruokaa kivivadissa oli. Se saattoi olla puuroa tai papurokkaa… Kauheaan siivoon olivat kanat ja eukko ehtineet laittaa pirtin. Toissapäivänä olivat toki lapset olleet täällä siivoamassa.

— Se… tuo vanha-parka, alkoi eukko hyväntuulisena —… muni molskautti tänään sellaisen munan, ettei luulisi kanan munaksi. Se on tuolla hyllyllä suolatuokkosessa, jos otatte ja viette kotiin. Kauan se olikin munimatta, niin että minä jo ihmettelin, mutta sitten tulikin sellainen muna. Se pitää Haakarin ja Lyytin panna kahtia. Kyllä siinä on kahden munan verta. Ja sanovat venäläisten jo tarjoavan munista viisikymmentä penniä kappaleelta. Se on niin paljon kuin markka. Minä en ota ilmaiseksi, tiedätte sen. Enkö aina olekin lähettänyt takaisin, kun olette tuonut minulle tuliaisia… Kerma ei ollut viimein oikein vahvaa ja happani kanssa niin että annoin kanoille. Tämä taitaa olla hyvää. No, vanha-parka, sinunko tätä nyt pitäisi saada? On, on tämä oikein hyvää. Mutta kai sulle antaa pitää, kun munit sellaisen munan… Noh, tule nyt… kyllä sinä papinrouvan kerman permannoltakin latkit… Tällä kermalla minä menen monta päivää. Tämä on oikein sellaista makeaa kermaa. Kas, kas… kahvia! Ja poltetuita. Onkos tässä neljänneskilo…? Puoli! No kyllä nyt… Ei siksi, että kyllä minulla vielä on. Tuolla on jalkapäässä purkki vielä puolillaan. Täytyy pitää piilossa. Venäläiset veivät kerran… Pojat kun taas tulevat käymään, tuovat. Ne ovat taas toimissaan, missä lienevät, kaukana. Ei silti, että minä ilman ottaisin. Minä en ota keneltäkään enkä kaipaa ihmisiä. Olenhan teillekin aina maksanut. On minulla rahoja, ei minua tarvitse kunnan kustannuksella haudatakaan… Sanon teille sitten missä ne ovat, sitten kun tästä tulen huonommaksi. Minä elän vielä kauan. Enkähän minä niin vanha olekaan. Niin, siellähän se on kirkonkirjoissa minunkin syntymävuoteni ja päiväni. En minä sitä koskaan ole pitänyt mielessäni. Mutta kai minä siinä seitsemättäkymmenettä mahdan lähetä… Aijai, kun oli vehnäleipä! Tästä nuo pitävät… No pois siitä, pois, pois! Meillä oli ennen lehmä, Mansikki se oli. Siinä oli niin rasvainen maito, että kermakin oli sellaista, että lusikka pysyi pystyssä. Tämä näkyy olevan sellaista… Ei, en anna enempää.

— Tässä on tällainen matto, sanoi Anna-Liisa Nahinen, vihdoin väkisinkin ottaen suunvuoron. — Jahka siistimme pirtin, niin panen sen permannolle sänkynne ääreen. Olen kauan aikonut sellaista tuoda. Onpa lämpöisempää astuaksenne maahan…

Se oli hamppukankaalle kirjaeltu sänkymatto. Eukko pyyhki kädet alushameensa helmaan ja kävi kiinni sinikirjavaan kankaaseen.

— Kai tuosta voisi saada viisi markkaa, sanoi hän tunnustellen.

— Mutta ettehän te sitä myy, kun meidän lapsetkin ovat neuloneet sitä juuri teille. Onhan se toki parinkymmenen markan arvoinen.

— Parin kymmenen! Sanoitteko parin kymmenen? Minun jalkojani ei ole vielä koskaan palellut.

Anna-Liisa Nahinen kuuli hänen äänestään, että maton kohtalo oli ratkaistu. Eukko vaikeni ja katseli siroa kangasta polvillaan, nähtävästi laskien, mihin käyttäisi rahat. Yksinäinen se täällä olikin, tässä nokisessa töllissä, joka ei tietänyt, mille puolelle se kaatuisi. Lapsellisuutta oli ollut valmistaa se tänne. Lapset sitä olivatkin tahtoneet. Tuskallinen avuttomuus hiipi pappilanrouvan rintaan, hänen siinä laastessaan lattiaa, joka paremmin olisi kuulunut johonkin navettaan kuin ihmisasuntoon. Olisihan hän voinut lähettää tänne palvelustytön auttamaan eukkoa. Hän oli tahtonut omin käsin tehdä niin paljon kuin suinkin. Pesihän Kristuskin omin käsin opetuslastensa jalat. Yhtäkkiä hän sai takaisin voimansa ja virkkoi iloisesti:

‒ Terveisiä pojiltanne. Kirkkoherra tapasi heidät eilen.

Akan käsi meni korvan taakse ja hän taivutti kuihtunutta korvanlehteä puhujaan päin. Hän oli kaikesta päättäen hiukan säikähtynyt.

— Tapasiko kirkkoherra pojat? Sielläkö… missä he ovat toimissaan? Heillä on siellä sydänmaalla… tukinajoa. Ostivat tässä hiljan hevosen. Saavat hyvää palkkaa. Kustaa aina laskee leikkiä, että kun hänen äitinsä ruumiina pestään, niin kahvilla se pestään. Oikeinko kirkkoherra kävi siellä tukkimetsässä? No mitenkä pojat voivat? Ei suinkaan vain tullut kirkkoherran kanssa mitään riitaa?

Valehteleeko eukko tieten tahtoen? ajatteli pappilanrouva. Ovatko pojat ehkä valehdelleet hänelle? Ei, hän kyllä tietää… Hän vaikenee ja miettii asiaa.

— Laulanko teille vähän? kysyi Anna-Liisa Nahinen.

— Ei ole väliä, sanoi eukko. — Pankaa ovi kiinni, täällä on jo kuin tallissa. Ja menkää sitten pois omiin oloihinne. Teidän lastenkaan ei tarvitse tulla viikkoon… tai kolmeen päivään. No, kanalinnut, nyt pannaan mammimaan. Nuo riitelevät aina, tuo vanha-parka ja tuo viimekeväinen… Ei suinkaan tuosta leikkikalusta kuitenkaan kukaan anna kymmentä markkaa enempää…

— Kuulkaa nyt, hyvä ystävä, ettehän myy sitä, kun juuri olemme sen teille valmistaneet.

— Mitä minä… kenellekäs minä sen? Kukas sitä tahtoisi ostaa… Ei suinkaan kirkkoherralle ja pojille vain tullut mitään riitaa…? Hyvästi vaan ja Herran haltuun. Tulikos se ovi oikein kiinni. Kun kertovat, että pappilassa on tehty reikä seinään ja se on maatessa auki. Kyllä se on oikein hullujen tekoa. Herran haltuun vaan…

Anna-Liisa Nahinen astui taas vapaan taivaan alla. Hän oli surullinen, hän ei itsekään tietänyt miksi, ja häntä suututti tämä raukkamaisuus. Sillä eihän ihminen elä siitä rakkaudesta mitä hän saa, vaan siitä minkä hän antaa. Tuoksuva tuuli lensi yli peltoaukeiden. Ah, kun olisikin voinut olla vapaa niinkuin tuo tuuli, vapaa ja iloinen… Lähetessä tiehaaraa huomasi pappilanrouva omien pienten tyttöjensä juosten tulevan polkua työväenasunnoilta päin. He juoksivat niin että lakit kiikottivat takaraivolla, Haagar jonkin verran edellä, Lyydia jäljessä.

— Äiti, mitä meidän pitäisi pelätä? huusi vanhempi tytöistä hengästyneenä ja itku kurkussa. — He kysyivät emmekö me pelkää… Eikö isä saa kirjeitä…? Mitä kirjeitä ne ovat, äiti? Mitä meidän pitäisi pelätä?

— Minä luulen, sanoi toinen, käyden kiinni äidin käsivarteen, — että ne tulevat yöllä ja tekevät pahaa. Ne panevat tulta nurkan alle.

— Ei, ole sinä hiljaa… Ne tarkoittavat, että isä pannaan pois viralta. Mitä isä on tehnyt? Eihän mitään. Minä sanoin, että minun isäni on niin hyvä ja Jumala rankaisee jokaista, joka puhuu hänestä pahaa. Ja siihen he nauroivat… Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut ottaa pois kaiken ruuan, jonka äiti lähetti, mutta se oli jo syöty.

Tyttöset tanssivat eteenpäin kahdenpuolen äitiään.

— Ollaan rauhallisia, lapset, ollaan, saneli äiti ja antoi kevättuulen selvittää päätään. — Kysyivätkö he pelkäämmekö. Kuinka he niin ymmärtämättömiä olivat. Mitä me pelkäisimme… Mutta nyt te ette enää ajattele sitä, vaan läksyjänne. Täti sanoi, että on mennyt viime aikoina huonosti. Te leikitte liian paljon…

— Salenjus istui ja luki sanomalehteä, toimitti taasen Haagar, — ja siinä oli, että joku isäntä oli piiskannut renkiänsä…

— Ja lopuksi sanottiin, että kuinka kauan saa sellainen… sellainen…

— … sortovalta rehoittaa.

‒ Kuuletteko? keskeytti äiti.

He pysähtyivät. Jossakin laulettiin. Tuuli toi sävelet yli lumisten aukeiden. Auringonlaskussa kimmelsivät kirkonruudut. Myöskin ikkunat Somerin keskimmäisessä tornissa olivat kuin tulessa. Keltaista iltataivasta vasten kohosivat metsät mustina varjokuvina. Laulunsävelet tulivat pitkinä surullisina aaltoina.

— Kaunista, sanoi äiti.

— Ei, äiti, nehän ovat venäläiset, sanoi Lyydia.

— Ne ovat kaukana kotimaastaan, sanoi äiti.

— Jerekin on hyvin suuttunut niille, puhui Lyydia jälleen. — Jere ei tervehdi Irjan äidin ryssää. Jere sanoo, että sellainen mies on Jumalalle kauhistus.

— Sanooko Jere? pääsi äidiltä eikä hän voinut estää hymyn varjoa liitämästä yli kasvojensa. — Mutta kuka sanoo sillä tavalla Irjan äidin ja isän ystävästä…

— Ei kirjuri ole Irjan isän ystävä. Juuri siksi Irjan isä läksi matkalle, että hän oli suuttunut ryssälle. Äiti nyt luulee, että me olemme niin pienet, mutta kyllä me ymmärrämme…

— Me ymmärrämme senkin, että Liisa saa lapsen. Siksi hänet pantiin pois Someriltakin…

Häpeän kuumotus kulki yli äidin koko olennon. Hän turvautui säveliin, jotka nyt kuuluivat lähempää.

— Olkaapa hiljaa. Tuo on niin kaunista ja surullista. Mies raukat ovat niin kaukana kodeistaan.

Muukalaiset lauloivat todella täyteläisellä kaipauksella, sillä, millä ihminen laulaa vain, kun hänen sydämessään on suru. Anna-Liisa Nahisesta tuntui siltä kuin koko ihmiskunnan kaipaus olisi nyyhkyttänyt tuossa hänen kansansa sortajain laulussa. Sanomaton alakuloisuus alkoi painaa häntä. Yhtäkkiä hän pusersi molempien tyttöjensä kättä, joka oli hänen lämpöisessä kainalossaan.

— Juoskaapa noutamaan Tuunasta kirkon avain. Mennään sinne, sieltä saamme lohdutusta.

— Onko äiti surullinen? huusi Lyydia, jo pienen matkan päässä. — Pelkääkö äiti sittenkin, että isälle tehdään pahaa?

Milja seisoi aitan rappusilla ja söi vesirinkeliä. Hän sanoi Riikan äsken lähteneen siistimään kirkkoa.

Riikka Tuuna oli todella kirkossa, mutta ei hän nyt ollut kajonnut puhdistamistyöhön. Hän istui tutulla paikallaan, unohtuneena katselemaan ristiinnaulittua alttaritaulussa. Kun hän kuuli askelia portaissa, niin hän kimmahti ylös ja seisoi jännittyneessä puolustusasennossa ikäänkuin valmiina käymään rakkaan kirkkonsa puolesta koko maailmaa vastaan. Anna-Liisa Nahinen syleili häntä ja vaipui penkkiin hänen viereensä. Molemmilla oli sydän niin raskaana, että tuntui siltä kuin vuoret olisivat sitä painaneet.

Jos minä tietäisin heistä edes jotakin, ajatteli Riikka Tuuna. Elävätkö vai ovatko kuolleet? Ovatko vankeudessa? Kidutetaanko heitä? Ovatko he minulle suuttuneet? Ja hän huokasi syvään, kun hän ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen toisti nämä kysymykset.

Miksi he vainoavat häntä? ajatteli puolestaan Anna-Liisa Nahinen. Miesten mies hän on. Jumalan mies hän on. Jumala, varjele häntä!

Pikkutyttöjä paleli ja he alkoivat käydä levottomiksi. Vähitellen rupesivat pappilanrouva ja Tuunan tytärkin puhelemaan. Ruustinnan piti huomenna lähteä katsomaan Sydänmaan Miinaa yhdessä Hultan, Tuunan emännän hoitajattaren kanssa. Entä jos hänen tautinsa todella vielä oli parannettavissa. Sairashuoneella oli moni saanut avun näennäisesti toivottomaankin tilaansa.

Aurinko oli jo laskenut ja suuret iltatähdet välkkyivät vanhan hautausmaan päällä.

— Aina sieltä lähtee keveämmällä mielellä, sanoi rouva Nahinen.

Riikka Tuunan ääni hukkui kirkon avaimen ruosteisen äänen vikinään. Se oli hänelle rakas ja tuttu ääni.

* * * * *

Toukokuussa tuli Kankaan pitäjän taloihin käsky, että mies ja hevonen oli lähetettävä vaihtoihin. Tämän paikkakunnan miehillä ei ollutkaan pitkä matka, sillä Maahisten kartanon ympärillä oli se strateegisesti tärkeä seutu, joka heidän piti varustaa.

Tuotti jonkin verran vaikeutta löytää sopiva mies. Hänen piti olla laiska, mutta ovelalla tavalla, niin ettei häntä saatu kiinni. Hänen täytyi olla hyvänahkainen niin ettei hän vastustanut päällystöä. Hänen täytyi myöskin olla luotettava niin että hänen käsiinsä saattoi uskoa hevosen.

Tuunan miehistä huomattiin Johanssonni, muonarenki soveliaimmaksi lähtemään vaihtoihin. Hevosekseen sai hän vanhan Virman. Johanssonni ei enää ollut mikään nuori ja hurja. Hänellä oli jo kahdentoista vanha tytär ja toiselta puolen poikalapsi ensimmäisellä ikävuodella. Hän ei juonut, hidas hän oli, mutta tasainen työssään. Tuunassa hän oli ollut kuudetta vuotta.

Saatuaan kevätkylvönsä tehdyiksi ja perunat maahan, ojensi hän käden vaimolleen ja kaikille lapsilleen sekä nousi, kyyneliä niellen, rattaille. Hänellä oli sellainen hullu luonto, että kyyneleet tulivat niin helposti. Ei silti, että eihän siellä nyt henki mene. Ja onhan siellä muitakin tämän paikan miehiä. Mäkimatkastakin on Salenjus.

Kyllä sitä oli hänelle selitetty tuota tuollaista työmaata, mutta ei sitä kuitenkaan voinut kuvitella, millaista se oli. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä oli tullut hulluksi. Kyllä joutui se Almakin oikein pahaan paikkaan, se heidän Alma.

Kartanon ympärillä ei enää ollut peltoja ja vainioita eikä metsää ja puutarhaa, vaan niin pitkälle kuin silmä saattoi katsoa, oli hiekkaa ja multaa, kaivantoja, kuormia, ihmisiä, hevosia, ajopelejä, ampuma-aseita, työkaluja, ratakiskoja, aitauksia puusta ja hämähäkin verkon tapaisia aitauksia, laudoista kyhättyjä vajoja, kojuja, vallituksia. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä tuli mielenvikaan. Vieläköhän se Alma oli järjissään.

Vanha Virma veti vastenmielisesti, kulkien hiljaa ja korviaan höristellen. Johanssonni istui sydän jyskyttäen kuormallaan ja hoputti jonkin pelottavan näkymättömän mahdin käskystä hevosta juoksemaan. Koko hänen mielensä paloi takaisin kotiin, siihen huoneeseen, missä hänen vaimonsa seisoi savuttavan lieden ääressä ja missä hänen seitsemän lastansa täyttivät penkit, sängyt ja kehdot sekä sen tyhjän tilan, mikä oli pöydän ja lieden välillä. Tällaista siis oli sota. Ja hän kun viimeinkin ihan kiusalla jätti heinänrippeet navetan eteen, kun tiesi Riikan siitä suuttuvan. Ja maitoa hän salaa oli saanut navettatytöiltä useampaankin kertaan. Ja Johanssonnska se oli, joka jätti perunakuopan oven auki niin että pakkanen meni kuoppaan. Johanssonnilla nauroivat lapsetkin, kun Riikka oli lähtenyt. Mutta hyvää kai se Riikka vain sillä tarkoitti, kun kävi heillä ja kuljetti sinne rääsyjä ja kartiineja ja käski pesemään ja hankaamaan. Ja yrittihän se muija, vaikka sellainen saamatonhan se oli tullut otettua, mitenkä sattuikin silloin kerran pyhäyönä joutumaan matkaan. Se oli toukokuuta niinkuin nytkin. Hän, Johanssonni, ajoi tyhjää hevosta ja tytöllä oli kannettavana seitsemän kilon voipytty. Pytty meni hyvästi tyhjillä rattailla. Tyttö oli lihava ja korea. Hauveden suon laidassa he astuivat rattailta. Siinä oli lato… Mutta tämä on sotaa. Entinen elämä on jäänyt kauas, entinen elämä oli onnellista ja rauhallista. Ei vielä kuulu pauketta, ainoastaan hiljainen, tasainen särinä ja kalkutus. Missä mahtaa tänä vuonna kasvaa viljaa Maahisten asujamille? Virmakin kuuntelee kalkutusta ja vitinää. Mikä koje mahtaakaan olla tuo, jota miehet köysin kiskovat kahdenpuolen. Heitä on kaksi… neljä… kahdeksan… pitkä jono miehiä köydenpäässä kahdenpuolen. Hih! he ponnistavat ja ponnistavat… pysähtyvät. Hih! ja taas lähdetään liikkeelle. Mikä se onkaan tuo, jota he kiskovat? Taivaanrantaa vastaan seisoo joitakin torneja, jotka eivät ole kivistä eivätkä ole tiilistä — mitä lienevätkään. Niiden läpi loistaa sininen ilma. Mitähän ihmettä ne ovat? Johanssonnille tulee se tunne, että ne ovat jotakin hyvin vaarallista. Ehkä ne ovat jotakin räjähtävää lasia, jonka on tarkoitus mennä vihollisen silmiin ja tehdä hänet näkemättömäksi. Ja nuo ovat sitten juoksuhautoja, nuo jotka noin käärmeinä menevät vainioiden halki. Ne ovat niitä nykyajan ojia. Tuossa sitä sitten tehdään lihaa… Se kuului sadulta vain, kun Pietikka siitä puhui, se tuntui mukavaltakin, mutta kun se tulee näin lähemmä, niin se sentään hirvittää. Miltä sitten oikein tuntuneekaan, kun tässä paukkuu, kun ihmiset kaatuvat ja veri vuotaa. Mitä perhanaa tuo hevonen tuossa torkkuu! Kun on mentävä, niin on mentävä. Ja tuskinpa sitä elävänä siitä leikistä pääsee. Taisi vaan olla viimeinen kerta, kun näki senkin pienen Jallin, joka on niin lihava ja terve poika, vaikka tässä talvella sairasteli. Pään laskun mukaan ei tämän matkan pitäisi kestää kuin kolme viikkoa, mutta siltä tuntuu, että täytyy kuolla kaikkien noiden kuoleman kojeiden keskellä. No mitä perhanaa…!

Johanssonni noitui hevostaan, mutta itse hän oli yhtä säikähdyksissään. Kauhea laukaus oli pamahtanut. Ihan se oli viedä maan jalkojen alta. Taisikin olla se, joka pani nuo ojanreunat noin halkeilemaan. Ei, ei täältä ikinä pääse elävänä. Pieni Jalli ei muista isäänsä, kun tulee suureksi, kuulee vain, että isä meni vaihtoihin ja kuoli sillä matkalla.

Sädehtivässä auringonpaisteessa puhkeilivat puut ja lauloivat linnut. Tuossa pani mökin muija perunoita. Varmaan ne olivat jotakin aikaista lajia. Siinä oli kanoja ja lapsia ja vesisankonen. Tuolla alkoi sellainen ala, jossa ei näkynyt puuta eikä kuultu lintua eikä leikkinyt lapsia eikä nokkinut kukko jyvää maasta. Ne olivat Maahisten kartanon suuret pellot, joilla vilja ennen oli ollut kuin metsä. Maailma vielä tässä tämän töllin kohdalla oli tuttu, kotoinen ja ikäänkuin Jumalan luoma — tuli tässä mieleen Jumala. Johanssonni ihmetteli sitä itsekin. Sillä ei hän ollut viljellyt jumalansanaa eikä uskontoa moniin monituisiin aikoihin. Nyt tuli ajatelleeksi, että Jumala oli tehnyt tämän maailman tässä, tämän vihreän, jossa vaimo pani perunoita maahan ja lapset tekivät auringonpaisteessa kruunuja voikukkasista. Tuo maailma tuolla oli hiekankarvainen ja outo. Ei siellä tullut kevät, ei siellä kyntäjä puhunut Pollellensa. Hengettömät kappaleet, niinkuin vitjat ja ruuvit ja mutterit siellä olivat äänessä ja kun joskus niihin oikein tulee henki, niin se onkin sellainen, ettei mikään enää hengitä, kun ne ovat tehneet puhdasta. Kuka on luonut tämän maailman? Saatanako? Johanssonni oli viime vuosina ollut parempi ystävä saatanan kuin Jumalan kanssa. Kaverit kaikki tunnustivat saatanan joksikin, mutta Jumalaa tuskin naurunkaan arvoiseksi. Hän ei siis oikeastaan tahtonut panna tätä huonompaa maailmaa saatanan laskuun. Ihminen toki oli luonut tuon kilometrien pituisen sora-aavikon. Ihmisen se oli tekoa. Yhtäkkiä hän osasi naulanpäähän: kapitalistinen maailmanjärjestys. Sitä se oli: kapitalistinen maailmanjärjestys. Hänen tuli parempi olla, kun hän nyt tiesi, ketä kohti hän saattoi suunnata syyttävän vihansa. Kapitalistinen maailmanjärjestys — se oli puoleksi pappi, puoleksi pormestari, nimittäin sellainen syöttiläs, joka oli lihotettu köyhänkansan hiellä ja kyynelillä. Niinkuin muurahaiset häärivät ihmiset tuolla hiekka-aavikolla lihottaen syöttilästä. Sitä ei näkynyt. Se istui kamarissaan samettituolissa, poltteli sikaria, silkkihattu päässä ja ryyppäsi välillä pitkäkorkkisesta pullosta. Ampua se olisi pitänyt, piikkilankoihin se olisi pitänyt pistää. Seis… tuo tuossa, jota ne vetävät… se on kanuuna! Nyt sen näki selvään. Sitä kuljetettiin pyörien päällä, siinä oli kaula ja suu. Kyllä siinä menee mäsäksi möhömaha, kun sekin poika veisaa. Antaa veisata… Sen se sanoi Pietikkakin, ettei ennen tule hyvää ennenkuin tehdään lihaa. Ja läjittäin.

Mäen päällä tuli hevonen vastaan ja Virma hirnui sille heti paikalla. Hirnuvalla naurahduksella tervehti Johanssonnikin tulijoita. Salenjushan se oli. Olipa onni, olipa tosiaankin onni, että tässä ensimmäiseksi kohtasi oman kylän miehen.

— No niin, mikäs hätä täällä sitten on, selitti Salenjus, — kun tähän tottuu. Tämä on sitä tiplomaattista elämää. Tämä melska on se tikasrappu, jota myöten köyhälistön asia kiipeää kuin orava. Syksyllä, syksyllä se paukahtaa. Helvetinmoinen leikki siitä tulee.

Johanssonni nieli kyyneliään, niin iloiseksi hän tuli. Ei niin paljon sanojen vuoksi mitä hän kuuli, kuin tutun reippaan äänen vuoksi, joka kerrassa hilasi hänet ylös kuin masennuksen alhosta, minne hän oli pudonnut, kintut pystyssä kuin hevonen ojaan. Ei hän ollut paha itkemään, mutta sellaisessa tuskassa hän oli tänään ollut, että ilosta itketti, kun tapasi oman kylän miehen.

— Ei, ei tässä kelpaa hempeys. Se on kaikki sitä lapsuuden-aikaista. Nyt ollaan tiploja, taikka tiplomatioja, kuinka vaan. Helvetin korkeita herroja joka tapauksessa. Täällä ei tehdä työtä eikä kehrätä. Sääntö on juuri se, että pitää olla liikkeessä, mutta ei saa tehdä. Kas niinkuin ymmärrät, kaveri, niin köyhän työ juuri on elättänyt rikkaan. Ja nyt pitää tulla veljeys. Mutta tätä soppaa keitetäänkin vihan tulella. Rakkaus on kattilassa. Mutta kattilan alla täytyy olla vihan…

Johanssonni hirnahti ilosta ja toisteli kotipuolen miehen sanoja.

— Rakkaus on kattilassa, mutta kattilan alla täytyy olla vihan… Se on niin järjelle käypää, että kyllä sen vaan käsittää tyhmempikin… Se sinun eukkosi lähetti vehnäpytkyn. Se on täällä eväspussissa…

‒ Vai lähetti… Antaa olla siellä vain. Täytyy tästä käydä asemalla hakemassa sähkökaapelin kantta. Se on saakelinmoinen kuorma, mutta viikon ajan minä sitä vedätänkin. Kyllä minä osaan vedättää sitä viikon — kaksikin, jos tahdot. Annan vierähtää kuorman ojaan. Menee päivä ennenkuin saan miehiä nostamaan kuorman. Kun on vähän aikaa ajettu, lähtee pyörästä mutteri… Joko ymmärrät… No, joko se muija siellä on kuinka pahasti sekaantunut venäläisten kanssa…?

Johanssonnin silmät tuijottivat suurina.

— Ei, ei toki… Ei ole mitään kuullut… Ei toki…

— No mitä se sitten. Vaimoväki — yhteistä karjaahan se on. Ja yksiä tovereita ovat venäläiset, saman suuren köyhälistön aatteen palveluksessa ollaan.

— Niin aina, niin aina, kapitalismia vastaan… Rakkaus on kattilassa, mutta alla palaa viha — se oli sitten naulanpäähän sanottu. Sinun täytyy pitää siitä puhe…

— Mitäs niistä. Nyt minä lähden noutamaan kaapelin kantta… Ja sanot siellä tiplomaateille, ettei sellaista vehjettä vähemmässä ajassa kuin viikossa työmaalle ajeta… Jaa että minne sinä menet? Eteenpäin vaan, mars! Siellä joudut heti samaan myllyyn.

Salenjus lasketti jo alas mäkeä. Johanssonni tunsi taasen suurta turvattomuutta. Että pitikin olla se kaapelinkansi, olisi ollut mukavaa Salenjuksen kanssa joutua myllyyn.

Mylly se todella oli. Tuulenpuuskat kiskoivat irti hiekkaa tantereesta. Vihurit kulkivat pyörteissä ja hyppelivät patsaiksi tiivistyneinä taivasta vastaan. Pitkät, vastakkaisiin suuntiin mataavat hevosjonot huojuivat eteenpäin multauomissa, joihin rattaanpyörät upposivat akseliaan myöten. Vetelässä tahdissa liikkuivat niinsanotun »jalkaväkikomppanian» käsissä lapiot ja kanget. Siellä oli kaikenkarvaista vaatteenjätettä ja siellä oli paljaita selkiä ja rintoja, ihmisiä oli tuhansia ja hevosia oli satoja. Vormuniekat kulkivat ja pitivät valvontaa. Tulkit selittivät ja toruivat. Mitähän tuokin vaivainen oli tehnyt, jota kuljetettiin santarmien välissä. Ei ollut sillä edessä leikin paikka. Eikös tuolla joku itkenyt. Ei tarvinnut Tuunan muonamiehen kauankaan kulkea avuttomuuden tilassa. Tulkki sai hänet käsiinsä ja selitti, että hänen oli mentävä hakemaan lankkuja tuolta noin — lankkuja oli siellä vaikka kuinka paljon. Ne oli vietävä tuonne noin, siellä kyllä oli miehiä, jotka sanoivat mihin.

— Mutta pitäähän minun evääni purkaa, sanoi Johanssonni. — Missä täällä on miesten kortteeripaikat?

— Tuolla ne ovat, mutta sinne on kaksi kilometriä matkaa. Ja lankut tarvitaan heti. Purkakaa vaikkapa tuohon. Siinä on passipaikka, ei niitä siitä kukaan varasta.

Tulkki puhui jo venäjää jonkun niin korkean herran kanssa, että hän tykkänään muutti kasvoja ja pani lakkinsa oikoiseen.

— Mutta jos varastavat, sanoi Johanssonni. — Millä minä sitten elän? Kauanko minä sitä kahta kilometriä ajan. Kai siellä sitten on oikein lukitut vajat. Tuo on Tuunan tyttären kori, siellä on kahdet aivan uudet alushousutkin, kun antoi juuri se Tuunan neiti kankaan. Se on hänen omaa kutomaansakin.

— No ettekö te ole lähtenytkään? ärjäisi tulkki samassa. — Menkää hiidessä. Niillä lankuilla on kiire.

Johanssonni nieli kirouksen ja pauhasi itsekseen. Se oli sen näköinen paikka, että siinä ei tavara pysy. Ja siinä oli sen näköistä sakkia, että se ei katso mikä on omaa, mikä toisen omaa. Tulkki oli siinä kuitenkin kuin koira ympärillä. Mikäpä lopuksi muu auttoi kuin käydä kiinni nuoriin, joilla tavarat olivat köytetyt kiinni. Sitä oli suuri kuorma.

— Mutta kuinkas sen asian laita on, alkoi Johanssonni taas, — eikö näitä papereita pitäisi jossakin näyttää. Se meidän neiti sanoi, että todistus pitää tuoda kotiin, ettei tänne toistamiseen tarvitse tulla…

— Sen te kyllä ehditte saada. Pitäkää nyt vaan kiirettä.

Kuorma ei vielä ollut maassa, kun jo yksi vormuniekka kävi kiinni hevosen suupieliin.

‒ Ei siihen saa koskea, minä sitä ajan! kivahti Johanssonni kiukkuisesti. — Ei ihminen voi yhdellä kertaa olla kahdessa paikassa. Sitäpaitsi pitäisi hevosen saada huoata.

— Täytyy mennä asemalta hakemaan sähkökaapelin kantta, sanoi suomalainen mies, joka oli vormuniekan kanssa.

— Menkää ja noutakaa lankut, niinkuin sanoin, ärjyi tulkki. — Te menette sinne, sillä hyvä. Tuolla päin ovat lankut. Kasa on suuri kuin vuori, kyllä löydätte. Ja tuonne ne viedään, saatte siellä kuulla mihin ne kaadetaan.

Johanssonni mutisi itsekseen. Eivät nämä vaatteetkaan olleet tällaisia ajoja varten, työvaatteet olivat säkissä eväiden kanssa. Mutta muuta nyt tässä kaikkien nähden. Huono komento täällä yhtäkaikki oli, ei tämä sentään sitä ollut, miksi Salenjus iloisella äänellään sen kuvasi.

Hevonen kulki vastahakoisesti, korvat luimussa, pitkä häntä hulmuten tuulessa. Paikat olivat sille oudot, äänet oudot ja hajut oudot. Sieraimet levällään se kuorskasi ja puhalteli. Mentävä oli, kukapa tässä toinenkaan sitten niin ilokseen tallusti. Kiskoo tuo tuuli irti sadetta, kyllä se viljoille hyvää tekee, mutta mitenkäs näillä teillä silloin kuljetaan. Tämä on nyt jo sellaista sotkua, että tyhjillä rattaillahan tästä juuri pääsee. Mutta mitenkäs tämänkin sillan yli kuorma kulkee. Mentävä on. Älä sinä perkele siinä töllistele, en minä ole tätä siltaa tehnyt, enkä minä ole tänne tahtonut… Johanssonni tarttui ohjaksiin, juoksi pari askelta ja kokosi nuoranpätkän kimpuksi, sitten hän alkoi lyödä hevosta tavalla, jolla hän tuskin oli kohdellut luontokappaletta muuta kuin silloin joskus ihan mukulana. Kirotuksikin tuli, vaikkei hän paljon ollut sitä tapaa viljellyt, Tuunassa kun sitä niin vihattiin. Hän oli onneton, sitä se oli. Avuttomuus ja turvattomuus kävivät häneen käsiksi pitkin kynsin. Elävänä ei täältä pääse, ei muista pieni Jalli suurena isäänsä…

Rattaat rytyyttivät yli sillan, joka johti juoksuhaudan poikki. Sitten läksi tie viemään peltoa pitkin, joka oli siltä kulmalta täynnä sementtitynnörejä, savensotkentakaivoja, savisia läkkiämpärejä ja läjään pantuja työaseita. Notkossa olivat miehet koolla lasitornien ympärillä. Mutta nepä eivät ensinkään olleet lasia. Niitä purettiin. Pienempiin kiehkuroihin ne hajosivat. Niissä olikin piikkilankaa. Paaluja hakattiin maahan. Mitään lautatapuleja ei näkynyt. Hevonen olisi pitänyt juottaa. Johanssonni pysäytti sen ja silmäili ympärilleen. Virma kävi nälkäisesti vihreiden korsien kimppuun, joita oli noussut tiepuoleen. Puhdasta ruislaihoa se oli. Olivat pakanat hävittäneet kojeillaan ruispellon. Mitähän tämäkin talo ensi talvena syö? Ja vieläköhän se Alma on järjissään? Johanssonni sitoi ohjat hevosen etujalkojen ympäri ja läksi pujottelemaan sementtitynnörien lomitse notkoon, missä nakutettiin kiinni piikkilankaa.

Kyllä tuli kauhea koje. Ei ollut ihme, että Parannan isäntä luuli olevansa hämähäkinverkossa. Paaluläjän vieressä istui mies, hioen kirvestä. Kun Johanssonni häntä puhutteli, nosti hän päätään, mutta liikutti yhä käsiään kirveenterää vastaan, ikäänkuin ei siinä mitään näkemistä olisi tarvittukaan.

— Missähän täällä olisivat ne laudat? kysyi Johanssonni, vetäisten lakin toiselle korvalleen.

— En minä vaan tiedä.

Johanssonni seisoi neuvottomana.

— Niitten pitäisi olla täällä. Ja ne pitäisi vietämän tuonne. Ja kiire piti oleman.

Mies katsoi Johanssonniin. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.

— Hakekaa sitten täältä…

Johanssonni katseli ympärillensä.

— Eihän niitä täällä missään ole.

Mies torkkui jo äskeisessä asennossaan ja hioi. Kylläpä oli kummallinen mies. Olikohan tuo hullu? Ehkä hänkin kuvitteli olevansa jossakin helvetissä, missä aina hiottiin kirvestä.

Johanssonni asteli likemmä piikkilankaa ja katseli. Nuori poika, hiukset pörröisinä, löi vasaralla kiinni naulaa.

‒ Missähän ne laudat täällä ovat? kysyi Tuunan muonamies, taasen vetäisten lakkia toiselle korvalle.

‒ Tuolla, vastasi nuorukainen vakuuttamalla, ikäänkuin hän olisi luullut vieraan epäilevän sanojaan.

Johanssonni ei saanut selvää, minnepäin hänen päänsä nyökkäsi, ja kysyi uudestaan. Nuorukainen uudisti sanansa ja liikkeensä ja naurahti. Johanssonni epäili todenteolla hänen sanaansa. Tuokin käyttäytyi niinkuin hekkali. Mitäpä näiltä auttoi kysyä. Huono täällä tuntui olevan järjestys. Piti ruveta hakemaan lautoja vain omin päin. Nuorukainen iski samaa naulaa. Johanssonnin teki mieli jäädä katselemaan milloin hänen käsityksensä mukaan naula pysyisi paikoillaan.

‒ Helkkarissa, sanoi hän, — halkaisette paalun.

Nuorukainen katsoi Johanssonniin ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli sanoa: se on tarkoitus! Johanssonni laski entisten lisäksi kymmenen vasaraniskua, viisitoista vasaraniskua… Silloin risahti paalu rikki.

— Sanoinhan minä, huudahti Johanssonni.

Nuorukainen nauroi ikäänkuin hän olisi pitänyt Johanssonnia hulluna. Johanssonni sen kyllä huomasi. Nuorukainen tarkasti nyt huolellisesti haljenneen paikan, otti sitten savukelaatikkonsa ja puhalteli, hengitti, sytytti. Veti pari sauhua. Ja nyt hän varustautui alkamaan irroittaa paalua kokonaan maasta. Hän oikaisi itsensä ja taipui sitten alaspäin, haeskeli nyt kirvestä ja koetteli paalua käsin. Hän sytytti uudelleen savukkeensa, veti pari sauhua. Alkoi taasen, savuke hampaissa, haeskella kirvestä ja löysi sen. Johanssonnia rupesi naurattamaan. Olisi ollut mukavaa katsella kuinka kauan aikaa tarvittiin yhden naulan lyömiseen. Jollei olisi ollut hevosta tuolla, niin olisi viipynyt katsomassa. Äskeinen mies istua torkkui yhä, hioen kirvestään. Johanssonnin täytyi siinä ypöyksinään ruveta nauramaan. Ei hän sentään tällaista työntekoa ollut ikinä nähnyt. Mutta hyvä se oli, mitäpä sitä rupesi pönkittämään kapitalismia. Tämä oli sitä tiplomaattista elämää. Mukavaa se oli.

Johanssonni tuli hevosensa luo ja kirosi. Mitä se siinä rimpuili ja reistasi. Oliko nyt olevinaan niin nälkä… Nyt mennään hakemaan lautoja. Etsitään niin kauan kuin löydetään. Mennään ensin päin tätä ilmansuuntaa Kaippa joku siellä tietää.

Tientapainen johti ylös loivasti viettävää rinnettä. Siellä olivat vielä paikoillaan ojat ja niiden pohjilla kasvoi kukkia. Kas, kas noita, kun uskaltavat kukoistaa tässä ikäänkuin ei olisi likellä mitään vaarallista. Taisivat luulla nuo tyhmät keltaiset kukat tuolla, että tässä saapui kyntäjä tai äestäjä. Nyt tuli näkyviin rivi joitakin vehkeitä, joita ei Johanssonni ollut ennen nähnyt näin likeltä. Hänen sydämensä seisahtui ja hän pidätti hevosen ikäänkuin joku olisi tullut vastaan. Ketään elävää olentoa ei kuitenkaan näkynyt. Ainoastaan pitkät, sikarinmuotoiset oliot maata motkottivat rattaillaan, suut ammottaen sinitaivasta vastaan.

Nuo… nuo… nuo… ajatteli Johanssonni voimakkaiden ja aivan sekavien tunteiden vallassa, löytämättä mitään täsmällistä kiinteyttä tai muotoa oudolle ihmetykselleen. Sen ainoastaan hän selvästi tajusi, että tuo tykkirivi tuossa saattoi, kun niiksi tuli, lakaista pois kokonaisen kylän, ihmisineen, elukoineen päivineen. Sellaisia tiplomaatteja ne olivat. Nuo… nuo… nuo tuossa. Niitä täytyi kunnioittaa. Pomoja ne olivat. Täytyi kunnioittaa, siitä ei päässyt mihinkään.

Mutta lankut… niillähän oli kiire. Niitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Tuossa alkoi jo Jumalan luoma maailma, siinä oli puita ja nurmea ja lehmiä ja kylä — juuri se kylä, jota kohti pomojen suut olivat tähdätyt. Lautoja ei näkynyt. Huono järjestys täällä on.

Johanssonnin oli nälkä ja häntä suututti. Hän päätteli, että olkoon lankkujen miten kiire tahansa, se on varma se, että hän nyt lähtee syömään. Ihanhan tässä suoletkin kutistuvat kokoon. Huono on järjestys tässä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä.

Mitäpä muuta kuin aja takaisin samaa tietä. Jääkööt tykkipomot siihen kidat auki kylää kohti.

Hän ajoi alas loivaa rinnettä, ajoi yli ojien, ohi rohkeiden keltakukkasten ja seurasi huvitettuna nakutusta piikkilankaverkolta. Varmaan se hauska poika siellä nyt lyö paalua maahan — sitten hän sataan kertaan iskee samaan naulaan ja lyö halki tämänkin paalun. Ja se toinen poika ehkä yhä hioo kirvestään. Kyllä tämä sellaista mukavaa elämää on. Jollei olisi ollut niin hiton nälkä, niin olisi poikennut sementtitynnyrien taakse katsomaan, vieläkö ne todella ilkesivät pitää peliään.

Tuuli alkoi tyyntyä, pilviä ilmaantui taivaalle. Jahka tästä sade liottaa paikat, niin kyllä saa vaeltaa vellissä.

Johanssonnia kuitenkin hiukan pelotti liketä niitä herroja, jotka olivat lähettäneet hänet noutamaan lankkuja. Voivat suuttua ja tehdä ties mitä, kun lankuilla oli kiire. Hän kokosi siis puolustussanoja suuhunsa ja koetti rohkaista luontoansa pois siitä hempeydestä, joka taas väkisinkin alkoi ruveta muistuttamaan kotoisia asioita. Kukaan ei nähnyt häntä, kaikki menivät hänen ohitsensa, siviili-herrat ja vormuniekat. Mitä varten häntä tänne oli vaadittu, kun ei kukaan ottanut hänestä vaaria? Itku pyrki väkisinkin nousemaan kurkkuun. Yhtäkkiä seisoi hänen edessään venäläinen sotaherra, kädessään kartta, sopotti jotakin ja liikutti käsiään. Samassa kävi joku hänen hevosensa suupieliin ja sanoi:

— Hän sanoo, että anna hänelle hevonen.

Johanssonni lensi aivan kuumaksi. Tuntui siltä, että jos häneltä nyt viedään hevonen, niin ei hän sitä koskaan enää näe, se hukkuu niille teilleen ja silloin on häneltä poikessa viimeinen turva.

— Minä menen syömään, huusi hän kurkku kuivana.

— Se on annettava, intti herra ja tulkitsi asian venäjäksi.

— Minut käski jo toinen herra hakemaan lankkuja, keksi Johanssonni. — Niillä on kiire, en minä uskalla mennä muualle.

Tulkki jäi selittämään asiaa venäläiselle ja Johanssonni pääsi menemään. Hän löi hevostaan minkä jaksoi ja repi sitä suupielistä. Se oli aika menoa. Rattaat kestivät kuitenkin ja hän pääsi kojulle, mihin oli purkanut tavaransa. Hän ilostui, kun näki heinäsäkkinsä — hänellä oli ollut salainen pelko, että ne ehkä voisivat olla poissa. Ja tuossa oli leipäsäkkikin. Mutta missä oli kontti? Siihen oli Riikka pannut särpimet. Sitä sai hakea hiki päässä, kiukku kurkussa ja vedet silmissä. Sitä sai kysyä tulkilta, upseerilta, hevosmiehiltä ja jalkamiehiltä. Asia ei kysymisestä parantunut. Siitä kulki sitten ohitse sakki poikia ja kun he näkivät miehen onnettomana kääntelevän säkkejään, kysyivät he mikä häneltä puuttui. He puhuivat niin ihmeellistä kieltä, ettei Johanssonni ollut vielä ikinä sellaista kuullut. Kyllähän Kankaan kirkonkylässäkin osattiin kirota, ei kiroamista toki muualla niin vastustettu kuin Tuunassa. Mutta näitten poikain puheessa ei muita sanoja ollut paitsi siteeksi. Kaikki perkeleet ja helvetit asuivat lakkaamatta heidän suussaan. Yksi sanoi Johanssonnille:

— Mitäs saatanan helvettiä itket. Tee helvetissä niinkuin sinulle on tehty. Saakelin tyhmä pitää olla…

Johanssonni kysyi asiaa uudestaan. Poika oli korea ja punaposkinen, paksu pörrö otsalla. Hän tarjosi Johanssonnille tupakkaa. Vihdoin viimein Johanssonni ymmärsi, että piti mennä ottamaan toisen eväät, jos mistä löysi.

Hänen täytyi hymähtää. Yksinkertainen keino kyllä, mutta se ei olisi johtunut hänen mieleensä. Kai se sillä lailla oli. Tosinhan hän olisi voinut emännältä, Tuunan entiseltä Almalta mennä pyytämään särpimiä, muutenkin piti käydä viemässä hänelle terveiset kotoa. Mutta sanoivat, että taloista oli niin tyyten otettu kaikki tämän mahdottoman ihmisjoukon ruokkimiseksi. Ja vähäkös siinä riitti. Paras ruveta katsomaan, eikö tässä kukaan ollut unohtanut eväskonttiaan minnekään.

Toisella kulmalla suurta peltoaukeamaa tulla jyryytti pitkä junallinen avonaisia vaunuja täynnä halkoja. Vaunut kulkivat pitkin kiskoja, niitä oli kumminkin kymmenkunta. Koko maa tärisi. Kyllä tätä Suomen valtion omaisuutta yhtäkaikki tuhlattiin, sillä mitäpä ryssällä oli. Suomen valtion omaisuutta tämä kaikki oli. Oli kuin salama yhtäkkiä olisi välähtänyt Tuunan muonamiehen silmien edessä, kun hän käsitti tämän asian.

Samaan tapaan kuin tämä ensimmäinen päivä, menivät muutkin päivät. Kaikkeen tottuu ja Johanssonni tottui. Hän tottui tekemään työtä sillä tavalla, ettei mikään valmistunut. Hän tottui siihen, että piti hävittää missä ikinä taisi. Hänestä oli aivan oikein, että Hannuksen mies piiskattiin salaa sakin kesken, kun hän teki työtä niinkuin kotonakin. Hannuksen miehen täytyi luvata lähteä kotiin ja lähettää toinen mies, joka alistui toverihengen määräyksiin, muuten hänet luvattiin passittaa toiseen maailmaan. Hannuksen miehen todella täytyikin lähteä, sillä hän oli saanut hyvin pahasti selkäänsä. Johanssonni nauroi makeasti, kun sakilaiset laskettelivat pirujaan — tarvittiin siinä taitoa, että osasi muistaa niitä niin joka paikkaan panna ja niin monta peräkkäin. Hän kuunteli huvikseen, että mies koko viikon saattoi hioa yhtä kirvestä, tai kuinka Salenjus pelasi sen sähkökaapelin kannen kanssa, niin että kun kuorma kaksi kertaa oli virunut ojassa, jonne se kaatui — päivän molemmilla kerroilla, — ja kun se kolmantena ja neljäntenä oli joukolla nostettu tielle, niin se viidentenä joutui siihen notkoon, missä kasvoi keltaisia kukkia, kuudentena sille mäelle missä tykit oikoivat kaulojaan ja kahdeksantena samaisen mäen alle. Siellä riisui Salenjus hevosensa, keikautti kuormansa pellolle ja jätti sen sinne. Harmittavat olivat sakot, joita sai siitä, että oli seisahtunut tai lähtenyt liikkeelle sopimattomaan aikaan. Mutta se oli sitä, että herrat tarvitsivat tupakkarahoja! Pahalta tuntui, kun joskus piikkien ja pistimien keskellä vietiin miehiä päävartioon. Sen näköiset ne olivat kuin niitä olisi kuljetettu hirsipuuhun. Eivätkä ne koskaan tulleetkaan takaisin työmaalle. Tämä oli sitä tiplomaattista elämää.

Kolmen viikon aikana oli Tuunan muonamies Virmalla kuljettanut: lankkukuorman ensin tuonne, sitten tänne ja vihdoin sinne — tälläkin kerralla oli lankuilla kiire, mutta kun hän sai ne perille, ei kukaan tietänyt, mitä niillä piti tehtämän ja niin hän kuljetti ne muualle; pienen, hyvin painavan laatikon asemalle — oli käsketty salaa viemään yllämainittu laatikko heinäsäkkiin kätkettynä asemalle; kaksi kuormaa piikkilankaa notkoon keltaisten kukkien joukkoon. Sitten hän oli ollut kymmenen muun hevosmiehen kanssa vedättämässä santaa erään ojan täytteeksi, johon piti tehtämän silta. Kolme päivää miehet puskivat rautaseivästä samaan läpeen.

Ikävät oltavat oli Alma Tuunalla, suuren Maahisten kartanon emännällä. Johanssonni oli ensin puhutellut häntä rouvaksi, mutta Alma oli hymyillen sanonut, että emäntä hän vain oli. Aivan portaitten edessä oli juoksuhauta ja vieraita miehiä vilisi joka nurkassa. Upseereille ja päällysmiehille oli täytynyt antaa huoneet. Laihtunut Alma oli, mutta oli toki sentään säilyttänyt järkensä ja pisti nauruksikin, heidän juodessaan kahvia ruokasalissa. Tuunan asioita hän kyseli hyvin tarkkaan. Sitten he olivat äänettöminä. Yhtäkkiä hän sanoi:

— Kuulkaas, Johanssonni, voitteko te sanoa: asuuko työmies perheineen mieluummin yhdessä likaisessa huoneessa kuin kahdessa puhtaassa?

Johanssonni katseli oudoksuen kahvikuppinsa päällitse puhujan vakaviin sinisiin silmiin.

— Mitä Alma… hehheh, rouva… hehheh, emäntä sillä tarkoittaa?

— Niin, tiedättekös, kun minä ole ajanut läpi, että jokaisella perheellä meillä nyt on keittiö ja kamari. Se on maksanut paljon rahaa. Olen itse ollut auttamassa äitejä kalustamaan. Mutta he ovat kaikki minulle suutuksissa.

Johanssonnin silmissä välähti häijysti. Hän muisti kuinka he Johanssonnskan kanssa olivat suuttuneet, kun Tuunan tyttäret ja pappilan rouva aina tulivat heille neuvomaan ja sotkemaan. Ei yhtä ateriaa saanut rauhassa syödä, aina ne perkeleet olivat sanomassa, mikä oli terveellistä, mikä ei. Ikäänkuin ei sitä työmiehen oma vatsa olisi tietänyt. Sortovaltaa ja kapitalistista maailmanjärjestystä se oli.

— Entisen isäntäväen aikana, jatkoi nuori emäntä huolissaan, — asui yhdeksän hengen perhe yhdessä pienessä pimeässä huoneessa. Ja nyt kuulen yhtämittaa, miten hyvä entisten haltioiden aikana oli. Ymmärrättekö te sitä?

Johanssonni viivytteli vastaustaan ja nuori emäntä kertoi kuinka kauniin uuden työväenrakennuksen he juuri olivat saaneet asuttavaan kuntoon. Piirustukset olivat arkkitehdin tekemät, jokaiselle eri perheelle kuului puutarhamaa, syksyllä istutetaan pensaita ja mansikoita ja kukkia. Hän näytti uskovan, että kun kaikki marjat ja kukkaset ovat paikoillaan, niin ihmisetkin pakosta tulevat tyytyväisiksi.

Johanssonni pääsi lausumasta mielipidettään. Ei hän pitänyt niistä pienistä likaisista huoneista. Mutta ei hän pitänyt myöskään uusista ja mukavista. Mistäs sitten syyttää kapitalismiakaan, jos kaikki on hyvin.

Eräänä yönä keskellä linnunlaulua ja tuomien kukkimista heräsi vallityömaa kellonsoittoon. Heräsivät vanhemmat miehet, jotka nukkuivat lautaparakeissa ja heräsivät sakilaiset, jotka istuivat ojansyvennyksessä, käsi tytön kaulalla. Maahisten kartanon emäntä seisoi paljasjaloin, hiukset hajalla ja soitti ruokakelloa: uusi työväenasumus paloi heleällä lieskalla. Hän veti nuorasta kuin hengenhädässä, kellon läppäyksistä kuuli selvästi, että kysymyksessä oli kalleimman pelastus, kodin. Hän pelkäsi, siinä seisoessaan tuoksuvassa nuoressa nurmessa, vakavasti, etteivät ihmiset olisi heränneet ja päässeet pelastumaan. Jokisen vaimolla oli kolmen päivän vanha lapsi. Herra Jumala, jolleivät he kaikki ole pelastuneet! Hän paiskasi kellonnuoran palvelustytön käsiin ja läksi juoksemaan onnettomuuspaikalle. Siinä ihmisjoukossa, jonka oli pakko hiljentää askeliaan ylämäessä, kuuli hän puhuttavan, että tuli ei ole päässyt irti vahingossa. Siellä on yksi perhe, jonka kaikki lapset ovat ulkona täysissä vaatteissa. Kukapa tässä mainitsemaan nimiä, mutta sopii panna merkille vain, että kun kaikki muut tuskin pääsivät vuoteista, kun rakennus oli ilmi liekissä, niin nämä kaikki olivat mäellä puettuina. Niin, ja niillähän oli tavarat vakuutettuina niin korkeasta. Se on se mies sellainen, että se halusi vakuutusrahat… Tämä kaikki lausuttiin kuiskaten. Mutta Alma Mäkimatka painoi käsiä sydäntään vasten ja hänen huulilleen tunki kysymys: mitä varten minä ponnistan ja taistelen — he eivät tahdo! Hän pani kuitenkin kaikki voimansa liikkeelle rientääkseen hädänalaisten luo: täytyy rakastaa ilman ehtoja ja ilman rajoja.

Kuinka tuo kello soi niin huonosti, eikö se tyttö nyt osaa soittaa? Oliko tästä käännyttävä takaisin. Täytyi saada väkeä liikkeelle, ettei tuli pääsisi leviämään. Hän sanoi siis naisille, jotka olivat matkalla palopaikalle, että he lähettäisivät taloon kaikki, jotka eivät saaneet kattoa lähempää, naapureiltaan, ja alkoi juosta takaisin. Täytyi soittaa hätäkelloja!

Hänen sydämensä salpaava tykintä esti kuulemasta tulen kohinaa. Leivoset liversivät hänen päänsä päällä ja yli kuolemankojeiden, jotka peittivät peltoaukean, kohosi kevättaivas. Hän oli paljasjaloin ja yön kosteudessa olivat hänen jalkansa kohmettuneet. Hän kasasi hajallisia hiuksiaan päälaelle ja juoksi. Eivätkö nyt ihmiset heränneet ja tulleet apuun? Hän kulki kuin yksinään koko maailmassa.

Niin paloi siis nyt heidän kaunis uusi Honkalansa paraikaa tuhkaksi. Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen sen valmiiksi juhannukseksi. Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen kaikki yhtä kauniiksi kuin itseään varten! Oliko mahdollista, että Virtala vakuutusrahojensa vuoksi, tuon pienen summan tähden, sytytti tuleen kuuden perheen kodin, rakennuksen, jossa oli suuret ikkunat, parvekkeet ja kaikki mahdolliset säiliöt ja komerot? Mitä auttoi parantaa oloja, taistella ihmisonnen puolesta, jos ihminen pysyi petona. Ihminen, ihminen on ensin parannettava! Sen oli Nahinen sanonut ja se oli totta… Vihdoinkin alkoi kylä herätä, koirat haukkuivat ja rattaat rämisivät. Hän poikkesi sisään portista, mistä hän talvella ensi kerran oli ajanut reessä Lennartin rinnalla. Ei hän silloin ollut aavistanut, että Maahinen oli niin strategisesti huomattava paikka, niinkuin herrat sanoivat. Hän oli luullut, että sotavarustukset pysähtyisivät siihen missä ne silloin olivat. Jalat savessa ja sorassa hyppeli hän yli silvottujen puunjuurten, laudanpalasten ja pienten rautaesineiden. Jostakin vuoti verta, mutta häneen ei ollut sattunut, hänen ruumiinsa oli ikäänkuin tunteeton. Vasta nytkö ne täällä pääsivät liikkeelle. Voudin ääni kuului käheänä. Hän torui tyttöä, joka soitti kelloa. Emäntä juoksi yli nurmikon ja tarttui kellonnuoraan.

— Kiirehtikää! huusi hän voudille. — Sanokaa isännälle, että minä palasin soittamaan kelloa. Joka ei mahdu naapuriin… tulkoon taloon. Tottahan Jokisen vaimo on viety turvaan. Lapsi on vasta kolmen vuorokauden vanha.

— Emännällä on suuri haava jalassa, huusi vuorostaan vouti, ajaessaan ohi ensimmäisessä hevosessa, jonka rattailla vesitynnyri hölskyi.

Jalat verissä seisoi Alma Mäkimatka ja veti kellonnuorasta. Selkeinä ja hätääntyneinä kaikuivat kellonläppäykset yli juoksuhautojen, piikkilanka-aitojen, vallien ja kaivantojen, yli koko tuon peltoaukean, joka ei saanut kantaa kukkaa ja hedelmää, vaan joka valmistautui sotaan. Yli kotien kaikuivat kellonläppäykset, yli kaikkien noiden ihmisten ja eläinten, jotka täällä päivisin hääräsivät ja öisin nukkuivat, tietämättä mitä huominen päivä toi mukanaan. Alma Mäkimatka tunsi voimiensa olevan lopussa, mutta hän tahtoi soittaa ja hän jaksoi. Sisätyttö juoksi hänen luokseen ja kertoi, että tulipalo oli sytytetty — murhapoltto tämä oli. Eikö se ollutkin kauheaa! Alma Tuunan kello huusi maailmalle, että ihminen on hädässä. Ihminen menehtyy, ihminen hukkaa ikuisen itsensä, ihminen surmaa sieluraukkansa. Hänelle itselleen huusi kello: tulee rakastaa enemmän, tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa rajattomasti, ilman ehtoja, ilman toivoa…

Hän ei enää nähnyt eteensä, kun hänen miehensä ehti hänen luokseen. Kellonnuora irtaantui hänen kädestään, ja hän raukesi isännän olkapäätä vasten. Lennartti Mäkimatka otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sisään. Siinä oli hyvä, siinä hän kiitti Jumalaa… elämää… kaikesta.

* * * * *

Tuli sireenien kukinta-aika. Päivät olivat ainoaa sineä ja yöt rusotusta. Ei yhtä sadepisaraa antanut taivas. Maa eli vanhoista varastoistaan, siitä kosteudesta, minkä se oli koonnut sulavasta lumesta. Iltaviileässä lemusi kasvillisuus kipeästi, ikäänkuin huutaen apua janoonsa. Taivas ei kuullut sen huutoa: päivin helotti aurinko, öisin rusottivat ilmojen ääret.

Sireenit Kankaan kirkonkylässä olivat kuitenkin onnistuneet imemään tarvitsemansa kosteuden ja kantoivat oksillaan täyteläisiä terttuja. Tuunanselkä näki kauniit talorykelmät rantaäyräällään kuin sinipunervien harsojen peitossa. Kirkon ympärillä oli harso valkoinen — rippilapset olivat kerran istuttaneet sinne valkoisia sireenejä. Pappilan sireenien alla lauloivat linnut, leikkivät lapset ja veisasivat uskovaiset ihmiset. Kirkkotarhan kukkien alla nukkuivat vainajat, huokasivat jälkeenjääneet ja hymisivät urut. Somerin vanhojen puiden suojassa taas pingottuivat riippumatot rungosta runkoon ja muukalaiset sotilaat poimivat tuoksuvat kukkatertut ja läjäyttivät niillä kasvoihin sitä rehevää kirkonkylän morsianta, jonka kanssa he saattoivat puhua ainoastaan yleismaailmallista lemmen kieltä. Myöskin emännän ja hänen rakastettunsa välillä tapahtui täällä kohtauksia, mutta niissä ei käytetty sireeninkukkia, niihin sopivat paremmin nokkoset. Myöskin lasten ja äidin välillä tapahtui kahakoita. Irjasta uhkasi tulla äidille todellinen risti. Hänellä oli jo oma järkkymätön tahto. Kun äiti lupasi lähettää hänet Tuunaan Riikka-tädin hoitoon, niin Irja viskeli niskojaan ja sanoi, ettei hän viitsi mennä mokoman vanhanpiian luo. Hän turvautui Fedja-setään. Ja Fedja-setä otti hänet polvelleen ja suuteli häntä. Äitiä kammotti sitä katsella.

— Tule pois siitä, Irja! huusi äiti.

— Miksi? nauroi kirjuri, painaen poskensa varhaisvanhan lapsen ruusuista poskea vasten.

Ja Irja sanoi itsepäisesti:

— Mene sinä, äiti, everstin luo, minä pidän Fedjan! Mäkimatkassa oli sireenejä enemmän kuin missään. Niitä kulki pitkä rivi ikkunoiden alla, ne muodostivat lehtoja ja siellä täällä aurinkoisilla kohdilla kasvoivat vielä äidin, isän, Piinan ja lasten nimikkosireenit. Kaikki sireenipuut, jotka talvella oli tuotu kaupungista nimipäiviksi, oli otettu talteen ja kukkivat yhä uusina keväinä Mäkimatkan väkevässä maassa. Ikäänkuin laiskasti uiden kulkivat villit mehiläiset tuoksussa pensaiden välillä, humaltuivat täyteläisinten kukkamaljakkojen ääressä ja läksivät huumaantuneina liikkeelle uusia riemuja kohden.

Mäkimatkan emäntä vietti hänkin huumauksessa päivänsä ja yönsä. Sireenin tuoksu meni hänen vereensä ja piteli häntä unentapaisessa tilassa. Hän seisoskeli sireenimajoissa, silmät suljettuina, syvään hengittäen ja rauenneena auringon lämpöön. Hän katseli läpi sinipunervien kukkaterttujen ylös avaruuteen ja kuului ilmaan enemmän kuin maahan, hän makasi nurmessa ja sairasti haluttomuuden tautia. Vanha Piina, joka kulki töissään keittiön ja puutarhan välillä, kasasi hänen ympärilleen piiraitaan ja hillojaan. Emäntä ikävöi Arvoa, kauneinta poikaansa. Olisi mieluummin saanut hävitä joku noista toisista.

Isäntä tuli nurmeen emännän luo. Hän oli toisellakymmenellä ja koko maa tärähti, kun hän putosi peitteelle aviopuolisonsa viereen. Hän tuli lohduttamaan emäntäänsä talon tapojen mukaisesti. Oli tässä ilon aihettakin, mamma kulta.

— Nyt, sanoi hän nauraen ja viekkaasti iskien silmää jonkin näkymättömän asian johdosta, jota ei toinen vielä voinut tietää, — nyt ostetaan itsetoimiva piano. Ne ovat perhanan hienoja koneita, kuulin Rojaal-ravintolassa viimein ja jo siitä asti olen sitä ajatellut. Perhana sentään, mamma, ole nyt iloinen. Ja muutakin ostetaan. Sano vain mitä tahdot. Rahalla saa ja nyt on rahaa. Tiedätkö minkä hintaisia kengät ovat — nämä näin, nimittäin jalkineet, ymmärräthän, mamma, mitä pidetään jalassa. Minä tarkoitan jalkojen turkkeja — tiedätkö mitä ne maksavat vuoden perästä? Mammaseni, osaatko pitää asian hampaitten takana? Jonni on poika, siitä pojasta vielä tulee miljoonamies. Osaatko ajatella kymmentätuhatta paria kenkiä. Kymmenessä tuhannessa parissa on niin paljon, että tuo meidän sali on täynnä, perhana vie, katosta lattiaan asti. Wieniläisiä ja parisilaisia ja… ja kasanilaisia… ja amerikkalaisia… Mamma, saat kengittää joka sormesi, jos haluat. Kymmenen tuhatta paria — peeveli sentään mikä kauppa. Ne ovat nyt… arvaas sinä missä ne ovat? En sano sentään, piru vie. Tiedätkös, että siitä voi saada linnaa, jos tulee ilmi. Jonni sai ne melkein ilmaiseksi, sellainen poika Jonni on. Mutta vuoden perästä ne maksavat rahaa. Meistä tulee rikkaita! Perhana sentään, mamma, sinä olet lihava ja pulska. Katsos, kyllä ne ravintoloissa… ne puhvettitytöt ja sensellaiset linnut ovat heittäneet silmiään Mäkimatkan isännän puoleen. Sekin se Essi siellä Rojaalissa, se tahtoi nähdä minun lompakkoni, että kuinka paljon rahaa maan papalla oikein on. Mukava tyttö se on Essi, mutta minä en ottanut polvelleni. Mitä perhanaa sinulla on tekemistä minun lompakkoni kanssa, sanoin, — antaa herrojen maksaa koreat höyhenet lintujensa kaulalla, sanoin. Ja minulla on mamma kotona ja vaikka meillä on seitsemän suurta poikaa, niin Mäkimatkan mamma on kauniimpi kuin sinä, senkin nälkäkurki… Kas Essi on sen näköinen niinkuin olisi ikänsä elänyt vesivellillä. Mutta meidän mamma syö kermaa ja saa vaikka kylpeä kermassa, kyllä Mäkimatkan lehmät lypsävät, sanoin. Se suutahti, Essi, ja sipsutteli ja heilutteli. Mutta sellainen palmikkokin kuin on meidän mammalla — näytähän tänne — sanoi, niin niitä saa olla sata Essiä ja heidän hiirenhäntiänsä ennenkuin tulee sellainen palmikko. Niin, ei se heistä mitään hauskaa ole. He ovat tottuneet siihen, että heitä vain lellitellään ja pyöritellään polvella. Perhanan pulska sinä olet, mamma. Ei sinun tarvitse mitään tehdä, makaa sinä vain, minä soitan sinulle pianoa ja pojat soittavat huiluja. Tiedätkös sinä, että meidän Harustakin tulee vielä miljoonamies hänestäkin. Piru vie, mikä äly siinä pojassa piilee… Mamma, sinä saat nyt sairastaa horkkaa ja nuhatautia vaikkapa sadan vuoden vanhaksi ja lääkettä on tulossa. Meidän vesamme ovat pitäneet siitä huolen…

Rouva Mäkimatka nauroi. Mikä siinä auttoi.

— Nuhatautia… sadan vuoden vanhaksi! voihki hän.

Ja taas hän nauroi. Isäntä hytki hänkin, maaten vatsallaan peitteellä kuin jättiläishylje.

— Niin, mamma, piru vie, vaikkapa tuhannen vuoden vanhaksi: lääkettä ei pidä puuttuman! Tiedätkö mitä Haru kuljettaa kotiin? Kohta alkaa näkyä venhe… Voi sentään sinua, mamma, mikä syöttöporsas sinä olet…

— Nuhatautia! voihkaisi rouva Mäkimatka, pääsemättä eroon naurunpyörteestä, joka oli riistänyt hänet mukaansa. — Voi-voi-voi-voi, nuhatautia!

— Niin, nuhatautia! huusi isäntä riemun vallassa ja kellisteli toiselta kyljeltä toiselle, kasvot kokonaan rypyillä ja laskoksilla. — Oletko sinä nauttinut salipyriiniä? Tiedätkö miltä se maistuu? Harulla on sitä kokonainen vuori. Hän on löytänyt kalkkivuoren… salipyriinivuoren piti minun sanoa! Ja vasta kun salipyriini loppuu Suomen maasta, niin käydään Harun salipyriinivuoren kimppuun — salipyriini maksaa silloin rahaa! Mutta pidä suusi kiinni, mamma… Tiedätkös sinä, että silloin sinä olet miljoonapoikien äiti! Atte ja Lauri ja Lennu ne ovat torakoita! Ei maanviljelys ole mitään, mutta se sellainen… sellainen… sellainen — sinä ymmärrät, sinä et ole mikään tyhmä! Sellaisesta minä pidän, sellaisesta että pian rikastuu. Kenkiä ja salipyriiniä…

Isäntä vaikeni yhtäkkiä ja laskokset hänen kasvoillaan silisivät. Hänen vaimonsa oli nimittäin avannut silmänsä selkoselälleen ja katsoi häneen totisena.

‒ Ettei teitä vain saada kiinni…

Isäntä hymyili taas ja kietoi käden vaimonsa kaulaan.

— Meitä pidetään silmällä Arvon tähden.

‒ Eikö mitä. Olen minä aina siksi hyvää pataa herrojen kanssa, ettei minuun mikään varjo lankea. Pyydetään herrat taas jahtiin, ne tulevat mielellään. Piina saa paistaa piiraita. Otetaan everstit ja kirjurit mukaan. Minä sanon niille niinkuin asia on, että piruako niistä penikoistaan kukaan osaa vastata. Voiko kuvernööri sille mitä, että veljenpoika istuu Krestissä majesteettirikoksesta — voiko Mäkimatkan pappa sille mitä että poika ja vävy lähtevät Ruotsiin? Ne on sitäpaitsi ammuttu ja saaneet rangaistuksensa… Älä, mamma, tuijota. Ollaan hyvällä päällä. Ota sinäkin vähän viskiä, tiedätkös kuinka hyvää se tekee. Sylvillä on takanaan koko everstin varasto, kävin häneltä noutamassa. No, punssiako tahdot, sehän on makeaa ja vallan soveliasta naisten juoda. Älä, mamma, tuijota. Arvo oli sittenkin huonoin meidän pojista…

— Ei ollut! huusi Maria rouva, itku kurkussa.

— Ei ollut — mutta mitä hänestä tuli? Ei mitään. Kyllä se niin on, että pitää myydä vähän monta grammaa salipyriiniä, ennenkuin Arvon velat ovat maksetut. Mutta ei sentään hätäillä: viljakin maksaa rahaa ensi vuonna…

— Arvo ei sittenkään ole kuollut. Minun on ikävä Arvoa, poikaani!

— Annas tuota tyynyä tuolta. Raukaisee niin riivatusti. Mossa-Mossa-Mossa-kisi… Tule tänne, kisi… Pane maata sinäkin, mamma. Arvo ei osannut pitää kiinni rahoista eikä koota niitä. Kaikille oli hänen kukkaronsa auki ja kaikki ottivat. Pappa maksakoon.

— Piina, tule!… Arvo ei voi olla kuollut. Eikä myöskään Olli. Piina…

Isäntä hörisi unisena.

— Kukas meidät kiinni ottaisi. Hyvää pataa herrojen ja hyvää pataa järjestyneiden kanssa. Suostuinhan minä heti siihen kahdeksantuntiseen — heti paikalla, piru vie. Nimittäin minä sitä itse ehdotin. Ja koreat kirjoitukset oli lehdessä — muistathan, mamma. »Esimerkiksi kelpaava maanviljelijä», niin seisoi päällekirjoituksessa. »Eivät sentään kaikki rusthollarit ole yhtä verenahneita… Ilahuttavia poikkeuksia löytyy, nimittäin Mäkimatkan omistaja Ferdinantti Mäkimatka…» Osaan minä sen laskettaa päästä päähän kuin synnintunnustuksen, jos tahdot, mamma. Niin että kyllä me saadaan turvassa nauttia salipyriiniä ja vaikkapa… vaikkapa rikkihappoa… Mutta pahempi on Lennartin, sillä hän ei taipunut vapaasta tahdostaan kahdeksantuntiseen. Attea ja Lauria en tiedä, eivät he niin jyrkkiä olleet kuin Lennu. Mutta, piru vie, ei jyrkkyys mitään auta, kun kansa tahtoo. Vanhan Tuunan ne vielä voivat jauhaa nuuskaksi, ne ovat hänelle vihoissaan, kuka käskikin olemaan niin härkäpäisen. »Palvelijat, olkaat teidän herrallenne alamaiset» — käykös nyt sellainen meidän aikanamme… Mamma, nouse katsomaan, näkyykö venettä? Minua nukuttaa aivan hitosti… Kuka meidät kiinni ottaisi? Eikös vatsa ole herralla ja työmiehellä sama? Viinaa kaadetaan kumpaankin. Ja ne ovat kaikki veljiä keskenään, vatsat ja miehet. Vatsa se on joka komteeraa — aatteet huut helkkariin… Tuleeko meidän Haru-vesamme…? Mamma… ota auki nappi…

Isäntä kuorsasi jo sireenipensaan alla. Hänen vaimonsa kömpi ylös ja alkoi etsiä vanhaa palvelijatarta. Näiden lyhyiden onnenpäivien osalle nyt tuli tällaisia huolia. Olisi Arvo saanut säästää äitiään sellaisista. Sireenit kukkivat tänä vuonna nopeasti loppuun. Päivät olivat sinisen kuivat ja yöt rusottavat.

— Jos Tuunan tytär olisi osannut rakastaa, niin ei Arvo olisi mennyt.

* * * * *

Riikka Tuuna virui polvillaan turnipsimaassa, ollen kuumeisessa kitkemistyössä. Hän meni edellä ja häntä seurasi kolme vaimoa ja kolme lasta. Naiset olivat hänelle suuttuneita, kuka hänen kanssaan jaksoi tehdä kilpaa, eihän hän edes nostanut päätään saralta. Mutta mikä hänen oli raataessa, sellainen laiha kuikka kuin hän oli, ei hän hikoillut eikä häntä ruumis painanut. Huolet — niitä hänellä mahtoi olla, milloinkaan ei hänen suunsa vetäytynyt hymyyn. Mutta kyllä kai porvarillisilla nyt saattoikin olla huolia. Ei ollut tietoa siitä miten kauan heillä pää saa pysyä kaulan varressa. Varsinkin sellaisilla jumalisilla ja salarikkailla kuin tuunalaiset.

Päivä paistoi ja maa pölysi tuhkankuivana. Venäläisten huudot kuuluivat rannasta. Siellä heitä oli uimassa. Ja heitä riitti olemaan joka paikkaan muuallakin. Heitä istuskeli aidoilla, heitä kulki tiellä, heitä oli kaivolla, heitä oli veneessä ongella, heitä makasi nurmella, he pelasivat korttia ladoissa ja lehtimajoissa.

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka lapsille.

Hän ei tietänyt miten monta kertaa hän oli sen sanonut. Hänen korvansa kuunteli erästä ääntä, joka puhtaampana ja hellempänä erottautui muista. Se oli pysähdyttänyt hänet illoin rannassa, se oli tullut häntä vastaan kirkkotiellä, se pysytteli vaietessaankin jossain likettyvillä, odotti häntä ja valvoi hänen askeliaan. Se oli Johan Kitsin ääni. Riikka Tuuna tiesi miehen nimen, tiesi että hän oli maanviljelijä ja vanhin poika. Hänen kanssaan saattoi puhua, hän puhui viron-suomea. Ei mitään sopimatonta hän ollut tehnyt, hän toimi tulkkina paikkakuntalaisten ja venäläisten kesken ja hän oli aina koettanut välittää ja sovittaa. Ei yhtä sanaa hän ollut sanonut Riikka Tuunalle siitä minkä Riikka aavisti liikkuvan hänen mielessään. Uskaltakoonkin! ajatteli Riikka ja hänen verensä kohisi ohimoissa. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään, että hänen viluinen sydämensä taipui sitä lämpöä kohti, joka säteili Johan Kitsin olennosta. Ehkä minä en vielä ole mennyt aivan hirvittävän rumaksi, ajatteli hän, koska tuo muukalainen viitsii hiukkasen pitää minusta. Ehkäpä voisi olla mahdollista, että Arvo huolii minut.

— Täytyy ottaa tarkkaan juuret, sanoi hän. — Täytyy oikein kaivaa sormet maahan. Vesiheinät katkeavat aina.

Ja kaitaisilla lujilla käsillään kiskoi hän maasta naurisheinää, polviheinää, saviheinää, piikkisiä ja muita viljatainten vihollisia. Rikkaruohoja oli kokonaiset läjät pitkin sarkoja, joissa turnipsinalut kuivuutta kituen seisoivat porossa, odottaen sadetta. Taivas vastasi kuuman sinisellä säteilyllä. Kuiva multa tunki kitkijäin kurkkuun, sieraimiin ja sisään kasvojen huokosista.

Johan Kits oli rannassa uittamassa hevosia. Riikka Tuuna kuuli hänen silloin tällöin laulahtavan ja tiesi hänen silmiensä kulkevan ylängölle navetan taakse, missä Tuunan turnipsimaa oli. Siellä pensaissa heidän vaatteensa olivat olleet kerran kauan sitten, kun he olivat lapsia ja uivat täällä. Tuolla mäntyjen alla olivat Mäkimatkan pojat silloinkin viskelleet kivillä oravia… silloinkin pääsiäisenä. Uneliaana uiskenteli Ummen saari utuisen siintävällä ulapalla. Sinne oli Arvo kadonnut — sieltä hän tulee. Tuleeko? Onko kuollut?

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka.

Rannassa alkoi soida hanuri.

Riikka Tuuna kaivoi sormensa syvälle maahan ja repi ikäänkuin hän olisi samalla repinyt jotakin vihattavaa mielestään.

Lapset kuuntelivat.

— Täytyy tästä oikaista selkäänsä, sanoi Johanssonnin vaimo ja nousi, jäsenet natisten.

— Nousen minäkin, vaikkei tuo Riikka nouse, sanoi toinen.

Ja ennen pitkää olivat he kaikki kolme pystyssä.

— Kauniisti hän soittaa, sanoi vanha kutoja-Anna ja hymyili.

— Kaunis siinä on mieskin, sanoi Johanssonnin vaimo suutaan maiskauttaen. — Se on se kaunis virolainen.

Hän soittaa minulle, ajatteli Riikka ja iski hyppysensä polttavaan nokkoseen. Hän soittaa minulle.

— Mikä hänessä lienee, huomautti nyt Ahvenaisen nuori vaimo, — ettei hän välitä kenestäkään tytöstä. Hän olisi saanut vaikka kenen. Kyllä se Paanasen emäntäkin oli kuin hulluna häneen. Ja se Helmisen Jenny… ja vaikka kuka. Mutta ei tämä…

Siksi että hän pitää minusta, ajatteli Riikka ja kuuma aalto läikähti yli hänen kasvojensa.

Tämä on minulle mieluista, ajatteli hän samassa, ottaen itsensä kiinni itse synnin teosta, vaikka minä en ensinkään hänestä välitä. Jos hän uskaltaisi minulle sanoa, että hän pitää minusta, niin minä löisin häntä korvalle. Onko minun niin kauhean vilu, että minun täytyy lämmitellä vieraiden lieden ääressä. Vai sitäkö minä iloitsen, että koska tämä pitää, niin ehkä Arvokin voisi pitää? Mikä on ihmisen sydän? Mikä on ihmisen sielu-raukka?

Naiset puhuivat jo muista asioista, Ahvenaisen vaimo harmitteli, että kirkkoherra oli teettänyt vanhasta takistaan vaatteet pojalleen. Niinkuin ei hänen olisi kannattanut teettää Jeremiaalle uusiakin ja niinkuin ei Ahvenainen olisi ansainnut noita vanhoja vaatteita. Ahvenainen oli ollut niin suuttunut, että oli luvannut ajaa kirkkoherran nurin. Leikillä tietysti hän niin sanoi. Johanssonnin vaimo kertoi, että Janne Kemppaisesta tulee valtiopäivämies, nimittäin kansanedustaja. Hän oli jo kaiket kesää käynyt puhumassa juhlilla. Pietikka itse oli sanonut, että se ei mitään merkitse, vaikka on linnassa istunut. Se on kaikki kapitalismia, että istuu linnassa.

Hanurinsoitto lakkasi. Suuret poutaiset pilvet purjehtivat esiin taivaanrannalta.

— Mitähän hän oikein kiskoo noissa veneissä? huomautti Ahvenaisen vaimo, katsoen ulapalle. — Se on Mäkimatkan Haraltti. Eilen hän kävi hakemassa tavaraa kaksi kertaa ja tänään hän taas on kulussa.

— Älä puhu mitään, sanoi Johanssonnin vaimo, — Mäkimatkassa suostuttiin ensimmäisenä kahdeksantuntiseen.

— Onkos Riikka kuullut, alkoi vanha Anna, — että syksyllä tapahtuu jotakin… niin, ne ovat niin julmia asioita, ettei niitä voi puhuakaan.

— Ainoastaan siinä tapauksessa, että porvarit eivät suostu työkansan oikeutettuihin vaatimuksiin, sanoi Johanssonnin vaimo.

— Kyllä olisi paras, alkoi Anna taas, — että Tuunankin isäntä antaisi perään.

— Isä on vanhanajan ihmisiä, vastasi Riikka.

— Minä kävin Kemppaisen muorin luona ja siellä oli Kustaa… Kyllä se sentään kalliiksi tulee, kun saa kustantaa senkin Miinan. Hän on nyt jo sairashuoneella viidettä kuukautta eikä vielä ole leikattu. Mutta joka päivä tulee maksamaan kunnalle toista markkaa. Kirkkoherran rouvahan häntä rupesi toimittamaan parannukselle. Ei sitä sentään jokainen tekisi sellaista köyhän hyväksi. Mutta kunta on kirkkoherralle suuttunut Kirkkoherra ei pelkää… mutta hän saisi pelätä…

— Mitä hän pelkäisi, pääsi Riikalta kylmästi.

Kitkemistä riitti runsaasti viikoksi. Iltapäivällä tuli tavallisesti sisar Hulta, Tuunan kipeän emännän hoitajatar, tuomaan pellolle kahvia.

— Tietääkös Riikka, kertoi hän eräänä päivänä, että meillä kävi vieraita. Mäkimatkan nuorin herra. Lainaamassa rahaa isännältä. Mutta isäntä oli niin kiukuissaan, että tuskin sai puhutuksi. Äää… äää… äää … hänestä vain läksi. »Vai pitäisi minun antaa rahoja, että sinä tuottaisit sielullesi kadotuksen…» Harald-herra oli suuttunut. Mutta isäntä saattoi häntä aitan nurkalle ja ähisi ja pauhasi vielä siinä, että mitä se ihmistä auttaa vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa kadotuksen…

Eräänä päivänä taas istuutui sisar Hulta pientareelle ja rupesi lukemaan rasvaista lehteä, joka oli ollut Johanssonnin vaimon eväiden ympärillä.

'Neljän kuukauden vanha poikalapsi annetaan kasvatiksi kokonaan. Eteläinen Rantakatu numero 4, Aaltola.

Nykyajan tehokkaimmaksi tunnettua kolotusvoidetta…

Poreet ja kappaleet posliinissa juotetaan pitäviksi…

Kaksi haaksirikon kärsinyttä keski-ikäistä rouvaa ja leskeä haluaa kirjeenvaihtoon kunnon miesten kanssa. Samanikäiset ja vanhemmat otetaan huomioon…'

— Älä hyvä ihminen! sanoi Riikka.

Mutta venäläisten hevosten kaviot alkoivat samassa tömistä maata vasten. Kuului läiskinää, naurua ja huutoja, kun notkeat miehet hyppäsivät märkien ja laukkaavien hevosten selkään ja alkoivat ajaa ylös mäentöyrästä. Oli kuin sisar Hultan vereen olisi kaadettu mettä ja viinaa. Hän rupesi keikuttelemaan itseään, nauramaan ja lukemaan kimakalla, luonnottoman lujalla äänellä.

'Kaksi iloista poikaa on vielä vailla ystävää. Kirjoittakaa tytöt kiltit meille, niin rupeamme ystäviksi teille. Nimemme ja osoitteemme piirrämme näin kuuluvaksi että kirjeet ja valokuvat tulisi kotiin… Osuuskauppaan…

Pojat huom.! Kymmenen tyttöä haluaa kirjeenvaihtoon poikain kanssa. Koivu, Leppä, Saarni, Mänty…

Kolmekymmentäkahdeksan vuotias leski haluaa kirjeenvaihtoa järjestyneen miehen kanssa. Alli. T.l.k.

Vanhatpiiat! Täällä olisi yksi leski, joka haluaa kesäheilaa…'

— Mutta Hulta…

Riikka Tuuna seisoi hänen vieressään ja laski multaisen kätensä hänen käsivarrelleen. Sisar Hulta rauhoittui hiukan. Häntä hävetti, sillä hän muisti olevansa kristitty ihminen. Hän käänsi nopeasti lehden ja lasketti kuin vettä:

'Viulun, kitaran ja klarinetin soittoa iltama- ym. huvitilaisuuksiin tilataan puhelin 8756.

Uusi pruuni puku pienelle miehelle…

Kaksirivinen harmonikka, viisikymmentä markkaa.

Nuori hevonen myydään…

Kaksi yksinäisen ihmisen pikkutyttöä otetaan ilmaiseksi asumaan omien lasten ratoksi…

Kuolemantapauksen johdosta myydään kahdenmaattava sänky patjoineen, rautasänky, Singerin ompelukone, pesukomodi, lasten kätkyt, pöytiä, tuoleja, naisen alus- ja pitovaatteita, myös uusi musta leninki…'

— On siellä oikein kirjoituksiakin, huomautti nyt Johanssonnin vaimo.

— No, käännetään lehteä, huusi sisar Hulta iloissaan. »Voi maailmaa pahennusten tähden… Varkauksia, ryöstöjä ynnä muita pitkäkyntisten sormiharjoituksia tapahtuu tuhkatiheään. Polkupyörät näyttävät olevan halutuinta tavaraa… Odotan vain, että Lönnrotin äijä on varastettu puistikostaan ja myyty romukauppaan… Huomenna aurinko nousee kaksi ja viisikymmentäyksi ja laskee… Omistavan luokan taholta on aina tuomittu lakot, joita työläiset ovat olleet pakoitetut… Ei ole otettu lukuun, että kosto seuraa… kosto seuraa… Verinen mellakka venäläisen sotaväen ja suomalaisten välillä Saariluodossa… Salama surmasi… Sonni puskenut karjakkoa. Kun karjakko Arvi Linna… Kirjapainoherrat mahtailemassa… Siis mahtailu pois, herrat työnantajat… Herrasväen suurlakonpelko. Eräänä aamuna oli Helsingissä eräässä talossa vesijohto jostakin syystä joutunut epäkuntoon. Eräät talossa asuvat herraskaiset luulivat nyt odotetun suurlakon tulleen ja kantoivat hikihatussa vettä… Hyvää tekee, että joskus saavat varistella pois ihrojaan…» Tämäpä on ikävää! »Tytöt hoi, onni odottaa teitä. Kolme nuorta ihmisen poikaa haluaa kirjeenvaihtoon ihmisen tyttöjen kanssa. Etusija niillä, jotka omistavat 2.100 gramman leipäkortin ja jotka talveksi voivat hankkia pienen porsaan.»

Hihi-hihi-hihi-hii!

Sisar Hulta nauroi, Johanssonnin ja Ahvenaisen vaimot nauroivat ja lapset tirskuivat niin että menivät kaksinkerroin.

Riikka Tuuna oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti tuhoruohot käsistään.

— Kuulkaas Karoliina, älkää koskaan tuoko tuota lehteä meidän pellollemme. Minä en kärsi nähdä sitä. Ja vielä vähemmän kuulla tuollaista.

Syntyi hetken äänettömyys. Sisar Hultan katse seurasi venäläisten parvea, joka lakkia huiskien lasketti läpi kylän. Eivät Johanssonnin enempää kuin Ahvenaisenkaan vaimot osanneet sillä hetkellä sanoa mitään vastaan. Mutta Riikka kyllä näki, että he jäivät ajattelemaan asiaa.

* * * * *

Mitäpä Tuunan tytär olisi voinut sanoa naapurin vanhalle Piinalle, kun tämä likaisena ja hymyillen lähestyi häntä, esittäen emäntänsä asiaa. Mitäpä hän olisi tietänyt. Hän sanoi kylmästi, että hänen veljensä ja Arvo olivat lähteneet täältä silloin helmikuussa yöllä, hän ei tietänyt minne. Olli ja Eino olivat hävinneet maaliskuussa. Puhuttiin, että edelliset oli surmattu rajalla ja jälkimmäiset vangittu — puhuttiin monella tavalla. Riikalla oli kurkku kuivana, kun hän näitä asioita toisteli.

— Vai ei sitten Riikkakaan sen enempää tiedä. Meidän rouvan on ikävä Arvoa. Meidän rouva ajatteli, että jos Riikka olisi häntä vaikkapa unissa nähnyt.

‒ En minä mitään unia näe enkä uniin usko. Meidän Alma näkee ja uskoo. Ja hän kyllä silloinkin juuri näki unen jostakin valkeasta linnusta.

— Valkeasta linnusta?

— Niin, juuri muistuu mieleeni. Se oli jo aivan unohtunut. En minä sellaisiin usko. Se lintu kai ammuttiin ja putosi alas.

‒ Ammuttiin ja putosi alas.

Syntyi äänettömyys.

— Unet ovat tärkeitä, sanoi Piina hyvin vakavana, — ja korttien ennustukset ovat tärkeitä. Vai sellaisen unen… Ja Alma sen näki. Nythän minä voin meidän rouvalle kertoa. Ilmankos meidän rouva tiesi mitä teki, kun minut tänne lähetti.

‒ Älkää nyt… enhän minä tiedä tarkoittiko koko uni miesten matkaa.

— Mitäs muuta, kun sen Alma silloin näki. Ja jos meidän Arvo on ammuttu rajalla, niin sittenhän ennustus jo on täyttynyt… Arvo oli kaunis poika. Ja nyt hän on mennyt…

Riikka Tuuna vaikeni. Silmänräpäyksen aikana hän kysyi itseltään, Eino-Ilmaria vaiko Arvoa uni oli tarkoittanut. Maailma oli mustana hänen silmissään.

* * * * *

Kotona Tuunassa pauhasi vanha kirkkoväärti kuohuksissaan.

— Tulee minulta kysymään… Äää… äää… äää… sellaista. Ja lupaa minulle kymmenen prosenttia korkoa… Ja luulee, että minä… äää… äää… Haru saa hävetä, sanoin. Ja paras on, että Haru jättää sellaisen kaupanteon. On parempi että Haru menee ja… viileskelee itseään… terävällä veitsellä… Sanoi tarvitsevansa rahat vain kahdeksi kuukaudeksi. En kahdeksi tunniksi minä niitä antaisi, jos ne olisivat minulla. Ne eivät ole, sillä ne vietiin pankkiin. Mutta minä otan ne sieltä pois, ei raamatussa puhuta mistään pankeista. Niin… menee vaan Haru ja viileskelee ruumiinsa haavoille. Se on vain ruumis. Sielu täytyy kätkeä tuomiopäivään… Ei, ei hän nauranut, mutta hän oli suutuksissaan.

— Millähän lailla Harukin aikoo kostaa meille, sanoi Riikka, joka oudosti tunsi, että vaimot, joiden lehteä hän äsken oli loukannut, hautoivat kostoa.

Lisäksi oli Hulta lukenut jotakin kostosta, hän oli toistanut sanat: kosto seuraa.

— Minun sielulleni Jumalan kiitos… äää… äää äää… eivät ne mitään mahda, sanoi kirkkoväärti. — Ei mitään…

* * * * *

Sisar Hulta istui ajatukset muissa sairaan emännän luona. Ei saanut ilmaa pysymään puhtaana, vaikka ikkuna oli auki. Kärpäset hakivat sairasta niinkuin haaskaa. Pöydällä kaljatuopin vieressä oli postilla, virsikirja ja hengelliset laulut. Ne olivat kuluneet sisar Hultan käsissä, mutta nyt hän olisi yhtä hyvin voinut tarttua tukkoon kuivia olkia. Ei mitään makua ollut niissä. Häntä veti portaille, portille, kujalle.

Eräänä iltana, kun sairas piti nostettaman keinutuolista sänkyyn, ei sisar Hultaa kuulunut. Renki seisoi ja odotti, huudeltiin kuistilta, kuunneltiin ja huudeltiin taas. Etäältä saattoi kuulla hanurinsoiton. Sisar Hultaa ei kuulunut. Kirkkoväärti seisoi pihamaalla, tuuheat kulmakarvat törröttäen ankarain silmien päällä, ja ajatteli. Nurmi oli kellastunut toisella kulmalla pihamaata, seljapensaskin kitui, nälkä oli ihmisten edessä. Taivas vain rusoitti poutaa.

— Miljaaa, huusi isäntä, — tulkaapa tänne auttamaan. Nyt oitis.

Milja meni pitkin askelin ikäänkuin ei hän olisi kuullut.

Isäntä meni salin puolelle ja pääsi Eino-Ilmarin huoneeseen asti ilman että Riikka häntä huomasi. Riikka istui keinutuolissa, pää nojaten taapäin ja silmät kiinni. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän kimmahti pystyyn ikäänkuin olisi säikähtänyt. Mielessään teki hän johtopäätöksen, että menee tästäpuoleen kirkkoon, kun tahtoo olla rauhassa.

— Missähän Hulta on? kysyi isä.

— En minä vaan tiedä.

— Tulisitko sinä nostamaan emäntää. Mikähän Hultalle on tullut?

Riikka asteli isänsä edellä yli suuren aution salin, jonka permannolla kulkivat lumivalkeat matot kuin mitkäkin suorat, autuuteen viitatut tiet. Hän veti huivia hartioidensa ympäri ikäänkuin häntä olisi palellut.

‒ Mikähän Hultalle on tullut? sanoi isäntä uudestaan.

— Liha, sanoi Riikka.

Isä kääntyi ovessa hänen puoleensa ja tytär toisti sanansa ja nyökäytti päätään.

Kun sairas oli nostettu vuoteeseen ja renki ja Riikka olivat poistuneet, seisoi vanhus ja katseli kuolleita kasvoja harmailla tyynyillä. Kesäyön hämärä verhosi huoneen ja vuoteen, vain pöydältä erottautuivat mustat hartauskirjat. Vanhus koetti pujottaa käsiään ristiin, mutta ne olivat niin työn kovettamat, etteivät ne taipuneet. Ne jäivät päälletysten ja siinä hän paineli ja puserteli niitä. Hän muisti kuinka kaunis tämä hänen toinen vaimonsa oli ollut silloin kun hän hänet näki lähetysjuhlilla. Tyttö oli äitinsä kanssa seisonut pitkän ruokapöydän ääressä ja vanha Tuuna oli tuntenut suonissaan uuden nuoruuden. Hän oli pyytänyt saada maksaa heidän kahvinsa ja voileipänsä eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa ennenkuin hän sai varmuuden. Tyttö oli niin nuori ja äiti päätti asian.

Liha, ajatteli vanhus ja oudon selkeä ja polttava tunne tuli yhtäkkiä hänen mieleensä niinkuin joskus myöhäisenä syksynä tulee kesäisen lämmin ja kirkas päivä. Liha — mitä oikeutta on lihalla? Se huutaa ja vaatii. Eivätkö kaikki oikeudet ole hengen? Liha… liha… Kaikki meni samassa sekaisin hänen vanhassa päässään. Mitä on tehtävä Hultalle? Onko hänet pantava pois talosta? Vanhus läheni vuodetta, laski kätensä vaimonsa kylmän hikiselle otsalle ja sitaisi pois hiussuortuvan. Tämä tässä oli se kaunis tyttö. Missä oli heidän ainoa lapsensa, Eino-Ilmari? Liha… liha… Kaikki liha on niinkuin ruoho. Mikä oli Jumalan tarkoitus?

Hänen polvensa vapisivat, kun hän laskeutui alas vuoteen ääreen, hänen kankeat kätensä hytkivät pusertaessaan puuta, otsa kolahti vuoteen laitaan.

— Jeesu… armahda minua…

Oli tapahtunut suorastaan ihme: vanha Sydänmaan Miina oli käynyt läpi vaikean leikkauksen ja uhkasi nyt tulla terveemmäksi kuin hän koskaan oli ollut. Ihanat tuskattomat päivät, jommoisia ei hänellä ollut elämässä ollut, annettiin hänelle hänen vanhoilla päivillään ja hän makasi vain odotellen haavojen parantumista päästäkseen mökilleen sydänmaahan. Hänen kiitollisuutensa Jumalaa ja ihmisiä kohtaan oli rajaton. Jumala sai osansa veisuun ja rukousten muodossa, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria hän tarjoutui palvelemaan koko loppuiäkseen. Heidän kauttansa oli Jumala tehnyt suuren ihmeensä. Koko sairaala tiesi Sydänmaan Miinan tarinan, koko kaupunki sai sen kuulla ja tapahtui vielä sekin, että tohtori kirjoitti harvinaisesta sairastapauksesta oikein tohtorien sanomiin. Vanha Miina rukoili lopulta Jumalaa, että nöyryydellä jaksaisi kantaa näin suuren kunnian. Hänen ystävänsä Kankaan pitäjässä iloitsivat hänen kanssaan, eivätkä suinkaan vähimmin Anna-Liisa Nahinen ja Riikka Tuuna. Ja eräänä päivänä istuutui Riikka rattaille lähteäkseen panemaan järjestykseen vanhan palvelijattaren mökkiä hänen kotiinpaluutaan varten.

Hänen rattaillaan kulki Johanssonni, joka oli pyytänyt päästä mukaan tärkeiden asioiden vuoksi, mitä hänen piti toimittaa sydänmaan kulmalla. Hänellä oli kuitenkin mukanaan niin paljon tavaraa, että Riikka jo rattaille noustessa oli uhannut jättää osan pois. Ne olivat sentään kaikki niin tärkeitä — vaalijulistuksia ja kirjallisuutta Johanssonnin piti lähteä viemään — että niiden täytyi olla siinä missä hänkin, Johanssonni, oli. He aloittivat siis matkan hyvässä sovussa. Oli ihana syyspäivä ja metsät helottivat juhlallisimmassa väriloistossaan. Kalliista hinnoista ja näiden mahdollisesta nousemisesta riitti yllinkyllin puhelemista. Kun kuitenkin oli käännytty sydänmaan tiehaarasta, alkoi Johanssonnille tulla asiaa alas rattailta. Hän antoi ohjakset Riikalle ja aukaisi suuren käärön. »Kaikkien maiden köyhälistö liittykää yhteen», luki Tuunan tytär sadoista papereista, jotka viuhkan tapaan lepäsivät päälletysten. »Raatajat, sorron yöstä nouskaa», nähtiin toisen käärön paperiviuhkassa. Näitä kirjoituksia naulasi Johanssonni telefonipylväisiin ja virstanpatsaisiin, ladonnurkkiin ja makasiinien seiniin. Yhä harvasanaisempana katseli tätä Tuunan tytär, yhä yksinvaltiaammin hallitsi uusi poliitikko sanaa rattailla, jotka olivat matkalla Sydänmaan Miinan mökkiä kohden.

Tää on sitä tiplomaattista toimintaa, puheli Johanssonni vasaraniskujen välillä. — Pitää tänne korpeenkin viedä valoa ja valistusta. Tässä on näitä oman paikkakunnan miehiä, joita pitäisi ajaa läpi. On Salenjus ja itse Pietikka — sehän on Pietikka niin hyvä kuin meidän pitäjäläinen, niin paljon kuin hän täällä on ollut ja täällä pannut kaikki edistyspyrinnöt pystyyn. Tuo paketti tuolla takana onkin Pietikan, hän on matkalla tuolla noin toisessa pitäjässä. Kova mies se oli Nahinen, kun karkoitti Kemppaisen näistä korvista… Ei se Kustaa sitä unohda… Valoa ja valistusta. Mitä pirun nauloja nämä ovat, en paremmin sano. Sellaista se on maailman imperialismi, sotia se tahtoo eikä mikään teollisuus sotia kestä, naulat paremmin kuin muutkaan… Sotilaat on työväkeä, nuo venäläiset, ja sentähden on välit pysytettävä hyvinä. Että yksimielisinä voitaisiin mennä maailman imperialismia ja taantumuksellista porvarien vastavallankumousta vastaan… Rouva Juuri kanssa on näillä listoilla, kyllä hänelläkin on kieli kannassaan… Kovastihan ne tahtoivat ehdokkaiksi minua ja Kemppaista, nimittäin Jannea, mutta ei me sentään. Kyllähän meitä aina puhujina tarvitaan. Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla. Kemppaisesta tehdään yhdistyksen esimies, jos nyt Salenjus tulee kansanedustajaksi. Ja eiköhän se Salenjus tulle. Pietikka sanoi, että kun Kemppainen on ollut vankilassa, niin se voi jotakin vaikuttaa ulospäin, vaikkei se sisään päin mikään asia olisikaan. Se on Pietikka niin tarkka niistä ulkonaisista, niinkuin oikein onkin, kun köyhälistön asia nyt kerran on historian näyttämöllä… Ei taida vain olla tietoa Eino-Ilmarista paremmin kuin Somerin isännästä ja pojastakaan. Sinneköhän ne todella menivät Saksaan? Että kuinka yhtäkaikki voi olla tuntoa, kun se Saksan keisari juuri on tämän sodan alkanut. Mutta kyllä kai ne ovat jo saaneet passit toiseen maailmaan, tarkoitan Eino-Ilmaria ja Somerin isäntää ja poikaa. Niin se tämä Aliinakin sanoo, Tuunan Miljan sisko, että kyllä ne sentiensä menivät. Ja sellaista tiplomaattista elämäähän se kuului harjoittaneen koko koulu, mitä Eino-Ilmari kävi. Ja siellä oli jo Johanneksen markkinoilla eräs poika kehunut, että hänellä on jalassa yhden karkulaisen saappaat ja tarkoittanut Eino-Ilmaria. Ne olivat tietysti otettu jalasta, hyvät saappaat. Ei suinkaan kukaan tällaisena kalliina aikana rupea saappaita hautaan panemaan ruumiin mukana, niin se pannaan ihminen sellaisena kuin se syntyy… Se Somerin Olli kuului kuristaneen vanginvartijan — sillähän oli sellaiset kourat niinkuin moukarit… Milja menee nyt sitten myös yhteen Linteenin kanssa. Pyhinä miehinä pidetään talolla häät. Se on sen antanut Linteeni anteeksi, että Miljan lapsi on Antrein. Mitäs — isä kuin isä ja ihminen kuin ihminen. Ja eikähän tämä nykyaika ole vanhaa testamenttia. Naiset on nyt paremmin niinkuin yhteisiä ja yhteiskunta ottaa lapset. Ja se onkin mukavaa, niin äiditkin saa täytetyksi korkeammat elämänehdot… Se on kovin suuttunut Miinalle Kustaa. Taitaa ottaa Miinan koville. Perhana sentään, nyt taisi jokin mennä rikki. Onkos nämäkin teitä ja rumpuja. Se suuttuu Pietikka, jollei saa tavaraansa… Ei, ei taitanut mitään tulla. Mutta tässä rattailla näkyykin olevan ihan vanhantestamentin komento, että nainen vaikenee seurakunnassa… Tottahan annatte vielä anteeksi, jos käyn tuolla Jortikan asumuksessa viemässä noita lehtiä, ne ovat sellaisia pimeitä, Jortikan väet, ettei niille tule lehtiäkään. Niitä tuli Pietikan toimesta oikein hevoskuorma. En minä ole kauan.

Riikka Tuuna oli painanut huulensa niin lujasti kokoon, että hänen täytyi reväistä ne eroon, kun hän yksin jäätyään hengitti. Eihän hän uskonut mitä hänen omaisistaan oli kerrottu, mutta kirveli kuitenkin. Kirveli ja inhotti. Kuinka korkea olikaan tämä Luojan maailma ja kuinka matalat ihmiset.

Johanssonni viipyi. Jos tästä lähtisikin liikkeelle ja jättäisi koko tiplomaatin. Rupesivatkohan ne nyt tuolla Jortikan mökissä juomaan? Mistä tulee tämä selvä viinan haju?

Riikka Tuunan silmät lepäsivät sanomalehtipinkalla rattaiden pohjalla ja ajatuksissaan hän tavaili:

Sorron yöstä nouskaa.

Hirvittävä sota raatelee yhä maailman kansoja. Se on kapitalistisen kansainvälisen hirmuvallan tulos. Sen suojissa riistäjien ja suuranastajien saalis paisumistaan paisuu. Köyhälistön nylkeminen, kurjuus ja hätä kiristetään huippuunsa. Mutta samalla paisuu kaikkien maiden köyhälistön katkeruus, koston tarve, viha ja vastarinnan voima. Yhä valtavammat joukot järjestyvät kapitalistista hirmuvaltaa vastaan. Vanha pohja horjuu, vanhat jumalat ovat kaatuneet. Sorrettujen ääni vaatii oikeutta. Suomen suurriistäjien ahneus on yltynyt sietämättömäksi maanvaivaksi. Peto on näyttänyt karvansa. Vievätkö köyhälistöltä leivän suusta ja vaatteet päältä? Mutta köyhälistön on sortajat tuomittava…

Riikka Tuuna nousi yhtäkkiä seisomaan rattaille.

— Johanssonni, nyt minä lähden! huusi hän.

Ja samassa läjähtivät paperikääröt tiepuoleen. Takaa hänen omilta rattailtaan olikin tullut viinanhaju. Siellä oli viinaksia. Hän nosti senkin kantamuksen maantielle ja läjäytti hevosta ohjasperillä. Pitkästä aikaa tuli hänen mieleensä jokin poikamaisen kevyt olo. Sellaista hän oli tuntenut lapsena kiivetessään puihin. Häntä nauratti.

Johanssonni juoksi esiin metsästä, huusi ja hosui käsiään.

— Kuulkaas nyt, huusi Riikka vastaan, — minähän olen porvari, riistäjä ja jumalankumartaja. On paljon pyydetty, että minun pitää kuljettaa teidän kirjallisuuttanne!

Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui nyrkkiä hänen perässään.

— Kyllä Riikka tämän vielä katuu! huusi Johanssonni. — En olisi uskonut, kun Riikka on aina paremmin ollut sellainen inhimillinen. Saatanan porvarit, kyllä te vielä näette…

Riikka Tuuna kääntyi taakseen.

— Johanssonni… kuulkaas: parannukset eivät tule vihan ja koston tietä. Viha synnyttää vihaa ja kosto kostoa. Se tie ei koskaan vie perille…

— Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla…

— Rakkaus palaa pohjaan… Paha ei voi palvella hyvää…

— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä kadut…

Riikka ajoi yksinään eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat. Hänen mielensä keveys oli jo kokonaan ohitse. Kaamea alakuloisuus laskeutui hänen ylleen. Tiekin kävi yhä yksinäisemmäksi. Mitä tästä kaikesta tulee?

Kun hän illalla palasi kotiin, kuuli hän ensi kerran äänen, joka siitä puoleen kaikui kautta Kankaan pitäjän joka ilta ja pyhäpäivätkin umpeensa, äänen, joka sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. Hän kuuli sanat: rasdvaa, ras — dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin komennussanan. Venättä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin olivat venäläisiä. Ääni ei kuitenkaan kuulunut venäläisten harjoituskentältä, vaan niityltä hautausmaan takaa.

Ras-dvaa! ras-dvaa!

Kankaan kirkonkylä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. Aurinko laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen rusotuksessa hehkuivat keltaiset metsät. Pitkin niittyä marssi omituinen joukko: parikymmentä työmiestä työvaatteissaan. Heidän käyntinsä oli raskas ja vaatteet riippuivat väsyneesti.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Nehän olivat tuttuja jokikinen, samoja miehiä, jotka täällä olivat marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. Tämä oli tietysti kirkonkylän järjestyskaarti eli punakaarti, olihan hän kuullut, että sellainen piti perustettaman. Tässä se nyt oli. Ketä vastaan se menee? Venäläisiäkö? Mutta venäläinenhän sitä on johtamassa. Mitä epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy mitään epäjärjestystä.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Jokin kaunis innostus nuo miehet kuitenkin oli koonnut, sillä he olivat työstään tulleet tänne ja marssivat nyt tuossa raskain, kömpelöin jaloin. Varmaan heidän sisimmässään kuitenkin oli tarve varustautua kaiken varalta suojelemaan kotia ja kotipaikkaa…

* * * * *

Pian senjälkeen saapui vanha Miina kaupungista. Häntä totisesti ei olisi saattanut tuntea. Kaupungin rouvat olivat lahjoittaneet hänelle hienoja vaatteitaan — hattu vain puuttui, ja häntä olisi luullut joksikin virkamiehen rouvaksi. Kyllähän ne hattujaankin tarjosivat, kertoi Miina punastuen, mutta eihän hän nyt toki sellaisia… Nytkin jo vallan hävetti tulla kotipuoleen tällaisissa pukimissa. Hänellä oli uudet kalossit, hänellä oli sateenvarjo, hänellä oli ruokatavaraa. Ja sairaanhoitajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. Mutta outo se oli kädessä, kun ei ikinä ollut sellaista omistanut eikä uskonut sellaista saavansakaan. Miina oli niin nuortunut, hän oli niin kiitollinen, iloinen ja keveä, ja kertomista hänellä riitti loppumattomiin. Hän istuikin penkillä Tuunan keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla.

— Miina menee vielä naimisiin! sanoivat Tuunan palvelustytöt. — Kun soltut näkevät, niin koppaavat hevosen selkään.

Miina nauroi. Ei nyt toki sellaisista sopinut puhua, mutta kyllä se elämä oli kuin silkkiä, kun oli terveytensä saanut. Sitä ei voinut kieltää. Jumalalle kiitos ja kunnia.

Miinan piti näyttää kalossejaan sisar Hultalle. Niitä ei löytynyt mistään. Ovensuuhun hän oli ne jättänyt, alas, ulkoeteiseen. Koko talo haki. Aivan varmaan ne olivat joutuneet vaihdoksiin. Kuka täällä oli käynyt? Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui vakavana penkille.

— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi Riikka. — Ei nykyään voi ulos jättää.

— Ulos minä jätin, penkille tuohon, kun aioin heti lähteä eteenpäin.

Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No mutta Herra siunatkoon, mikä ihmisille oli tullut? Miina itkeä tihutti keittiön penkillä. Sormus oli toki vielä jäljellä. Mutta entä koppa ruokatavaroineen? Hän pelästyi jo kun tarttui sankaan: koppa oli keventynyt. Jestas siunatkoon: sokeri oli poissa! Jonka tohtorinna itse oli antanut. Hänenhän piti tarjota tuliaiskahvit kotona ja kutsua Kemppaisten veljeksetkin metsästä… Mikä ihmisille oli tullut?

— Lähtekää te pian sydänmaahanne, nauroi pitkä Milja astuessaan itkevän pienen naisen ohitse, — muuten olette puti puhdas.

Vanhus ei yöllä nukkunut yhtään silmällistä. Hänen sydämensä oli murheellinen, hän ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä. Niin kauan oli tauti pitänyt häntä heistä erossa. Hän oli vain nähnyt mökkinsä köyhät seinät ja tuntenut taudin lakkaamattomat kouristukset. Nyt oli hänellä kauniit vaatteet, sormus, terveys ja tavaraa — hän olisi voinut olla niin onnellinen, jolleivät ihmiset olisi näin muuttuneet. Jumalan, Jumalan he olivat hyljänneet. Varhain aamulla kyydittiin hänet Tuunan hevosella pois kirkonkylästä. Hän läksi mielellään. Sydänmaassa toki olivat kaikki ihmiset hyviä tuttuja.