JAA-JAA JA EI-EI

Kankaan pitäjäläisillä oli nyt yhteen tullessaan muutakin tekemistä kuin pitää puhetta naapureistaan ja kylänmiehistään. Tapahtui paljon. Ja pelätä saattoi, että tulisi tapahtumaan vieläkin enemmän.

Pitäjän metsät kaatuivat. Niitä tarvittiin juoksuhautoihin, sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne pinottiin ja itäänpäin ne lähetettiin, kohti jättiläiskaupunkia, joka värisi Nevajoen varrella. Kirkonkylä kuunteli pauketta Tuunajärven toiselta puolelta, missä suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten kartanon satavuotinen puistokin oli mennyt. Lintuja tuli kaiken syksyä suurissa parvissa pohjoista kohti. Jotkut lensivät kuin päästään sekaisin latojen seiniä vasten, menivät tainnoksiin ja jäivät sitten räpyttämään hangelle kunnes kuolivat.

Parannan talo oli niin kauttaaltaan piiritetty juoksuhaudoilla, että pääportaista suoraan piti astua sillalle, joka johti syvän kaivannon yli. Ei ollut ihme, että isäntä oli menettänyt järkensä. Vähemmästäkin saattoi tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he emännän kanssa olivat talon panneet: karja oli kauttaaltaan jalostettua, monet kerrat näyttelyissä palkittua. Ja nyt oli isäntä lähetetty Helsinkiin sairashuoneeseen eikä ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja kuvitteli olevansa hämähäkin verkossa. Hyvä päällystakki oli mennyt pilalle, kun häntä siitä kiskottiin irti. Ja kaikkein kummallisinta oli, että hulluudenpuuska oli tullut hänelle juuri kirkosta saavuttua. Isäntähän oli ahkera kirkossakävijä niinkuin emäntäkin, ei hänellä ollut mitään syytä säikähtää niistä opetuksista, joita kirkkoherra sinä pyhänä antoi. Mutta puolen vuoden aikana katsellessaan talonsa hävittämistä oli hän tietenkin niin kiusaantunut, että järki meni.

Haapalan isäntä oli pitänyt venäläisille upseereille suuret kemut, juottanut heidät niin että he makasivat päiväkausia ja sillä lailla pelastanut metsänsä. Maahisten herra koetti samaa keinoa, mutta se ei enää tepsinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten kartano piti nyt myytämän. Myytämän piti moni muukin talo. Eikä suinkaan velkojen takia.

Kirkonkylä kuunteli tätä kaikkea jännityksellä. Ehkäpä täältä kuitenkin oli liian pitkä matka lähettää puut asemalle. Kirkonkylä eli toivossa, että se unohdetaan ja iloitsi ensi kertaa kaukaisesta epämukavasta asemastaan vesien takana. Siitä asti kuin juna joutui pyyhkäisemään pitäjän äärimmäistä kulmaa, oli kirkonkylä kadehtinut takalistoja, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi etuoikeutetun asemansa takalistojen rinnalla. Varmaan ei metsiin täällä koskettaisi, varmaan tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta tarpeeksi yhden kylän osaksi. Kuitenkin painoi uhka alituisesti kirkonkyläläisiä. Kaukaiset taivaanrannat muuttivat heidän silmiensä edessä ääriviivoja, muhkea Kattilavuorikin kävi kuin miksikin paljaaksi limpuksi. Tätä kaikkea ei katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat metsien pakolaiset, turvattomiksi joutuneet linnut ja huusivat varoittaen. Turhaa oli tulla etsimään suojaa tänne kirkonkylään, täällä ajettiin ruutia ilmaan, jollei muunkaan tähden, niin huvin vuoksi.

Mäkimatkan nuori agronomi katseli itselleen taloa. Maahisten pellot hän kulki poikki ja pitkin, olipa jo herran kanssa puheissa huonekaluistakin. Herra lupaili tykkänään muuttaa ulkomaille ja oli valmis myymään huonekalustojakin, niin kiusaantunut hän oli. Lennartti Mäkimatka piti komeudesta. Alma Tuuna näki vain sulhasensa ilon ja iloitsi siitä. Ei Tuunan tyttäriä oltu totutettu koreilemaan, Tuunan isäntä, vanha kirkkoväärti oli kätkenyt rahansa, kerrottiin. Minne? Sitä ei kukaan tietänyt.

Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia peräperään. Huoposella, kauppiaalla, oli jo täytynyt panna pois palvelustyttö. Kyllä kai Niinimäessä kävisi samalla tapaa. Tuunan pitkä Milja seisoskeli alituisesti nurkissa ryssien kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut ainoaa säädyllistä naista. Eikähän se ihme ollutkaan, kun suuren talon emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla unohtivat arvonsa. Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli huomannut millä kannalla asiat olivat. Missä hän nykyään oli? Kuinka hän tällä tavalla viipyi? Tuunan vanha Virma oli erään helmikuun päivän ehtoona tullut tyhjänä kotiin ja vanhempi tyttäristä oli ottanut sen vastaan ikäänkuin hän olisi sitä odottanut. Riikka Tuuna oli riisunut hevosen ja tyhjentänyt koko reen, kantaen heinät lampaille, näytti melkein siltä kuin hän olisi reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että hänen veljensä oli lähtenyt hevosella. Mutta minne, sitä ei hän sanonut tietävänsä. Hän tunnusti senkin, että Arvo Mäkimatka oli lähtenyt samalla hevosella. Täytyi pysyä totuudessa, muuten ei ihmisellä ollut tukikohtaa. Vanha kirkkoväärti ei paljon udellut. Ainahan Somerin isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — hän ei yleensä maininnut poikaansa ristimänimeltä, vaan kutsui häntä Somerin isännäksi — niitä kauppamatkoja kun hän teki Pietariin. Kunhan hän vain muistaisi pysyä erossa keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen luonnostaan paha. Miksei Somerin emäntä käynyt katsomassa? Eikä lähettänyt lapsiakaan, vaikkei ollut kylmä? Kukaan ei vanhalle kirkkoväärtille vielä ollut ilmoittanut totuutta. Paras olisi tietysti, jos hän pääsisi hautaan siinä uskossa, että hänen lastenlastensa äiti oli kunniallinen nainen. Mutta tuskinpa saattoi toivoa, että vanhus säästyisi totuudelta. Monien muiden — ja suurempien — tapausten pyörteessä hukkui Kankaan miesten matka verraten näkymättömiin. Paanasen Emmi tahtoi kivenkovaan vihkimistä ryssän kanssa. Vanhemmat olivat kauan vastustaneet, mutta mikäpä siinä enää auttoi. Ja siinäkin oli varakkaan talon tytär. Oliko tässä enää kukaan varma itsestään, ei äiti tyttärestä eikä tytär äidistä.

— Kansamme luonto muuttuu, mikä hänestä tuleekaan, sanoi kirkkoherra matalaan kauppias Huoposelle joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin puolin kunnon ihminen, — kun tässä nyt nämä ryssänlapset alkavat syntyä, kasvaa ja ottaa haltuunsa äitiensä maan.

— Ja siellä etelämpänä kun vielä kuuluvat kiinalaisetkin jättävän seurakuntiin jälkeläisiä, vastasi kauppias ja ravisti päätään.

— Kyllä nyt Suomen papistollakin on vaikeat ajat: rohkeasti tulisi puhua ja varoittaa, mutta yhtäkkiä voi saattaa koko maan vaaraan, jollei itsestäänkään välittäisi.

Pitäjäläiset tunsivat sielunpaimenensa rohkeuden näissä varoittamisasioissa. Hän ei totisesti pelännyt henkeään. Peittelemättä hän sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä puhui tapainturmelusta vastaan. Kirkon ystävät olivat usein huolissaan hänen puolestaan ja suorastaan salasivat häneltä erinäisiä asioita. Niinkuin esimerkiksi viinanpolton Kankaan pitäjän sydänmailla. Kemppainen poltti korvessa ja hänen viinansa oli kuuluisaa. Lakimiehetkin Helsingistä ostivat sitä matin taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti olisi voinut päästä hengestään, joka olisi ilmiantanut vanhan Kustaan. Sellainen tulisielu kuin Nahinen olisi oikopäätä syössyt keskelle Kemppaisen tehdasta ja omilla käsillään hajoittanut kaikki tyynni. Mutta Kankaan kirkkoherra olisi saanut Kustaasta pahan vihamiehen! Ja tarvitsevathan oikeastaan kaikki täällä viinaa lääkkeenään. Kaikenlaisia uusia kuumetauteja ilmeni yhtämittaa. Ja sitten panivat venäläiset arvoa hyvälle viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai taipumaan paljoon. Niin että Kustaa poltti rauhassa. Vastaiseksi.

Ostettavissakin venäläiset kuuluivat olevan. Mutta raha täytyi antaa niin salaa, ettei antajan oma ajatuskaan siitä tietänyt.

Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai oikeastaan: mitenkähän vähään hän tyytyi? Saattoi tuottaa itselleen suurta vahinkoa, jos tarjosi liian vähän: sata markkaa oli liian vähän, mutta viisi sataa ehkä liian paljon. Vai kuinka olisi ollut? Haapalan herra oli ehkä antanut tuhat. Eikä se paljon ollutkaan, jos onnistui.

Pappilan navetasta oli kadonnut kana, keskellä selvää päivää. Oliko nyt kana livahtanut ulos ja joutunut kettujen saaliiksi? Vai olisiko joku sinelliniekka viekotellut sen käsiinsä, vääntänyt siltä niskat nurin ja pistänyt poveensa? Paanaselta katosi aitasta suuri suolattu siankinkku, suksia katosi porstuvista ja sukkia pellinnuorilta. Selvää oli, minne Marjelinin lesken lammaskin syksyllä oli joutunut. Turhaa oli rovastin siitä saarnata paukuttaa. Varkaat eivät olleet hänen seurakuntalaisiaan.

Tällaisia outoja tapahtumia sattui joka päivä. Niihin tottui ja ne kävivät yksitoikkoisiksi. Elämä kului alituisesti pauhaten, ilman rauhaa ja hiljaisuutta. Oliko sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten? Alettaisiinko metsiä kaataa täälläkin?

Metsien hävittäminen ja juoksuhautojen rakentaminen talojen läheisyyteen tuntui olevan kaiken onnettomuuden huippu, sillä kerralla. Parannan isännän kohtalo häämötti kammottavana hävitettyjen metsien ja piikkilanka-aitojen takaa.

Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse asiassa saattanut luulla, että taloissa Tuunajärven rannalla elettiin entiseen tapaan. Varhaisessa aamuhämärässä alkoivat jäätyneet ovet paukkua ja ilmestyi tuli tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla lailla oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Kolme kertaa päivässä vuorottelivat Somerin ja Mäkimatkan ruokakellot. Somerin ruokakellolla oli paljon heleämpi ääni, ei voinut erehtyä niiden äänistä. Pappilassa ei ollut kelloa enempää kuin Tuunassakaan. Koko päivän nousi sauhu talojen piipuista, varhemmin kaikista, myöhemmin vain yhdestä, Somerin. Koko päivän mittaan keitettiin kotoisten liesien ääressä kahvia ja valmistettiin kolme vankkaa ateriaa, niin erilaisia kuin talot muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi vuokraajan väki omalla puolellaan, Nahiset, kirkkoherran väki, omallaan. Nahisella syötiin paljon maitoruokia, puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli, kalaa ja vihanneksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi kevätkaudet pitäjäläisilleen ilmaiseksi kaalintaimia, mansikantaimia ja kaikkia mahdollisia taimia, mutta jos hän juhannuksen aikaan sattui tulemaan lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti henkihieverissä. Koulukeiton oli ruustinna saanut aikaan kolmessa koulussa pitäjällä ja näiden kautta hän toivoi terveellisemmän ja monipuolisemman ruokajärjestyksen leviävän kansan keskuuteen. Hän oli päättänyt ettei levähdä, ennenkuin on saanut koulukeiton kaikkiin pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja suolattiin vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riippui kellarien katoissa sekä sieniä että kaloja ja omenia. Pytyt, saavit ja tiinut olivat täynnä eivätkä anteliaan pöydän äärestä milloinkaan loppuneet vieraat. Perheen jäsenet siunasivat vuoronperään ruuan sekä aterialle asetuttaessa että aterialta noustessa. Kirkkoherra pani suuret valkoiset kätensä päällekkäin, sulki silmänsä ja puhui vapaasti, tavallisesti vain muutaman, mutta syvästi tunnetun sanan. Ruustinna käytti niitä sanoja, joita hänen isänsä kotona oli käytetty — pieni runo se oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan lukivat ulkoa saman runon, vaikka isä kaikin keinoin koetti teroittaa mieliin, että jokainen sanoisi sen mitä kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä mitään ulkoa opittua. Se oli ilonhetki isälle, kun vanhin lapsista, Jeremias, joka oli kymmenen ikäinen, todella kerran alkoi oman rukouksensa. »Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, että taasen tänään annat meille…» Siinä lapsi kuitenkin avasi silmänsä ja nähdessään Haagarin ja Lyydian oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi ja huusi ilmoille sanan: »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli hän itkua vastaan, ja isä ja äiti riensivät hänen avukseen. Ateria kului heidän hilpeästi keskustellessaan vieraan isännän kanssa, joka sillä kertaa sattui olemaan pappilassa. Kun äiti toisen kerran pani puurovadin kiertämään, juoksi Jeremias keittiöön eikä enää tullut. Isä kiitti aterialta noustessa hänen puolestaan eikä poikaa nuhdeltu siitä että hän oli laiminlyönyt tehtävänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä hellempi ja siitä lähtien ruvettiin häntä, Jeremias Nahista, pitämään pappisalkuna. Hän oli vaaleatukkainen enkelimäinen lapsi, silmäluomet jonkin verran tulehtuneina. Isänsä näköinen ja tapainen oli Jeremias, Haagar, Lyydia ja Esteri tulivat äitiinsä, olivat tummia, toimeliaita ja iloisia Molemmat nuoremmat vastaiseksi kuitenkin enimmäkseen tekivät pahaa. Haagar luki sentään jo pöydässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan oli todellinen Kankaan pitäjän kansalainen, hän oli syntynyt täällä, hän. Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat raittiusväkeä. »He ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia», sanoi Arvo Mäkimatka heistä ja rypisti nenäänsä.

Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi kaupunkilainen keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä, otettiin auki säilykerasioita. Tyhjiä peltipurkkeja oli talon nurkissa läjittäin. Ei milloinkaan puuttunut Somerin kellarista sardiineja, hummereja tai erilaisia juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. Pikkuleivät ja jälkiruuat olivat kuuluisat kautta pitäjän. Nahalla päällystetyillä ruokasalin tuoleilla istuivat lapset potkien tuolien messinkinastojen ja pöydän heloja sekä alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei olisi syönyt muuta kuin jälkiruokia, Lauri ja Siiri eivät kärsineet maitoa ja juuri sitä heidän olisi pitänyt syödä. Joka suupalalta täytyi äidin luvata heille palkinto. Isä oli vaatinut, että piti syödä kaikki mitä oli pantu lautaselle. Mutta lapset säikähtivät siinä määrin hänen ankaraa katsettaan, että he rupesivat itkemään ja äidin täytyi nyt luvata sekä karamellit että marmelaadit ja ohukaiset ennenkuin he rauhoittuivat. Fedja-sedän polvella totteli Irja ihmeellisesti. Lapsi oli niin heikko, että täytyi välttämättä syödä, selitti setä, ja kun setä pisteli hänen suuhunsa paistia ja munaa, niin hän söi. Fedja-sedällä oli sellainen mainio tapa taltutella lapsia. Ja kun he yrittivät ruveta vastustelemaan, niin hän alkoi jutella, teki sadun ja näytti käsillään suuren eläimen, joka tulee sellaisten lasten luo, jotka eivät syö. Se oli hirveä krapu tai hämähäkki. Pedolla oli viisi laihaa valkoista, julman pitkää jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus teki, ettei petoa kuitenkaan kovin pelännyt. Sitten piirsi Fedja-setä savukelaatikkonsa kanteen niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu pelkistä pitkistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, kun ei syö. Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen: se oli Lauri. Kun Siiri näki nämä kuvat, tarttui hän kaksin käsin maitolasiin ja joi, joi pohjaan saakka niin että kulisi. Fedja-sedän ymmärsi hänen äänestään ja käsistään, ei tarvinnut osata hänen sanojaan. Isänkin täytyi naurahtaa Fedja-sedälle, kun hän katseli hänen mutkiinsa. Mutta hän nousi heti ylös ja meni totisena pois, ikäänkuin hän olisi katunut hymyään. Lapsentyttö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että hänen emäntänsä tuon tuostakin täytyi muistuttaa hänelle, ettei se sopinut. Sylvi-rouvan maidonvalkeat kasvot vetäytyivät niin tummaan punaan, että erotti pehmeän untuvankasvun hänen korviensa seuduilla: mokomakin ruma tyttö kehtasi! Liisa lakkasi, tulipunaisena hänkin, nauramasta, mutta hänen rehevä maaseutulainen nuoruutensa värähteli hänen tahtomattaankin kalpean muukalaisen läheisyydessä. Everstin kirjuri oli aikaisemmin katsahtanut häneen kuin iloiseen koiranpentuun tai muuhun nuoreen elukkaan. Nyt ei hän enää häneen katsahtanut, mutta saattoi vaistota, että hän muisti hänen läsnäolonsa ja otti sen lukuun. Fedja-setä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä kuunnellessa, vaan lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidinkään kyyneleet olleet kaukana. Fedja-setä soitteli joitakin omia itkujaan tai suuria surujaan. Kuka hänet tiesi, kun ei hänen kanssaan saattanut puhua. Isäntä oli ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana ulkosalla.

Mäkimatkan ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello korkeudestaan. Se olikin aisakello eikä mitään muuta, sillä tytär oli naimisiin mennessään vienyt kodistaan yksin ruokakellonkin. Mäkimatkan heleä-ääninen kello oli ollut tuttu kautta pitäjän, siinä oli ruotsalaisia kirjoituksia ja vanha vuosiluku, isäntä vainaja oli saanut sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin isäntä pani sille suurta arvoa. Mutta ainoalle tyttärelleen pani hän vieläkin suuremman arvon ja Sylvi sai kellon. Mäkimatkan torpparit ja muonarengit kuulivat kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkimatkan maat eivät enää olleet niin suuret, sitten kun isäntä oli jaellut niitä oikealle ja vasemmalle. Omat talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla — emännät vain puuttuivat, mikä siihen lieneekin ollut syynä, etteivät Mäkimatkan pojat naineet. Arvo oli vuosikausia aikonut, mutta valmista ei tullut. Lennartti yksin muodosti poikkeuksen, hän haki jo taloa viedäkseen sinne kihlatun emäntänsä Alma Tuunan. Jonni ja Harald — eli Haruksihan häntä kutsuttiin — olivat vielä kotona, mihinkään kouluun ei heitä tahtonut saada. Ja kotona oleilivat Eevertti, Atte ja Laurikin, vaikka heillä oli talot. Ihmeellistä sukua pysyttelemään yhdessä, pojat viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään saanut sellaista vapautta, väittivät he, eikä sellaista ruokaa. Ei kukaan osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota kutsutaan siaksi, tehdä sitä mitä äiti ja vanha Piina siitä tekivät. Kinkut ja syltyt sulivat kielelle, kun he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet, puserrelleet ja nuijineet. Tämä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin halutuinta hengenpidintä. Kolme kertaa päivässä sitä tarjottiin säännöllisesti sekä väenpöydässä että haltijoiden aterioilla — syötiin eri pöydissä, ei siksi että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi ollut huonompaa tai parempaa, vaan sentähden, että juomat olivat toiset. Isäntä käytti miestä väkevämpää, aina Kemppaisen korpirojusta alkaen kalliisiin kaupungin juomiin asti. Eivätkä pojatkaan sylkeneet lasiin, vaikka joivat kohtuudella. Lennarttia suorastaan voi sanoa raittiusmieheksi, eikä suinkaan Tuunan tytär häntä muuten olisi ottanutkaan, niin hurskaita kuin tuunalaiset olivat.

Iloinen talo se oli Mäkimatka. Siellä soitettiin ja laulettiin aamusta iltaan, siellä oli harput, huilut ja kanteleet. Kun isäntä vaan Helsingistäkin tuli, niin aina hän jonkin uuden piipattimen kuljetti mukanaan, mikä soitti kiertäen rullaa, mikä soitti kun sen veti niinkuin kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin parhaimmilla markkinoilla, kun isäntä joskus toisellakymmenellä ollessaan pani kaikki pojat vinguttamaan harppuja, huiluja ja muita renkuttimia yhtaikaa.

— Pappa on taas ottanut koreasta pullosta, naurettiin väentuvassa.

Yhtäkkiä saattoi ovi avautua ja pappa astui sisään, hyllyen sekä ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.

— Pojat, sanoi hän ja nauroi niin että hänen leukansa oli monessa syvässä laskoksessa päällekkäin, — pojat hoi, annattekos sijaa sängyssänne. Raukaisee niin pirusti tulee kai taas ilmanmuutos. Se on se ihmisen ruho paras paromeetteri. Ei paremmasta väliä… Hehhehheh, kyllä se tietää, koska ilmat muuttuvat.

Ja pappa keikahti sänkyyn, joka oli muurin ääressä, koska se oli kahdenmaattava, niin että hän hyvin mahtui. Rengit Janne ja Mikko siinä jo olivat nukkuneet viisi vuotta. Heillä oli kummallakin muistokello taskussa, isäntä antoi uskollisuudesta, määrävuosien jälkeen, sellainen oli tapa talossa.

Rouva makasi päiväkaudet sängynpohjilla, piika, Piina kantoi hänelle sinne ruokaa, ja pojat nauroivat ja ilveilivät ympärillä sairasta hauskuttaakseen. Sairas — johan nyt, mikä sairas hän oli! Posket kuin hohtavat omenat, silmät kuin nuorella eläimellä. Laiska hän oli. Oliko kukaan koskaan nähnyt häntä täysissä vaatteissa? Korvansa hän puetutti, kultaisissa renkaissa riippui suuret vihreät kivet niin että korvanlehdet niiden painon alla olivat venyneet. Kultaseppä kai hänen isänsä oli ollutkin. Pietarista sanoivat hänen alkuaan olevan, mutta selvää suomea hän puhui ja oli uskonsakin puolesta suomalaisia. Sieltäpäin oli Piinakin, se likainen, musta eukko, joka oli hoitanut kaikki Mäkimatkan lapset ja joka valmisti sylttyjä, kinkkuja ja piiraita. Rasvainen hän oli, kaikki hänestä tihkui lihavuutta. Ja aina hän nauroi. Jollei rouva paljon pukeutunut, niin ei Piina paljon riisuutunut. Hän nukkui vaatteet yllä, sen uunin kyljessä, joka kulloinkin oli lämpöisin, puulaatikonkin päällä, kippurassa kuin koira. Kerrottiin hänen ryömineen leivinuuniin sinä talvena, jolloin oli neljä viikkoa peräkkäin neljättäkymmentä astetta kylmää. Piina piti vaatteita niin kauan, että ne päältä hajosivat, sellainen oli Piina. Mutta rouva esiintyi aina kampausröijyssä, milloin häntä ikkunasta näki, käsivarrenpaksuinen palmikko riipuksissa. Samaisissa kampausröijyissä hän kesäisin kulki puutarhassa. Ja tällaisia kampausröijyjä hänelle aina ommeltiinkin — tiesihän sen Helmisen Jenny, joka hänelle neuloi. Kolme silkkipukua riippui kaapissa, komeat ja koristetut kuuluivat olevan, mutta ne tuskin olisivat enää voineet verhota Mäkimatkan rouvan pientä sormeakaan, niin lihava hän nyt oli. Ne olivatkin viidenkolmatta vuoden vanhat. Mutta koko perheen mieluisin olinpaikka oli äidin huone, missä vuodetta ei koskaan päiväksi peitetty ja missä seinät olivat täynnä lasten valokuvia kultakehyksissä, kuvia heidän lapsuudestaan, heidän olostaan koulussa, ryhmäkuvia koko Mäkimatkan perheestä, ryhmäkuvia pojista tovereineen ja myöskin kuvia koirista, lehmistä ja hevosista. Yläpuolella äidin leveää vuodetta, mihin Mäkimatkan nuoret aviopuolisot aikoinaan molemmat olivat mahtuneet, riippuivat vieläkin heidän kuvansa hääpuvuissa, vaikka heitä tämän kuvan perustuksella nykyään oli vaikea tuntea. Hiekankarvainen kissa, nimeltään Mossa, virui vuorokaudet umpeensa emäntänsä jaloissa. Tältä kissalta ei milloinkaan kielletty nautintoja, se sai nousta jokaiselle pöydälle talossa ja ottaa mitä se halusi. Jos se suvaitsi pistää päänsä kerma-astiaan, niin luettiin se sille vain ansioksi. Sillä Mossalla oli yleensä huono ruokahalu. Piina kantoi sille parasta mitä tarjolla oli, suoraan kukikkaalle peitteelle Maria-rouvan vuoteessa. Yksi ainoa ääni oli, joka täydelleen herätti kissan: veitsen hionnan ääni kivivadin laitaa vasten. Se tiesi, että alettaisiin paloitella tuoretta lihaa, ja silloin Mossa karkasi ylös ja syöksyi silmät suurina keittiöön. Kaikki pojat pitivät Mossasta, hyväilivät, silittivät ja ärsyttivät sitä. Äidin ja Piinan täytyi suorastaan suojella talon lemmikkiä, joka oli täydelleen tunnoton kaikkeen siihen suitsutukseen nähden, mitä sille omistettiin. Huoneeseen näkyi komea Tuunanselkä, vuoroin sinisenä ja läikkyvänä, vuoroin valkoisena ja liikkumattomana. Rehevät sireenipensaat olivat päässeet puoliväliin ruutuja, niissä hyppelivät talvisin varpuset, tuottaen iloa sairaalle, ja kesäisin tuli niiden huumaava kukinta-aika, jolloin äiti kampausröijyssään tuskin väistyi puiden luota. Hän viipyi päivät alhaalla niiden juurella ja yöt hän seisoi ikkunassa. Hänen päätään kivisti, mutta häntä ei saatu luopumaan kukkasista. Hän odotti tätä sireenien kukinta-aikaa niinkuin odotetaan tärkeää tapausta. Myöskin omenapuiden kukkiminen oli tärkeä tapaus talossa. Omenapuut olivat kuitenkin paljon aremmat ja oikullisemmat kuin sireenit. Halla vei ne niin helposti tai tuuli varisti ne ennen aikojaan.

Mäkimatkassa kävi paljon vieraita, mutta aina vain miehiä, papan ja poikain tuttavia. Äiti ei lähtenyt heitä tervehtimään, Piina kantoi heille sylttyjään ja piiraitaan. Ei milloinkaan Mäkimatkan rouva mennyt neulomaseuroihin eikä kirkkoon. Pitäjän naiset eivät häntä häirinneet — he puhuivat hänestä, sehän on selvää, mistäpä olisi voinut löytää kiitollisempaa puheenaihetta, mutta he karttoivat häntä. Ruustinnakin oli vähitellen jättänyt hänet rauhaan. Alussa oli hän itsepintaisesti tunkeutunut kulmakamariin keskelle perhekuvia, istuutunut vuoteen laidalle, kiskonut irti kaksinkertaiset ikkunat ja väittänyt koko sairauden johtuvan raittiin ilman puutteesta. Säikähtyneenä oli kissa hypännyt sängystä, säikähtyneenä oli niinikään rouva katsellut pitäjän sielunpaimenen rouvaa, kunnes Piina oli rientänyt molempien avuksi. Oli syntynyt sananvaihto, Piina oli puolustanut huoneen vanhaa, taattua ja laskeutunutta lämpöä, ruustinna oli puhunut hapesta ja typestä ja selittänyt, että talonväki yleensä turmelee vatsansa liialla lihansyönnillä, mitään niin epäterveellistä ei ole kuin sianliha. Isäntäkin oli tullut siihen, nauranut ruustinnaa vasten kasvoja ja vedonnut omaan lihavuuteensa ja ruustinnan laihuuteen — kuka vietti terveellisempää elämää? Muutaman kerran oli ruustinna vielä yrittänyt puhua järkeä Maria-rouvalle, hän oli houkutellut häntä kirkkoon ja neulomaseuraankin, mutta turhaan. Maria-rouva sanoi, ettei hän jaksa tulla ja todella olivat juuri silloin hänen muuten niin rauhalliset kasvonsa tuskallisen levottomuuden vallassa.

— Hän on luulosairas, kuiskasi ruustinna Mäkimatkan isännälle. — Kun hänet saisi uskomaan, että hän on terve, niin hän olisi sitä. Samassa hetkessä hän olisi terve! Luulosairaus onkin vaarallinen tauti.

— Entä luuloterveys sitten! sanoi isäntä ja veti kulmakarvansa viiteen, kuuteen laskokseen ylöspäin.

Mäkimatkan isännällä oli sellainen iho, että se poimutteli niinkuin harmonikan palkeet, minne käsin hän vain tahtoi.

Ruustinna Nahinen ei enää käynyt neuvomassa Mäkimatkassa. Osoitteeksi, ettei hän ollut suuttunut, lähetti hän kuitenkin silloin tällöin lapsensa viemään taloon lämpimäisiä. Isäntä oli lahjoittanut heille huuliharpun ja pienen torven. Ne olivat kuitenkin heti menneet rikki. Pappilan lapset lauloivat kuistilla päivänpaisteessa, auringonsäteiden taittuessa läpi värillisten ruutujen. Niinkuin pienet enkelit he lauloivat. Isäntä istui paitahihasillaan, hymy huulilla, silmät ummessa ja kuunteli, eikä hänen kasvoillaan ollut yhtään laskosta. Kun lapset olivat lopettaneet, puheltiin. Haagar ja jo Lyydiakin osasivat antaa tarkat tiedot siitä mitä kotona tehtiin, ikään kuin he olisivat olleet isoja ihmisiä. He tunsivat puutarhan hoidon, he poimivat pois kaalimadot, he katsoivat kanat, he leipoivat äidin mukana. Vain pienimmällä, Esterillä, oli nukkeja, nämä muut olivat jo pappilanrouvia pienoiskoossa. Äitinsä mukana ja myöskin hänen sijassaan kävivät he oppimassa Marjeliinin leskeä, Kemppaisen muoria ja muitakin vanhoja ja sairaita.

— Kemppaisen muori panee kahvin joukkoon suolaa, eikö se ole ihmeellistä? toimitti Haagar.

— Siellä on hiiriä, huusi hänen nuorempi sisarensa, — ne vinkuvat ja juoksevat… Vaikka istuu huoneessa, niin ne tulevat pöydälle…

— Ja pikkulapsi Johanssonnilla jo paranee, touhusi taasen Haagar. — Äiti on keittänyt maidon ja tutit meillä pappilassa. Lapsi ei olisi voinut parantua, kun siellä oli niin likaista.

— Vai likaista, sanoi isäntä kuin kaiku.

Molemmat tytöt naurahtivat.

— Niin kauhean likaista, vastasivat he ja tekivät käsillään vanhan ihmisen liikkeitä.

— Piina! huusi isäntä ja koputti ruutuun, — eikö sinulla ole niitä piirakoitasi. No mitäs tämä Jeremias tarkoittaa? Ajatteletkos, kun et puhu?

Haagar, joka seisoi isännän jalkojen välissä, kapusi hänen polvelleen, ja, pannen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi:

— Jere kertoo Irjalle tosia satuja.

— Mitä? sanoi isäntä yhtäkkiä hyvin huvitettuna ja hänen hengityksensä höyrysi viinaisena lapsen niskaan.

— Tosia satuja raamatusta.

— Jere ottaa Irjan rouvakseen! huusi nuorempi tyttösistä, Lyydia, nauraen, ja hyvin kaukainen itsetiedoton aavistus jostakin salaperäisestä tuntui hänen kasvojensa ilmeessä.

— Mitä? toisti isäntä vieläkin enemmän huvitettuna ja hänen hengityksensä höyrysi nyt toiselle taholle. — Ottaako Jere Irjan rouvakseen?

— Ottaa, vastasi poika, katsoen suurin sinisin silmin isännän kalpeihin, pöhöttyneihin ja veitikkamaisiin kasvoihin. — Minä olen lukenut kaikki Mooseksen kirjat ja kertonut Irjalle.

— Mooseksen kirjat? sanoi isäntä. — No mitäs niissä puhutaankaan?

Tytöt rupesivat nyt kilvan kertomaan:

— Oli kynttilänjalka puhtaasta kullasta… Kuusi haaraa ja kolme mantelinmuotoista maljaa ja seitsemän lamppua, kaikki puhtaasta kullasta…

— Ja pesuastia myös vaskesta, niiden naisten peileistä, jotka palvelevat seurakunnan majan edessä… ja koukut ja vyöt hopeasta.

Veli halusi korjata sisartensa esitystä, mutta ei tahtonut saada suunvuoroa.

— Te puhutte sekaisin, huusi hän. — Täytyy ensin kuvata kuinka arkki ja armoistuin tehtiin… Arkki oli sittimipuusta, puolikolmatta kyynärää pitkä — niinkuin tästä seinään, sanoo isä, ja…

Isäntä, jonka oli hyvin kuuma, tunsi pitkän, ikävän jutun olevan tulossa ja huusi edelleen Piinaa.

— Pitääkö Jeremias Irjasta? kysyi hän sitten.

Se asia huvitti häntä paljon enemmän kuin Mooseksen kirjat.

— Laurista minä pidän enemmän, selitti poikanen ja yritti taasen alkaa kuvaustaan, kun Piina joissakin iänikuisissa suurissa kengissä laahusti yli ruokasalin permannon, haljenneella lautasella kädessään piirakoita. Hän hymyili lapsille keskeltä tummia, kiiltäviä kasvojaan. He ottivat piirakat, niiasivat ja hymyilivät vastaan. Piina naurahti ja lapsetkin naurahtivat. Suurella vanhalla vaimolla oli syyliä ja luomia kasvot täynnä, mutta hyvä hän oli. Hän otti nyt pöydältä sen siistin käärön, johon ruustinna oli verhonnut leipälähetyksensä, nyökkäsi iloisesti ja läksi viemään kääröä emäntänsä kamariin. Lapset söivät piirakkaa, isäntä haukotteli ja hääti hiestyneiltä kasvoiltaan pois kärpäsiä.

— Vai Irjan Jeremias…! toisti hän ja kohtasi hiukan rivoin katsein pojan viattomat silmät, jotka tuikkivat punalaitaisten luomien kehyksestä.

— Irja osaa kaksi psalmia, selitti poika, — kaikkein lyhyimmät. Irja ei tahtonut oppia niitä järjestyksessä, vaan kaikkein lyhyimmät. Neljännessäkymmenennessä kolmannessa psalmissa on viisi värsyä, mutta ne ovat pitkiä. Sadannessakolmannessakymmenennessä kolmannessa ja neljännessä on vain kolme värsyä. Ne Irja osaa.

Isäntä naurahteli ja ravisti päätään.

— Vai lyhyimmät, vai! Kas vain sitä Irjaa… Vai lyhyimmät.

Isäntä rupesi ääneensä nauramaan, ajatellessaan tyttärentyttärensä oveluutta. Pisimmät psalmit tahtoisi pikkupappi ahtaa hänen päähänsä, mutta hänpä oppiikin lyhyimmät. Kyllä se tyttö maailmassa puolensa pitää, se on näitä Mäkimatkoja. Vaikeampaa tulee olemaan Ollin, se on juro ja härkäpäinen. Ja lisäksi ruma.

— No, luuletkos sinä, Jeremias, että Irja rupeaa sinun rouvaksesi?

— Rupeaa kyllä.

— Vai niin. Ja sinä otat hänet, vaikka hän oppi vain lyhyimmät psalmit.

— Kyllä hän vielä oppii pitemmätkin.

Isäntä tuijotti häneen suu auki, posket laskoksissa. Mikä tuostakin lapsesta oli tulossa?

Piina asteli saliin, jätti rouvan kamarin oven auki ja toi kokoonkäärityn salvetin sekä tuhansia kiitoksia ruustinnalle lahjasta. Rouva pyysi lapsia laulamaan ja he lauloivat. Isännän kasvot eivät enää silinneet, sillä hän ei nyt kuunnellut, vaan toivoi lasten jo menevän. Lähtöä kiirehtiäkseen hän tarjosi heille kullekin markkaa. Hän oli kerran ennenkin antanut tytöille markan. Tytöt ottivat nytkin. Jeremias ei ottanut rahaa. Isäntä katsoi häneen kummissaan ja käski tyttöjen jakaa rahan. He niiasivat ja läksivät.

Mäkimatkan isäntä oli rikkaiden kirjoissa. Käsittämätöntä vain oli, mistä hänen varansa tulivat. Niin, mistä hänelle rahaa riitti? Työ kävi Mäkimatkassa höllästi, talon miesväki lauloi, nauroi, matkusteli ja nukkui pehmeissä vuoteissa. Oliko isäntä todella metsästään saanut niin tavattomia summia, ettei enää tarvinnut työtä tehdä eikä kehrätä? Vai velkaako tehtiin? Mäkimatkalaiset eivät puhuneet asioitaan ulkopuolelle oman pesänsä. Kukaan ei tullut tietämään heistä muuta kuin sen minkä ulospäin näki: että he elivät sovussa ja keskinäisessä rakkaudessa ja että toisen mielestä aina oli hyvä mitä toinen teki. Varmaan Somerinkin emännän teko, josta koko pitäjä puhui ja toitotti, kotiväen silmissä oli vain kehuttava. Sellaisia olivat mäkimatkalaiset.

Tuunassa kului toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa olisi tuskin tarvittu talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi jokainen herätä aamulla, mennä askareilleen, tulla ruualle, mennä uudelleen työhönsä, tulla uudelleen ruualle ja vihdoin illalla panna maata. Sellaisetkin tulokkaat talossa, jotka olivat köykäisempää ainetta, joutuivat täällä pakosta polkemaan entisissä jäljissä. Alma-tytär oli aina navetassa, Riikka-tytär kävi miesten töissä, isäntä valvoi talon silmänä, muuta ei hän tehnyt, koiraa ei olisi tarvittu. Ilokseen tyttäret sen kuitenkin pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, muuten ei kai talossa olisi hymyilty enempää kuin naurettiinkaan. Tuunassa ei naurettu eikä paljon puhuttukaan. Ihmiset kulkivat toistensa ohi pihamaalla sanomatta sanaakaan. He eivät olleet suuttuneet, se ei johtunut siitä. Mutta he karttoivat turhia sanoja, niistä oli tili tehtävä tuomiopäivänä. Teidän sananne olkoon jaa, jaa ja ei, ei. Kun vieraitakin tuli — ja niitä kävi ja ne otettiin kohteliaasti vastaan, niin oli kuin jokin näkymätön suojeleva vaate hetkeksi olisi siirtynyt syrjään päästääkseen vieraat sisäpuolelle. Talon painuessa oman väen hiljaisuuteen vaate taasen vetäytyi paikoilleen vaimentaakseen kaikki äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin, niinkuin sanottu, kohteliaasti vastaan, mutta tarjoilu ei koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä yleensäkin oli karua. Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, puuroa ja perunakeittoa. Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa, ehtoo- ja aamuruoka oli sama. Pyhäpäivät erosivat jyrkästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin hiljaisempia kuin muut. Lauantaina oli joka nurkka siistitty, kaikkiin nauloihin oli pantu puhtaat pyyhinliinat ja kaikkien portaiden eteen uudet havut. Aamusta lähtien valmistauduttiin kirkkoon ja kirkosta tultua istuttiin ja ikäänkuin märehdittiin mitä siellä oli kuultu. Koko talossa ei ollut ainoaa pehmeää tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa huutelivat huonekalut toisiaan, tilava pöytä, jonka molemmat päät laskettiin saranoilla alas niin että näkyviin jäi vain kaitainen levy, saattoi syystä läjäyttää levyjään udellakseen oliko vastapäätä avaraa huonetta astiakaappi, ja ne kahdeksan tuolia, jotka seisoivat neljän ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa oli muratti. Se oli laajalta tunnettu, sillä se oli ollut rehevä ja muhkea jo silloin, kun Tuunan talossa oli kestikievari aikoinaan, ja moni matkustava nainen oli siitä varkain ottanut oksan. Muratti yleni kahdelta koivuiselta kannolta kahdessa vastapäisessä nurkassa ja kiersi ankaralla vihannuudellaan ympäri koko huoneen. Tuo muratti oli ikäänkuin Tuunan talon haltia. Kaikki ne heleämmät, iloiset kukat, joita tyttäret toivat kylältä, joutuivat täällä vieraaseen maaperään ja menestyivät huonosti — muratti rehoitti vuodesta vuoteen, heitellen kiehkuroitaan pitkin valkoisia seiniä, hypellen nurkkauksissa rohkeiksi silloiksi ja täyttäen valkean huoneen oudolla tummalla tuoksullaan. Tämän muratin alla olivat Tuunan arat tyttäret kohdanneet rakastettunsa ja vaihtaneet heidän kanssansa avuttomat hyväilyt. Arvo Mäkimatkakin esiintyi aina Riikka Tuunan seurassa kömpelönä.

Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja rohkea — toinen oli talon emäntä, lahoava, maatuva ja liikkumaton, talon ristinpuu. Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä. Siellä kulki rinnan taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi, tuore ja rohkea, joka vaikutti että jokainen talonväistä kävi riippumattomana, omia teitään, tekemättä toiselle tiliä sisäisistä asioistaan; toinen orjuuttava, maahan painava, iloton, joka pidätti jokaisen naurun. Eino-Ilmarikin, joka oli nuori ja jonka olisi pitänyt vielä saada nauraa, kävi täällä hiljaiseksi. Vain muualla hän saattoi olla reipas ja nuori. Sairas emäntä, joka oli elänyt seitsemäntoista vuotta puhumattomana ja liikkumattomana, piti taloa äänettömän painostuksen vallassa. Kukapa jaksoi muistaa, että hän oli ollut nuori ja kaunis, kun Eino-Ilmari syntyi, että hän jonkin päivän oli jokeltanut ja hymyillyt esikoiselleen. Kymmenkunnan vuotta oli isäntä kuunnellut sekä oppineita että itseoppineita parantajia, mutta kun uusi halvauskohtaus sitten oli vienyt emännältä viimeisenkin puhelahjan, odotettiin vain kuolemaa päästämään elävää ruumista maan poveen, jonne se kuului enemmän kuin maan päälle. Aamulla nostettiin emäntä vuoteesta keinutuoliin ja illalla hänet nostettiin takaisin vuoteeseen. Väkevimmät palvelustytöt, muonamiehet ja rengit kävivät viikkovuoroin auttamassa nostamaan ja saivat työstään palkan. Vanha kirkkoväärti oli miltei aina itse auttamassa. Hän kantoi ristinsä uskollisesti.

Tämän sairaan luo oli ruustinna tervetullut vieras. Sisar Hulta, joka oli diakonissa, kuunteli häntä, peitti sairaan ja avasi ikkunoita. Sairas söi ilman valintaa kaikki mitä ruustinna kuljetti hänen syötäväkseen. Eikähän hän mitään epäterveellistä kuljettanutkaan, ymmärsi hän sairaan tarpeet. Eikähän hän sairaan hoidossakaan mikään tottumaton ollut, iloisesti hän toimitti epämiellyttäviäkin tehtäviä niin että sisar suorastaan oli hänelle kiitollinen.

— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, nyökyttäen päätään sairaan keltaisen harmaita lihavia kasvoja kohti, jotka raskaasti painoivat tyynyjä keinutuolin selkänojalla.

Ruustinna laski sormen huulilleen ja katsoi häneen varoittaen.

— Ei hän mitään ymmärrä, vakuutti sisar, — ei tuo kuule eikä näe, syödä vain osaa — mikä sitten lienee Jumalan tarkoitus. Miksi sitten lie ristiksi pantu. Seitsemäntoista vuotta nyt tuossa tuolla tavalla, siinä on jo toisinaan ihan maan haju. Ei hän mitään ymmärrä.

Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen sormen huulilleen.

— Hän ymmärtää! kuiskasi hän.

Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat vavahtaneet ja jäivät puoliavoimina lepäämään yli silmämunan. Hän oli kuolleen näköinen, jonka silmät vielä ovat sulkematta.

— Niin ne sairastelevat naapuritalojen emännät, sanoi ruustinna, — mutta on ero niinkuin yöllä ja päivällä.

Ruustinnan silmäys, jonka hän loi köyhään, karuun huoneeseen, sanoi selvästi kenelle molemmista sairaista hän antoi etusijan — tälle nöyrälle, hiljaiselle. Niin, tuli kai tällekin tehdyksi vääryyttä: oma poikakaan, joka syntymällään oli aiheuttanut äitinsä sairauden, ei mielellään katsellut äitiään. Selvästi näki, ettei hän olisi tarttunut hänen käteensäkään. Alma Tuuna sen näytti tekevän mielellään, mutta Riikka piti Eino-Ilmarin puolta ja huusi hänet pois niin pian kuin suinkin täältä äidin huoneesta. Niin, ei suinkaan se korealle nuorelle pojalle ollutkaan mikään hauska tämä tällainen äiti, joka ei elänyt eikä kuollut. Mutta kuka sen tiesi mitä vielä tulisi kunkin ihmisen omalle kohdalle, olisi pitänyt opettaa Eino-Ilmaria siltä varalta. Ei koskaan poika tullut nostamaan äitiään ja aina vanhempi tädeistä, Riikka, tässäkin oli hänen puolellaan. Herraa Eino-Ilmarista tehtiin — ei silti, että taisi aikoa papiksi.

Sairaanhoitajatar näitä puheli ruustinnalle, tuunalaisethan itse olivat niin harvasanaisia. Hiljainen talo oli Tuuna.

Outo aika outoine ihmisineen, tämä kihisevä nuotta, joka kaukaa kiertyen vetäytyi yhä enemmän yhteen ja jo silmukoillaan peitti koko elämän pinnan, tuntui Tuunan jäykässä hiljaisuudessa enimmän. Mäkimatkassa venäläiset pian kotiutuivat, Somerissa heistä tuli suorastaan hauskuus ja pappilassa pääteltiin, että koska hekin ovat Jumalan luotuja, niin heitä täytyy kohdella ihmisiksi. Kankaan kirkonkylän vankka rakennusrykelmä katseli odotellen hiljaista Tuunajärven selkää. Mitä tulee? Mikä tulee? Kuka tulee? Mitä tapahtuu?

Lähellä rantaa haarautui tie; oikea haara johti Tuunaan ja Mäkimatkaan, vasen Someriin, pappilaan ja kirkolle. Veneet lepäsivät kumollaan, talviunessa, odotellen aikaansa.

Uuden sisällön oli kuitenkin Tuunanselkä saanut muutamille ihmisille kirkonkylässä sen jälkeen kun eräänä helmikuun yönä kaksi miestä oli laskeutunut alas töyrästä ja hävinnyt jäälle. Sekä Somerissa, Mäkimatkassa että Tuunassa oli nyt ihmisiä, jotka heitä muistellen katselivat viittatielle toisella mielellä kuin ennen.

Somerin emäntä istui äitinsä luona Mäkimatkassa ja nautti niitä herkkuja, joita Piina kasasi hänen ja lasten eteen. Oli plättyjä, jotka olivat kuin kiehuvaan voihin kastetut, mansikkahilloa ja vadelmahilloa. Äiti, yllään punakukallinen aamuviitta, istui vuoteensa laidalla, pään ympäri käärittynä suuri musta villaliina, polvellaan plättylautanen. Tytär istui ikkunassa pöydän ääressä, syöden plättyjä hänkin. Mossa siirtyi laiskasti toisen luota toisen luo, molempien jalkojen juuressa oli rasvainen täplä, joka osoitti, mihin kissan osa herkuista oli laskettu.

— No, oletko nyt onnellinen? sanoi äiti tyttärelle, hymyillen levollista hymyään.

Tytär otti hihastaan pienen pitsinenäliinan, pyyhki huuliaan ja vastasi:

— En. Luulin että se olisi paljon hauskempaa.

— Sellaista se aina on, naurahti äiti.

— Miksi se on sellaista? sanoi tytär ja katseli paljaiden sireenipensaiden lomitse jäälle.

— Oletteko te jo kyllästyneet toisiinne?

— En tiedä. Toivo väitti pitäneensä minusta, sitä minä en voi unohtaa.

— Älä, tyttöseni, sure. Kaikki kääntyy hyväksi. Kun miehesi palaa, olette kirjurin kanssa saaneet toisistanne kylliksi ja miehesi saa pitää sinut kokonaan.

— Alma väittää, ettei hän palaa koskaan. Ja sitäpaitsi ei hän enää huoli minusta, jos olen jonkin aikaa pitänyt toisesta. Tuunalaiset ovat sellaisia. Jos hän joskus olisi ollut minulle hellä, minä en elä ilman sitä, äiti, mikä siinä onkin? Tuunalaiset elävät ilman lämpöä, he ovat aivan niinkuin mikäkin peuransammal tai jäkälä ‒ miksi häntä kutsuttaneekaan —, joka elää lumen alla. En minä… Minä kuolen jollen saa rakastaa…

‒ Koeta rakastaa lapsia.

‒ Rakastanhan minä heitä. Oi äiti, minä hyväilen, minä suutelen heitä. Mutta ei se minulle riitä. Minun huuleni menehtyvät, jollei niitä suudella — mitä sille voin! Miksi minä olen sellainen? Se on varmaan sinun syysi. Sinä olet varmaan nuorena ollut samanlainen. Oletko?

Äiti hymyili, huojutteli itseään ja pyyhki hyppysiään alushameensa liepeeseen.

— Silloin aina, kuule, kun sinä läksit matkalle — et ehkä lähtenytkään lääkärille, vaan sinä… Sinä olit aina niin kaunis, kun sinä tulit, ja sinulla oli kauniita uusia vaatteita. Voisit sinä nyt puhua minulle suoraan, olen jo tarpeeksi vanha. Ikäänkuin en minä ymmärtäisi sinun hymyäsi. Ikävöit nytkin nuoruudenaikojasi, etkö luule minun arvaavan… Yhden asian voisit sentään sanoa: eikö sinulla koskaan ollut paha omatunto?

Äiti nosti kosteat ruskeat silmänsä ja hänen hymynsä pysähtyi.

— Tiedätkös sinä mitä: sinä rakastat miestäsi, koska puhut pahasta omastatunnosta. Hänestä sinä pidät ja tämä juttu Fedjan kanssa, tämä menee ohitse…

Äiti ja tytär jäivät hetkeksi katselemaan toisiinsa.

— Ihmisiä on niin monenlaisia, sanoi äiti sitten, ja hymyili ikäänkuin hän olisi katsellut johonkin kaukaisuuteen täynnä hauskoja seikkailuja. — Jumala on luonut heitä niin monenlaisia…

Piina tuli sisään ja sulki oven. Perheellä ei ollut mitään salaisuuksia häneltä. Hän otti tyhjän lautasen emäntänsä polvelta, laski sen pöydälle, istuutui kynnykselle, jonka takana lapset telmivät, houkutteli kissan helmaansa ja seurasi keskustelua.

— Olisiko sinusta hauskaa, jollei Toivo todella koskaan palaisi? kysyi äiti.

— En tiedä. En tahtoisi hänelle mitään pahaa. Tulin niin levottomaksi senjälkeen kun hän sanoi rakastaneensa minua. Talonpoikaisella rakkaudella, hän sanoi. On siis sellaistakin rakkautta, joka on kuin jää.

— Mitä… niinkö hän sanoi? puhui äiti. — No jäähän se vasta voikin polttaa. Ajattele rautaa pakkasessa. Se vie ihon hyppysistäsikin.

Somerin emännälle alkoi lopullisesti valjeta.

— Mitä minä olenkaan tehnyt! pääsi häneltä.

Piina puristeli velttoa suurta kissaa poskeaan vasten ja puuttui puhumaan:

— Emäntä pitäisi nyt vaan vähän hauskaa niin kauan kuin isäntä on matkalla. Ei siitä nyt ihminen miksikään tule ja pianhan se nuoruus on ohitse. Sellainen jylhä se aina on ollut Tuunan poika — sanoinhan minä sen alusta asti, ettei meidän Sylviltä sen kanssa päivät kulu. Eihän se sulhasenakaan osannut nauraa. Mitä sellaisella ihmisellä tekee, joka ei osaa nauraa. Onkos se koskaan osannut antaa vaimolleen edes suuta?

Mäkimatkan rouva rupesi nauramaan. Mutta Sylvi Somerin kasvot vetäytyivät syvään punaan. Piina jatkoi häikäilemättömästi:

— Minä näen sen meidän Sylvin suupielistä tällä hetkellä, että Tuunan poika ei koskaan ole osannut aukaista hänen huuliansa. Jörö se on! Naista pitää miehen osata suudella, tiedän minä toki sen. Se pitää olla sellaista, että siihen menehtyy ja tukahtuu. Ja sitten se toinen asia, ettei Tuunan poika ole osannut nauraa. Mitäs kaikesta maallisesta rikkaudesta, jos ihmiseltä nauru puuttuu. Se on tärkeämpää kuin ruoka, se. Ja tärkeämpää kuin kymmenet käskyt. Ilo on pääasia. Eikös niin, Mossa, mitä? Me osataan nauraa me.

Hän osasi todella nauraa. Hän souti ja kiikutteli, pää elävää kuumaa vyyhteä vastaan, ja nauroi kissan turkkiin. Hihi-hihi-hii…

Sylvi Someri ei nauranut.

— Se on nyt täällä sellainen ilon aika tytöillä! jatkoi eukko. — Kun on paljon poikia. Antaa nauraa, antaa nauraa, hihi-hihi-hii, eikös niin, Mossa-kisi!

— Ja jälkeenpäin itkeä, keskeytti Sylvi Somer.

— No niin no, itkeekin ihminen mielellään, kun on saanut oikein nauraakseen.

Lapset törmäsivät ovea kohti. Piina levitti selkänsä sitä vasten ja päästi suuren hohotuksen.

— Emäntä, kuiskasi hän sitten, hartioillaan pidellen kiinni ovea, jonka lapset tuontuostakin saivat raolle: — vai onkos se niin, että venäläinen nuoriherra jo pitäisi hauskaa toisen kanssa? Minä arvasin sen, ne tirskuivat tässä yhtenä iltana puukujassa… Että läksikin se isäntä pois — tietysti koko rakkaus menetti makunsa, kun ei enää tarvinnut pelätä ketään. Mutta jos emäntä nyt malttaisi olla niin ettei ensinkään pelottaisi nuortaherraa ja lapsentyttöä — kyllä ne pian lakkaavat, jollei ole pelotusta.

Nuori emäntä löi koko oikean käsivartensa pöytään ja karkasi ylös vihan vallassa.

Äiti, tuollaisen ihmisen sinä olet antanut hoitaa meitä! päästi hän sihisten suustaan. — Onko kumma, jos kaikki olemme kelvottomia ihmisiä. Äiti, kuinka sinä oletkin voinut!

Piina upotti kasvonsa kissan turkkiin ja nauroi niin että huone helisi. Hänellä oli kirkas nuori nauru, oli vaikea ajatella, että se lähti tuosta rasvaisesta vanhasta eukosta, joka kyykötti kynnyksellä, harmahtavat hiussuortuvat liehuen epäjärjestyksessä.

— Vanha hupsu, alkoi Mäkimatkan rouva.

Piina vaikeni silmänräpäykseksi ja katsahti kissan niskan yli rouvaansa. Mutta rupesi samassa taas nauramaan. Rouvakin nauroi nyt. Ja ennen pitkää nauroi Somerin emäntä. Elämä kävi samassa hetkessä Sylvillekin köykäiseksi. Mikä sen oli sanonut, että ihmisellä piti olla paha omatunto? Hauskaa oli elää. He nauroivat kaikki kolme niin että kyyneleet nousivat silmiin. Entä sitten, jollei Fedja enää pitänytkään! Pitäköön lapsentytöstä, jos haluaa.

— Vanha hupsu, sanoi Mäkimatkan rouva vihdoin palvelijattarelleen, — nouse pois siitä äläkä puhu tyhmyyksiä. Anna lasten tulla sisään ja peitä jalkani.

Hän kallistui vuoteeseen, eukko, yhä nauraen, asteli pitkin harppauksin yli permannon, asetti kissan sänkyyn ja peitti emäntänsä. Ovi lensi auki, lapset tölmäsivät huoneeseen ja karkasivat heti vuoteen ympärille. Oikeastaan molemmat tytöt työnsivät edellään veljeään. Pieni Lauri aielehti kankeana ja ajatuksissaan, tyttöjen hyppiessä kuin perhoset.

Pappilan lapset leikkivät nykyään sellaista leikkiä että tehtiin arkkia, armoistuinta, kynttiläjalkaa, pöytää ja kaikkinaisia verhoja ja pappien pukuja. Jeremias leikkasi tarpeet pahvista ja paperista, liimasi kappaleet kokoon ja maalasi kultavärillä, sinisellä ja punaisella. Jeremian isäkin tuli usein auttamaan ja opettaja-täti neuvoi Haagaria ja Lyydiaa neulomisessa. Enkelit olivat hyvin vaikeat tehdä. Jeremias oli käskenyt Irjaa olemaan hiljaa, että hän leikkaisi enkelien kasvot Irjan kasvojen mukaan, mutta kauniimmiksi. Oli hyvin hauskaa. Opettaja-täti torui, sillä lapset olisivat aina leikkineet. Jeremiaalla oli melkein kuumetta, Jeremian isä oli hänestä levoton.

— Laurista tulee pappi, selitti Somerin pikku poju, yhtäkkiä vilkastuen.

Tytöt kerjäsivät mummolta kankaita ja tilkkuja.

— Pitää olla liinaa ja valkeaa kallista liinaa ja kerrattua liinaa… ja otsakruunu, johon kirjoitetaan… kirjoitetaan… toimitti Irja, muistamatta pääasiaa.

— »Herralle pyhitetty»! sanoi Lauri.

— Mutta Jere on ylipappi! kohotti nyt äänensä kuuluville pieni Siiri.

— Mummo antaa liinaa ja valkeaa liinaa ja silkkiä… Antaahan mummo!

Koko kirkonkylä puhui siinä muiden tapahtumain sivussa pappilanlasten oudosta leikistä. Eivät yksin Sylvi Somer ja hänen äitinsä ihmetelleet, mitä mahtaa tulla Jeremias Nahisesta. »Herralle pyhitetty» oli pienen Jeremiaan isä vastannut heille täynnä hellyyttä. Mutta pitäjän naiset olivat ravistaneet päätään ja kuiskanneet: »se lapsi ei elä kauan».

— Rouva antaa silkkivaatteensa sieltä kaapista, esitti Piina yhtäkkiä kekseliäästi. — Ovat viidenkolmatta vuoden vanhat, mitä niistä enää säästää. Siellä on vihreitä, sinisiä ja punaisia…

Eukko oli jo ovella, mutta Somerin emäntä pani vastaan. Ei äidin kokonaisia pukuja. Tokihan nyt oli tilkkujakin. Ja lapsethan jo olivat saaneet niin paljon.

Lasten penkoellessa erinäisissä tilkkupusseissa, puhelivat äiti ja tytär miehistä, jotka olivat lähteneet salaperäiselle matkalle. Äiti oli levollinen ja vakuutettu heidän pikaisesta palaamisestaan. Hän selitti myöskin iloisesti, että Sylvistä ja Toivosta vielä tulee onnellinen pari. Talonpoikainen rakkaus on aina hyvin uskollista.

Sylvi istui ja katseli ulos.

— Tuonne he menivät, pääsi häneltä tuskin kuuluvasti.

Hänen pieni poikansa tuli silloin hänen luokseen, kalpeat kasvot katsellen sinisen vaatteen alta, joka leikissä oli kääritty hiipaksi hänen päähänsä.

— Minne isä ja Arvo eno menivät? kysyi hän pää kallellaan, itku äänessä.

Äiti huomasi ajatelleensa ääneen, otti pojan polvelleen ja rupesi iloisesti puhumaan:

‒ Tuonne vaan jäälle. Siitähän mekin ajoimme laskiaisena, eikö kultu muista? Pian he palaavat. Katsos varpusia. Annammeko varpusille vähän leivänmuruja, annammeko?

Poikanen katseli hetken lintuja, jotka hyppelivät sireenipensaan oksilla, mutta käänsi samassa silmäteränsä järvenselän kaukaista valkeutta kohden.

— Äiti, Liisa sanoo, että isä ja Arvo eno pannaan vankeuteen, jos he palaavat!

Lapsi kätki kasvonsa äidin olkapäätä vasten ja sen pehmoinen, vielä jänteetön ruumis kudotussa puvussaan lysähti kokoon.

— Mitä äidin kultu sanoo? Mitä Liisa sanoi?

Poika nyyhki hetken ja purskahti sitten itkuun. Mahdotonta oli saada häntä toistamaan sanojaan.

Äiti ja isoäiti jäivät katsomaan toisiinsa.

Lapset kärsivät; eivät mihinkään he ole syypäät, mutta kärsivät. Oli omantunnon laita niin tai näin, mutta tämä kärsimys — kuka vastaa siitä?

* * * * *

Jonkin päivän miesten lähdön jälkeen oli Tuunan vanha isäntä pysynyt rauhallisena, mitään tiedustelematta. Sitten hän rupesi seisoskelemaan solassa navettansa ja tyttöjen kamarin välillä, katsellen jäälle. Sekä Riikka että Alma näkivät sen ja pysähtyivät seuraamaan mitä hän tekisi. Itse asiassa hänen katseensa jo moneen kertaan oli kysynyt heiltä, koska Somerin isäntä palaa, mutta kysymykset eivät olleet saaneet ääntä, Tuunan väet kun puhuivat vähän ja vanha kirkkoväärti kun erikoisesti karttoi ihmiskielen väärinkäyttämistä. Tuon helmikuunyön jälkeen oli Tuunassa puhuttu tavallista vähemmän. Vanhemman tyttären kasvot luutuivat luutumistaan, hän vuoroin hautoi sydämensä paisetta jollakin toivolla, vuoroin kovetti sitä epätoivolla. Ulkonaisesti valmisteli hän matkaa kaupunkiin tapaamaan Eino-Ilmaria ja Ollia perustellen matkaansa sillä, että heiltä ruokavarat jo ovat loppumassa. Alma valmisti häitään, kävi tapaamassa Helmisen Jennyä, ompelijatarta, ja odotteli sulhastaan. Tietäen kuinka Riikka oli tätä avioliittoa vastaan, ei hän puhunut hänelle suunnitelmistaan. Hääthän joka tapauksessa tulisivat pienet, ainoastaan lähimmät sukulaiset ja alustalaiset. Molemmat sisaret siis kulkivat omissa ajatuksissaan, toivoen, että jokin odottamaton apu saapuisi ja he pääsisivät selittämästä vanhalle isälleen, mitä oli tapahtunut. Ehkäpä Toivo ja Arvo Mäkimatka kuitenkin tulisivat kotiin. Ehkäpä he eivät pääsisi yli rajan, se kuului olevan hyvin vaikeaa. Ja aikansa silmäiltyään selälle, tulla kopisteli kirkkoväärti sauvansa varassa pihan piiriin, tuuheat valkoiset kulmakarvat törröttäen silmien yläpuolella, jotka uskollisen harmaina ja alati kirkkaina katselivat maailmaan. Hän oli jo yhdeksännelläkymmenellä, mutta Jumalan kiitos vielä täysissä sielunvoimissaan. Tyttäret hengittivät helpommin, kun näkivät hänen menevän huoneeseensa mitään kysymättä.

Yhtäkkiä hänessä tapahtui kuin taittuminen, sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Hän horjahti keskellä ateriaa suulleen pöytää vasten ja hänet oli talutettava vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa kipeä. Oliko hän jotakin kuullut? Olisi pitänyt kysyä, mutta kumpikaan tyttäristä ei saanut sanoja huuliltaan. Oli kai paras odottaa, että isä itse alkaisi.

Vanhus ei enää pysynyt alallaan. Hän käveli ja kopisteli, tyttäret pelkäsivät, että hän kaatua kupsahtaa metsään. Eräänä päivänä puki hän yhtäkkiä ylleen pyhävaatteet ja pesi silmänsä keskellä päivää. Silloin kysyi häneltä Alma, punaposkisena tullen navetasta, minne hän aikoi. Hän ei saanut vastausta, hän ehti riisua takkinsa, ripustaa sen naulaan ja asettua ompelukoneen ääreen, kun isä vihdoin tuli hänen luokseen ja vastasi:

‒ Kun eivät käy.

‒ Kutka? kysyi tytär, joka jo oli unohtanut kysymyksensä. — Keitä te tarkoitatte?

— Lapset. Pojan lapset. Eikä rovastikaan.

Almasta tuntui keventävältä saada puhua.

— Onkos teidän ikävä lapsia? Älkää sentään lähtekö ennenkuin ajavat auki tien. Ne ovat lapset nyt niin leikeissään, kun tekevät liitonarkkia. No, se Jeremiashan on sellainen erinomainen, sehän osaa kohta vanhan testamentin ulkoa ja tekee paraikaa liitonarkkia ja armoistuinta. Niin, ja lukevatkin kolme tuntia päivässä. Mutta minä hyppään Somerissa ja tuon lapset tänne. Paperistahan ne sitä, enkelejäkin Jeremias leikkaa paperista ja maalaa kultavärillä. Minä pistäyn pappilassakin, jos tahdotte. Kyllä kirkkoherra lähtee meille. Mikähän hänelle on mahtanut tullakin, kun ei ole käynyt.

Alma heitti neulomuksensa, peitti ompelukoneen esiliinallaan, kokosi langanpätkiä ja tilkkuja käteensä ja läksi muuttamaan toista esiliinaa. Kun hän oli saanut päällysvaatteet ylleen, seisoi isä portaiden edessä ja odotti häntä. Vai niin, vai aikoi isä mukaan. Koira tuli sekin. Neljä hevosta ajoi Tuunan navetasta lantaa pellolle. Riikka seisoi tunkion ääressä ja puheli voudille. Venäläisiä sotamiehiä, kymmenkunta, hiihti yli pellon. Sellaista huonoa se oli niinkuin harakan lento. Almaa nauratti, mutta isän muoto synkkeni, isä ei koskaan osannut katsella keveästi mitään asiaa. Miten kävisikään, jos sotamiehiä tuotaisiin kylään lisää ja pantaisiin asumaan heille Tuunaan. Silloin kävisi varmaan niinkuin Parannan isännälle oli käynyt.

Tytär asteli edellä ja isä hänen jäljessään. Oli leuto sää ja kevät tuulessa, joka lensi lumeen hautautuneitten aidanseipäitten yli. Koira ajoi takaa variksia, leikki ja piehtaroi. Tie oli astujille niin tuttu, ettei se antanut aihetta minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon. Sitäpaitsi tuntui kirkkoväärtillä olevan jotakin sydämellään. Tässä loppui puukuja. Tässä oli Mäkimatkan rakennusrykelmä, tässä kääntyi polku työväentalolle, tässä alkoi Somerin puukuja. Eikö tuolla tullutkin vastaan kirkkoherra? Todella, hän se oli. Vanha kirkkoväärti yskähteli ja jotakin liikutuksen tapaista pyrki hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut nähnyt sielunpaimenta kymmeneen päivään, hän oli viime pyhänä ollut kipeänä.

— Vai meillekö? huusi kirkkoherra iloisesti jo matkan päästä ja koivunvarvut löivät hänen lakkiaan vasten. — Kuinka erinomaista, että tapaan isännän. Minulla oli tässä juuri aikomus pistäytyä Huoposella, ottaa hänet mukaan ja sitten tulla Tuunaan.

Kirkkoväärti yski ja haki sanoja. Ilo kiskoi kyyneliä esiin rinnasta ja hän kiersi ja huppuroi lumessa, pääsemättä selville, mihin päin olisi paras lähteä, takaisinko Tuunaan vaiko pappilaan.

— Jumal'antakoon, lohkeni vihdoin hänen vanhanmiehen-suustaan, — tervetuloa vaan Tuunaan.

— Ei toki, sanoi kirkkoherra, katsellen korkeudestaan alas matalaan, jäntterään isään ja tyttäreen, — nyt mennään meille, kun tässä juuri lähellä ollaan. Kyllä siellä äidin pannu aina on kuumana. Ja sitten näette meidän lapset oikein kauniissa leikissä. Liitonarkkiahan he… Niin, en tiedä kenen päähän se leikki on tullut.

— Jeremiaksen, sanoi Alma Tuuna hymyillen — kenenkäs muun…

Ja hänen puhtaat punaiset poskensa helottivat.

— Niin, en tiedä. Kyllähän poika tuntuu Jumalan armoittamalta, mutta eihän sitä voi etukäteen tietää, voi koko kehitys siihen pysähtyä ja syntyä jotakin aivan tavallista. Pääasia, että tulisi kunnon ihminen… Kuinkas olisi, jos minä nyt käväisisin kauppiaalla ja ottaisin hänet mukaan pappilaan, ja te, arvon ystävät, jatkaisitte… Niin, Somerin lapset ovat siellä meillä myöskin…

Mutta Alma tahtoi lähteä hakemaan kauppiasta ja niinpä isä ja kirkkoherra menivät pappilaan.

Koko talo tuntui vilisevän lapsia ja heidän leikkiään. He ehtivät tuskin tervehtiä vanhoja ihmisiä, niin kiire heillä oli. Tytöt koettivat leikissä tarvittavia vaatteita, pojat häärivät liimapannun ja paperien ääressä. Joku viskasi ilmaan vaatekaistaleen, veto vei alas tärkeän paperipalan, nousi huuto ja melu. Tytöt riitaantuivat kauneimmista tilkuista, Haagar löi Irjaa, vaikka Irja oli suurempi. Äidin täytyi tulla väliin. Levottomat punaiset täplät paloivat äidin poskilla.

Isojen ihmisten päästyä saliin, otti kirkkoherra vaimoaan hartioista, katsoi korkeudestaan — sillä hän oli pitkä mies — hänen suuriin vakaviin silmiinsä ja lausui hymyillen:

— Tämä meidän äiti on hiukan levoton — ei pidä olla, äiti kulta. Hän on viime päivinä aivan muuttunut. Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman Jumalan tahtoa. Minä kerron arvon ystävillemme hänen huolensa, jahka kauppias ja Alma neiti tulevat. Kuinkas Tuunassa jaksetaan?

— Kiitoksia vaan, sanoi kirkkoväärti raskaasti. Ei elä eikä kuole meidän emäntä. Pitää tyytyä Jumalan tahtoon.

Hän alkoi nyt väännellä, yskiä ja kyynelöidä, ja ihmistuntijana huomasi Nahinen heti, että hänellä oli jotakin tunnollaan, antoi vaimollensa merkin ja vei vieraan suljettujen ovien taakse.

Vanhus pääsi vaivalloisesti alkuun. Niinkuin vanha kello ennen lyömistään ähkyy ja läähättää, niin hänkin venytteli suussaan epämääräisiä ääniä. Kahdesta asiasta hänen oli puhuttava.

Hänellä oli rahoja — ennen muinoin se olisi ollut hyvinkin suuri raha, nyt ei se ollut mikään niin suuri, kun kaikki oli niin kallistunut. Oikeudella se oli koottu. Silloin kun täällä hakattiin Mäkimatkan suuria metsiä, olivat tukkilaiset ottaneet maitoa — kymmenen penniä tuoppi ja sittemmin kymmenen penniä litra, halpaahan se oli, mutta siitä oli kuitenkin kertynyt jotakin. Ja sitten oli kerran myyty metsäpalsta ja lehmä, Omena oli myyty kaupunkiin ja ne rahat oli pantu talteen. Niin että se summa oli nyt kymmenen tuhatta. Isäntä oli alkanut koota tätä summaa vaimoansa varten silloin kun toinen halvauskohtaus tuli. Näytti siltä, että hänellä voi olla elonpäiviä vielä pitkällekin, kun on ruokahalu niin hyvä. Kun tuli vanhoilla päivillä tehtyä sellainen synti, että tuli otettua se nuori vaimo. Siinähän se pilaantui. Ettei joutuisi puutteeseen, jos sattuisi lapsille riita talosta — kuka ne lapset tietää, ne voivat olla riitaisiakin. Oli ilmaantunut sellaisia oireita, että hän, vanhus, pian pääsisi pois. No sellaisia vaan, että jalat alkoivat puutua ja silmät sammua. Johan oli aikakin. Niin että miten oli paras säilyttää rahat? Kotona ne aina olivat olleet, ei hän pankkiin ollut vienyt niitä, mitäs niistä koroista, sellaista syntistä se oli, että ihminen tahtoi enemmän rahaa kuin hänellä oli. Tärkeintä oli kuitenkin sielu. Sehän se menee iankaikkisuuteen.

— Niin, sanoi kirkkoherra hymyillen ja työnsi tuuheita viiksiään kahdenpuolen, — mutta raamatussakin käsketään nimenomaan kartuttamaan maallista tavaraa. Muistaahan isäntä vertauksen miehestä, joka meni ja kätki rahansa maahan. Ei, kyllä me panemme rahat pankkiin, että sairas saa korotkin eikä joudu puutteeseen. Meillähän on oma säästöpankki.

Pienen äänettömyyden syntyessä ravisti isäntä päätään ja hänen kulmakarvansa olivat huolestuneesti rypyssä. Ei, ei se sentään ollut omaa se raha mikä tuli yli, vaikka maailma olikin omistanut sellaisen tavan, että otti korot. Korot olivat pahan hengen keksintöä, sielunvihollisen.

Vanhuksen olisi tehnyt mieli puhua tästä asiasta paljon enemmän, mutta kirkkoherra hymyili sillä tavalla, että hän huomasi kirkkoherran menneen vastakkaiselle puolelle. Ja tiesi hän sen jo siitäkin, että kirkkoherra oli ollut perustamassa pankkia. Lisäksi saapuivat juuri kesken heidän puhelunsa kauppias ja Alma. Kuului kuinka ruustinna kehoitti Almaa menemään edellä ovesta. Kirkkoväärti oli tullut surulliseksi pankin vuoksi. Hän jo epäili, sanoisiko Nahiselle toisen asiansa. Se oli kuitenkin käynyt hänelle taakaksi, josta täytyi päästä. Niin hän siis hetkisen käänteli ja väänteli ja vihdoin alkoi. Kun puhuivat, että oli sellaisia maanpettureja, sellaisia, jotka saavat kovan rangaistuksen, sellaisia, jotka nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan. Ja kun puhuivat, että… eihän sitä tietänyt oliko se totta, mutta… eihän hän sitä uskonut eikähän se voinut olla totta: Somerin isäntä oli aina ollut vakava ja kunnollinen mies, sen saattoi sanoa, vaikka hän oma poika olikin. Arvo Mäkimatkasta sen paremminkin saattoi uskoa, vaikkei tosin hänestäkään. Mutta yhdessä he kumminkin olivat lähteneet. Kas, Somerin isäntähän oli kaiken talvea hankkinut rehua ja viljaa tälle venäläiselle sotaväelle ja Pietariinkin oli jotakin vienyt, koskapahan hän aina Pietarissa oli käynyt ja monta kertaa viipynyt hyvinkin kauan. Ja nyt hän taas oli lähtenyt ja oli jo kolmatta viikkoa poissa ja tytär, tuo Alma, puhui, ettei ollut lähtiessään tietänyt milloin tulee. Ja mitä ne ovat ne sellaiset, jotka nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan? Missä ne nousevat? Millä tavalla ne nousevat? Matkustavatko ne jonnekin muualle? Onko siinä sitten todella perää, että on sellaisia, jotka nousevat esivaltaa vastaan ja että niitä kohtaa elinkautinen vankeus Venäjällä?

Kirkkoherra oli käynyt vakavaksi ja tarkkaavaksi. Pian ei voinut kieltää, että hänkin oli kuullut salaperäisistä matkalaisista, jotka lähtivät liikkeelle yöllä, valepuvuissa, ja kulkivat olkikuormissa Ruotsin rajan yli, tai sitten peräti suksilla meren poikki. Puikoissakin niitä kuului kiertävän pohjan tietä ulkomaille. Santarmien käsiin oli moni joutunut ja hengellään saanut maksaa rohkeutensa. Eikä sitä mitenkään oikeaksi saattanut katsoa, että Suomen miehet sillä lailla panivat isänmaan alttiiksi vaaralle. Tiettyhän se oli, mitä siitä tuli maalle ja koko kansalle: täydellinen venäläistyttäminen. Ja kuka ne tietää, kutka niistä vankiloista elävinä pääsevät. Viattomat tietenkin kärsivät seuraukset seikkailijoiden teoista. Sillä mitäpä ne muutakaan ovat kuin seikkailijoita, jotka sellaisiin varomattomiin ja suorastaan rikollisiin tekoihin ryhtyvät.

Vanha kirkkoväärti kuunteli häntä valkoiset kulmakarvat tuuheana harjana silmien päällä, voimakas nenänvarsi täynnä ilmaa, jota hän sihisten veti keuhkoihinsa. Hänen vielä kirkkaat silmänsä tuijottivat levottomassa jännityksessä kirkkoherraan ja huulet painoivat pingoittuneina toisiaan. Kirkkoherra sitaisi harvinaisen pitkillä ja valkoisilla sormillaan hiukset ohimoiltaan, katsoi silmälasiensa alitse lempeästi vieraaseen ja tuli aivan hänen eteensä.

— Mutta eihän isäntä nyt sitä ajattelekaan, että ikämiehet ja kunnon ihmiset niille retkille lähtevät. Onhan Somerin isäntä ennenkin viipynyt ja vaikka nyt Arvo Mäkimatka ei ole tahtonut oikein asettua, niin eihän nyt hänkään toki. Pahanpäiväisten poikien ja ajattelemattomien retkiä ne ovat… Niin, niin, kyllä vain sitä sivistyneidenkin joukossa tavataan sellaisia, ja niitä ne kai pääasiassa ovat. Seikkailu on aina huvittanut sellaisia. Mutta luulen, että kauppias ja Alma neiti jo ovat tulleet ja minullakin olisi ystävilleni esitettävänä jotakin…

Tuunan isäntä yhä istui ja hänen ajettu, sileä leukansa värähteli. Kirkkoherra laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin auttaakseen sanoja esille. Vihdoin viimein sai vanhus suustaan:

— Ää… ää… ää… kaikki kumminkin sitä sanovat, että jo sitä Somerin isännältä peltipurkkiruuat ja kaupungin juomat loppuivat. Jos enää on hengissäkään.

Kirkkoherra painui vanhuksen puoleen.

— Hyvä ystävä, tiedättehän toki, mitä Somerissa tapahtui. Ettekö tosiaan? Kas, isäntä kai viivyttelee matkalla senvuoksi, että täällä kotona — no, kai isäntä sen nyt on kuullut? Tai arvaatte kuitenkin? No, käki on lentänyt leppälinnun pesään ja tekee siellä tuhojaan.

Kaikki vanhan miehen kasvoissa jännittyi. Vihdoin valui musta veri aalto yli hänen otsansa. Hän oli ymmärtänyt, miksi Somerin isäntä viipyi.

Hänen poikansa ei ollut mikään seikkailija. Häneltä oli mennyt koti ja kunnia.

Saatettiin nyt siirtyä kirkkoherran asiaan. Istuttiin salissa ja hopeinen kahvikalusto tuli monien pikkuleipien keskelle pöytään. Alma Tuuna oli kursailun perästä saatu sohvaan istumaan, Lennartti Mäkimatkan kihlattuna oli se paikka hänelle itsestään tuleva. Ruustinna istui hänen vierellään, posket punassa, otsalla, silmien yläpuolella pieni väreily, joka todisti hänen jännittynyttä mielentilaansa. Kirkkoherran katse seurasi häntä tyynenä ja hellänä — heidän harvinaisen hyvä suhteensa tunnettiin pitäjällä, niinkuin yksi sielu he olivat. Ruustinnahan ei ollut mikään kaunis, sellainen tummakulmainen, iloinen ja laulava ihminen hän oli, ja aaltoilevaa tukkaa hänellä oli niin paljon, ettei hän näyttänyt tietävän minne sitä olisi pannut.

Tuuli vingutti jotakin oksaa ikkunan takana. Lasten äänet kuuluivat seinien läpi. Salissa pöydän ympärillä kilisivät kahvikupit, keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Ruustinna puhui miltei yksinään, temmaten lauseen sieltä, toisen täältä. Alma Tuuna koetti tunkea isänsä kasvojen läpi, saadakseen tietää mitä hänen ja kirkkoherran välillä oli puhuttu. Kauppias tuijotti suurilla kalansilmillään eteensä kahvikuppiin, ikäänkuin hänelläkin olisi ollut jokin huoli. Kaikkien oli tukala olla. Yhtäkkiä puhkesi kirkkoherran kasvoille hymy, joka valaisi harmauden huoneessa kuin lamppu.

— Anna-Liisa, sinä! sanoi hän ja hänen tasaiset valkoiset hampaansa paljastuivat, — kerrommeko nyt ystävillemme huolemme? Asia on se, että minä olen saanut kirjeen, hyvin kovan kirjeen, ja se tuottaa meidän äidille päänvaivaa.

— Sydämenvaivaa se tuottaa! pääsi ruustinnalta melkein parahtaen ja kyyneleet olivat heti hänen silmissään. — Sinä olet niin varomaton… Mieheni on niin varomaton, kaikille pitää sanottaman totuus, kaikkien asioihin pitää sekaannuttaman!

— Mutta oma vaimoni, sinähän puhut niinkuin se mies, joka maailmassa teki ensimmäisen murhan: »Olenko minä veljeni vartija!»

Hän lievensi sanojaan lämpimällä hymyllä.

— Kyllä siinä jokin raja täytyy olla, jatkoi ruustinna. — Mitä pitäisit siitä, jos sinulle alituisesti tultaisiin puhumaan kaikesta mikä ei mitäkin miellytä.

— Mitä pitäisin? Olethan sen nähnyt: kirje, joka sinua niin on huolestuttanut, on minulle ollut täydelleen ilmaa.

— Ties mitä sinulle vielä tekevät pitkillä sairasmatkoilla, kun yksinäsi kuljet…

— Mutta Anna-Liisa!

Kirkkoherra vei, yhä hymyillen, käden povitaskuunsa. Silloin ruustinna säpsähti istualtaan ja alkoi koota kahvikuppeja. Kirje kädessä jäi kirkkoherra katsomaan häneen. Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa vetäytyivät ankaraan suruun. Ruustinna tunsi sen maahanpainuneiden silmäluomiensa alitsekin, jätti työnsä kesken ja painui takaisin istualleen. Äänetön pieni sananvaihto oli silmänräpäyksen aikana suoritettu näiden aviopuolisoiden välillä, jotka toisiaan niin rakastivat, vaimo oli saanut nuhteet ja hapuili takaisin tasapainoaan. Läsnäolevista oli Alma Tuuna ainoa, joka jotakin aavisti sohvatoverinsa mielentilasta. Kirkkoväärti ja kauppias odottivat jännittyneinä kirjeen sisältöä.

— Etkö antaisi meille toista kuppia, äiti? kysyi kirkkoherra ja hymyili taasen.

Ruustinna oli sekoittanut kupit, hänen muutenkin verevät kasvonsa vetäytyivät entistä punaisemmiksi hän pyysi hämillään anteeksi ja meni hakemaan toisia kuppeja. Ruokasalissa tavoittivat hänet pikkutytöt. Haagarilla oli hänelle jotakin sanottavaa, sitä, että — mutta kukaan ei saanut sitä kuulla! Sitä, että voisiko hän vielä tarjota Irjalle ja Siirille pikkuleipiä? Kyllä, kyllä, eivätkö lapset sitten olleet saaneet? Olivat, mutta Irja ja Siiri varmaan tahtoivat. Äiti punnitsi hetkisen, tytön kädet yhä kaulallaan: jos olisi ollut kysymys hänen omista lapsistaan, niin ei hän olisi heille antanut. Hänen silmänsä pysähtyivät Irjaan, joka tummansinisessä samettikoltussaan seisoi astiakaapin luona ja hypisteli hopeapaperista tehtyä tähteä.

— Pyysivätkö Irja ja Siiri? kuiskasi hän tyttärensä korvaan.

‒ Pyysivät.

— Tarjoa sitten heille, koska he ovat vieraitamme, teki äiti nopeasti johtopäätöksensä, — mutta älkää ottako te, jotka olette kotiväkeä.

Haagar irtaantui nopeasti äitinsä sylistä ja meni toimeliaana saliin. Sieltä hän toi leipäkorin, ja äiti kuuli hänen sanovan:

— Tee hyvin, Irja — sinä et saa mitään, sinä Lyydia, sinä olet kotiväkeä. Tee hyvin Siiri!

Sitten hän tuli tuomaan leipäkorin takaisin saliin. Hän oli kuin ilmetty äitinsä, voimakas ja aikaansaava. Ei värekään hänen kasvoillaan osoittanut, että hänen oli ollut vaikea kieltäytyä herkuista. Hänen pienet jäsenensä värähtelivät elämää, hänessä oli jotakin niin valmista, että olisi saattanut kuvitella hänen olevan kymmenen lapsen äitinä jossakin pienois-ihmiskunnassa. Nuorempi sisar, Lyydia, oli tullut ovelle ja taisteli siinä itkua vastaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi ollut vedota äitiin, mutta vanhempi otti häntä käsipuolesta ja vei hänet päättävästi ruokasaliin, missä Somerin lapset hyppelivät piparkakut käsissä, vaaleat kutrit liehuen. Äiti näki tämän kaiken ja hänelle tuli ajatus: niitä pitää lujilla, joita rakastaa, niiden antaa olla höllällä, joista ei välitä. Hän painoi samassa alas mielenliikutuksensa ja ymmärsi miehensä: hänen täytyi, jos hän rakasti seurakuntaansa, pitää sitä lujilla. Ja Jumalan palvelijana hänen täytyi rakastaa seurakuntaansa. Aviopuolisot vaihtoivat nyt katseen — se täytti kiitävän pienen silmänräpäyksen, mutta se riitti heille vakuuttamaan, että he taasen olivat yhtä.

Kirkkoherra ojensi nyt kätensä kirjettä kohti. Kaikkien vieraiden silmät riippuivat kiinni kuoressa, Alma Tuunan säikähtyneinä, kirkkoväärtin ankarina, kauppiaan ainoastaan uteliaina. Anna-Liisa Nahinen ei enää pelännyt. Hänen miehensä kohtalo kai oli sanoa ihmisille totuus, sanoa se siksi, että hän rakasti heitä.

Paperi kahisi, tuuli ikkunan takana itketti jotakin paljasta oksaa. Kirkkoherra alkoi hymyillen lukea ja hänen vaimonsa kuunteli hymyillen.

Sinä kirkon syöttiläs!

Huomaa tämä ensimmäinen varoitus! Valtionkirkon mädännäisyys on jo tullut puheenparreksi. Sen virkailijoiden pääharrastus on yksinomaan omien etujensa suojelemista. Hartaina kapitalismin puoltajina sekaantuvat he kaikkiin maallisiinkin asioihin ja pönkittävät rikkaitten oikeuksia jumalallisena maailmanjärjestyksenä. Keskiajan silmälasien läpi katselevat he maailmaa. Sinä, Kankaan seurakunnan syöttiläs, et muodosta mitään poikkeusta yleisestä säännöstä. Varo sinä pulleaa rintaasi ja kukkaroasi, sillä köyhälistön silmät ovat jo avautuneet eikä se enää aio alistua kirkon nöyriksi, kerittäviksi lampaiksi. Varo sinä, kun lähdet harjoittamaan noituuttasi kuolevien vuoteen ääressä. Moinen touhu ei enää menettele. Ennenkuin tiedätkään pamahtaa!

Kostaja.

Kirkkoherra taittoi kirjeen kokoon, pani sen kuoreen ja pisti taskuunsa. Värähtelevät liikkeet olivat palanneet hänen vaimonsa otsalle. Sekä vieraat että isäntäväet vaikenivat. Hetken perästä pääsi Alma Tuunalta ja kauppiaalta yhtaikaa huudahdus: kuka sen on mahtanut kirjoittaa? Ja he alkoivat vuoroin tuijottaa toisiinsa, vuoroin hymyilevään kirkkoherraan.

— Kuka kirjeen on voinut kirjoittaa?

— En tiedä, sanoi kirkkoherra. — Minulla ei pitäisi olla täällä keitään vihollisia.

— Kemppainen kuuluu uhanneen, huomautti kauppias. — Siitä, kun kirkkoherra julkisesti saarnoissa on puhunut viinanpolttoa vastaan.

— Ettehän, rakas ystävä, mahtane uskoa Kemppaisen kirjoittaneen tätä kirjettä.

— Ei, Kustaa ei osaa lukeakaan.

— Mutta jos se on veli? Sehän nyt on näillä mailla?

— Sekö kuritushuonevanki? Ei, kyllä tämä on jonkinlainen kynänkäyttäjä.

— Pitäjäänhän on viime aikoina tullut niin paljon vierasta väkeä.

Ruustinna keräsi ääneti kokoon kahvikuppeja, hänen kätensä värähtelivät astioiden kilahtaessa vastatusten, ikäänkuin äänet olisivat häneen ruumiillisesti koskeneet. Vaistomaisesti etsivät Alma Tuunan silmät kirkkoherran korkeaa rintaa, josta kirkkoherran puhuessa soi ikäänkuin jotkin urut. Kirkkoherrahan oli paremmin laiha mies kuin lihava, mutta vanhana voimistelijana oli hän hoitanut myöskin »pyhän hengen temppeliään».

Vaiettiin hetkinen. Sitten otettiin kysymykset uudelleen esiin. Taas vaiettiin ja taas kysyttiin.

— Niin, arvon ystävät, sanoi vihdoin kirkkoherra, tarkoitukseni ei mitenkään ollut vaivata teitä antamaan neuvoja. Tahdoin ainoastaan läheisimmilleni näyttää, mitä virtauksia liikkuu seurakunnassa.

Kauppias oli sitä mieltä, että kirje joka tapauksessa olisi näytettävä poliisille. Alma Tuuna pyysi ujosti ja kierrellen kaarrellen, ettei kirkkoherra vain puhuisi siitä kirkossa. Ihmiset ärtyivät kovin saarnoista. Kun kysyttiin vanhan kirkkoväärtin mielipidettä, ravisti hän ainoastaan päätään ja sanoi:

— Äää… äää… viimeiset ajat… maailmanloppu.

— En mihinkään minä aio ryhtyä, sanoi kirkkoherra ikäänkuin keskustelu nyt olisi ollut tyhjennetty ja piste pantava perään. — Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman taivaallisen Isämme tahtoa. Etkö, äiti, antaisi meille hiukan kahvia lisää!

Ruustinna nousi nopeasti ja koetti kahvipannua. Se oli jäähtynyt ja hän läksi viemään sitä keittiöön. Kirkkoherran mennessä puhelimeen, innostuivat Alma Tuuna ja kauppias jatkamaan arvelujaan.

— Kun minusta tuntuu, kuiskasi Alma, — että vaikka kyllä se on paha sanoa… Minusta tuntuu ihan, että se on… mutta älkää sentään puhuko kenellekään… Tai ehken minä… Ettehän sano kenellekään? Kanttoria minä ajattelen.

Hänen kuiskauksensa oli tuskin kuulunut, kun kirkkoherran askeleet jo likenivät. Kauppias ei enää ehtinyt vastata, mutta hänen suuret silmänsä olivat sanoneet, ettei olettamus ollut mahdoton.

Somerista oli soitettu lapsia kotiin. He eivät vielä olisi ehtineet, heitä puettiin yhä leikkiä varten. Lauri, joka aluksi niin oli iloinnut papintoimestaan, oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että hän on rumpali. Jeremias oli tutkinut tekstiä ja havainnut sellaisen virkamiehen asiaankuulumattomuuden. Lauri oli kuitenkin pysynyt päätöksessään ja seisoi peltipurkki köytettynä kaulan ympäri, molemmissa käsissä puulusikka. Hänen äitinsä muotilehdissä oli joskus ollut pojan kuva, pienen rumpalin, joka oli tehnyt häneen niin lähtemättömän vaikutuksen.

— Kaikki tavarat jäävät tänne! huusi Jeremias, posket kuumina. — Kaikki vaatteet ja sauvat ja tähdet!

— Ja jokainen tuo seuraavalla kerralla mukaansa kynttilän, selitti Haagar.

— Täytyy aina olla kaksi samanväristä vahakynttilää! kuului taasen Jeremiaksen kimakka, rasittunut ääni.

— Minä tuon Fedja-sedän kauniit kukalliset kynttilät! riemuitsi Irja.

— Ne nyt eivät ensinkään kelpaa! sai hän suinpäin vasten silmiä ja Jeremias paiskasi käsistään sakset niin että pöytä kolisi. — Älä tuokaan niitä!

Irja jäi hiljaisena seisomaan ja katseli häntä kulmiensa alta. Sitten hän kuin kissa karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi lyödä nyrkeillään. Jeremias ei lyönyt takaisin, vaan peräytyi. He kiersivät pöytää. Lauri rummutti lusikallaan peltipurkkiin ikäänkuin hän olisi säestänyt jotakin toimitusta. Haagar ja Lyydia panivat kokoon pukuja, läjäytellen niitä ilmassa niinkuin isot ihmiset pyykkiä vetäessään.

— Enkeli! huusi Haagar yhtäkkiä ja töytäisi heidän eteensä. — Kaadatte enkelin.

Jeremias pysähtyi pelästyneenä pöydän eteen enkelin ääreen ja selvä katumus kuvastui hänen kasvoillaan. Irja oli paiskautunut maahan ja itki.

— Minä en tule, minä en tuo mitään kynttelejä, jos te vielä, jos sinä vielä, niin minä… minä tapan sinut!

Isot ihmiset tulivat. Liisa oli jo ehtinyt Somerista tänne. Miksi Liisa oli itkenyt? Pappilan täti torui Jeremiasta siitä että Irja valitteli. Haagar selitti asiaa. Ähäh, se oli sinulle oikein! ajatteli Irja, Liisan vetäessä päällyskenkiä hänen jalkaansa.

Muutkin vieraat tekivät lähtöä. Hämärsi jo. Kauppias, joka oli kivulloinen mies, etsi uuninkylkeä ja pian olivat kaikki muut hänen ympärillään. Jokainen päästi vuoronperään hiljaisuuteen jotakin siitä mikä painoi hänen mieltään.

— Kyllä kai olisi aika jo, alkoi Alma Tuuna, sanoja etsien, — että isä heittäisi kirkkoväärtin toimen. Varsinkin nyt, kun… on tapahtunut yhtä ja toista. Riikka siellä meillä sitä ajattelee yötä päivää. Ettei kirkolle meidän tähtemme tulisi mitään. Kauppiashan olisi niin omansa siihen toimeen…

Kirkkoherra ja kauppias vaiensivat hänet yhteen ääneen. Sellaista kirkkoväärtiä kuin Tuunan isäntä ja tyttäret yhteisesti, ei ollut maan piirin päällä.

— Riikkahan toimen hoitaa… isän apuna, minä menen pian naimisiin.

Alma kangersi tätä sanoessaan, onnellisena sisarensa puolesta, jonka kiintymyksen kirkkoväärtintehtäviin hän tunsi.

— Mitä he oikeastaan tahtovat? lausui nyt vuorostaan kauppias. — Sitäkö, ettei kenelläkään olisi mitään omaisuutta? Mutta eihän omistaminen ole huoletonta, paljon vaikeampaa monesti on sen, jolla jotakin on kuin sen, jolla ei mitään ole.

‒ Äää… ää… äää… niin se on niinkuin tyttäreni sanoo: kauppias ottaa vain kirkkoväärtin toimen, puhui Tuunan isäntä. — Kun siellä Somerissakin nyt ovat asiat niinkuin ovat… Ei siksi, että ei Somerin isäntä mikään maankiertäjä ole. Mutta mitäpä puolta hänellä siellä nyt olisi, kun talo oli emännän. Sellaista se on, kun isäntä nai taloon.

Kirkkoherra selitti vanhalle kirkkoväärtille toistamiseen, ettei niin ihanteellista kirkon hoitoa kuin Kankaan pitäjässä tavattu missään.

Ruustinna oli seisonut urkuharmonin edessä, katse tähdättynä ristiinnaulitun kuvaan, joka riippui soittokoneen yläpuolella. Hän puserteli ja ojenteli ristiin liitettyjä käsiään ja puhkesi vihdoin puhumaan hiljaa sillä sointuvalla äänellä mikä on ominainen laulutaitoisille ihmisille:

— Sen minä vain tiedän, että minä tahdon rakastaa meidän pitäjäläisiä enemmän kuin ennen. Jos minä tietäisin, kuka on tuon kirjeen kirjoittanut, niin minä menisin hänen luokseen ja… ja… niin, jos hän olisi sairas, niin minä oppisin häntä, minä antaisin hänelle mitä ikinä voisin… Maailman koko onnettomuus on siinä, että se tahtoo olla tuomari. Minun on tuomio, sanoo Herra. Anteeksiannossa on ihmiskunnan ainoa pelastus.

Hän kohosi siinä puhuessaan ikäänkuin yläpuolelle maata ja kun kirkkoherra pani kätensä hänen olkapäittensä ympärille, olivat he kuin kaksi sisarsielua, jotka toistensa lentoa kannattaen kohoavat korkeuksiin.

Pimeni. Taulun tummalta pohjalta erottautui ristiinnaulittu. Jokainen läsnäolevista tiesi, että häntä kotona odottaa päivällinen ja kaikki mikä hänen arkeensa kuuluu, mutta jokin kumma voima piteli heitä yhdessä ikäänkuin he olisivat hakeneet turvaa toisistaan. Tunsivatko he näkymättömän nuotan silmukkain vetäytyvän kokoon ympärillään? Kirkkoherra vihdoin rikkoi hiljaisuuden:

— Äiti, emmekö jo syö ja vieraat tietysti kanssamme? Silloin vieraat läksivät.

Mutta seuraavaan neulomaseuran yhdessäoloon oli ruustinna valmistanut kokonaisen ohjelman.

Oltiin koolla Paanasella ja Emmikin oli kotona. Joka silmä tarkasti hänet kiireestä kantapäähän asti, löytämättä mitään näkyvää syytä siihen, että hän kaikella muotoa halusi vihkimistä ryssänsä kanssa. Tästä asiasta luonnollisesti ei käynyt puhuminen. Sensijaan puhuttiin Alma Tuunan häistä. Agronomi Mäkimatka oli vihdoinkin ostanut Maahisten kartanon, herra oli pudottanut viisikolmatta tuhatta ja kuului vielä antavan paljon huonekaluja. Heinosen Jenny ompeli Tuunassa. Agronomin piti heti päästä muuttamaan Maahisiin. Herra oli niin kyllästynyt oloonsa täällä, että hän kimpsuineen kampsuineen aikoi Ruotsiin. Paras olikin, sieltähän suku aikoinaan oli tullutkin. Kyllä oli paisumassa Alma Tuunasta suuren talon emäntä. Miten hän sellaisena osaisikaan olla. Mutta missä Tuunan tyttäret viipyivät? Somerin emäntäkään ei ollut tullut, ei taitanut enää olla niin hauskaa kirjurin seurassa, kuuluivat riitelevän. Lapsentyttö oli jo pantu pois, mutta hänen äitinsä mökkihän oli tuolla mäellä, kauanko siellä hyppäsi. Työväenlehdet olivat tehneet Parannan isännän sairaudesta hyvin surullisen uutisen, jossa pantiin hänen hulluutensa kirkon syyksi. »Tarttui omaan satimeensa» oli otsikkona ja sitten kuvattiin mikä vaikutus saarnalla oli ollut, nimittäin, että hurskas rusthollari ja manttaalimies vaahto suussa karkasi kirkonmäelle ja alkoi hyökätä ihmisten kimppuun kuin vesikauhuinen koira. Kyllä ne osasivat. Väitettiin, että nyt ruvettaisiin ottamaan joka talosta mies ja hevonen vallitöihin. Se se vielä puuttui. Totta se vain kuului olevan. Ja ajattelemaan se pani.

Ompeluseuratyöt olivat hajallaan ruokasalin pöydällä: paitoja, hameita, housuja, sukkia, kaikki sitä yksitoikkoista harmaata ja ruskeaa väriä, josta laupeuden käsityöt tavallisesti tehdään. Kanttorinrouva polki ompelukonetta, edessään kaksi kynttilää, joita täytyi siirrellä sen mukaan kuin työ valui toiselle puolelle konetta. Rouva Korpela seisoi hänen vierellään, odottaen, että hänen työnsä loppuisi. Heidän vaihtaessaan paikkaa ja kanttorin rouvan jäädessä solmiamaan langanpäitä, sanoi toinen toiselle:

— No, ne ovat nyt vankeina sekä Somerin isäntä että Arvo Mäkimatka — mahtavatko kotona tietääkään?

— Mistä sinä sen olet kuullut?

— Kuka sitä nyt kertoikaan, kuuluu olleen oikein lehdessä. Rajalla ne oli otettu kiinni.

— Mutta sittenhän sentään on niin kauan, kun nämä täältä läksivät. Ehkä huhu tarkoittaa Ahosta, kauppapalvelijaa, joka kuljetettiin putkaan jo täällä omassa kaupungissa.

— Niin, se on eri asia. Kyllä tämän pitäisi totta oleman.

— Vai niin, vai niin, siinä se nyt oli. Meidän isä aina onkin sanonut, että kyllä niiden vielä huonosti käy, kun sellaisille retkille lähtevät. Koko maan saattavat vaaraan…

Ruustinnan heleä ääni kajahti yhtäkkiä keskelle supattavaa salamyhkäistä puhetta.

Olet maamme, armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa. Joka niemeen, notkohon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa…

Hänen laulussaan oli tänään jotakin palavan harrasta, ikäänkuin hän olisi tahtonut polttaa pois näkymättömiä taudinsiemeniä. Jos olisi ollut kysymys virrestä, ei hän olisi voinut veisata sitä hartaammin. Opettajan rouva, postinhoitajatar ja apteekin neiti lauloivat hänen mukanaan, muut hymistivät joukkoon pätkiä säkeistä.

Ompelukone seisoi ja kanttorinrouvan jalat lepäsivät poikimilla. Hänestä ei laulu kuitenkaan ollut mikään pyhä eikä erikoinen, tavallinen maallinen laulu vain, ja hän alkoi edelleen kuiskuttaa rouva Korpelalle:

— Tarkastuksellekin kuuluvat nyt tulevan sekä Tuunaan että Somerille. Mieheni sanoi. Kuka ties vaikka vielä tulisivat muuallekin.

— Herra siunaa! pääsi rouva Korpelalta. — Meille kyllä saavat huoleti tulla, ei meillä mitään luvatonta pitäisi oleman.

— Eikä meillä.

— Mutta kyllä pitäisi varoittaa Sylviä ja Tuunan tyttöjä ja mäkimatkalaisia. Jos heillä olisi kirjeitä, tai jotakin muuta. Meidän pappa, Jumalan kiitos, on aina pysynyt erossa politiikasta.

Paanasen emäntä teki puhujille merkin, että he laulun aikana vaikenisivat. Yhä useampi läsnäolijoista oli yhtynyt säveleeseen ja ruustinnan voima, hänen siinä seisoaltaan laulaessa, kasvoi yhä. Viimeisen värsyn aikana saapuivat Tuunan tytöt. He astuivat huoneeseen kasvojaan pyyhkien, ei saattanut tietää koettivatko he pyyhkiä pois mielenliikutustaan, vai lumisadeko oli kostuttanut heidän silmänsä. Tiesivätkö he, että heidän veljensä oli vangittu? Tiesivätkö he, että santarmit saattoivat saapua heille kotitarkastukselle koska hyvänsä? Miksi he tulivat näin myöhään?

Laulun päätyttyä rupesi ruustinna puhumaan ohjelmastaan. Hän oli ajatellut, että parempiosaisissa kuitenkin oli hyvin paljon syytä katkeruuteen köyhän kansan kesken. Oliko ihme, jos maailmanlasten mielissä viha iti, kun kylmyys asui niidenkin sydämissä, jotka sanoivat itseään Jumalan lapsiksi. Mitä tekivät parempiosaiset köyhempien hyväksi? Ei riitä, että me neulomme muutamia vaatekappaleita — Anna-Liisa Nahinen käytti kaiken aikaa muotoa me, koska hän tunsi olevansa rikollisista suurin, hän, papin rouva, — meidän täytyy astua ulos mukavuudestamme ja lähteä antamaan tietojamme meitä köyhemmille. Hän oli ajatellut, että ompeluseura voisi jakaa keskenään kirkonkylän työläisperheet, jokainen ompeluseuran jäsen sitoutuisi säännöllisesti käymään määrätyissä perheissä ja ohjaamaan perheen äitiä sekä auttamaan, missä tarvis oli. Mitä arvoisat läsnäolijat tästä ajattelevat? Eikö todella ole paljon syytä meissä itsessämme?

Minä olen ajatellut näitä asioita yötä ja päivää… En tiedä, on niinkuin jotkin maanalaiset vedet murentaisivat pohjaa, jolla me seisomme. Tai oikeastaan niinkuin jokin maanalainen tuli palaisi allamme. Olen ajatellut sinne ja tänne. Tulen siihen johtopäätökseen, että meidän täytyy rakastaa enemmän. Emmekö voisi keskustella tästä asiasta?

Hän kuvitteli innoissaan riistäneensä läsnäolijat mukaansa. Itse asiassa kaikki vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen kitinä ja langanpäiden hiljainen narina, kun niitä vedettiin läpi kovien valkaisemattomien kankaiden. Ainoa, joka katseli puhujaa kasvoihin, oli Alma Tuuna.

— Minä olen niin paljon ajatellut, jatkoi papinrouva palavin poskin, — ja minusta tuntuu, että ensimmäinen käsky sittenkin on: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä parjaavat ja vainoavat. Jos me ihmiset alamme kostaa ja tuomita, niin rikokset aina kasvattavat uusia rikoksia… Eikö ole niin? Emmekö voisi keskustella näistä asioista.

Hänen miehelleen tullut uhkauskirje oli luonut hänen mieleensä pohjan näille ajatuksille. Ne olivat niin kokonaan täyttäneet hänet, ettei hän saattanut laskea, miten kylmä oli se kuulijakunta, jolle hän tarjosi sydämensä. Kankaat heilahtelivat, saumoja käänneltiin polvien päällä, ompelukone alkoi hiljalleen työnsä.

— Niin, keskustellaan vain, sanoi kanttorin rouva. — Kyllähän rakkaus on ensimmäinen käsky. Siksipä minä tässä juuri rouva Korpelalle sanoin, että pitäisi varoittaa naapuria, jos häntä uhkaa vaara.

Ruustinna oli, tottumattomana tämäntapaiseen keskusteluun, istuutunut Alma Tuunan viereen eikä pieneen hetkeen kuunnellut.

— Kyllä minä puolestani olen valmis menemään mökkeihin mäessä, sanoi opettajan rouva huolestuneena niinkuin aina. — Siinähän niitä on koulun takana. En minä ole niissä käynyt, paha se on ollut. Tulisivat vähän suuremmiksi ne lapset.

Opettajan rouva oli epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, mitä pitäjässä oli nähty. Opettaja raukka sai tuskin yhtä lämmintä ateriaa päivässä ja minkälainen lienee sekin ollut, kun pöytään tuli. Mutta siksi toiseksi oli vaimon vaikea ehtiäkään mitään valmistaa, kun oli yhdeksän lapsen äiti eikä opettajan palkka semmoisessa väessä niin suuri ollut. Kaikki läsnäolijat ajattelivat itsekseen, että mitä tuokin työväenmökeissä ohjaa, jos sinne meneekin. Oli pitkä, painostava äänettömyys.

— Niin, jatkoi kanttorin rouva, — ehkä tämä tuleva Maahisten emäntä ja Riikka jo olettekin kuulleet ne uutiset, mistä minä ajattelin varoittaa.

Huhut oli kuultu Tuunassa, sekä se että miehet olisivat vangitut kuin sekin, että pian saattoi odottaa kotitarkastusta.

— Ei ne meiltä mitään löydä, kun ei meillä mitään ole, selitti Alma hymyillen.

Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen. Vanhempi sisar ei hymyillyt.

— Niin, mutta jos sattuisi kuulustelussa jotakin ilmenemään, sanoi kanttorin rouva. — Ne kai pitää tarkan kuulustelun.

Poliisin rouva oli läsnä, mutta häneltä ei mitään kysytty, hän vaikeni aina säikähtyneenä, eikä yleensä tietänyt miehensä asioista. Huonot olivat heillä välit.

— Täytyy punnita mitä sanoo, huomautti Paanasen emäntä. — Ettehän te taida tietääkään, minne miehet ovat menneet.

— Emme tiedä, vastasi Alma surullisesti. — Emme mitään tiedä.

Sisar istui hänen vierellään kankeana ikäänkuin hän olisi niellyt seipään, huulet lujasti koossa. Kaikki saattoivat nähdä, että hän jotakin tiesi. Ruustinna nousi nopeasti, kiiruhti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Se suututti useita läsnäolijoista, sillä he kyllä huomasivat, että ruustinna tahtoi pidättää häntä puhumasta. Ikäänkuin he olisivat olleet ilmiantajia, joilta täytyi asioita salata. Peläten että Riikka rupeaisi puhumaan, jatkoi Alma:

— Yöllä he kyllä läksivät, mutta vain siitä syystä että ennättäisivät päiväjunaan. Mitäs he Ruotsista? Ei meillä sinne mitään asiaa ole. Somerin isäntä ei tahtonut jäädä kotiin, Pietariin hän tietenkin on lähtenyt, siellähän hänellä on paljon tuttavia. Ja Sylvin omaisiakin.

Ruustinna vei vanhemman Tuunan tyttären syrjään ja rupesi puhumaan hänelle rakkaudentyöstä, jonka hän aikoi koettaa järjestää kautta pitäjän. Hänelle oli tullut sellainen hätä, heidän täytyi koettaa estää vihaa leviämästä, varmaan se pian olisi liian myöhäistä. Mutta pieni Emmi Paananen, joka käsityökoulussa oli oppinut sievästi neulomaan pukunsa ja joka viime aikoina oli katkeroitunut pilkatun rakkautensa tähden, tuli heidän luokseen ja sanoi suoraan vasten kasvoja:

— Saksaan ne ovat menneet, teidän miehet. Sinne on mennyt monta sataa miestä. Ettekö te sitä tiedä?

Hän katseli, vadelmanväriset huulet auki, läpitunkevasti Riikkaan ja odotti vastausta. Mutta Riikka oli täysin rehellinen sanoessaan:

‒ Sitä minä en usko. Mitä he Saksassa? Sanotaan että heidät olisi otettu kiinni rajalla. Mutta sitä minä taas en myöskään usko. Somerin isäntä on monta kertaa mennyt Venäjän rajan yli ja se toinen kai meni Helsinkiin.

— Mitäkö he Saksassa? Hannanhan, aikovat mennä Venäjää vastaan. Mutta siinä he kyllä saavat kuonoonsa.

— Kuka nyt sellaisia ajattelisi? pääsi Riikalta rehellisesti. — Sellaisia nyt ei kukaan järkevä ihminen ajattele.

Hänen mieleensä kuitenkin hiipi, että Arvon päähän kyllä saattoi johtua mikä hyvänsä, vaikkapa se, että kärpänen voisi tuhota härän.

— Suomalaiset aikovat hyökätä Pietarin kimppuun ja tehdä siitä Suomen kaupungin! huusi Emmi.

Puhe huoneessa päättyi. Kaikkien mieliin johtui mitä siellä käyneet miehet olivat kertoneet keisarikaupungista. Kuinka siellä sai päiväkausia kävellä ilman että kaupungista tuli loppua, kuinka…

— Ole sinä vaiti, sanoi Paanasen emäntä tyttärelleen ja pani hänen käteensä tyhjät teekupit. — Mitä hulluja.

Ilta kului vailla sitä rauhallista pikkupuhelua, mikä oli ruustinnan toimeenpanemille ompeluseuroille ominainen. Kankaan kirkonkylän naiset antoivat toisilleen salapistoja ja lausuivat epäileviä viittauksia. Ruustinna tunsi salaisen epäsovun särinän ilmassa eikä enää ottanut esille kysymystä rakkaudentyön järjestämisestä. Opettajan rouva huomautti vielä kerran, että eikö siitä tulekaan mitään siitä opastelemisesta mökeissä, hän puolestaan kyllä on valmis… Mutta hänen harrastuksensa pikemmin kaasi asiaa kuin auttoi sitä eteenpäin ja se tukahtui omiin kapaloihinsa. Se hengellinen laulu, jonka Anna-Liisa Nahinen lopuksi viritti, ei jaksanut yhdistää eikä sovittaa mieliä.

Kun tienhaarassa Mäkimatkan luona pappilanrouva ja Tuunan tyttäret olivat jääneet kolmisin, otti Anna-Liisa Nahinen Riikka Tuunaa käsipuolesta ja rupesi varoittamaan häntä. Ei saanut panna miesten henkeä alttiiksi kertomalla mitä heistä tiesi. Sellaisia epäluotettavia ihmisiä kuin siellä tänäänkin oli ollut. Kanttorin rouva ja rouva Korpela saattoivat ajattelemattomuudessaan puhua asiat poliisille, silloin… Ja pieni Emmi saattoi lörpötellä kaikki sulhaselleen, niinkuin hän varmaan tekikin.

Riikka Tuunan käsi kangistui naapurinrouvan kädessä. Vai hänkin kehoitti häntä valehtelemaan — sellainenko hänkin oli.

— Salaisuus on salaisuus, kuiskasi ruustinna sisarusten välillä kävellen. — Ei mikään jumalallinen eikä inhimillinen laki käske sitä paljastamaan… Salaisuus on pyhä.

— Teidän sananne olkoon jaa jaa ja ei ei, vastasi Riikka, hilliten itseään. — Se on minun ensimmäinen käskyni, mitään muuta ojennusnuoraa ei minulla ole. Minä voin sanoa, että tiedän, mutta en sano. Mutta sitä minä en tee, että kieltäisin tietäväni, jos jotakin tiedän. Jollei ihminen itse ohjaa elämäänsä, niin elämä alkaa ohjata häntä.

— Tuollainen hän on, puuttui nyt Alma puhumaan. — Hän syöksee meidät tuolla puheella vielä onnettomuuteen.

Riikalta pääsi kova naurahdus.

— Totuus ei pala tulessakaan, sanoi hän äänellä, jolla lausutaan kirjoitus liehuvasta lipusta.

Ja hetkeksi tunsi hän lievennystä siinä paiseessa, joka tykki hänen rinnassaan yötä ja päivää. Kun vain lujasti piti kätensä totuuden ojennusnuorassa, niin saattoi turvallisesti astua pimeyttä kohden.

— Koskas sen kotitarkastuksen pitäisi tulla? jatkoi hän. — Minulla olisi jo kiire meidän koululaisemme luo. Mutta minä en mene ennenkuin ne poliisit ja santarmit ovat käyneet, en tahdo, että meidän talossamme valehdellaan.

‒ Riikka! sanoi Alma.

Ja Anna-Liisa Nahinen sanoi samassa hengenvedossa:

‒ Ei minuakaan ole ennen syytetty valheen suosimisesta.

Astellessaan siinä tähtitaivaan alla nämä naiset erosivat kahteen leiriin. Riikka Tuuna jäi yksin ja yksinään astui hän sisään kotiportistaan, sillä hänen sisarensa meni tietysti lohduttelemaan ruustinnaa, joka taisi itkeskellä.

Kova ja kylmä oli Riikka Tuunan sydän, kun hän ajatteli Arvo Mäkimatkaa. Sellaiset hänen piti heille tehdä, tuottaa kotitarkastukset ja muut. Ja aivan sulan suotta: oman päähänpistonsa vuoksi, päähänpistot olivat aina olleet hänen huvejaan. Arvo tietysti oli houkutellut mukaansa Toivon. Olipa hyvä, että sovinnon sana oli jäänyt hänen ja Arvon välillä lausumatta.

Tuunan tyttäret nukkuivat seuraavan yön vain puolella silmällä, sillä kotitarkastus saattoi tapahtua myöskin yöllä. Sydän jäässä laskeutui vanhempi ahtaaseen sänkyynsä, joka vaikutti miltei ruumisarkulta. Hyvä oli, että sovinnon sana jäi lausumatta! hokivat hänen huulensa. Hänen jääsydämensä sanoi: onko hänet otettu kiinni rajalla, onko hänet teljetty vankilaan, onko hänet ehkä jo surmattu? Ja kun hän ajatteli, että Arvo olisi surmattu, oli kuin hänen sydämensä olisi lävistetty jollakin terävällä. Kipu ei ollut niin selvä kuin tunto siitä, että hänen elämänsä alkoi valua pois. Hiljalleen voima nyt vuotaa häneltä kuiviin, ilman sovinnon sanaa hänen on astuttava sinne, missä katumus on myöhäinen. Onko Arvo heti kuollut, vain onko hän jäänyt kitumaan? Kellä oli tuntoa nostaa kätensä jotakin niin kaunista vastaan kuin Arvo Mäkimatka. Vaikkei olisi ollut tuntoakaan, niin olisihan pitänyt olla silmää. Tai ehkä ovat panneet vankilaan… siellä hän kiertää kuin suuri lintu, joka ei voi levittää siipiään. Kuinka he ovat uskaltaneet? Leikkitoveri, leikkitoveri, missä hän oli, eikö hän koskaan tulisi?

Riikka Tuuna ei itkenyt — helppoapa olisikin sitten ollut! — mutta hänen tunteensa syöksähteli kuin kuuma suihku ylös rintaan. Lapsuudenystävä oli häntä niin likellä, että hän tunsi tuoksun hänen hiuksistaan ja kosteuden hänen huulistaan. Ihanin Jumalan luoduista oli Arvo, Jumalan oma perikuva, Jumalan oma valittu. Jumala oli lähettänyt hänet maan päälle… Riikka Tuuna ei uskaltanut liikahtaa. Hän vapisi kuin Jumalan kasvojen edessä. Tämä kipeä onnenhetki oli samassa ohi. Oliko se ollut pitkä vaiko lyhyt? Seurasi taas loppumaton harmaa hetkien sarja, jolloin hän syytti Arvoa, näki hänessä vain kelvottomuutta ja vakuutti itselleen olevansa hänestä kokonaan erossa. Hän pääsi niin pitkälle, että hän saneli itselleen: istu, istu tyrmässä, mitä läksit… Mutta samassa hän vihasi itseään niin että hän sanoi Jumalalle: hylkää minut, syökse minut kadotukseen. Tällä lailla hän kamppaili. Eikä vain yhtenä yönä, vaan yökaudet.

Niinä päivinä tapahtui, että suuri musta risti sanomalehdissä ilmoitti maailmalle »maanviljelijä Topias Parannan Helsingistä pitkän sairauden jälkeen päässeen taivaallisen Isän kotiin. Eivät tämän nykyisen ajan vaivat ole mitään sen kunnian rinnalla, joka teille ilmoitetaan.» Maailma tuskin lienee kiinnittänyt suurempaa huomiota ilmoitukseen enempää kuin siihen raamatunlauseeseenkaan, millä leski, Josefiina Paranta oli itseään lohduttanut. Mutta sensijaan pysähdytti kuolinilmoitus hetkeksi koko Kankaan pienen yhdyskunnan. Oli kuin tämän kuolinilmoituksen takana olisi ollut jokaisella omainen. Parannan isäntä oli niitä harvoja ihmisiä, joista ei kenelläkään ollut sanottavana pahaa sanaa. Olisi niitä ollut joutilaampiakin miehiä menemään. Kaikkien mieleen johtui kuinka hän epätoivossaan oli tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja luullut joutuneensa hämähäkin verkkoon. Sellaisessa verkossapa tässä jokainen pian oli, ettei tietänyt miten oli turvassa järkensä puolesta. Topias Parannan risti asettui enteeksi jokaisen eteen ja vaikutti, että monet joutuivat suorastaan jonkinlaiseen mielenmuutokseen, ainakin hetkelliseen. Kyllä kai metsänraiskaus ja juoksuhaudat tulisivat tännekin kirkonkylään, miksikä tätä säästettäisiin. Maahisten kartanon pellolle jo kuuluttiin panevan rautatiekiskoja.

Tuunan vanha isäntä ryhtyi, pitkän aikaa istuttuaan ääneti ja nyökyttäen päätään, toimeen, johon ei hän ikinä ennen ollut ryhtynyt. Suuren mielenliikutuksen vallassa hän soitti pappilaan ja piti änkyttäen seuraavan puheen:

— Äää-ää mahtaako… mahtaako kirkkoherra olla siellä kotona? Ki-ki-kirkkoherra… Ääää-ääää… Täältä Tuunasta. Äää-ää-ää se-se on päässyt… pää-pää-päässyt pois Pa-pa-paranta. Ääää-ää-ää sitä minä… Lele-lehdessä se on. Tuo ty-tyttäreni… ty-ty-tyttäreni vvvasta luki. Äää-ää-ää p-pitäisi o-olla se-se-seppele elikkä kkranssi ja lleveät na-na-nauhat ja ku-ku-kultakirjoitukset. E-e-että kirkkoherra toimittaa vaan. Ja se sa-sa-saa maksaa. Ja minä panen kanssa. Ky-kykymmenen markkaa minä panen. Ja tarttee ottaa le-leveät nauhat. Mi-mi-minä panen ty-ty-tyttäreni tuomaan ra-ra-rahat. Ma-ma-maahanpanijaiset on jo pypyhänä. Hy-hy-hyvää voimista sitten vaan.

Kuin ankaran ponnistuksen perästä lysähti hän tuolille.

Hän itkee, ajatteli hänen vanhempi tyttärensä mennessään läpi huoneen… Minä en osaa, minä. Pitkä Milja tuli ovelle ilmoittamaan, että sauna on valmis.

— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. — Minä tulen heti perässä.

— Le-ve-ät nauhat, änkytti isäntä vieläkin itsekseen, viistosilmäisen palvelustytön tarttuessa hänen käsipuoleensa. — Kyllä hän ne ansaitsi, jos kukaan… Leveät silkkiset nauhat… Kunnan… kunnan puolesta…

* * * * *

Alma Tuuna ei vielä ollut käynyt Maahisissa ja hänen sulhasensa tuli lauantaina varhain häntä noutamaan. Se oli etukäteen sovittua, Alma oli pukeutunut siniseen kotikutoiseen pukuun, joka kahisi uutuutta ja kankeutta, ja väri hänen puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä rakastettu mies istui. Isä ja Lennartti puhuivat taasen Parannan isännän kuolemasta, muustahan ei isä enää puhunutkaan. Kirkkoherra oli sanonut, että hänen piti haudalla seppeleen nauhoista lukea mitä niihin oli painettu ja näitä sanoja hän nyt lakkaamatta mielessään kävi läpi. »Topias Parannalle, kunnon kansalaiselle ja isänmaan pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta… Autuaat ovat puhtaat sydämestä…» Tämä raamatunlause kyllä meni, mutta mitä toiseen nauhaan oli pantu, oli paljon vaikeampaa. Suorastaan pelotti, että mitenkä sen saa sanotuksi. Olihan tässä nyt sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä puhellessaan tulevan vävypoikansa kanssa nyökytteli, ravisteli päätään ja kyseli kaikenlaista. Lennartti Mäkimatka vastasi kärsivällisesti, vaikka hän mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he Alman kanssa pääsisivät olemaan kahden. Tämän tunsi Alma selvästi. He ikävöivät toisiaan niinkuin ikinä kaksi rakastavaista, joita väkivallalla pidetään erossa toisistaan. Alman silmät pysyivät kainosti luomien alla eikä Lennarttikaan katsonut suoraan häneen. Kuitenkin näkivät he vain toisensa. Tällaista kaipausta eivät he olleet tunteneetkaan niinä aikoina, jolloin he joka päivä näkivät toisensa — senjälkeen kun Lennartti muutti kartanolleen, olivat he joutuneet tuntemaan eron. Alma laski mielessään kuinka monta viikkoa siihen oli, jolloin he olisivat mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi erilleen. Ei matkoillekaan saa Lennartti lähteä. Toivo teki pahasti, kun aina matkusti ja jätti Sylvin yksin. Ihmiset sanovat, että Lennartilla on ruma leuka, mutta se on kaunis, juuri sitä hän vielä kerran oikein taputtelee. Lennartti taas ajatteli kaikkea uutta, mitä hän Almalle näyttäisi heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö Alma kartanoa liian komeana? Mitä hän sanoisi vuoteista, jotka olivat maksaneet liki viisisataa markkaa kappale? Hyvä niissä oli nukkua, vastaiseksi oli toinen tyhjänä ja odotti Almaa. Mitä Alma siitä sanoisi, että sulhanen oli ostanut vaunut? No, eivätpä nuo niin kalliit olleet, vaikkapa jäisivät museoesineiksi taloon, tuhat markkaa valjaineen päivineen. Mutta ehkäpä tyttö niihin vielä tottuukin. Tuo sininen onkin hänellä kaunista, pitää peräkamariin ostaa siniset huonekalut, se on sitten emännän budoaari. Maahisten emäntä — se on uutta aikaa se, että Maahisten armosta tulee emäntä. Ja siellä missä ennen on puhuttu vierailla kielillä, puhutaan nyt kansan kielellä. Kuinka onkin mukava luomi tuossa tytön leukapielessä. Hän nyppii siitä pois haivenia, mutta sitä ei hän enää saa tehdä. Se on Alman oma pieni tuntomerkki, jommoista ei ole kenelläkään muulla. Mutta mitä se tyttö nyt viivyttelee, miksei tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on tänään rinnassa äitivainajansa kultaneula… Ja nyt hän otti äitivainajansa valkoisen silkkihuivin. Hartiat ovatkin sen peittäminä melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo lähdetä?

— Tulee… tulee, sanoi vanha kirkkoväärti, — seppele kunnan puolesta. Oikein kaunis, silkkiset nauhat, niihin painetaan: viimeinen tervehdys, autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä…

‒ Rupeaako tuo minun hevoseni tuolla…! keskeytti Maahisten agronomi ja nousi katsoakseen ulos ikkunasta. — En pannut talliin, kun ajattelin, että heti lähdettäisiin.

— E-e-eihän toki ilman kahvia, sanoi vanhus.

Riikka toi kahvia. Ikkunasta saattoivat he kaikki nähdä, että hevonen malttamattomasti kuopi maata, valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli sulhanenkin. Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa oli jotakin yhtä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat olivat nähneet hyviä päiviä ja molemmat halusivat karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen elämään. Agronomi nousi ottamaan kahvia ja hymyili niin että leuka työntyi entistäkin enemmän eteenpäin, peittäen ylähuulta.

— Älä sinä, Riikka, enää käy laihemmaksi, menet poikki!

Riikka Tuuna pusersi kokoon huuliaan.

— Niin, niin, minähän olen luvannut naittaa sinut, jatkoi agronomi.

Alma tuli sisään, yllään kudottu harmaa villaröijy, päässä karvalakki. Lennartti Mäkimatkan pienet siniset silmät kipunoivat iloisesti ja hän tunsi halua hyppiä yhdellä jalalla ja soittaa harmonikkaa. Myöskin kieppui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä kirosanoja. Mitenkä nuo vanhat ihmiset viitsivätkin käydä noin juhlallisiksi niinkuin tuokin Tuunan äijä? Oli aivan kuin hän olisi tuskassa ja hiessä valmistautunut pitämään puhetta.

— No, Maahisiinhan kuuluu kaikki jääneen niin paikoilleen, että Alma saa astua vaikkapa suoraan entisen rouvan hameisiin, sanoi Riikka.

Lennartti nauroi.

— Kyllähän minä ostin yhtä ja toista.

— Ettet tullut noutamaan Almaa kuomireellä! jatkoi Riikka.

— En iljennyt, kun oli näin kaunis päivä. Mutta kyllä Alma vielä kuomissakin ajaa.

— Ei kuule, kivahti Riikka, — kyllä sinun olisi pitänyt mennä naimaan muualta, sanon sen vieläkin. Ja eihän se ole myöhäistä.

— Tuo toinen kuppi äläkä toru.

Lennartin nauru oli niin tartuttava, että Riikan täytyi purra huuleensa, jottei nauraisi mukaan. Vanha Piina näytti opettaneen hänelle naurun. Nyt tuli vuoro Tuunan vaarille sanoa se mitä hän oli niin kauan valmistanut.

— Varokaa vain, sai hän suustaan, — ettette sekoita itseänne tämän nykyisen ajan menoihin. Varjelkaa kuolematonta sieluanne. Mitä siitä jos ihminen voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa…

— … vahingon! keskeytti nuori Mäkimatka. — Olkaa te vain huoleti, pappa, ei me sekoiteta itseämme.

Hänen kärsivällisyytensä oli lopussa, hän joi nopeasti toisen kupin ilman leipää ja sanoi hyvästi. Alman sydämen sykintä tuntui ylös ohimoihin asti ja kun sulhanen auttoi takkia hänen ylleen ja siinä suurin kämmenin painoi hänen olkapäitään, valahti veri kuumana hänen kasvoilleen. Portailla sanoi Riikka:

— Kai te sitten hyvissä ajoin illalla olette kotona?

— Ei, katkaisi Lennartti päättävästi kysymyksen. — Älkää odottakokaan ennen huomisiltaa.

Hevonen puhalsi jo navetan nurkalla ja sitten sotamiesten ohitse, jotka kaikki mäessä pysähtyivät suksillaan katsomaan, alas jäälle. Almaa kylmäsi, kun hän ajatteli sisartaan, jolle ei hän ollut ehtinyt huutaa mitään rauhoittavaa ja sovittavaa. Kyllä Riikka nyt hautoo ja ajattelee — voi kauheaa, mitä hän ajatteleekaan! Kuuma häpeäntunne tukahutti Lennartti Mäkimatkan kihlatulta kaiken sen ilon, joka koko aamun oli itänyt hänen rinnassaan.

‒ Meidän täytyy olla kotona illalla! sai hän vihdoin sanotuksi. — Kuule, Lennartti, meidän täytyy olla kotona ennen yötä.

— Ja miksi? katkaisi hänet sulhanen. — Hitto vieköön ihmiset! Voi sitäkin miestä, joka tuon sinun sisaresi nai. Kuules… Kuules sinä Alma, itketkös sinä! Pitääkö minun soittaa sinulle pieni laulu — älä toki luule, että Mäkimatkan pojat lähtevät liikkeelle ilman instrumenttia. Peliä ja musiikkia olla pitää, vaikkapa vain huuliharpun muodossa olisi! Tilulilu-rrrr-rääää, tilulilu-rrrrää…!

Lennartti kiersi kätensä reen selustan taitse kihlattunsa ympärille, kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja upotti sitten kuuraiset viiksensä huivien sisään, jotka peittivät tytön kasvoja. Aurinko paistoi leppeästi, tilsat lentelivät ja valkoiset järvenselät kimmelsivät silmänkantamiin. Silmänräpäyksen aikana halusi Alma kääntyä ympäri katsoakseen kuinka kaukana koti oli ja saattoiko heitä sinne nähdä, mutta sitten hän unohti kodin, ihmiset, kaikki.

He havahtuivat reen kallistuessa ja huomasivat likenevänsä Ummen saarta. Alma oikoi huivejaan ja kääntyi vaivalloisesti katsomaan taakseen. Iloisena rykelmänä kohosi siinä töyräältä kylä ja kirkko. Harvoinpa niin kaunista kirkonkylää näkikään. Somerin tornit kohoilivat kilpaa kirkon tornin kanssa, mutta kirkko jäi kuitenkin aina voitolle. Tuunan navettaruudut kiilsivät kuin sädehtivät kultapinnat. Kas kuinka olikin kuuma.

— Älä sinä ota pois huivejasi, sanoi sulhanen. — En voi sinua lämmittää koko matkaa, kun on tuo hevonen. Soh, Poikaviikari siinä, mitä sinä nyt niin hakkaat kavioitasi.

Alma istui ääneti ja jäähtyi vähitellen. Oli mahdoton ajatella ikäviä asioita, niin onnellinen hän oli ja niin kaunista oli. Saaren paljaat punertavat pikkukoivut tulivat jo silmien eteen, varis lensi ohitse, jokin muu lintu äännähti — olisiko se jo ollut pulmunen? Reki liukui äänettömästi jäältä maankamaralle, varvut raappivat reen syrjiä ja iskivät kasvoihin. Kuule, Lennartti, katso vähän tänne… Minä pidän sinusta niin kovasti. Ajattele, että Riikka aina vain puhuu siitä, etten menisi sinun kanssasi naimisiin. Mutta minä menen, emme koskaan eroa. Minä pidän sinun leuastasi, erikoisesti siitä, minä pidän sinun silmistäsi ja äänestäsi, sinun käsistäsi, minä olen niin onnellinen! Jotakin tämäntapaista teki Alman mieli lausua, mutta hän vaikeni ja hänen sydämensä lyönnit olivat tyynet ja tasaiset.

— Älä nyt pelästy puistoa, alkoi Lennartti puhella. — Se on niinkuin hävitetty on. Eikä puutu piikkilanka-aitojakaan. Mutta ne täytyy kärsiä. Juuri niiden takiahan talo minulle myytiin.

Alma muisti piikkilanka-aidoista taasen Parannan isäntää ja oli kuin varjo hetkeksi olisi tullut keskelle hänen aurinkoista onneaan. Lennartti selitti yhä missä vallihaudat ja piikkilanka-aidat kulkivat. Niinkuin kiusanteoksi niitä oli tehty joka paikkaan. Mutta ne oli kärsittävä, toki tästä nyt kerran vallat väsyisivät tappelemaan ja maailmansota loppuisi.

Matka kului liian nopeasti. Jota likemmäksi tultiin, sitä enemmän puhui Lennartti ja sitä vähemmän Alma. Almaa pelotti. Kun Lennartti näytti hänelle Maahisten kartanon raja-aidan, tarttui hän sulhasensa käsivarteen kuin turvaa etsien. Ei hän pelännyt hävitystä puistossa eikä huoneiden komeutta. Hän pelkäsi suuren kartanon palvelijoita.

Eikä suotta. Ne todella katselivatkin uteliaasti ja lienevät naureskelleetkin takanapäin. Mutta kaikki kävi kuitenkin helpommin kuin Alma oli ajatellut. Sulhasensa rinnalla asteli hän läpi suurten huoneiden, joista parhaimmat tavarat oli viety pois ja huonointa jätetty — ei siksi että huonoinkaan olisi ollut mitään huonoa. Päinvastoin. He kävivät navetat, tallit ja ladot. Ruokasalin kalusto oli kokonaan jätetty — joka ei ollut nähnyt kaappeja täynnä vanhaa hopeatavaraa ja posliinia, saattoi luulla, että kaikki oli ennallaan. Alma ei kiinnittänyt vaunuihin mitään huomiota, sensijaan hän lausui jotakin työväenasuntojen pienistä ikkunoista. Päivällisaikana oli Almalla taasen tukala olo, sillä palvelusneiti, joka heti astui sisään isännän painaessa nappulaa, vaivasi häntä. Muutenkin jokin vaivasi häntä. Nuo samaiset työväenasunnot.

Kahvi odotti heitä isännän turkkilaisessa huoneessa ja suljettuaan molemmat ovet, veti Lennartti kihlattunsa sohvalle ja he viipyivät siinä pitkässä syleilyssä. Ensimmäiset tähdet olivat taivaalla, kun Alma äkkiä hätääntyneenä alkoi pyytää, että he lähtisivät kotiin.

‒ Kotiin, sanoi Lennartti, — emmekö ole kotona?

— En minä vielä, eihän toki. Vasta sitten…

— Joutavia…

— Kuule… Lennartti… päästä minut. Minä pelkään. Tämä on väärin. Ole niinkuin olit ennen… En ymmärrä sinua. Ollaan niin että Jumala voi katsoa meihin…

— Jos koskaan Jumala on ollut luotuihinsa tyytyväinen, niin meihin nyt.

Alma pääsi pystyyn, meni kuin paeten kirjoituspöydän taakse ja suori siinä hiuksiaan, katsellen himmenevään, tähditettyyn iltaan.

‒ Jos sinä olet se mies, jota rakastan, kuiskasi hän katkonaisesti, — niin sinä tänä iltana viet minut isäni kotiin. Ja minä tiedän, että sen teet. Mutta ennen sitä minä puhuisin sinulle jostakin tärkeästä. Katso… ei meillä ole siunausta… enkä minä voi olla… jollei meidän työväellä… kaikilla meidän alustalaisilla… ole oikein hyvä.

— Minä laitan heille oikein hyvää, ole huoleti ja tule tänne.

— Ei kuule, puhutaan nyt näistä tärkeistä asioista.

— Kaikkein tärkeimmästä minä puhun, jos tulet tänne. Tule…

— Tiedätkö mitä ruustinna sanoi viime ompeluseurassa: että jotkin maanalaiset vedet murentavat pohjaa, jolla me seisomme, ja että meidän täytyy rakastaa enemmän.

— Ruustinna on viisas ihminen, tarttui sulhanen kiinni kihlattunsa puheeseen. — Se on aivan oikein: rakastaa enemmän… Tule, minä tahdon rakastaa paljon enemmän.

— Kuinka sinä saatat laskea leikkiä. Minä tarkoitan tietysti: rakastaa lähimmäistämme.

— En laske leikkiä. Olet läheisin lähimmäiseni. Kuinka kauan sinä annat minun kerjätä. Alma, etkö kolmen viikon perästä ole vihitty vaimoni?

Kuuma puna hehkui Alman kasvoilla ja kuumat laineet kävivät läpi hänen ruumiinsa. Jotakin niin sitovaa oli Lennartin äänessä, että hän vaistomaisesti otti jonkin askeleen sitä kohti ikäänkuin häntä olisi vedetty.

— Kyllä, kyllä, puheli hän kuin unessa, — mutta vasta kolmen viikon perästä. Nyt meidän täytyy lähteä kotiin pian. Ennen sitä kuitenkin… Täytyy järjestää torpparien olot, mäkitupalaisten olot ja työväen, kaikkien. Täytyy suurentaa ikkunoita. Minä kyllä sitten käyn antamassa ohjeita… kykyni mukaan. Ruustinna järjestää sellaista kirkonkylässä… vaikka minä en luule, että se onnistuu. Ihmiset eivät tahdo, että sekaannutaan heidän oloihinsa…

Hän lausui viime sanoja hajamielisenä, tietämättä mitä sanoi. Hänellä oli se tunne, että hän loukkaa Lennarttia hyvin pahasti, jollei hän nyt mene hänen luokseen. Hän ei kuitenkaan mennyt. Lennartti kohoutui nojaavasta asennostaan, piti hetkisen silmiään kiinni ikäänkuin hän olisi taistellut läpi jonkin sisäisen taittamisen ja hymähti sitten sen näköisenä kuin hän oli ihmisten seurassa.

— Mitä neiti oikein tarkoittaa, alkoi hän, — sillä, että kaikilla olisi hyvä? Sitäkö, että minä ottaisin työväkeni meidän kanssamme asumaan tänne päärakennukseen ja antaisin heidän tehdä työtä juuri niin paljon kuin he tahtovat? Tai sitä, että antaisin torppareille ilmaiseksi heidän torppansa? Ja rakennuttaisin mäkitupalaisille somat pienet tuvat mäen rinteeseen sekä kutsuisin heidät vapaan pöydän ääreen heidän elämänsä loppuun asti? Sitäkö neiti tarkoittaa? Eikö, no, mitä perhanaa sitten? Olisi hauskaa kuulla.

Lampun kupu varjosti tytön päätä, sulhanen ei nähnyt miten sinipunervat aallot hänen kasvoillaan vähitellen vaalenivat ja vihdoin jäykistyivät jonkinlaiseksi turvotukseksi.

— Vuorelan torppa, jatkoi agronomi sytyttäen savuketta, — on vähintään 75 tuhannen markan arvoinen. Tarjoan sitä torpparille yhdestätoista tuhannesta, mutta hän tarjoaa siitä kolme tuhatta eikä hätäile. »Kyllä se siitä vielä lohkeaa ilmaiseksi», ajattelee hän. Tarkoitatko nyt, että minun pitää antaa torppa kolmella tuhannella? Vai ilmaiseksi? Ei, neitiseni, nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Helpointa maailmassa on »olla hyvä» sillä helppohintaisella tavalla, että vain antaa mennä. Mutta jos nyt kautta linjan harjoitettaisiin tätä hyvyyttä, niin maanomistajat pian olisivat ojassa ja »vapautetut maaorjat» harjoittaisivat vilkasta keinottelua ilmaiseksi saaduilla palstoillaan. Ja paljon muuta.

Agronomin ääni oli kohonnut niinkuin hän olisi esittänyt asiaansa puhujalavalla tai seisoaltaan jossakin kokouksessa. Tyttö katsoi häneen jo nöyrtyneenä.

— Ei kukaan kadehtisi heiltä heidän hyvää geschäftiään, mutta epätietoisuuteen ei voi jäädä siitä, mitä tämä vaikuttaisi tuotantoon. Ja miten se vaikuttaisi näihin äkkiä rikastuneihin itseensä: helposti tullutta, helposti mennyttä.

Alman tuli yhtäkkiä sanomattoman ikävä Lennarttia, oikeaa Lennarttia. Mitä hän olikaan tehnyt, kun näin karkotti sulhasensa ja kutsui esiin tuon kokousherran? Helppo oli Lennartin tämän jälkeen vetää hänet rinnalleen sohvaan ja uuvuttaa hänet suudelmiin.

— Anna anteeksi, kuiskasi Alma siinä, — sinähän ymmärrät paremmin kuin minä. Minä tiedän, että sinä tahdot sitä mikä on oikein.

Alma taivutti kätensä hänen leukansa ympärille ja pusersi sitä ihastuksissaan. Se oli toki kaikkein suloisinta mitä voi ajatella…! Lennartti leikitteli hänen kourassaan huulillaan niinkuin hevonen, joka leikittelee hoitajansa kädellä tai ottaa kauroja ojennetusta kahmalosta. He nauroivat. Alma sävähti hetkeksi, mutta muisti samassa Lennartin sulkeneen molemmat ovet. Lennartti otti vihdoin hänen kätensä suultaan ja upotti huulensa hänen vaaleisiin hiuksiinsa niskassa. Alma ei enää nauranut. Hän pelkäsi. Oli tosin kuunvalon aika, mutta kotona saattoivat kuitenkin tulla levottomiksi. Sillä hyvänäolemisella hän oli tarkoittanut… Paanasella Rajalan torpassahan oli mies sellainen kunnollinen. Hän oli rakentanut torpan suon laitaan, ja tahtoi sitä kovin omakseen. Mutta isäntä tahtoi itse liittää torpan viljelyksiinsä.

— Lennartti… päästä…! Minun on paha… minä tukahdun… Sinä et rakasta minua… Eikö sinusta Rajalan pidä…? Päästä minut! Minä tahdon kotiin…

— Jää minun luokseni! kuului sulhasen kuuma kuiskaus yli Alman kasvojen.

Alma ponnisti koko voimallaan ja pääsi pystyyn. Hän liikutteli ranteitaan ikäänkuin koettaen olivatko ne paikoillaan. Pöydällä lepäsi valkoisilla kukkasilla kirjailtu kirjoituspöytämatto, se oli tuttu, hän muisti joskus neuloneensa sen. Kauan sitten. Kaikki oli kumman kaukana. Siinä oli myöskin kultakehyksissä vaaleatukkaisen naisen kuva — hänen oma kuvansa. Lennartti oli suurennuttanut sen. »Pellervo… T-h-i-erzucht…» tavaili Alma. Makasiinirakennuksesta valui ulkona hangelle jyrkkä varjo. Ruokakellokatoksen varjo oli keskellä pihamaata, se tuntui siinä liikkuvan ikäänkuin sitä olisi huojutettu. Huonekin huojui Alman silmissä… »Pellervo… Tapio… Kleiner Rath-ge-ber für… Aika…» Missä hän oli? Missä oli eteinen? Tuolla oli liiteri, tuolla alhaalla tienkäänteessä, siellä ulkopuolella oli ollut heidän rekensä, kun he menivät siitä ohitse talliin. Takaisin palatessa oli reki poissa. Se täytyy heti taas vetää ulos…

— Lennartti, sanoi Alma yhtäkkiä täysin valveilla, — mitähän kello onkaan?

Huuliharpun remuava särinä vastasi hänen kysymykseensä. Lennartti soitti ja nauroi. Pieni rämisevä esine siirtyi hänen toisesta suupielestään toiseen. Hän ravisti koneestaan esiin mitättömintä rekipolskaa, paiskasi sitten äkkiä soittokoneensa hopeoidulle kahvitarjottimelle ja nousi.

— Minun isäni, jota pyhä Kankaan pitäjä sanoo juopoksi, ymmärtää elämän ja ihmiset, puhui hän nyökytellen päätään. — Hän on antanut meille jokaiselle huuliharpun. Aina uuden, kun olemme soittaneet rikki vanhan. Hän asettaa nimittäin huuliharpun edelle kaikkia muita soittokoneita. Ja todella: sillä on paljon etuja. Se on keveästi mukana kuljetettava silta, joka lasketaan, kun tarve vaatii. Ei enää mitään soita ja rämeitä, kaikkialla saattaa kulkea kuivin jaloin. Huuliharppu yhdistää.

Alma tunsi hänen taasen liukuvan jonnekin, jonne ei hän voinut seurata. Hän olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, hän kävi surulliseksi, hän ei pitänyt tuollaisista huuliharpuista.

— Lähdetään sitten, sanoi Lennartti ja nousi.

Eikä hän enää tullut Alman luo, ei ottanut häntä kädestä, ei sanonut mitään sovittavaa, vaan avasi oven ruokasaliin ja painoi nappulaa. Hänen puhuessaan pitsiesiliinaisen palvelustytön kanssa tunsi Alma taasen suurta yksinäisyyttä ja ahdistusta ja toivoi vain, että Lennartti tulisi hänen luokseen niin paljon että hän saisi kuiskata hänelle jotakin. Lennartti tulikin vihdoin, mutta vain levittääkseen pöydälle kartan ja puhuakseen asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella. Ruokasalissa kattoi palvelustyttö illallista. Turhaa se oli, ei Alman suinkaan ollut nälkä. Lennartti puhui lujalla äänellä ikäänkuin kymmenkunta isäntää olisi istunut huoneessa eri haaroilla ja hän olisi kysynyt heidän mielipidettään siitä, oliko puisto todella nyt mennyt aivan pilalle näiden juoksuhautojen takia.

Niin, tottakin, juoksuhaudat! muisti Alma. Kyllähän ne olivat rumat ja varsinkin oli pahan näköinen piikkilankaverkko siinä pellolla kaivon ympärillä. Mitä varten se olikin siihen laitettu?

— No, tämän kartanon pitäisi strategisessa suhteessa sijaita hyvin ratkaisevalla paikalla, selitti Lennartti turhan lujalla äänellä.

— Voiko noita lankoja käyttää mihinkään, koetti Alma yrittää, — sitten sodan loputtua? Eläimet vain repivät niissä itsensä…

Molemmat muistivat Parannan isännän ja vaikenivat.

Keskustelu ei parantanut heidän väliään. Virallisesti puhellen antoi sulhanen joitakin ohjeita palvelusväelle, virallisella kohteliaisuudella auttoi hän morsiamensa ylle, jopa tahtoi vetää jalkaan päällyskengätkin. Uudella levänneellä hevosella ajoivat he alas puukujaa, jonka halki oli hakattu leveä tyhjä vyöhyke, ja ohi paljon mainitun piikkilanka-aitauksen. Kaikki teki kuutamossa epätodellisen vaikutuksen. Viittatie aukeni loppumattomana kuin jokin tie iäisyyteen, varvut ja niiden varjot liukuen sinertävässä kajastuksessa.

— Lennartti, sanoi Alma, — puhu jotakin. Oletko minulle suuttunut?

— Noo… een. Sinä olet vain hiukan turhanaikainen.

— Mitenkä niin sitten? Pitäähän sinun se ymmärtää.

Väliaikojen perästä saattoivat he puhella.

— Suoraan sanoen, et paljon luota minuun. Olisin tahtonut kertoa sinulle suunnitelmistani ollen oikein lähellä sinua. Mutta sinä nyt tahdot, että tässä välillämme on turkkeja ja vällyjä. No niin, voihan se olla turvallisempaa. No niin, suoraan sanoen: minä en luota hyvyyteen. Se on se, minkä kokemus on opettanut minulle.

Hän oli laatinut itselleen sen suunnitelman, että hän kasvattaa alustalaisiaan kuin lapsia, ankaralla kädellä. Heidän ei pidä edes tuntea, että ankaruuden takana on hyvä tarkoitus. Se huomataan sitten joskus, kun ankara käsi jo on poissa. Alustalaisten täytyy ainoastaan tuntea ankara herra, joka tekee oikeutta — vihatkoot sitten tai rakastakoot häntä. He tulevat luulemaan, että hän etsii omaa hyötyään, mutta kaikki tulee lankeamaan heidän hyödykseen. Pitää olla vakuutuksia ja säästökassoja joka lajia. Ja jokaiselle tulee olemaan pakollista käyttää niitä.