KURJET

Kuka olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi muuttua? Kuka olisi uskonut, että seitsemää päivää myöhemmin Kankaan kirkonkylässä varustauduttiin lähtemään sotaan? Samat miehet, jotka viikko sitten vielä rauhallisina olivat nukkuneet talojen pirteissä seinäkaappiensa alla, kiersivät nyt asekuormia ja tyhjinä odottavia ajopelejä työväentalon edustalla, valmiina heittäytymään istuimille ja lähtemään sodan seikkailuihin. Siinä olivat Mäkimatkan rengit Janne ja Jere, itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat pojat sekä lisäksi kymmenkunta muuta nuorta miestä. Johanssonnin Karoliina etsi vielä viime hetkessä neulaa-lankaa kiinnittääkseen nauhan veljensä Linteenin hihan ympärille ja Rajalan muori tyrkytti poikiensa povitaskuun kahvipulloa, jonka hän oli tuonut heille evääksi.

— Juotte jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä sukkaa päälle. Se on kuumaa vielä, vaikka juotte Ummen saaren tuolla puolella. Otatte sitten sukkaparin kukin taskuunne. Ihka uusia sukkia, itse olen kehrännyt langat ja kutonut. Kahvi on varmasti kuumaa vielä Ummen saaren tuolla puolen.

Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä. Hänen tyttärenpoikansa Eemeli ja Iivari latoivat muun sakin joukossa selkäreppujaan kuormaan ja jäivät sitten sytyttämään savukkeitaan muonareen ympärille, missä Mirja, Niinimäen topakka palvelustyttö istui leipäsäkkien päällä, ohjakset käsissä, valmiina minä hetkenä tahansa käskemään hevostaan liikkeelle. Se oli Tuunan vanha Virma, sama joka aikoinaan oli saattanut asemalle Somerin isännän ja Arvo Mäkimatkan. Se ei ollut edellimmäisenä joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli Kemppainen kironnut, kun Tuunasta oli pantu tällainen koni. Mäkimatkasta oli toki annettu säädyllinen hevonen. Se olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin ja Paanasenkaan hevosissa ollut mitään moitittavaa. Tämä hevosasia oli huomioon otettava seikka sen tähden, että se todisti eri talojen suhdetta punaiseen liikkeeseen eli kansan vallankumoukseen.

Aaltonen ja Halme tulivat portaille pistimet pystyssä. Heillä oli uudet sarkavaatteet ja hyvät saappaat. Punaiset nauhat lakkien ympärillä ja käsivarsissa hohtivat komeasti. Hiiron Manta, joka nyt niinkuin marraskuussakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän perässään ja kysyi kuka oli unohtanut tumppunsa. Aaltosen ne olivat. Hän pyöräytti Mantaa vyötäisistä ja Manta kurkottautui innoissaan varpailleen ja kosketti terävää pistimen päätä pojan selässä.

— Kumpiko se nyt on se japanilainen? kysyi hän tärkeän näköisenä.

— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.

— Jaa niin, sanoi Manta, — tämä puukonmuotoinen. En opi erottamaan vaikka ihme olisi.

— Opi helvetissä sellainen asia, kun olet sellaisella paikalla, sanoi Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. — Tämä minun nelisärmäiseni on venäläinen, pane se mieleesi.

— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa tällainen uurros, siitä pääsee veri hyvästi. Tämä on japanilainen…

— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen, josta veri pääsee hyvästi, hoki Manta kuin läksyä.

— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, ikäänkuin olisi ollut puhe pikkuvasikasta, joka oli otettava hengiltä.

— Ettekös te nyt tosiaan huoli tätä kahvia, kuului Rajalan muorin ääni, — kun minä sieltä asti lähdin sitä tuomaan.

— Meillä on matkalla kahviasemia useampiakin, huudettiin joukosta. — Nyt on kansalla valta!

— Niin, naurettiin, — juokaa te muori, itse kahvinne. Kyllä vallankumous ruokkii väkensä. Antaa tyttöjen keittää ja hypätä, onhan Tuunajärven rannalla taloja ja taloissa tyttöjä.

— Kyllä minä niin mielelläni olisin tämän antanut vaikeroi muori kaikista kielloista huolimatta. — Kun ne jäivät äidistään niin pieniksi nuo pojat ja minä olen ne hoitanut… Tuon Iivarin ja Eemelin. Ja sitten isä on niin tätä lähtöä vastaan. Ja minäkin olen heille sanonut, että…

— Olkaa hiljaa nyt, huusi Johanssonnin Karoliina. — Antakaa sukat pojille ja pistäkää kahvi poskeenne. Hyvää se vanhalle tekee.

Muori ei kuitenkaan vaiennut.

— Minä olen heille sanonut, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…

Muonakuorman ympärillä rämähti nauru. Mäkimatkan renki-Aatu oli ottanut taskustaan viinapullon ja tarjosi naukkua Mirjalle. Hetken tyttö arasteli. Hyi, ei hän ollut milloinkaan ottanut! Koska nyt kuitenkin oli sotaan lähdössä, niin kai sitä piti karaista luontoaan. Tuskin oli kuitenkaan tulinen juoma mennyt alas hänen kurkustaan, kun hän jo päästi niin hirveän irvistyksen, että kasvot olivat kuin vastasyntyneellä lapsella ja sihinä kävi kuin kissan sylkiessä. Miehet nauroivat.

— Pakana, sitä tyttöä!

— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.

— Taitaakin istua porvari hänen nahoissaan.

— Olkaa te… Pitäähän yhden pysyä raittiina, kun te kaikki keikahdatte hankeen.

— Hiidessä, eikö jo lähdetä? huudettiin jostakin ärtyneesti. — Mitä siellä sisällä kuhnaillaan. On tarkka käsky olla asemalla ennen aamujunan lähtöä.

— No, Mikko, otatko sinä?

Pullo oli tullut nuoren Mikko Salenjuksen kohdalle eikä poika ensi silmänräpäyksessä tietänyt miten suhtautua tarjoukseen. Jos koskaan, niin piti hänen tällä hetkellä olla mies, mutta äidin kiellot kaikuivat vielä hänen korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui äidin puolelle huomauttamalla, ettei pojalle tarvinnut tarjota: hän oli vielä tottumaton. Myöskin Mirja keikautti itsensä toiselta syrjältä leipäsäkkiä toiselle ja, taputtaen poikaa puhdasihoiselle poskelle, sanoi:

‒ Lapsihan se on vielä.

Silloin tarttui Mikkoon kuuma vimma, hän ravisti tytön käden luotaan ikäänkuin se olisi ollut syöpäläinen ja otti askeleen sitä suuntaa kohti, minne pullo oli hävinnyt. Hän ojensi vapisevat kätensä ja sai kiinni pullosta. Hänen koko miehuutensa oli vaarassa ja saattoi pelastua vain tällä tavalla.

— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!

‒ Ehket käännykään Mantan kanssa takaisin, vaan lähdet rintamalle?

Outo huuma oli karannut läpi pojan jäsenten. Hetkisen piti hän silmiään kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen hänen leukapielissään eikä hän sitä estellyt.

— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö niin: me saatetaan pojat asemalle ja tuodaan sitten hevoset kotiin. Oikein totta: ei kukaan yksinään tätä roikkaa kotiin tuo, nehän ovat nuoria hevosia nuo, mitkä on lähetetty Mäkimatkasta ja Somerilta. Me mennään sitten yhdessä rintamalle Mikon kanssa. Vai ettekö te luule minun osaavan vetää housuja jalkaani.

Naurajat olivat tytön puolella.

Nuori Mikko selvisi hiukan ja katsahti isäänsä. Mutta isä oli selinpäin ja puheli ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Pääsen minä yksinänikin! huusi poika tulikuumana ja paiskasi Mirjan käden olkapäiltään, — en minä ämmiä tarvitse seurakseni!

Hän sai nyt vuorostaan naurajat puolelleen ja yltyi jatkamaan.

— Ja siksi toiseksi: jään jo tälle matkalle, jos katson sopivaksi. Jollette saa hevosia kotiin, niin antaa laukata pitkin Tuunajärveä, onhan siinä tilaa. Mitä porvarien hevosten on väliä!

Taas naurettiin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tässä ryhmässä. Monet pojat kävelivät aivan yksikseen ja polttivat. Venäläisiä tuli paikalle. Johan Kits oli heidän joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä odotettiin ja sai kuulla, että Kemppainen ja Johanssonni olivat menneet noutamaan säästöpankista rahaa. Kauppamies ei ollut toissapäivänä luovuttanut avaimia ja eilen hän oli ollut matkalla. Oli mahdollista, että oli täytynyt ryhtyä murtamaan lukkoja. Niin, myöhästymisen vaara jo oli kuormat eivät olleet keveät. Että uskalsikin Huoponen vastustella.

— Minne ne meidän pojat menivät? toisteli Rajalan muori, pidellen kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta. — Ei tule hyvää, ei tule hyvää. Olisivat ottaneet edes tämän pullon. Kahvi pysyy lämpimänä tällä tavalla kun panee paperia ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja, Relanterin rouva.

— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan Manta portailta. — Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää kotiin. Ei tämä lähtö sen kummempi ole kuin markkinareissu. Minä totuin tähän kaikkeen jo marraskuussa niin että ei se minusta ole yhtään mitään. Mikäs tässä eteen tuli: kun porvarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa työkansaa vastaan ja perustivat verikaartejansa, niin ei suinkaan siinä työkansa voi antaa itseään teurastaa niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli pakko. Ei suinkaan työkansa tätä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen Jenny, saisit lakata itkemästä. Kurssinhan sinä heikoilta päiltä viet, kun noin itket. Kas, meidän pojilla on aate, eivät ne kaadu. Mutta lahtareita kaatuu kuin heinää. Kas, eivät ne osaa, kun ei heillä ole aatetta, vaan käsi vapisee. Minä totuin tähän jo marraskuussa niin että tämä on jo niin mukavaa ja tuttua. Aijai, silloin parhaimpana aikana pantiin pataan kokonainen hieho ja perunoitakin vain tynnyrittäin. Ja kai tästä vielä nytkin tulee sama, jahka oikein päästään alkuun. Jenny sinä… älä hiidessä, ei sinunkaan solttusi kaadu, hän on samoja tovereita ja tunnustaa kansan vallankumouksen.

Muori oli tullut portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan tyttöön, joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun takia tömistellen jalkojaan permantoon.

— Siellä sisälläkö ne ovat… Eemeli ja Iivari? kysyi muori ja nousi jo portaita.

— Älkää te tänne, torjui Manta, — kyllä minä käsken pojat.

Mutta muori tunki hänen kintereillään läpi eteisen ja juhlasalin, jotka olivat täynnä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, pahnoja, tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin jälkeen jätettyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat todella pojat, seisoivat kahden ikkunan ääressä ja tupakoivat. He eivät tulleet iloisiksi. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet lähteä muoria pakoon. Ymmärsihän sen, niin hienoja kuin he nyt olivat. Minnekäpä he kuitenkaan olisivat päässeet, olihan muori heidät jo nähnyt. Hän lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan, nauhoissaan ja pistimissään saattoi heitä tuskin tuntea samoiksi, joita lapsina oli puettanut ja kylvettänyt.

— Ehkä minä sitten vain jätän teidät Herran haltuun, sanoi hän.

Hän ei enää puhunut pullosta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän ei oikein tuntenut poikia. He ojensivat hänelle kätensä ja lähettivät terveisiä kotiin. Hän puolestaan toisti »Herran haltuun» ja kääntyi lähtemään. Mikä paikka tämä olikaan, jossa oli tällaiset määrät papereja. Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui pöydän takana kirjoittamassa? Mitä hän kirjoitti? Mitä varten Ahvenainen läjäytteli papereihin sinettejä? Paperiin jäi pyöreä sininen merkki ja jokin kirjoitus. Pidellen toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella painaen kahvipulloa rintaansa vasten, muori pääsi läpi huoneiden portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin pökerryksissä, että hän luuli venäläisen sotamiehen aikovan ryöstää pullon, jota hän kantoi, vaikka ystävällinen solttu päinvastoin oli aikonut auttaa häntä portaista.

— Tämä on sama, joka varasti Marjelinin lesken lampaan, sanoi muori peittelemättömän kylmäkiskoisesti niinkuin lapsi. — Tunnen minä hänet. Hän sen vei, eikä ollut pimeäkään. Näytän vaikkapa paikankin metsässä, missä hän sen tappoi. Siellä odotti kaksi muuta ryssää.

Sotamies ei ymmärtänyt muorin ilmiantoa ja hymyili ystävällisesti. Manta puolestaan naurahti, että kuka nyt enää ajattelee Marjelinin lesken lampaita. Marjelinin leski saa karjaa miten paljon tahtoo. Nyt voi ottaa navetasta, mistä vain. Mikä talo siinä nyt olisi likimpänä?

— Minä en enää koskaan näe poikia, höpisi muori, hävitessään ihmisjoukkoon, joka oli yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja jossa jotkut itkivät, jotkut nauroivat ja useimmat seisoivat äänettömässä ihmetyksessä.

Salenjus astui nyt vähitellen portaille ja silmäsi tielle. Sitten hän hyppäsi alas portaita ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, jotka odottivat talon edustalla.

— Täytyy tästä mennä katsomaan, mitä pirua he näin viipyvät.

Hän katui, että oli päästänyt Kemppaisen säästöpankkiin. Hän, suoraan sanoen, epäili, että Kemppainen voi ottaa rahoja itselleen. Johanssonni kyllä oli rehellinen mies, mutta niin typerä, että Kemppainen hetkeksi saattoi lähettää hänet pois ja sillaikaa mättää saappaanvartensa setelejä täyteen. Olisi pitänyt itse lähteä ottamaan rahoja. Kemppaisen teki kuitenkin sinne niin mieli ja saattoi olla yhdeltä kannalta katsoen parempi, ettei mennyt pankkiin, siltä kannalta nimittäin, että tämä vallankumous ehkä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi joutua vastaamaan teoistaan porvari-perkeleille. Ei siksi, että mitään vaaraa oli. Olivathan punaiset joka paikassa lyöneet lahtarit ja kelpo puhdistus oli täälläkin joka tapauksessa toimitettava ennenkuin uudesta yhteiskunnasta saattoi mitään tulla.

Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla! Muuten ei tule valmista.

Tällaista se nyt on tämä työväen vallankumous! Tässä hän, Salenjus, Mäkimatkan entinen orja, vapaana laskettaa Mäkimatkan Liinaharjalla ikäänkuin se olisi hänen omansa. Ja omahan se onkin. Ei kukaan tule siihen mitään sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei ihme, että rahavallan korpit koikkuvat ja sylkevät kiukkua ja herjausta työväenliikettä vastaan. Kateeksi käy. Mutta työn jättiläinen on kerrankin irroittanut kätensä kapitalismin grottemyllystä ja raataa nyt omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin ottanut haltuunsa työn tulokset. Kukkarovalta vapisee. Saakeli sentään, mitenkä tämä onkaan juhlallista.

Akseli Salenjus, Mäkimatkan muonarenki, tunsi siinä, ajaessaan täyttä laukkaa läpi kylän, aavistamatonta iloa. Ei milloinkaan ollut tuntunut näin mukavalta. Kuinka monet kerrat hän olikaan Mäkimatkassa palvellessaan ajanut tätä hevosta, mutta kuinka aivan toista oli ollut. Siinä se juuri oli ero: silloin tuli koska hyvänsä joku haltiaväistä katsomaan ja vaanimaan ja määräilemään, ja riisti voitot kukkaroonsa. Nyt teki niinkuin itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi. Siinä se oli ero. Ja tällainen olo tulee nyt kaikelle työkansalle. Se Eevertti pakana se aina tuli ja pani: ehkä lähdettäisiin… ehkä koetettaisiin… ehkä mentäisiin, ehkä ja ehkä! Kerrankin tuli ja loi ojaa viikon miesten mukana eikä antanut hengenrauhaa. Varmaan hän on sillä toisella kulmalla harjoittanut lahtareja. Täytyy nopeasti soittaa sinne, että vangitsevat ennenkuin pötkii tiehensä… Saakeli sentään, ei humalassakaan ollut koskaan ollut näin mukavaa. Toisen näköinen oli nyt kyläkin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja vartioivat vallankumouksen turvallisuutta. Teiden risteyksissä heitä oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. Punaiset merkit hohtivat kuin tuli. Ne olivat kipunoita vallankumouksen tulesta. Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus pidätti hevosen.

— Eikö Kemppaista ja Johanssonnia jo kuulu? huusi hän vahdeille ja kun eivät he mitään tietäneet, mutisi hän vain, että mikä piru niitä viivyttelee.

Ja hän huusi saman kysymyksen vielä niillekin vahdeille, jotka astelivat pitäjän jyvämakasiinin edustalla, vain senvuoksi, että tuntui mukavalta hihkua ja huutaa ja muistuttaa poikasille, ketä heidän nyt oli totteleminen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen Karoliinaan: niinhän hän puhui kuin itse Fiina Juuri! Ja nyt tuossa Niinimäen kesti-Maija: eikös tuo pysähtynytkin tiepuoleen ja niiannut syvään niinkuin ennen kirkkoherralle. Valta oli siirtynyt… Ja entäs Mäkimatkan Haru — mistähän tuo tulee? Kuinka hän uskaltaakin olla liikkeellä? Eikö hänelle tullutkaan määräystä, että on pysyttävä kotiarestissa? Sanooko tuo jotakin, kun meni märäksi tämä Liinaharja? Hetkiseksi pysähtyi pulppuava ilo entisen muonarengin rinnassa ja jännitys astui tilalle: sanooko Haru jotakin hevosesta?

Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti lakkia ja kysyi eikö Haaraltti herra ollut nähnyt Johanssonnia ja Kemppaista. Sydän seisahduksissa hän tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.

Mäkimatkan nuorin poika vastasi kohteliaasti, ettei ollut nähnyt ja otti taskustaan paperossilaatikon.

— No, nyt lähdetään sitten rintamalle, sanoi hän.

— Niin aina pitäisi. Juuri siksihän minä Johanssonnia ja Kemppaista…

— Onkos tietoa, missä asti se rintama nyt on?

— No ei ole sen tarkempaa kuin että asemalla on määrä olla ennen aamujunan lähtöä. Mutta voitolla punakaarti kaikkialla vaan on.

— No niin näkyy lehdestä… Onpa nyt kaunis ilma ajaa. Ei nyt palele.

— Sellaista lauhaa tämä on ollut koko talvi.

— Onpa se hyvä, kun on vaatteista puute niin toisella kuin toisellakin puolella.

— Niin aina, niin aina.

— Ettekös ota vielä savuketta. Ottakaa pois pari kappaletta taskuunne.

Salenjus otti ja kiitti. Heti kun hän oli sen tehnyt, hän tunsi, ettei olisi pitänyt ottaa. Nyt jäi Haru siihen luuloon, että hänellä, Harulla, on odotettavissa joitakin erikoisia etuja vallankumoukselta. Vaan pelkäsipäs. Ei koskaan ennen hän ollut tuolla tavalla nostanut lakkiaan eikä puhunut Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs nahkaansa ja tunsi, että valta on siirtynyt. Ei puhettakaan hevosesta. Haru ei uskaltanut. Salenjus totesi tämän kaiken, mutta niin kirkkaana kuin hänen ilonsa äsken oli ollut, ei se enää palannut.

Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli nyt oma, nimittäin kansan oma. Kansan valtuutetuilla oli siellä määräämisoikeus eikä porvareilla ja kukkaroäijillä. Äskeinen riemu olisi syystä voinut palata, mutta sitä ei kuulunut. Se oli ollut kuin iloinen lintu. No, kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä niskoillaan kapitalistijärjestelmän jättämä vararikko. Mutta ilo palaa kerta.

Vaan tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain Kemppainen ole saanut yksinään penkoa kassakaapeissa. Kiusallinen epäluulo iski kyntensä Salenjukseen. Eikä se mitenkään haihtunut, kun hän näki edessään Kankaan kirkonkylän esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan. Outo oli miehillä näkö ja oudon makuiselta tuntui heidän puheensa. Vai erehtyikö hän? Olivatko he juoneet? Jäykkinä kuin seipäät seisoivat aseistetut punakaartilaiset rahakuorman reenjalaksilla. Salenjus ei malttanut olla kysymättä, mitä pirua miehet niin olivat viipyneet. Keskustelu tapahtui sittemmin huudahduksissa reestä rekeen.

— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme valmistuneet, sanoi Kemppainen. — Huoponen valehteli olleensa matkalla eilen. Piiloitettuna hän oli. Tuunan tytär sen ilmaisi. Satuimme ohi ajaessa kysymään, tietääkö hän, onko kauppias jo tullut kotiin. Kyllä hän meni valkoiseksi, kun sanoi, että »kotona kai hän on». Mutta sanoi kun sanoikin sen ja me haimme ja pengoimme ja tavaramakasiinista hänet löysimme. Täytyihän siinä, helvetissä, mennä aikaa, kun takavarikoimme puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja pakotimme hänet antamaan säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle vain, mikä siinä auttoi.

— Se on sellainen meidän Riikka, ettei se sano muuta kuin juuri niinkuin asiat ovat! huusi Johanssonni ylpeänä entisestä emännästään. — Se ei valehtele, Tuunan Riikka, vaikka pantaisiin pää poikki.

— Hullu se on! tokaisi Salenjus ja kysyi sitten paljonko rahaa pankista saatiin.

Ajaen jälkimmäisessä hevosessa ei hän voinut nähdä, miten avuttoman näköiseksi Johanssonni meni. Kemppainen huusi hänelle tiukasti, että puhutaan niistä sitten. Ja niin ajoivat kansan luottamusmiehet täyttä laukkaa läpi kylän, piikkiniekkojen vartioima rahakuorma edellä, jäljessä Salenjus ilkeine epäluuloineen. Joka ikkunasta katseltiin ajoa, työväenasunnoista juoksi esiin lapsia, iloisesti huutaen, ja koirat haukkuivat.

— Kyllä täytyy tännekin saada pari kuularuiskua ja tykki, touhusi Johanssonni, jaellessaan miehille rahaa. — Puhukaa nyt siellä piiriesikunnassa, että välttämättä toimittavat pari tykkiä ja… vaikkapa viisi kuularuiskua. Tämä on sentään niin rateekisti tärkeä paikka — vai kuinka ne sanovatkaan — tämä kirkonkylä… No, kun ei näillä meidän venäläisillä ole niitä kojeita. Mutta kyllä ne neuvovat niitä käyttämään, kun ne vain tänne saadaan. Ja hevosia me kyllä lähetetään hakemaan.

Aikuisten tehdessä viimeisiä lähtövalmistuksia, harjoittelivat lapset tuimassa kiihkossa maantiellä. Heitä oli toistakymmentä poikaa, käsissä kaaripyssyt ja puusapelit, lakeissa punaiset nauhat. Johtaja oli muita vanhempi.

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Jo meni lahtarilta henki!

— Ja toiselta!

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Taas meni yksi saatana!

— Viis, kuus, kymmenen, sata lahtaria…

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Olkaa hiljaa, lapset! huudettiin joukosta. — Oletteko hiljaa, junkkarit!

Esikuntapäällikkö tuli portaille. Salenjus päätteli hänen punoittavista poskistaan, että hän oli käynyt suutelemassa pulloa ja meni häntä lähemmä. Selvästi tuli Kemppainen konjakilta, ja hienolta lisäksi! Oliko hän käynyt ottamassa auki laatikon, joka eilen hissuksissa oli otettu asemamakasiinista? Suutarin lestit sentään, se poika ei huolinut välipuheista: juuri oli sovittu, että yhdessä otetaan auki laatikko. Ei toki ollut Kemppainen ottanut paljoa. Hyvin hän asiansa toimitti. Ryhdikkäänä kuin sotaherra seisoi hän portailla ja puhui:

— … kaikkialla suuntaa kansa terävän teräskatseensa kapitalismin kukistamiseen. Kansa ei ole tahtonut sotaa, vaan porvarit ovat valinneet verisen tien. Työväenluokka on ollut pakotettu lähtemään kivääri olalla puolustamaan itseään ja korkeaa, kauas tähtäävää aatettaan. Vaan kerran ne, jotka nyt nauravat, tulevat itkemään. Kansa kyllä varotti porvaristoa ryhtymästä luomaan lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan. Meitä ei kuunneltu. Porvariston kermakerrokset nauroivat meitä vasten silmiä. Nyt seisotaan luokkasodassa. Lahtarit taistelevat harvainvallan puolesta, kukkaronsa ja kapitalismin puolesta, me taistellaan sitä varten, että työläisten kurjiin koteihinkin kerrankin lankeaisi aamun rusotus, sitä varten, että heidänkin rintansa kerran saisivat riemusta kohota ja tuntea hyvinvointia ja onnellisuutta. Toverit, jotka lähdette uhraamaan henkenne vallankumouksen alttarilla, muistakaa esiintyä arvokkaan, luokkatietoisen työläisen tavoin, tahraamatta käsiänne. Eläköön vallankumous! Eläköön punakaartilaisemme!

Kankaan kirkonkylä kuuli eläköönhuutoja ja pian senjälkeen työväenmarssin. Tuttujen sävelten saattamana liukui sotaan-lähtijöiden jono juhlallisesti läpi peltojen jäälle. Seisoen ikkunoissaan tai rantatörmällä katselivat ihmiset kasvoja, jotka he olivat tottuneet näkemään joka päivä, milloin huoneessa, milloin tiellä, milloin vainiolla, milloin ruokapöydässä. Nämä kasvot olivat silloin kuuluneet yhteiseen kotoiseen elämään niinkuin siihen kuuluu pihakoivu tai virstantolppa, joita ei huomaa ennenkuin niitä pois siirrettäessä. Nyt erkanivat tutut kasvot jyrkästi vanhasta ympäristöstään, melkein sillä tavalla kuin kuollut elävistä. Nuo lähtijät kävivät kallisarvoisemmiksi kuin ne jotka jäivät kotiin. He olivat valitut, he muodostivat uhrin. Ja heidän kauttaan siirtyi sota yhtäkkiä lähelle Kankaan kirkonkylää. Sota, josta ei kenelläkään nykyisestä sukupolvesta ollut elävää käsitystä, tuli yhtäkkiä niin lähelle, että se saattoi laasta pois tuon oman kodin tuossa ja lävistää tämän oman sydämen tässä. Kauhut, joista sanomalehti viime aikoina oli kertonut, alkoivat yhtäkkiä elää silmien edessä aivan toisella tavalla kuin tähän asti, sillä nehän saattoivat uudistua täälläkin. Sota oli tähän asti ollut Kankaan kirkonkylälle kirjoitettua kertomusta — nyt se tuli aavistetuksi todellisuudeksi. Niinkauan kuin rekijonoa saattoi erottaa kylässä, kantoivat laulunsävelet lähtijöiden korviin, kertoen siitä mikä liikkui jäljellejääneiden mielissä. Viritettiin yhä uusia lauluja. Sää oli niin leuto, että saattoi liinoja huiskuttaen viipyä talon portailla. Pikkupojat jatkoivat nyt kenenkään häiritsemättä harjoitustaan maantiellä.

— Yks-kaks! yks-kaks!

— Nyt minä ammuin lahtari-saatanan!

— Tuossa meni Kankaan pappi-perkele!

— Yks-kaks! Yks-kaks! Pysykää rivissä. Tarttee olla koreasti. Pysykää rivissä! Tarttee totella johtoa. Minä suutun… Yks-kaks! yks-kaks!

Heitä ei kukaan kuunnellut. Ei myöskään kukaan kuunnellut muoria, joka painaen hylättyä kahvipulloa rintaansa vasten, kompastellessaan metsätiellä toisteli: »ei tule hyvää, ei tule hyvää» aivan niinkuin hän olisi unohtanut kielen kaikki muut sanat.

Sillaikaa kuin naiset ja lapset näin omistivat ajatuksiaan sodalle, kokoontuivat miehet, nimittäin Kankaan kirkonkylän esikunta, perimpään huoneeseen karttojen ja paperien ympärille.

— Täytyy tulevaisuudessa katsoa, huomautti Johan Kits, ettei päästetä mukaan saattajia. Se hermostuttaa miehiä, kun naiset itkevät. On paras, että lähtö tapahtuu pimeällä.

— No se nyt oli tämän kerran, katkaisi hänet Salenjus lyhyesti. — Tämä nyt oli ensimmäinen kerta. Eikä niitä naisiakaan käy suututtaminen, niitä tarvitaan tässä vielä pirusti!

Oli paljon järjestettävää: vahtivuoroissa oli tullut sekaannusta, peräkulmille täytyi lähettää sanoja, että miesten on liityttävä punakaartiin, taloista täytyi toimittaa keräämään vaatteita, Tuunasta oli kieltäydytty antamasta lehmää, kirkon avaimet oli saatava esikunnan haltuun, kauppamies täytyi kutsua vallankumoustuomioistuimen eteen, venäläiset vaativat talon salia kahdesti viikossa tanssia varten. Salenjus oli kuitenkin päättänyt, että hän, ennenkuin ryhtyy mihinkään muuhun, ottaa selvän raha-asiasta.

— Yksitoista tuhatta sieltä lähti, sanoi Kemppainen ja katseli ystäväänsä jäykästi silmiin. — Pennejä päälle, ei ollut aikaa laskea. Johanssonnin takana ovat.

Salenjus koputteli rystysillään karttaan, joka oli heidän edessään pöydällä ja katseli tiukkaan esikuntapäällikköön.

— Täytyy olla enemmän, sanoi hän äänellä, jolla vanhempi veli säikähdyttää sisartaan. — Minä menen sinne itse. Onpa ihme, jollei löydy rahoja.

— Sopii mennä, vastasi Kemppainen täydelleen levollisena. — Olenhan sanonut, että täytyy kerätä taloista ylellisyydet. Nahisellakin on sellaiset paksut kultavitjat.

— Saakeli, pitääkö sitä aina uudestaan selittää, ettei vallankumousta saa päästää ryöstöön. Olithan sinä itse siinä, kun Pietikka sanoi… Ja toistithan saman äsken, kun puhuit äsken, niinkuin piti…

— Olin minä kyllä ja toistin… Mutta…

Kemppaisen ikenet tulivat näkyviin ja silmissä välähti.

— Niinkuin eivät herrat Helsingissä… tai »toverit», miksi heitä vain tahtoo kutsua, pitäisi puoliaan. Vallankumous ottaa aina sellaiset niinkuin kultavitjat. Ne ovat ylellisyyttä. Vallankumous tasoittaa aina ylellisyydet.

Salenjus rauhoittui. Ehkei Kemppainen ollut mitään ottanut. Ehkä sattui olemaan kassassa vain senverran. He tulivat siihen johtopäätökseen, että täytyi lähettää mies Helsinkiin hakemaan rahaa ja muutenkin puhumaan näistä Kankaan pitäjän asioista. Pietikka kyllä ajaa asiat, kunhan hänelle ensin selvittää. Se on se kirjoittaminen täällä sellaista huonoa eikä puhelimessa kuulu. Ja nythän ovat matkat vapaat. He olivat juuri päässeet täyteen yksimielisyyteen, kun Salenjus yhtäkkiä kuohahti:

— Olenko minä mikä kerittävä lammas, ettet sanassasi pysy. Vai etkö luule minun erottavan keltaista valkoisesta.

Kemppainen ymmärsi hänet ja kuohahti takaisin.

— Mitä pirua sinä minua härnäät. En minä sinun konjakkisi vaivainen ole. Minä heitän vaikka löylyä konjakilla, niin paljon minä sitä saan.

— Mistä sinä sitä niin saisit? sanoi Salenjus epäillen.

He huomasivat kuitenkin äkkiä molemmat, ettei heidän johtomiehinä sopinut kinastella ja vaikenivat, kukin jääden epäluuloonsa.

Hiiron Manta pisti päänsä ovesta ja kysyi, kuka miehistä tulee pienentämään lehmänruhoa. Ahvenainen ja nuorempi Linteeni olivat heti valmiit. Manta ei kuitenkaan vielä poistunut, vaan valitti, että Elviira ja Aina, joiden pitäisi olla hänellä vakituisina apulaisina, istuvat kestikievarituvassa poikain kanssa. Hän on niitä pyytänyt, mutta niitä täytyy kovistaa. Salenjus käski hänen vain nopeasti toimittaa ruokaa pöytään ja lupasi mennä kovistamaan tyttöjä.

Piiriesikunnasta soitettiin, että pitää valmistaa paikka vähintään viidellekymmenelle haavoittuneelle. Jos tarvittaisiin. Ei ole mitenkään sanottu että tarvitaan, mutta on mahdollista, että rintamaa lyhennettäessä taistelut siirtyvät tälle kulmalle. Muuten kaikki hyvin. Oulaassa oli ankara taistelu perjantaina. Vihollinen kohdisti tykkitulensa pääasiassa työväentaloa kohden, mutta se säilyi vahingoittumattomana. Eiväthän ne pirut osanneet ampua. Kuularuisku- ja kivääritulesta haavoittui muutamia miehiä. Lahtarien mieshukka suunnaton. Työläisten yksimielisyyden todisteeksi sopii mainita, että taistelun aikana muunmuassa vaimot ja lapset latailivat kuularuiskunauhoja… Miehet täältä? Niin, kyllä ne pian taas ovat siellä. Lisää miehiä? Koetetaan… Muonavaroja? Lähetetään… Koetetaan lähettää…

Salenjus, joka oli puhelimessa, toisti kaikki mitä piiriesikunnasta sanottiin niin että huoneessaolijat heti kuulivat sen. He istuivat äänettömässä jännityksessä, paperossit hampaissa. Vain pahnat toisessa päässä huonetta kahisivat, kun toverit, jotka olivat niillä pitkänään, kääntyivät, ja Manta rupesi innoissaan hyppelemään paikallaan ja ääneti läjäyttelemään käsiään.

Innostuneet olivat muutkin.

Se sairaalajuttu siihen nyt tuli hiukan tielle. Olivatko nyt paikat siellä lähempänä rintamaa jo niin kiinni, että haavoittuneita täytyi tuoda tänne asti? Etteiväthän vain hoitaneet lahtarienkin haavoittuneita. Oli sellainen inhimillinen laki, että haavoittunut oli ihminen, olipa hän sitten oma tai vihollinen. Kerrankin — missä se nyt olikaan? — olivat lahtarit ottaneet vaivaistalon asemapaikakseen. Mutta kun siellä säilytettiin sairaita ja vanhuksia, niin eivät työläissoturit ryhtyneet sitä pommittamaan. Sillä lailla käyttivät raakalaiset hyväkseen työläisjoukkojen inhimillisyyttä. Oliko parempi sijoittaa haavoittuneet taloihin, vaiko ryhtyä väliaikaisen sairaalan pystyynpanoon? Siinähän se oli säästöpankin talo vapaana. Ja Tuunassa oli sisar Hulta. Hän ei kuulunut olevan paha porvari. Venäläisten kanssa oli pitänyt seuraa.

Tuli uusi puhelinsana. Siihen vastatessaan kiroili Salenjus niin paljon, etteivät läsnäolijat saaneet asiasta selvää.

Mäkimatkan Atte, joka piti Laarin taloa, oli päässyt karkaamaan. Eevertti Mäkimatka otettiin kiinni viime tingassa. Edellistä kyllä ajettiin takaa ja samassa tarkoituksessa pyydettiin Kankaan kirkonkylässäkin pitämään varalta, jos karkulainen kätyreineen ilmaantuisi sinne. Niinikään oli paras tarkastaa Mäkimatkan ja Somerin talot. Kaikesta päättäen olivat veljekset olleet suuremmankin lahtarijärjestön johdossa.

Koko Kankaan kirkonkylän esikunta kiroili uutiset kuullessaan ja päätti ottaa porvari-pirut lujille. Vai vielä inhimillisyyttä sellaisille!

— Mitä se Tuunan tytär nykyään nauraa? huudahti yhtäkkiä Hiiron Manta, joka oli asettunut pahnoille Johan Kitsin viereen. — Nauraa hän ja hymyilee. Sitäköhän hän hymyilee, että lahtarit ovat päässeet pakenemaan?

— Kysytään häneltä, huudahti Johanssonni. — Kyllä hän sanoo niinkuin asia on. Huoposestakin sanoi heti.

— Hän on hullu! tokaisi Salenjus. — Pietikka käski säästämään naisia, mutta jollei hän anna lehmiä ja täytä muitakin määräyksiä, niin hänet täytyy ottaa lujille.

— Hän on vain ollut niin toisen makuinen kuin ennen, väitti Manta. — Hymyillyt.

Johan Kits naurahti.

— Hänen on antaminen kirkon avaimet, jatkoi Salenjus. — Jollei hän olisi selvästi hullu, niin olisimme jo kohdelleet häntä toisella tavalla. Mutta kun nykyaikana ottaa maitolitrasta viisikolmatta penniä ja voikilosta kolme markkaa, niin, helvetissä, silloin on ihminen hullu!

— Ukon se on syy, sanoi Johanssonni. — Kyllä Riikka ottaisi enemmän, mutta ukko puhuu aina siitä mitä se ihmistä auttaa, jos hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa vahingon…

Kits naurahteli niin että se herätti yleistä huomiota. Vihdoin hän sai suunvuoron.

— Kyllä minä tiedän syyn siihen, miksi neiti Tuuna hymyilee. Mutta ei se ole mikään poliittinen syy. Se on aivan yksityistä laatua. No, sellainen vaan… rakkauden syy…

— Laita ruoka pöytään, sanoi Salenjus yhtäkkiä tiukasti. — Mantaa! Ruoka pöytään. Täytyy tästä lähteä toimiin. Ei tällainen kelpaa.

Manta kivahti istumaan käsiensä varaan.

— Ja kehenkäs se laiha kääkkä olisi mielistynyt?

— No, vaikkapa… vaikkapa minuun!

Mantalta pääsi nauru.

— Eihän nyt hullumpaa. Kaikki vanhatpiiat tässä! Hänhän oli sen Arvon morsian, sen joka ammuttiin Ruotsin rajalla. Ja entäs te?

— Onhan neiti Tuuna kaunis tyttö.

— Tyttö? Ja kaunis?

Manta hirnui kuin hevonen.

— Niin, sitä minä vain, että neiti Tuunan ilon syyt ovat aivan yksityistä laatua. Kuka sitä uskoisi, että rakkaus uskaltaa nostaa päätään näin keskellä vallankumousta.

— Helkkarissa, huudahti esikunnan emännöitsijä, — silloin se vasta uskaltaakin. Ja jahka tänne nyt tulee sairaala!…

Salenjukselta meni kärsivällisyys niin että hän polki jalkaa Mantan edessä. Noita kaupunkilaisnaisia ei saanut tottelemaan… No, olihan Manta ollut palveluksessa kaupungissa, vaikka täältä olikin kotoisin. Mutta toteltava on, saakeli vie! Eikö Manta nähnyt missä siivossa lattia oli? Sylkeä ja paperosseja puuronaan. Nouskoon heti keittämään kahvia.

— Ei toki kylmene kahvipannu tässä talossa yöllä eikä päivällä! huusi Manta suuttuneena. — Ja vaikka loppuisi kahvi maailmasta, niin ei lopu Kankaan kirkonkylän esikunnasta.

— Tuo tänne sitten…

— Kuinka se lehmä paloitellaan? kysyi ovella Linteeni.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin ensimmäinen joukko lähetettiin rintamalle, oli Kankaan kirkonkylä siirtynyt sodan piiriin. Toisin tuntein kuin ennen katseltiin nyt Tuunajärven jäälle, toisin tuntein tartuttiin sanomalehteen. Mitä hyvänsä saattoi tapahtua. Ja aika, jolloin ei mitään tapahtunut, oli täynnä odotuksen jännitystä. Huhut täyttivät ilman kuin vihaiset itikat sateen edellä. Kerrottiin, että Saksasta oli tullut suuri aselaiva valkokaartille, mutta punaiset olivat sen kaapanneet ja räjäyttäneet laivan. Yli neljäsataa valkoista oli räjäyksessä saanut surmansa. Senaatti oli päässyt pakoon Pohjanmaalle, se tiedettiin varmasti. Senaatin puheenjohtaja oli pelastunut ihmeellisellä tavalla. Hänen luoksensa oli eräänä yönä tullut naamioituja miehiä, piikit pystyssä. Vähissä pukimissa oli suuri herra pistinten välissä kuljetettu kadulla odottavaan autoon ja sitten oli hurjassa ajossa menty kaikkien punakaartiketjujen läpi. Metsässä vihdoin olivat miehet riisuneet naamarinsa ja senaattori oli saanut kuulla, että muutamat urhoolliset valkokaartilaiset olivat ryhtyneet ryöstöön saattaakseen maan korkeimman viranomaisen turvaan. Kerrottiin myöskin, että samaista korkeaa virkamiestä oli yritetty kuljettaa ilmalaivalla, mutta sitä olivat punaiset ampuneet tykeillä. Luultavasti koko ilmalaiva oli tuhoutunut. Jossakin oli murhattu yksitoista henkeä, miehiä ja naisia, aivan syyttömiä ihmisiä. Punaiset väittivät, että valkoiset olivat tehneet murhan. Porvarit olivat saaneet tietää, että murhatuissa oli kaksi maisteria, yksi lehtori ja ylioppilaita — miksi valkoiset olisivat murhanneet heidät? Helsingissä oli kuollut nälkään ihmisiä. Porvoon jäällä oli ollut suuria taisteluja. Valkoiset olivat kätkeytyneet kivien taakse ja hylkeenpyytäjien avulla olivat punaiset pyydystäneet heitä kuin otuksia ikään, niin että koko jää nyt oli ruumiita täynnä. Helsingissä oli pantu toimeen suuri elintarvetarkastus. Porvareilta oli tavattu kahvia säkittäin. Rautatiellä oli sattunut sellainen tapaus, että eräs hyvin vanha rouva oli kulkenut kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat puhuneet, mutta rouva vain nukkui. Hän oli hyvin vanha ja sairas. Eräällä asemalla oli samainen vanhus äkkiä noussut, ketterästi hypännyt penkille, ottanut matkalaukkunsa ja lähtenyt tiehensä. Hameen alta oli näkynyt housunlahe ja miehenjalka saappaineen. Se oli ollut naiseksi puettu mies… Voikilo maksoi kaupungissa neljäkymmentä markkaa, kananmunat kolme markkaa kappale. Olisipa täällä saanut ne hinnat! Mutta ylösostajat maksoivat täällä kolmannen osan… Muutamat valkokaartilaiset olivat paenneet erään kartanon vinnille ja talon naiset olivat asettaneet heidät siltapalkkien alle ja peittäneet vanhoilla sanomalehdillä ja muulla roskalla. Punaiset toivat sinne poliisikoiran, löysivät miehet ja teloittivat. Yhdellä näistä valkokaartilaisista oli ollut ruumiissa kolmetoista kauheaa haavaa… Ilmestyi jokin salainen lehti, joka oli painettu silkkisille nenäliinoille. Se kertoi uutisia valkoisten puolelta. Mutta sitä ei kukaan täällä ollut nähnyt. Miksi se oli painettu silkkisille nenäliinoille eikä paperille? Muste oli hyvin omituista: sitä ei ensinkään näkynyt ja nenäliinaa saattoi käyttää niinkuin nenäliinaa ainakin. Mutta kun kuumalla raudalla silitti ohutta kangasta, niin kävi muste yhtäkkiä selväksi, kirjoitus näkyi. Olisipa tännekin saanut sellaisen nenäliinan, että olisi tietänyt jotakin varmaa. Porvarit mielistelivät Saksan keisaria ja koettivat saada saksalaisia joukkoja teurastamaan Suomen omaa työväkeä.

Puhuttiin, että Mäkimatkan isäntä oli kätkenyt suuria elintarvevarastoja ja että hänen nuorin poikansa oli ostanut kokonaisen vaunulastin miesten karvalakkeja, joita hän säilytti lukitussa makasiinissa asemalla ja joita hän korkeasta hinnasta myi ympäri pitäjien. Mäkimatkalle oli tiistainvastaisena yönä tullut viisi kuormallista punakaartilaisia ja heitä oli kestitetty väkijuomilla ja parhaalla mitä talossa oli — olivatko mäkimatkalaiset punaisia? Kolme salaperäistä miestä oli liikkunut kirkonkylässä. Heidän jälkiään oli tavattu heinäladoissa ja vanhassa myllyssä, jossa he nähtävästi olivat asustaneet useita päiviä. Arveltiin heitä samoiksi, jotka eräänä yönä olivat tunkeutuneet Jokisen lesken mökkiin ja urkkineet häneltä tietoja venäläisistä, punakaartista ja muusta. Kaikki hänen ruokavaransa he olivat vieneet, mutta maksaneet kaikesta. Tietenkin he olivat lahtareja — niin röyhkeitä olivat lahtarit. Heitä ryhdyttiin kyllä heti seuraamaan, mutta ei saatu kiinni. Jokisen leski väitti yhtä Ahosen Kalleksi, puotipalvelijaksi, joka pari vuotta sitten oli kadonnut. Hän oli kyllä paljon muuttunut, mutta varmaan se oli hän. Kirkonkylän esikunta kiroili ja noitui, mutta linnut olivat auttamattomasti päässeet pakoon. Väitettiin, että Kemppainen oli säästöpankkia tyhjentäessään itse pitänyt kymmenen tuhatta markkaa. Johanssonni oli ihmeellisen näköinen, kun sitä häneltä kysyttiin. Huoponen makasi sairaana, niin hän oli pelästynyt. Kuinkahan kauan Tuunan Riikka uskalsi kieltää Salenjukselta kirkon ja kuinka kauan kirkkoherra pitää jumalanpalveluksia? Viime pyhänä oli kirkossa ollut vain kaksitoista henkeä, niiden joukossa Rautajärven vanha isäntä ja Sokea-Leena taluttajapoikineen. Nikkari-Eeti oli pysäyttänyt pojan ja leikillä kysynyt: kenenkäs sinä olet poika? Ja vähämielinen lapsi oli sanonut: »Jumala mun isäni, Leena mun äitini, kirkko mun kotini» ja purskahtanut itkuun. »Mitä sinä itket?» oli Eeti kysynyt. Ja poika oli töintuskin saanut suustaan: »kun oli niin vähän väkeä kirkossa». Silloin oli Eeti pahasti nauranut ja lähtenyt.

Vallitsi odotus niinkuin rajuilman edellä. Mitä tästä tuleekaan?

Kun Mirja ja Salenjuksen Mikko saapuivat kyytiretkeltään, tiesivät he kertoa kummia asioita. He olivat viipyneet sentähden, että heidät oli pantu viemään vankeja. Kaksi miestä oli asetettu Mirjan reen perään ja kaksi kaartilaista oli tullut Mikon rekeen. Vankeja ajettiin edellä. Toinen oli pitkä ja nuori, hänellä oli silmälasit. Toisella oli parta, hän oli lyhyessä turkissa. Tuskin oli kuitenkaan päästy jäälle, kun hevoset pysäytettiin ja miehet, niinhyvin vangit kuin kuljettajat, astuivat reestä. »Ajakaa vähän matkan päähän», sanoi toinen kaartilaisista heille, ajajille. Pitkä nuori poika vapisi niin, että hampaat kalisivat. Ei ollutkaan ihme, hänellä oli vain hiihtopaita. Vanhempi kysyi, eikö saisi antaa toverilleen turkkiaan. »Se on turhaa», sanoi toinen kaartilaisista. Mutta toinen huusi samassa: »No, riisu sitten!» Mirja ja Mikko ajoivat taakseen katsomatta. Yht’äkkiä kuului yhteislaukaus ja hevoset läksivät menemään nelistäen. Toinen laukaus seurasi. Hevoset menivät kuin hulluina. Kuului jotakin huutoa ja yksityisiä laukauksia. Hevosia oli mahdoton pysäyttää. Tilsat vain lentelivät ajajien korvissa, Mirja keikahti jalat pystyssä äkillisestä nykäyksestä reen perälle, mutta ei uskaltanut edes huppuroida pystyyn, vaan makasi siellä kiehkurassa kuin koira, kuullen takanaan Mikon huudot »soosoo-soo, ptruu-ptruu-ptruu» sekä hevosen läähätyksen. He eivät tietäneet miten pitkä aika oli kulunut, kun hevoset vihdoinkin hiljensivät vauhtiaan ja he uskalsivat katsoa taakseen. Ei näkynyt mitään muuta kuin luminen jäänpinta ja punertavat metsänlaidat taivasta vasten… Junassa oli ollut pieniä mustia miehiä mustissa pukimissa ja mustat ja pienet olivat heillä silmät. Junailijat sanoivat heitä pääkallomiehiksi. Ja yhdessä tavaravaunussa oli ollut kokonainen pino ruumiita. Olisi luullut olevan halkoja, jalat kun aamuhämärässä törröttivät ulospäin. Kenelläkään ei ollut saappaita, ne olivat ryöstetyt, se oli lahtarien työtä. Oli myöskin ollut lapsi, jonka äiti matkalla oli vangittu. Kukaan ei tahtonut ottaa haltuunsa lasta, se parkui odotushuoneessa niin että kuului kauas ulos. Mutta yksi vartioivista punakaartilaisista sanoi: »ottaa lahtarimukulan piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!» Kukaan ei kuitenkaan tehnyt sitä ja lapsi kirkui kirkumistaan. Lahtarit olivat perjantaina saaneet haltuunsa Oulaan kylän. Petoksella ja kavaluudella he tunkivat eteenpäin, sillä heitä oli tuskin puoltasataa miestä, mutta he komentelivat metsässä rykmenttejä ja ratsueita ja muuttivat ainoaa kuularuiskuaan paikasta toiseen niin että punaiset luulivat heillä olevan paljon useampia. Vangiksi joutui kolmatta sataa miestä, toiset sanoivat viidettä sataa. Puhuttiin myöskin, että lahtarit oitis asettivat johtajat Oulaan kartanon navetan seinää vasten… Perkeleitä he olivat eivätkä ihmisiä.

Kankaan kirkonkylä kuunteli jäykkänä ja henkeä pidätellen näitä sanomia. Nuotta, joka sitä oli piirittänyt jo pitkän aikaa, kiristyi kiristymistään. Vielä kohosi mahtava rakennusrykelmä paikallaan, niinkuin viljavainio kohoaa ennen raepilven tyhjentymistä. Rauhalliset kivinavetat, iloiset asuinrakennukset ja juhlallinen kirkko, kaikki katseli vielä lauhaa talvitaivasta kohden, niinkuin ne olivat tehneet vuosikymmenien aikana. Sekä kodit että ihmiset olivat vielä koskemattomina. Säästyykö Kankaan kirkonkylä vai tuhoko sen perii?

Inhimilliseen raivoon, mikä riehui pohjolan mailla, vastasi talvi harvinaisen leudolla säällä ja hymyilevällä taivaalla. Tuskinpa miesmuistiin oli ollut tällaista talvea. Aamut valkenivat ystävällisinä kuin keväällä, päivisin kävi suloinen tuulenleyhkä, ikäänkuin pääsiäisajan lumikukkaset jo olisivat huokuneet ilmoille sulamisen tuoksua. Illat lankesivat raukeina ja uneliaina. Ihmiset tarkenivat, seisoskellessaan rantatöyräällä silmäilemässä Tuunajärven jäälle. Ei kuulunut tykinpauketta. Kauhut pysyivät vielä loitolla. Kaikkeen tottui. Tottui siihen, että punakaartilaiset vartioivat tienhaaroissa ja jyvämakasiineilla. Tottui siihen, että piti olla esikunnan lupalippu, kun halusi lähteä ulkopuolelle kotiporttia, kauppapuotiin, pappilaan, jopa kirkkoonkin. Tottui siihen, että Salenjus, Kemppainen, Vuorelan pojat ja muut tarkastivat ja penkoivat taloissa. Tottui siihen, että esikunta otti hevosia ajoihinsa mielinmäärin ja että se lähetti noutamaan lehmän, lampaan tai maitoa, milloin hyväksi näki. Tottui siihen, että se katsoi talojen huonekalu- ja liinavaatevarastoja yhteisomaisuudeksi ja kuljetti niitä tulevaan sairaalaan, jonka oli määrä sijaita säästöpankin talolla. Tottui siihen, että venäläiset kahdesti viikossa pitivät tansseja ja soitollaan ja humalaisella menollaan täyttivät kylän. Tottui siihen, että kirjeet avattuina tulivat perille, tai eivät tulleet ensinkään. Tottui elämään ilman sanomalehtiä. Tottui siihen, että puhelimet olivat auki tai suljettuina esikunnan harkinnan mukaan. Joka talossa oli pinkoittain pieniä, likaisia paperilippuja, joihin oli painettu Kankaan kirkonkylän esikunnan leima sekä vikuroivalla käsialalla kirjoitettu: »yksi lehmä otetu punakaartile», tai »50 litra maito otetu punakartile». Kaikkeen tottui. Tottui myöskin huhuihin. Oli tukalaa, mutta olisi saattanut olla paljon tukalampaa. Sai olla kiitollinen, että oli näin hyvä. Oikeastaan oli parempi kuin ensi aikoina. Jumalanpalveluksetkin menivät nyt rauhassa eikä ihmisiltä kysytty lupalippuja, kun he virsikirjat käsissä suuntasivat askeleensa Herran huonetta kohti. Sokean-Leenan taluttajapojankaan ei enää tarvinnut itkeä. Kirkossa ei ollut aivan vähän väkeä.

Eräänä aamuna heräsi kirkonkylä outoon hälinään: venäläiset tekivät lähtöä. Oli sellainen kiire, etteivät he ehtineet mennä sanomaan tutuille hyvästi. Nopeasti hyvästeltiin kortteeripaikoissa ja sitten päätäpahkaa marssiin. Naiset, jotka olivat pitäneet seuraa heidän kanssaan, jopa joutuneet heidän lastensa äideiksi, ehtivät tuskin käsittää mistä oli kysymys, kun miehet jo olivat poissa. Heidän itkunsa särähti tyhjään ilmaan, heidän kätensä tavoittivat turhaan kaukaa-tulleita, joiden kanssa he eivät olleet osanneet puhua, mutta joiden sydän oudosti tuoksuvan kiiltonappitakin alta oli lyönyt heidän sydäntään vasten. Miehet olivat jo kaukana He eivät lähteneet Tuunanselälle, vaan maantietä. Heidän menonsa tapahtui kuin pakokauhussa. Miksi he olivat menneet? Miksi niin äkkiä? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa? Kankaan kirkonkylä kyseli tätä henkeä pidättäen.

Johan Kits oli jäänyt ja pyrki palvelukseen Tuunalle. Miksi Johan Kits oli jäänyt? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa?

Kankaan kirkonkylä kyseli tätäkin henkeä pidättäen.

Riikka Tuuna ei ottanut Kitsiä taloon, vaikka siellä olisi tarvittu miestä, vanha vouti kun mieliharmista yhtämittaa sairasteli. Mitä Riikka meni ärsyttämään Kitsiä, sellaista hyvää miestä, jota jokainen oli kilpaa ottamassa. Ties mitä siitäkin vielä saattoi seurata. Kits pyrki Somerille ja Sylvi otti hänet avosylin. Ehkäpä hänestä oli pieni lohdutus kaiken sen jälkeen, mitä Sylvi oli menettänyt: everstin. Kirjurin kanssahan välit olivat tykkänään rikki. Sylvihän ei ollut enää tahtonut päästää häntä taloon, koska hän pelkäsi hänen tekevän pahaa lapsille. Esikunta ei ollut ensinkään hyvillään, että Kits meni yksityiselle. Häntä olisi kyllä tarvittu esikunnassa.

Eräänä päivänä vaikenivat telefonit. Ei minnekään päässyt. Mutta taloista hälytettiin kaikki hevoset liikkeelle hakemaan haavoittuneita.

Kaikki hevoset — varmaan se tiesi, että sota yhtäkkiä oli siirtynyt lähemmäs. Varmaan oli ollut taistelu jossakin näillä mailla. Kuitenkaan ei ollut kuulunut tykinpauketta. Kaikki hevoset — varmaan oli ollut suuri taistelu.

Kankaan kirkonkylä näki pitkän hevosjonon laskeutuvan alas tuttua rantatöyrästä ja katoavan jäälle. Oli annettu käsky, ettei hevosia saa säästää.

Jähmettyneessä jännityksessä odotti Kankaan kirkonkylä hevosia palaaviksi. Asumuksissa toimitettiin arkiset askareet, mutta ajatukset eivät olleet niissä. Liedet lämpisivät ja sauhu kiiri piipuista ilmaan, mutta mieli lensi järven taakse, sinne minne hevosjono oli hävinnyt. Keitä tuovat miehet kuormissaan? Ketkä ovat haavoittuneet ja ketkä kaatuneet? Kuljettiin tuttuja, koviksi tallattuja polkuja navettaan, aittaan, saunaan ja takaisin tupaan, mutta tämä kaikki tuntui tarpeettomalta.

Kylän naiset valmistivat siteitä. Pappilan rouva oli asettunut toimen etunenään. Sisar Hulta antoi neuvoja. Riikka Tuunaa ei nähty yhteisissä talkoissa. Se ei jäänyt esikunnalta huomaamatta. Pappilan rouva selitti, että hänen piti hoitaa emäntää, kun Hulta oli täällä. Se ei vakuuttanut esikuntaa.

Joko mitä näkyy Tuunanselällä?

Tulisella kiireellä oltiin työssä entisellä säästöpankin talolla. Kirjava varasto vuoteita oli saatu kokoon. Siellä olivat talojen vierassängyt, kaikkinaisista huutokaupoista ostetut herrasvuoteet ja vinteiltä kootut telttasängyt. Laupeudentyö oli tasoittanut kuilut ja parhaimmassa sovinnossa täyttivät naiset orjilla patjoja ja valmistivat siteitä. Myöskin pappilan ja Somerin lapset olivat mukana. Heidän kätevyytensä liitonarkkileikistä tuli nyt hyvään tarpeeseen. Keskusteltiin joka kulmalla taloa.

— Näihin parempiin vuoteisiin pitää sijoittaa vaikeammin haavoittuneet.

— Tuskinpa niitä tänne lähetetäänkään, ne sijoitetaan sinne lähemmäs.

— Mitenkä meidänkin miesten lienee.

— Kyllä näissä vaan hyvin nukkuu…Pahnat tasaantuvat pian.

— Ne ottavat nyt miehet pakolla. Joka ei mene, se ammutaan.

— Ei se meidänkään isä olisi mennyt, mutta kun sanottiin, että vain vartioimiseen tarvitaan. Rintamallemenosta ei ollut puhettakaan…

— No kun ei rintamaa silloin ollut. Kansa toki uskoi, etteivät porvarit johdattaisi asioita teurastukseen. Porvarit sanovat itsensä sivistyneiksi, mutta he ovat hyenoja, raatelevia petoja… Äitivainaja aina kertoi, kuinka kun kartanoon meni pyytämään kaskilupaa, piti olla »tuomisia» nyytit täynnä, voita, kananmunia… Kello kahdelta yöllä mentiin riihelle… Savupirtti oli asuntona. Niistä se on tämä sota. Kun puhui patruunan kanssa, piti seisoa paljain päin, vaikka oli kova pakkanen. Niistä se on tämä sota… Mitä porvarit menivät tahtomaan lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan?

— Sanovat, että Kankaan lähteestä olisi löydetty miehen ruumis. Ei, ei tiedetä kuka hän on.

— Kas, kas noita pappilan pikkutyttöjä, niin ne ovat kuin valmiita ruustinnoja.

— Somerin Irja, hän syö piparkakkua.

— Tämä on ainakin viides.

— Sylvi istuu omissa ajatuksissaan.

— Sekä eversti että kirjuri ovat poissa.

— Se kuuluu, tuo vanhin tytär, olevan äidilleen niin paha.

— Tuunan isännän rahat ne menivät parempiin taskuihin. Ei äijä ajatellut, kun rikkauksiaan kokosi, että ne tulisivat kansan haltuun.

— Kyllä hänellä vielä on takanaan, eivät ne kaikki olleet pankissa.

— Kirkkoväärti oli itse sanonut, että hyvä oli, kun rahat menivät.

— Sen hän sanoo vain siksi, että hänellä on pääsäästöt takanaan.

— Ei, oikein totta: isäntä kuuluu olevan tyytyväinen siitä että rahat menivät. Hän sanoo, että hänen sielunsa nyt on niin köykäinen olla.

Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin aikana ehtineet jonkin verran vieraantua toisistaan.

— Mene pesemään kädet, sanoi Haagar Irjalle. — Tulee haavakuume, jollei ole ihan puhtaat kädet.

— En minä viitsi! sanoi Irja ja keikautti päätään.

— Täytyy viitsiä.

— Mutta minä en viitsi.

— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.

— Minä olen niinkuin tahdon.

— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä työtä.

Irja naurahti ja keikautti taasen päätään. Jeremias loi häneen katseen ja ehti nähdä, että Irja punehtui.

— Sinä olet tyhmä tyttö, sanoi Haagar, posket kuumina.

Irja ei sanonut mitään, mutta nousi ja varustautui lähtemään pois lasten pöydästä. Jeremias loi häneen taasen katseensa ja näki, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Hän kierteli jotakin tilkkua nuoraksi käsissään eikä tietänyt minne joutuisi. Jeremiaan kävi häntä sääli.

— Älä sinä turmele kangasta, sanoi Lyydia armottomasti. — Kankaasta on puute ja tulee paljon haavoittuneita.

Irja paiskasi rievun kädestään ja huusi, kasvot hehkuen:

— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!

Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Se ei ole totta!

— Kukaan ei uskalla koskea meidän isäämme, mutta sinulla on sellainen äiti, että hänet saa viedä vaikka… vaikka sikoläättiin!

Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat rauhoittamaan lapsia. Anna-Liisa Nahinen vei nopeasti tyttärensä huoneen kulmaan ja nuhteli heitä.

— Kun Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! huusivat lapset väkivaltaisen itkun puistatuksessa. — Eihän se ole totta? Mutta Irjan äidin saa ottaa vangiksi, hän on huono ihminen.

— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja suuhunne, puheli äiti kalpeana. — Ehkä isä otetaan vangiksi sentähden, että hänen lapsensa ovat pahat… Ja äiti myöskin. Menkää nyt paikoillenne ja olkaa oikein kiltit.

Irjan äiti oli hänkin koettanut taltutella vanhinta lastaan, mutta Irja oli riistänyt kätensä hänen kädestään ja paennut häntä askel askeleelta. Äitiä hävetti. Hän päätti kotona antaa tytölle vitsaa, niin suuri kuin hän olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja pitkin huonetta. Kaikki seurasivat häntä katseillaan.

Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän kohtauksensa Irjan kanssa oli sekin nähty ja kuultu.

Irja seisoi ikkunan ääressä ja hypisteli uudinta, Jeremias meni hänen luokseen.

— Tule vähän tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuoteiden ja erinäisillä käsityötarpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.

Tyttö seurasi häntä hetken päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi hän kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen tummaa samettipukua vasten ikkunoista kumottavassa valossa.

— Mitä sinä tahdot? huusi hän alas.

Jeremias seisoi lumessa ja tarkkasi jotakin outoa tärinää jalkojensa alla. Kuinka kaunis Irja olikaan!

— Tule tänne lumeen, sanoi poika.

— Mitä minä siellä?

— Tule.

— No?

Jeremias kuunteli. Suuret lempeät tähdet paloivat taivaalla, niin alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden puhjenneen esiin tummien mäntyjen oksilta. Jääpuikot katonnurkkauksissa kimmeltelivät ikäänkuin ne olisivat kuuluneet johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli silloin tällöin puista lunta. Äänettömänä kohosi metsä toisella puolen rakennusta ja miltei yhtä äänettömänä lepäsi kylä toisella puolella.

— Sano sitten? vaati Irja.

— Mitä tuo oli? kysyi Jeremias kalpeana.

— Mikä?

— Tärähdys.

— Minä menen sisään.

— Ei… virkkoi poika kuin heräten. — Minä tahtoisin pestä sinut puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko? Älä naura… Olet tahriintunut, mutta Jumala tahtoo, että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla puhtaaksi. Tämä pesu on vain merkki… uusi kaste. Ee, ei… älä mene, sinä olet niin kaunis. Minä kosketan sinun otsaasi valkoisella lumella. Me menemme naimisiin jahka me tulemme suuriksi… Ei, älä vielä… Vasta kun me olemme suuria. Meidän täytyy olla puhtaita ja Herralle pyhitettyjä.

Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin kaulasta. Hän jäi pitelemään pojan kättä ja painoi sitä huuliaan vasten.

‒ Tuletko minulle, kun me olemme suuria? kysyi poika juhlallisesti.

— Tulen.

Poika vei hennossa kädessään lunta Irjan otsalle. Yhtäkkiä vaipui hänen kätensä ja sulava lumi valui hankeen.

Nyt kuuli Irjakin. Jeremias jätti hänet, juoksi ylös portaita, tempasi auki oven, karkasi läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä kalpeana ja sotilaallisen jäykkänä, hän lasisen terävällä äänellään huusi:

— Tykit!

Ja hän toisti vielä kerran:

— Tykit paukkuvat Tuunajärven takana.

Kaikki kädet pysähtyivät. Äänettömyydestä kuului yhtäkkiä Johanssonnin ääni:

— Ne… ne… ne ovat: tiplot! Jo kuuluu tännekin. Tiplot ne ovat…

* * * * *

Nämä ensimmäiset tykinlaukaukset olivat kuin merkinanto. Tapaukset alkoivat tästä puoleen huimaavalla vauhdilla seurata toisiaan Kankaan kirkonkylässä. Kaikki tunsivat ratkaisun lähestyvän. Sota likeni Kankaan kirkonkylää.

Jo samana yönä sai vastavalmistunut sairaala ensimmäiset potilaansa. Itse Fiina Juuri oli lähtenyt heitä saattamaan Leena Lipposen avustamana. Ja seuraavana aamuna varhain täytyi hevosten palata viemään tämän paikkakunnan punakaartilaisia muualle ja tuomaan tänne toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli välttämätön.

Kemppainen ymmärsi heti paikalla tämän välttämättömyyden, mutta Salenjus, Johanssonni ja muut asettuivat vastakynteen. Rouva Juuren täytyi vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin kuolemanrangaistukseen, ennenkuin sai miehet liikkeelle.

Puhelin soi kaiken yötä.

Mutta minne oli Ahvenainen jäänyt joukosta?

Hän oli osalleen saanut ruumiskuorman. Kaikista hänen estelemisistään huolimatta oli kuorma lisäksi pantu niin suureksi, että hänen oli mahdoton pysyä toisten jäljessä. Onneton paikka se oli, että juuri hän oli joutunut likelle tavaravaunua, missä veriset, puolialastomat ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin eläinten ruhot teurastajan puodissa. Mikä piru hänet panikin menemään sinne juuri silloin! Tuttu junamies huusi, että tulkaa katsomaan, olisiko täällä ruumiita eli miehiä… sieltä Kankaalta. Ahvenainen ei voinut kieltäytyä, lisäksi oli hän utelias. Hän tunsi oitis paikalla läjässä Rajalan livun kasvot;… ne olivat ihka eheät… Hänen teki mieli nähdä, olisiko Eemelin käynyt yhtä huonosti… Paljon huonommin vielä oli Eemelin käynyt. Hänen ruumiinsa keskikohta oli yhtenä ainoana mustana verikuoppana. Ihan rupesi pyörryttämään ja pahasti ottamaan kiinni sydänalasta. Mutta junamiehet vain komentelivat, että sinne rekeen, oikopäätä! Ja kun Ahvenainen tahtoi nyt lähteä, huusivat he, että täällä voi olla vielä muitakin Kankaalta. Oudolta se tuntui, kun näitä vainajia vain paiskeltiin maahan ikäänkuin olisi käsitelty puuntynkiä. Suuret rukkaset käsissä tarttui elävistä miehistä mikä kiinni jalkoihin, mikä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi ruumis maahan.

— Eikö tuo ole Halme? Onkos hänkin jo mennyt?

Hän se oli lopultakin, vaikkei häntä ollut helppo tuntea.

— Ja tuo on Linteeni! Kylläpä ovat pirut häntä repineet.

— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen, pitäen kiinni vaunun seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos kuorma tulee kovin suureksi… Älkää hiidessä enää panko… Eivät nuo ole Kankaalta…

— Ykskaikki mistä ovat, ei suinkaan niitä enää vaunuun panna, kun sieltä kerran on otettu…

— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen, kurkku kuivana. — En vaikka mikä olisi… Mitä helvettiä niitä kaikkia minun hevoseeni…

Junamiehet työnsivät vaununoven kiinni niin että rämisi, ja ennen pitkää seisoi Ahvenainen yksinään kaamean kuormansa ääressä. Hänen hevosensa korvat viittasivat harallaan taaksepäin eri ilmansuuntiin ja sen riippuvien huulten raosta kuului tyytymätön korskina. Tykinlaukaus teki kuitenkin silmänräpäyksessä lopun sekä hevosen että miehen epäilyksestä. Hevonen pääsi liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti mukaan. Kuinkahan likellä rintama jo olikaan… Sanottiin tykkien kantavan niin kauas. Oli tämä tiekin ajettu näin helkkarin huonoksi. Ja sairaiden rekijono kulki jo tuolla selällä. Kun saisi edes sen kiinni, niin kelpaisi. Hevonen meni minkä pääsi, mutta nuo edellimmäisetkin menivät keveillä kuormillaan minkä pääsivät. Koeta, koeta, Poika! Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki kulki syvissä uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas, huiskis-haiskis! Koetetaan, Poika! Pimeäkin tulee, hauskempi on kulkea joukossa. Ahvenainen oli, kiinnittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin hevosiin ja kuunnellessaan yhä uusiintuvia tykinlaukauksia, hetkeksi unohtanut, mitä hänen kuormassaan oli. Yhtäkkiä tuuppasi joku häntä olkapäähän. Hän muisti samassa silmänräpäyksessä, mitä seuraa hänen takanaan oli ja häneen iski ajatus, että joku vainajista oli ojentanut kätensä ja käynyt kiinni häneen. Häntä karmi jäätävä kammo, täytyi karaista luontoaan kaikilla voimilla ennenkuin sai katsotuksi taakseen. Kangistunut jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti hänen hartioidensa takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta korjaamaan. Kun ei ollut edes peitettä, millä olisi verhonnut vainajat, eikä köyttä. Olivatpa ne käyneet raakamaisiksi nuo junamiehet, kun mättivät kaatuneet tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan ne olivat kuin nämäkin kaatuneet, eivätkä heille sen enempää kunnioitusta osoittaneet. Peitteet olivat kaikki jääneet alle. Olisi ehkä voinut kiskoa jonkin esille, jos olisi iljennyt ruveta penkomaan reenpohjia. Mutta juuri siellä alla olivat Eemelin ja Iivarin ruumiit… ja Linteeni… ja Halme. Iivolla olivat silmät auki ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa päälläpäin, on otsa halki. Se on tuntematon mies. Tuonne keskelle joutui joku, johon ei saanut katsotuksikaan, jotakin niin hirveää sille oli tapahtunut. Lahtarien se on tekoa tämä kaikki, sodan se on tekoa. Lahtarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen täytyi pitää päänsä.

* * * * *

Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne koskettivat hänen olkapäitään. Mitä ne hänestä tahtoivat? Olikohan hän ehkä sanonut yhtä ja toista, jota ei olisi pitänyt sanoa? Ei olisi pitänyt yllyttää uutta esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat murhata papin… Ahvenaisen tuli mieleen kuinka Nahinen istui hänen kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuorisaarnaa… Ei siksi, että hän lukemista olisi koskaan tarvinnut, osasi hänen vaimonsa Liisa toki lukea niin että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. Mutta ruustinna oli usein tunnin lopulla tullut huoneeseen ja tuonut kahvia ja Jeremias oli juossut sinne hänkin ja pyytänyt, että hän saisi opettaa Ahvenaisen kirjoittamaan. Pitää… pitää, kun tästä pääsee kotiin… mennä esikuntaan ja sanoa, että rankaisevat miten rankaisevat mutta eivät tapa… Pitää myöskin mennä puhumaan Kustaa Kemppaiselle, ettei hän vain tee pahaa Sydänmaan Miinalle. Eihän Miina mitenkään yllyttänyt lähtemään viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan. Mutta kun Kustaa Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei suinkaan pappi muuten olisi mitään tietänyt koko tehtaasta. Mitenkä tulikaan sen sanoneeksi.

Alkoi jo hämärtää ja Ahvenainen ymmärsi, ettei hän saa kiinni haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tottunut tykinlaukauksiin eikä enää pitänyt kiirettä. Yön selkään tässä joutuu. Ja luontonsa täytyy saada karaistuksi. Kuka tietää, kun tässä sota näkyy likenevän näitä kotipaikkoja, vaikka joutuisi vielä samalle kohdalle kuin nuo vainajat. Mutta hän ei ota asetta käteensä, se on sanottu. Hän panee vaikkapa kätensä havutukille ja napauttaa etusormen poikki niin ettei voi ampua. Sen hän tekee. Taikka hän lähtee sydänmaalle ja kätkeytyy, aina hän kolon löytää, jääköön muija mihin haluttaa, sillä onkin paljon rohkeampi luonto. Se on ollut tykkänään toinen asia, kun on ollut esikunnassa ja käynyt taloissa vaatimassa lehmiä ja karjaa ja hakemassa aseita ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, kun Eeverttiä ja Lauria etsittiin Mäkimatkasta. Sitä sellaista palvelusta teki mielellään. Ja mukavaa oli esikunnassa kantaa Mantalle puita ja vettä ja paloitella vasikanruhoja ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. Mutta ei koskaan hän sitä ajatellut, että hän joutuisi tällaiseen, niinkuin nyt ruumiitakin kuljettamaan. Ja että näitä oman kylän miehiä piti joutua niin koville paikoille. Helvetti yhtäkaikki, mitä Kemppainen ja Salenjus sanoisivatkaan, jos näkisivät hänet näin pehmeänä. He leimaisivat hänet oikopäätä lahtariksi, ei siinä mikään auttaisi. Mutta he eivät toki ole tässä.

Nyt ovat nuo toiset jo päässeet Pukkisaaren rantaan. Senjälkeen katoavat he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään, että silmä voisi heidät saavuttaa. Paina päälle, Poika, kuolla pitää jokaisen!

Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen juoksuun. Heti tuupattiin häntä taasen olkapäähän. Kuolleen jalasta riippui jokin vaateriekale, joka häälyi. Ahvenainen kirosi ja päätti, että hän nousee jalaksille, ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin niin että se kerrankin pysyy. Vaikka henki siihen paikkaan jäisi, niin sen hän tekee.

Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi rukkaset tiukasti käsiinsä. Olisi ollut edes tupakkaa, niin olisi ollut mukavampi lähestyä noita matkatovereja. Mutta tupakankin oli tullut tarjonneeksi asemalla loppuun. Tai vielä parempi olisi ollut viina. Iskien katseensa voimakkaaseen rintaan, johon paita oli liimautunut kiinni, iski Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja tarttui vainajaa kainaloihin. Kankeat käsivarret nousivat. Mitä?… Valkoinen nauha… ryvettynyt, verinen nauha, mutta valkoinen… käsivarressa. Ei punainen nauha. Eikä se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli neulottu. Vainaja oli lahtari.

Ahvenainen joutui aivan ymmälle. Tämä oli niin uusi asia, ettei hän ymmärtänyt, miten nyt menetellä. Jos hän yhtäkkiä olisi nähnyt pirun istuvan kuormallaan, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä. Hän oli kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden ruumiiden joukossa. Ruumiinakin olivat lahtarit petollisia ja tuppasivat sekoittamaan köyhälistön asiaa. Jos Kemppainen ja Salenjus saavat tietää, että lahtarin raato on virunut sankarien ruumiiden joukossa, niin hän, Ahvenainen, joutuu siitä edesvastuuseen, hänet erotetaan puolueesta, kukaties… niin, kukaties ammutaan. Mitä hän nyt sitten tekee tuolle koiralle? Ottaako hän sitä harteista ja viskaa hangelle? Mutta entä jos tuolla alla olisi useampiakin valkoisia nauhoja…?

Hänelle tuli sekainen olo ikäänkuin sisälmyksiä olisi sotkettu seipäällä tai pää olisi ollut täynnä häkää. Kunhan ei tästä kävisi niinkuin Parannan isännälle… Mutta junamiehethän ne panivat hänen kuormaansa sekä toverit että lahtarit ja sanoivat, että ykskaikki mistä ovat ja keitä ovat. Ne olivat niin samanlaiset, ettei hän huomannut heitä erottaa, haavoissa ja verissä kaikki. Sovussa ja hiljaapa kuolleet olivat olleet kuormassa keskenään, ainoastaan häntä, elävää, oli lahtari hätyytellyt. Mistä hän häntä moitti? Haava, joka oli halkaissut hänen päänsä, ei ollut lahtarien tekoa. Sitäkö hän häneltä kysyi, että miksi häneltä oli lyöty kallo halki? Pää meni sekaisin, kun näitä asioita ajatteli.

Pukkisaaren rannassa putosi hevonen yhtäkkiä sulaan. Mitään tervetulleempaa ei Ahvenaiselle olisi voinut sattua. Hän sai vielä hartioihinsa viimeisen täräyksen kauhealta syyttäjältä ja päätti samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt jättää sekä oikeat että väärät ruumiit oman onnensa nojaan. Riidelkööt tai sopikoot miten tahtovat, hän ei pane järkeänsä alttiiksi heidän tähtensä. Erottakoon hänet Kemppainen ja Salenjus puolueesta — mitä sillä on väliä! Mutta hepä eivät uskalla, kun hän sanoo, että mitenkä hän niin raskasta kuormaa kuljetti sulan läpi.

Näitä ajatellessaan riisui hän jo hevosta ja hölkötti ennen pitkää läpi Pukkisaaren pajupensaikkojen vapaana miehenä kotia kohti. Sattui niin hyvin, että saari joutui hänen ja kuorman väliin. Se auttoi häntä unohtamaan kaikkia noita avonaisia, kuolleita silmiä, käsivarsia ja jalkoja, jotka jäivät katsomaan hänen jälkeensä ja ojentumaan häntä kohti. Huomenna hän toimittaa tänne kolme hevosta. Mikä niiden siellä on hätänä, jääkööt Herran huomaan.

Ei milloinkaan ollut kotikylä tuntunut Ahvenaisesta niin mieluiselta kuin nyt sydänyön hetkellä, kun hän, ohjaskimpulla läjäytellen hevostaan, ratsain nousi ylös rantatöyrästä.

Nämä uudet Kansanvaltuutetut, joiden hallussa Kankaan kirkonkylä nyt oli, olivat tykkänään toista maata kuin oman paikkakunnan punaiset. Vahdissa ollessaan eivät he taipuneet puhelemaan kyläläisten kanssa, eivät he myöskään kiinnittäneet mitään huomiota siihen, jäikö taloihin ruokavaroja omiksi tarpeiksi — he ottivat mitä halutti. He ottivat myöskin miehiä punakaartiin ampumisen uhalla. Kyllä olikin kelvannut niin kauan, kun sai keskustella tuttujen miesten kanssa, mutta he olivat nyt osaksi ruumiina Somerin uusissa riihissä, osaksi rintamilla. Vain jotkut harvat olivat kotona ja he olivat nykyiseen johtoon melkein yhtä tyytymättömät kuin porvaritkin. Mitä pirun kansanvaltaa tämä oli? Juuri muka oli heitetty niskoilta porvarien ies, niin tulivat kaupungin toverit käskemään ja määräämään. Parhaat herkut aina tahtoivat. Kustaa Kemppainen ei ehtinyt polttaa niin paljon kuin he joivat ja kirkkoviiniäkin olivat kysyneet, olisiko sitä ja miten paljon. Sairaalaan sanoivat tarvitsevansa. Niinkuin ei sitä olisi arvattu, mihin he sitä tahtoivat. Mäkimatkan nurkissa kiertelivät Jonni ja Haru tuhannen markan setelit kourassa, etsien tilaisuutta, milloin saisivat siirtää ne uusien vallanpitäjien taskuihin, mutta ensi päivinä varsinkin olivat he jäykkiä poikia. Hyvä kun sai heidät ottamaan savukkeen. Niitä oli toki Mäkimatkan nuorimmilla pojilla kokonaiset varastot. Viisitoistamiehinen joukkue kierteli pitäjää etsimässä Tuunan Eino-Ilmaria, lyseolaista. Kun se ilmestyi kirkonkylän esikuntaan ja Johanssonni vakuuttamalla vakuutti, ettei Eino-Ilmari ole kotonaan, niin naurettiin häntä vasten silmiä ja sanottiin:

— Porvarihan tuo piru on! Täysi porvari. Kuinka sellaista täällä suvaitaan. Toimittakaa helvetissä pois tunkiolle!

Sellaisia sanoja käytettiin hänestä, Johanssonnista, joka toki oli vanhimpia työväenyhdistyksen jäseniä täällä Kankaalla! Yhdessä Arvo-herran kanssa oli talonhankekin pantu pystyyn. Ja siihen olivat yhtyneet pitäjäläiset, niin hyvin rikkaat kuin köyhät. Mutta Arvo-herra ja hän, Johanssonni, olivat kaiken aikaa olleet etunenässä. Ja punakaartiinkin oli hän, Johanssonni, kirjoittanut nimensä ensimmäisenä. Ja tällaista iljettiin tulla sanomaan hänelle! Mitä heillä oli, noilla vierailla nulikoilla, täällä tekemistä? Tukat heillä oli otsalla kuin hevosilla ja housun lahkeet leveinä. Kaupungissa oli kait sellainen muoti, mutta täällä maalla oli oma muoti ja omat tiplot.

— Itse saatte olla porvareja ja piruja! huusi Johanssonni. — Minulle ei tartte tulla puhumaan sellaisia. Itse saatte mennä tunkiolle, tuolla se on eikä siellä ole rotistakaan puutetta. Meillä on täällä omat tiplot, teitä ei tänne ole kukaan käskenyt. Vai tunkiolle… saakelin perkeleet, saisivat lahtarit teidät ampua…

— Pietikka on meidät lähettänyt! pamautettiin Johanssonnin eteen ja silloin hän meni aivan äänettömäksi.

Työlään sovittelun jälkeen läksi Johanssonni näyttämään vieraille tovereille tietä Tuunaan. Hän selitti pitkin matkaa, että hän tuntee tarkkaan tämän talon väet ja ne puhuvat aina totta, vaikkeivät ole hulluja. Neitikin täällä on sellainen, että hän aina sanoo asian niinkuin se on. Huoposenkin hän ilmiantoi, vaikka hän on hänen ystävänsä.

Otsatukkaiset eivät enää nauraneet.

Riikka Tuuna tuli heitä vastaan portailla, jalassa saappaat ja yllään vanha toppatakki. Hän loi heihin kirkkaat keltaiset silmänsä ja sanoi tyynesti:

— Hän ei ole kotona.

Otsatukat tunkivat likemmä.

— Me olemme kuitenkin saaneet määräyksen etsiä häntä kaikkialta.

— Kun sanon, ettei hän ole täällä, niin ei hän ole.

Miehet perääntyivät ja katselivat toisiinsa. He olisivat luultavasti poistuneet, jos Johanssonni olisi malttanut vaieta. Mutta nyt hän vahingoniloisesti virkkoi:

— Siinä se oli! Kun ei ole, niin ei ole. Sanoinhan minä. Tulette tänne, niinkuin ei täällä meillä olisi omiakin tiploja.

Tuunan talossa tehtiin nyt tarkastus kellareita, vinttejä ja navetanparvia myöten. Johanssonni kulki otsatukkaisten perässä kuin koira ja haukahteli:

— No, mitä löysitte? Eikös nyt mennä sikoläättiin — se on vielä tarkastamatta. Te luulette, ettei missään maailmassa osata puhua totta, mutta Tuunassa puhutaan. Jos nyt tulevaisuudessa vielä tahdotte tietää, onko meidän Eino-Ilmari kotona, niin neiti sanoo. Vaikka siihen paikkaan ampuisitte hänet, niin hän sanoo. Totta täytyy puhua. Minäkin seison totuuden puolella ja puhun vielä kerran kaikki mitä tiedän.

Otsatukat vaihtoivat silmäyksiä ja antoivat äijän räyhätä.

Seuraavana päivänä, kun Karoliina tuli esikuntaan kysymään miestään, sanottiin hänelle, ettei Johanssonnia oltu nähty sittenkuin eilen aamulla. Häntä oli kaivattu täälläkin. Oli luultu hänen olevan kotona.

— Hänet on lähetetty rintamalle! alkoi silloin Karoliina huutaa. — Sinne lähetettiin ensin toinen Linteeni, ja nyt toinen… Sinne narrattiin. Mutta jos te olette sen tehneet, niin… Ei annettu käydä kotona sanomassa hyvästi lapsillekaan. Rintamalle hänet on lähetetty, kyllä minä tiedän… Pientä Jalliakaan ei hän saanut nähdä…

Hänelle vakuutettiin, että Johanssonni on missä lieneekin. Salenjus otti Karoliinaa olkapäistä ja talutti hänet ovea kohti. Otsatukkaiset nauroivat ja käskivät hänen vähän varrota, niin saa takaisin siippansa.

Kahta päivää myöhemmin löysi Tuunan Musti Johanssonnin, löysi ruumiina. Sydän luotien lävistämänä makasi hän hautausmaan aidan takana. Aitaa vasten hänet nähtävästi oli ammuttu. Hänen kellonsa, saappaansa ja rahansa olivat poissa.

Lahtari-raakalaiset tämän tietenkin olivat tehneet. Näin rohkeita he olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien vahtien uhalla. Salenjus toimitti lehteen kirjoituksen Johanssonnista, kunnon toverista, sekä kuvauksen lahtarien konnanteosta ja lesken ja turvattomien lasten surusta.

Kun uutinen tuli Riikka Tuunan näkyviin, hymähti hän ja virkkoi:

— Ne vieraat miehet, jotka meillä kävivät, ampuivat Johanssonnin.

Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen kuuli koko väki, joka paraikaa istui aterialla. Hänen sanansa tuli nopeasti kylän tietoon ja Karoliina riensi heti paikalla kuulemaan häneltä itseltään, miten hän niin saattoi sanoa. Riikka Tuuna kertoi hänelle kaikki mitä oli kuullut Johanssonnin ja vieraiden puhuvan keskenään.

Esikunnan valtuutetut tekivät nyt paperin, jossa oli Kankaan kirkonkylän punakaartin leima ja lähettivät kaksi miestä Tuunaan vaatimaan kirkon avaimia.

Tytär istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei noussut ylös, kun miehet kysyivät isäntää.

— Hän on hyvin vanha, mutta tuolta te hänet tapaatte … toisesta rapusta.

Hän tiesi isän nykyään vastaavan kaikille, etteivät maailman asiat häneen kuulu, hän hoitaa vain tämän vaimonsa hautaan, kun veivät sisar Hultan sairaalaan. Ei kestänytkään kauan, kun miehet taasen seisoivat Riikan edessä.

— Tekö olette tämän talon tytär?

— Minä.

— Isäntä käski kääntyä teidän puoleenne. Meillä on tässä tämä paperi. Kirkon avaimia me vain. On paras, että annatte yksintein. Teille voi tulla vaarallisiakin seurauksia, jos…

— Mitäs te nyt sitten kirkolla?

— Se on meidän asia.

— On se hiukkasen minunkin asiani. Isälläni on kauan ollut kirkkoväärtin toimi ja minä autan häntä, hän kun on vanha ja sairas.

— Nyt on toinen aika. Kirkko tarvitaan toisiin tarkoituksiin…

— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.

— Niin kyllä… siellä on heikkojakin sairaita.

— Kuulkaas, minä noudan viiniä. Vien sitä sairaalaan. Ehdittehän te saada kirkon avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa. Voitte tarvita kirkkoa, uskon kyllä sen.

Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoivat itkettävästi ja samalla tunkien läpi sen, johon ne katsoivat.

— No, jos toimitatte viinin… Kaiken viinin…

— En ihan kaikkea. Täytyy jättää ehtoollista varten.

— Onko se niin tarpeellista?

‒ En jätä paljon, ja kirkon avaimet säilytän kunnes te tarvitsette kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki, jolloin hän tarvitsee kirkkoa.

Laiha keltasilmäinen tyttö jäi saappaissaan ja toppatakissaan kutomaan sukkaansa penkille, missä hän oli istunut, kun miehet tulivat. He olivat seisoneet ovensuussa ja nyt he kiroillen ja naureskellen kulkivat takaisin esikuntaan kertomaan, että tyttö oli luvannut viedä osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä häneen koskea. Kyllä tulee sekin aika.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Eino-Ilmari oli jättänyt sisarensa korvaan säkeen eräästä uudesta laulusta, oli rauha vallannut Tuunan tyttären mielen. Arvo eli, Arvo palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole pahalla mielellä. Olli palaa, Toivo palaa, Eino-Ilmari elää! Totuuden sotajoukko saapuu. Jumala ei enää kärsi valhetta maan päällä. Hän lähettää valittunsa, valkoiset soturinsa.

»… kun vapaa on Suomen kansa!»

Pyörryttävä kiitollisuus täytti Riikka Tuunan olemuksen. Sanat seurasivat häntä hänen rukouksiinsa ja uneensa, ne antoivat hänen askelilleen siivet, ne kohottivat kodin kattoa niin että se oli kuin kirkon kupu. Oli vielä toinenkin säe, joka pyrki tutun säkeen edelle, mutta hän ei tietänyt, oliko hän kuullut sen oikein.

»Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.»

Varmaan se kuitenkin oli oikein. Viimeiset päivät olivat valheella ja jumalanpilkkaajilla käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä merkin antaa rakas pikkuveli? Koska kurjet tulevat?

Kurjet! Niin, kurjet! Kevättä ne menivät noutamaan ja kevään ne tuovat. Ehkä he tulevat pääsiäiseksi? Heidän tullessaan on ylösnousemuksen juhla. Näkeekö Riikka Tuunan silmä tämän onnen päivän? Näki tai oli näkemättä. Ei päästetty Moosestakaan luvattuun maahan. Saatikka sitten päästetään syntistä, kovaa Riikka Tuunaa. Eli, tai oli elämättä yli Suomen kansan pääsiäisen — hän tiesi, että kurjet olivat matkalla kotiin Hän oli ennen muita kuullut niiden huudon. Läpi häpeän ja valheen oli hän kuullut:

Ei… ennen… uhmamme… uupua… voi kun vapaa on Suomen kansa.

Häntä ei enää pelottanut mikään. Häntä ei hämmästyttänyt mikään: viimeiset ajat oli valheella käsissä. Kuin unessa hän toimitti arkiset työnsä. Hänen tehtävänään oli nyt rukoilla ja tarkata kevään merkkejä. Hänen sydämensä piti yöt päivät outoa pientä yksinpuhelua niinkuin ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: Jumala, minä kiitän sinua, sinä et anna kansasi hukkua, sinä näit meidän hätämme, sinä annoit meidän vajota, mutta sinä et unohtanut meitä. Kun aika oli täytetty, valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten sydämiin. Sinä neuvoit heille tien, niinkuin sinä sanot kurjille: kevät on läsnä, nostakaa siipenne ja lentäkää pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit heidän sydämensä ja uskonsa. Pimeään yöhön he menivät ja omaisten kiroukset seurasivat heitä. Mutta sinun kätesi johdatti heitä, he kasvoivat suureen työhönsä otollisiksi ja nyt he tulevat. Kiitetty olkoon Herra Sebaot, kiitetty ja ylistetty…! Tähän tapaan kuiski Riikka Tuunan sydän ja hänen kätensä kutoivat lämmintä villaa. Pojat tarvitsevat lämmintä villaa, kun he tulevat!

Kun ensimmäiset tykinlaukaukset illassa kuuluivat Kankaan kirkonkylään, tuntui Riikasta siltä kuin hän olisi kuullut Eino-Ilmarin huudon. Ja kun tulipalojen kumotus alkoi hehkua taivaalla, ajatteli hän: sen täytyy käydä kärsimysten tietä.

Hänelle kerrottiin, että Sydänmaan Miina oli tavattu pirtissään ilman päätä. Hänet oli murhattu niin kauhealla tavalla… Hänelle kerrottiin, että Lennartti Mäkimatka oli kuollut. Hänet oli murhattu! ajatteli hän heti ja silloin olisi hänen tehnyt mieli soittaa Almalle. Mutta kaksi punakaartilaista istui heidän puhelimensa ääressä yötä ja päivää. Jos pääsisi Alman luo käymään. Jos koettaisikin lähteä… Pitkäperjantain kai aina pitää käydä pääsiäisaamun edellä? Ketkä kaikki Herra on valinnut ristinpuuhun, kuolemaan kansan syntien takia?

Hänen ei kauan tarvinnut odottaa: ajomiehenä haavoittuneiden jonossa tuli Alma käymään entiseen kotiinsa. Siitä oli jo viikko, kun se kauhea oli tapahtunut… Ei hän tietänyt, että Lennartti olisi ollut missään mukana, tai mitenkään vastustanut punaisia järjestysmiehiä. He olivat, hän ja Lennartti koettaneet pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten lauantai-aamuna tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. Alma oli heti pelästynyt ja tahtonut lähteä mukaan. Jospa hän olisikin silloin lähtenyt, niin ehkä se olisi jäänyt tekemättä, tai olisivat ne ampuneet heidät molemmat. Mutta Lennartti ei ensinkään pelännyt ja pyysi vain vaimoaan pysymään tyynenä. Alma kysyi miehiltä, koska hänen miehensä tulee takaisin. »No, kyllä te hänet pian saatte!» Niin he sanoivat ja tarkoittivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli kyllä laukauksia, mutta niitähän kuului niin usein. Puolta tuntia myöhemmin, kun hän tuli portaille, huusi hänelle punakaartilainen alhaalta rannasta: »Korjatkaa pois tuo raato tuosta.» Sillä lailla hän sai tietää miehensä kuoleman… Mutta ne eivät sitten antaneetkaan pois ruumista, hän ei edes tietänyt missä se nyt oli. Hän oli tarjonnut siitä rahaa, hän oli itkenyt ja rukoillut. Sillä ainoa mitä hän enää pyysi, oli saada miehensä ruumis. Mutta sitä armoa ei ollut vielä kuulunut. Viikon hän oli juossut, rukoillut, valvonut. Hän ei enää jaksanut. Kuolemaa hän oli odottanut päästäjäksi tuskistaan. Hän kuitenkin yhä eli. Kotona ei hän voinut olla, kaikki muistutti siellä liiaksi heidän onneaan. Hän tarvitsi työtä ja unohdusta. Täällähän oli sairaala… haavoittuneita…

— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat pelkkiä punaisia.

Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta hän onnellisena morsiamena niin hiljan oli lähtenyt, ja tuijotti eteensä. Hänen silmistään kuvastui autius ikäänkuin hän olisi nähnyt koko vainajien valtakunnan, nuo miljoonan miljoonat ihmiset, jotka vuosituhansien kuluessa olivat haavoittaneet, haavoittuneet ja sitten nukkuneet pois.

— Kuolemassa ovat kaikki valkoisia, sanoi hän.

Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain ikävöi uutta työtänsä. Koko maan piirin päällä ei hänellä ollut muuta pelastusta kuin tämä yksi: lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. Hän ei tahtonut odottaa parantuvansa hän tunsi paranevänsä ainoastaan tässä rakkauden työssä.

— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi Riikka. — Olen luvannut toimittaa sen heille.

— Minä vien. Katsotaan samalla matkalla haudan paikka minulle ja Lennartille.

Riikka läksi esikuntaan pyytämään passia itselleen ja sisarelleen. Tuunan portilla astui nuori punakaartilainen keskelle tietä.

— Lupalappu? sanoi hän ottamatta paperossia hampaistaan.

— Menen juuri hakemaan.

— Ja mihin nyt sitten on asiaa?

— Sanon sen esikunnassa.

— Paras sanoa yksintein tässä.

— Ettehän te voi passia antaa.

— Mutta minä voin sanoa kannattaako sen asian vuoksi vaivata esikuntaa.

Suuttumus nousi kuin humala Tuunan tyttären päätä kohden, tuntuen koko ruumiissa. Silmänräpäyksen aikana hän päätteli, että kääntyy takaisin, ei hän rupea olemaan noiden armoilla.

— Minulla on asiaa kirkkoon.

— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin mukaan…

Riikka meni hyvin kalpeaksi ja yritti astua pistimen ohitse. Nuoren punakaartilaisen sanat eivät olleet niin ärsyttävät kuin ääni, millä ne lausuttiin.

— Me pidämmekin helvetinmoiset hauskat.

Sydän jyskyttäen pääsi Riikka miesten ohitse. Hän kuuli, että naurettiin ja että kivääri paukahti. Hän näki myöskin, että lumi jonkin matkan päässä pöllähti. Nyt huudettiin hänen takanaan.

‒ Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.

Riikka pysähtyi.

‒ Minä noudan kirkkoviiniä teidän haavoittuneillenne.

Miehet vastasivat naurulla ja laukauksilla. Järven takana jysähti samassa hetkessä tykki. Riikka Tuunasta tuntui siltä kuin se olisi vastannut hänen puolestaan. Eino-Ilmarin äänen hän taasen oli kuulevinaan ja hymy puhkesi hänen kasvoilleen. Kummallista tämä oli. Siellä, missä tykki puhui, oli kaikki mitä hän maailmassa omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen täytyi iloita, kun kuuli tykin jyrinän. Sellainen oli aika, että rakkaimmat ihmiset puhuivat surmanaseiden kautta. Jotakin rukouksen hartaudesta oli Riikan mielessä, kun hän siinä kiväärien ja tykkien paukkuessa asteli tuttujen vainioiden halki. Ampukoot läpi — ykskaikki. Totuuden sotajoukko likenee.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.

Voima läksi noista säkeistä.

Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle molemmat vartijat.

— Minä vasta menen noutamaan passia, selitti Riikka Tuuna. — Olen luvannut toimittaa jotakin teidän haavoittuneittenne hyväksi. Puhun asian likemmin esikunnassa.

— Se on puhuttava tässä.

— Me ei kaikkien turhien tähden päästetä esikuntaan.

— Isäni on kirkkoväärti, mutta kun hän on vanha, niin minä… Me vastaamme kirkon tavaroista. Minä olen luvannut viedä viiniä haavoittuneille.

— Ohoo…

— Hiidessä, tuokaa meillekin ryyppy.

Tykin jyrähdys tuli taasen kuin tilattuna Riikan avuksi. Se kuului nyt likempää kuin äsken.

— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi toinen miehistä.

Riikka katsahti häneen. Mitä tuo puhui — punaistenko tykki.

He eivät enää estelleet.

Tienhaarassa seisoi kaksi poikasta punaisissa nauhoissa ja täysissä varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja Ahvenainen taluttivat lehmää. Työväentalon edustalla seisoi paljon hevosia ja miehiä. Kaikki olivat outoja. Tupakansauhu tuli kauas tielle. Pojat tähtäsivät varikseen aidanseipäällä. Hevoset seisoivat päät riipuksissa märkinä raskaan ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut korttakaan. Heinäkuorma näkyi kuitenkin lähestyvän pappilan puukujan päässä. Keneltähän se oli tällä kertaa otettu. Pam! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun näki Salenjuksen astuvan ovesta. Olipa hän oman kylän miehiä. Kitskin ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä. Salenjuksen vaimo näkyi komentavan ammuskelevia poikia. »Pankaakin pois, ammutte vielä ihmisiä… Kaikki tässä näyttävätkin mahtiansa. Taidattekin olla niitä, jotka kulkevat varastelemassa. Oletteko ottaneet meidän isän patiinit…» Riikka Tuuna puhui Salenjukselle asiansa ja läpi tupakoivan miesjoukon kulkivat he sisään. Portaat ja permannot olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa kaatumasta. Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli ollut Paanasen salissa, makasi kummassakin päässä mies, käsi niskan alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa. Eteisen toisella kulmalla ikkunan ääressä pelattiin korttia. Oljilla makasi sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi kytemään pahnoissa, joku polki risaisella kengällä sen sammuksiin. Juhlasalista tuli mies, käsi siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa, kuorsattiin, puhuttiin puhelimessa, luettiin ääneen. Pam! kuului ulkoa. Pam-pam-pam!

— Vielä noita pannuja poorisee tuolla Suomen sydänmailla…!

Se, joka tätä lauloi, veti kaikella voimallaan alas uudinta juhlasalin ikkunasta. Mitä varten? Riikka ja Alma Tuuna olivat aikoinaan kutoneet ja lahjoittaneet nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia makasi penkeillä, joita oli asetettu rinnakkain. Yksi kampasi hiuksiaan. Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten seisomaan, hänellä oli hyvin korkeat ja hienot kengät, ei käsittänyt, että ihmisen jalka sellaisiin mahtui. Tupakanhajuun tuoksahti yhtäkkiä makea lihakeiton lemu ja läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja. Joku mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan niitä uuniin, kehuvan naisten vaatteita. Mistä nuo tuollaiset turkit olivatkaan… nahka päälläpäin ja vuori silkkiä.

Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus selitti hänen asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut Somerilla Toivon huoneessa, oli nyt täällä. Sylvin kaunis orvokkityyny pään alla makasi Kemppainen kuorsaten. Yhdessä kulmassa huonetta oli läjässä puhtaita liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, joka esitti kahta tappelevaa metsoa, hopeiset haarakynttilänjalat ja keittoastioita. Kemppaisen rinnalta kiilsivät kultavitjat. Missä Riikka oli ne nähnyt? Unessaankin pusersi humalainen kättään vitjojensa ympärille.

— … rintamalla on asema meikäläisille mitä edullisin, luki joku keittiössä lujalla äänellä.

— Kyllä ne tarttee päästää, selitti Salenjus, seisoen pöydän edessä, jolle paperien ja karttojen päälle oli pantu suuri tarjotin voileipää ja kylmiä makkaroita. — Maahisten emäntähän aikoo tykkänään antautua hoitamaan haavoittuneita.

— Jaa-a. Pukin tekee mieli kaalimaahan.

— … asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta lukuun erinäisiä joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.

— Rouva Juuri siellä tuskittelee, ettei tule aikaan. Sehän on se laupeudensisar… se Lipponen… saattanut itsensä siihen tilaan, ettei kykene auttamaan.

— … sellaisten joukkojen kuljettaminen Suomeen taktillisesti mahdottomuus. Niin ollen on huhu saksalaisten joukkojen tulosta kerrassa tuulesta temmattu ja levitetty yksinomaan provokatsionitarkoituksessa.

— Me otamme itse haltuumme kirkon ja noudamme itse, helvetissä, sairaillemme viinit. Mitä me siihen tarvitsemme porvareja.

— No, kun se on tälle neidille se kirkko niin kaikki kaikessa… Antaa hänen nyt pitää ne avaimet, saammehan me ne häneltä, kun tarvitsemme.

— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi — Kyllä minä katson, että pysyvät tallella sekä avaimet että tyttö.

Mitä tiesi se katse, jonka otsatukkaiset vaihtoivat keskenään? Mies, joka istui pöydän ääressä, kävi toisella kädellään kiinni voileipään, toisella makkaraan. Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään savuttuneen kahvipannun. Riikka tunsi mummovainajansa kuparisen pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön nurkassa oli kaksi mahtavaa maitotonkkaa.

— … ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, kun sen kukkaroon kosketaan, kuului avonaisesta ovesta.

— Täällä on tällä kertaa niin paljon kulkevaa joukkoa, piti Salenjus yhä puoliaan pöydän ääressä, — että vaikka rupeaisivat rosvoamaan kirkkoa. Pietikkakin aina teroitti, ettei pidä päästää vallankumousta rosvoamiseen.

— … tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden vartija — ei luokkaparpa-parpa-luokka-parparismin lohikäärme…

— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, kun pidetään. Kirkon avaimet on ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen sairaanhoitoon tulee, niin on meillä esimerkkejä, että porvarilliset ovat myrkyttäneet potilaita…

— Niin, mutta minä takaan nämä Tuunan tyttäret.

Nyt kuului pätkä puhelinkeskustelua.

— … ne saatanan perkeleet eivät lähde… Ja tarvitaanhan täälläkin. Niin, eihän kukaan lahtarien jalkoihin tahdo jäädä… Jaa, naulaavat jäsenkirjan otsaan … kyllä se täällä tiedetään… Täällä ei ole mitään… tarvitsee saada kaikkea… kuularuiskuja, miehiä, tykkejä… Se on saatanan valhe… Kuularuiskuja pitää saada…!

Koko humu työväentalolla oli yhtäkkiä hiljennyt ja kaikki kuuntelivat puhelinkeskustelua.

Se oli selvästi hätääntynyt ja hätääntyminen tarttui kuuntelijoihinkin. Riikka Tuuna sai passiliput käteensä ja tunkeutui Johan Kitsin johdattamana läpi väkijoukon. Kaikki olivat päässeet jalkeille ja puhuivat yhtaikaa. Savupilvien takaa näkyi kiihtyneitä kasvoja ja palavia silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja turkkeja. Kesken kaiken kannettiin sisään kopallinen kananmunia ja joukko miehenkouria ojentui niitä kohden ikäänkuin ne olisivat olleet omenia. Pam-pam! — Joko tuo Salenjuksen Mikkokin nyt ampui? Kuului kavionkapsetta… Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, minkä hevonen pääsi. Eläimen huohotus kuului kauas. Ahvenainen jakeli heiniä niille hevosille, jotka seisoivat talon edustalla. Hän jäi tuijottamaan tulijaan. Portaille lappoi kansaa sisältä. Sieraimet verissä, vaahtoa kupeilla juoksi hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin ohitse. Järven takana jyrisi.

— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.

Kun vartijat nyt tulivat heitä kohden, selitti Kits, että hänet oli lähetetty vartioimaan tätä neitiä. Ääneti astelivat he tietä, joka illan tullen vetäytyi jäähän ja murskautui askelten alla ikäänkuin olisi poljettu lasihelmiä. Takaa kuului humu työväentalolta, edessä oli iltarusko, joka kuin tulipalo hohti yli Kankaan kirkonkylän. Hautausmaan päällä paloi iltatähti ja kun tarkemmin katseli taivasta, näki sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka olisi tahtonut sanoa Kitsille jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa.

Kun he pääsivät Tuunan riihien kohdalle, hiljensi Kits askeliaan, Riikka pelästyi jo, että hän aikoo sanoa sitä mitä ei hän tahtonut kuulla ja loittoni, selkä suorana, toiselle puolelle tietä.

— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on rumat aikomukset. He ovat säästäneet teitä… te voitte arvata mitä ne aikoivat. Te olette ärsyttäneet heitä ylpeydellänne. He ovat riidelleet teistä. Niin kauan kuin oman kylän miehiä vielä on täällä, eivät ne koske, mutta ne pakotetaan rintamalle.

— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.

— En. Mutta minä pysyn teidän likellänne ja ammun teidät, jos se on välttämätöntä.

— Se on hyvä.

Tuunan portilla virkkoi Kits jäykkänä:

— Te ette astu askeltakaan, paitsi minun valvontani alaisena. Katsokaa, pojat, ettei tämä neiti ja hänen sisarensa lähde minnekään ilman minua.

Punakaartilaiset tekivät kunniaa ja pistinten välitse astui Riikka kotiportistaan.

Ilta oli punertavan hämärä. Navetassa lypsettiin. Läpi hikisten lasien valaisivat kattolyhdyt mustia tauluja lehmännimineen ja laihtuneiden eläinten harvenneita rivejä. Ei ollut niille muuta antamista kuin olkia. Ne puhalsivat tuoksuttomia korsia kohti väsyneen henkäyksen ja ammuivat hoitajiaan kohti.

Mikä siellä jäällä taas ajaa kuin viimeistä päivää? Pakenivatko ihmiset? Etteihän vain olisi ollut paras lähteä pakoon täältäkin. Ja tulipalokin näkyi taas. Missähän tuo oli?

Vastenmielisesti tulivat tytöt nostamaan sairasta emäntää. Se kävi tänään helpommin, kun Maahisten emäntä oli auttamassa.

— Mitenkähän se teidän isäntä oli valmistettu lähtöön? sanoi kirkkoväärti tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.

— Lennartti oli niin hyvä ihminen, sanoi Alma, istuen tuijottamassa eteensä.

— Mutta ei hän mikään kristitty ollut.

— Hän oli niin hyvä, toisti nuori leski ja hänen kyyneleensä alkoivat taasen vuotaa.

— Valmiina täytyy olla, sanoi vanhus. — Valmiina vaikka ristinkuolemaan. Senhän meidän Herrammekin kärsi.

Kaikki vaikenivat ja vanhuksen viime sanat jäivät soimaan huoneessa.

Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä. Palvelustytötkin söivät, istuen kukin ääneti paikallaan. Riikka ja Alma kuivasivat astioita. Kaikki oli kuin ennen ja kaikki oli kuitenkin niin toisin.

Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö tulipalo loimotti. Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanrantaa. Koira rupesi haukkumaan. Järveltä kuului ajoa ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. Kuului laukaus.

Niinkuin entisaikoina nukkuivat sisarukset kovissa, kapeissa vuoteissaan. Riikka näki alati edessään Arvon, Eino-Ilmarin ja Ollin… Milloin he seisoivat tähdäten, milloin he heittäytyivät maahan, milloin he makasivat hangella. Näkeekö hän heitä koskaan? Etteivät he vain joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, kun sitä ajatteli. Yhden kerran jos saisi nähdä Arvon ja kuulla, että hän on todella antanut anteeksi… Mutta jos hän palaa vahingoittumattomana ja jos hän vielä muistaa entisiä aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla hänen omakseen. Ei mikään enää pidätä häntä. Mutta se onni olisi liian suuri. Alma ei saanut silmistään, miten Lennartti makasi rantatöyräällä rinta veressä, vaatteet ryöstettyinä. Miksei hän ollut mennyt mukaan, että olisivat ampuneet heidät molemmat? Hänen ei olisi pitänyt kuulla Lennartin kieltoa. Ja minne he nyt olivat hänet panneet? Olivatko he upottaneet hänet avantoon, vai viruiko hän jossakin kauheassa ruumisläjässä? Mikseivät he antaneet häntä pois? Alma oli tarjonnut heille rahaa — tahtoivatko he enemmän? Hän painoi käsivarren suutaan vasten, jottei huutaisi.

— Nukutko? sanoi Riikka.

— En. En saa silmistäni kuinka hän makasi siinä lumella. Hän oli vielä lämmin. Suuri verilätäkkö jäi siihen…

— Muistatko untasi. Sinähän näit valkoisen linnun putoavan lennosta.

— Se putosi sinun eteesi.

— Minun?

— Niin. Kukahan sinulta kaatuu?

— Koetetaan nukkua.

Mutta he eivät kumpikaan nukkuneet, vaan laskivat kellonlyöntejä. Etteihän vain Eino-Ilmari yrittäisi kotiin. Silloin häntä ei mikään pelastaisi punakaartilaisten käsistä. Eino-Ilmari oli niin uhkarohkea.

Toki kerran loppui yö.

* * * * *

Kirkkoherra Nahinen vietti nykyään aikaansa hakkaamalla puita. Hän seisoi vuokraajan vajassa ja iski, valkeat pitkät kädet kirvesvarressa, kaikin voimin puunsydämeen. Jota kovempia, oksaisempia pökköjä, sitä enemmän hänen makunsa mukaista. Vuokraajan oli pitänyt kuljettaa hänelle kaikki ikivanhat, jättiläiskokoiset koivuntyngät riihen luota. Niiden kanssa hän taisteli. Kokonaisia pinoja kauniita heliseviä halkoja hän jo oli saanut käsistään. Visa murtui hänen tahtonsa mukaan mutta hänen sydämensä ei taipunut eikä murtunut. Se kysyi ja niskotteli. Se ei tahtonut tyhjentää kalkkia, joka oli sen eteen asetettu. Hiki pisaroi Kankaan kirkkoherran otsalta, hiki valui pitkin hänen jäseniään. Hän ei sitä tuntenut, hän kamppaili uppiniskaisen sydämensä kanssa. Hänen rakkaansa näkivät hänen hätänsä, he eivät milloinkaan jättäneet häntä yksin. Jeremias pysytteli aina hänen läheisyydessään — isä sen kyllä huomasi — ja Anna-Liisan kasvot ilmestyivät tuon tuostakin ikkunaan. Hellyys niin rajaton kuvastui hänen silmistään, kun hän juoksi pyytämään miestään ruualle, ettei kirkkoherra uskaltanut häneen katsoa. Olisi ollut helpompaa, jolleivät nuo ihmiset olisi olleet niin rakkaat. Heidän tähtensä oli sydän heikko. Saattoiko olla Jumalan tarkoitus erottaa heidät? Miksi hän säästäisi heitä, kun ei säästänyt ainokaista poikaansakaan.

He olivat aikaisemmin ajatelleet pakoa, mutta kirkkoherra oli jo tykkänään heittänyt sen mielestään. Anna-Liisa yhä suunnitteli sitä yökaudet. Hän sommitteli valepukuja, hän mietti piiloutumista heinälatoihin, heinäkuormiin, vinnille, kirkon kellariin, vanhaan tuulimyllyyn… Hänen miehensä nukkui halonhakkaajan sikeää unta. Olipa se onni, että hän nukkui. Tässä hän vielä nukkui, tässä olivat hänen kätensä, tässä hänen rintansa. Saattoiko olla mahdollista, että joku yritti nostaa kätensä Jumalan pyhää vastaan? Saattoiko Jumala sen sallia? Jumala oli lähettänyt enkelinsä vankityrmäänkin vapauttamaan valittujaan. Tässäkin voi tapahtua ihme.

Kun Riikka Tuuna ja Alma Mäkimatka tulivat pappilaan, juoksivat pikkutytöt heti heitä vastaan.

— Meillä on käynyt varkaita, toimitti Lyydia kuiskaten. — Isän vitjat ovat poissa, paksut kultavitjat… Ja hopealusikoita on kadonnut… Varmaan punakaartilaiset ovat ottaneet, kun ovat käyneet täällä hakemassa aseita.

— Mutta jos he tulevat ottamaan isää, kuiskasi Haagar, kädet Riikan kaulassa, — niin minä lyön, minä lyön niin paljon kuin jaksan.

— Me vartioimme isää. Ne eivät uskalla tulla, kun me olemme tässä. Mutta sitä ei saa sanoa isälle, sillä isä lähettää meidät pois.

— Jere hakkaa isän kanssa.

— Isän kädet ovat aivan kipeät.

— Mutta äiti sanoo, että pitää näyttää iloiselta, ettei tuota isälle surua.

— Äiti nauraakin usein.

— Ei pidä sanoa, että me olemme kertoneet.

— Uskooko täti, että he voivat tulla ja ottaa isän?

— Ole vaiti, he eivät uskalla, kun me olemme tässä.

Puunhakkuu lakkasi yhtäkkiä. Silloin pikkutytöt vaikenivat ja johdattivat vieraansa sinne missä isä seisoi auringonpaisteessa, vuotavien räystäiden alla.

— Mikä ilo! lausui kirkkoherra hymyillen ja ojensi molemmat kätensä sisaruksia vastaan.

Hän ei kuitenkaan voinut antaa heille muuta kuin sormensa, sillä kämmenissä oli suuria, kipeitä rakkoja.

— No, mitenkä te olette päässeet tänne?… Jaa, teillä on mukana saattaja… Olipa se ilo! Mutta Alma… mitä tälle nuorelle emännälle on tapahtunut?

Alma alkoi väristä eikä saanut sanaa suustaan. Riikka vastasi hänen puolestaan.

— Lennartti Mäkimatka on murhattu. Tulivat hakemaan aseita, veivät jäälle ja ampuivat.

Kirkkoherra nojasi molemmin käsin kirveenterään, jonka hän oli lyönyt kiinni pölkkyyn. Sininen kalpeus kulki hänen kasvojensa yli ikäänkuin hän olisi läpikäynyt murhatun kohtalon omassa lihassaan.

— Ja nyt aikoo sisareni mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.

— Miten? sanoi kirkkoherra ja nosti päänsä.

— Eivät ole vielä antaneet takaisin ruumista. Sisareni aikoo mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.

— Niinkö?

Alma nyökäytti päätään. Myöskin kirkkoherra jäi nyökäyttämään päätään ja oikaisi itsensä suoraksi.

— Vapahtajamme olisi teihin tyytyväinen, sanoi hän sitten ja laski kätensä Alman laihtuneelle olkapäälle.

Ei enää puhuttu. Aurinko paistoi, vesipisarat tippuivat räystäästä ja varpuset raksuttivat navettapihalla.

— Menemmekö sisään? sanoi kirkkoherra.

— Pyydän kiiruhtamaan! huusi siihen Kits, astellen edestakaisin matkan päässä.

Lapset noutivat paikalle äidin. Hänen ja Alman kyyneleet vuotivat vuolaina yhteen. Riikka Tuuna ja kirkkoherra seisoivat kyyneleettöminä.

— Pyydän kiiruhtamaan! toisti Kits.

Niin ojensivat siis naapurukset toisilleen kätensä ja erosivat. Tien mutkassa kääntyivät Tuunan tyttäret ja näkivät kirkkoherran yhä seisovan auringonpaisteessa havutukkinsa ääressä, ympärillään Anna-Liisa ja lapset. Yhtäkkiä teki kalpea mies kädellään merkin ja taipui poikansa puoleen. Jeremias juoksi viemään lähteville sanaa isältään. Silloin astui punakaartilainen nopeasti portilta ja ojensi pistimen poikaa vasten.

— Mitä se on, että vangittu lähettelee sanoja! ärjyi Kits.

Jeremias Nahinen seisoi pelottomana pistimen edessä ja katsoi punakaartilaiseen.

— Te ette tiedä keneltä minulla oli tuolle toiselle naiselle sanoma. Jumalalta. Naurakaa te vain, mutta Herra ei enää kauan anna itseään pilkata.

Samassa hän lensi tuparakennuksen seinää vasten. Punakaartilainen oli pistimensä lappeella lyönyt häntä.

— Mitä te siellä töllistelette! ärjyi Kits naisille. — Menkää, menkää.

Riikka ja Alma kiiruhtivat eteenpäin. He kuulivat yhä Jeremiaksen äänen ja pelkäsivät hänen puolestaan. Kirkon edustalla sanoi Kits naisille:

— He epäilivät minua jo. Älkää viipykö kirkossa.

Mutta niin pian kuin Riikka astui sisään kirkon portista, unohti hän varoituksen, sillä iänikuisesta tottumuksesta vangitsivat hänet heti kirkkoväärtintoimet. Kyllä olivat paikat siivossa!

Kokonaisia hevoslaumoja oli syötetty aidan takana eikä mitään siistitty. Ja eikö ollut jätetty jyväpussejakin tänne — ja vielä puhuttiin viljanpuutteesta ja kaluttiin talot niin puhtaiksi, etteivät omat lehmät viljaa nähneetkään. Ja sitä tupakanpätkien paljoutta. Ja mitä tämä oli? Eikö ollutkin joku junkkari viskannut rikki ruutua! Sakariston ikkuna oli rikki ja kirkkoonkin oli tähdätty. Itse alttariin oli tähdätty. Ja osattukin. Kivi löytyi alttariaitauksen sisäpuolelta, minne se oli kimmahtanut. Suuri kivi. Riikka seisoi ja käänteli kiveä käsissään ja kipeä viha kiersi hänen mielessään. Pian oli pääsiäinen käsissä, mustat liinat oli vaihdettava valkoisiin ja tällaista tapahtui. Mutta nyt olikin valheen hetki ja pimeyden valta. Riikka piteli yhä kiveä kädessään näyttääkseen sitä sisarelleen, mutta Alma oli jo suullaan penkkipöytää vasten eikä kuullut eikä nähnyt. Kellarissa tuli uutta harmin aihetta: ehtoollisviiniä oli juotu, lukkarin tekoako se taas oli? Riikka toivoi hetkeä, jolloin saisi ottaa lukkarin kovalle. Lukkari ei pelännyt mitään, kun kirkkoväärti oli vanha ja veli poliisina. Täytyi saada kirkkoherra nuhtelemaan häntä. Vai olisiko täällä käynyt muitakin? Olisivatko ne käyneet ikkunasta? Juostiin nopeasti ylös sakariston portaita ja Kits astui sisään. Käsissään viini riensi Riikka hakemaan sisartaan kirkonpenkistä. Sulkiessaan kirkon oven muisti hän yhtäkkiä asian, jonka hän hetkeksi oli unohtanut: että oli punakaartilaisten aika ja että hän ehkä viimeisen kerran näki vanhan kirkkonsa. Ei kuitenkaan enää ollut mahdollista palata polvistumaan alttarin juurelle. Ei ollut aikaa ajatella menneitä eikä tulevia. Kuullessaan kirkon avaimen tuttua ruostunutta vikinää Riikka silmänräpäyksen kestäessä tunsi muistojen tulvehtivan lävitseen. Sitten näki hän kolme kaartilaista, jotka olivat tulleet vaatimaan häneltä avainta. Hän vei nopeasti kätensä ylös pääntielleen. Saavat hänet tappaa ennenkuin hän sen antaa. Siinä se pysyy, saavat hänet tappaa, jos tahtovat sen ottaa. Suojellen kallista viiniä käsissään hän sivuilleen katsomatta astui miesten ohitse. Kits jäi selittämään. Vielä oli avain paikoillaan. Hän ei sitä anna, älkööt luulkokaan!

* * * * *

Puolenpäivän aikaan tuli Alma säästöpankin talolle ja sisar Hulta otti hänet vastaan. Rouva Juuri nukkui vielä ja sitähän ne tekivät ne muutkin morsiamet. Morsiamet — miksipä niitä muuksikaan saattoi sanoa. Eivät ne ainakaan sairaanhoitajattaria olleet, nimittäin vanhan ajan käsityksen mukaan. Näkihän sen heidän hatuistaankin, tuossahan niitä oli pöytä täynnä. Täällä sitten kyllä pantiin päähän valkoinen huntu ja suurin osa päivää menikin sen hunnun järjestämiseen. Somerilta tuotiin viime viikolla peili, sen edessä ne seisoivat. Venäjälläkö pidettänee haavoittuneita hoitaessa huntu, joka ulottuu vyötäisille asti — ei sitä suomalaisten järki käsitä, kuinka sellaisessakin voi tehdä työtä. Mutta eiväthän nämä työtä teekään, vaatettavat itseään vain. Rouva Juurikin jo suuttui ja sanoi, että hän lähettää pois nämä »toussut» ja ottaa maan-ihmisiä sijaan. Lakaisevathan ne toki edes lattiat ja pesevät käärerievut. Täytyy näet pestä ja käyttää vanhoja uudelleen, kun eivät ole toimittaneet sidetarpeita, haavoittuneita vain aina lähettävät, lisää ja lisää. Ei täällä mitenkään tahdo jaksaa, vaikkeivät nämä olekaan vaikeimmin haavoittuneita. Mutta niihin on tullut haavakuumetta, kun ei ole ollut hoitoa. Ja niitä on nyt jo viisi tuolla vajassa… Ruumiina, mitäs muuta. Tässä toissapäivänä sattui se kauhea tapaus, että yksi pyysi pappia. Se oli jo vanhempi mies… tuolla se makasi takahuoneessa. Hän huusi niin että kuului tänne asti. Mutta rouva Juuri vain sanoi, että hän hourii ja ettei sellaisten puheita tarvitse kuunnella, ja kai sen tietää, että ihminen houriikin, kun on yli neljänkymmenen yhden asteen kuume. Mutta hoitajia ei Fiina päästänyt lähellekään, mitä lienee hänelle antanut, koska hän sitten vaikeni ja illalla kuolikin. Eivät nämä yleensä pappia kysy, kostaa ne vain lupaavat. Yksikin selitteli, että alettiin väärästä päästä, kun alettiin ihmisyydestä: olisi pitänyt oikopäätä tappaa jokikinen porvari viisivuotisiin lapsiin asti.

Tämän kaiken sisar Hulta kuiskauksena antoi tulla yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan kyllyyttään.

— Jaa, tämä on se viini. Pitääpä tästä ottaakin eroon joku määrä, että on antaa sellaisille oikein kipeille. Muuten Fiina juottaa kaikki niille, joista hän pitää. Täällä on niitä muutamia, joita hän erikoisesti suosii ja ne ovat kaikkein terveimpiä. Niin kuin se muuan Ronkanen, jolla ei ole muuta vikaa kuin haava jalassa. Sellainen oikea jätkä… ja hänen vieressään tämä lojuu, muka rauhoittaakseen hänen hermojaan. »Tuu-tuu lasta!» hän panee ja nousee miesten viereen sänkyyn. Se rauhoittaa heitä, hän sanoo. Ja tätä pitää katsella!… Niin että minä otan vähän tästä viinistä taakseni. Mutta sitä ei Alma vaan sano hänelle. Sillä siitä sitä melu nousisi! Hän lyö korville… Sentähden ei täällä kukaan oikea ihminen pysy. Onhan näitä kylän naisia komennettu tänne auttamaan, oikein esikunnan kautta, mutta ne eivät pysy. Tuo Lipponen on kuitenkin paras. Hänen on käynyt hullusti ja hän on nöyrtynyt. Hän se nytkin pesee lattiaa… Mutta ei tämä sairaala ole näytettävässä kunnossa. Joka huoneessa vain pyritään polttamaan tupakkaakin, tuollakin, missä nyt sairaimmat ovat.

— Minä tahtoisin sinne, missä enimmän kärsitään, sanoi Alma.

— No, kyllä sinne pääsee. Eiköhän rouva Juuri nyt ole kiitollinen, kun saa apua, vaikka hän alussa kielsi ruustinnalta ja opettajan rouvalta pääsyn.

He tulivat haavoittuneiden luo.

Tupakansavun seasta näkyivät vuoteet likaisine päänalaisineen ja kasvoineen, joista toiset olivat sidotut. Toiset sairaista istuivat, toiset lepäsivät vaatteet yllä, toiset olivat vuoteessa, jotkut söivät. Uunin edessä seisoi suuri nokinen kahvipannu, nurkassa oven luona kohosi läjä likaisia vaatteita ja verisiä rääsyjä. Kaksi huntupäätä tyttöä kokosi astioita. Paperossinpätkät litistyivät heidän hienojen kenkiensä alla.

Puhe lakkasi, kun outo mustapukuinen nainen ilmestyi sairaanhoitajattaren kanssa ovelle. Ainoastaan astiat helisivät ja toinen tytöistä hyräili jotakin. Hulda Nurminen läheni liioitellun ystävällisenä vuoteita.

— No, Kirjorinta, mitenkäs nyt on? Tässä saatte uuden hoitajattaren. Tämä haavoittui tämä Kirjorinta ojassa. Hän oli heittäytynyt ojaan ja pistivät olkapäihin. Mutta me paranemme jo pian. Uhkaavat lähettää Kirjorinnan uudestaan rintamalle. Vaikka mies sanoo, ettei siitä tule mitään. Tällä Seliinillä on vielä kuulia ruumiissa, niin minä vain luulen. Pitäisi saada lääkäri, ei niille kukaan meistä mitään voi. Haavat parantuvat, mutta terveyttä ei tule. Kyllä siellä on kuulia. No, ainakaan ei sitten lähetetä rintamalle, onhan siitä se hyvä. Seliini ei tahdo enää siihen leikkiin. Mutta tuolla nurkassa makaa Aarnio, ja se poika ikävöi takaisin sotaan Hän on siitä niin varma, että jos nyt nykypolvi uhraa muutamia satoja henkiä — kyllä niitä sentään on tuhansiakin, vaikka puhutaan sadoista! — niin tuleville sukupolville koittaa onnen päivät… Missähän asti se rintama muuten nyt kulkenee. Täytyy välttämättä saada katolle punaisen ristin lippu, ettei ruveta meitä pommittamaan. Kyllä ruustinna toimittaa lipun, kun vain saisi hänelle sanan. Se jäi silloin, vaikka siitä kyllä oli puhetta. Eihän nyt telefonissa pääse pappilaan Täällä tämä Virtala sai toissapäivänä vahingonlaukauksen, kun antavat aseet niin tottumattomiin käsiin. Lääkärihän siinäkin tarvittaisiin. Mitenkäs se muuten on, eikös tämä olekin Maahisten alueelta?

Maahisten emäntä oli Virtalan nimeä mainittaessa käynyt entistä kalpeammaksi. Kun hän ojensi kätensä miehelle, syöksyi veri hänen laihtuneille poskilleen. Hän muisti kesäyön, jolloin heidän uusi työväenasumuksensa oli palanut. Hän muisti, miten hän oli seisonut soittamassa hätäkelloja ja Lennartti oli tullut ja kantanut hänet sisään. Virtalaa epäiltiin tulipalon sytyttäjäksi. Ja Almalle oli viime viikon vaikeina hetkinä jonkin verran tullut epäilys, ettei Virtala ollut aivan erossa Lennartin murhasta. Ajatus oli ollut vain kaukainen ja perustelematon, mutta nyt yhtäkkiä hänen seisoessaan Virtalan kasvojen edessä, se kävi kiinteäksi.

— Tämä tulee tämä Maahisten emäntä hoitamaan haavoittuneita, laverteli sisar Hulta. — Se on kristillistä rakkautta se.

Rotevan miehen kasvoilla vaihtelivat ilmeet. Alma oli luullut saaneensa sydämestään voiton ja antaneensa kaikki anteeksi, mutta nyt täytti viha koko hänen olentonsa. Tuota miestä ei hän voi rakastaa, tuolle ei hän anna anteeksi! Hetkiseksi musteni maailma hänen silmissään ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi syössyt johonkin pimeään. Sitten sai hän kiinni sanoista, joita hän viime viikon aikana usein oli toistellut. Ne olivat pitäneet hänet pystyssä ja nytkin hän turvautui niihin. »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.» Hän tunsi taasen pohjan jalkojensa alla ja näki päivänvaloa. He eivät tiedä mitä he tekevät… Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja taipui Virtalan puoleen.

— Ehkä minä, lausui hän sitten sisar Hultalle — saankin tämän sairaan, koska hän on Maahisten miehiä.

— Jahah, jahah, sepä mainiota, että saamme apua. Jahah, jahah. Täällä tarvitaan erikoisesti ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä niinkutsuttua mustaakin työtä. Nämä tehtaalaiset ovat tottumattomia. Aijai, oletteko te porvarillisesta leiristä — ettehän vain käy myrkyttämään meidän sairaitamme? Sitä ne ovat tehneet… No, no, no, sitä parempi, jos on poikkeuksia… Viiniä, kirkkoviiniä, ehtoollisviiniä — antakaapas tänne! Hei pojat, tiedättekös… ei, hsss, tätä onkin näin vähän! Esikunnassa sanottiin, että sitä olisi tynnyri ja käskettiin sinnekin lähettää. Tällä ei pitkälle potkita, tästä ei riitä kuin tuonne noille sairaimmille. Pikku Ronkaselleni minun täytyy viedä. Se on niin suloinen poika, saatte heti hänet nähdä. Kuinka monta yötä olenkaan valvonut hänen kanssaan ja koettanut rauhoittaa hänen hermojaan. Eihän täällä riitä yksin sairaanhoito, täytyy olla sielunhoitoa! No niin, hauskaa että tulitte. Käykää kiinni työhön nyt vaan. Varsinaisia pukuja ei meillä ole ollut, suuret esiliinat vain ja hunnut. Tämä huntu on oikeastaan meidän omaa muotiamme. Näin kerran Helsingissä suurissa sankarihautajaisissa venäläiset hoitajattaret ja oli heillä kaikilla hunnut. Se oli hyvin kaunista. On, näettekö, tärkeää, että hoitajattaret pukunsa kautta eroavat esimerkiksi siivoojanaisista. Minulla on ollut siitä paljon hyötyä. Enhän ole käynyt mitään kurssia, olen toiminut valtiollisella alalla. Mutta veljien kärsimys on pakottanut! Lääkärithän ovat melkein tykkänään kääntäneet meille selkänsä. Häpeä heille. No niin, huntuja on minun huoneessani. Kangas on harvinaisen kaunista, niinkuin näette. Me onnistuimme saamaan sitä aika paljon. Jossakin oli takavarikoitu… Hei pojat, tämä on hyvää tämä. Mutta eikö todella ollut enempää? Ei esikuntaan nyt liikene mitään. Paras, ettei näille terveemmille ensinkään kerro koko saaliista. Heidän kävisi vaan kateeksi, kun eivät voi saada… Tahdotteko kahvia? Hulta, tuo kupit. Hui! Olipa se jysäys. Mistähän tuo nyt kuului? Täytyy välttämättä saada lippu katolle.

Eräänä päivänä seisoi Riikka Tuuna pihamaalla silitellen koiraansa. Joka miehen ystäväksi se rupesi, ei se seuraansa valinnut ja työväentalolla se nykyään asusti siellä oleskelivat kaikki kylän koirat, joita ei elintarvepuutteen tähden oltu hävitetty, siellä niillä oli herkkuja. Musti-ressusta täytyi kuitenkin pitää ja sitä taputella. Riikka Tuunassa oli nykyään niin suuri hellyydentarve, että hän hyväili eläimiä, kun ei hänellä ollut ihmisiä. Portilla kuului joku kysyvän punakaartilaisilta, oliko tämä Tuunan talo. Riikka veteli sormiaan yli koiran silkinpehmeiden korvien ja ajatteli jotakin onnellista ja suloista. Mikä hänen oli? Kylä oli täynnä hurjia miehiä ja hurjaa elämää, kuolema saattoi kohdata ensi silmänräpäyksessä, ja hän unohtui siihen koiransa luo, eikä silmänräpäyksen aikana muistanut mitään vaarasta ja onnettomuudesta. Unessa tunsi hän nykyään usein Arvon läsnäolon, näki hänen hiuksensa, silmänsä, huulensa, kätensä. Herätessä täytyi aivan punastua… Nyt kysyttiin portilla, palveliko täällä joku tyttö, joka oli ollut venäläisen morsian. Mies toi venäläiseltä terveisiä tälle tytölle. Vieraspaikkakuntalaiset vartijat eivät tietäneet ja käskivät kysyä talosta.

Riikka tuijotti tulijaan. Koko hänen ruumiinsa jähmettyi, kun hän tunsi hänet Eino-Ilmariksi. Kylän ympärillä oli moninkertaiset vartijaketjut ja Eino-Ilmaria oli miesjoukoin etsitty pitkin pitäjää. Ja tuossa hän seisoo keskellä päivää, keskellä pihaa, punakaartilaisten silmien edessä. Lapsellinen parta, jonka hän oli kasvattanut, ei häntä paljoakaan muuttanut.

— Kyllä täällä palveli sellainen Milja-niminen tyttö, sanoi Riikka. — Mutta hän läksi jo syksyllä pois. Hän kuuluu asuvan Kemppaisen muorin mökissä. Menette tuonne noin ja kysytte Kemppaisen muorin mökkiä.

— Eikö ensin saisi ruokaa talosta?

— Täältä on kaikki niin viety.

— Kai täällä nyt jotakin on. Piru vieköön, kyllä minä tässä käskeäkin osaan, jollei hyvällä anneta.

— Ottakaa sitten, mitä kysytte, jos aiotte ottaa omin luvin.

‒ Punakaartilainen ei ole mikään rosvo.

‒ Ajattelin vain, että ehkä siellä esikunnassa olisi ollut kaikkea paremmin.

Riikka pelkäsi, että hänen sydämensä lyönnit kuuluisivat. Hän asteli edellä ja vieras tuli perässä ylös kodin portaita. Mies istui keittiön penkillä ja Riikka toi pöytään ruokaa.

— Asuuhan se meidän entinen Milja Kemppaisen muorin luona? puheli hän palvelustytölle. — Tällä vieraalla on asiaa Miljalle. Milja-raukan mies kaatui tässä — koskas se nyt olikaan?

— Eikö liene rahaa kirjeessä, sanoi vieras ja Riikka huomasi, että häntä alkoi naurattaa.

— Se venäläinenkö sitä nyt lähettää? kysyi Riikka äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen.

— Se, vastasi vieras ja taipui katsomaan saappaansa kärkiä.

Nyt hän purskahtaa nauruun, ajatteli Riikka. Miten tuon tytön saisi pois kuulemasta.

— Se on vähän myöhäistä nyt. Miljahan meni naimisiin. Mutta ehkäpä venäläisenkin raha vielä kelpaa.

— Kyllä vaan, sanoi palvelustyttö ja nauroi.

Vieras nauroi hänkin.

— Jos kuitenkin lähtisi voudilta kysymään, asuuko Milja Kemppaisen muorin luona, ehdotti Riikka tytölle, jännitystään hilliten. — Ettei menisi tämä vieras turhaan.

Sisarukset jäivät kahden ja seisoivat kädet toistensa käsissä.

— Mitenkä sinä olet tullut?

— Taskussa passi, jonka itse olen tehnyt.

— Mitenkä minä sinut pelastan?

— Kyllä minä sillä passillani pääsen. Se on juhlallinen paperi. Siinä on venättäkin.

— Väärällä passillako olet tullut?

— Neuvokkuus on sodassa yhtä tärkeä kuin kivääri. Nyt minä syön ja sitten mennään puhumaan. Minä olen vakoilumatkalla.

— Mikä nyt on?

Portilla oli syntynyt sanakiista. Pian seisoi Kemppainen kahden pistinmiehen kanssa ovella.

— Missä se vieras on? huusi esikuntapäällikkö. — Se, joka tänne juuri tuli. Älkää te olko niin viaton, kyllä se nähtiin. Päästävät tomppelit läpi. Kun on outoja miehiä, niin eivät tunteneet. Mutta tunsinhan minä hänet oitis. Tässähän on juuri ateria pöydässä. Luuleeko hän niillä viiksillään meidät eksyttävänsä! Noh helvetissä, puhukaa nytkin totuus, Johanssonnihan se aina sanoi teidän sanoneen juuri niinkuin asiat ovat.

Riikka Tuuna seisoi hellan luona ja nosti suurta pataa tulelta.

— Kyllä täällä vieras oli, mutta en minä tiedä minne hän katosi. Pitää kysyä vahdeilta. Eivätkö ne nähneet? Jos hän sellainen vaarallinen oli, niin kai hän pakoon läksi. Miljaa hän kysyi ja minä vielä lähetin tytön tiedustelemaan häntä voudilta ja meidän muilta väiltä. Etsitään nyt karkulaista.

— Ettekö te sitten olisi häntä tuntenut? Sehän oli se tämän talon lyseolainen, se Eino-Ilmari. Älkää nyt!… Teidän veljenne…

Tähän saakka ei Riikka ollut suoranaisesti valehdellut. Hän todella ei tietänyt minne poika oli kadonnut ja ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin miehet löytäisivät hänet. Oliko hän mennyt saliin, vaiko omaan huoneeseensa? Vai olisiko hän mennyt vinnille? Ulos ei hän ole mennyt. He löytävät hänet. Pelastusta ei ole. Hyvä, jos he tyytyvät ampumaan, mutta he voivat kiduttaa häntä ja tekevätkin sen.

— Koetetaan etsiä täältä salin puolelta, niin itse näette, sanoi Tuunan tytär jähmettyneenä ja pakotti itsensä kulkemaan edellä.

Miehet eivät uskoneet, vaan jäivät etsimään keittiöstä. Seisoen eteisen kynnyksellä näki Riikka yhtäkkiä seinää vasten avatun oven alta veljensä jalat. Eino-Ilmari oli pujahtanut oven taakse ja siinä hän seisoi. Ei tarvittu muuta kuin että joku näkee nuo jalat, tai keksii katsoa oven taakse. Silloin on kaikki hukassa. Riikka mietti, eikö hän voisi jollakin peittää jalkoja. Mutta sitten hän käsitti, että se vain olisi johdattanut miesten huomion vaaralliseen kohtaan. Hän meni saliin ja alkoi kolistaen liikutella tuoleja. Ensin seurasi häntä yksi punakaartilaisista.

— Niin, tässä nämä huoneet nyt ovat, puhui Riikka.

— Ei näissä ole mitään säiliöitäkään, jonne voisi paeta. Voinhan minä vielä katsoa sängyn alle. Pöyhitäänkö auki vuode?

— Täällä hän on, huusi Kemppainen, — ja teidän veljenne se oli!

Riikka tunsi kuumotuksen karkaavan läpi koko ruumiinsa. Mutta Kemppainen etsi tykkänään toisessa päässä taloa ja ainoastaan huuteli sieltä huomautuksiaan. Eino-Ilmari seisoi yhä litistyneenä seinän ja oven väliin ja hänen jalkansa näkyivät auttamattomasti. Jahka miehet kulkevat eteisen läpi, näkevät he ne, sille ei mahda mitään. Riikka tarttui viimeiseen keinoon.

— Kuulkaa nyt, miehet, sanoi hän, kooten kaikki voimansa, — näettehän, ettei täällä ole ketään. Etsikää ulkoa, sinne hän on voinut paeta. Minun veljeni se ei ollut eikä täällä ole ketään. Kun minä sanon jotakin, niin se on niin.

Miehet uskoivat häneen. Hetken he tuijottivat häntä silmiin. Sitten he läksivät. Riikka ja Eino-Ilmari saattoivat kuulla, kuinka he hakivat ja kiroilivat. He kovistivat myöskin vartioivia punakaartilaisia. Riikka tuli varmuuden vuoksi portaille ja kysyi palvelustytöltä, oliko vieras lähtenyt hänen mukaansa. Alettuaan valehdella, täytyi hänen valehdella yhä eteenpäin. Oli mahdotonta peräytyä. Valehteleminen kävi helpommin kuin hän luuli.

Tällaistako se oli? Oikeastaan se oli hyvin helppoa. Saattoi oikeastaan ymmärtää, miksi ihmiset niin paljon valehtelivat. Epämukavaa ja raskasta usein oli puhua totta, helpolla pääsi, kun lasketti valheen. Totuuden puhuminen oli ainaista kulkua ylämaassa — miksi kulkea ylöspäin, kun saattoi laskettaa alaspäinkin. Jos hän nyt olisi puhunut totta, niin Eino-Ilmari jo olisi ollut pyövelien käsissä. Hän oli valheella pelastanut veljensä hengen, ensimmäisellä valheella. Eino-Ilmari oli elävänä hänen luonaan, hänen turvissaan. Ja hän suojeli häntä edelleen valheella. Totuus ei tässä tapauksessa kelvannut.