KURJET (continued 2)

Miehet uskoivat häneen yhä. Kymmenhenkinen joukko läksi kiertelemään kylään, etsien salaperäistä karkulaista: hän oli hävinnyt kuin maan alle. Riikka Tuuna hämmästeli keittiössä kilpaa palvelustyttöjen kanssa minne mies oli voinut joutua. Etteivät vain vartijat olisi pistäneet häntä kuoliaaksi ja kätkeneet jonnekin. Ja mikä se sellainen mies oli?

Riikka ihmetteli, että hän saattoi elää, omallatunnollaan tällaisia tekoja. Jos hänelle jokin kuukausi sitten olisi sanottu, että hän tulee käyttämään hyväkseen valheen asetta, niin hän olisi vannonut, että mieluummin kuolee, kuin tarttuu sellaiseen. Hänen valheensa oli pahempi rikos kuin kenenkään toisen, suurempi olisi hänen häpeänsä pitänyt olla, kun hän näki valehtelijoiden luottavan sanaansa. Mutta hän ei tuntenut omantunnonvaivoja eikä häpeää. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämä oli mahdollista? Mikä oli hänet näin perinpohjin paaduttanut?

Sota.

Sota oli paiskannut nurin käsityksen oikeasta ja väärästä. Sota oli tehnyt luvalliseksi murhan ja valheen. Eikä yksin luvalliseksi, vaan kiitettäväksikin. Murha saattoi olla sankariteko ja valhe ase oikeuden palveluksessa.

Oliko sitten totuus jotakin, jota saattoi kumota ja muuttaa? Eikö totuus kestänyt ajan vaihtelussa? Mitä oli totuus?

Saattoiko ihminen elää valheenkin pohjalla? Oliko ehkä aivan turhaa kiivailla totuuden puolesta? Syvällä Riikka Tuunan sielussa nyyhki kuitenkin kaipaus siihen viileään, puhtaaseen tilaan, missä hän oli elänyt puhuessaan totta kaiken uhalla. Jotain kaunista ja pyhää oli häneltä viety, elämä ei antanut ihmiselle eheyttä, vaan antoi ristiriidan ja lankeemuksen, korkeintaan pyrkimyksen. Hänen kiintein oma itsensä oli mennyt rikki, koko entinen elämä jäänyt kauas. Syvällä hänen sielussaan asui suru tämän takia. Mutta nyt ei ollut aikaa ryhtyä tilinteolle sen johdosta. Täytyi valehdella edelleen.

Valheensa turvissa viettivät sisarukset lyhyitä onnen ja jännityksen hetkiä. Yhden yön he puhuivat, kuulo terästettynä kuin etuvartijalla juoksuhaudassa ja sydän sykkien niin että se yhtä mittaa pelotti heidät uskomaan, että heidät oli yllätetty. Yhden yön he iloitsivat jälleennäkemisestään, iloitsivat tavalla, jolla iloitaan, kun tiedetään kuolemanvaaran vaanivan kynnyksen takana.

Eino-Ilmari ei enää ollut se huoleton lapsi, mikä hän oli vielä viimeksi käydessään kotona. Hänen silmänsä olivat liian paljon katsoneet kauhun kuvia ja hän oli vanhentunut. Jonkin kerran meni sisarusten kuiskailu kuitenkin leikilliseksi, niinkuin silloin, kun Eino-Ilmari kuvasi Arvoa. Arvo se vasta oli nähtävyys! Vapausarmeijan kaunein mies ja ylen vaarallinen tyttöjen sydämille. Hän oli saanut vastaanottaa rakkaudentunnustuksia sekä runon että proosan muodossa, milloin vain oli jouduttu vähänkin viipymään kaupunkipaikoissa tai kirkonkylissä. Arvo oli nähtävyys. Ja kuinka peloton hän oli. Ja mikä hyvä toveri, jakoi sotamiehen kanssa viimeisen leipäpalasensa.

Uljas oli Ollikin katsella, mutta niin ankaran ja synkän näköinen, etteivät tytöt uskaltaneet häntä lähetäkään. Tänne hän on tulossa — miten sitten käyneekään, kun hän kohtaa äitinsä. Ettei vain surmaisi häntä.

Julmuutta ei suinkaan puutu valkoistenkaan puolella. Sota on sellaista. Ei voi »ampua hiljaa» niinkuin entinen mies kehoitti tekemään. Ja jollen minä surmaa vihollista, niin surmaa hän minut. Menee paljon viattomia ihmisiä, se se on kauheaa. Mutta kun on kohdannut punaisten silpomia ruumiita — jotakin niin kuvaamattoman kauheaa —, niin on joutunut sellaisen raivon valtaan, ettei miehiä ole voinut pidättää. Jos näet asetoverisi, jonka vierellä olet taistellut, jonka kanssa olet kuularuiskun ääressä puhellut elämän ja kuoleman kysymyksistä, jos näet tämän asetoverisi ruumiin halkaistuna, silmät sokaistuina, niin sinä ikäänkuin pettäisit hänet, jollet maksaisi samalla mitalla.

— Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Muistathan Hamletimme, Poksin lausujapojan. Kaikki pitivät hänestä hänen hyvän toveruutensa ja uhrautuvaisuutensa vuoksi. Hän huvitti meitä kaikkia, hänhän osasi ulkoa koko maailman runot. Orjilla heinäladoissa ja muissa kortteeripaikoissa pauhasi hän entisellä voimalla:

Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!

Fabian Soikko ei koskaan lähtenyt viemään suloista suomenkieltä eurooppalaisille näyttämöille. Hamletimme jäi vihollisen puolelle. Emme voineet häntä pelastaa. Punaiset valmistivat meille hänen kustannuksellaan hirvittävän näytelmän, tahi oikeammin konsertin. Me kuulimme hänen huutonsa, me tunsimme hänen voimakkaan, koulutetun äänensä. Se soi kuin palotorvi yli metsien ja maiden. Minä ryömin yöllä kuulasateessa Lehtosen kanssa sinne… ja me saimmekin hänen ruumiinsa. He olivat häneltä — en tiedä, olisivatko he saaneet kuulla hänen olevan lausujan, en tiedä. Mutta he olivat häneltä leikanneet kielen. Senjälkeen en minä tuntenut mitään sääliä, minä päättelin ja me kaikki muutkin: sata punaista yhdestä valkoisesta! Kerrankin minä jouduin pensaikosta näkemään, kuinka he häpäisivät ruumista… aivan niinkuin ei heillä olisi ollut järkeä kallossa. He istuivat hangella ja kuollut oli tienlaidassa. He asettivat hänet pystyyn ja puhelivat: missäs lahtaripirun sarvet ovat? Täytyy panna pirulle sarvet paikoilleen… Tai kerran he olivat saaneet vankeja ja lähteneet kuljettamaan heitä muka kaupunkiin. Mutta he olivat tuskin päässeet rantaan, kun antoivat heille nikkelinukutuksen. Kun me tulimme ja näimme ryöstetyt ruumiit, niin me päätimme: vangiksi ei antauduta eikä vankeja oteta… Ihminen villiytyy sellaisessa. Silmä kasvaa kärsimään kauhua, käsi kasvaa antamaan haavoja. Mahtaako ruumiskin saada moninkertaisesti voimia kärsimyksiin, koska ihminen niin kauan voi kitua kuolematta. Sodassa vallitsee laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Kauheaa on, että menee viattomia. Sitä ei voi välttää.

— Mutta, keskeytti sisar — sittenhän ei rikoksista tule mitään loppua. Kun punaiset kohtaavat valkoisten kostontyöt, niin heidän täytyy kostaa ne.

— Niin.

— Lopuksi ei ole maailmassa yhtään elävää ihmistä. Alma, meidän sisaremme, on alkanut toisesta päästä: hän antaa anteeksi.

He vaikenivat.

Eino-Ilmarin mieleen tuli käenpoikanen, josta Olli kerran epätoivon hetkenä oli puhunut, käenpoika, jota he luonnontieteellisellä retkeilyllään olivat tarkastelleet. Kun se avuttomana istui kivellä, vähissä höyhenissä, silmät pullollaan, ja odotti leppälintua. Orava tuli, varis tuli… Sattuma, sattuma, että käenpoikanen säilyi. Mitenkä ihminen oli paremmassa tai varmemmassa asemassa? Samassa hänen mieleensä muistui, kuinka kerran pari viikkoa sitten vanha mies juoksee läpi kuulasateen valkoisten puolelle ja käsiään kohottaen taivasta kohden huutaa: oli miten oli, mutta on joku joka suojelee!

Lapsi on ihminen, avuton lapsi, käenpoikanen. Pidä kiinni Isän kädestä ja luota häneen!

— Puhutaanpas jostakin muusta! sanoi poika äkkiä ja nousi kävelemään. — Tuo vähän ruokaa.

Syödessä puhuttiin muusta.

Toivo — hän oli itärintamalla. Hän ei tahtonut tänne. Mahtaneeko hän koskaan palata. Lapsia hän kuuluu ikävöivän, mutta ei tahdo nähdä Sylviä. Sylvi rakastuisi, jos nyt näkisi Toivon. Kyllä niillä pojilla on ryhtiä. Eihän Toivo enää ole käyttänyt Somerin nimeäkään. Toivo Tuuna hän on ollut kaiken aikaa.

Niin, nyt se leikki pian alkaa täälläkin. Viimeistään pääsiäisenä pitäisi Kankaan kirkonkylän oleman puhdas. Kunhan kestäisi tuo jää, se on pahasti ajettu. Saattaa sentään olla mahdollista, että ennätetään aikaisemminkin. Eino-Ilmari antoi ohjeita pommituksen varalta. Pitää mennä kellariin, ja jos joutuu kuulasateeseen, pitää heittäytyä maahan.

Runolliseksi kävi poika taasen, kun hän alkoi puhua jääkäreistä. Komea oli heidän retkensä ollut. Niinkuin liput, joihin katsotaan, joiden ympärille kokoonnutaan ja joita seurataan voittoon tai kuolemaan — sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla vaikutti jääkärin nimikin. Jos kuultiin, että jääkäri oli kaatunut, niin tuntui tappio kahta raskaammalta. Jääkäreille varasivat naiset kauneimmat varustuksensa, jääkäreille kantoivat tytöt talviset kukkansa. Eräässä talossa kuljetutti sairas vaari itsensä tiepuoleen, missä pojat kulkivat, vain nähdäkseen yhdenkin niitä miehiä, jotka ensinnä ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on saatava Suomesta pois.

Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen jääkärien satu! Mistä tiesivät nämä miehet silloin lähteä maasta? Muut kärsivät ilman toivoa — he näkivät unen Suomen vapaudesta. Muut pysyivät kärsivällisinä — näillä ei ollut rauhaa. Muut ajattelivat turvallisuuttaan — he panivat alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa väärinymmärrykseen ja kansansa kiroukseen. He kuuntelivat vain käskyä rinnassaan: isänmaa vapaaksi! ja he heittivät kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat palata.

Libaun ranta voi kertoa suomalaisten miesten koti-ikävästä. Odotuksen pitkät hetket kuuluvat jääkärien Libaun-aikaan. Täällä kuluvat tunnit, päivät, viikot, täällä tulee kuukausista vuosi. Nuoret miehet astuvat meren rannalle: siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä ja kuitenkin niin saavuttamattomissa.

Kunnes eräänä päivänä kutsutaan kasarmin pihalle ja siellä ilmoitetaan, että pataljoona nyt on hajoitettu ja miehet vapaat lähtemään minne haluavat.

Minne haluavat — yksi ainoa oli heidän halullansa määrä: Suomi.

Tämä pataljoonan hajoitus tapahtui ilman juhlallisuutta, karusti ja sotilaallisesti, harmaana runottomana aamuhetkenä. Mutta juhlaksi kävi se ikävöiville mielille.

Itse vannominen tapahtui kirkossa. Siellä vahvistivat jääkärit valan:

ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa!

Kynttilät lepattivat alttarilla ja ankarana katseli miehiin ristilippu, jääkäripataljoonan lippu. Kotiintulon hetki oli koittanut.

— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät silloin lähteä maasta.

Sisar painoi pimeässä hänen kättään ja kuiskasi:

— Kurjet!

— Niin, mistä tietävät kurjet kevään tulon!

Eino-Ilmari Tuuna oli kaiken aikaa puhellessaan kesken kertomustensa kummallisella tavalla lausunut kevään nimen. »Kevät, kevät!» hengähti hän, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka hän yksin näki. Jos pikku veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut hänen muistelevan jotakin kaatunutta. »Oi kevät ‒ kerran… mutta en niitä ma nää…» Riikka pysähdytti kyselynsä ja kertomuksensa ja kuunteli. »Oi kevät…!» Hän oli jo kysymäisillään, mitä poika tarkoitti. Mutta Eino-Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei hän luultavasti ensinkään tietänyt lausuneensa sanoja kuuluvasti. Hän oli nähtävästi tottunut yksinäisyydessä niitä lausumaan ja luuli nytkin olevansa yksin. Kenelle hän puhui? Mitä hän tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:

‒ Mitä sinä sanot?

— Dulce et decorum est pro patria mori… Muistelin vain vanhoja koululäksyjä. Se oli sellainen runo… latinaa.

Sisar ei hennonut kysyä enempää.

Aamuyöstä hän pääsi Eino-Ilmarin salaisuuden perille.

He olivat päättäneet nukkua jonkin tunnin ja Riikka oli lattialle uunin eteen tuonut vaatteita. Vuodetta ei hän uskaltanut vetää auki, punaisia joukkoja kun joskus tuli taloon keskellä yötä. Eino-Ilmari oikaisi pitkäkseen ja Riikka sulki oven. Mutta tyttö ei ajatellutkaan lepoa. Hän hiipi sukkasillaan rakennuksen toisesta päästä toiseen ja tähyili ikkunoista sarastavaan aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä niin terästynyt, että tuntui siltä kuin ulkonainen korvakin olisi liikahtanut tarkkakuuloisten eläinten korvien tapaan. Oli harvinaisen hiljainen yö. Tykit vaikenivat, tulipaloja ei näkynyt, olisi miltei saattanut luulla, että elettiin rauhan aikaa. Riikka palasi pikkuveljen oven eteen ja vei korvansa ovenraolle. Mitä? Kuka siellä oli? Puhuiko Eino-Ilmari? Miksei hän nukkunut? Yksinkö hän puhui? Puhuiko hän unissaan?

»Niin tulet kerran taas, kevät, valkein aamuin ja illoin, mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.»

Eino-Ilmari lausui runoa!

Riikka ymmärsi yhtäkkiä: kuolemaansa Eino-Ilmari ajatteli!

Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli antanut hänen levätä, palasi. Eino-Ilmari käveli edestakaisin huoneessa. Jos olisikin uskaltanut avata oven.

Eino-Ilmari avasi sen itse. Hän ei suuttunut, kun yllätti sisarensa kuuntelemassa kynnyksellä. Hän näytti arvanneen, että hän olisi siinä.

— Kuule, sanoi hän ja etsi Riikan käden, — en minä voi maata lämpöisessä huoneessa, kun ne muut makaavat hangella, ymmärrät sen. Enköhän minä lähtisi nyt. Taistelut voivat alkaa aivan äkkiä. Minun täytyy päästä mukaan. Ja onhan minulla tärkeitä tietoja vietävänä.

— Mutta oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan. — Ne ottavat sinut kiinni tässä pellon alla.

— Älä estele… sinä et tiedä minkämoista siellä on! Ja sitten: maa täytyy saada puhtaaksi… Eikä se taistelu nyt niin kamalaa ole kuin luulisi. En minä ainakaan ole pelännyt, vaikka kuulat ovat vinkuneet siinä jokusen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistani. Saammehan me voimaa… Lupaan sitäpaitsi olla varovainen ja heittäytyä maahan. Ensin kävelin toisinaan pystyssä, mutta jääkärikin sitten kehoitti varovaisuuteen. Tuo minulle nyt niitä uusia vaatteitasi.

— Mutta yksinkö sinä menisit tuonne yön selkään… keskellä punaisten ketjuja?

— En ole yksin… Ja onhan minulla komea passini. Meikäläiset eivät ole kaukana. Ja jos on kuolema tullakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin näin keväällä. No, älähän nyt ole suruissasi. Sanonko terveisiä Arvolle? Ovatpa nämä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset! Sinäkö olet kutonut? Suomen naiset ovat paljon kutoneet tänä talvena…

Hän ei kuitenkaan sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi kuormajono — vai pakolaisiako tulijat olisivat olleet? Riikka ei uskaltanut mennä ulos, jottei herättäisi vartijoiden huomiota, vaan kuunteli eteisen ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla, toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin miehiä rintamalle, toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. Nämä olivat luultavasti raskaita kuormia, niitä saattoi olla kymmenkunnan verran.

Eino-Ilmari eli pelossa, ettei hän ehtisi mukaan. Hänen silmiensä edessä oli lakkaamatta näkyjä viime päiviltä. Nyt kukkula, missä olivat kuularuiskut miehineen. Kukkulan takaosalla on sanitääri ja muutamia miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri alkaa laulaa: oi katso Golgataa… Käy yrttitarhasta polku… Toisia yhtyy lauluun. Koko kukkula laulaa… Nyt: juostaan, juostaan jonossa kohti kylää. Korvissa vinkuu ja sihisee. Joku kaatuu voihkaisten. Rakennuksista pellon takana alkaa nousta liekkejä. Joku nainen huutaa kauhealla, eläimellisellä äänellä. Täytyy joutua apuun. Kuula vie lakin päästä… Nyt se nainen vaikeni… Tuossa on sen ruumis. Voi, mitä ovatkaan hänelle tehneet…

Aamu ei vielä ollut valjennut, kun Kits tuli taloon. Hän vaati mahtipontisena kirkon avaimia. Kirkkoa tarvittiin nyt, kylään saapui paljon kansaa.

Riikka Tuuna katseli häneen tiukkaan. Enemmän kuin kirkkoa ajatteli hän tällä hetkellä veljeään. Eino-Ilmari oli huoneessaan, pihaan lappoi lappamalla piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen kautta. Hän päätti uskoa asian Kitsille ja pyytää hänen apuansa. Kits näki hädän hänen silmissään ja seurasi häntä saliin. He menivät Eino-Ilmarin luo, Kits painoi lakkinsa pojan päähän ja riisui nopeasti lyhyen turkkinsa. He läksivät, lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja tulivat keskelle pihamaata. Siellä kuljetettiin paraikaa kuularuiskua Tuunan navettaa kohti. Avattiin navetan ovia. Aita särkyi risahtaen, kuorman ajaessa kiinni takaportin pieleen.

— Mikä siellä olisi sellainen levänneempi hevonen, huusi Kits hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä noutamaan asemalta sidetarpeita. No tuossa — tuollahan tämän matkan pian ajaa. Mutta pidä kiirettä, poika.

Eino-Ilmari hyppäsi rekeen ja lasketti taakseen katsomatta jäälle.

Kaksi lehmää harhaili ynisten takapihalla. Portista kääntyi pihamaalle uusia raskaita kuormia. Tuunan vanha kirkkoväärti tuli portailleen ja katseli, kulmakarvat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä, vaatteet risoina, käsivarsien ympärillä likaantuneet punaiset merkit, liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat keittiöstä mikä minkin astian ja menivät navettaan. Joku kantoi aitasta voipyttyä. Ilma oli sakeanaan tupakansavua ja rähinää. Palvelustytöt juoksivat perunakuopalle. Taas tuotiin raskasta kuormaa. Hevonen kääntyi höyryten portista. Kuormassa oli aseita. Kirkkoväärtin katseet etsivät tytärtä. Yhtäkkiä astui Kemppainen kahden miehen kanssa portaiden eteen.

— No, tulevatko kirkon avaimet? huusi hän.

— Mitä? sanoi vanhus, otsa rypyssä.

— Kirkon avaimet, piru vie!

— Kirkon avaimet… E-e-en ole niitä t-teiltä s-saanut e-enkä niitä teille a-anna.

Miehet tarttuivat kivääreihinsä.

— Hän pilkkaa vallankumousta. Kuulitteko, mitä hän sanoi!

— Antakaa hänelle lyijyä yksintein!

— Avaimet ovat täällä! huusi Kits toisilta portailta.

Mutta hän tuli myöhään. Kivääri oli jo paukahtanut ja vanhus makasi verissään portailla. Hän huuteli tytärtään ja laahautui sisään. Hänen oli hyvin vaikea päästä kynnykseltä. Hänen kaatumiseensa ei kiinnitetty mitään huomiota.

— Missäs se keltasilmäinen tyttö sitten on? huusi toinen miehistä, jotka olivat tulleet Kemppaisen mukana.

— Joutukoon keittämään kahvia.

— Se on kutsuttava vallankumousoikeuden eteen.

— Sen ovat kaikki veljet lahtareita ja tuo on sen isä.

He törmäsivät saliin. Kemppainen suuntasi heti askeleensa piirongin luo, otti käteensä kynttilänjalan ja katseli sitä. Mitä lienee ollut huonoa ainetta. Hän heitti sen pois ja kääntyi perähuoneeseen. Yksi miehistä koppasi kainaloonsa keinutuolimaton. Köyhä talo tämä olikin, ei täällä ollut yhtikäs mitään, jolleivät olleet kätkeneet. Ruukkukasveja ei voinut ottaa taskuunsa. Tämäkö se oli se salarikas isäntä?

— Missä helvetissä se on se keltasilmäinen tytär?

Nuori poika astui arkana, hattu silmillä, vinnin rappusista alas, tuli pihaan ja yritti vanhusten puolelle.

— Ei ensinkään sinne nyt! kiljui Kits. — Vai sinne, mitä sinä lurjus siellä! Lähde heti minun kanssani! Sanokaa esikuntapäällikölle, että minä olen mennyt avaamaan kirkkoa.

Esikuntapäällikkö oli lähtenyt navettaan. Koeteltiin kuularuiskua. Popo — popo — popo — popo, paukkui ikkunasta ulos rantatöyräälle.

Palvelustyttö tuli kiireesti yli pihamaan, käsivarrella perunakoppa. Nuori punakaartilainen pysähdytti hänet ja sanoi:

‒ Pitää laittaa ruoka saliin… Ja parhaat lautaset ja veitset… ja sohvatyynyjä pitää panna tuoleille, aivan niinkuin silloin kun on herrasvieraita.

‒ Niitä on meillä niin vähän ollut, vastasi tyttö ja yritti mennä.

Silloin katsoi nuori mies häneen rukoillen, ikäänkuin hän olisi pyytänyt tämän ainoan kerran saada olla herrasväkeä, tämän ainoan kerran nauttia sitä mukavuutta, mitä hän ikänsä oli muilta kadehtinut ja ajanut takaa. Tyttö katsoi häneen pitkään.

‒ Mistä minä ne sellaiset lautaset ja veitset ja sohvatyynyt otan!

‒ Kai niitä nyt talossa on.

— Somerilla niitä on. Ja Mäkimatkassa. Jollei niitä ole viety. Tämä on tämä kylä niin moneen kertaan käyty läpi.

— No, laittakaa parasta… älkää siinä… Missä päin se kirkko on? Sinne kumminkin pitää päästä…

— Johan sitä mentiin avaamaan.

Ikäänkuin ajaen takaa jotakin, joka menee käsistä, nuori mies kiirehti portille. Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että hän voi päästä mukavamminkin ja suuntasi askeleensa hevosjonoon. Hevoset höyrysivät loppuun ajettuina.

Tyttö kuului kyselevän, joko se sota nyt sitten tulee tänne. Popo — popo — popo — popo! pani kuularuisku navetassa. Kylälläkin kuului ammuntaa.

Tanhualla kulki Kits pojan kanssa, jonka hän oli komentanut matkaansa.

— Mikä sinä olet, joka et käytä vallankumouksen merkkejä! ärjyi hän heidän astuessaan Mäkimatkan tienhaaran ohitse.

Mäkimatkan jyvämakasiinissa säilytettiin nykyään ruumiita eikä syömäviljaa. Kits repäisi nauhan omasta käsivarrestaan ja paiskasi sen pojalle.

— Taidat tahtoa päästä hengestäsi, kosket huoli nauhasta?

— Minne minun veljeni joutui? kuiskasi poika Riikka Tuunan äänellä.

— Sinne minne piti.

Työväentalon edustalla seisoi joukko miehiä punakaartilaisten ympäröimänä. Niiden väsymys ja kalpeus oli jotakin niin pohjatonta, että Riikka Tuuna heidät nähdessään unohti veljensä, isänsä, kotinsa, kirkkonsa kaikki menetyksensä. Yksi lysähti polvilleen ja punakaartilainen tuuppasi häntä kiväärinsä perällä. Riikka ymmärsi, että he olivat vankeja. Kits tarttui hänen käsivarteensa ja astui niin nopeaan, että hänen täytyi juosta.

Oliko tämä Kankaan kirkonkylää? Oliko tämä elämää maan päällä, samassa paikassa, missä joskus oli kynnetty, menty kirkkoon, kuljettu hääsaatossa, ajettu niittokonetta, käyty noutamassa tavaraa kauppiaalta, pistäydytty pappilassa? Oliko tämä unta? Painajainenko piti maailmaa puristuksissa?

Jäältä päin nousi ylös rantatöyrästä hevosjono, jolla ei näyttänyt olevan loppua. Sen pää ei päättynyt Ummen saareen, vaan ulottui läpi pajupensaikkojen suurelle selälle. Hiekka ulvoi, vinkui ja narskui reenjalasten alla. Oli kuin olisi vingutettu joitakin helvetin viuluja. Rattaanpyörät hölskyivät ja rytyyttivät. Kuuma höyry leijaili pilvenä rasittuneiden hevosten yllä ikäänkuin mikäkin luontokappaleiden huokaus, joka pyrki taivasta kohden. Jonossa ei ollut yksin rekiä, siinä oli ratasajopelejäkin. Oli nelipyöräisiä herrasvaunujakin ja loistokääsejä, joiden kiiltävissä pinnoissa aurinko leikitteli, oli työrekiä, kuormavankkureja, keveitä, korkeita jahtirattaita ja yhdenhengen kilparekiä. Oli sellaisiakin ajopelejä, joita ei enää käytetä ja joita nähdään vain museoissa. Ja näissä tuhansissa ajopeleissä, joita yksi tai kaksi hevosta veti, nähtiin kaikkea mitä taivaan ja maan päällä vuosikymmenien aikana on syntynyt tai keksitty ihmisestä ja kissasta aina puhelinkeskuksen pöytiin ja pronssisiin veistokuviin asti. Tuhannet olivat matkalla noissa tuhansissa ajopeleissä: kuluneita työväenvaimoja lapsineen ja kadun huvityttöjä, jotka pakenivat sotaa, miehiä, jotka jonkin syyn varjossa olivat onnistuneet keinottelemaan itsensä mukaan, vanhuksia ja raajarikkoja, joille ei ollut saatu tilaa, äitejä, jotka etsivät sekamelskassa kadonneita lapsiaan, lapsia, jotka olivat eksyneet kotiväistään, kaikenlaisia ihmisiä, jotka olivat sattuneet olemaan likettyvillä jossakin jonon levähdyspisteessä ja jotka oli tahtomattaan sullottu mukaan, kun kulkue taasen komennettiin liikkeelle. Suuret määrät tavaraa oli niinikään kuormitettu matkaan. Oli sänkyvaatteita, keittoastioita, ompelukoneita, oli kallisarvoinen kullattu tuoli, oli vanhanaikainen kello, josta lasikupu oli särkynyt, oli kirjavia käsitöitä, oli komea salin lamppu, oli hopeinen haarakynttilänjalka, oli myllynkiven muotoisia juustoja… Ihmisten puvut olivat nekin varsin moninaiset. Jonossa nähtiin talvitamineita ja suvipukuja, turkiksia, pitsejä, olkihattuja, silinterejä, huiveja, kumivaippoja. Aurinko paistoi väreihin, joista ei puuttunut yhtään vivahdusta. Päällysvaatteille ominaisen yksitoikkoisuuden korvasi kirjailtujen pöytäliinojen, ovi- ja ikkunaverhojen sekä kankaiden värikkyys. Viimemainittuja oli saaleina levitetty naisten olkapäille. Yhtäkkiä pysähtyi rantatörmässä jono: hevonen, jonka perässä oli kuormareki, ei päässyt eteenpäin. Sitä lyötiin, sille huudettiin. Se kiskoi ja kiskoi ja putosi vihdoin suulleen. Miehiä kokoontui ympärille. Päät kymmenissä ajopeleissä kääntyivät. Suut kymmenissä ajopeleissä kysyivät ja kiroilivat.

— Älkää katsoko sinne, sanoi Kits pojalle vieressään. Rantatöyräällä ammuttiin. Kylässä ammuttiin niinikään. Vangitkohan ne siellä surmattiin?

— Koettakaa mennä sairaalaan sisarenne luo, kuiskasi Kits, pysähtyen tienristeykseen pappilan ja kirkon vaiheilla. — Älkää katsoko, älkää katsoko… Älkää missään tapauksessa menkö kotiin. Menkää sisarenne luo…

— Tuossa hän on! kuului läpi tuhansien ajopelien matkaansaattaman kitinän ja rätinän Kemppaisen ääni. — Hän on vastavallankumouksellinen, hän on lahtarien kätyri!

Kivääri paukahti ja Kits horjahti tiepuoleen. Hän nousi kuitenkin samassa ja astui pari askelta. Häneen ammuttiin uudelleen ja hän jäi maahan oikomaan jäseniään. Pistinniekat juoksivat hänen ympärilleen ja kopeloivat hänen taskujaan. Oli mahdotonta kuulla mitä he sanoivat. Ajopelit ulvoivat, valittivat ja itkivät. Popo — popo — popo — popo kuului hautausmaan laidalta Yhtäkkiä nousi korkeilla rattailla seisomaan nuori mies, leveä musta viitta viskattuna yli olan, päässä suurilierinen samettihattu. Töyhtöpää nainen hänen vierellään avasi rattailla istuen pulloa.

— Toverit! kajahti siniseen kevätilmaan, — älkää te itkekö ja vaikertako. Me kärsimme, jotta lapsillemme koittaisi onnen aika. Voitto on joka tapauksessa meidän. Vallankumouksen malja.

Mies tyhjensi lasin vaahtoavaa juomaa, jonka nainen oli hänelle ojentanut ja he vaipuivat pitkään suuteloon. Komean nuorukaisen ääni oli soinut yli pakolaisrattaiden jyrinän, yli kiväärien paukkeen ja tulipalon huminan, mutta se ei sytyttänyt yhtään silmäparia eikä siihen enää uskonut yksikään sydän.

Suuria savupilviä pöllähti ilmaan Paanasen kulmalta. Eikö Tuunan tienoillakin jo noussut savupatsas? Ajajat pakolaisjonossa suomivat hevosiaan. Nuori tyttö, joka ajoi märkää liinaharjaista hevosta, kääntyi ja huusi taakseen:

— Se on nyt se sytytyskomppania. Antaisivat ihmisten rauhassa päästä kylän läpi. Lähettäkää niille hiidessä sana, etteivät polta kylää ennenkuin me olemme päässeet läpi!

Pojanpuvussaan, Kitsin antama punainen nauha käsivarressa, seisoi Riikka Tuuna kuin naulittuna paikallaan. Hän näki siitä kylän, jonka yli savupilvet jättiläishahtuvina nousivat, pakenijoiden jonon, punaisten ryhmät, jotka juoksivat ja huusivat, rakennukset, joiden ovet ammottivat auki, naisia, lapsia ja koiria, jotka eivät tietäneet minne pelastua, kuolleen hevosen Kutoja-Annan mökin edustalla, Kitsin ruumiin, joka ei enää liikkunut. Hän kuuli tuhansien ajopelien vihlovan kitinän, tulipalojen humun, ihmisten huudot, kiväärien paukkeen, tykkien jylinän. Hän kuuli myöskin kuinka kirkon ovi kierrettiin auki ja lukko narisi. Hän ei liikahtanut, hänelle oli yhdentekevää miten hänen kävi, hän tunsi myöskin ettei hän kyennyt sormensakaan päällä vaikuttamaan tapauksiin. Myrsky kävi yli hänen kotikylänsä, sota lähestyi. Kuin tainnoksiin lyötynä hän sitä katseli.

Hänessä ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut. Se, mitä hän nyt näki, herätti hänet.

Pappilan portista tuotiin kulkuetta, punakaartilaisia kahden puolen. Edellä kulki pieni Jeremias Nahinen, sitten kolme pikkutyttöä, sitten heidän äitinsä ja viimeiseksi kirkkoherra. Kaikki olivat paljain päin ja ilman päällysvaatteita. Poika asteli varmasti ja horjumatta, tytöt huusivat ja pyrkivät tarttumaan äitinsä helmoihin, heitä täytyi pistimillä erottaa. Äiti asteli horjuen eteenpäin, silmät taivasta kohden. Hänen kätensä olivat sidotut, hän ei voinut niitä liikuttaa. Kirkkoherra kulki pää pystyssä niinkuin hänen poikansakin, hänenkin kätensä olivat sidotut. Yhtäkkiä kohotti punakaartilainen asettaan ja iski pyssynperällä viimeistä uhria olkapäihin, käsivarsiin, leukaan. Punainen mies oli Ahvenainen. Veri purskahti kalpean miehen suusta, hän vaipui maahan. Pistimellä hänet nostettiin pystyyn. Hänen käsivartensa olivat poikki.

Silloin valtasi vimmainen raivo Riikka Tuunan koko olennon. Hän syöksi eteenpäin, yli ojien ja sulavien hankien hän hyppäsi, hän oli valmis kuristamaan pyövelit. Kuula meni hänen jalkainsa välitse. Tuo täytyy estää! Mitään noin kauheaa ei voi tapahtua, Jumala ei voi sitä sallia. Kuula vinkui hänen korvansa ohitse. Heristellen nyrkkejään taivasta kohden, hampaat kiristyksissä ja huulet vaahdossa hän parkaisi ilmoille:

— Jumalan nimessä, päästäkää heidät!

Hän ehti nähdä Anna-Liisan maailmasta kääntyneen katseen, kirkkoherran kärsimyksen täyttämän, murtuvan silmän ja tulipalojen loimotuksen taivaalla. Sitten hän vaipui pimeyteen ja kaikki hiljeni.

* * * * *

Hän heräsi siihen, että hevosen kaviot tömisivät hänen ylitseen. Kuului huutoja, laukauksia, rytinää. Hän sai päätään nousemaan ja ymmärsi, että hän makasi ojassa. Tuossa on pajupensas. Tuolla makaa vielä joku. Se on mies. Se ei liiku. Hänen oli jäätävän kylmä, hän ei päässyt liikkumaan. Nehän ampuivat häneen, ehkä hän on haavoittunut. Tuo toinenkaan ei liiku, ehkä hän on kuollut. Miksei hänkin, Riikka Tuuna, ole kuollut?

Kuului voihkinaa.

Nyt… tuo oli riemuhuutoa.

Huutakoot, voihkikoot. Hän kuolee nyt.

Hän oli läpimärkä ja vilusta kankea. Hän puri yhteen hampaansa ja päätti, että hän makaa tässä ja kuolee.

Mitä siellä nyt tapahtui?

Juostiin… Kiväärit paukkuivat. Popo — popo — popo popo — popo… Huudettiin.

— Valkoiset tulevat! kuului vihlaisevana huutona jonkun naisen suusta.

— Ne nousevat jo ylös rantatörmää!

— Siellä on jääkärejäkin mukana!

Riikka Tuunan ruumiissa värähti.

Jääkärit… valkoiset ovat täällä!

Ei kuolla. Nyt eletään.

Hän puri yhteen hampaansa, ponnisti kädet sulavaa ojansyrjää vasten ja sai päänsä nousemaan.

Tulimeri oli hänen edessään. Liekkien keskeltä törröttivät hehkuviksi kuumentuneet savupiiput. Hänen kotikylänsä oli tulen vallassa. Kirkko vielä seisoi pystyssä. Viimeisillä vaistoillaan alkoi hän pyrkiä vanhaan Herran-huoneeseensa. Jumala oli säästänyt kirkkonsa, jotta hänen onnettomat lapsensa voisivat paeta sinne.

Riikka Tuuna kapusi ylös ojan syrjää ja ryömi lumessa eteenpäin. Hänestä tuntui oikealta, että ihminen näin ryömien lähestyy Herraansa, jota vastaan hän on tehnyt niin hirveää syntiä. Tuossa oli ruumis… tuo vielä taisi elää… Kuolema on synnin palkka… on… on. Tuossa makasi nuoren pojan ruumis, kainalossaan keinutuolimatto Eino-Ilmarin huoneesta. Riikka Tuuna oli hiukan lämmennyt ja pääsi pystyyn. Hän tahtoi nyt kävellä vain ehtiäksensä aikaisemmin Herran ristin juureen Golgatalle. Tuolla niitä on ojissa, eläviä ja kuolleita. Kuula vinkui ohitse. Kun pääsisi kirkkoon, kun saisi heittää henkensä siellä. Jeesuksen kasvoin eteen… ma syntisraukka… Sinne, sinne! Riikka Tuuna juoksi.

Lumi kiviaidan takana oli kauttaaltaan verellä sekoitettua, tuossa oli kuollut hevonen, tuossa oli kolme, neljä … paljon ruumiita. Hän ei niitä hämmästynyt eikä pelästynyt. Hänellä oli kiire kirkkoon. Mitä ne olivatkaan täällä tehneet? Tuossa oli nuoraa, tyhjä savukelaatikko… kivi… sileä kultasormus… verta. Mitä oli tehty ovelle?

Valkoiseen pintaan oli naulattu jokin verinen… ikäänkuin hyytynyt jättiläispisara. Sen alla oli kirjoitus. Se oli sormella kirjoitettu… sormi oli kastettu vereen. Ihmisen sydän siinä luki. Riikka tavaili ja tavaili eikä ymmärtänyt mitään.

Ei, ei hän ymmärtänyt, mitä ne olivat tarkoittaneet.

Vihdoin hän horjui kirkkoon.

Ristiinnaulittu Kristus seisoi siellä keskellä auringonpaistetta. Hän oli astunut ulos taulun kehyksestä ja seisoi verisenä odottaen niitä, joiden syntien tähden hän oli antanut henkensä. Hänellä oli Kankaan kirkkoherran kasvot. Sehän olikin Kankaan kirkkoherra.

Silmänräpäyksessä ymmärsi Riikka Tuuna, että Nahinen oli ristiinnaulittu omaan kirkkoonsa. Ja tuossa alttariportailla hänen ympärillään olivat hänen vaimonsa ja lastensa ruumiit, suoriksi oikaistuina, ryöstettyinä.

Kirkon oveen naulattu oli ihmisen sydän. Ihmissydänten työtä tämä oli.

Riikka Tuuna ei pyörtynyt, ei hän myöskään puhjennut valituksiin. Mikään ei häntä enää hämmästyttänyt eikä kauhistuttanut. Jonkinlainen kaukainen kateus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli, että nuo kaikki nyt olivat päässeet elämästä. Herralle pyhitettyinä he lepäsivät kuoleman rauhassa, koko perhe. Hän seisoi hetken seinään nojaten, hän ei tahtonut häiritä heidän untaan. Sitten hän hiljaa liukui ulos ovesta.

Ihmisen sydän — tuollainen suuri veripisara se on. Tuo se on, joka kärsii, tuo se on, joka kaipaa, tuo se on, joka raatelee. Näin on ollut maailman alusta. Tuleeko näin olemaan maailman loppuun?