JAA-JAA JA EI-EI (continued 2)

— Meidän kansamme on liian kehittymätön ymmärtääkseen hyvyyttä. Vain jalot yksilöt saattavat käsittää hyvyyden. Mutta minä kasvatan heitä kovuuden kautta kestämään hyvyyttä. Minä tulen rakentamaan asunnot niin ja niin ja ne käydään talon puolesta tarkastamassa, ne täytyy pitää kunnossa. Minä panen jokaiselle, joka tulee talon palvelukseen, pienen summan säästöpankkiin ja koetan kasvattaa ihmisiä itse kartuttamaan tätä säästöä. Vanhuudenvakuutus täytyy tulla yleiseksi… Kuinka mielelläni olisin puhunut näistä kaikista poski poskea vastaan painuneena, siellä omassa kodissa… Mutta sinä paha tyttö et tahtonut…

Alma veti kintaan kädestään ja pujotti kätensä Lennartin suureen nahkaiseen rukkaseen.

— Täällä on meidän kotimme, sanoi hän hiljaa, — täällä taivaan kannen alla. Kuinka sinä olet hyvä, kuinka minä sinua rakastan. Nyt me oikein puhumme.

Ja he puhelivat, kuunvalon vuotaessa yli kimmeltelevän jään. Läheni jo puoliyön aika, kun Kankaan kirkonkylän tumma talorykelmä tuli näkyviin taivasta vasten.

Kylän ei kauan tarvinnut odottaa ennustettua kotitarkastusta. Se tuli niinkuin tarkoituksella olisi asetettu samana aamuna, jolloin Parannan isäntävainajan hautajaiset olivat ilmoitetut tapahtuviksi kirkonmenojen jälkeen. Joka talossa ja asumuksessa hypättiin sinä aamuna, sillä kaikki valmistautuivat lähtemään kirkkoon ja jo varhain tuli Ummen saarelta näkyviin se musta hevosjono, joka oli lähtenyt vainajan kodista liikkeelle päivänsalon tuskin tuntuessa. Sykähdys oli käynyt läpi jokaisen sydämen, kun peltitaulu, joka nähtävästi oli asetettu pystyyn ensimmäiseen rekeen, alkoi kimmeltää auringossa. Säteet sinkoilivat kuin miekanterät yli valkoisen lakeuden pitäjäläisten sydämiin.

Alma tytär sattui olemaan kotinsa kuistilla, kun santarmit, kaksi luvultaan, poliisi Juureva ja vielä yksi mies, jota ei Alma tuntenut, saapuivat. Alman ensimmäinen ajatus oli: kuinka saisinkaan heidät saliin siksi kunnes isä ja Riikka ehtivät kirkkoon. Mutta jumalanpalveluksen alkamiseen oli vielä kolmatta tuntia, ja vaikka »kirkkoväärtien» oli tapana lähteä hyvin hyvissä ajoin, niin oli tämä sittenkin aikaista. Joka tapauksessa Alma tarjosi kätensä ensin poliisille ja sitten muille herroille. Juureva pusersi hänen ojennettua kättään, ehkä hiukan häpeissään, liiankin lujaan, mutta toiset eivät tahtoneet ottaa sitä vastaan. Alma tyrkki heille — vaistomaisesti etsien aikaa, käsittääkseen miten oli meneteltävä — tyrkyttämällä kättään ja avasi siinä yksintein oven saliin. Pian seisoivat santarmit sinipunervissa pukimissaan, Juureva ja tuntematon herra päällysvaatteisillaan, suuressa valkoisessa huoneessa juhlallisten murattikaarten alla. Alma viipyi hymyillen heidän edessään. Todella hän hymyili hymyä, joka sillä hetkellä oli hänelle annettu, tuntematta mitään pelkoa. Oman pitäjän poliisi selitti innokkaasti ja kiukkuisesti jotakin värväyksestä ja matkustamisesta. Ei hätää mitään, ajatteli Alma, kyllä minä vaan selviydyn, kun ei Riikka pääsisi sotkemaan. Kirjavapukuiset herrat katsoivat häneen pitkään ja mahtoivat kysyä toisiltaan, oliko tuo naurava naishenkilö tuossa pikkuhekkali, niinkuin Kankaan pitäjässä sanottiin. Oli varmasti, siltä tuntui Almasta sillä hetkellä itsestäänkin. Tai olisiko hän ollut niin ylen viisas? Viisaus ja hulluus menivät sillä kohdalla aivan sekaisin.

— Täällä on harjoitettu villitystä ja yllytystä, selitti Juureva.

— Kyllä Juureva vaan sen tietää mitä yllytystä ja villitystä meillä Tuunassa on harjoitettu, hymyili Alma lauhasti.

— Niin onkin. Nuori herra on nyt koulussa, se Eino-Ilmari. Mutta se vehkeili jouluna yhdessä Ahosen puotipojan kanssa, sen Kallen, ja Kalle hiihti peltojen poikki yhtenä yönä tipotiehensä. Ammuin perään, mutta pääsi kun pääsikin…

— Ahosen puotipojasta en mitään osaa sanoa. Sellainen kohtelias hän oli puodissa ja oikein punnitsikin. Se Iivari, joka siellä nyt on, punnitsee nätimmin ja vakuuttaa sitten vain, että saippua on kuivanut matkalla. Hahhahhah. Vahinko se kylälle oli, että Kalle…

Santarmit alkoivat kyllästyä pitkään puhetulvaan, jota eivät ymmärtäneet. Tuntematon nuorukainen taas oli ottanut esiin paperia ja kynän sekä asettunut pöydän ääreen. Hän puuttui nyt asiain johtoon. Epämukavaa hänelle oli asettaa jalkansa alas lasketun pöydän levyä vastaan, mutta hän ei näyttänyt keksivän mitään keinoa.

— Nämä herrat haluavat tavata isäntää itseään, sanoi nuori mies selvällä suomenkielellä.

— Isäni on kirkkoon lähdössä, selitti Alma. — Täällä on tänään suuret hautajaiset. Parannan isännän, joka tuli hulluksi ja kuoli Helsingissä. Hän meni piikkilanka-aitaan ja…

Nyt herrat varmaan sanoivat toisilleen, että tuo nainen on hullu. Ja taitavatkin olla oikeassa…

— Niin, ja isäntä on muutenkin vanha, toimitti Juureva, keskeyttäen hänen puheensa. — Otsin staarii, selitti hän kumarrellen santarmeille.

— Ja isäni on kirkkoväärti, olkaa hyvä, Juureva, ja sanokaa herroille, että hän on kirkkoväärti, hänen täytyy olla virkansa puolesta kirkossa. Selittäkää, minä kyllä toimitan, että taas saatte meiltä pikkuvasikkaa. Sisareni ja minä saatamme aina isää, voisi muuten kaatua kupsahtaa…

Yhtäkkiä kolahti nyrkki pöytään. Nuorukainen, joka oli asettunut sen ääreen, vaati hiljaisuutta.

— Tämän talon poika, joka on isäntänä Somerilla, on lähtenyt matkalle?

— On kyllä.

— Mitäs te tiedätte tästä matkasta?

— On parasta puhua totuudenmukaisesti, sekaantui Juureva vilkkaasti puheluun, — helpommalla pääsee ja pikemmin menee. Ja rangaistuskin on pienempi. Ja sitäpaitsi nämä herrat jo kaikki tietävät.

Nuorukainen istui pöydän ääressä, vaivalloisesti etsien sijaa jaloilleen, kynä korvan takana. Alma meni, yhä hymyillen, hänen luokseen ja taipui avaamaan pöydän levyä. Nuorukainen ei hymyillyt. Hän näytti köyhältä, päällystakki oli kulunut ja hampaat olivat harvat ja madonsyömät.

— En minä mitään tiedä, sanoi Alma, — muuta kuin että joka päivä olemme odottaneet häntä kotiin. Kyllä kai hän näinä päivinä tulee.

— Älkää te kierrelkö, huusi nuorukainen, — tiedätte, että hänet on Ruotsin rajalla otettu kiinni ja että hänen taskuistaan on löydetty papereja, jotka saattavat hänet hirteen.

Alma hymyili levollisesti.

— Kyliä se on ollut joku toinen ihminen. Minun veljenihän on Venäjällä.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät molemmat santarmit, ja Alma ymmärsi, etteivät he olleet tyytyväiset tähän yhteen kuulusteltavaan, vaan halusivat puhutella useampia. Hän halusi kuitenkin pidättää heitä täällä, ehkei Riikka ollut heitä huomannut, hän ei mitenkään tahtonut, että he kuulustelisivat Riikkaa. Ja hän alkoi nyt kertoa veljensä matkoista kuinka hän oli myynyt Pietariin heiniä ja mitä hän oli saanut kilolta. Viime aikoina hän oli vienyt kalojakin — jäähdytettyinä — ja voita. Hän viipyi usein niin kauan… Niin, ja nythän oli vielä toinenkin syy viipymiseen, vaikkei siitä oikein huolinut mainita…

— Shtoo anaa gavarit? panivat koreapukuiset herrat tuontuostakin joukkoon, saamatta Almaa lakkaamaan puhumasta. Tuunan vaitelias, hiljainen tytär oli puheliaisuudestaan itsekin hämmästyksissään, mutta se meni kuin itsestään. Hän tiesi, että hänen vastauksistaan saattoi riippua ihmishenki.

Tulkki, joka samalla teki pöytäkirjaa, rupesi nyt kyselemään Arvo Mäkimatkaa ja kauppapalvelija Ahosta. He olivat lähteneet samana yönä, Mäkimatka ja Someri sinä ja sinä yönä ja Ahonen viikkoa myöhemmin. Kuka heitä täällä värväsi? Mäkimatka, eikä kukaan muu.

— Vai niin, sanoi Alma. — En minä vaan olisi uskonut. Helsingissähän hän nytkin on, Mäkimatka.

Hän rupesi yhtäkkiä nauraa hihittämään eikä taaskaan tuntenut itseään. Hän oli muistanut sulhasensa ja tullut ajatelleeksi, että voisiko Lennartilla ehkä olla tässä jokin vaara, Arvon veljenä.

— Sehän on sellainen huikentelevainen, Arvo, sanoi hän. — Eihän hän missään virassakaan pysy, ei suinkaan hän mihinkään sellaiseen pysty… mitä herrat tarkoittavat?

— Ne ne juuri ovat pystyneet… pani tulkki hampaittensa välitse ja kirjoitti papereihinsa.

Koreapukuiset herrat olivat ruvenneet katselemaan ympärilleen. Toinen meni Eino-Ilmarin huoneen ovelle ja tuijotti piironkiin. Toinen koputti astiakaappiin salissa… Avasi… Ehtivät isän kanssa lähteä! ajatteli Alma, ennenkuin ovat tutkineet nämä kaapit. Kun rupeaisivatkin tutkimaan. Niissä on vaikka miten paljon vanhoja talonkirjoja.

— Ei, sanoi hän yhtäkkiä ja meni totiseksi, — ei niissä kaapeissa ole yhtikäs mitään.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät herrat taaskin.

Tulkki lähetti poliisin heidän avukseen ja jatkoi kuulustelua Alman kanssa. Paljon nuo tiesivät, ihmetteli Alma mielessään, tarkalleen tiesivät minä yönä Toivo ja Arvo olivat lähteneet. Lieneekö siinä ollut perää, että Eino-Ilmari olisi ollut samoissa toimissa? He tiesivät varmaan enemmän kuin kotiväki, nuo oudot ihmiset. Alma vilkuili astiakaappia ja Eino-Ilmarin huonetta kohden, tekeytyen levottomaksi. Ja todella alkoivat herrat haeskella. Juureva tavaili ruotsalaisia sanoja joistakin kellastuneista käräjäkirjoista. Tämähän menee mainiosti, ajatteli Alma. Kunhan vaan Riikka pysyisi poissa täältä.

Ei se ole itse Ahonen, joka täältä on lähtenyt karkuteille; selitti poliisi nyt hiljaa nuorelle herralle. — Se on hänen kauppapalveluansa Kalle. En tiedä liikanimeä, me olemme täällä aina vain puhuneet Ahosen Kallesta.

No mitä te osaatte kertoa koululaisesta Eino-Ilmari Tuunasta? Kehoitan teitä pysymään totuudessa, se on teille itsellenne ja syyllisille kaikin puolin edullisempaa.

Alma tunsi kalpenevansa.

— Ei ne näitä ole, huusi Juureva ikkunan äärestä. — Nämähän ovat kauppakirjoja ja torpankontrahteja. Kirjeitä nämä herrat tahtovat nähdä…

Nuorukaisen käsi kolahti taasen pöytään.

— Tämä täällä vastaa ensin. Mitä siis tiedätte Eino-Ilmari Tuunasta.

— Mitäs minä sitten… Hän on veljeni. Hän on hyvä poika…

Nyrkki koputti pöytään.

— Siitä voi olla eri mieliä. Ikä… luokka… harrastukset… sellaisista tiedoista saattaa olla kysymys.

— Ai, sillä tavalla. Hän on seitsemäntoista… Kahdeksantoista. Seitsemännellä luokalla. Hän on sairastellut… silmiään. Ja muutenkin. Hänellähän on äitikin aivan parantumaton sairas. Minun äitipuoleni. Tuollahan hän on ollut liikkumattomana jo kuinka monta vuotta. Urheilijako? Eino-Ilmariko? Ei. Kyllähän hän suksilla pysyy, mutta ammuskellut… ei. Niin, taikka lintuja, täyttääkseen niitä. Ja koonnut linnunmunia ja perhosia. Niillä on siellä koulussa sellainen innostunut opettaja luonnontieteissä… Kyllä se on veljeni huone, missä herrat juuri ovat. Kai siellä voi olla laatikossa jokin kirje…

Kirjuri pani jotakin paperille ja Alma totesi, että portaissa käytiin nopein askelin — se oli Milja. Hän huusi portailta. Ehkäpä hautaussaatto jo oli lähellä. Mitähän kello saattoikaan olla? Eino-Ilmarin keinutuolimatosta hehkui iloisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Mitähän nuo herrat nyt löysivät?

Heidän päänsä olivat kaikki yhdessä ja he katselivat jotakin esinettä. Oliko siellä sittenkin ollut jotakin vaarallista? Alma tunsi kylmän aallon käyvän läpi koko ruumiinsa. Poliisi erottautui joukosta ja tuli häntä kohden, kädessään jokin pieni esine.

— Mikä tämä on?

Alma veti suupielensä korvia kohden niin kauas kuin taisi ja tarttui esineeseen. Häneltä oli juuri pääsemäisillään: se on palkinto, veljeni sai sen kilpahiihdossa. Mutta hän sanoi nopeasti:

— Se on luokkamerkki. Kuudennella luokalla ollessaan pojat sen teettivät. Ne olivat niin hyvät ystävät, se luokka. Mitäs tämä onkaan tässä — revontulet? Vai onko se aamurusko?

— Pääskynen se on, minun silmilläni nähtynä, sanoi poliisi.

Nyt joku tuli saliin. Alma näki kirjurin hiukan kumartuvan ja jäävän ovelle odottamaan, että tulija astuisi lähemmäs. Alma tunsi astunnasta sisarensa. Vierailta ei saattanut jäädä huomaamatta miten hän kuumeni ja punastui. Kaikki astuivat ovea kohden. Riikka Tuuna seisoi keskellä salin lattiaa, yllään vanhanaikainen musta kirkkopukunsa, kaulan ympärillä kaitainen valkea pitsi. Hyvin kalpeana ja silmät suurina ja avonaisina katseli hän vieraisiin. Kaikki on hukassa, ajatteli Alma. Kuinka tyhmä minä olen ollut, olisihan minun pitänyt tietää tämä. Hänen silmänsäkin jo ovat auki niinkuin selkoisen selälleen aukaistu veräjä. Minä onneton, mitä minä olen tehnyt!

— Mitä tämä on? kysyi poliisi, tuoden Tuunan vanhemman tyttären eteen pientä esinettä. — Tämä tässä… tämä neiti sanoo, että se kuvaa aamuruskoa. Minun silmissäni se on lintu.

— Se on lintu, sanoi Riikka Tuuna käheästi.

— Vai niin, no katsokaas nyt.

— Shtoo anaa gavarit? sanoivat santarmit yhteen ääneen ja poliisi jatkoi edelleen:

‒ Mitäs neiti muuta tietää tästä pienestä leikkikalusta?

Riikka nieli jotakin.

‒ Se on ensimmäinen palkinto. Veljeni sai sen kilpahiihdossa.

Poliisilta pääsi iloinen nauru ja kirjuri riensi kääntämään sanoja santarmeille. He tulivat kaikki saliin ja kirjuri asettui uudelleen pöydän ääreen. Alma tunsi, että hän nyt huoleti olisi voinut poistua, mutta hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni siihen ikkunanpieleen. Miehillä oli uusi into kysymyksiä tehdessä tutkittavan kanssa. Riikka vastasi selkeästi ja lyhyesti aivan niinkuin raamatussa käskettiin: On, on, tai: ei, ei. Hän ei salannut mitään.

— No, tämä nuori Mäkimatka… onko hän harjoittanut kiihoitusta ja värväystä?

Riikka oli hyvin kalpea, kun hän vastasi:

— En usko… En tiedä… En usko.

— Siis on. No entä velipuolenne sitten?

— Ei! sanoi Riikka ja ravisti suuttuneena päätään. — En ainakaan usko, lisäsi hän ikäänkuin kuitenkin peläten omantuntonsa puolesta. — Ei, en tiedä.

— Siis on.

Kun isän raskaat askeleet tulivat ovelle, pääsi Alma paikaltaan ja kiiruhti häntä kohti. Hän ojensi hänelle Riikan virsikirjaa ja kysyi, minne he kaikki olivat jääneet.

— Tulee jo kiire. Missä te olette? Onko täällä vieraita? Seppele pitää ottaa pappilasta.

Santarmit eivät kuulustelleet keitään muita talossa. He tunsivat saaneensa luotettavat tiedot. Toinen pani taskuunsa kaksi kuvakorttia, joista toinen oli Arvo Mäkimatkan lähettämä, toinen Toivon, sekä Eino-Ilmarin hiihtopalkinnon. Pian katosivat he näkyvistä yli valkoisen pihamaan. Ja heti heidän jälkeensä läksivät talosta vanha kirkkoväärti ja hänen molemmat tyttärensä, virsikirjat käsissä, siistissä vanhanaikaisissa mustissaan. Kirkkoväärti kiirehti edellä, hän oli jo kovin levoton. Vasta hetken perästä, kun Alma tuli hänen rinnalleen, hän kysyi:

— Mitä ne tahtoivat? Kun ei tultaisi myöhään. Seppele on pappilassa.

Hänen piti ensi kertaa elämässään olla mukana laskemassa seppeltä ja tehtävän tärkeys täytti hänet kokonaan. Teillä ja kujilla tuli kansaa sekä jalan että reellä. Venäläiset sotamiehet olivat hekin liikkeellä, mutta pysyttelivät syrjästäkatsojina ikäänkuin olisivat tunteneet päivän vakavuuden työntävän itseään ulkopuolelle sen piirin missä paikkakuntalaiset tänään liikkuivat: kirkon ja sen ympäristön. Aurinko säteili alas taivaan kirkkaudesta. Pieninä ponnistivat ihmiset alhaalla lumiaavalla. Tuunan kirkkoväärtikin ponnisti muiden mukana, hän oli tänään mielestään tärkeämpi kuin koskaan. Hänen molemmat tyttärensä kulkivat hänen perässään, nuorempi levottomana pälyillen ympärilleen, poskilla helakat pilkut, vanhempi keltaisen kalpeana, piirteissä ylimaallinen rauha ja hartaus.

Hänen on hyvä ja minun on paha, ajatteli nuorempi tytöistä. Kumpi meistä on tehnyt oikein ja mikä on totuus?

Kun Alma pappilan kuistilla asetti isänsä käsivarrelle Kankaan kunnan seppeleen, nousi hautaussaatto juuri ylös rantatöyrästä. Kuuraiset hevoset höyrysivät ja peltitaulu havuilla koristetun surureen edessä lähetteli sädemiekkojaan ilmaan ja ihmissydämiin. Nyyhkytys nousi kirkkomiesten rinnasta, kun he ajattelivat tätä kuolemaa. Kirkkoväärti hymähteli ja käänteli nauhoja. Ei hän ollut nähnyt koskaan vielä niin kaunista kukkalaitetta. »Autuaat ovat puhtaat…» Oikein se oli, että se tuli nauhoihin.

Kirkonkellot alkoivat soida.

Riikka Tuuna kohotti päänsä kohti tuttuja mustia tapulinaukkoja ja tunsi malmin värinän vavisten kulkevan läpi ruumiinsa. Oli kuin kellon sävelissä taivaallisen Isän armo olisi vuotanut hänen sieluunsa. Kuinka onnellinen hän tänään olikaan! Hän oli saanut lausua totuuden, kaiken uhalla. Ja nyt palkitsi suuri Isä häntä tällaisella rauhalla. Hän sai tuntea astuvansa pidellen kiinni Jumalan kädestä ja niin kevyt oli askel. Rakkaat kellot, Jumalan viestien kantajat, kumisivat yli aurinkoisen seudun, yli elävien ja kuolleiden. Ah, kun olisikin saanut tänään kuolla.

Mutta hän kuului vielä elävien joukkoon ja elävien huolet olivat hänen osallaan, huolet — joskin kaikista huolista pyhimmät ja rakkaimmat: tämän Kankaan kirkon huolet.

Kaikki nuo ihmiset olivat tutut ja he nyökkäsivät tai tulivat antamaan kättä. »No mitäs sille emännälle kuuluu?… Niin, niinhän sen piti menemän, sellaisen hyvän miehen… Meidän emäntä se vaan sairastaa, ei elä eikä kuole.»

»Siellä meidän kulmalla tuli sellainen kamala tapaus, että oikein sitä on vaikea mainita… kun nuo venäläiset sotamiehet… ei sitä tahdo osata puhuakaan… turmelivat yhden lapsen, torpparin kaksitoistavuotiaan tyttölapsen. Sen oli äiti vain lähettänyt aittaan… siinä illansuussa, juuri että vähän hämärsi… Ja kyllä tupaan oli kuulunut huuto, mutta kuinka eivät olleet heti lähteneet katsomaan. Kun sitten lapsi rupesi viipymään ja menivät hakemaan, niin ei missään ollut. Ja askeleetkin olivat niin sotketut, ettei niitä voinut seurata. Ja vasta sitten iltayöstä, kun ottivat koiran — ei se mikään poliisikoira ollut, oma vaan, mutta sellainen viisas, joka tuo kotiin jäniksenkin —, niin sitten löydettiin heinäladosta metsänlaidassa. Ja vähissä hengin, vaatteet ihan revittyinä, oli vaivainen ollut… Että kyllä nyt on Jumala antanut pahuudelle vallan… Eihän sitä varmuudella osaa sanoa, nuo sotamiehetkö sen tekivät vai kutka, mutta ne siinä kumminkin juuri olivat kulkeneet siihen aikaan… Ei ymmärrä, mikä tästä lopulta tulee…»

Riikka Tuuna ei nyt olisi jaksanut kuunnella tämäntapaisia asioita. Hänen sielunsa ei olisi tahtonut korkeudestaan astua takaisin synnin lokaan ja likaan. Mutta uutinen oli jo kuin katkera juoma sekaantunut hänen suoniinsa ja kirveli samoissa jäsenissä, jotka äsken vavisten olivat ottaneet vastaan kellonsoiton. Kauheaa… Missä Jumala oli? Täällä, täällä… tuossa auringonpaisteessa, tuossa kellonsoitossa, tuolla tutussa kirkossa, näiden hauraiden ihmisten sydämissä, jotka kuitenkin kaikki olivat luodut Jumalan kuviksi…

Tässä oli Kutoja-Annan tuttu, luhistunut mökki. Kuinka monet kangasmallit siellä olikaan yhdessä suunniteltu! Leipurin portailla oli miestä kuin seivästä humalikossa. Tuossa koivussa oli käki alkanut kukkua, kun piispa ja rovasti vaunuissa tulivat kohdalle. Siitä oli kauan, Relanderi-vainaja oli silloin ollut Kankaan pappina eikä pitäjä ollut oma seurakuntakaan. Nopeasti kuluivat vuodet, mutta Jumalan armo oli sama. Kuinka Hän kuitenkin päästikin tapahtumaan jotakin niin hirmuista kuin että lapselle… Sillä oli tietenkin jokin tarkoitus. Ehkeivät olleet vanhemmat etsineet totuutta ja ohjanneet elämäänsä totuuden mukaan. Jollei ihminen ohjannut elämäänsä, niin elämä ohjasi häntä, sellaista se oli… Eivätkö taas olleetkin ajaneet hevosiaan aitauksen sisäpuolelle, vaikka niille oli tehty ruuhia oikein pitäjän puolesta. Kauemmas! Heinätukkoja taas joka paikka täynnä! »Kuulkaas Linteeni, ettekö olisi niin hyvä ja veisi tuota hevosta tuonne. Kun ovat niin ajattelemattomia… Kiitoksia vaan. Onpa siinä uskollinen koira, niin haukkuu, että… En nähnytkään, sieltä vällyistä nousi… Kenenkä hevonen tämä on, en tunnekaan.» Riikka kokosi itse viimeiset heinänrippeet ja kuljetti ne perässä… »Aijai, mikäs nyt on, kun eivät ole muistaneet paareja tuoda… Ovatpa panneet sakeaan havuja, tarttuvat niin kiinni vaatteisiin. Aaltonen, huomenta… Jumal'antakoon… Kuulkaas, paarit täytyy ottaa tänne, hautaussaatto nousi jo ylös rantatörmää… On, on nyt niin ihana aamu. Onhan tie haudalle luotu tarpeeksi leveältä auki? Kun on näin paljon kansaa liikkeellä…» Riikka Tuunan laiha jäntevä olento pujotteli hevosten ja siellä täällä seisoskelevien ihmisryhmien lomitse ylös mäkeä. Kirkonkellot heläyttivät ilman sineen viimeiset hiljaiset läppäyksensä. Riikka loi terästetyn katseensa kirkkorakennukseen, pihamaalle ja portaisiin, sitten hän nopeasti kiersi nurkan, poimi tieltä paperossinpään ja viskasi sen kauemmas lumeen — aina noita piti olla noita paperossinpäitä! Tämän jälkeen tulivat tutut liikkeet juuri samoina kuin vuosikausien kuluessa: samat askeleet ovelta ovelle, portailta toiselle, samat tarttumiset ovenripoihin. Ja silmien edessä oli aina tuttu näky: milloin kulma kirkkoa penkkipäätyineen, numerotauluineen, milloin kaappi, missä messupaidat ja kauhtanat riippuivat, milloin pinkka samankokoisia virsikirjoja, milloin luukku lattiassa, joka vei kellariin. Tämä luukku oli kauan, oikeastaan koko ajan jolloin Juureva, poliisin veli, oli ollut kanttorina, tuonut Tuunan tyttärien mieleen epäilyksen ajatuksia: kanttori nautti kirkkoviiniä, se oli varma se! Alma oli kerran tavannut hänet tulemasta ylös portaita, viiksiään pyyhkien. Silloin olisi hänelle pitänyt laki lukea. Riikka Tuuna odotti vaan samanlaista tilaisuutta… Tuolla istui jo kirkossa uskollisin seurakunta: Ranta-järven vanha isäntä miesten puolella ja sokea Leena taluttajapoikineen naisten puolella. Se oli sellainen hullu poika-parka, joka aina hoki: Jumala mun isäni, Leena mun äitini ja kirkko kotoni… »Jumal'antakoon… mistäs kaukaa te…? Kirkkoherra kastaa heti kun saapuu, tuokaa vaan lapsi… No kuulutustako se Jaakko tuo? No sekös morsiameksi tuli se Aina? Jumalan siunausta vaan.»

Kirkonkellot alkoivat soida: kirkkoherra saapui ruustinnan kanssa.

Juhlallinen jumalanpalvelus siitä tuli ja juhlalliset olivat hautajaiset kirkonmenojen jälkeen. Herran voima oli kirkkoherrassa, kun hän vainajan muistoksi puhui. Eikä hän säikähtänyt lausua julki mitä seurakunnan mielessä liikkui tämän kuolemantapauksen johdosta, kuinka seurakunta katsoi tätä parasta miestä joukostaan uhriksi, jonka sortovalta oli vaatinut. Se oli miltei jo niin rohkeaa puhetta, että moni säikähti, varsinkin kun poliisi Juureva virkapuvussaan liikkui kirkonmäellä. Olisihan kirkkoherra voinut valita raamatuntekstin, jossa olisi sanottu sama asia, eihän sitä olisi tarvinnut sanoa näin paljaalta. Myöskin seppelten laskeminen oli juhlallinen. Voiton muista vei ehdottomasti Kankaan kunnan seppel ja maanviljelijä Paananen puhui sitä laskiessaan mieleenpainuvia sanoja vainajan elämäntyöstä. Tehtävät olivat jaetut niin että Paanasen piti pitää puhe ja Tuunan lukea kirjoitus seppeleen nauhoista. Jo puheen aikana alkoi näkyä pientä liikettä juuri sillä kulmalla missä puhuja seisoi. Vanha kirkkoväärti oli yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, ettei hän saa täytetyksi sitä tehtävää mikä on hänelle uskottu: hänen leukansa eivät liiku eikä hän voi sanoa määrättyjä sanoja. Hän kääntyi siis ympäri ja viittoi jotakin toista lukemaan sanoja. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä, vaan jokainen väisti sekä hänen katsettaan että hänen liikkeitään. Hetken aikaa hän oli hiljaa ja ajatteli: ehkä Jumala kuitenkin antaa palvelijalleen sen voiman. Ja hyvän aikaa hän, kääntyneenä juuri umpeen luotua hautakumpua kohti, odotti tätä voimaa. Viime hetkessä usko hänet petti. Paanasen puhe loppui yhtäkkiä. Silloin hän hätääntyneenä sai suustaan: »l-l-l-lukekoon joku nuoremmakseen!» Paananen vei jo seppeltä kummulle ja Tuunan täytyi kuin maneetin vetämänä seurata mukana. Hän kumartui siis vaivalloisesti maan puoleen, levitteli nauhoja ja änkötti jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää. Hänen nuorempi tyttärensä tarttui nyt hänen käsipuoleensa ja talutti hänet pois.

Heillä oli molemmilla, sekä nuoremmalla että vanhemmalla, ollut kuumat hetket niinä minuutteina, jotka heidän isänsä oli edustanut. Kankaan kuntaa Parannan isännän hautaustilaisuudessa. Mutta mitäpä asialle mahtoi.

Opettaja Kuusen johdolla saatiin nyt kuulla naiskuoron laulua. Kaikkien oli kuitenkin jo kylmä ja jokainen tunsi sitä salaista tiedotonta kevennystä, mitä elävät tuntevat, kun he ovat suorittaneet viimeisen palveluksen vainajalle ja pian saavat palata rakkaihin maallisiin toimiinsa. Nälkäkin oli ja tiedettiin vuokraajan luovuttaneen pappilan väentuvan kahvikestitystä varten. Odottamatonta huomiota herätti yhtäkkiä ammunta, jota alkoi kuulua jostakin. Mistä? Olivatko venäläiset panneet toimeen harjoituksia, vai mitä? Oliko tarkoitus hyökätä tänne? Oliko kirkkoherran puhe nyt jo tullut tiedoksi ja johtuiko mielenosoitus siitä? Kymmenkunta laukausta kuitenkin vain kuultiin, sitten ammunta lakkasi ja elpyneen hartauden vallassa vietiin toimitus loppuun.

Istuessaan Parannan emännän vierellä reessä, mihin vanha kirkkoväärti oli talutettu, hän yhtäkkiä sai takaisin puhelahjansa ja änkytti:

— To-to-ttopias Pparannalle, ke-kelpo kkansa-laiselle ja i-isänmaan pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta. Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan. Ju-jumala ei a-antanut v-voimaa äsken, mu-mutta ny-nyt antaa. Ja onhan se yhtä hyvä tässä näin.

— On kyllä, on kyllä, vastasi vainajan paljon kärsinyt elämäntoveri. — Vasta kuollessaan hän pääsi ulos verkosta. Koko ajan hän tuskitteli hämähäkinverkossa. Nimittäin piikkilanka-aidassa. Sellaista se on täällä murheenlaaksossa.

Maanantaiaamuna valokuvattiin Parannan isäntävainajan hautakumpu. Kiihtyvässä pakkasessa kimmeltelivät vaharuusut ja elävät kukat kilvan silkkinauhojen kanssa, jotka kuura oli siroittanut täyteen jäätähtiä. Seitsemän seppeltä oli haudalle laskettu, paitsi kukkakimppuja. Itse valokuvaamisen aikana katselivat venäläiset sotilaat sekä toimitusta että kumpua ja myöhemmin päivällä pistäytyi yksi ja toinen pitäjäläinen kalmistossa. Auringon laskiessa seisoi siellä nainen yksinänsä, hartioillaan suuri saali. Hän pusersi viluisia käsiään ranteidensa ympärille ja tuijotti vuoroin hautaa, vuoroin taivasta kohti. Hän oli levoton — mistä tämä levottomuus olikin tullut. Eilen oli hänellä ollut suloinen varmuus ja rauha. Tänään oli epäilys iskenyt häneen kyntensä. Mitä voi santarmien tutkinnon johdosta tapahtua? Voiko molemmille paenneille, Arvo Mäkimatkalle ja Toivolle, voiko Eino-Ilmarille tapahtua jotakin? Jumala, olen puhunut totta, olen tehnyt käskysi mukaan, jätän kaikki sinun haltuusi.

Vieläkö ne ovat elossakaan, Toivo ja Arvo? Miksi heidän piti lähteä! Olisivat pysyneet, Toivon olisi pitänyt kantaa ristinsä. Tuosta ovesta he kerran astelivat käsi kädessä, hän, Riikka, ja Arvo. Oli häät — ei heidän häänsä, niitä ei tule koskaan. Tämä käsi lepäsi hänen käsivarrellaan. Sovinnon sanaa ei lausuttu heidän välillään. Ikuinen sovittamaton pimeys jäi heidän välilleen. Ja sillä lailla on Arvo ehkä astunut iäisyyteen. Onko toisessa elämässä mahdollisuus päästä kuilujen yli? Vai jäävätkö he toisilleen vieraiksi sielläkin? Siellä ei naida eikä kuolla, niin, ei hän sellaista pyydä, ei, ei, mutta sovintoa, anteeksiannon sanaa, pientä silmäystä, joka ilmaisee, että lapsuudenystävä on unohtanut viime ajan ja muistaa vain entiset pääsiäisajat. Ne, jolloin lumi suli ja kurjet tulivat ja Riikka Tuuna oli nuori sairas tyttö… Ah, muille, muille ihmisille on annettu kyynelten armolahja! Arvo Mäkimatka, oletko vielä maan päällä, vai joko olet tuolla ylhäällä? Katso minun puoleeni, minä en ole voinut sinua unohtaa, minä tahtoisin nähdä sinun silmäsi, sinun huulesi, minä tahtoisin koskettaa sinuun, käsiisi, hiuksiisi… Jumala, ota hänet pois minun mielestäni, minä tahdon kuulua sinulle, tahdon pitää vain sinua, Isäni, kädestä ja niin kulkea kunnes kuolen. Ja sitten minun sieluni saa anteeksi siltä toiselta sielulta, jolle olen tehnyt pahaa. Jumala, minä en päästä sinua… Mistä tulivat taas nämä ajatukset? Mistä tämä epäilys? Armahda minua…!

Aurinko oli jo kadonnut ja rusko sammui. Yhtäkkiä etsivät Riikka Tuunan silmät haudalta jotakin, johon ne olivat tottuneet katsomaan. Jotakin oli poissa. Missä se oli? Ja mitä se oli? Riikka Tuuna siirtyi silmänräpäyksessä henkisen kärsimyksen korkeudesta arkielämän käytännölliseen huoleen. Mitenkä tuntui kumpu ikäänkuin tyhjältä? Oliko valokuvaaja muutellut jotakin? Tuossa oli Kankaan naisten seppel, tuossa alustalaisten, tuossa… Mutta missä oli kunnan seppel, se jota isäkin oli ollut laskemassa? Paleli niin että hampaat kalisivat. Missä oli seppel? Tässä — mutta nauhat? Ei auttanut vaikka kohotti vihreää köynnöstä. Päinvastoin sai siitä täyden vakuutuksen, että nauhat olivat poissa. Rautalanka oli käsin aukaistu solmustaan. Nauhat oli otettu.

Varastettu! Varastettu haudalta!

* * * * *

»Poksissa», tuunalaisten ja somerilaisten koulukortteerissa oli jo pari viikkoa odotettu eväitä kotoa. Riikka oli luvannut tulla Miljan kanssa Virmalla tuomaan pojille ruokaa ja rahaa ja muutenkin toimittamaan asioita. Kolme kertaa oli Aliina leiponut ottaakseen vastaan vieraat, ja aina olivat leivät olleet syötävät omissa väissä, vieraita kun ei kuulunut. Alkoi jo tulla puute. Puotivelka kasvoi. Mitä olikaan mahtanut tapahtua Riikka kun oli niin sanansapitäväinen ja säntillinen. Kyllä nyt mahtoi olla sairaus tai muu merkillinen tapaus esteenä. Enemmän kuin sisartaan odotti Aliina pellavia ja villoja, joita oli määrä kaupungissa vaihtaa langoiksi. Olisi jo vähitellen pitänyt saada langat värjätyiksi ja kangas kuteille. Hän oli ennenkin kutonut siinä koulukortteerin pienessä keittiössä, vaikkei siinä suinkaan hyvä ollut. Sinistä ja valkoista hän tällä kertaa aikoi kutoa ja vielä saada hameet neulotetuiksikin täällä kaupungissa. Ei niitä maalaisompelijoiden neulomia pukuja juuri viitsinyt ylleen pukea, kun oli tottunut siististi käymään. Sai aina niin taatut langat, kun oli eno värjärinä. Tuominen sillankorvassa, hänhän oli Aliinan ja Miljan eno. Toimeliaisuudellaan hän oli päässyt varoihin, samasta köyhästä torpasta Kankaan pitäjässä olivat äidin kanssa ja siellä äiti yhä hääräsi kahvipannuineen savupirtissä. Niin, mutta missä ne evääntuojat mahtoivatkaan viipyä?

Tätä ajatteli Aliina lakkaamatta ja siitä oli viime viikon aikana yhtenään puhuttukin. Siitä Aliina puhui sekä leipurilla että sekatavarakaupassa ja siitä hän puhui, kun kantoi pojille ruuat pöytään, milloin hernerokan, milloin luusopan, milloin paltun tai luumukeiton, joka viimemainittu oli poikien, kaikkien neljän, himoruoka. Oli ihmetelty, oli suututtu ja oli taas ihmetelty. Aliina, joka aina käkeämisestäkin tiesi milloin vieraita oli tulossa, ei enää viitsinyt pojille puhua unistaankaan eikä muista merkeistä, koska ei tällä kertaa mikään näyttänyt pitävän paikkaansa. Maailma oli kerrassaan sekaisin.

Eräänä päivänä hän pääsi aavistamaan, että todella jotakin outoa lienee tapahtunut Kankaan kirkonkylässä. Torilla oli suutarimestari Linnavuoren rouva puhunut heillä käyneen erään miehen, joka taas oli tavannut erään Kankaan miehen ja tämä oli kertonut, että santarmit Kankaan kirkonkylässä olivat vanginneet useita henkilöitä. Siinä se oli! Kukaties oli vangittu Mäkimatkan herroja ja vaikkapa olisi viety tyrmään naisiakin. Juuri Tuunan vanhempi tytär oli niin rohkea, että hän helposti oli voinut sanoa sotamiehiä vastaan. Oliko hän niinkuin nainen, Riikka Tuuna — mieheksi hän oli syntynyt.

Tämän jälkeen alkoi Aliina epäillen pitää silmällä poikiaan. Mitä he iltakaudet puhelivat? Oudosti paloivat silmät heidän päässään. Eivät ne olleet mitään oikeita asioita, mitä he hautoivat. Kun eivät olisi olleet samoja asioita, joiden takia siellä kotipuolessa oli vangittu ihmisiä. Ehkäpä saatettiin jonakin päivänä tulla tännekin ottamaan kiinni heitä kaikkia täällä Poksissa. Ne olivat nämä pojat kaikki niin rohkeita puhumaan, Eino-Ilmari, Janne ja Ollikin — Vapiaani ei puuttunut sellaisiin, se hyvä puoli hänellä oli, vaikka hän muuten lausua pauhasi niin ettei sitä tahtonut jaksaa kuunnella ja vaikka hänellä oli pää täynnä teatterihullutusta.

Eräänä tiistai-päivänä, kun pojat istuivat päivällispöytään, astui Aliina sisään hyvin punaposkisena. Eino-Ilmari, joka tavallisesti toimi Poksin emännöitsijän kesyttäjänä, ryhtyi heti puhumaan Riikan ja Miljan tulosta, eivätkö vain tänään mahtane tulla. Mutta Aliinan kiihtymys alkoi heti purkautua.

— Ei tartte ruveta puhumaan muusta nyt, sanoi hän. — Minä vaan sitä, että mitä te täällä iltakaudet puhutte ja piirustatte. Ruokakaupan Hilma sanoo poliisin usein seisoskelevan täällä illalla ja katselevan, kun meillä on tuli niin myöhään. Ja kun minä sanoin, että mitä piirustanevatkaan pojat omia aikojaan, niin hän vakuutti, että sotakarttoja te piirustatte. Ja sitä ovat tehneet myöskin Mäkimatkan pojat, jotka on vangittu. Niin että siinä se on! Ja mitä ne ovat nuo sotaherrat kaikki pitkin seiniä? Ne ovat hyvin vaarallisia herroja ja Venäjän vihamiehiä. Tuo on itse Hintenpurki ja tuo on se Klukki, josta on laulukin tehty, ja kun ei se olisi juuri se jota te laulatte. Ja Hilma on sen poliisin tuttava, se on tänne vasta muuttanut. Ja se tulee vielä ulkoa sisäpuolelle, jollette ole siivolla. Ja sotaherrat alas seiniltä, mistä te ne olette saaneetkin. Jollette itse ota, niin kyllä minä heidät nypin, eikä se suuri työ olekaan, nuppineuloillahan ne ovat kiinni juuri kuin Ollin kärpäset. Joutuu tästä vielä edesvastuuseen se vanhempi ihminen, joka täällä on joukossanne.

‒ No, no, panivat pojat silloin tällöin sanatulvan joukkoon.

Eino-Ilmari hillitsi itseään ja söi ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Janne Lehtonen nauroi ääneensä ja heitteli huudahduksia vanhan taloudenhoitajan purkauksen joukkoon. Olli Someri söi lautaseensa tuijottaen ja suonet hänen ohimoillaan olivat paksunaan kohisevaa verta. Myöskin hänen luonnottoman suuret kätensä olivat raskaat kuin moukarit, hänen niitä liikutellessaan veitsen ja haarukan varressa. Fabian Soikko tuijotti säikähtyneenä milloin Aliinaan, milloin lautaseensa. Hänen suuret kyyhkysensilmänsä kuvastivat kärsimystä ja vastenmielisyyttä kohtauksen johdosta.

— Johan Aliina nyt vallan joutavia, puuttui Eino-Ilmari vihdoin vanhan miehen tyyneydellä puhumaan. — Läksyjä me täällä luetaan iltakaudet, ei suinkaan ne päähän mene jollei pänttää. Sotakarttoja — tietysti me sotakarttoja tutkitaan, kun kaiken maailman sodista täytyy lukea. Ja nuo sotaherrat tuossa, nehän ovat olleet sanomalehdissä ja niistä on myöskin jo läksyt ja ne täytyy osata.

— Kuulkaas nyt Aliina, sanoi vuorostaan Lehtonen ylen vakavana, — maisteri tutkii tarkkaan mimmoinen tukka on Hintenpurkilla ja mimmoiset viikset Klukilla. Ne on niin vaikeat muistaa, sentähdenhän me on koetettu leikata miehet sanomalehdistä ja pantu tuohon seinään. Ne on läksynä juuri nämä viikset ja silmät ja sellaiset ensi lauantaina. Olkaas vaiti nyt, pojat, älkää katsoko seinään: minkä ikäinen mies on Falkkenhaini? Noo, juukelit, viitatkaa hiidessä, jos tiedätte, muuten saatte mennä nurkkaan joka sorkka… Nauratteko, juukeli. Noo, tämä asia otetaan framille uudestaan. Nyt sanokaa mitkä ovat Mackensenin ansiot maailmansodassa?… Niin, että vastaa toverille, joka pitää kanssanne esitutkintoa, mutta valkeaposkisina istutte maisterin edessä, jahka nämä asiat ensi lauantaina ovat läksynä.

Tämän saarnan pidettyään Lehtonen istuutui ja ääneti jatkettiin ateriaa. Aliina oli kantamuksineen vetäytynyt keittiön ovelle ja seurasi sieltä keskustelua. Lehtonen korjaili kaiken aikaa silmälasejaan aivan niinkuin maisteri Kalliovaara — vaikka eihän Lehtosella ollut silmälaseja, mutta merkillisesti hän sai uskomaan, että ne hänellä oli. Hetkisen oli taloudenhoitajatar epävarma, oliko tämä kaikki kujetta vaiko todella täyttä totta. Kas hullua tuota Lehtosta, kun vielä päristelikin aivan niinkuin maisteri. Maisteri päristeli, se kuului olevan tauti, hän oli siitä käynyt lääkärissä. Muut pojat purskahtivat nauruun yhteen ääneen ja Aliina nauroi hänkin. Ei sille voinut mitään, niin hullua se oli. Ei ollut ihme, että pojat niin usein saivat maisterilta jälkeenistumista, täytyi siinä väkisinkin nauraa, kun tuollaista näki, vaikka se tautikin oli. Aliina nauroi niin että suuri vatsa hytki.

— Ei tartte… ei tartte minulle uskotella, että koulussa kysytään noiden herrain silmiä ja viiksiä, sanoi hän, kyynelten vieriessä vellimaljaan. — Ei tartte. Ne on sellaiset Epkyytin aikaiset ja Jerusalemin hävitykset, joita koulussa luetaan, tiedän minä sen verran.

— Mutta Aliina, Egypti on vielä olemassa ja kaikki mitä siellä nykyaikana tapahtuu, on luettava. Niinkuin sekin, kun Napoleooni kävi siellä ja rakastui Egyptin kauniiseen kuningattareen Kleopatraan.

— Vapiaani sanoo nyt, huomautti Aliina yhtäkkiä, — onko se totta, että noita murjaaneja, joita seinät tuossa ovat täynnä, luetaan koulussa. Vapiaaniin minä kuitenkin uskon.

Fabian Soikko hätkähti, hän kun oli pysynyt keskustelusta kokonaan loitolla. Tulipunaisena hän kirkkaalla, koulutetulla ja juhlallisella äänellään vastasi:

— Jaa, kyllä kai… Meidän luokalla ei vielä… mutta kyllä yläluokilla jo.

— Noo, oikeinkos se sitten pitää uskoa, kun Vapiaani sen sanoo. Nuo muut pojat on niitä koiranhampaita.

Aliina oli jo hyvällä päällä.

Mutta hänen mentyään antoi Janne Lehtonen merkin koko kasvoillaan ja ennen kaikkea suullaan, joka venyi korviin saakka, että nyt täytyi pitää kokous. Ja vaistomaisesti luoden silmänsä punakukalliseen seinään, jolle maailmansodan saksalaiset päälliköt kehnoina sanomalehtikuvina oli kiinnitetty, pojat siirsivät syrjään sen serttinkiuutimen, joka erotti yhden suuren huoneen kolmeen osaan. Riikka Tuuna oli Eino-Ilmarin avulla kerran omin käsin tehnyt tämän huonejaon. Suuret pojat olivat silloin saaneet oman kamarinsa, pienemmät omansa ja pieni ruokahuone oli vielä jäänyt. Ainoa paha oli, että läksyjenluku ja Soikon lausunta kuuluivat juuri kuin samassa huoneessa. Ja serttinkiä oli mennyt neljäkymmentä metriä.

Näittekös nyt, kuiskasi Eino-Ilmari, — »Lehmä» on saanut asiat tietoonsa. Me on oltu varomattomia. Tästäpuoleen ei saa näistä asioista puhua muuta kuin Ollin ja Vaapian poksissa.

Olli Someri käänsi yhtäkkiä totiset, verestävät silmänsä Lehtosen kasvoihin.

‒ Mutta jos tässä joukossa on ollut Efialtes!

‒ Pidä suus, sanoi Lehtonen ja hänen tukkansa tuntui nousevan pystyyn. — Itse saat olla se sama nuorukainen. Kuka tässä joukossa on kovakuonoisin? Tuo kaupungin yleislausuja. Sinä olet tosiaan sellainen papiaani, ettet voi kuiskata yhtä sanaa ilman että se kuuluu maistraattiin ja poliisikamariin asti.

— Mutta, yritti Soikko alkaa puolustaa itseään, — enhän minä ole niistä asioista…

— Kita kiinni! sanoi Lehtonen ja paiskasi likaisen kissanmuotoisen sohvatyynyn hänen kasvoihinsa, — Lehmä kuuntelee, Lehmä on tullut uteliaaksi. Ja »Sonni» voi seisoa ikkunan alla ja toinen Lehmä töllistelee meihin ruokapuodista. Ykskaks ovat täällä skorpioonit. Ovat olleet kotitarkastuksilla Kankaan pitäjässä… Hss, sparlaakkanit heilahtelevat. Saarnaa jotakin, sinä yleislausuja, nopeasti. Anna tulla vaikka Vapautettua kuningatarta tai Lenorea…

Soikko karkasi ylös tuolilta pöytänsä ääressä, laski toisen kätensä tuolin selkänojaan, yskähti ja alkoi:

Viel’ elää Ilkan työt, kenties kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa.

Konventtilausuja, joka jo oli saanut esiintyä seurahuoneellakin ja joka näki unta sellaisista tehtävistä kuin Hamletin, Kustaa Aadolfin ja Wilhelm Teliin, antoi tulla kuin köyttä vain. Kukaan ei häntä keskeyttänyt, hänelle oli armotta kyllä sanottu hyvin katkeria totuuksia, sellaisia kuin että hänen väärät säärensä ja pieni kokonsa olivat voittamaton este suurten traagillisten osien esittämiselle. Mutta hän toivoi kasvavansa ja uskoi, että puku voisi korjata vääräin säärten häiritsevän vaikutuksen, eivätkä toverit rehellisyydessäänkään enää kiusanneet häntä.

— Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki, ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki…

jatkoi nuori Fabian syvällä vakaumuksella ja kierteli hikoillen kaulaansa.

— Lehmä, kuiskasi Eino-Ilmari ja ryhtyi vetämään alas uudinta.

— Sonni! kuiskasi Janne Lehtonen toiselta ikkunalta ja irvisti ruutua vasten. — Katsokaa nyt, tuolla Efialtes on, oikea saakelin Efialtes!

Olli Someri kiiruhti ikkunaan ja suonet hänen ohimoillaan tulivat täyteen verta. Matalan vanhan talon ruutuihin katsellen käveli todella poliisi, vyöstään riippumassa miekka, ja pistin tupessaan. Viattoman näköisenä nosti hän silloin tällöin katseensa heidän ruutuihinsa ja käveli taasen.

— On se niin konnamaisen näköinen, kuiskasi taasen Janne, — mistä lieneekin tuotettu tänne hakkailemaan ruokapuodin Hilmaa ja efialteeraamaan meitä. Nyt sytytetään savuke ja katsotaan taas meidän ikkunoihin.

— Muista Lehmää! sanoi Eino-Ilmari.

He vaikenivat kaikki kolme. Kuului ainoastaan Fabian Soikon mahtava ääni.

Jo kohtas kosto sortajat kädellä ankaralla, siks kunnes juonet kavalat…

Eino-Ilmari kääntyi yhtäkkiä nopeasti ympäri ja nosti kätensä lausujaa kohden ikäänkuin lyödäkseen häntä.

— Hiljaa, Hamlet! sihisi hänen hampaittensa välitse, — sinäpä näytkin olevan kaikkeen syypää. Sonni kuulee ulos jok'ikisen sanasi. Mikä ihmeellinen ääni sinulla onkin. Palotorvi sinä olet etkä ihminen. No, tule katsomaan.

Poliisi oli todella seisahtunut ja kuunteli pää kallellaan.

Liikuttelet uutimia!

— Nähköön vain, konna!

— On meillä nyt parempaakin tekemistä kuin paiskautua tuon kynsiin!

— Dulce et decorum est pro patria mori…

Eino-Ilmari lausui viime sanat ja vetäytyi nopeasti pois ikkunasta. Muut jäivät yhä kuluneen, tahrojen ja naarmujen peittämän koulupoikapöydän ympärille. Eino-Ilmari työnsi syrjään harmaan serttinkiverhon, joka siltä kohdalta oli rypistynyt nuoran kaltaiseksi, riensi oman pöytänsä luo ja katsoi siitä salavihkaa ulos. Hänen poskensa olivat käyneet aivan kuumiksi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti.

Nyt… nyt huomasivat toisetkin pojat sen minkä hän jo äsken oli huomannut: kulman takaa astuivat esiin Aune ja Silja. Toisiinsa nojaten ja ikäänkuin joitakin salaisuuksia toisilleen uskoen he verkalleen astuivat katukäytävää vastapäätä. Taisivatpa vain hyvinkin tietää, että heitä täältä katseltiin, puna heidän poskillaan ei varmaan johtunut yksin iltakylmästä. Eikä naurava, veikeä liikehtiminenkään. Silja oli kauniimpi — Aune miellyttävämpi. Pitäköötkin vain Siljan, hänellä on yllinkyllin ihailijoita… Pojat Fabianin ja Ollin poksissa nostivat menon ja tempoivat serttinkiseinää niin että se oli tulemaisillaan alas.

— Katso ulos, katso ulos!

— Hän on jo nähnyt, huomaahan sen, hänhän on punainen kuin kukko.

— Mitä te nyt? sanoi Eino-Ilmari viattomana.

— No, katso ulos…

Ja he tölmäsivät hänen luokseen, käänsivät häntä hartioista ja huusivat lakkaamatta jotakin ruskeasta palttoosta ja valkoisesta lakista.

— Tiedäthän vain, ettet mene minun laitumilleni! sanoi Janne yhtäkkiä. — Se kauniimpi on minun!

— Pidä molemmat, nauroi Eino-Ilmari selaillen ainevihkoaan ja käyden vetämässä alas rullakaihdinta.

Poksin kaihtimet esittivät kuvia, joissa näkyi kirkkoja linnoja, kaartuvia siltoja ja ihmeellisiä kukkivia puita. Kuinka monet kerrat pojat olivatkaan läksyjensä äärestä unohtuneet tutkimaan noita kummallisia maisemia ja miettimään niiden tarkoitusta.

Yhtäkkiä huomasi vaitelias Olli Someri, että jotakin outoa oli tapahtunut huoneessa: kuvat olivat poissa seiniltä. Vai oli se käynyt ne nyppimässä. Helvetti! Olli ei tehnyt yhtään liikettä, ainoastaan veriaalto läikähti yli hänen karkeatekoisten kasvojensa.

Helvetti!

Hänen pienet silmänsä kohosivat korkeiden poskipäiden keskeltä niin ylös että silmäterien yläreunat katosivat luomien alle, muistuttaen jotakin auringonpimennyksessä tapahtuvaa ilmiötä. Toiset pojat tunsivat raivon ajavan Ollin silmät noin puolinurin ja seurasivat hänen katsettaan.

— Pirut ja perkeleet! pääsi Jannelta. — Kyllä se… kyllä se Lehmä saisi mennä parkitsemaan enonsa nahkoja sillankorvaan.

Eino-Ilmari tuhri nopeasti näkymättömiin erään nimen, jonka hän oli kirjoittanut imupaperiin edessään. Saattoiko sen vielä lukea? Aune… Aune… Aune: paras vetää mustia viivoja yli koko tuon suloisen nimen. Aune oli kuin valoa koko tyttö, hyvä ja puhdas. Jos olisi uskaltanut nostaa uudinta, olisi vielä voinut nähdä veikeiden tyttölasten kulun kirkkopuistoa kohti. Kynä teki yhäkin muutamia kaartoja ilmassa, A-kirjainta tavoitellen. Pitikö Aune hänestä, Eino-Ilmarista? Kauan hän oli painanut hänen kättään viimeksi, kun tultiin Vireniuksen tanssiaisista ja Eino-Ilmari oli saattanut häntä kotiin. Loistavat silmät olivat katsoneet valkoisen karvalakin alta. Eino-Ilmari tunsi Aunea ajatellessaan minkä voimakkaan tuen hän tulisi hänessä saamaan kerran papin ihanassa vastuunalaisessa tehtävässä, jos vain Aune hänestä piti.

— Etkö kuule — kuvat ovat poissa seiniltä! huusi Janne hänen edessään. — Sano nyt jotakin, mies! Lehmä on ottanut sotapäälliköt alas seinältä. Kuka meistä menee häntä oikaisemaan, sinä vaiko minä? Tai: kunhan ei tuo Olli olisi siihen paras. Olli on sisukkain meistä kaikista, se tunnustus hänelle täytyy antaa, vaikka hän nuorin onkin.

Sotapäälliköt alas seiniltä — vähät siitä, mitä se merkitsi! Aune, Aune, Aune! Mutta Eino-Ilmari painoi alas rintaansa jotakin, joka oli kuin mahlajaa ja simaa ja läksi ääneti keittiöön. Aliina ei ollut heittänyt kuvia tuleen. Hän antoi ne vapaaehtoisesti pois, luetteli pitkäaikaiset äidilliset ansionsa poikain hoidossa, vakuutti aina tarkoittaneensa heidän parastaan ja rukoili heitä toki muistamaan, että piti olla koreasti, kun oli tällaiset vaaralliset ajat. Nytkin käveli poliisi ulkopuolella. Mitä hän tekee; jos se häneltä rupeaa kyselemään poikain sotaherroja ja sotakarttoja. Ja ainahan se tuppaa kyselemään.

— Ne on läksyjä! huusi Eino-Ilmari. — Hullukin sen ymmärtää!

Iltaruskon kajastus tunki läpi vanhojen valjenneiden uudinten kuluneiden pöytäin ääreen, missä pojat istuivat ja lukea mutisivat. He lukivat luonnottoman kiivaasti, ilman ajatusta, kyynärpäät naulittuina pöydänlevyyn kaikkine piirustuksineen ja rakkaine nimineen sekä käsi litistettynä korvia vasten, joissa humisi ja kumisi.

Eino-Ilmarilla oli aine ylihuomiseksi. Se oli kirjoitettava aiheesta, jota nykyaikana kyllä kannatti selvittää itselleen — Brutus. Mikä oli Brutuksen rikos? Tämän ennen kaikkea tahtoi poika koettaa saada esiin. Brutus ei ollut se murhamies ja kavaltaja, joksi hänet oli tahdottu tehdä. Hän ei kevyellä mielellä nostanut kättään hyväntekijäänsä vastaan. Isänmaa oli hänelle ylinnä muuta eikä hän kavahtanut isänmaan vaaran vuoksi surmaamasta sitä, joka saattoi tulla sen turmioksi. Brutus oli sankari. Veren tahra ei liannut hänen käsiään, sillä eihän hän ollut kristitty. Eino-Ilmari saneli itselleen tätä kaikkea kymmenettä kertaa, sormet painellen tykkiviä ohimoja… Miten olisi Rooman käynyt, jos Caesar olisi jäänyt henkiin? Caesarkin oli suuri persoonallisuus. Yhtäkaikki kävi Brutus sääskeksi hänen rinnallaan, sääskeksi jonka pistin riitti surmaamaan maailman herran. Ja vaikka järki julistikin Brutuksen sankariksi, jäi häneen kristityn silmissä jotakin kavaltajasta. Isänmaa yli kaiken! Brutus oli pestävä puhtaaksi jälkimaailman silmissä. Häneltä ei voinut vaatia kristityn katsantokantaa.

Tuunan poika otti laatikosta paperia ja koetti miettiä lähtökohtaa, alkulausetta. »Aikana, jolloin…» Hän oli jo alkanut liian monta ainetta sillä tavalla, se ei enää menetellyt.

Olivatko ne Suomen miehet tehneet oikein, jotka lähtivät vieraalle maalle? Heidän tähtensä juuri tapahtui tämä ajometsästys, nämä kotitarkastukset. »Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!» Vaapi oli saarnannut niitä sanoja ja lyönyt ne kuin moukarilla jokaiseen päähän. Mitä oli kotona tapahtunut? Keitä oli viety? Miksi Riikka viipyi? Lähteäkö Jorma Sarinin kanssa matkaan? Ei sinun pidä tappaman… Kuinka Herra sallii sodan näin jatkua loppumattomiin? Eikö Suomenkin vapaudensiemen jo ollut taimella maailmantapahtumissa, vaikkei se vielä näkynyt pinnalla? Sitä täytyi vain lämmittää ihmissydämen lieskalla… Mene pois minun tyköäni, saatana! Eino-Ilmarista tuntui, että hän tänä yönä hyppää suksille Sarinin kanssa ja sitten: ottakaa lintu kiinni, te sonnit ja sarvipäät! Kun tulisi Riikka, että edes vähän saisi tunnustella, mitä kotona ajatellaan… Brutus… Aikana, jolloin… Aika Rooman historiassa, jolloin… Kun saisi hänen kanssaan kerran keskustella. Hän on niin hieno ja oikeudenmukainen, ei kukaan paremmin kuin hän voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Aune, Aune, minä rakastan sinua! Sano, pidätkö hiukkasen minusta? Tahdotko jakaa kanssani köyhän papin elämän jossakin erämaan pappilassa, jossa ei ole seuraelämää eikä loistoa, ainoastaan yksinkertaisia sieluja, joiden kanssa pyrimme korkeuksiin? Aune, tahdotko istua näkymättömänä penkinnurkassa ja rukoilla puolestani, kun minä nousen saarnatuoliin julistamaan Mestarin sanaa? Aune, Aune, minä kuolen, jollen saa sinua omakseni… Eino-Ilmari Tuuna tuijotti uutimeen, jossa satumainen silta kulki jonkin vuolaan veden poikki toiselle rannalle, jolla oli linna. Ei yhtään siltaa vielä ollut hänen ja Aunen välillä. Vain kaksi kertaa oli hän ollut samassa seurassa Aunen kanssa. Mutta silmän välähtelystä oli Eino-Ilmari ollut lukevinaan, ettei hän ollut Aunelle yhdentekevä. Kaikki oli Aunen silmäyksessä, hänen uskollinen vakava hyvyytensä, hänen kauneutensa… Jos saisi kirjoittaa Aunelle ja pyytää kohtausta, jos saisi kuulla mitä hän arveli Saksan-matkasta. Hän ei jaksa tätä enää: hän kirjoittaa, Aunen täytyy hänet ymmärtää. Ja minkä Aune neuvoo, sen hän tekee… Brutus… Korkeimmillaan oli Julius Caesarin valta… Ei oikeutta maassa saa…

— Hamlet, älä toki nyt huuda, poliisi kävelee ulkopuolella! Sinun pauhaamisesi varmaan on tehnyt Poksin hänelle epäilyttäväksi. Lakkaa nyt, täytyyhän meidän muidenkin saada täällä joitakin oikeuksia…

Eino-Ilmari sieppasi äskeisen kissatyynyn, veti syrjään serttinkiseinää ja paiskasi tyynyn lausuvaa Fabiania kohden.

Fabian Soikko vaikeni, pusersi kädet likaantuneen runokirjansa ympärille ja läheni Eino-Ilmaria askelilla, joilla Hamlet likenee rikollista äitiään.

— Minä sanon sinulle: älä sinä kiusaa minua! Suomi tarvitsee muutakin kuin pappeja. Jos minun onnistuu — niinkuin minä uskon… ja toivon… ja olen varma… viedä suloinen suomenkieli Euroopan näyttämöille, niin luulenpa, että isänmaa tyytyväisenä katsoo poikaansa.

Eino-Ilmari heilautti malttamattomana päätään.

— Jäät luokalle mies! Mitä sinua auttaa, että sinulla suomessa on kymppi, jos muut arvosanat ovat kuutosia ja nelosia.

— Aina sinä minua härnäät…

— No mutta Hamlet — Teli — Kustaa Aadolf…

Serttinkiseinät tuhansine ryppyineen ja laskoksineen heilahtelivat ja taasen istuivat pojat kirjojensa ääressä. No, nyt rupesi Aliina veisaamaan, ei koskaan hän muistanut, että Olli kärsi siitä ja he muutkin. Siitä oli hänelle sanottu kymmeniä kertoja, mutta aina hän sen unohti… »Uskon lamppu lakkaamaattaaa…» Saattoi jo selvästi kuulla kuinka Ollin suuret jalat viereisessä karsinassa liikahtelivat pöydän alla.

— Ole hiljaa nyt, kuului Fabian kuiskaavan. — Mitäs minua potkit. Ei sitä nyt ihminen saa olla noin kiukkuinen, kun toinen harjoittaa hartauttaan. Ota oppia minusta — helkkarissa, mitä minä saankaan niellä!

Niin hän puhui kuin näyttelijä — totta totisesti olisi voinut luulla istuvansa palokunnantalossa Akseli Gaabriel Sumun premieerissä. Ehkä hänestä sittenkin tulisi taiteilija. Mutta lukumieheksi ei hänestä ollut. Ja isä tahtoi hänestä juuri lukumiestä. Vaapia parka!

Nyt… nyt alkaa Lehmä uuden virren… »Käy nyt sieluni ja mielen'…» Ja se on se kauhean pitkä virsi. Hän veisaa sen aina päästä päähän. Eikö siinä liene kaksikymmentä värsyä… »Perkeleestäkin mun päästä…!» Piru vieköön kaikki hurskaat ihmiset.

— Älä potki! sanoi Fabian Soikko. — Paras että koetamme täällä olla hissuksissa. Jos sinun isäsi on karannut, niin…

— Suu kiinni! huusi Olli. — Suu kiinni toisen ja kolmannen ja tuhannen kertaa.

Olli löi nyrkkinsä pöytään, nousi, haeskeli jotakin. Ovi eteiseen läiskähti. Sitten läiskähti ulko-ovikin.

Olli Someri, joka ei vielä ollut täyttänyt neljättätoista ikävuottaan, Somerin talon vanhin poika, jolla ei ollut koskaan ollut puutetta mistään, karkasi ulos pimeään iltaan. Hän oli onneton ja yksin, ei hänellä ollut kotia eikä taivasta, ei Jumalaa eikä maallista isää. Hänen ainoa pesänsä oli se sohvasänky, jossa hän nukkui yhdessä Hamletin kanssa. Koulu, jossa hän ennen oli ollut mielellään, oli käynyt hänelle piinaksi: kaikki tiesivät hänen häpeänsä eikä hän enää voinut katsoa ketään silmiin. Isä oli mennyt Saksaan — viisaasti hän teki. Mutta sitä ei hän ajatellut mihin yksinäisyyteen jätti penikkansa. Olli kulki seinävieriä pitkin, kädet taskuissa. Hänellä ei ollut päällystakkia, hänhän oli lähtenyt jäähdyttämään itseään. Mutta kun hän värjärin pitkän punaisen talon ohitse astuen yhtäkkiä töytäisi lyhtytolppaan, tuntui hänestä siltä, että hänelle ei ole sijaa maan päällä, näin hän kulkee pää tyhjänä ja järki vähissä. Tuolla virrassa siellä on tilaa, siellä jäähtyy, siellä unohtaa, siellä pääsee kaikesta.

Hän piteli päätään, hän oli lyönyt otsansa lyhtypilariin. Lakkikin oli poissa. Mitäpäs tuosta enää oli väliä. Hän tähtäsi kuitenkin silmänsä lumeen lyhdyn alla ja otti ylös lakin. Hänen suuret jalkansa veivät häntä kuin sukset vaivalloisesti ylös mäkeä. Mikä hän olikaan kummitus, jolla oli suuremmat jalat kuin täysikasvuisella miehellä. Sekasikiö hän oli — kunnollisen isän ja heittiön äidin poika. Ja siitä heittiöstä äidistä hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta maailmassa, enemmän kuin kunnollisesta isästään. Sisko oli vielä kotona, silkkitukkainen sisko. Sen opettaa äiti tietysti kaltaisekseen, se on mennyttä. Ei ikinä hän tahdo heitä nähdä, ei koko kotia. Hänellä ei enää ole kotia! Helvetti on hänen asuinpaikkansa. Mutta ensin koski tuossa, että jäähtyy kunnollisesti ennenkuin tulee kuumaan paikkaan.

Hän pysähtyi sillalle, nojasi kätensä kaidepuuhun eikä hetkeen voinut kuulla muuta kuin sydämensä lyöntejä. Ne pauhasivat kuin kellot, hätäkellot kirkontornissa. Koko tapuli jyski, koko hänen kurja suuriraajainen ruumiinsa. Tällaisia käsiäkään ei ollut kenelläkään muulla. Mitä se auttoi, että vakuutettiin hänestä tulevan suurikasvuisen miehen. Hävennyt hän oli käsiään. Ja nyt hän häpesi äitiään. Mutta pian se kaikki loppuu. Tuolla alhaalla on viileää.

Hänen täytyi etsiä nenäliina taskustaan ja pyyhkiä silmiään. Hän itki.

Pian on pääsiäinen ja ne muut menevät kotiin. Juostaan taas mäen törmässä ja keinutaan navettapihalla…

Hän itki hillittömästi, väristen vilussa ja kuumeessa. Hän löi inhottavia käsiään kaidepuuhun. Joku hullu hänelle oli sanonut, että hän niillä joskus vielä toimittaisi suuria asioita.

Äiti, äiti!

Hän parkaisi nämä sanat esiin syvältä sielustaan, vaikkei huulille tullut muuta kuin vaahtoa, joka syöksyi keuhkoista.

Tuolla kylmyydessä hän ajelehtii hetken perästä. Ja hänellä on kuitenkin kerran ollut koti, kaunis lämmin huone, vuode jossa oli korkeat laidat ja äiti, joka hyväili häntä, lauleli hänelle, suuteli häntä. Yhden sekunnin hän vielä tahtoisi omistaa tämän kaiken, unohtaa kylmän hautansa ja kuulua maan päälle. Yhdeksi sekunniksi hän vielä menee kotiin ja lämmittelee keittiön lieden ääressä. Tuntuu perunakeiton haju… Ei! Hän oli tuntevinaan hienon, makean tupakan tuoksun ja kuulevinaan viheltelyä salin takaa. Äiti tuli ovesta ja hänen mukanaan tulvahti tupakantuoksu entistä äitelämpänä. Äiti oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa olivat kampaamattomat ja hänen kasvonsa hehkuivat… Poika tarttui hävettävillä käsillään lujasti kaidepuuhun. Ei tullut ketään ehkäisemään hänen tekoaan, ei kukaan häntä kaipaa kotona, vasta huomisaamuna he huomaavat, että hän on poissa… Jos kelpaisi sinne Saksaan… Jos sanoisi olevansa kahdeksantoista vanha. Se olisi valhe, mutta vähät siitä… Isä pakeni häpeätään, paras pennun mennä perässä.

Äiti, äiti!

Jos hän saisikin käsiinsä äidin, tuosta hän paiskaisi hänet kaidepuun yli. Hänen sydämensä ei liikahtaisi, vaikka hän kuulisi hänen huutonsa. Maailmaa ei ohjaa mikään isä, joka muka rakastaisi ihmisiä. Maailma kieppuu avaruudessa kunnes sammuu — sen kokee kerran eräs onnellinen sukupolvi, noin kuuden tuhannen vuoden perästä. Siihen asti: piinaa, piinaa. Sokeina etsivät mies ja nainen toisiaan. Häpeä on heidän suhteensa, häpeällinen on heidän häpeänsä hedelmä. Häpeällinen ja onneton!

Äiti, äiti!

Kirottu!

Se mikä hänessä nyt kiehui, ei enää ollut onnettomuuden tunne, vaan viha. Eikä hän yksin vihannut siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, vaan edellisiä sukupolvia ja vihdoin sitä kättä, joka oli viskannut planeetat avaruuteen kieppumaan kuin leikkipallot, mitkä lapsi viskaa. Mutta ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan miljoonia kärsiviä olentoja.

Hän ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut hukuttautua. Hän sanoo olevansa kahdeksantoista vanha ja antaa värvätä itsensä sinne minne muitakin menee. Kelpaapa suurilla rumilla jaloilla marssia hiekkatanteria… Häntä rupesi naurattamaan. Hänen oli kylmä. Oikeastaan hänen naurunsa oli itkua.

Äiti, äiti!

Niinkuin linnun poikanen hän oli, jonka emo on hyljännyt ja pudottanut pesästä. Käenpoikasellakin on vaalijansa, vieras lintu sen ottaa omakseen, mutta ei niin ihmisen lapsella.

Luontokappaleen turvattomuus saattoi hänet itkemään ja raivoamaan yhtaikaa. Hänen käsiään pisteli ja poltti ikäänkuin hän olisi kierrellyt jotakin nuoraa, joka viiltäytyi syvälle lihan sisään. Milloin hän oli käsillään repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin hän suomi jotakin selkää. Missään tapauksessa ei hän enää ajatellut heittäytymistään koskeen. Jotakin varten hän halusi elää, hän ei tarkoin tietänyt mitä varten — nähdäkseenkö vielä kerran äitinsä, lyödäkseenkö häpäisijää, vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi sillalla, kädet nyrkkeinä ja päästeli joitakin outoja ääniä.

— Ei mitään isää… sokko sattuma… sokko sattuma! Ja ihminenhän rukoilee… Käenpoika on ihminen… Maailma kieppuu… Sokko sattuma sitä pyörittää… Kerran se sammuu.

— Mitä — mikä perhana se käveli hänen perässään? Nauroiko se? Oliko se kävellyt kauankin? Hän suuttui niin ettei tietänyt löisikö sitä kasvoihin, vai… Häntä hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. Häntä raivostutti.

He vaihtoivat muutamia lyhyitä sanoja. Eino-Ilmarin tyyneys ja välinpitämättömyys olivat todella raivostuttavat. Hänen hyvyytensä sentään oli itkettävä. Ja Olli oli tällä hetkellä vastaanottavainen hyvyydelle. Itse asiassa hän janosi myötätuntoa. Hän kuuli, että Riikka ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja heti kun ei Ollia ollut kotona, muistaneet nähneensä sillalla miehen, joka saattoi olla heidän Ollinsa. Eino-Ilmari oli heti saanut lähteä tänne etsimään karkulaista. Aine — ties miten senkin nyt saa valmiiksi. Ylihuomenna sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin ulkopuolella seisoi taas uusi »Sonni». Kyllä heitä varmasti vartioitiin. Ties mikä olikaan tulossa. Ja Hamlet vain pauhasi sisäpuolella. Häntä ei saanut lakkaamaan… Niin, kyllä siinä oli perää: Kankaalla oli pidetty tarkastuksia — Somerilla ei kuitenkaan. Eino-Ilmari ei tullut ajatelleeksi, että hän tälläkin viimeisellä tiedonannolla haavoitti arkaa Ollia. Hän tunsi, vaikkei poika tehnyt mitään merkkiä, kuinka Ollin hengitys kiihtyi. Kylläpä tuo hankki itselleen tuskaa kaikesta, aivan kaikesta se kärsii. Hän nosti päätään ja huomasi yhtäkkiä, että pilvet siirtyivät niinkuin vaatetta olisi vedetty syrjään ja suuret säihkyvät tähdet tulivat näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu. Eino-Ilmari hengitti syvään eikä hetkisen aikana muistanut mitään muuta kuin tähtiä. Samassa hän kuuli Ollin hengityksen, joka oli sillä hetkellä äänekäs kuin jonkin eläimen.

— Kirkastuu, sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö näe: kirkastuu!

— Roskaa, pärskähti Ollin suusta.

— Riikalla on paljon tavaraa, tunnusteli Eino-Ilmari taasen. — Vierreleipää, verimakkaroita, pannukakkuja.

— Mene hiiteen, anna minun olla, vaikka hänellä olisi linnunmaitoa, niin minä en tule… Älä sinä käy minun käsiini, paiskaan sinut värjärin katolle… Mikä sinä olet minun käsissäni! Ne ovat rumat, mutta niissä on voimaa. Katso sinä senkin… että menet loitomma. Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin oikopäätä menemään alas koskesta. Olisipa maa yhtä pappia köyhempi. Pääsisipä maa yhdestä valehtelijasta. Minä en ole humalassa, mutta minä en kärsi sitä, että juostaan perässäni. Juoksenko minä ottamaan kiinni sinua, kun sinä vahtaat valkoista naapukkaa Kirkkopuistossa. Luuletko, etten minä tiedä. Luuletko, että houkuttelet minua verimakkaroilla. Yhdelle minä olen niin suuttunut, että tahtoisin tehdä siitä verimakkaraa… Ja teenkin. Ja paiskaan hänet alas koskesta. Ja jos sinun Jumalasi tulee siihen väliin, niin minä panen hänetkin kovalle ja vastatkoon, mitä minä olen tehnyt, että minun pitää tällä tavalla… hävetä… Saat olla, jos annat minun nyt mennä hyvällä etkä sekoita itseäsi minun asioihini…

Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä katua. Nuori setä tarttui ystävällisesti velipuolensa poikaa käsivarteen ja äkäisesti tuuppasi poika hänet menemään. Ei yhtäkään ihmistä näkynyt, värjärin ikkunat olivat tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja tähdet vilkkuivat.

— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen rannettaan, jota veljenpoika oli puristellut. — Tyhmyydelle minä olen vihainen… mutta viisaus ei ole kaikille annettu…

Olli ei enää kuullut. Hän hoippui Rantakatua värjärin pitkän punaisen rakennuksen ohi, tunsi sieraimissaan outoa, inhottavaa hajua ja ajatteli, että sittenkin on paras peittää itsensä kosken kuohuilla. Häpeää ei voida pistää väripataan niinkuin vanhoja takkeja. Häpeä pysyy häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos hänet kymmenen kertaa kieltää sydämessään ja päättää, ettei häntä tunne eikä tunnusta, niin astuisi ohi niinkuin astutaan vieraan ohi — ei voi tehdä tekemättömäksi sitä, että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani poskensa tyynylle ja antoi kädestään jonkin kauniin makean, hän se oli, joka tuli silloin kerran keväällä ja otti Ollin syliinsä, veti rautanaulan jalasta ja kantoi hänet kotiin ja pesi hänen haavansa, vaikka hänelle teki niin pahaa, että hän oli pyörtymäisillään. Hän ei voinut nähdä verta, hänellä oli sellainen kauhu, että hänen laheat hiuksensa törröttivät kuin pistävät kuloheinät… Hän istui aivan valkoisena ja vapisi, kun haava vihdoin oli sidottu. Eikä hän voinut pitkään aikaan mennä pientareelle navetan taakse, missä tämä oli tapahtunut… Mutta se ei enää auta eikä merkitse. Samat kädet ovat sittemmin silitelleet toista päätä kuin isän lasten. Olisipa saanut jäädä rautanaula silloin jalkaan, se olisi ruostuttanut jalan ja ehkä koko ruumiin ja kaikki olisi pian loppunut… Mutta nyt on sydämessä jotakin pahempaa kuin ruoste ja rautanaulat. On häpeä. On viha. On inho. On kaipaus, on kipu, on helvetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi tarttua lämpimään käteen, hypistellä tuttuja sormuksia ja kuulla tutun äänen sadannetta kertaa sanovan: tämä on kihlasormus… tämä on vihkisormus… tämän antoivat isoisä ja isoäiti, kun äiti pääsi ripille… Kivi? Se on rubiini. Tämän antoivat sedät, kaikki äidin veljet… se on timantti… Tämän… Kirotut sormukset, kirottu käsi, kirottu kaipaus. Lunta, lunta!

Poika taipui äkkiä ottamaan lunta maasta. Hän painoi sitä kasvojaan vasten, huuliaan vasten, silmiään vasten. Hän purskahti itkuun ja jäi seisomaan. Nyt sai Eino-Ilmari tarttua hänen käsipuoleensa ja viedä hänet minne halusi. Hän ei närkästynyt sitä että Eino-Ilmari oli häntä seurannut, hänellä ei ollut tahtoa eikä tarmoa hän ei enää ajatellut itseään eikä äitiään. Koski sai puhua ja se sanoikin kaikki. Unohdusta sanoi se ja väsymys ottikin valtoihinsa nääntyneen pojan. Eino-Ilmari talutti häntä, lumi suli Ollin käsissä ja valui alas kasvoja. Eino-Ilmari kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti Ollikin kasvonsa ja näki tähdet. Tähtitaivaan rauha kääriytyi samassa hänen sielunsa ympärille niinkuin suuri märkä vaate kääriytyy kuumeisen ruumiin ympärille.

Eino-Ilmari luki jotakin runoa tähdistä, ja rupesi puhumaan siitä. Olli ei seurannut häntä ja keskeytti äkkiä:

— Muistatko sinä meidän käenpoikaamme… tyhmä, sokko, raukka se oli… Minä olen varma, ettei ihminen ole enempää. Vähissä höyhenissään, silmät pullollaan se istui kivellä… muistatko… ja antoi pienen leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se istui… Yhtä ruma on tällainen ihminen. Orava tuli… nakersi käpyä. Käenpoika ei paennut. Muistatko kuinka me pelkäsimme käenpojan puolesta. Oravalle se olisi ollut oiva saalis. Mutta tämä toinen tyhmä meni ohitse. Sattuma — mitäs muuta. Missä suhteessa ihminen on viisaampi … tai turvatumpi… tai varmempi… tai enempi? Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi minkä lainaa… Mutta pappi puhuu Jumalasta: Jumala johdatti niin että orava meni ohitse… Jumala suojeli tyhmää käkeä — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki yhä korkeuteen katsellen. Hänkin naurahti, vaikka aivan toisella lailla kuin Olli.

— Niin suojelikin ja johdatti.

— Ja puetti ja pani lampaan villat lapselle koltuksi — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki ääneti. Ollin oli niin kylmä että hänen äänensä värisi. Eino-Ilmari kulki nopeammin. Yhtäkkiä Olli pysähtyi, laski tärisevän kätensä ystävänsä olalle ja sanoi:

— Mutta minä en kärsi että minua pilkataan…

— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.

‒ Jos te rupeatte puhumaan minun asioitani… Somerista… ja ties mistä, niin minä menen…

Eino-Ilmarilla oli jokin leikki huulillaan, mutta se unohtui ja hän sanoi jännittyneenä:

‒ Sonneja on useita… katso nyt, etkö näe. Mikähän nyt on?

Niinkuin humalainen yhtäkkiä saattaa selvitä, niin palasi Olli silmänräpäyksessä todellisuuteen.

— Ei mennä kotiin, kuiskasi hän ja pysähtyi.

Mutta se oli myöhäistä. Poliisit olivat jo huomanneet heidät. He seisoivat Poksin portilla ja odottivat. Eino-Ilmari rupesi viheltämään ja astui huolettomana heitä kohti. Olli huppuroi perässä ja puhui luonnottoman äänekkäästi laskuesimerkistä, jota ei hän saanut päähänsä, mikä hitto siinä olikin. Portin kahden puolen seisoi santarmi ja poliisi liikkui heidän välissään, siitä tuskin pääsi kulkemaan. Vai oliko tarkoitus heti käydä kiinni? Eino-Ilmaria kylmäsi, kun hän pujottelihe miesten ohi. Ollin jäseniä karmivat kylmät väreet. Viha kiehui heissä molemmissa. Eino-Ilmari kuitenkin löi kaikki samassa nauruksi, Olli astui synkkänä ylös pimeitä portaita.

Pienessä eteisessä tapasivat he kaikki tutut mytyt ja kääröt kotoa, kopat, joissa niin monta kertaa oli heille tuotu eväitä, pytyt, joissa milloin oli ollut voita, milloin suolakalaa, milloin sieniä, säkit, joista pistivät esiin reikäleipien syrjät, peitteet ja loimet, mitkä erottamattomasti kuuluivat Tuunan rekiin ja vinttiin, missä orsilla riippui ryijyjä. Eteisessä oli myöskin tilapäinen vuode, sijoitettuna pukkisänkyyn. Sisarukset Milja ja Aliina olivat poissa, kaikki pojat huoneissaan.

Keittiön pöydän ääressä istui Riikka Tuuna ja odotti — oliko hän sairas eikä päässyt liikkeelle, vai miksei hän tullut vastaan? Hän nousi vasta kun Olli tuli huoneeseen.

— Terveisiä kotoa. Mitäs nyt kuuluu?

— Hyvää vain, sanoi Olli kiihkeästi ja loi heti katseensa pöytää kohti.

Siinä oli läjässä leipää, suuri voipytty, palvattu lampaanjalka sekä erinäisiä herkkuja paperipusseissa. Kaikesta oli jo runsaasti nautittu. Koko huone oli täynnä lämpöä ja ruuantuoksua, joka toi mieleen joulun. Olli kävi nälkäisenä kiinni ruokiin. Riikka Tuuna komensi kasvonsa ystävällisiksi. Välkettä silmissään hän ei saanut tyyntymään. Ikäänkuin hän olisi pelännyt ajatustensa leiskuvan esiin katseestaan, hän pysytteli pimeässä. Ei ollut vaikeaa löytää varjopaikkoja tässä huoneessa, missä öljylamppu katossa ei ollut valoisimpia.

— Syökää nyt. Olette taitaneetkin nähdä nälkää.

— No, ei mitään, sanoi Eino-Ilmari.

Olli söi ikäänkuin hän olisi pelännyt ruuan karkaavan.

— Parannan isäntä sitten kanssa kuoli, sanoi Riikka.

— Niin aina, vastasi Eino-Ilmari.

— Ja veivät haudalta nauhat Kankaan kunnan seppeleestä.

— Kukahan sekin oli?

Ykskantaan oli keskustelua jatkettu vähän aikaa, kun Eino-Ilmari sanoi:

— Kävivätkö ne ehkä täällä… nuo, jotka olivat portilla?

Riikka Tuunan silmät leiskahtivat.

— Kyllä ne kävivät.

Olli lakkasi syömästä ja sanoi jotakin epäselvästi, pala suussa.

— Kysymässä meitä? Puhuivatko vangitsemisesta? Tämä on kaikki Lehmän työtä…

— Kun ei täti ennen sanonut, sanoi Olli, — ehkä tästä olisi päässyt pakoon…

— Mitä joutavia, vastasi viime sanoihin Riikka. — Antakaa niiden tutkia — entä sitten.

— Minä en rupea istumaan heidän vankiloissaan, menen vaikka piipusta…

Ollin pää väisti kattolamppua ja silmät tuntuivat tutkivan mitä mahdollisuuksia pakoon oli hellan tienoilla. Äkkiä hän otti pöydältä palan vierreleipää ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän meni Poksin sisäsuojiin, missä pojat jo nukkuivat haaltuneiden kotikutoisten toppapeitteiden alla ja raoitti uudinta. Kadulla ei näkynyt mitään, yksinäinen lyhty Rameenin kulmassa valaisi lunta. Pihamaalta kuului ääniä. Piru istukoon heidän vankiloissaan! Hän näki vielä pahasti tahritun ja vuoleskellun koulupöytänsä vihko- ja kirjapinkkoineen, Hamletin pystyn tukan ja lintumaisen niskan valkaisemattomalla tyynyllä. Hän muisti laskuesimerkit, jotka olisivat olleet opittavat huomiseksi. Sitten hän sammutti lampun ja tarttui uutimeen niin että kaikki linnat ja tornit huojuivat. Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki. Piru istukoon heidän karssereissaan!

Eino-Ilmari yhä haukkasi keittiön pöydän ääressä ja Riikka ylläpiti keskustelua hänen kanssaan, seisoen lämmittelemässä hellan luona. Mutta molempien sydämet takoivat ja korvat kuuntelivat ääniä pihamaalta. Molemmat tiesivät mikä oli tulossa, mutta eivät mitä oli tehtävä.

‒ Aliina on kaikkeen syypää, kuiskasi Eino-Ilmari ainakin kolmannen kerran.

Riikan käsivarret suoristuivat oudosti, kun hän sanoi:

— Ei ole.

— Et tiedä, kiihtyi nuori velipuoli — poliisien ja solttujen kanssa hän on seurustellut kaiken talvea ja viimeksi… Hän on suorastaan ilmiantanut meidät…

Riikka tuli nopeasti pöydän ääreen, katsoi rakastettuun pikkuveljeen kuin apua anoen ja sanoi hiljaa:

— Onhan sinunkin mielestäsi… sinä kun luet papiksi … onhan aina puhuttava totta… Vaikka henki menisi … Mitä?

Eino-Ilmari vastasi hajamielisenä ja hiukan hämmästyneenä:

— Tietenkin. Mitä sinä sellaisia.

Riikan piti juuri ruveta puhumaan siitä kuinka kaikki kotona olivat aikoneet valheella pelastaa itseään kotitarkastuksessa ja kuinka hän oli tähän suhtautunut, kun askelten kopina alkoi nousta ylös portaita. Eino-Ilmari karkasi ylös. Hänen päänsä läpi lensi: hyppäänkö ulos ikkunasta? Otanko puukon? Rupeanko humalaiseksi? Hän muisti Aarne Laurelan, joka sitten marraskuun oli istunut Krestissä. He olivat yhdessä Laurelan kanssa ottaneet lausuntatunteja, Laurela oli keväällä tullut ylioppilaaksi. Hänen mieleensä tuli maisteri Saukon hahmo — hänestä ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena. Puhuttiin Pähkinälinnasta ja Siperiasta. Rouva elätti lapsia leipomalla. Myöskin Aunen vaalea pää sukelsi hänen silmiensä eteen. Hän nojasi raskaasti pöytään. Sinä hetkenä, jolloin santarmit ilmestyivät ovenavaukseen, helähti sisälläpäin ikkunaruutu. Täräystä ei saattanut olla kuulematta, poliisi töytäisikin oikopäätä sitä kohti. Vedossa joka oli syntynyt ruudun särkyessä, häälyivät suurta salia erottavat serttinkiverhot. Pilkkopimeässä nostivat tuskin nukkuneet ja juuri heränneet pojat päitään. Pöydältä putosi kolisten erinäisiä esineitä.

— Joku perkele on karannut ikkunasta! huusi poliisi ja koetti samassa toimittaa asiaa venäjäksi.

Santarmeista läksi heti kaksi juosten pihamaalle, yksi kiirehti serttinkiverhoja kohti, puhui äkäisesti jotakin, veti tulta tikkuun ja katsoi verhojen taakse. Poliisi ja yksi santarmeista seisoivat Eino-Ilmarin edessä. He puhuivat sekä suomea että vierasta kieltä. He tunkeutuivat niin lähelle, että nuoren miehen täytyi askel askeleelta peräytyä.

— Älkää kajotko minuun, sanoi hän pidätetysti.

Suonet hänen ohimoillansa alkoivat pullistua. Hänen päänsä kohosi sitä myöten kuin hänen edessään ärhentelevät miehet lähestyivät. Kalpea Riikka, kädet jännitettyinä kuin teräsvieterit, yritti tulla väliin, mutta sai heti sekä omaiseltaan että vierailta miehiltä kuulla, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä. Nuori mies kysyi, mitä hänestä tahdottiin, mitä hän oli tehnyt. Sonni tiuskaisi, että hän hyvin tiesi sen itse ja ojensi kätensä ikäänkuin kiinni tarttuakseen.

— Älkää kajotko minuun, sanoi Tuunan poika, veri kohisten päässä.

Sisäkomeroista kuului huutoja, juoksua, kolinaa. Särkyneestä ikkunasta tulvivassa vedossa nousivat rypistyneet serttinkiseinät aavemaisesti, näyttäen yhtäkkiä huoneen alkuperäisen suuruuden ja telineet, joiden varaan verhot olivat hilatut sekä kaataen noustessaan pieniä pöytiä, poikien saappaita, voimisteluvälineitä ja muuta mitä oli lähellä. Kolmen tihruisen pöytälampun valossa veti santarmi auki laatikoita eri haaroilla, sai esiin korttipakan, taskulampun, kengännauhoja, vihkoja, kirjeitä, korkkiruuvin, sinikantisen kirjan, jossa oli laivan kuva… Janne Lehtonen seisoi vavisten ja seurasi hänen työtään, yllään housut ja takki, kaulus pystyssä. Hamlet oli saanut hartioilleen peitteensä ja juoksi paljasjaloin kyökin ja sisäsuojien väliä.

Hän veti Riikka Tuunaa hihasta ja vei hänet eteiseen.

‒ Kirja, kuiskasi hän, — oli laatikossa… kirja jossa kuvataan Emdenin sankaritöitä… On hän sen nähnyt… Meidän käy huonosti… Olli… eivätköhän ne ole saaneet häntä kiinni. Hitto vie, meidän käy huonosti.

Kadulta kuului poliisipillien vihellystä ja kaukaisia huutoja. Keittiössäkin kävivät äänet uhkaavammiksi. Eino-Ilmari oli jo työnnetty seinään asti, hän ei enää päässyt mihinkään ja ainoastaan huusi käheästi, että hän seuraa vapaaehtoisesti, mutta häneen ei saa koskea. Kun hän sitten santarmin ja poliisin välillä astui läpi ahtaan keittiön, joka kotoisella lämmöllään ja ruuanhajullaan ikäänkuin pidätti ihmisaskelien kiirettä, tuiskahti Riikka Tuuna kynnykselle ja puhui:

— Ettehän te nyt koulupoikaa… Nämähän ovat kaikki koululaisia… lapsia…

Poliisi katsoi häntä kuivakiskoisesti silmiin, niinkuin ihminen katsoo, joka on ollut tällaisessa toimituksessa kymmeniä kertoja ja etukäteen tietää tämäntapaisten huudahdusten säestävän työtään.

— Kyllä niiden lasten leikit tunnetaan, sanoi hän ikävystyneenä.

— Tutkikaa ensin, puhui Riikka entistä hiljemmin, — tulkaa sitten viemään, kunhan jotain syytäkin löydätte. Täällähän nämä ovat, saahan heidät täältä. Opettajillekin pitää ilmoittaa ennenkuin…

— Opettajat ne juuri ovat parhaita itse. Kyllä ne tiedetään… Menkää pois tieltä vaan.

— Kyllä minä pian palaan, sanoi Eino-Ilmari yhtäkkiä, kasvot hehkuen ja aivan rauhallisena. — En ole mitään tehnyt. Ole ihan levollinen, ei minulle mitään tule…

Hän yritti jotakin sanoa Janne Lehtoselle, mutta sen estivät miehet. Päällystakin he sentään sallivat Riikan tuoda. Niinikään katseli poliisi silminnähtävällä hyväksynnällä, kun Riikka ojensi veljelleen sadan markan setelin. Janne Lehtonen solmi nopeasti kenkiään, Hamletkin puki jotakin ylleen. Santarmit puhelivat keskenään. Se miehistä, joka oli penkonut laatikoita, antoi toiselle heleänsinisen kirjan laivakuvineen, kolme kynäveistä, paperossilaatikon, jonka kannessa oli jotakin kirjoitusta sekä vielä joitakin papereja. Janne Lehtonen hänpä puhui venäjää kuin paras tulkki. Naurussa suin hän puhui ja puhui. Kukaan ei hänelle ärjynyt, tai edes vastustanut häntä. Kun hän kuitenkin yritti panna lakin päähänsä, sanoi poliisi, ettei kukaan saa lähteä mukaan. Silloin tehtiin hänelle Eino-Ilmarista yhtäkkiä joukko kysymyksiä: minne häntä viedään? Koska hän saa palata? Tottahan hänelle siellä annetaan ruokaa? Eikö hän saa ottaa mukaansa peitettä ja tyynyä? Miehet sulkivat oven ja kysymykset jäivät taloon, jossa talvinen yöilma tunki sisään rikkinäisestä ikkunasta, huokuen yli koko nurin paiskatun koulupoikakodin.

Janne Lehtonen ja Hamlet vaihtoivat ajatuksia, seisoen kuin naulittuina keittiön ovelle.

— Ehdotin niille roistoille, että minä saisin lähteä Tuunan mukaan — yhtä syyllinen olen kuin hänkin. Mitäpä ne penteleet… Veisasin vähän siihenkin suuntaan, että eikö saisi lupaa olla pientä ryyppyä… Olisin hankkinut votkaa vaikka maan alta.

— Eino-Ilmari ei koskaan pääse… saatte nähdä! Ja Ollin ne varmaan ovat saaneet kiinni. Pillit ovat soineet kuin tulipalossa. Niinkuin koirat ne ovat olleet hänen kintereillään…

— Älä siinä lausu. Sinun paatoksesi juuri ne on tänne houkutellut… Niin on, niin on… Ei, nyt ne ovat päässeet kadulle ja nyt tämä poika läksi! Lahjon ne perkeleet. Haravoidaanpa yhteen rahat. Onpa se ihme ja kumma, jollei raha ryssään tepsi…

Pojat juoksivat seinäverhojen alitse ja rupesivat kopeloimaan taskujaan. Tulos oli laihanpuoleinen. Liian mitättömällä tarjouksella saattoi tärvellä hyvän asian. He seisahtuivat Riikka Tuunan eteen, joka oli lyyhistynyt tuolille.

— Täti hoi, antakaa vähän rahaa, lähden ja lahjon roistot… Emme saaneet kokoon kuin vähän päälle viisi markkaa. Älkää olko huolissanne, minä lasketan harasoota ja jeibohua, kyllä vielä hyvä tulee…

Hän katsoi yöhön. Hamlet ei yrittänytkään mukaan. Hänessä oli syttynyt toivon kipinä ja hapuillen ilon ja epätoivon vaiheilla hän kyyneliään niellen asettui sohvan kulmaan, missä vieterit aikoja sitten olivat lakanneet toimimasta vietereinä.

Riikka Tuuna seisoi keskellä Eino-Ilmarin ja Janne Lehtosen pientä koppia. Hänen ympärillään olivat tavarat levällään, mutta hän ei niihin kajonnut, hän ainoastaan tuijotti eteensä. Hänessä raateli tuska, jommoista ei hän ollut tuntenut jälkeen sen yön, jolloin Arvo Mäkimatka ja Somerin isäntä läksivät. Kuuraisen kylmä kärsimys kävi kiinni hänen sydämeensä, kaivoi kynsin esiin jokaisen hermosäikeen pään ja veti ja nyki. Hartioihin ja niskaa ylös aivoihin asti karkasi tuska kuin hiirilauma, joka alkoi nakertaa hänen elävää lihaansa. Niin oli häneltä nyt otettu hänen viimeisensä, pikkuveli, hänen lapsensa, jota hän oli kanniskellut käsivarsillaan ja nukuttanut laulullaan. Eino-Ilmari on mennyt, mennyt ties mitä kärsimyksiä kohti ja hän, Riikka, on ehkä siihen syypää. Ne voivat kiduttaa häntä saadakseen häneltä jotakin tietää. Sitäkin yhtä ylioppilasta olivat venytelleet laudalla. Ne voivat ruoskia ihmistä… Riikka ajatteli pikkuveljen jäseniä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne Eino-Ilmarin pienenä pulikoidessa järvessä. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut alastonna heittäytyä santarmien eteen pikkuveljen sijasta. Onko hän, Riikka, todella tähän syypää?

Mitä onnettomuutta hän aina levittääkin ympärilleen. Jos hän olisi aikoinaan kuullut Arvoa, niin hän nyt olisi Arvon vaimo eikä Arvo olisi mennyt. Jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, niin ei hän olisi kohdellut Arvon huikentelevaisuutta niin ilman anteeksiantoa. Ehkei Arvo olisi ollutkaan niin levoton, jos hänellä olisi ollut varmuus lapsuudenystävän loputtomasta mielisuosiosta. Arvo oli niin ihmeellinen, hän ei kärsinyt kahletta, häntä ärsytti tieto siitä ettei hän saanut tehdä mitä ikinä tahtoi. Ja nyt hän on ties missä, vapaudessa vaiko vankilassa, vaiko kuolleena. Tai ehkä hän paraikaa on kidutuksen alaisena niinkuin Eino-Ilmarikin. Ja kaikkeen tähän on syypää hän, Riikka Tuuna… ehkä. Varmaan. Sovituksen sana hänen ja Arvon välillä jäi lausumatta. Helvetin kauhut jäivät Riikan sydämeen, jäi surun toveriksi paha omatunto. Ja nyt tuli näille kolmas seuralainen: Eino-Ilmarin kohtalo. Suru oli kudottu monista säikeistä, se oli kärsimyksen kangas, jonka värit paloivat heleällä tulella. Mutta kuvioista katsoivat Eino-Ilmarin yli kaiken rakkaat kasvot: uskolliset tummat silmät, puhdas kalpeus, täyteläiset huulet ja värähtelevät sieraimet. Oli kerrottu jotakin niin kauheaa kuin että poliisissa oli suomittu uhreja kasvoihin. Riikka Tuunalla oli tunne ikäänkuin jättiläiskokoinen rautapiikki olisi sijoitettu hänen ruumiiseensa ja hän olisi kierrellyt itseään päästäkseen siitä eroon.

— Täti, alkoi yhtäkkiä Hamlet, — kyllä me saamme jotakin tietää, kun Lehtonen palaa. Hän puhuu venättäkin. Ei nyt kannata vielä surra… Kyllä vielä on toivoa… Mutta se Lehmä, se Aliina… hänet saisi nylkeä… Kas vaan, tätä eivät ole löytäneet. Itse Hindenburgi on jäänyt tänne. On se sentään miehen näköinen mies, viiksetkin noin mahtavat ja entäs silmäys… kuin Kustaa Aadolfilla… Katsokaa nyt… Mies se on!

Tuunan tytär havahtui. Miksei hän ollut lähtenyt apuun, miksi hän seisoi tässä? Ehkä hän olisi voinut jotakin. Mutta hän olisi myöskin voinut vahingoittaa ja ärsyttää vaaralliset viranomaiset. Täytyi odottaa aamua ja sitten lähteä opettajain puheille. Koneentapaisesti taipui hän alas ja rupesi nostelemaan tavaroita pöydälle. Hänen oli kylmä, hän muisti että piti peittää särkynyt ikkuna. Olli parka, hänet hän oli unohtanut Eino-Ilmarin menetyksen vuoksi. Katu lepäsi hiljaisena. Yksikerroksiset puutalot nukkuivat. Se mitä oli tapahtunut, ei ollut herättänyt ketään ihmistä, jonkin koiran vain, joka nyt haukkui jossakin. Kuului askelia. Kaksi varjoa ilmestyi näkyviin. Riikka tunsi paikalla Miljan ja Aliinan, jotka tulivat värjäriltä. He puhuivat kiihtyneesti ja astelivat nopeaan. Riikka lähti vastaan ja tapasi heidät kadulla. Aliina älmensi jo kaukaa:

— No siinä se nyt oli! Enkö minä sanonut. Se siitä pelistä tuli. Mutta minulle vain naurettiin, kun sanoin, että sotaherrat alas seinältä… Ollia ajetaan takaa… ammuttukin on hänen jälkeensä. Ja Tuunan pojalle valjastetaan paraikaa hevosta… Lähdetään viemään… jonnekin, varmempaan talteen. Ja niin ylpeästi kun hän minulle sanoi, että…

‒ Missä hevosta valjastetaan? pääsi Riikalta käheästi.

‒ Torilla… Poliisikamarin edessä. Ottivat ajurilta hevosen pitkän reen eteen… Ei suinkaan häntä enää koskaan… Se siitä tuli. Älkääs… älkää, ei sinne enää ehdi.

Riikka Tuuna juoksi. Niinkuin kauris hän pitkillä hypyillä ponnisti eteenpäin. Hän ei päästä sitä hevosta lähtemään! Poikittain hän heittäytyy maahan… Hän juoksi niin että rinnan huohotus vei häneltä kuulon ja näön. Nyt vaan tästä kulmasta tuonne, sitten on tori!

Yhdellä laidalla suurta autiota toria kuului jotakin liikettä, muu osa oli aivan äänetönnä. Huonossa valaistuksessa oli mahdoton erottaa, mitä tapahtui. Kaikki rakennukset olivat pimeinä paitsi poliisikamari, jonka kaikissa ikkunoissa paloi tuli. Riikan sydän seisahtui, kun ei hän nähnyt rekeä. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksi ääntä kohden. Hän ei uskaltanut huutaa, peläten että suututtaisi santarmit. Pian hiljeni tori kokonaan.

Hetken hän seisoi ja paineli käsiä rintaansa vasten. Sitten hän suuntasi askeleensa poliisikamaria kohden. Pieninkin matka tuntui pitkältä ja myöhästymisen mahdollisuus kävi yhä uhkaavammaksi.

Poliisikamarin pihamaalla oli vasta riisuttu ajurinreki vällyineen. Sen nähdessään Riikka ymmärsi, että lapsi todella oli viety. Hän seisoi ja tuijotti rekeen, ymmärtämättä mitä tehdä. Jos ottaisi hevosen ja lähtisi ajamaan perässä.

— Tjule, tjule, netti flikka, lausui miehen ääni portailta.

Riikka havahtui, terästi joka jäsenensä ja läksi nopeasti ulos portista.

Astuessaan autioita katuja poikain kortteriin, kyseli hän itseltään, hänkö oli syypää siihen mitä oli tapahtunut? Eikö ihmisen aina pidä puhua totta, kaiken uhalla? Eikö hänen puheensa tule olla jaa-jaa ja ei-ei?