TOINEN LUKU

Herra Fiala seisoo yhä miellyttäviin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hänen vaimonsa kahvitarjotinta kantaen ponnistautuu ovesta sisälle. Hän hämmästyy nähdessään tämän tarjottimen, sillä ennen milloinkaan käyttämättömien kahvi- ja kermakannujen lisäksi sillä on vadillinen taidokkaita leivoksia, espanjalaisia tuulihattuja, piparpähkinöitä, kakkuja ja vehnäsviipaleita. Tässä taidossa on rouva Fiala, sokerileipurin tytär, mestari. Mutta ketä varten hän on tällä kertaa taitoaan ponnistanut? Muuten hän leipoo vain silloin, kun hän tahtoo osoittaa kiitollisuuttaan rikkaille naisille, joita hän tuntee ja jotka hänelle silloin tällöin tekevät jonkin hyväntyön. Nyt rouva Fiala on perin hämillään, koska hänen on jotakin sanottava ja koska hänestäkin tämä juhlallinen välipala, josta hän on koko päivän iloinnut, tuntuu kovin merkilliseltä.

»No, Karl, nythän on sinun nimipäiväsi!»

Mutta äkkiä näyttääkin aihe tuntuvan hänestä pätevältä, sillä hän pudistaa itsekseen päätänsä. Moinen päähänpisto ja halu oli arvaamatta saanut hänessä vallan. Onhan hänellä vielä hyviä liinavaatteita. Ja mies kiusaa itseään, tulee aina surullisena kotiin. Koskaan hän ei mene ulos, koskaan hän ei vaadi mitään. Hän ei polta, hän ei juo. Tuo kaikki oli koskenut häneen tänään aamupäivällä. Täytyyhän ihmisellä joskus olla iloakin, vaikka on vanhakin. Mutta kenties ei syynä ollut yksin tämä ajatus. Kenties hänkin on luonut katseen ryhmäkuvaan ja löytänyt siitä omansa.

Herra Fiala ei vieläkään ole tointunut. Kuin unesta heränneenä hän tuijottaa vaimoonsa. Mikä musta silkkipusero koristenappeineen tuo on? Sekin on peräisin noilta ajoilta! Ja tekohampaatkin on vaimolla suussaan; niitä hän ei muutoin enää käytä, koska ne ovat aikaa myöten käyneet liian suuriksi.

Nyt Fiala näkee elämänkumppaninsa aikoja unohtuneessa komeudessa. Hän kuulee nimipäiväänsä vietettävän tänään. Karleja on tuhansittain. Ja kaikki Karlet viettävät tätä päivää. Se täyttää hänet mieluisalla ylpeydellä. Sillä koska muut Karlet juhlivat, saa hänkin vielä juhlia! Salaisuus juolahtaa hänen mieleensä ja muuttuu heti unohduksissa olleeksi polkaksi. Kömpelösti hän tavoittelee vanhaa tahtia, jonka hän tuntee itsessään, ja koskettaa vaimon kuihtunutta vyötäröä ja olkapäätä. Mutta suudelmaan saakka ei enää riitä.

He istuvat nyt pöydän ääressä ja nauttivat. Kahvin pinnalla ui paksu kuori. Hieman pidättyvästi uhrataan joka kupille kaksi sokeripalaa. Huonekin yhtyy hetkeksi mielihyvän idylliin. Se lieventää valon kuoppasilmäisen sairauden ja muuttaa köyhyyden hyvinvoivaksi turtumukseksi, ikäänkuin pikimmältään tunnustaisi Karl Fialan ja keisarillisen valtiokonttorin entisen turkispukuisen ovenvartijan samaksi henkilöksi.

Muutos kestää niin kauan kuin ei kumpikaan puhu mitään. Mutta valitettavasti innostuu herra Fiala tekemään vilpittömän huomautuksen, joka heti avaa arkipäivälle oven.

»Jumalan kiitos, ettei Klara ole kotona!»

Tosin tuntee rouva Fiala pelkoa sisartaan kohtaan ja niin kauan kuin tätä asiaa ei otettu puheeksi, on hänkin iloinnut yksinolosta ukkonsa kanssa, mutta nyt on hänet valitettavasti pakotettu ainaiseen puolustusasentoon. Sillä Klara on kiistan aiheena puolisoiden välillä. Herra Fialakin pelkää kälyään, öisin hän usein makaa valveillaan ja tuntee kammoa viereisessä keittiössä nukkuvaa naista kohtaan. Onhan Klara kaksi kertaa luuta kädessä uhannut häntä! Ja kun hän kerran tulee vanhaksi ja heikoksi, lyö Klara varmasti, säälimättä! Hän ei voi vapautua siitä kuvitelmasta, että käly kerran iskee luudantyvellä suoraan häneen silmäänsä. Hän tuntee tarkalleen, kuinka silmä paisuu ja kihelmöi, Samalla kun hänen vaimonsa purkaa tavallisia lieventäviä syitään: että Klara muka on kaistapäinen, että palvelijatar-elämä on hänet turmellut, että kaikki vanhatpiiat ovat eriskummaisia ja että Klaralla sentään oikeastaan on hyvä sydän ja vielä paremmat työkädet.

Herra Fiala karkoittaa mielestään tämän ikävän kohtalon, jota vastaan ei enää voi mitään tehdä:

»Missä Franzl on?»

»Hän on puita hakemassa.»

Silloin soi ovikello. Siellä on herra Schlesinger, vakuutusasiamies. Hän tulee usein juttelemaan Fialan luokse. Sillä ensiksi hänkin on kotoisin Kralowitzista, ja toiseksi hän asuu samassa porraskäytässä.. Hän pysähtyy ovelle ja maiskauttaa muutamia kertoja kielellään, ennenkuin esittää kysymyksensä, enemmän itselleen kuin vanhuksille:

»Mitä on tekeillä?»

Fiala hätkähtää vieraan saapumisesta. Hänen hieman tylsät siniset silmänsä tuijottavat hämillään asiamiestä, jolla on tiedossaan hänen omavaltainen salaisuutensa. Rouva Fiala sitävastoin ei voi tukahduttaa emäntämäistä ylpeyttään, voidessaan asettaa tuntijan ja paremman ihmisen eteen lautasliinat, hienon kaluston ja hyviä leivoksia. Hän tuo uuden kupin, kaataa kahvia ja osoittaa vieraalle paikan, niinkuin asiaan kuuluu.

Mutta ennenkuin Schlesinger istuu, elehtii hän paljon puhuvasti ilmeikkäällä päällään:

»Tuosta sen näkee, missä raha asuu.»

Hänelläkin on ikää jo viisikymmentä vuotta, päälaki kalju ja sileä kuin kuvastin ja pienet ylähuuleen liimautuneet harmaat viikset. Hän ei anna itsensä ränsistyä, vaan pysyy aina siistinä. Tyytyväisenä hän tarkastelee tarjottua. Hänkin esiintyy rouva Fialan syntyperän kuvassa. Wewerkan sokerileipuriperheen nimi on hänelle tuttu. Tosin ulottuu kunnioitus tätä nimeä kohtaan vain niin pitkälle, että se voi antaa aiheen mainita toisen, nimittäin hänen omansa. Aihe on hänellä valmiina. Hän esittää melkein murheellisesti lausutun kysymyksen:

»Olette kai tuntenut toiminimi Markus Schlesingerin Kralowitzissa, torin varrella?»

Rouva Fiala myöntää vilkkaasti.

»Kutomateoksia, kappaletavaraa, kangastavaraa, herkkuja, etelän hedelmiä, elintarpeita, tupakkaa. Tavaratalo jo silloin, vai kuinka! Ilman isävainajaani olisi koko Kralowitz ympäristöineen kuollut. Eikö niin?»

Eukko ajattelee ihastuneena entisyyttään.

»Oliko isäni arvossa pidetyin kauppias paikkakunnalla vai eikö? Sanokaahan itse, rouva Fiala.» Rouva Fiala ei ole koskaan ollut toista mieltä. Mutta Schlesinger alentaa äänensä vienoksi ja katkeraksi säveleksi:

»Ja nyt kysyn teiltä, rouva Fiala, eikö isäni ollut tyhmyri myydessään tuon suuren liikkeen? Wieniin hänen piti muuttaa ja menettää rahansa pörssissä!!»

Herra Fiala voisi huomauttaa jotakin asiaan kuuluvaa. Hänellekin olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi muuttanut kotiseudultaan, Mutta Schlesinger ehkäisee hänet. Hän ei tahdo tulla häirityksi selostaessaan murhenäytelmäänsä:

»Suuren varastoni edustalla voisin nyt seisoa torin varrella. Neljä peililasiakkunaa ja niiden takana kaikki ensiluokkaisesti järjestettyä! Siellä voisin seistä ja katsella torille. Kun ostajat tulevat, ei minun tarvitse liikahtaa. Sitä varten on henkilökunta olemassa… Kylläpä katsonkin nykyään kauniisti torille! Kun isävainajani oli vätys, olen minä nyt loinen.»

Schlesinger puraisee epätoivoissaan leveillä, harvoilla etuhampaillaan pään poikki sikaarilta, imee sitä kiihkeästi joka puolelta ja sytyttää sen:

»Entä nykyinen toimeni! Tunkeutua aina uudelleen asiakkaan luo! Ja asiakas on itsepäinen kuin myllärin aasi. Ihmiset luulevat, että kuolema on huijausta. Miksi heidän pitäisi vakuuttaa henkensä? Oikeassa he ovatkin.»

Fiala luo häneen hämmästyneen katseen. Se saa herra Schlesingerin, tyynnyttääkseen hänen epäluulonsa liikeasioita vastaan, iloisesti naurahtaen huudahtamaan:

»Niin, tämä meidän herra Fialamme! Hän kyllä on minun kanssani onnistunut!»

Mutta koska tämä huudahdus ei ole oikein selvä, lisää hän tapansa mukaan odottamatta ja huokaisten:

»Mieluummin olisin ruvennut valokuvaajaksi!»

Kukaan ei kysy, miksi huokaava mieluummin olisi ruvennut valokuvaajaksi. Hän itsekään ei antaudu sen enempiin selityksiin, nousee vain tuoliltaan ja puhuu, kävellen samalla huoneessa edestakaisin, levottomana töytäisten esineitä tai pyyhkäisten niitä hihallaan:

»Kuinka monta porrasta luulette minun päivässä nousevan? Kun illalla kahdeksan aikaan astun kahvilaan, olen väsynyt, niin lopussa, etten enää jaksa korttiin kajota. Lisäksi sietäisi teidän tietää, minkälaisen palkkion saan. Ennen se ei ollut vaiva eikä mikään. Mutta nyt! Monasti en kivun vuoksi voi vasenta kättäni liikuttaakaan. Ja joka kymmenennellä askeleella minun täytyy pysähtyä, kun en enää jaksa haukkoa ilmaa. Loinen minä olen ja vanha minä olen. Mitä vielä puuttuu?»

Rouva Fiala sanoo vastaan ja laulaa ylistystä Schlesingerin nuorekkuudelle. Mutta toinen jatkaa täyttä päätä:

»Tiedättekö mitä, rouva Fiala? Viisikymmenvuotias mies on vanhempi kuin seitsemänkymmenen ikäinen. Viidenkymmenen vuoden ikä, sen tunnen, on vaarallinen. Teidän miehenne, hän on jo päässyt tuon vaarallisen pisteen ohi. Jopa sadanteen ikävuoteensa saakka!»

Lausuu näin ja kohottaa tervehtien ryyppylasia, jonka rouva Fiala on hänelle sillä välin kaatanut. Sitten hän istuu ja huokaa:

»Me juutalaiset tupakoimme liiaksi.»

Mutta pian hän oikaisee:

»Anteeksi! Minä en ole juutalainen, jos suvaitsette ottaa sen huomioon. Minä olen antautunut Pyhälle Neitsyelle.»

Schlesinger näkyy pelästyvän näistä sanoistaan. Hän käy hyvin vakavaksi ja lysähtää kokoon. Mutta Fialat eivät ole ymmärtäneet hänen vaarallista julkeuttaan, vaan tirkistelevät häneen. Sitten hän lausuu äkillisen nöyryyden puuskassa lopuksi:

»Niin! Menestymisen vuoksi on parempi niin!»

Sitten hän vaikenee kuin aavistellen jotakin. Fiala on levoton, sillä hänellä olisi asiamiehelle vielä tehtävänä monta kysymystä. Vaimo on mennyt pois huoneesta, mutta sittenkään ei jää aikaa kysymysten tekoon, sillä pian hän on taas tullut takaisin. Schlesingerin kralowitzilaiset ylvästelyt ovat kiihoittaneet hänen ylvästelyhaluaan. Helposti voi huomata, että vaimo on kaikessa hiljaisuudessa taas ottanut pois tekohampaansa; mutta nyt hänellä on musta puulipas mukanaan. Hänen kurttuiset sormensa penkovat hätäisesti sykkyrää samettinauhoja, silkkijätteitä ja koristenyörejä ja kalisuttavat solkia ja särkyneitä lasihelmiä. Mutta pääaarteet ovat perhelippaan pohjalla. Marie Fialakaan ei ole maantieltä, ja hän voi näytellä muistoja Kralowitzistä ja sukulaisistaan. Ja herra Schlesingerin täytyy ottaa käteensä valokuva, mutta hän pysyy silloinkin ilmeisen kylmäkiskoisena ja arvokkaan väsyneenä. Fialat, mies ja vaimo, ovat aina tunteneet tarvetta kiinnittää kuviin elämänsä juhlalliset, valitettavasti niin harvinaiset hetket. Heidän vaiheissaan on valokuvaustaidolla ylevä merkitys. Miehellä on oma kuva-aarteensa, vaimolla samoin omansa, juuri se, jota »Tutelian» edustaja nyt niin hermostuneesti ja kylmäkiskoisena heiluttelee sinne tänne. Rouva Fiala selittää:

»Vanhempaini hauta, katsokaahan, Kralowitzin hautausmaalla.»

Tämä kabinettikokoa oleva kuva esittää tosiaankin hautapatsasta, ja Schlesingerinkin hylkivän mielen on pakko myöntää, että se on varakas hauta vakavien, kunnianarvoisien ketjujen ympäröimine upeine ruohikkoineen. Kunnioittavasti hän nyökäyttää päätänsä ja sanoo epätäsmälliseen tapaansa, joka aina verhoo sanat hämärään:

»Päähautuumaalla voisitte katsella…»

Mutta kuvassa näkyy vielä enemmän. Siinä nähdään itse rouva Fiala upearöyhelöisessä puvussa, päässä sulkahattu riippuvine harsoineen. Hän seisoo siinä samalla tavalla koristetun ja vielä korkeapovisen Klaran ja Karlin välissä, joka hansikkaat kädessä ja jäykkä hattu päässä tarjoaa hänelle käsivartensa.

Tosin Schlesinger ajattelee itsekseen: »Onpa tuokin makua!», mutta lausuu kuvasta hyväntahtoisesti kevyen ylistyksen. Äkkiä rouva Fiala kirkaisee kuin huomaisi vasta ensi kerran sen häpeän ja pilkan, joka on tullut hänen osakseen. Hänen äänensä ihan särkyy:

»Senkin pojan lurjus!!»

Eikä tosiaankaan voi olla häväistystä huomaamatta tai sitä puolustaa. Eräs pojanvekarakin on samaan aikaan osunut Kralowitzin kirkkomaalle, ja itseään ikuistavan perheen selän takana kauniin hautakiven takaa hän näyttää valokuvaajalle kieltään ja ivallista irvistystään. Nyt ja ikuisesti kuin kohtalo!

Mitäpä herra Schlesinger muuta voi kuin omastakin puolestaan tuomita tuota ilkeää katupoikaa ja pistää kuvan takaisin omistajansa käteen? Rouva Fiala paukauttaa mustan lippaan äkkiä kiinni, sillä ovelle on koputettu. Ei ole enää aikaa näyttää vieraalle kuvaa kahdesta kauniista ja kevyesti puetusta veljentyttärestä, jotka ovat varieteetanssijattarina saavuttaneet suurta mainetta ja viimeksi palkatut Etelä-Amerikkaan.

Tervehtimättä on Franzl astunut sisään, menee sivulleen katsomatta vanhusten ohi keittiöön ja laskee siellä puutaakan hartioiltaan jysähtämään lattialle. Franzliksi nimitetään pitkää, synkkää miekkosta, jolla on ikää kolmekymmentäkaksi vuotta. Rouva Fiala väittää, että pisamat ovat kaikkeen syynä. Franzl on näet kaatuvatautinen, jolla on usein kohtauksia. Hän unohtaa, mitä hänelle on annettu tehtäväksi, eikä senvuoksi kelpaa mihinkään toimeen, vaikka hän päiväkaudet kuljeskelee hakemassa työtä. Kaikille eduksi vapaudutaan sellaisista olennoista uskomalla heidät siihen määrättyjen, yleishyödyllisten laitosten huostaan. Täytyy sanoa, että Franzlin äiti jo usein oli halukas vetoamaan lapsensa puolesta julkisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän oli muka kuullut, niin selitti hän sellaisten kohtausten sattuessa miehelleen, että nyt, kun punaiset kaupunginisät hallitsivat Steinhofissa, ruoka oli erinomaista, parempaa kuin mitä poika kotona heidän luonaan voisi saada. Mutta silloin ei herra Fiala ymmärrä leikkiä, silloin voi hän, hiljainen ja nöyryytetty, esiintyä entisaikaisessa karskissa osassaan. Tänne tulee Franzlin jäädä. Niin kauan kuin hän vielä hengittää, pitää hän huolta pojasta, kukaties vielä kauemminkin!

Sillä välin tarjoaa rouva Fiala pojalleen syömistä:

»Haluatko jotakin, Franzl? Kahvia tai leivoksia?»

Mutta Franzl tuijottaa äitiinsä vain äänettömänä, katse sammuneena ikäänkuin tahtoisi sanoa: »Olenko sen ansainnut?» Sitten hän istuutuu keittiön arkulle ja tuijottaa, kuten aina, alkavaan hämärään. Hämärän mukana hiipii rouva Fialaan pelko. Nyt tulee Klara kotiin. Hän kiidättää kahvikaluston keittiöön ja kätkee huolellisesti kupit ja kannut. Kiireisin käsin hän käärii hienot liinat kokoon ja vie ne sivuhuoneeseen.

Herra Schlesingerinkin valtaa epämiellyttävä tunne. Franzlin ilmestyminen tyrehdyttää aina hänen sanavuolautensa. Hän ei siedä nähdä kärsimystä. Hän tuntee mieskohtaisesti loukkautuvansa, kun kuolema ja sairaus tunkeutuvat hänen läheisyyteensä. Onhan hänen tehtävänsä lopultakin vakuuttaa ihmisiä näitä luonnon tuhoja vastaan. Nopeasti hän lausuu kiitoksensa ja sanoo hyvästi herra Fialalle. Mutta tämä seuraa kiihtyneenä häntä eteiseen. Siellä hän nyt voi rauhoittuneena esittää kysymyksensä, sillä hän pitää silmällä portaita, joita pitkin Klara voi saapua. Hätäisesti hän kopeloi vakuutuskirjaa lompakostaan.

»Onko siis hyvä näin ja kaikki kunnossa, herra Schlesinger?»

Asiamies panee kaiken varalta aikansa palvelleet silmälasit nenälleen ja vaihtaa persoonallisen äänensävyn viralliseen välikappaleeseen, jonka avulla hän päivittäin tunkeutuu asiakkaiden luo:

»Rakas herra Fiala! Vakuutusteknillisesti puhuaksemme te olette voittanut päävoiton.»

Ukko tarkkailee nopeata ja sanavalmista suuta. Hän saa ensin kuulla pari hyvin opittua »vakuutusteknillistä» tieteellisyyttä. Sitten Schlesinger ahtaa hänen päähänsä:

»Olette käärinyt kokoon pari mitätöntä miljoonaa. Miljoonat ovat muuten hyvät olemassa, mutta tuolla roskalla ei ole penninkään arvoa. Jos olisitte tullut luokseni ja kysynyt: Schlesinger, pitääkö minun syödä rahani? Mitä luulette, että olisin teille sanonut?»

Fialan sameansiniset silmät odottivat jännittyneinä vastausta, jonka hän olisi saanut sellaiseen kysymykseen.

»Olisin sanonut teille: Syökää rahat! Sillä mitä tahtoisitte niillä tehdä? Pannako pankkiin, tuo roska? Olisitte tosiaan lihonut jo koroista! Mutta rakkaani, kaikki pankit tekevät nykyään vararikon. Nykyään on aika, jolloin Jumalan suurimmat ihmiset lakkauttavat maksunsa! Siis ensiksi ei teillä olisi ollut mitään hyötyä rahoista, ja toiseksi olisitte ne menettänyt!»

Tämä todistelu on täysin vakuuttanut herra Fialan. Hän luottaa siihen ehdottomasti.

»Vain ystävyydestä olen tuntenut harrastusta teitä kohtaan, Fiala! Sillä teistä en ansaitse mitään. Jumala varjelkoon, saisinpa hävetä. No niin, te olette parhaassa iässä, vielä reipas mies. Teillä ei ole mitään, niinkuin sanotaan, mutta te voitte sillä elää. Oikein hyvin elää. Senhän näkee. Tänään ja huomenna elätätte itsenne ja perheenne. Miksi siis tahtoisitte syödä vaivaiset roponne taikka menettää ne huonoihin korkoihin? Nyt käy kaikki hyvin, mutta entä sitten, hyvä ystävä, kun ette enää pysty ahertamaan? Ja jos käy vielä huonommin…?»

Vanha mies tuntee, että siinä on nähty hänen sisimpäänsä. Hän alkaa kiihkeästi nyökkäillä Schlesingerin sanoihin.

»Mikä silloin tulee eteen, herra Fiala? Mutta siitä olen jo pitänyt huolta. Silloin tapahtuu ihme. Te ette ole ropojanne syönyt ettekä menettänyt niitä pankissa tai säästökassassa. Olette maksanut kohtalaisen vakuutusmaksun. Tutelia antaa omaisillenne, ei kymmentä tai kahtakymmentä prosenttia korkoa, vaan kaksisataa, viisisataa, tuhat prosenttia! Pääoman se antaa teille rovoistanne!!»

Fialan kirkastus on täydellinen. Asiapaperi vapisee hänen kädessään. Kankein kielin hän tahtoo vielä tehdä viimeiset tiedustelunsa:

»Ja koska… maksetaan sitten… ne rahat?»

Asiallisesti, sormeaan kostuttaen, Schlesinger alkaa selailla sopimusta.

»Täällä sen täytyy olla mainittuna… Tässä… Ja sitoudumme, jos kuolema tapahtuu täytettyjen viidenseitsemättä ikävuoden jälkeen…»

Schlesinger kohottaa innostuneena katseensa paperista ja nauraa:

»Nyt olette kuudenkymmenenneljän vanha ja elätte varmaan sadan vuoden ikäiseksi. Ja täytettyänne kuusikymmentäviisi maksetaan jo vakuutusrahat. Vuoden kestävä odotusaika on todellakin hyvin kohtuullinen. Ylipäänsä! Auliita sopimuksia, sen saatte uskoa, tekee nykyään vain Tutelia!»

Portaitten kiemuroita nousevat laahaavat askeleet. Nopeasti pistää Fiala sopimuksen taskuunsa ja häviää asuntoonsa. Herra Schlesinger vetää syvään huokaisten asuntonsa avaimen taskustaan.