NELJÄS LUKU

Aikaa oli kulunut, oltiin jo marraskuussa! Mitään ei ollut tuon nimipäivän jälkeen tapahtunut, mikä olisi ollut niin arvokasta muistiin merkittäväksi kuin rouva Fialan miehellensä valmistama salainen ja juhlallinen välipala.

Joka ilta Klara palasi kotiin suuttuneena kuten aina. Kerta kerralta kasvoi hänen taitonsa panna maailma ja ihmiset yhä uudelleen syytteeseen. Vielä maailman lopun hetkelläkin hän varmaan esittää laskunsa, ja kukapa tietää, suoriudutaanko siitä. Mutta hänen sisarensa oli aikoja sitten sopinut hänen kanssaan ja taisteli hänen puolestaan jokaista vastaan. Herra Fiala taas seisoi päivät pääksytysten kello kahdeksasta aamulla kello kahteen iltapäivällä liikkeensä vetoisessa varastohuoneessa ja merkitsi tahraiseen päiväkirjaan lähtevät ja palautetut tavarat. Kun hän sitten palasi kotiin huoneeseensa, alkoi tavanmukainen kiertokulku, joka päättyi ryhmäkuvan luona. Franzlkaan ei ollut vielä jättänyt järjetöntä paikanhakuaan, joka aina päättyi siihen, että hän kysymykseen: Oletteko terve? jätti vastaamatta. Hämärän tultua hän istui ehdottomasti arkullaan keittiössä.

Vain Schlesinger oli eräänä päivänä kadonnut, ei tiedetty minne.

Kukaan ei voinut havaita herra Fialassa muutosta. Ei kukaan hänen työtovereistaan, ei kukaan vieras, saatikka talon asukkaat. Vain Franzl oli kerran pari silmäillyt tarkkaavasti isäänsä. Hänessä ei ollutkaan mitään erikoista huomattavaa, ellei mahdollisesti lisääntyvää harvasanaisuutta — useina päivinä hän ei ylimalkaan puhunut mitään — ja hänen ryhdissään ilmenevää oudon jäykkää päättäväisyyttä. Mutta kenties Franzlilla oli ollut syynsä silmätä ukkoa kerran pari tarkkaavasti. Oli marraskuu. Ja niin kuin tämän kuukauden eräänä aamupäivänä maalla lähin talo — ei kahdenkymmenenkään askeleen päässä — oli sankan harmaan sumun takia muuttunut epäselväksi ja hävinnyt näkyvistä, samoin olivat herra Fialan kasvot jonkin harmaan sumun hämärtämät ja peittämät.

Silloin tapahtui, että eräänä iltapäivänä naiset eivät olleet kotona. Ja mitäpä olikaan rouva Marie Fialalla ja neiti Klara Wewerkalla pyhäinmiestenpäivänä kotona tekemistä? Molempien sisarten sydämet eivät oikein myöntäneet juhlapäiviksi joulua, pääsiäistä, Vapahtajan ruumiin päivää taikka helluntaita. Vain pyhäinmiestenpäivä oli riemupäivä. Valitettavasti ei heillä Wienissä ollut ainoatakaan omaisen hautaa, jonka olisivat voineet Simmeringin kentällä koristaa kukilla ja kynttilöillä. Niin suuri kuin tämä puute olikin, ei se estänyt näitä kahta juhlan aikaisena aamupäivänä saapumasta Wienin jättiläiskalmiston portille.

Pelkkä ajokin raitiotiellä vaikutti tänään toisin ja kiihdyttävämmin kuin muulloin: kaikissa täyteen ahdetun vaunun osissa heilui kuin näytteille pantuina prameilevia seppeleitä. Takaa, kauniisti kehystäen numeron ja valonheittäjän, loisti jättiläisseppele valkeita astereita hämmästyneitä jalankulkijoita kohti. Näistä rikkaiden loistavista uhreista vainajille halpoihin ikivihreistä lehdistä ja kestävistä tekokukista solmittuihin seppeleisiin asti esiintyi kukkivien uhrilahjojen kaikkia mahdollisia vivahduksia. Itse vaunun sisällä levitti kuolinkasvisto sietämätöntä tuoksua. Sillä hautakukkien tuoksu on niin paksu ja tuntuva, koska ne ovat imeneet itseensä lahoavaisuutta, jota ne selvästi tahtovat salata.

Mutta toinenkin haju ahdisti ahtaan tilan täriseviä seiniä ja ikkunoita. Tämä haju lähti huonosta mustasta kankaasta, joka oli läpeensä kastunut monilla hautakäynneillä, ummehtuneista hatuista, harsoista, kudoksista, suruesineistä, jotka oli säilytetty kuolemantapauksesta toiseen ummehtuneisiin arkkuihin sullottuina; ja kaikkia näitä tuoksuja voimakkaampana nuhan, yskän, kurkkutaudin ja katarrin lemu.

Marie Fialan ja Klaran kiihtynyttä odotukseniloa ei voinut mikään häiritä. Hehän rakastivat kaikkinaista tungosta. Joukkokokoontumiset lupasivat aina hurjia näytelmiä. Ja keskuskirkkomaan edustalla tarjosi tori jättimäisen joukkonäytelmän. Loppumattomissa jonoissa rämisivät, kilisivät, kirkuivat punaiset raitiovaunut paikalle, tekivät käännöksen ja rämisivät, kilisivät, kirkuivat loppumattomissa jonoissa tyhjinä jälleen takaisin päin. Ratsastavat vahdit koettivat turhaan ohjata joukon epäsäännöllistä virtaa uomiinsa. Itsepäisenä ja mielettömänä kuin alkuaine, jommoinen se onkin, se yhä uudelleen pauhasi tukkeutuneita sisäänkäytäviä kohti. Liikennepoliisikaan, jolle kunta nimenomaan oli pystyttänyt tornin, ei voinut muuta tehdä kuin juhlallisilla merkinannoilla hämmentää neuvottomia ajoneuvoja.

Aitauksen takana seisoi tiheä rivistö sairasvaunuja. Kuolleitten vuosimarkkinoilla, runsaasti kävijöitä saavilla sielujen syysmessuilla, on kaikki suurenmoista, ja yhdelle ja toiselle heikolle raukalle taisi siellä sattua tapaturma, niin että hän seuraavalla kerralla ei enää löytänytkään itseään juhlijain joukosta, vaan juhlittavien parista maan alla.

Sisarukset olivat Klaran terävien kyynärpäiden ja armottomien polkimien ansiosta pian tunkeutuneet portista hautuumaalle. He raivasivat itselleen tien kuolleitten hienostokäytävää pitkin, varakkaiden hautakammioiden ylpeilevän esikartanon läpi, astuivat hetkeksi kirkkoon, nopeasti pirskoittaakseen päälleen pyhää vettä, tehdäkseen ristinmerkin ja niiatakseen Jumalalle, vaelsivat kahisevien, lakastuneiden lehtien päällitse puistokujilla ja pyrkivät kauas eteenpäin, sinne, missä hautuumaa levisi kenttämäisenä sumussa ja missä nuoret puut eivät vielä olleet paljoa korkeammat kuin ristien ja hautalaattojen tiheät joukkorivit. Siellä he toivoivat tapaavansa tuttavia, toisia Böömistä kotoisin olevia eukkoja, joiden luo he halusivat tehdä vierailun.

Sillä kaikilla pikkuihmisillä oli tänään vastaanotto. He tekivät toistensa luona suuren kuolinkierron. Pingoitetun hymyilevässä seurustelusävyssä. Tervehdyksiä vaihtaen astuttiin tutun perheen pyhitetylle alueelle. Mielellään ja usein teki kävijä kohteliaan huomautuksen: »Hyvin hän tuossa makaa!» ja sitten kaikki kumarsivat hartaasti ja kohteliaasti, luodakseen silmäyksen ruohoneliöön, joka heidän mielestään ei kätkenyt mitään kammottavaa. Myöskin kakkuja ja liikkiösämpylöitä jaeltiin vierasvaraisesti ja yhteisestä pullosta tarjoiltiin kiertomaljoja. Hautapaikan emäntä hymyili ihastuksissaan, niinkuin olisi kiitetty hänen pöytäänsä ja antimiaan. Hän siveli keveästi kukkalaitetta kädellään, nyppäsi hieman nauhoista ja asetti lamput suoraan, antaakseen kaikelle lopullisen kuosin.

Mutta kaikki odottivat vain suurta hetkeä. Ja pian se tuli, suuri hetki. Usva kävi kahvinruskeaksi ja jähmeäksi, niin että sitä olisi voinut pureskella. Ja kuiskivain kumpujen yllä syttyivät vähitellen. yksi eräältään, himmeät lamput ja kynttilät, lukemattomat, syvyyden salaperäinen ilotulitus, hellän mystillinen juhlavalaistus, ryömien pitkin maata, kaivoslamppuja louhoksen aukolla, turhamielisten muistojen virvatulia, lepattaen syksyn sumussa.

* * * * *

Jotenkin samaan aikaan istui herra Fiala kotona keittiössä ja joi mietoa teetä, jonka Franzl tällä kertaa oli valmistanut. Fialalla oli kuppi polvillaan, ja hän murenteli hiljalleen uneksien leipäpalaa sokerittomaan nesteeseen. Ateria kesti kauan, eikä isä enempää kuin poikakaan puhunut sanaakaan.

Silloin kuului äkkiä Fialan ääni outona ja kovakaikuisena kuin käsky:

»Franzl, mene yleiseen sairaalaan. Juokse Wotawan luo, joka kuuluu hallintooni Tiedäthän! Kysy, onko vapaata vuodetta. Mutta juokse, että pääset pian takaisin… ennenkuin naiset tulevat.»

Franzl ei koskaan ollut saanut isältään mitään tehtävää suorittaakseen. Hän ei pyytänyt pojalta mitään. Ei mitään asialla käyntiä eikä apua. Mutta tällä kertaa hän oli käskenyt lyhyesti ja melkein tylysti. Mutta Franzl ei lainkaan hämmästynyt. Näytti siltä kuin hän jo kauan olisi odottanut tätä tai jotakin tämäntapaista käskyä. Näytti kuin isän käskysanat laukaisisivat kolkon jännityksen, joka heidän välillään vallitsi, toisi ilmi ennen lausumattoman, vapauttaisi hautovan. Kaatuvatautinen otti viittansa ja lähti, hyvästiä heittämättä, taakseen katsomatta.

Mutta Fiala sytytti uudella tavalla lujittunein käsin kynttilän — saiko hän tänään olla niin rohkea? — ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä kertaa hän kieltäytyi kiertokulusta, ei kohottanut kynttilää ihaillen katseltua entisen voima-aikansa kuvaa kohti, vaan istuutui sohvapöydän ääreen ja veti mukanaan tuomansa kalenterin taskustaan. Varovasti hän repäisi lehden toisensa jälkeen koskemattomasta lehtiöstä, huolellisesti syventyen jokaiseen päivään ja sen mustaan tai punaiseen numeroon kuin nämä paksusti painetut päivämäärät olisivat tuoneet mitäkin ihmeellisiä ja tärkeitä tapauksia hänen elämäänsä. Niin hän saapui vähitellen marraskuun juhlaan, jota kuluva päivä osoitti.

Mutta nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään revittävää, kävivät hänen kätensä yhä hitaammiksi; hänen silmänsä tuijottivat useita minuutteja jokaista uutta päivää, joka avautui musta- tai punanumeroisena almanakassa. Lehden kääntäminen kävi hänelle sivu sivulta vaikeammaksi, kuin hänen täytyisi paperipalan mukana kääntää kaikki ajan vaiva ja taakka. Eipä ollut helppo tällä tavalla, yhä vitkastellen, ehtiä joulukuun viimeiseen päivään. Mutta se saavutettiin kuin raskas matkanpää. Lopuksi herra Fiala otti vielä muutamia kuluvan vuoden alkupäiviä ja liitti ne, tuntemattomasta syystä, lehtiökalenteriin vuoden lopun jälkeen.

Paljon aikaa oli tähän kulunut, ja lähtevä ehti tuskin enää pistää pieneen vanhaan käsilaukkuun muutamia matkatavaroita, kun Franzl palasi ja ilmoitti, että herra Wotawa, Fialan tuttava, oli tavattavissa.

He menivät kuuluvin askelin portaita alas ja tulivat kadulle. Poika kääntyi raitiovaunujen pysähdyspaikalle päin. Isä ei välittänyt ajamisesta, vaan lähti mieluummin jalkaisin, astuen vinhaa vauhtia, jota hän huolellisesti piti samana selkärangan yhä pysyessä jäykkänä. Nyt hän alkoi jopa puhuakin, yhtä ja toista, mihin katu antoi aihetta, mutta ei sanaakaan asiaankuuluvaa, ei sanaakaan sairaudesta, sairaalasta, mahdollisista seurauksista ja toimenpiteistä. Vieläpä äidille annettavan tiedonannonkin hän jätti sillensä. Franzl ei myöskään kysynyt mitään isän vointiin kuuluvaa. Keskustelu koski sitä, että 175:es linja tänään sai tulla toimeen vain kahdella lisävaunulla kolmen asemasta, koska kaikki liikenevät vaunut oli ohjattu päähautuumaan linjalle. Se kosketteli myös revittyä katukiveystä, tien lyhentämistä, sitä kysymystä, olivatko kaupat tällä hetkellä auki. Kun molemmat sivuuttivat erään myymälän, pyysi Fiala, että Franzl ostaisi hänelle »Kronen-Zeitungin», ja Franzl osti sen. Mutta isä ei ollut odottanut, vaan astui nopeasti ja tasaisesti eteenpäin kuin hänellä olisi hätä tai hän ei lainkaan voisi pysähtyä.

Pian he olivat Alser-kadulla. He menivät sairaala-alueen pihojen läpi. Eräässä kansliassa he tapasivat herra Wotawan, joka oli entinen virkatoveri valtiokonttorista. Hän tarkasteli Fialaa epäilevin silmin:

»Tulette paikalle kuin husaari ja tahdotte päästä sairaalaan. Hyvä ystävä, nykyään tahtoisivat kaikki ihmiset korvaukseksi nuhasta luonamme kolmen viikon täyshoidon ensiluokkaisen ravintojärjestelmän mukaan. Mikä teitä sitten vaivaa?… Helpoksi ei tämä asia käy. No, saammepa nähdä. Tulkaa mukaan!»

Herra Wotawan mahti auttoi sentään jonkun verran. Vastaanottokansliassa merkittiin Fialan nimi sairaalan luetteloon. Vastaanottokaavake oli täytettävä. Virkailija kysyi syntymäpäivää ja vuosilukua. Samalla hän teki pahantuulisen huomautuksen, että vanhat ihmiset eivät tavallisesti tiedä syntymänsä päivää ja vuotta. Mutta siinä asiassa hän oli herra Fialasta perusteellisesti erehtynyt. Metallilta kajahtavalla, vieraalla äänellä Fiala teki ilmoituksensa ja toisti ne käskemättä, jotta ei mitään erehdystä tapahtuisi:

»Syntynyt viidentenä päivänä tammikuuta 1860 Kralowitzissa Böömissä. Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisestä asunut Wienissä. Nyt Itävallan kansalainen. Katolinen.»

Ankarana hän katseli kirjurin kättä: »Viidentenä päivänä tammikuuta».

Tämän toimituksen jälkeen vietiin potilas lääkärin virkahuoneeseen, jossa hänen vastaanottamisensa piti ratkaistaman. Virantoimituksessa oleva lääkäri oli hyvin nuori mies, joka palveli ensimmäistä vuottaan sairaalassa. Nuorimpana apulaisena hän oli, kuten itse sitä nimitti, »juhlapäivystäjä»; sattui näet niin, että aina kun vapaapäivä viittoili, ohjasi sattuma työjaon valitsemaan hänet.

Herra tohtori Burgstaller makasi sohvalla, tupakanruskettama käsi sammuneine savukkeilleen pitkälle ojennettuna, ja nukkui. Kiusallisen aavistuksen johdosta, että yöllä mahdollisesti usein tulisi häirityksi, hän oli paraillaan »keräämässä unta varastoon».

Fiala astui hänen eteensä samoin kuin sotilaana kolmekymmentä vuotta sitten rykmentinlääkärin eteen, pää pystyssä ja käsivarret housunsaumalla. Herra tohtori Burgstallerin saattoivat sellaiset kohtaukset hämille. Epävarmana hän kierteli miehen ympärillä. Rauhallista lääkärin kylmäkiskoisuutta ei hänessä vielä ollut. Hän näki Fialassa yhden niistä vanhoista vekkuleista, jotka usein pilkkaavat hänen arvovaltaansa. Mahdollista halveksimista estääkseen hän tiuskasi:

»Mikä nyt on? Mitä te tahdotte? Mikä teillä on? Mikä teitä vaivaa?»

Fiala mutisi jotakin ja näytti rintaansa. Tohtori komensi:

»Riisuutukaa!»

Mutta kun hän heti huomasi, että taudin määritteleminen on vaarallisen uskallettua, peruutti hän.

»Pitäkää vaatteet päällänne!»

Mutta jotakin lääketieteellistä täytyi nyt tapahtua. Senvuoksi Burgstaller tarttui Fialan valtimoon. Vanhan miehen valtimo tuntui, jos nuori mies voi kelloonsa luottaa, ylenmäärin kiihtyneeltä. Hän päätti siis, synkästi silmäten häiritsijään, täyttää edelleen velvollisuuttaan ja pisti kuumemittarin Fialan kainaloon.

Odotusaikana hän teki potilaalle tuimia kysymyksiä, joiden piti saattaa huoneeseen kerääntynyt joutilas henkilökunta huomaamaan hänen ylemmyytensä ja lääketieteellinen päättelykykynsä ja kunnioittamaan sitä. Fiala vastaili tasaisesti ja kuuluvasti, osoittaen samaa jäykkää päättäväisyyttä, joka oli jonkun aikaa ilmennyt hänen olemuksessaan.

Vihdoin Burgstaller piti kuumemittaria lampun alla. Silloin hänen kasvonsa saivat äkkiä ihan lapsekkaan tarkkaavaisen ilmeen.

»Mies! Teillähän on 39,3 astetta kuumetta!!»

Ja nyt vasta oikeastaan alkaakin kertomuksemme eräästä kuolemasta. Sillä emme olisi uskaltaneet kuljettaa lukijaa niin synkkään ja kylmäkiskoiseen maailmaan, ellei tapauksellamme olisi erikoisuuttaan.