KOLMAS LUKU

Ensimmäiseksi, kotiin tultuaan, Klara riisuu kengät ja sukat jalasta. Kenkiä säästääkseen hän liikkuu kotona periaatteellisesti vain paljain jaloin. Hänen jalkansa ovat kuhmuiset ja kauhistuttavat. Mitkään muut saapasnumerot eivät sovi näihin jalkoihin kuin sen muodottoman hammaslääkärin, jonka luona hän palvelee. Klara saakin aina periä jättimäisen miehen käyttämät saappaat. Hänen povensa, josta ei vain hän, vaan myöskin vanhempi sisar kerran olivat olleet niin ylpeitä, on kauan sitten kuihtunut ja vienyt mukanaan suurimman osan hänen päänsä hiuksista. Klara ei milloinkaan luovu likaisesta pääliinastaan, joka vinosti solmittuna kiertää hänen kaulaansa. Tämän liinan alla liikkuu pitkillä, luisilla kasvoilla kaikki värit ja ilmeet. Ei kukaan osaa vilkuilla niin herttaisen tekopyhästi kuin hän, kun isäntäväki tapaa hänet pistämässä suuhunsa jotakin katetun pöydän herkkupaloista. Jos jossakin niistä taloista, joissa hän palvelee, katoaa seteliraha tai koriste-esine, ei kukaan niin kiihkeästi ja epätoivoisesti ryhdy niitä etsimään kuin Klara. Ei kenelläkään myöskään ole niin salakavalia raivonpurkauksia.

Klara on kerta kaikkiaan senluontoinen. Hän ei säilytä sydämessään suuria elämänhetkiä eikä niiden valokuvia. Hän ei kaipaa hienoja pesuvaatteita eikä parempia tavaroita. Hänen suuren puuarkkunsa sisältöä, jonka aarteisiin hän joskus viittailee, ei ole vuosikymmeniin purettu. Hän ei milloinkaan tekisi sitä, mitä hänen Marie-sisarensa tänään on tehnyt, salaisen kauneuden kaipuun puuskassa kattaessaan miehelleen nimipäiväpöydän. Sitävastoin aavistelee Klara nyt jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja nuuskii ja vilkuilee:

»Mitä sinä tänään olet keittänyt? Kahviako?»

Rouva Fiala on pahasti pelästynyt ja perin vähä-ääninen:

»Mutta, Klarinka, teetä minä olen keittänyt, heikkoa teetä niinkuin aina!»

Epävarma vastaus herättää Klarassa vaarallisen vihanpuuskan. Hän puristaa huulensa yhteen ja kohdistaa vihansa keittiöön. Kovalla kolinalla hän heittelee esineitä nurkkiin. Hän tempaa liedeltä astioita kuin raivoten erotellakseen oman osansa perheen osuudesta. Sisartansa hän ei enää huomaakaan. Vihdoin hän avaa mukanaan tuomansa mytyn. Sieltä ilmestyy esineitä, nimettömiä, sellaisia, joita muuten löytää vain kaatopaikoista: kaksi kuivunutta omenaa, porsliinisirpaleita, pari, tyhjää sardiinipurkkia, kynttilänpätkiä, savukekoteloita, käärelankaa ja pääasiana vanha, risainen miehenpaita. Kiivaasti Klara latoo saaliin komeroonsa, jota kukaan kuoleman uhalla ei saa lähestyä. Päästäkseen taas sovintoon ja ilmaistakseen ihastuksensa rouva Fiala kysyy näiden aarteiden alkuperää. Vanhapiika puhelee kipakasti:

»Varastanut minä ne olen! Mitä? Olenko minä varas? Sanotko minua varkaaksi, varkaaksi, kun saan lahjoja…»

Hänen suunsa vääntyy väärään, silmät ja nenä käyvät punaisiksi ja kosteiksi; hän päästelee lyhyitä ulvahduksia ja kyyneleitään pyyhkien ja nenäänsä niistellen alkaa valittaa: Hän on muka joutunut pahain ihmisten seuraan. Kauan hän ei enää sitä kestäisi. Kaipa hän jostakin muualtakin makuupaikan löytäisi. Varas hän ei ole, mutta kaikkialla varkaiden ympäröimänä. Tuhlurien ja ylellisten kanssa hänen pitää elää, jotka salaa keittävät kahvia ja leipovat leivoksia, joita hänelle ei anneta, mutta tarjotaan juutalaiselle. Näillä tuhlareilla ei enää ole aavistustakaan elämästä. Mitään nämä ylellisyydessä eläjät eivät ole oppineet näinä vuosina. Tyhmiä ihmisiä, tyhmiä tuhlareita, eivät tiedä, minkä arvoisia tavarat ovat. Kun hän tuo lahjojaan kotiin, nauravat nuo tyhmyrit. Sen hän saa siitä, että on säästäväinen ja tuntee hinnat…

Rouva Fiala, joka hyvin tietää, ettei nyt voi mitään tehdä, hiipii nöyrästi sivuhuoneeseen.

Tuskin Klara huomaa olevansa yksin, kun hän jo hyökkää kätköihin, joissa arvelee piilotettujen makupalojen olevan. Ensi yrityksellä hän jo ne löytää. Kolme leivosta hän ottaa lautaselta, yhden jättää jäljelle. Saaliinsa hän kätkee erääseen tavarakomeroaan kaunistavista sardiinipurkeista. Siellä saavat nämäkin leivokset pilaantua, niinkuin paljon muutakin.

Mutta jotta ei kukaan tohtisi luoda epäluuloisia katseita häneen, päättää hän tänään harjoittaa peloittavampaa diktatuuria kuin tavallisesti. Siinä mielessä hän nostaa uuden melun: hänen arkkuunsa on muka murtauduttu! Hetkisen kestäneen kimakan kiljunnan jälkeen rouva Fiala on saanut itkijän rauhoittumaan, mutta ei vakuutetuksi. Hän arkkuansa ovat saastaiset kädet koskettaneet. Sokeakin näkee sen selvästi nuorista, joilla se on köytetty.

Sillä välin istuu herra Fiala pimeässä huoneessa. Valoa ei sytytetä. Valoa on vain aterian aikana ja nukkumaan mennessä. Ja mihinkäpä hän nyt valoa tarvitseekaan? Ruusunpunaiset onnenpilvet leijailevat yhä hänen päänsä ympärillä. Niin leppoisasti ne kietovat hänet vaippaansa, että hän ei lainkaan enää kuule Klaran tavanomaista riitelemistä. Samalla tavoin tuntee varmaankin se, joka on pelastunut kuoleman vaarasta tai voittanut raskaan vaivan. Sillä Fiala tuntee todella pelastuneensa taskussaan olevan asiakirjan avulla. Mikään peloittava tulevaisuus ei enää uhkaa, eikä salakavala sattuma väijy joka portilla. Lainzin sähköjuna kulkekoon vain rauhassa tietään. Sen kuljettajan ja koneenkäyttäjän näkeminen ei enää sydänpohjia myöten häntä säikähdytä. Turvattu toimeentulo niin monen kauhean vuoden jälkeen — suloisella vetovoimalla se vetää hänet alas nojatuoliin ompelupöydän vieressä.

Ihmiset! Kun asiaa ajattelee, hakevat he kuolemastakin hyötyä! Tällä hetkellä välähtää Fialan mielessä hämmästys, melkeinpä kunnioitus inhimillistä edistystä kohtaan. Franzlin ei tarvitse maata kadulla. Franzlia ei suljeta Steinhofiin. Sehän on pääasia! Vieläkö muuta on toivottavaa! Ei mitään!… Ja kuitenkin! Pieni mitättömyys, mutta suloinen mitättömyys. Ryhmäkuva seinällä on käynyt näkymättömäksi. Fiala ei voi enää nähdä itseään entisessä komeudessaan eikä myöskään varattomia hovineuvoksia, joiden välissä hänen ihanuutensa rehentelee.

Mutta erään toisen hän näkee nyt ihan selvästi, hänet, joka kerran vei hänen paikkansa, ainoan vihollisensa, kaiken vihamielisyyden yhteenvedon, hänet, toimistopäällikön, hänet, herra Pechin! Kunpa herra Pech vain voisi olla todistajana, että vääryyttä kärsinyt kunnollinen ihminen, jonka kuusikymmenvuotiaana täytyi kestää sota ja nälkä, siitä huolimatta kunniallisesti kykenee päättämään päivänsä. Tosin on toimistopäällikkö jo kauan ollut Lainzin asukkaana. Vielä mahtavampia kuin hän, hovineuvoksia ja majureita, kulkee talvisin ilman päällystakkia kalpeina ja arkoina taloissa kerjäämässä. Herra Fiala voisi Marien ja Franzlin kanssa kävellä köyhäinkodin puiston läpi, hitaasti sivuuttaen surkeana penkillä kyyröttävän herra Pechin, ja viitata itseensä ja omaisiinsa: »Katsokaahan!»

Niin onnentäyteinen kuin mielikuva onkin, keskeyttää senkin unelman ulkoa eteisestä paraillaan kuuluva rähinä. Klara lyö pöytään viimeisen valttinsa. Seitsemän paholaisen kaakattava ääni syyttää toisia saman käytävän vuokralaisia siitä, että he ovat ryöstäneet häneltä. Niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista, täytyy useiden vuokralaisten yhteisesti käyttää erästä tarpeellista paikkaa, joka on asuntojen ulkopuolella käytävän päässä. Klara väittää, että hän juuri sieltä löytämässään piilopaikassa aina pitää lipastaan, joka nyt muka on varastettu. Ei mikään paikka talossa ollut turvattu varkaiden käsiltä, ja senvuoksi hän oli valinnut juuri sen paikan. Monet äänet nauravat ja säestävät Klaran kimakkaa diskanttia. Rauhaa rakentava basso tiedustelee hiljakseen, mitä arvoesineitä tuo niin erikoisesti talletettu ja nyttemmin varastettu lipas sisälsi. Klara huutaa:

»Rauhanaikaista käärelankaa!»

Silloin ratkeaa vaarallinen tilanne rajuun riemuun. Rouva Fiala livahtaa huoneeseen puolisonsa luokse. Hän itse kestää valittamatta kaikki Klaran aiheuttamat ikävyydet, mutta kun purkaus tapahtuu käytävässä ihmisten joukossa, silloin hän häpeää sisarensa puolesta, silloin hän tahtoisi mennä piiloon. Hän odottaa nyt, että mieskin kälynsä vuoksi häntä toruisi. Onpa hän valmis hänen torumisiinsa yhtymäänkin, olemaan kinastelematta ja myöntämään hänen olevan oikeassa. Mutta mikä vaivaa Fialaa: hän ei toru, vaan lohduttaa vaimoansa:

»Älä hänestä välitä!»

Hän nousee, seisoo ryhdikkäänä ja juhlallisena kuin nuorukainen, kuin muinoin valtiokonttorin portinvartija. Hän levittää pimeässä paperin, kuin lukeakseen jotakin vaimolleen, tarttuu hänen vanhaan käteensä, ja vaiteliailta huulilta valuu sanoja, vaikka ne ovatkin ainoastaan Schlesingerin sanoja. Hän ilmaisee nyt kaikki vaimolleen. Vakuutuksen salaisuuden ja ihmeen. He molemmat ovat pelastettuja kaikiksi ajoiksi. Hänen kuolemansa jälkeen maksetaan Marielle omaisuus, pääoma, kaksisataa, viisisataa, tuhannen prosenttia vanhasta asunnosta ja tarpeettomista huonekaluista saadun mitättömän summan sijaan.

Tämä on todella juhla- ja nimipäivä. Eipä Marielta silloin puuttunut syvempää aavistusta, kun hän levitti pöydälle punaisen kahviliinan. Mutta nyt hän itkee. Hän itkee vähemmänkin suurissa tilaisuuksissa. Mutta tämmöiset ilokyynelet ovat harvinaisia:

»Rakas mieheni!» nyyhkyttää hän.

Mutta jo hetken kuluttua Klaran sisar tekee läheisen kysymyksen:

»Ja koska… maksetaan… ne rahat?»

Hyvä vain, että nyt on pimeä. Mutta Fialan mielestä hänen vaimonsa uteliaisuus on luonnollinen. Niinpä hän lausuu ulkomuistista:

»Jos kuolema sattuu täytettyjen viidenseitsemättä vuoden kuluttua…»

Ja itsetietoisena kuin täysivaltainen testamentintekijä hän komentaa:

»Franzl, kuuletkos, jää tänne! Franzl ei joudu pois kotoa!»

Franzl on paennut tätinsä huutoa. Hän seisoo portin edustalla ja katselee tylsänä katua ja kaupunkia, joka nukkavieruna ja pitkän kärsimyksen rasittamana, huonosti valaistuna, vaipuu yön helmaan. Epäystävällisesti ja terävästi kilahtavat raitiovaunujen kellot. Wienin sisäosiin menevät vaunut ovat tyhjiä, palaavat tupatentäysi. Franzl on väsynyt. Kaiken päivää hän on kierrellyt työttömien tiedonanto- ja paikanvälitystoimistojen vaiheilla. Hän tietää kaiken kuljeskelunsa olevan järjetöntä, mitään työtä hän ei löydä. Mutta hän kuluttaa sillä aikaa, pitkää, pahaa aikaa. Vaihteessa, josta vaunut kääntyvät laitakaupungille, kiljahtaa eräs vaunu kuin kidutettu eläin. Silloin värähtää Franziinkin heikkomielisten aivojen läpi raju kouristus. Kysymykset, kauheat peruskysymykset pyrkivät ilmoille! Mutta voimat eivät riitä edes muovailemaan kysymyksiä, edes siihen kysymykseen, minkätähden hänen täytyy elää! Miesparan valtaa halu juosta laitakaupungin läpi kaupungin ulkopuolelle, ja edelleen, juosta, yhä juosta ulos yöhön, kunnes ruumis hengetönnä luhistuu maahan.

Mutta yrmeänä Franzl hiipii vain takaisin kotiin. Liian hyvin hän tuntee tuon kirotun vapaudenhalun, joka aina ennustaa taudinkohtausta.