ENSIMMÄINEN LUKU

Huoneistoon kuuluu kamari, keittiö ja sivuhuone Josefstädter-kadun talon neljännessä kerroksessa, kaupungin laidassa. Aviopari Fiala nukkuu sivuhuoneessa, Klaralla, rouva Fialan sisarella, on olkivuoteensa keittiössä, jossa tuskin olisikaan tilaa toiselle vuoteelle, ja Franzl saa nukkua kamarissa vahakangassohvalla. Tämä huone ei ole kadun, vaan avaranpuoleisen pihan puolella. Mutta vaikkei tuo valoa levittävä piha juuri tuotakaan kunniaa nimelleen, vakuuttavat kärsivällisemmät asukkaat, että sen satumaisessa syvyydessä menestyy akasiapuu ja asuinhuoneet senvuoksi ovat tosin pimeitä, mutta rauhallisia. Tänään muuten, kun raikas talvi täyttää kadut, on aurinko pujahtanut sisään ja heittänyt seinälle pari hehkuvaa valokiehkuraa juuri samalla hetkellä, jolloin herra Fiala astuu huoneeseen.

Vuokralainen katselee huonettaan jokseenkin tyytyväisenä. Muiden laita on huonommin. Kuinka moni saa maata suorastaan kadulla! Vieläpä herrasväkeä, joka oli ollut paljoa ylempänä kuin hän: virkamiehiä ja majureja! Mitä kaikkea näinä vuosina onkaan tapahtunut, kuka sen ymmärtää?! Pitää vain kestää, muuta mahdollisuutta ei ole. Ja onni on, että vielä kuusikymmentäneljävuotiaana saa olla jossakin toimessa. Se on tosin vain puolenpäivän työtä, mutta liike vähentää joka päivä henkilökuntaansa. — Jumalan kiitos, varastonhoitajan palkka on liian pieni vähennettäväksi! — Kaikkihan käy vallan hyvin. Kuusikymmentäneljävuotias ukko ja kuusikymmentäkaksivuotias eukko eivät ole pahoin nälkäisiä. Klara-raukka ravitsee itsensä niissä taloissa, joissa hän palvelee. Surettaa vain Franzlin kohtalo.

Herra Fialan ajatuksenjuoksu, öin ja päivin sama, on päässyt päätökseensä. Ja nyt hän ryhtyy tekemään samaa, mitä hän aina tekee tullessaan kotiin ja astuttuaan kamariin. Ensiksi hän menee piippupitimen luo. Hän koskettaa kädellään porsliinipesää. Koskaan hän ei ole polttanut piippua eikä mitään muutakaan. Piippupidin on lahja eräältä entiseltä esimieheltä, joka siten oli tahtonut vapauttaa asuntonsa pahaenteisistä tupakka- ja koristekapineista. Herra Fiala tuntee iloa koskettaessaan piipun kiilloitettua pintaa. Se tuntuu niin arvokkaalta ja mieluisalta. Sivelevä käsi koskettaa parempia kauan sitten unohtuneita aikoja.

Piippupitimeltä ukko kääntyy akkunan ääressä olevaa pöytää kohti. Se on näköjään ompelupöytä, jonka tarkoituksenmukaisuutta kaikenlaiset rohkeat arkkitehtuuritemput hämmentävät. Niinpä päätyvät levyn neljä reunaa neljäksi satueläimeksi, jotka ovat mursujen tai goottilaisten delfiinien näköisiä. Mutta pöydällä ei ole ompelutarpeita, vaan kirjoitussalkku ja sen vieressä imuri. Tähän imuriin nojautuu herra Fiala kevyesti, ikäänkuin tästä sivistyneestä esineestä huokuisi jotakin lohtua, joka häntä aina virvoittaa.

Kahdesta nojatuolista ompelupöydän kummallakin puolella hän sensijaan ei välitä. Sillä hän seisoo nyt ylpeänä astiakaappinsa edessä. Sitä hän ei ole luovuttanut muita tavaroita myytäessä. (Ennen oli Fialan perheellä ollut neljä kalustettua huonetta, joista he antoivat kaksi vuokralle.) Tuo kaappi on katselemisen arvoinen. Pylväineen, päineen, torneineen se seisoo tuossa kuin linnoitus. Se on vielä rikkaan sokerileipurintalon perua Kralowitzista, josta hän on tuonut vaimonsa. Kellä on tämmöinen kalleus omanaan, se ei ole hukassa. Jos hän olisi sen myynyt, olisi myynnistä hyvinkin karttunut pari miljoonaa kruunua lisää. Mutta tahtoohan sitä sentään pysyä ihmisenä. Hänen entisen asuntonsa myyminen oli tosin tuottanut kauniit rahat, Jumalan kiitos!

Mutta kuka näinä aikoina voi luottaa rahaan? Niin tyhmä hän ei ollut, että tyhmän vaimonsa neuvon mukaan olisi pannut rahansa säästöpankkiin. Olihan hän saanut kokea, minkä arvoisia hänen kaksi säästöpankkivastakirjaansa olivat! Jos viimeinenkin menisi hukkaan, millaiseksi kääntyisi silloin tulevaisuus, kuinka kävisi vaimon, kuinka Franzlin!? Marie joutuisi Lainzin köyhäintaloon, poika Steinhofin laitokseen! Herra Fiala tietää sangen hyvin, mitä se merkitsee. Eivätkö vanhemmat ihmiset aina ole kuiskailleet köyhäintalon kärsimyksistä? Elämä kuuluu siellä olevan niin kauheata, että vanhat ihmiset hyppäävät ikkunasta lopettaakseen itsensä! »Yötä päivää kulkevat ruumisvaunut edestakaisin.» Vaikkapa nämä olisivatkin vain typeriä juoruja on ja pysyy köyhäintalo häpeänä. Vanhemmilleen, jotka olivat olleet kunniallisia ihmisiä ja omistaneet jotakin, hän ei tahtonut tuottaa tämmöistä häpeää. Hän ei ole koskaan ollut kerjäläinen, ja hänellä on aina ollut syömistä. Hänen perheensä ei saa päättää päiviään Lainzissa!

Nyt on Fiala, rustottuneilla käsillään kalleutensa reunaa pyyhkäisten, ajatuksissaan päässyt salaisuuteensa saakka. Herra Schlesinger on näyttänyt hänelle tien, herra Schlesinger, »Tutelian» vakuutusasiamies, entinen maanmies ja monivuotinen naapuri. Fialan tyytyväinen mieliala johtuu siitä salaisuudesta, joka hänellä on Schlesingerin kera yhteisesti. Tyytyväisyyteen on tosin sekaantunut hieman levottomuutta. Mutta hänen päänsä on väsynyt ja pehminnyt, Schlesingerin suu sensijaan liukas ja harjaantunut. Ja sitten, onko totisesti helppoa säilyttää naisilta salaisuus? Schlesinger on ollut oikeassa: ei saa antaa uskotella itselleen mitään! Pahinta naisissa on heidän epäluulonsa.

Herra Fiala tempautuu irti kalleudestaan lopettaakseen tavanomaisen kierroksen huoneessa siellä, missä hänen sydämensä paraiten viihtyy, kun hän on yksin.

Verrattain matalalla riippuu jättiläissuuruisten hyönteisten siipiä muistuttavien, lasimaisen ruskeitten lehtien peittämien ikivanhojen oksien ympäröimä ryhmäkuva. Kultakirjaimin on siihen painettu: »Herra Karl Fialalle, valtiokonttorin virkamiehiltä, Wienissä 1910.» Tämä ei ollut mikään tavallinen lahja, sillä esimiehet eivät suinkaan pitäneet tapana antaa valokuvaansa alaisilleen. Onkohan useinkaan tapahtunut, että nuo molemmat pahantuuliset hovineuvokset kärsivällisesti hymyillen ja suopeasti ovat sellaista tarkoitusta varten luovuttaneet kasvonsa valokuvattaviksi? Mutta tämä kunnianosoitus ei nyt huumaa herra Fialaa. Tämän valokuvan kautta saamaansa hyvitykseenkin hän kiinnittää tavallista vähemmän huomiota. Toimistopäällikkö Pech on varmaan ollut syynä hänen ennenaikaiseen eläkkeelle joutumiseensa. Kuka tietää, vaikkapa herra toimistopäällikkö silloin olisi halunnut omalle suojatilleen hankkia paikan!? Viisikymmenvuotiaana siirtyy kuitenkin vain pakosta eläkkeelle. Ja jos hän silloin tosiaankin olisi ollut niin sairas, olisiko hän vielä tänään hengissä? Olisikohan lääkäri, jonka luona hänen eilen Schlesingerin vaatimuksesta oli täytynyt käydä, mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen julistanut hänet muuten terveeksi? No, Jumala ties vaikkapa Pech, tuo häijy ihminen, suosikkeineen olisi vaipunut syvemmälle kuin hän!

Mutta nämä asiat vaivaavat tällä hetkellä perin vähän jäähyväislahjakuvan katselijaa. Hän on syventynyt kiihkeästi tarkastelemaan henkilöä, joka uhkeana ja mahtavana istuu molempien laihojen hovineuvoksien välissä. Tällä henkilöllä yksin koko kuvassa on päähine päässä, vieläpä suuri, hopeanauhoin koristettu kolmikolkkahattu. Lisäksi hänellä on päällään paksut, nyöritetyt turkit, jotka laajentavat hänen arvoaan kaksin-, kolminkertaisesti. Turkin hihansuut ovat kultanauhoin reunustetut kuin kenraalilla. Sitäpaitsi on paksuhansikkaisissa käsissä pitkä, musta sauva, jonka päässä on hopeapallo. Kerta kaikkiaan muistuttaa tuo henkilö komeata kuvaa eräästä toisesta ja kaikkeinkorkeimmasta henkilöstä, joka noina ankarasti säännösteltyinä aikoina oli hallinnut maata. Oliko moinen mies muka silloin sairas? Hän, joka rauhallisena ja arvokkaana astui ovenvartija-aitiostaan esille valppaana täyttämään melkein koko virastorakennuksen portin? Hän, jonka yksinäiseen korkeuteen ohikulkevat koululapset vain arasti katsahtivat, hän, joka jo tunsi tulleensa loukatuksi voimassaan ja kunniassaan, jos joku asiakas hänen ollessaan virantoimituksessa häneltä kysyi porrasta, kerrosta tai toimistoa? Hän, joka antoi tiedoituksensa jäisen jäykällä äänellä, ensin tuskaisen säälivästi tarkasteltuaan kysyjää?

Herra Fiala nauttii tämän mahdin jälkimausta. Hän ei ajattelekaan panna kuvan edessä seisovaa kulunutta ihmistä minkäänlaiseen yhteyteen tuon muinaisen loistoilmiön kanssa. Loistoilmiö ja nykyinen varastonhoitaja, joka tutisee senaikaisessa paikatussa nutussa, ovat kaksi eri ihmislajia. Samaa on vain se, että molemmilla olennoilla vielä on samanlainen partakuosi! Mutta kuka uskaltaisi verrata virkapukuisen tuuheata, itsetietoista keisaripartaa nöyriin harjastupsuihin oikealla ja vasemmalla, jotka nyt ohuina ja harmaina riippuvat poskilta?

Fiala itse vertailee kaikkein vähimmin. Hän vain katsoo herkeämättä. Kuva on alttari. Siitä uhkuu voimaa ja iloa. Senpä vuoksi hän häpeääkin itseään ja pelkää alati, että hänet yllätettäisiin alennustilassaan. Tänäänkin ja nyt hän kääntyy arasti ympäri, nähdäkseen, ettei ovi keittiöön äkkiä avautuisi.

Ja nyt vasta hän huomaa, että hänen huoneessaan on tapahtunut juhlallinen muutos. Sillä vahakangassohvan edessä oleva pöytä on verhottu. Verhottu hienolla punaisella kahviliinalla. Lautasliinatkin ovat paikoillaan ja kauniit, anopille, kralowitzilaiselle sokerileipurille, kuuluneet kahvikupit otetut esille.

»Missä ne naiset lienevätkään tuota liinaa piilotelleet?»

Sentapainen kysymys on vähällä herätä Fialassa. Mutta se ei herääkään, vaan mieluisain tunteiden pilvi, punerva kuin kahviliina, piirittää hänet. Sellaistahan on aina ollut, sunnuntaisin, ennenkuin sota syttyi. Mitä on siis tapahtunut? Nuo kupit, nuo lautasliinat, tuo pöytäliina — sehän on ryhmäkuvassa esiintynyt miehen uudestisyntyminen kaikessa turkiksilla reunustetussa voimassaan. Herra Fiala, yhäti ymmällä ja rusopilvien piirittämänä, heittäytyy uskomattomana unelmain valtaan. Salaisuus, sopimus, Schlesingerin aikaansaama ja lääkärin mahtisanalla vahvistettu, kohottaa hetken leppoisaa mielialaa. Niinpä voi kuitenkin toivoa säädyllistä loppua. Kaikki on paikallaan, vieläpä hieno pöytäkalustokin. Sen siroudessa on säilytettynä mennyt aika, jolloin hän terveenä ja suurena seisoi portilla, jolloin kaikki oli mukavaa eikä kukaan ihminen tuntenut puutetta. Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla sellaiseksi kuin on ennen ollut. Köyhäinkoti ei enää luo varjoa tielle, ja Franzlilla tulee aina olemaan niin paljon, ettei hänen tarvitse joutua laitokseen.