KUUDES LUKU

Ihme tapahtui senjälkeen kun Fialalle jo oli annettu kuolinsakramentti. Hän oli ottanut sen vastaan täydessä tajussa, kuitenkin kylmän asiallisesti kuin lääkkeen, vaikkapa taivaallisen. Yöllä senjälkeen näytti kuolinkamppailu alkavan, ja vastuunalainen lääkäri antoi määräyksen, että hänen piti antaa kuolla rauhassa. Seuraavaan keskipäivään asti ehkä kestäisi, kunnes tulisi loppu. Nyt oli toinen joulukuun viikko. Fiala jätettiin rauhaan, ja aamupäivätarkastuksellaan professori ei luonut kuolevaan enää katsettakaan.

Päivällisaterian jälkeen hoitaja meni vihdoin huoneeseen katsomaan, voitaisiinko noutaa apulaislääkäri toteamaan kuolema. Mies ei pitänyt sellaisista kiusoista ja oli päättänyt määräyksen mukaan toimittaa — ruumiin niin pian kuin mahdollista niskoiltaan.

Todellakin hän astui kymmentä minuuttia myöhemmin apulaislääkärin huoneeseen, mutta ilmoitti, että potilas ei ollut kuollut, vaan istui omin neuvoin vuoteessa ja oli kuuluvalla äänellä pyytänyt maitoa. Lääkäri suuttui aika lailla kuolevan uppiniskaisuudesta. Tietenkin sattui monesti erehdyksiä aikamäärissä. Mutta mielihyvää ei sellainen luonnon epätäsmällisyys kuitenkaan voinut herättää. Apulaislääkäri oli sennäköinen kuin korkea virkamies, joka on jonkun asiaa käsitellessään tehnyt itsensä syypääksi muotovirheeseen ja sitten esiintyy huolettoman torjuvasti, jottei osoittaisi minkäänlaista hämmennystä. Hänestä tuntui kuin ei ainoastaan lääketiedettä, vaan suorastaan lääkärin arvovaltaa olisi häväisty.

Tietysti hän ei tavannut kuolevaa istumassa vuoteessa, — siitä oli hoitaja varmaan nähnyt unta — mutta hänen täytyi myöntää, että selvä ääni pyysi maitoa. Hän mukautui heti uuteen tilanteeseen. Tosin oli harvinainen tapaus, että niin iäkäs ihminen tahtoi uudelleen palata ihan Hadeksen porttien edustalta, mutta siitä syystä se olikin erikoinen tapaus, ja »tapauksesta» voi loukattu arvovalta saada myös korvausta.

Tohtori — vain sivumennen mainittakoon, että hänellä oli edessään loistava virkaura ja toivo päästä vuoden kuluttua dosentiksi — antoi murahtelevalla äänellä kaikenlaisia rohkaisevia kehoituksia ja reipasta lohdutusta, kuten hän muuten kohteli vain yksityispotilaitaan. Hän totesi, että hengitys, sydämentoiminta, ruumiinvoimia, joskin hajoamisen äärimmäisellä rajalla, kuitenkin vielä oli jäljellä, ja että päällepäätteeksi silmäterät vielä tarkasti vastasivat kiihoittimiin, ja kieli puhui, ettei aistimuksia siis vielä voitu pitää hämmentyneinä. Tulevassa dosentissa heräsi miellyttävä uteliaisuus, tieteellinen pelihimo, ja samalla kun hän merkitsi paperille melkein intohimoisesti kaikenlaisia lievitys-, vahvistus-, virkistys- ja kiihoitusaineita ja niiden ohjeita, risteili hänen päässänsä omituisia ajatuksia julkaista tätä tapausta koskevia tutkimuksia. Hän oli nuori, ja hänen mielessään olivat kirjallinen ja käytännöllinen kunnianhimo vielä tasapainossa.

Seuraavan viikon aikana näytti todellakin kuin viisaiden ruiskeiden, vahvistus- ja ravitsemismenetelmien avulla kuolemaan tuomitun elämää voitaisiin pitentää, vieläpä pelastaakin hänen henkensä, kun hänen tautinsa tunnusmerkitkin näyttivät heikkenevän. Harhaluulo päättyi siihen, että muutamia päiviä ennen joulua ilmaantui yleinen myrkytys: verenmyrkytys ja sykkivän sydämen lahoaminen.

Ja nyt tuli Fialan elimistöstä todellinen »tapaus», joka herätti suorastaan kummeksivaa huomiota. Sillä vieläkään hän ei kuollut.

Päivästä päivään kasvoi lääkärien harrastus, ja joka aamu julkaistiin käytävillä tiedoituksia, ikäänkuin kuoleman kanssa taistelevana ei olisi herra Fiala, vaan joku tämän maan sankari. Yksityiskohtiakin kuunneltiin mitä hartaimmin ja kerrottiin edelleen:

Potilas kuului suurimpiakin tuskia kärsiessään kieltäytyvän ottamasta morfiinia. Niinä hetkinä, jolloin hänen tajuntansa oli hämmentynyt, hän pyrki ylös vuoteesta ja näytti etsivän jotakin. Ravinnosta hän ei koskaan kieltäytynyt, vaikka hänen sisustansa nykyisin oli vain pelkkänä haavana ja kuohuvana mätäpesänä. Näihin tosiasioihin sekoittui luonnollisesti myös taruja, jotka hoitohenkilökunnassa herättivät erikoista vastakaikua. He väittivät tuolla kurjimmalla olevan Herkuleen voimat. Eräältä hoitajattarelta hänen sanottiin melkein musertaneen nivelen luurankokätensä puristuksella, ja hoitajatar itse muka voi sen koska tahansa todistaa.

Herra Wotawan, joka oli niin monta vuotta tuntenut tämän potilaan, täytyi tuon tuostakin pudistaa päätään:

»Ihme ja kumma: Tohvelisankari! On aina pelännyt naisiansa! Eikä halua kuolla!»

Mutta palava ja lahoava liha makasi tietämättä maineestaan, kuolinkamppailun museoesineenä. Mielellään olisivat sääliväiset ihmiset antaneet hänelle, mitä puuttui. Mutta tajuttomassakin tilassa hän huitoi ympärilleen tuntiessaan morfiiniruiskun lähellään.

Aamupäivän kuluessa ei tämän museoesineen huone ottanut tyhjentyäkseen. Uteliaita, sairaalaveljiä, lääkäreitä tuli ja meni. Professorejakin kävi siellä ylioppilaineen, koettaen määritellä tätä erikoislaatuista kuolemankamppailua. Myöskään mielisairaslääkärit eivät jääneet tulematta vilkaisemaan Fialaa, todetakseen, eikö hänen houraileva suunsa toisi mitään käyttökelpoista ilmi niin vitkaan kuolevan sielun syvimmistä pimennoista. Tässähän saatiin katsella kuolemaa ikäänkuin ajan suurennuslasilla.

Siihen aikaan oli yliopiston opettajana eräs vanha herra, skandinavilainen, nimeltä Cornelius Caldevin, hyvin suosittu ja paljon käytetty sydäntautien erikoislääkäri. Hänen tapansa oli antaa potilailleen käsittämätöntä rohkeutta, riippumatta siitä, oliko heidän tilansa hyvä vai huono. Tämä rohkaiseva kyky oli Caldevinissa varmaankin sielunhoidollinen lahja. Sillä todellisuudessa hän oli lääketieteen alalle joutunut jumaluusoppinut, ja tämä lannistettu jumaluusoppinut alkoi esiintyä iän mukana. Virkatoverit hymyilivät hänen jonkinlaista mielenylennystä ja hurskautta vihjaaville puheilleen, ikäänkuin hän olisi tekopyhä. Mutta hän oli taitava taudinmäärittelijä, erikoiskyky alallansa ja tuloksellinen tutkija, mitä kokenein lääkäri, niin että kernaasti annettiin anteeksi hänen »epätieteelliset» sivuhuomautuksensa.

Myös Caldevin tuli muutamien ylioppilaiden kera Fialan vuoteen ääreen. Ja tavallista kauniimpi oli hänen eleensä, kun hän laski kätensä viheliäisen miehen otsalle, jolta hän nosti sen vasta lähtiessään. Hän puhelikin hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka tässä huoneessa oli yleisenä tapana puhella äänekkäästi, koska ei luultu huoneessa olevankaan kuulevia korvia.

Näin puheli Caldevin, sikäli kuin hänen sanojansa saattoi erottaa, sillä hän ei ainoastaan kuiskannut, vaan hän puhui epäselvästi ja katkonaisesti:

»Katsokaahan nyt… hyvät herrat Katsokaahan nyt tätä sydäntä!»

Ja hän kuunteli valtasuonta:

»Hyvä, se toimii vielä… Vähän vielä toimii… Hyvät ystävät… Ihmissydän … Se ei ole vain… No niin… Anatominen sydän… Toimiva elin… Kone, niinkuin olemme oppineet… Kampeen kiinnitetty elämä, riippumaton tahdosta… ja niin edespäin… Hyvät herrat… Meissä on jotakin… mikä on sydämen kuningas.»

»Herttakuningas!»

Muuan julkea ääni ylioppilaiden joukosta oli sepustanut tämän sukkeluuden. Vanha herra vaikeni äkkiä nolostuneena. Lisäksi hän oli kohdannut tuon toimeliaan apulaislääkärin katseen. Se hämmensi häntä eikä hän enää voinut sanoa sanaakaan.

Mutta apulaislääkäri tunsi selittämätöntä raivoa ja sähisi itsekseen:

»Pölkkypää.»

Samaan aikaan astui kaksi nuorta miestä portista Alser-kadulle: ne olivat tohtori Burgstaller, sama, joka pyhäinmiestenpäivänä oli ottanut Fialan vastaan sairaalaan, ja hänen kurssitoverinsa tohtori Kapper. He päättivät mennä tavalliseen kahvilaansa. Kapper maistoi pari kulausta tilaamastaan maidosta:

»Inhoittava juttu tuon kuolemattoman tapaus!»

Burgstaller oli yhtä mieltä toverinsa kanssa. Toisetkaan ihmiset eivät kuolleet tiedekunnan käskystä. Kapper tunsi tulleensa väärin ymmärretyksi:

»Kuuleppas! Minä tarkoitan jotakin muuta. Katsohan oikeata köyhälistöä kuoleman hetkellä. Se on yksinkertaisesti ylentävää. Heillä ei ole pelkoa eikä mitään vaatimuksia. Asia on loppuun käsitelty. He ovat alistuvia, tyytyväisiä, rauhallisia. Kaikki proletaarit kuolevat samalla lailla. Vain poroporvarit kuolevat kukin tavallaan. Pienimmätkin. Kullakin poroporvarilla on oma tapansa haluta välttää kuolemaa. Se johtuu siitä, että hän pelkää kadottavansa elämän mukana jotakin muutakin. Pankkitilin, rasvaisen säästökassakirjan, arvossapidetyn nimen, tai huojuvan sohvan! Sanalla sanoen: Porvari on se, jolla on jokin salaisuus…»

Kapper katsoi hämmästyneenä ja riemuissaan eteensä. Hänen oli onnistunut lausua hämärä, mutta sattuva mietelmä. Burgstaller siemaisi toisen konjakkilasinsa, ennenkuin huomautti:

»Huomio, Kapper! Sinä joudut politiikan pyörteisiin, mutta ryhtyisimmekö riitelemään jo kello yhdeltätoista?»

»Se ei ole lainkaan poliittista!»

»Sitten se on kirjallista! Ja siitä minä en ymmärrä mitään.»

Selitykseksi mainittakoon, että nuori tohtori Kapper oli julkaissut useita kynänsä tuotteita radikaalis-kaunotaiteellisissa aikakauskirjoissa. Loistavatyylisiä, hyvin sorvattuja ajatustuotteita. Burgstaller katsoi ystävällisesti häntä silmiin lausuessaan:

»Ystäväni, sinähän puhut jo kuoleman moraalista! Minä puolestani olen tähän mennessä havainnut, että todella vastahakoisesti kuolee vain yksi ihmislaji. Tahdotko tietää, mikä? Te juutalaiset!»

Kapper katsoi maitoonsa. Hänellä ei nyt ollut halua tarttua tähän puheenaiheeseen. Ja mitähän Burgstaller siitä ymmärsikään. Eipä silti, että hän, Kapper, olisi halunnut väistyä! Se ei ollut hänen tapaistaan! Hän oli merkinnyt kaikki kirjoittamansa oikealla etunimellään »Jonas», vaikka väännös »Josefiksi» oli kyllin helppo. Välinpitämättömästi hän siis sivuutti Burgstallerin hyökkäyksen ja alkoi kertoa siitä, mikä oli tarttunut hänen mieleensä:

»Eilen olin itse kymmenen minuutin verran sen Fialan luona. Minun on tehnyt mieleni tarkata tätä tapausta. Pikku poroporvari! Ei mitään muuta kuin ummehtunut pieni poroporvari! Mutta pään hän on saanut. Michelangelo, ajattelen, ja että pienimmätkin poroporvarit tässä tilanteessa käyvät 'plastillisiksi'. Silloin hän, luonnollisesti houreissaan, alkaa puhua. Ja mitä hän sanoo! Ihan jäykistyin, kunniasanallani!»

Burgstaller joi kolmannen konjakkinsa.

»Näin hän sanoi: "Se on täytetty! En voi vannoa, kuuluiko se oikeastaan 'täytetty' vai 'täyttynyt' vai 'täyttymys'." Samapa se, mutta sata kertaa hän korisi: 'Se on täytetty!'»

Silloin Burgstaller iski suuttuneena kämmenellään pöytään:

»Akka, pidä jo suusi! En tahdo kuunnella sisarten juoruja enkä hoitajain satuja! Minä tahdon rauhaa! En tahdo tänään enää kuulla mitään tuosta kauheasta sairaalasta. Katsohan mieluummin ulos!»

Ja todellakin! Kadulla vilisi elämä… Ei lumi eikä loka estänyt liikennettä. Ja elämä oli pukeutunut satojen polviin saakka paljaiden naissäärien muotoon, joiden uhkean lämpimässä sävelessä Burgstaller väräjävin huulin riippui kiinni. Hänen ei tullut mieleensäkään puhuessaan kääntää tästä näystä päätänsä:

»Mitä sinä teet tänä iltana?»

»Minäkö? Tänä iltana? Kuinka niin?» Burgstaller kurkisteli yhä ikkunasta.

»Mies! Oletko hullu? Onhan nyt Sylvesterin päivä! Terve, voitto ja kosto! Huomenna en ole juhlapäivystäjänä, Kapper! Tiedätkö mitä? Tule mukaan tänä iltana!»

Mutta tohtori Kapper loi kopeana ja synkkänä silmänsä maahan:

»En voi. Minun pitää tehdä työtä.»

* * * * *

Näinä päivinä rouva Fiala mielellään pakeni keittiönsä yksinäisyyttä. Hän kävi naapurien luona, istui talonmiehen vaimon luona, ja mitä enemmän hän sai sääliä osaksensa, sitä enemmän hän itki. Kaikille hän kertoi kauheista elämyksistä, jotka öin päivin kohtasivat häntä. Kerran oli hänen miehensä hattu katsellut häntä ikäänkuin hurjin silmin. Toisen kerran oli ukon takki riippunut paikallaan liikkumattomana ja tyhjänä, mutta äkkiä muutti nuhteleva takki muotoaan, ja hän oli mennyt tainnoksiin. Ja vainaja oli myöskin »ilmestynyt» hänelle.

Tästä näkee, että pitkän ja merkillisen kuolinkamppailun vielä kestäessä rouva Fiala luuli miehensä jo kuolleen. Toisin ajoin hän katseli pilkallisesti ihmisiä ja huusi riehaantuneena, että saataisiin vielä nähdä, että hänen ukkonsa hyvinkin voisi parantua ja tehdä koko ilkeälle maailmalle kepposet. Mutta millainen hänen mielialansa olikin, hän itki, itki koneellisesti ja säännöllisesti.

Vähemmän säännöllisiä ja ajan kuluessa yhä harvinaisempia olivat hänen sairaskäyntinsä. Eihän hän voinut auttaa, matka oli pitkä, hän vanha, raitiovaunussa ajo kallis; ruuan viemisessä ei ollut mitään järkeä, ja ennen kaikkea, miehen näkeminen järkytti häntä niin syvästi, että hän itse joka kerta surusta sairastui.

Kolmesta omaisesta siis vain Franzl vietti yöt päivät sairaalassa. Alussa oli tahdottu ajaa hänet pois, mutta hän ymmärsi tehdä itsensä hyödylliseksi, ja niin ottivat hoitajat, kun tultiin tarkastamaan, hänet suojelukseensa.

Oli onni, että Fialan palkka maksettiin edelleen ja liike omasta aloitteestaan oli lähettänyt lahjana kolme miljoonaa. Vanha rouva käytti ajatuksissaan jo osan noista rahoista hautajaiskuluihin. Sillä olihan selvää, että hänen miehelleen kuului kaunis kolmannen luokan hautaus ja että hänen hautansa ajan vaikeuksista huolimatta oli merkittävä.

Ikävä kyllä olivat rouva Fialan henkiset kyvyt yhtä lyhytnäköiset kuin hänen silmänsä pitkänäköiset ja lukemiseen mahdottomat. Nyt, kun hän eli yksinään Klaran kanssa, kun hänen ei enää tarvinnut puolustaa sisartaan, nyt kasvoi hänessä sanomaton pelko ja avuton viha Klaraa kohtaan: sillä sen hän ainakin tajusi, että hän nyt oli turvatonna ainaiseksi joutunut tuon ilkimyksen valtaan.

Tähän saakka hän ei vielä ollut paljastanut Klaralle salaisuutta. Mutta niin vaikea oli saada selvää konekirjoituksesta, niin vaikea ymmärtää »Tutelian» moniehtoista kieltä. Tuntikausia hän istui keittiössä tavailemassa. Mutta kuinka hän nykikin silmälasejaan ja puhdisteli niitä esiliinalla, ajatuksettomana hämärsi kirjoitus hänen silmissään. Klara oli nuorempi, ja hänellä oli paremmat silmät ja parempi pää. »Hänhän on aina hyvin oppinut ja laskenut, se viisas!» Mutta juuri tässä viisaudessa oli vaara. Rouva Fiala taisteli vielä hetken itsenäisyytensä puolesta. Mutta päivästä päivään kävi Klaran ylivoima vastustamattomammaksi, kun hän tuli kotiin, sinkautti saalismyttynsä nurkkaan, kiersi ympäri keittiötä kuin paholainen, raivoisana kurkisteli patoihin, totesi varkauksia ja laatikkoihin murtoja ja pani toimeen häliseviä kohtauksia käytävässä.

Eräänä iltana rouva Fiala ei enää jaksanut kestää epävarmuutta ja salaisuutta. Ja hän näytti sisarelleen vakuutuskirjan. Klara meni asunnon ovelle ja piti paperia porraskäytävän valossa. Vinossa, melkein korvalla roikkui hänen likaisen päähuivinsa solmu, hänen silmänsä vilkkuivat, nenä tuhisi, ja suussa näkyi himokas kieli. Hän luki asiakirjan kahteen ja kolmeen kertaan, sitten pisti sen taskuunsa:

»Minä menen heti näyttämään tätä herra tohtorilleni!»

Rouva Fiala kävi epäluuloiseksi:

»Mitä sinä tarkoitat, Klarinka?»

Mutta Klarinka nauroi ja oli kiihdyksissään vähällä paiskata paperin vasten sisarensa silmiä:

»Tuossa on! Luuletko, että minä tahdon pitää sinun roskaasi! Ethän kuitenkaan saa siitä mitään!»

Marie Fialan ääni alkoi nöyrästi väristä:

»Mitä sinä sanot? Minkätähden en saa mitään?»

Mutta Klara ei salannut ilkeää iloaan:

»Koska siinä niin sanotaan! Jos Karl kuolee ennen tammikuun viidettä päivää, et saa mitään…»

Klara oli olevinaan syvästi loukkaantunut pistäessään asiakirjan uudelleen taskuunsa:

»Ainoastaan sentähden, että olen kunnon ihminen, ainoastaan sentähden, että olen hyvä, menen nyt herra tohtorini luo.»

Rouva Fiala palasi keittiöön. Hän istuutui arkulle, missä Franzl tavallisesti istui, ja koetti saada ajatuksen, tämän uuden ajatuksen päästä kiinni. Noin puolen tunnin perästä häämöitti jotakin hänen harmaassa sielussaan. Kuin sähkövirta kävi kauhu hänen ruumiinsa läpi, niin voimakkaana, että hän tunsi metallin makua kielellään. Se oli ensimmäinen ja ainoa kauhun tunne Jumalaa kohtaan, mitä hän eläessään sai kokea.

Jotakin hirvittävää tapahtui. Sitä ei voinut ajatellakaan. Hänen miehensä, joka jo kauan oli maannut kuolleena, ei kuollutkaan. Vakuutuksen vuoksi hän pakotti itsensä elämään. Hänen tähtensä, joka jo kauan sitten oli hänet hyljännyt ja menettänyt!

Rouva Fiala kömpi pystyyn, päästeli järjettömiä kirkaisuja ja sellaisena kuin oli, ilman päällysvaatetta, juoksi ulos talviseen ilmaan. Talonmies tuijotti hänen jälkeensä.