SEITSEMÄS LUKU
Anna Leivo translation
Mutta Fiala seisoo lujana ja rautaisena portilla, vaakunaportillaan. Kenenkään muun kuin itsensä tähden hän ei siinä seiso. Portti on leveä ja korkea. Hän täyttää sen. Valtavan lämpimänä kietoo painava turkki häntä. Hänen kolmikolkkansa hipoo portinpäällyskaarta. Sauvalla hänen kädessään on suuri voima. Tässä on hänen odotettava. Kuka on käskyn antanut, ei hän enää muista. Mutta käsky on käsky. Ja mitä ei ole täytetty, se on täytettävä. Ihanaa on olla käskynalaisena. Ihanaa omistaa tehtävä. Keittiössä naisten joukossa käy vanhaksi. Fiala ei ole vanha eikä väsynyt. Reipas ja iloinen hän on kuin nuori karhu.
Viideltä hänet vapautetaan. Sillä kellonlyönnillä tulee vapautus. Kirkontornin kello leimuaa, ja kuin arpapelissä juoksevat mustat ja punaiset tuntinumerot näkyville. Nopeasti perättäin, kärsimättöminä ne hypähtävät esille: kaksitoista ja seitsemäntoista, kahdeksan ja satakaksikymmentäkuusi. Tuhansia tunteja julistaa siten kello, vain viidettä tuntia ei.
Fiala tuntee haltioituneena velvollisuutensa: olla vartijana, antamatta houkutella itseään pois! Ei kenenkään! Olla vartijana, päästämättä ketään sisään! Niin kuuluu käsky. Taivas tietää, mitä ylhäällä istuntosalissa neuvotellaan. Herra ylijohtajan hän on jo päästänyt menemään. Silloin tulee herra Pech:
»Siirtykää sivuun, Fiala!»… »Tämä on minun paikkani!»… »Täytyyhän minun päästä virkaani»… »Onko teillä kulkulupaa?»… »Minähän kuulun virastoon!» … »Se ei lainkaan kuulu minuun. Käsky on käsky!»…
Ja yhä uudelleen tulee Pech, joskus yksin, joskus mukanaan pieni poika, jonka hän tahtoo keinotella portin läpi. Mutta Fiala on paikallaan. Pech vetää guldenin taskustaan, pyöreän hopeaguldenin. Fiaiaa ei lahjota. Vain omansa, omansa hän tahtoo saada, palkkansa, ja sillä hyvä! Kellosta hyppivät esille tunnit, mustat ja punaiset. Kuin uimarit ne näyttäytyvät ylhäällä ponnahduslaudalla heittäytyäkseen virtaan. Ja katu kulkee ohi rientoineen, jotka hän tuntee alusta asti. Arkoina silmäilevät ohikulkevat koululaiset hänen mahtiansa. Mutta hänen ilmeensä pysyy liikkumattomana. Irvinaamat eivät ole häntä varten. He tahtovat häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan. Kalistelevat luistimillaan, kierittelevät pieniä palloja edellään. Vähät siitä! Hän ei kiinnitä mitään huomiota tyttöihin, jotka pujahtavat ihan läheltä hänen ohitseen, jopa kuiskailevat hänelle. Sen hän jo tuntee. Se ei kutita eikä kiusaa häntä. Kaikki aikanaan!
Vaikeaksi vain käy, vaikeaksi, kun rykmentti marssii ohi: keisarillinen jalkaväkirykmentti n:o 11, harmaat takinkäänteet. »Pataljoona se—i—s!» Itse eversti Swoboda kohottautuen satulassa, nostaa paljastetun miekan komennukseen. Hänellä on kuusenoksia päähineessään. Kaikki kaksoisrivit ovat täynnä kuusenoksia. Sitten kaikuu huuto pitkin katua: »Joukkueen johtaja Fiala!» Mutta Fiala ei huuda: »Täällä!» Hän tietää: hän ei saa ilmoittautua. Ja yhä jatkuvasti kaikuu huuto: »Joukkueenjohtaja Fiala!» Rykmentin soittokunta järjestyy. He soittavat kunniamarssia, soittavat »O du mein Österreich».
Fiala tuntee muulin, joka vetää suurta rumpua. Soittokunta lähtee liikkeelle. Miehet heiluttavat ja kääntelevät soittokoneita tahdissa. Ja komppanian rivit heiluvat ja kääntyvät marssiastunnassa, auringon kirkkaasti paistaessa. Viittojen kahistessa he marssivat tiehensä. Ampumaradalle, manöövereille, kenties myös vain huvittelemaan.
Monet ystävänsä hän on siinä joukossa hyvin tuntenut. Tällä kertaa hän ei saa heidän kanssaan hullutella: ei pelata korttia, ei mennä tanssiin, ei oluen ääressä viettää yötä. Hänen täytyy seisoa ja yhä seisoa portillaan. He ovat jo kaukana poissa. Ja jäljellä on vain yltyvä musiikin tahti! Hän tuntee sykähdyksiä lihassaan ja veressään.
Mutta usein on myöskin yö. Yhä uudelleen on yö. Silloin tunnit, punaisina ja mustina, eivät enää hypi kirkontornin kellosta, eikä kirkon tornikaan ole paikallaan. Mutta kaikkien ovien eteen pitkin katua on pantu tuhka-astioita. Tuhkaa on siroiteltu kaikkialle.
Fiala on vahdissa. Raskaana, kamalan tuskallisena painaa käsky hänen sydäntään. Hän seisoo paksussa turkissa kuin pohjattomassa tynnyrissä, joka pitää häntä pystyssä. Kultaiset kalunat ovat sammuneet. Hattu, turkki ja puku peittävät ja verhoavat hänet kuin suru. Franzl tulee torilaukkua kantaen. Franzl on pieni kuoppaposkinen lapsi, raajarikko, hänen poikansa. Sentähden hänen täytyykin tehdä pikku raajarikon hyväksi jotakin kauheaa.
Hänen täytyy aina juoda kaikki tee, jonka poika tuo hänelle mustassa torilaukussa. Mutta se ei ole lämmintä teetä, vaan kiehuvaa, ei ei, se on sinervää tulta, sokeritonta tulta, jonka hän, ei yhdellä siemauksella, vaan kulaus kulaukselta nielaisee. Ja spriiliekit alkavat nuoleskella, kuluttaa hänen ruumiinsa sisäseiniä. Mutta ulkoseinä, iho, pysyy kylmänä. Jos hän nyt voisi sulkea silmänsä, ei hän tietäisi enää mistään. Mutta hänenhän täytyy tietää, jatkuvasti tietää, niin kauan kuin vapautusta ei kuulu. Eikö hän ollut kyllin usein vartiomiehenä yhdeksännessätoista rykmentissä? Ja nyt tuntuu hänestä kuin hänelle olisi määrätty rangaistus huonon palveluksen, huonon elämän tähden. Porttiarestilla hänen täytyy ne sovittaa. Kuka onkaan antanut sen käskyn? Mutta ajatteleminenkin on kiellettyä. Sillä ken ajattelee, nukahtaa.
Taas seisoo Pech hänen vieressään: »En ymmärrä teitä, Fiala! Heittäytykää vain pitkällenne! Kohta on kaikki kunnossa. Sehän on niin helppoa!» Hänestä se ei ole lainkaan helppoa. Ilmettäkään hän ei saa värähdyttää kuullessaan moista huolimattomuutta ja kiihoitusta. Parempi sitten on katsella tuhkanharmaalle kadulle. Siellä tulee esille ahdistava näky.
Hän näkee tuomiorovasti Kabrhelin, kotiseutunsa papin. Hän on lihava ja ontuu. Kabrhel kantaa kuin pyhässä juhlakulkueessa Herran ruumista hopeisessa loistoarkussa. Kaksi kappalaista astuu hänen rinnallaan. Mutta etunenässä astelee opettaja Subak, kirkkolippu korkealla kädessä. Ja loppupäässä pari hurskasta, joilla on maalaisvaatteet. Fiala katsoo tahallaan syrjään. Häntä peloittaa näiden korkeahattuisten ja hopeanappisten olentojen näkeminen, ikäänkuin nämä vanhat talonpojat olisivat isällisen uhkaavassa suhteessa häneen ja hänen rangaistukseensa. Mutta kulkueessa on myös hurskaita eläimiä taimpana. Isännöitsijän mustat härät ja lehmät, jotka Fiala hyvin tuntee.
Nyt tuomiorovasti kääntyy porttiin päin: »Polvistukaa!» käskee hän. Ja kulkue polvistuu kadulle. Härät ja lehmätkin polvistuvat hartaina. Silloin kunnianarvoisa Kabrhel kohottaa pyhäinjäännöksen tottelematonta rippilasta kohti, ja hänen äänensä värisee: »Polvistukaa kaikki!» Mutta Fiala, niin kernaasti kuin hän sen tekisikin, ei saa polvistua. Hän tietää: Vielä täytyy tapahtua, mitä ei ole täytetty. Voi, suuren synnin hän on tehnyt, kun ei ole toisten kanssa polvistunut. Senvuoksi julkeat eläimet rankaisevatkin häntä. Vihaisimpia ovat hanhet, jotka äkkiä sadoittain vaapertavat kylälammikostaan, tunkeilevat hänen jalkojensa ympärillä ja kiukkuisina papattavat hänelle. Hän tietää, kuinka vaarallisia nämä kiihtyneet pedot ovat. Kenties hän juoksisi tiehensä, jos voisi liikuttaa jalkojaan.
Mutta silloin alkaa katu kohista ja muuttuu hänen kotiseutunsa virraksi. Hän tuntee tarkasti pensaat, onkimispaikat, uimarannat, ravustamispaikat. Mutta minkätähden toinen ranta on nyt niin kaukana? Se ei häntä hämmästytä. Pitäisikö sitten Tonavan olla Praterspitzin luona kapeampi? Ihanalta tuntuu, että sen pienet laineet ajautuvat hänen portilleen asti. Mutta joki ei tarkoita hänelle hyvää. Kalarutto on puhjennut. Tuhansia haukia, karppeja ja vielä suurempia kaloja ui veden pinnalla suomuksettomine, inhoittavine mahoineen. Haaskojen haju tunkeutuu maailman läpi pilviin asti. Silloin alkaa koeteltu rukoilla Jumalaa:
»Rakas Jumala! Seison tässä, koska minua on käsketty. En siitä syystä, että itselleni jotakin haluaisin, seiso tässä, en palkan tähden. Olen kuitenkin lapsesta asti toivonut omaa pientä kotia. (Mutta puutarhassa pitää olla auringonkukkia.) Taloa et minulle kaiketi lahjoita. Mitään iloa en saane. Voi, minkätähden täytyy minun niin paljon kärsiä, minun, Fialan, eikä kenenkään muun!?»
Fiala on aikoja sitten tiennyt, että oikealla hetkellä lausuttu harras rukous aina auttaa. Hän on tehnyt hyvin rukoillessaan. Sillä nyt lankeaa sumu. Ystävällinen syyssumu verhoo niin sakeana paljaat lämpimät pellot, että perunanuotioita ei voi nähdä, ainoastaan haistella. Ja ystävällinen sumu tunkeutuu myöskin kohtalonportille rauhoittamaan portinvartijan sielua. Sillä mitään hän ei enää näe ympärillään. Suurena ja yksinäisenä hän saa nyt seistä ja kestää Jumalan näkymättömässä maailmassa. Hänen kuulapäinen keppinsä tukee häntä, hänen jäykkä turkkinsa pitää häntä pystyssä. Mitään ei enää tarvitse tapahtua. Kun hän vielä muistaisi laulun, jonkin vanhan böömiläisen laulun, laulaisi hän sen, sillä mieluista on seistä sumussa ja mullantuoksussa, suloista on seisten maata avaruudessa. Silloin häntä alkaa nukuttaa. Silloin hän sulkee silmänsä…
Mutta niin ei ollut sallittu. Häntä huudetaan. »Fiala!» luulee hän kuulevansa, mutta se kaikuu »Tutelia!» Rikoksesta tavatun kauhu viiltää hänen lävitseen! »Käskystä!» Ja hän repäisee silmänsä auki. Kirkontornin kello on poissa. Pyöreän reiän läpi näkyy kappale punaista taivasta. Kaikkialta kuuluu torventoitotuksia. Manööverit lopetetaan iltarummun viimeisillä lyönneillä. Ja hurja töminä lähenee. Hän tuntee tuon hullunkurisen majesteetillisen töminän, juhlallisen kulun, joka vyöryy Schönbrunnista Mariahilfer-katua pitkin. Etunenässä poliiseja ratsain, sitten henkikaarti ja heidän keskellään kimovaljakon vetämät hovivaunut kullattuine pyörineen ja lyhtyineen. Kansallishymni pauhaa lippujen huumaamassa ilmassa. Vihreä höyhenviuhka heiluu kaukaa ystävällisesti. Fiala tietää, että vapautus lähenee jyristen. Nyt on pidettävä varansa, astuttava oikealla hetkellä esiin ja huudettava ensimmäiselle tapaamalleen päällikölle:
»Ilmoitan kunnioittavimmin, kuolema tullut!»
Hänelle osoitetaan sitten paikkansa kultaisessa kulkueessa, joka kiitää katujen läpi.
Aika onkin jo täpärällä. Sumu on muuttunut. Se vallitsee eteisessä paksuna savuna, hehkun ja liekkien puhkomana. Mutta kuka tukkii paruillaan tien? Kadun tulee olla vapaa. Täällä ei siedetä mitään sulkua. Hänen ja lähenevän, ihanan, välillä täytyy olla vapaa ura. Mutta joukko tanssii hänen ympärillään. Se tahtoo työntää vapautetun takaisin savuavalle portille, jonne hän ei enää kuulu. Ja nyt hän näkee joukon. Silloin kuohahtaa koko hänen olemuksensa vihaan ja epätoivoon. Sata Marieta ja viisisataa Klaraa tunkee häntä takaisin vankilaan, missä hän kuitenkin on kestänyt loppuun asti ja kauan sitten voittanut. Kaikki Mariet kantavat kädessään seppelettä ja itkevät. Kaikki Klarat heittävät ilkeitä luutia hänen kasvoihinsa. He koettavat salaa sitoa hänen käsiään rauhanaikaisella käärelangalla. Noidat ovat syypäitä. Aina ne ovat sulkeneet hänet sisälle. Nyt, kun vapautus jymisee yhä lähempänä, nytkin ne tahtovat ruikuttaen ja kiroillen sulkea häneltä tien. Mutta Jumalan kiitos hänen käsivartensa on taas vahva, ja hänen sauvansa kuula säihkyy…
* * * * *
Rouva Fiala istuu kyyristyneenä tuolilla ja tuijottaa kauhistuttavaan kuolemaan, joka ei tahdo tulla. Väkisin piti viimeisinä päivinä illan tultua raastaa tämä kirkuva huoneesta. Nyt ei Fiala enää pitkiin aikoihin ole ollut mikään »tapaus». Tämäkin kiihoke on menettänyt voimansa. Jokin sydänlihas on vahvempi, toinen heikompi, ja hevosluonnot ovat harvinaisia, mutteivät silti likimainkaan ihmeitä. Vaimo tuijottaa liikkumatta peitteen alaista lahoavaa läjää, joka kiihtyneesti hengittäen makaa omassa visvassaan, kenenkään häntä puhdistamatta. Mutta pieluksella lepää keltainen pää, kirkkoisän jättiläisotsa. Vaimo ei enää tunne tätä vierasta päätä. Joskus värähtää kärsivä ja koettaa liikkua. Kädet koettavat mennä pieluksen alle ja jalat liikkua peitteen alla.
Klara on astunut sisään ja alkaa pitää kivettyneelle sisarelle tuomiosaarnaa: hänen pitäisi nyt vihdoin mennä kotiin, istuminen ja katseleminen ei mitään hyödytä. Joka kolmen minuutin päästä ilmestyy Franzl ovelle. Hänen silmänsä ulkonevat päästä, ikäänkuin hänen täytyisi pakottaa itseään voidakseen katsoa isäänsä. Äkkiä, puheensa lomassa, Klara korottaa tapansa mukaan äänensä kimakaksi. Silloin näyttää kuin olento, jonka nimi on Fiala, heräisi. Suuriksi levinneet silmät tuijottavat naisiin, eivätkä ne ole enää vieraat silmät. Ruumis nousee pystyyn vuoteessa, ja mahdottomalla voimanponnistuksella tulevat harmaakarvaiset kepit esille peitteen alta ja koettavat sankarillisesti saavuttaa lattian. Ja nyt, työntäen kurkustaan voitonhuudon, seisoo pystyyn nousseena paikallaan hurja jättiläinen, joka kohottaa hämähäkin kaltaisia käsivarsiaan kuin iskuun. Tömisevä askel luonnistuu vielä, sitten lyyhistyy olento kokoon, luuläjä.
Tässä loppuu kertomus pikkuporvari Karl Fialan kuolemasta. Kaksi päivää maalinsa ohi hän oli ehtinyt kuin hyvä juoksija. Sillä nyt oli jo seitsemäs tammikuuta. Viipymättä toimittivat hoitajat, sittenkun oli kiireesti todettu kuolema, ruumiin siihen paikkaan, johon se kuului, kuin saastan, joka on liian kauan ollut tiellä.
Kun leski ei enää nähnyt vieraita kasvoja, voi hän onnekseen taas itkeä. Kuolinvuode oli nyt tyhjä. Klara, joka niin usein oli huomannut, että kärsivän käsi etsi jotakin pieluksen alta, ja joka, ellei uni häntä uskotellut, oli näkevinään kerran kultarahan pistävän esiin, astui nyt, itkeä hyrskien, kuin sattumalta vuoteen luo. Ääneen valittaen ja tuskasta värisevin sormin hän alkoi silitellä tyhjää pielusta. Silloin hän äkkiä tunsi etsiviin niveliinsä tartuttavan rautaisin kourin. Hän kuohahti: »Sinä kirottu poika! Enhän tahdo sinulta mitään ottaa! Marinka! Ole varuillasi!»
Franzl kohotti äänettömänä pielusta ja pisti molemmat arvottomat esineet taskuunsa. Ne olivat tyhjä kalenterilehtiö ja tietymättömiin kadonneen univormun tahrainen kaluna.