KARL ASPLUND (1890—1978):

Quand même. (EV)

I.

Kylä hiljainen Ranskassa viheriöi. Taa painui poppelien siell' illoin aurinko, kello löi kylän tornissa humisten.

Oli kedolla vanhimman kartanon maan lahokuorinen kirsikkapuu. Toki huntuun se verhousi valkeaan, joka kerta, kun sai kevätkuu.

Sadat vuodet jo hedelmiään se soi, sadat pöydät kaunistaen. Ja se lempeän Ranskan mullasta joi ravinnokseen kosteuden.

Taas aikoi se puhjeta kukkihin, kevät maasta kun roudan vei. Mut sodan vuos' oli katkerin, maa Ranskan ollut ei.

Kylän länsipuolelle rintamat loi nyt ampumahautojaan, ja kuulien vuorolauseet soi yli omistajattoman maan.

II

Pikimustana aamuna hyökkäykseen kävi ranskalaiset nyt. Kylän valloittivat he leirikseen, kun yö oli ennättänyt.

Sora-aukeille kiväärit koottihin pataljoonan uupuneen, kuin voitetun murhetta pikemminkin oli riemu voittaneen.

Pala Ranskaa kerran menetettiin, sen vihollinen vei. Mikä vihdoin takaisin vallattiin, maan nimeä ansainnut ei.

Oli jäljellä hirret hiiltyneet, kasat tiilien murtuvain, maakuopissa haisivat saviset veet, kadun loassa ruumiita vain.

Kävi tuuli ylitse raunion, väki tiukensi viittojaan. Kuin väristys, häpeä toivoton piti jokaista vallassaan.

— Maa eikö jo haavoja lääkitsemään väsy, joita sen lapset löi? Se on virunut vuosia verissään. Se vieläkö hedelmöi?

Miten kenttäharmaasta ihminen hyvä, onnellinen saa? Miten keskeltä voi veren, ruumiiden uus versoa kukkiva maa?

III.

Kun saksalaiset poistumahan oli seudulta valmihit, joka hedelmäpuun nyt puhkeavan sai kaataa sapöörit.

Myös sortunut kirveen iskuihin oli puu satavuotinen. Yhä jokunen säie kuitenkin piti kiinni juurista sen.

Ja eleellä gallialaisella soi nyt parhaan mehunsa maa puun juuriin, että kauneimmin voi se kuolossa kukoistaa.

Kukat ruhtinaalliset haavainen puu kohotti ilmoihin kuin elämän säihkyvän, voitollisen näky ylväs: Uhallakin!

(Suom. Elina Vaara)