TAKATALVI

1.

Kontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu paikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen päältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu oli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja ruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää. Viljat oli aikoja sitten korjattu—ne, joita halla ei ollut korjannut— puutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty rakennuksen alle.

Ei ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen lehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin niin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan Lauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa, mutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä näyttänyt.

Rovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat kiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun tuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin ilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä herännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta ja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla mainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta vaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän tiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli kirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi se ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat syyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua syntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.

Ja oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä pannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli viljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin hän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua, ja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta siitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä käymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko hänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta… Usein tahtoivat tulla mieleen nämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen kanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään voinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä lienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.

Ei ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa. Hannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden tulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden seurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin Maria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti häntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain penkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna aina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut mihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että hän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.

Kaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä surrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli kerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti:—»Enhän minä sitä yksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.»— »Kun saisit sen vain alkuun—jos kirjoittaisit sille maisteri Hagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?»—»Eiköhän hänellä ole muuta parempaakin tehtävää.»—»Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan takaisin, vaikka lupasi.»—Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan eikä nostanut päätään.—»Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt» sanoi hän.

Se oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät. Se oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan ulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut huolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin postia.

Posti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla joko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän teki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli, kuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä meni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä vapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton kuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää kankaansa takaa ja huudahtaa: »Nyt minä kuulen korvissani, että kello soi kahden virstan päässä!»—heittää vähän vaatetta ylleen ja menee sillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle, minkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa vilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä seisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.

Robertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se oli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan lähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa itsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä huolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja tuon tuostakin hän huokasi:

—Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi ulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta yltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert— enkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin pitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.

—Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse— setä ja ne semmoiset.

—Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!

—Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla ihaillaan—ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi niin monella muullakin alalla voinut menestyä.

—Kuka ihailee?

—Kaikki Laurin toverit.

—Laurin toverit … matki ruustinna.

—Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa kaikki mamman Laurille laittamat eväät.

—Niin, niin naurakaa te vaan.

—Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.

Naimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä. Hanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät odottaneet kirjeitä keneltäkään.

—Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin tullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.

Kädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.

—Saihan mammakin, keneltä se on?

—Tädiltä se vain on.

—Miksei mamma lue?

—Ehdinhän minä sen vielä—mitä Lauri kirjoittaa?

Kaarina luki:

—»Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat eväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä siitä—»

—Jaa, jaa—

—»—ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas poikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana tehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte vielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon kuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain, vaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki me olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka sen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme, että sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri tahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima on lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan, minkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet, mitä hän on kirjoittanut, mutta me olemme hänet nähneet ja kuulleet hänen aatteensa hänen omasta suustansa.»

—Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.

Kaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

—»Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa. Hän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone—»

—Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.

—»Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä. Hänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin alakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän välittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin filosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En tiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä minä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.»

—Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan jälkeen, sanoi Hanna.

—Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä? sanoi ruustinna.

Rovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.

—Mikä se on? kysyi ruustinna.

—Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.

—Tuleeko siitä sittenkin juttu?

—Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.

Hanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen isäänsä.

—Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.

—Ah niin,—ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.

Professorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin. Kuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo—pidot olivat nähtävästi olleet juuri heitä varten—ja siellä oli ollut koolla koko kaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella tavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä Saima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa »Man af heder». »Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti täyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima, niin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta. Kuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista, mikäli se häntä koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään loukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että Thure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi illaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta kuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä suurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin tiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut juristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua »ihanteiden» palvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi ollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»

»Tämä nyt ei kuitenkaan olisi mitään, mutta se, mikä kaikkia yliopiston opettajia mitä suurimmassa määrin huolettaa, on, että ylioppilasnuorisossa on yhä selvemmin alkanut ilmetä henki, josta, jos se pääsee kehittymään ja ajattelemattomiin tekoihin puhkeamaan, voi olla mitä arveluttavimpia seurauksia ei ainoastaan yliopistolle, vaan myöskin koko maalle. Ei ole epäilystäkään siitä, että mitä oppositsionia ilmaantuukaan, se asetetaan yhteyteen Saiman kiihoituksen kanssa, eikä suinkaan syyttä. Se on sitä enemmän anteeksiantamatonta, kun relatsionit tätä nykyä ovat niin hyvät, kuin ne suinkin voivat olla, ja ruhtinas on maallemme erittäin suosiollinen.»

Kaarina, joka oli jatkanut Laurin kirjeen lukemista, huudahti yht'äkkiä:

—Se ei voi olla mahdollista!—»Täällä huhutaan, että Saimaa olisi uhattu tai että Snellman ystäviensä kautta olisi saanut ylhäiseltä taholta neuvon, että ellei hän vedä kynsiänsä sisään, sekä kynnet että kädetkin voivat olla vaarassa. Me emme täällä kuitenkaan vielä ota sitä uskoaksemme. Mutta jos se toteutuisi, niin kyllä ainakin minä—ja samaa mieltä ovat muutkin—aavistan, miltä taholta se tulee. No, ei siitä sen enempää, etkä saa kertoa kenellekään asiasta. Sen kuitenkin tietäkööt, että Snellmanilla on nuorison kaikki sympatiat puolellaan ja että mitä nuoriso tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin.»

—So, so, madalla ääntäsi, poikani, sanoi rovasti, mutta lisäsi sitten hetken aikaa keinutuolissa heiluttuaan:

—Olisipa se suuri vahinko, jos niin kävisi, ettei Saima enää saisi ilmestyä.

Mutta ruustinna huokasi sukankutimeensa tarttuen:

—Missähän Robert-parkakin lienee?

—Ehkä ajaa karettelee Lapin tuntureita revontulten leimutessa.

—Taikka lepää sairaana hatarassa lapinkodassa.—Eikö Lauri enää muuta kirjoita?

—Ei muuta kuin terveisiä paljon kaikille Laurilta itseltään ja Anterolta.

Oli siinä kuitenkin sivun laidassa omakätinen tervehdys Anterolta, jota Kaarina ei lukenut: »Ettehän vain jätä kouluaatettanne, vaikka minä olin niin epäkohtelias, etten tullut takaisin, niinkuin lupasin. Mutta osaattehan te saada sen kuntoon yhtä hyvin ilman minuakin. Tarvitseekohan siellä aluksi opettaa muuta kuin sisälukua ja kirjoitusta.»

* * * * *

Kului taas pitkät päivät ja viikot, ja postin odotus jatkui. Oli tullut talvi, ja nyt saapui posti aikanaan.

Tuli taas kirje Laurilta, joka yhteisesti luettiin.

Hän kirjoitti, että heidän seuransa oli nyt muodostunut, vaikkei aivan niin suureksi ja laajaksi kuin olivat sitä ensin ajatelleet. »Olimme ensin koettaneet herättää kansallista innostusta osakunnassa kaikkien toverien piirissä, mutta siellä on niin paljon sellaista vetelää ja välinpitämätöntä väkeä, ettei heistä ole ollut muuta kuin kiusaa. Ei heillä ole muuta innostuksen aihetta joutohetkinään kuin kortit ja totilasit. Kun kurkiparvi pyrkii korkeuteen, niin ei se ota variksia mukaansa. On hauskempaa ja hyödyllisempää pohtia asioita ja niistä innostua ensin ahtaammassa piirissä. Meidän salimme on nyt se paikka, johon kerta viikossa yhdymme aatteita vaihtamaan ja mielipiteitä selvittelemään. Viime kokouksessa venttileerasimme teesiä: »Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi?» Kaikki olivat sitä mieltä, että voi, mutta siitä, kuinka ja milloin, syntyi eri mieliä. Toiset olivat sitä mieltä, että kansamme suomalaistuminen on mahdollinen jo sen ollessa riippuvainen muista valtioista, jota vastoin toiset katsoivat itsenäisyyttä suomalaistumisen välttämättömäksi ehdoksi.—Eräässä kokouksessa teki Thure esityksen, joka heti saavutti kaikkien yksimielisen kannatuksen. Jos siitä tulee tosi, ja miksei tulisi, niin voitte te tytötkin olla meille ylioppilaille avullisina asian edistämisessä. Thure ehdotti, että rupeaisimme julkaisemaan »lukemisia kansan hyödyksi», joissa kansantajuisessa muodossa esitettäisiin kaikenlaisia hyviä asioita ja tietoja. Thure meni vielä edemmä ja olisi tahtonut, että heti ruvettaisiin kääntämään maailmankirjallisuuden mestariteoksia suomenkielelle. Hän sanoi, että vain kaikkein paras on tarpeeksi hyvää kansalle. »Jos minä osaisin suomea, niin minä heti paikalla suomentaisin Wilhelm Teliin», sanoi hän. Me muut olimme sitä mieltä, ettei tämmöisiin yrityksiin voitaisi vielä ryhtyä, mutta hän sanoi, että hän ryhtyy, kunhan oppii kielen, ja hän oppii. Hän luulee, ja voi hän olla oikeassakin, että semmoiset suurten nerojen teokset herättäisivät äärettömästi kansan lukuhalua, ja voipi niin ollakin. Hän oli siitä vähän vain kiusataksensa puhunut isälleen, ja se oli aivan kauhistunut ja huutanut, että sehän on hurjuutta, hurjuutta!»

»Antero on yhä enemmän uppoutunut filosofiaansa, mutta minä luulen, että hän samalla kaikessa hiljaisuudessa palvelee myöskin runottaria. Minä näin hänen pöytälaatikossaan vihon, jossa oli suunnitelmia useihin runoihin. Kuulkaa, onhan teillä siellä se hänen kesällinen runonsa, se olisi sopiva lukea jossain meidän iltamassa, mutta hän ei löydä sitä papereistaan. Jos se on teillä tallella, niin lähettäkää siitä kopio. Siihen voisi vaikka sepittää sävelen ja laulaa sitä.»

—Sinähän otit sen minulta, Kaarina, kai se on sinulla? kysyi Naimi.

—Kyllä kai.

»Risto Tolonen on jättänyt historialliset tutkimuksensa ja ruvennut lukemaan juridiikkaa. Hän on kyllä meidän miehiämme, mutta emme hänestä oikein pidä, sillä paitsi hänen pientä narrimaisuuttaan on hänessä jotakin kylmää, terävää ja itsekästä, eikä hän koskaan innostu, mutta rautaa ja lujuutta siinä pojassa on. Hän vastasi purevasti eräälle aatelisherralle, joka kysyi, miksei hän ole vaihtanut rumaa nimeään kauniimpaan: »Minun nimeni on yhtä vanhaa aatelia kuin herrankin».— »Aatelia?»—»Niin, Suomen kansan vanhinta aatelia, ei sitä saksalaista »von»-aatelia, joka on saanut aateluutensa palkkioksi veritöistään vierailla mailla, vaan sitä ikivanhaa suomalaista »-nen»-aatelia, joka on rauhallisella työllä perannut Suomen siksi, mikä se on.»—»Mutta se kuuluu niin rumalta.»—»Se on ainakin yhtä kaunis kuin Sianpää tai Härkäpää. Tolosilta kyllä puuttuu vielä heidän kilpensä ritarihuoneen seinällä, mutta malttakaa, kyllä se kerran vielä sinnekin ripustetaan, ja kerran on tämä Risto Tolonen vielä istuva senaatissa, jonne hän on kohoava kansan hartioilla».

—Kyllä kai, ne on niitä hullutuksiaan ne … naurahti rovasti.

—Ei siis nytkään tullut kirjettä Robertilta, huokasi ruustinna.

* * * * *

On satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan odottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa tuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja valkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti tulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin. Kaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti taputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle. Ruustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa kirjeen.

—Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.

Ruustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada kuorta rikki.

Kirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden, se on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään itsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä voimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan, mutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä vieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä häntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat hänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus ei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on hänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että suomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä kulttuurinsa kulusta… Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut ja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut, että ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta päättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin innostua.—»Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen ymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko pahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni myötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa—ja ennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja vastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.»

—Enhän minä—, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.

Oli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille, professorskalta ruustinnalle.

Lauri kirjoitti:

»Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei historia tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi julistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan teon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä väitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai ainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla tavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä, mitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi torventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä omasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on riepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee, vaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne kaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki etevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi konsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden oikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa tahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin vallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden ei ole lupa—eikä tarviskaan—sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki meikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei sallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen ylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä häntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme, tätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun ajattelenkin sitä—Saima lakkautettu!—niin käteni vapisee vihasta. Mutta oli miten oli. »Det går ett rop från norr tili söder, att världen hör de fria tili.» [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on vapaiden.]—Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle—»

—Ai…

* * * * *

Professorska kirjoitti, että ylioppilaspiireissä oli alkanut ilmaantua yhä suurempaa levottomutta. Haettiin milloin mistäkin aihetta päästä esimiehien kimppuun. Lauri oli osakunnan kokouksessa esiintynyt sangen sopimattomasti Hartmania vastaan. Se on se radikaalinen Snellmanin lietsoma henki, joka nyt leviää kaikkialle riehumaan. Hän ei ole mistään varoituksista ja pyynnöistä, ei edes parhaimpien ystäväinsäkään, mitään välittänyt. »Minä luulen, että on onni maalle, että hänen nyt täytyy vaieta, vaikken tietystikään voi olla valittamatta, että sen täytyi näin tapahtua. Mutta onhan hänen oma syynsä, että tähän keinoon on pitänyt ryhtyä. Yhden miehen itsepäisyyden, maltittomuuden ja suuruudenhulluuden vuoksi ei saa koko maata saattaa vaaraan. Ei mitään pelätä Pietarissa niin kuin auktoriteettien halventamista ja loukkaamista. Hänen majesteettinsa näkee jokaisessa moitteessa viranomaisia kohtaan moitteen omaa korkeaa persoonaansa kohtaan. Eikä Pietariin kuulu muu kuin moite ja tyytymättömyys. Pieninkin aivastus Helsingissä on kanuunanlaukaus Pietarissa. Niin kauan kuin olemme rauhalliset, saamme olla rauhassa ja lakiemme ja traditsioniemme suojassa kehittyä, mutta kaikki uusi, kaikki ryntäileminen on meille mitä turmiollisinta. Tätä eivät nuoret yltiöpäät joko käsitä tai tahdo käsittää, ja valitettavasti on yhtä lyhytnäköisiä ja yhtä epäpoliitillisia vanhempiakin miehiä liittynyt oppositsioniin, jolla muuten ei ole mitään varmaa vaatimusta, mutta vain kirjoittaa ja puhuu. Toivokaamme, että tämä kiihko pysyy sanoissa ja seinäin sisäisissä väittelyissä. Ei kuitenkaan ole täysiä takeita siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutta jos täällä tätä nykyä ryhdytään epäjärjestyksiin kuinka pieniin tahansa, niin olemme myydyt. Suokaa, hyvät ystävät, anteeksi, mutta minun täytyy pyytää teiltä jotain, jota en tekisi, ellei Hartman olisi minua siihen kehoittanut. Kirjoittakaa, sekä sinä että Olai, Laurille ja varoittakaa häntä. Hän on, minun täytyy sanoa se suoraan, pahimpia yltiöpäitä. On saatu selville, että hänen ja hänen asuntotoverinsa Hagmanin luona on kaiken levottomuuden pesäpaikka. Thure kuuluu hänkin heihin. Heitä olisi välttämättä kehoitettava pysymään rauhallisina. Hyvä olisi, jos tytötkin kirjoittaisivat heille, sillä nuoret kuulevat aina mieluummin toisiansa kuin meitä vanhoja.»

—En ainakaan minä mitään kirjoita, sanoi Naimi.

—En minäkään, säesti Kaarina.

—Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät.

—Se vielä puuttuisi, että me … ei ikänä!

—»P. S.—Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva oikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei katsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on kuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain valtiollista. Pidetäänhän salaisia kokouksia metsissä ja taivasalla. Jos semmoinen puhe kuin Helanderin viime juhannuksena, jossa yliopistoa syytetään turmeluksen pesäksi ja piispoja jumalankieltäjiksi, tulisi tunnetuksi ennenkuin sen johdosta on ryhdytty tarpeellisiin toimiin, niin voisi siitä asianomaiselle tuomiokapitulille olla pahojakin ikävyyksiä. On sentähden tärkeää, että lain ja järjestyksen valvojat voivat osoittaa, ettei semmoista suinkaan tapahdu heidän suostumuksellaan.»

Ei puhuttu hetken aikaan mitään.

—On minusta nyt kuitenkin niin, kuin he näkisivät aaveita keskellä päivää siellä Helsingissä, sanoi ruustinna.

—Niin on vähän minustakin, sanoi rovasti kävellen edestakaisin.

Kun tytöt illallisen jälkeen olivat vetäytyneet kamariinsa, sanoi ruustinna rovastille:

—Luuletko, että se todella on Hartmanin syy?

—Eihän tiedä. En vielä oikein uskoisi.—Vaikka kyllähän hänen mielipiteensä jo kesällä hyvin menivät siihen suuntaan.

* * * * *

Mutta Naimi ja Kaarina olivat heti varmat siitä, että oli niinkuin Lauri oli kirjoittanut. Naimin suu suippeni, ja hänen huulensa huippenivat, ja hänen silmänsä saivat terävän ilmeen, kun hän virkkoi:

—Jos niin on, niin en tiedä, mitä minun on ajatteleminen.

—Minusta tuntuu kuin en minä tämän jälkeen voisi lukea heitä sukulaisikseni.

—Ketä?

—Setää ja tätiä tietysti.

—Nyt te vasta, sanoi Hanna. Minun puolestani on se sukulaisuus jo kauan sitten ollut rikottu, siitä saakka kun setä alkoi yllyttää pappaa heränneitä vastaan, ja nyt se näkyy, mitä he oikein ovat.

—Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen vaatteensa menemään.

—Siksi, että ovat jumalattomia.

—Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina,—ettei hän, vaikkei mitään virkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.

* * * * *

Rovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä se, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä vaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä vaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman lakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun kannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä yksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee? Onhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen. Se on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy kunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan.— »Niinkuin minä otin», tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli hänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään Arwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei saanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon olemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti puolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että hän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen oli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti nimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi … olisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi millään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut mahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa… Nyt oli nuorilla sama edessä… Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani siihen soppaan…

Mutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla tavalla… Ja siitä hän kyllä voisi heille kirjoittaa.—Ja rovasti ihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja tarttui kynäänsä.

Ensin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole politikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi kieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee tarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta mielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että oikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella kansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia, mutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu sopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. »Sinun kirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti, demonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä. Tahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki ja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava, ettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi ollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin totta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus suuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta käännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei ylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla arvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja, sanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen ja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut kärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun akateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu tunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.»

»Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden asian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme on vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein korkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut. Meidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä himmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa tuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että tulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden, että jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta, ajattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin pedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa suurempaa surua ja mielipahaa isällesi.»

Rovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli lämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan nuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä ja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin hyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen oikeuksista ja velvollisuuksista.

2.

Oli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi, palasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun ei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä kokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt, joille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen viehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin herttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta pääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille muistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli haaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka hän oli tutustunut äitiin—ollessaan kotiopettajana hänen hienossa perheessään Turussa—kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen entiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty—kertoi kovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa herättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut montakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan saamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut, mutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli perkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä, kun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti haaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä, toteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava. Nyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi oleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten pienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se, kun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit pääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas tervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa Pietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi meidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla synnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi, lapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista silmistä…

Tytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille kertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He voivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja heitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja tyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei ollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan… Ja hän oli palkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki pientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän käsiään.

—Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on, että ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa. Tällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.

He olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista koivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä lehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.

—Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.

—Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä kaikki?

—Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren miehelähän kullaisestakin kodista.

—Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.

—Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.

—Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne apulaiseksi.

—Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa ollut, huokasi rovasti.

—Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.

Hetken päästä sanoi Kaarina:

—Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?

—Hanna-parka, sanoi rovasti.—Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia: jättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa mieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain vieroittaa häntä meistä muista.

—En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.

—Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin joskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin— tämmöisinä ihanina iltoina.

—En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on lohdutuksensa löytänyt.

Kaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo seisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.

—Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen yliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen portille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on kuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.

—Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?

—Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous— nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.

—Mistä se tulee?

—Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että ne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka näkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse soittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.

—Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi Naimi.—Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin pitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin, jos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että Robertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.

—Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.

—Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä odottamassa?

—Ei, mutta postihan on tullut.

Lentäen riensi Naimi sisään.

Ruustinna istui salissa postilaukku sylissä.

—Mamma, onko minulle kirjettä?

—En tiedä.

—Mitä sinä itket, mamma? Mitä on…?

—Lauri on erotettu yliopistosta.

—Mitä se merkitsee? kysyi rovasti ovessa.

—Lue itse … ja Robert makaa sairaana Inarin pappilassa.

Ruustinna meni omaan huoneeseensa itkemään. Rovasti otti pöydälle heitetyn kirjeen ja luki.

Se oli professorilta. Siinä ilmoitettiin, että joukko ylioppilaita oli pannut toimeen mielenosoituksen häntä vastaan yliopiston eteisessä ja sitten siirtynyt sieltä luentosaliin hänelle rähisemään ja jalkoja tömistämään. Seuraavana yönä oli särjetty ikkuna hänen työhuoneestaan, luultavasti samain toimesta, vaikka ne sen kieltävät ja sysäävät syyn katupoikain niskoille. Mielenosoittajain joukossa ovat valitettavasti esiintyneet ensimmäisinä Lauri ja hänen asuntotoverinsa maisteri Hagman. »Mistä syystä minulle suotiin kunnia tulla tällä tavalla huomatuksi, siihen ei minulla ole tilaisuutta tällä kertaa puuttua. Olen tehnyt voitavani rangaistusta lieventääkseni enkä omasta puolestani olekaan esittänyt mitään edesvastuuvaatimusta, mutta oikeuden kulkua en ole voinut pysähyttää. Konsistori on tuominnut syylliset yhden vuoden relegatsioniin yliopistosta.—Ikävintä asiassa on se, että tapahtumalle on annettu valtiollinen leima, vaikka kaikki ehkä oli tähdätty minun vähäpätöistä persoonaani vastaan tai oikeammin minun valtiollisia mielipiteitäni vastaan, joita en koskaan ole salannut, en varsinkaan ajatustani Snellmanista ja hänen esiintymisestään. Minua epäiltäneen osallisuudesta Saiman lakkautukseen, mutta tieto siitä tuli minulle yhtä odottamattomana kuin muillekin. Asemaa vaikeuttaa ja kiristää mitä arveluttavimmassa määrässä se, että samassa talossa kuin me asuu eräs venäläinen upseeri ja että melua ja naukumista pantiin toimeen hänenkin ikkunansa alla. Sillä hetkellä, jona tätä kirjoitan, ei vielä tiedetä, millainen myrsky on taivaanrannalta nouseva, mutta näköpiiri on kovin uhkaava ja voipi puhkeava pilvi millä hetkellä hyvänsä lakaista pois yliopistomme vähän vapauden, kenties pyyhkäistä Suomen kansankin kansakuntien joukosta. Siihen asemaan on meidät nyt saattanut tuo Kuopion yllyttäjä, sillä hänen kylvöänsä se sittenkin on. Jos jotain on pelastettavissa, jos Suomelle vielä saadaan sen tulevaisuus säilytetyksi, niin saamme kiittää siitä niitä miehiä, ja ainoastaan niitä, jotka valtioviisaudellaan tähänkin saakka ovat onnistuneet luotsaamaan meitä salakarien sivu.»—Lopuksi professori esitti kirjeeseensä toivomuksen, ettei tämä hyvin valitettava tapahtuma tulisi heidän, sukulaisten ja vanhain ystäväin, persoonallisia välejä hämmentämään. Siihen toivoon oli hänellä sitä enemmän syytä kun hän tiesi, että rovasti oli paheksuva poikansa tekoa yhtä paljon kuin hänkin. »Sinun isällisten tunteittesi katkeruuden ymmärrän muuten sitä paremmin kun oma poikanikin, vaikkei aktiivisesti ollutkaan mukana, kuitenkin on aatteellisesti ottanut osaa siihen, mitä on tapahtunut, ja siis moraalisesti ollut täydestä sydämestään mukana. Tulen itse hänet relegeeraamaan lähettämällä hänet ulkomaille viisastumaan.»

Rovasti istui sinä iltana kauan kansliansa keinutuolissa tulta sytyttämättä kuutamon puolihämärässä. Tytöt olivat hiipineet hiljaa pois, uskaltamatta mitään virkkaa.

3.

Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen, huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: silentium! Pieni kalpea mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.

—Silentium! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset pieksut.

—Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni sanovan.

—Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.

—Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi. Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi. Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä, meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa…

Kuului hyvä-huutoja.

—…. mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän—sillä minä en voinut teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni —teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette kohdistaneet niitä henkilöihin…

—Kyllä niihinkin!

—Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin. Sille te tahdoitte huutaa »alas».

Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin, että se näkyy!

—Alas meidän pikku tyrannit!

—Alas! Alas!

—Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä ja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee aika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä, mikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos Snellman olisi ollut niin »viisas» kuin hänen eräiden mielestä olisi pitänyt olla, olisimme me nyt »tyhmät», emme mitään tietäisi, emme mitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on kaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on vielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä olla. Sen tulee sanoa, mitä se tuntee ja silloin, kun se tuntee, ja sillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan seurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman tulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan. Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?

—Puhut! jymähti joka taholta,—ja puhu lisää!

—Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän tekonne oli myöskin meidän tekomme. Te opetitte etunenässä käyden, että tässä maassa, jossa meidän pitäisi elää kuin hiiren leijonan häkissä, mitään hiiskahtamatta, ettei se vain meitä huomaisi ja meitä murskaisi —te opetitte, että tässä maassa kuitenkin on vielä uskallusta, rohkeutta, kykyä asettua taistelemaan vakaumuksensa puolesta. Sentähden seuraa teitä maanpaossanne toverienne myötätuntoisuus, kunnioitus ja ihailu. Kohottakaamme kymmenkertainen—

Hän ei ehtinyt päättää, kun hänen ympärillään oleva kehä, joka oli vain pörröisiä päitä, avonaisia huulia, pinnistyneitä poskia ja palavia silmiä, räjähti hurraahuutoon, minkä kestäessä kaksi—kolme—viisi miestä lennähti ilmaan matalata kattoa hipoen.

—Se oli sinulta mainiosti puhuttu, Thure! Varsinkin juuri sinulta! huusi Lauri innoissaan sulkien hänet syliinsä.

—Mitä se Antero sanoo? kuului toisaalta.—Ole vaiti, elä puhu semmoisia! Sinun ansiosi on suurempi kuin kenenkään. Sinä puhuit niille häikäilemättä vasten naamaa … sanoit totuuden sanoja… Ole vaiti! Maljasi!

Eikä Antero saanut sanotuksi, mitä olisi tahtonut: ettei hän tahtonut olla mikään sankari eikä mikään marttyyri.

—Lauri, sanoi hän, eikö lähdetä, on jo aika, kello on kohta kaksitoista, ja meidän täytyy sitä ennen olla ulkona tullista.

Lauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.

—Kiitos, toverit,—ette te hurranneet meille, vaan aatteelle—me asetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä osaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan— te tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii samassa tahdissa—jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut —mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat—Suomen kansa on vielä nuori kansain joukossa—se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma tehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut—jos se siitä luopuu, jos se jättää sen täyttämättä…

Hän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien. Toverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa ilmeessä…

Silloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa, jonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.

—Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme, ja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä…

Mutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa—ja veisuu kuului yhä voimakkaampana.

—Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.

—Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys kuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.

—Hss … jatka, Lauri!

Veisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa ikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.

—Suu kiinni, sanon minä!—ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin veisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut hiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja hän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.

—Herkesivätpäs rääkymästä, varikset…

Mutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla oli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:

—En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa…

—Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.

—Ei mitään tämän enempää.

—Maljasi sitten! Eläköön puhuja!

—Eläköön tai kuolkoon!—ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja paiskasi sen palasiksi lattiaan.

Hän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen käytöstään. Antero tuli hänen luokseen:

—Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille mitään häiriötä tehneet.

—Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee sinua.

—Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.

—Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.

Nyt hän sai kannatusta joiltakuilta.—Se oli oikein: Sitä ne tarvitsivat nuo!—Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus Lauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän ulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin kynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä lattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.

—Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu … vaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte…

—Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?

—Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin…

Nuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.

—Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa ovi, sanottiin sieltä.

Lauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin auki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.

—Kas siinäkin kaksi totuuden sankaria, kuuli Antero sisältä sanottavan.

Sitten sulkeutui ovi heränneiden ylioppilaiden huoneeseen, ja säppi painettiin kiinni.

4.

Antero heräsi siihen, että häntä puistatti ja paleli. Hän huomasi makaavansa reessä ja hänen vieressään loikoi Lauri, joka myöskin samassa heräsi nahkasten sisältä.

—Missä me ollaan? kysyi Lauri.

He olivat jossain lumisessa metsässä ja ajaa nytkyttelivät hiljalleen eteenpäin.

Lauri aikoi nousta kävelemään eräässä mäessä, mutta vaipui takaisin rekeen. Hänen silmissään säkenöi, ja hänen päätänsä särki.

—Olenko minä kauan nukkunut?

—Kaksi kievariväliä.

—Kun et herättänyt.

—Koetin, mutta et herännyt.

—Millaista oli loppu? En muista siitä mitään.

—Meitä saatettiin ulos Pitkänsillan tullista ja huudettiin: eläköön totuuden sankarit!

—Minä nukuin jo silloin?

—Etkä, vaan huusit mukana hurraata—itsellesi.

—Hyi saakeli!

Kului pitkä aika, ennenkuin Lauri taas virkkoi:

—Mitä sinä, Antero, tästä kaikesta ajattelet?

—Aioin kysyä sinulta sitä samaa.

—Kauniita totuuden sankareja me ollaan.

—Kuulitko sinä?

—Minkä?

—Sinä siis tulit itsestäsi samaan johtopäätökseen?

—Samaan kuin kuka?

—Pietistit.

—Vai niin.

He tulivat johonkin kievariin, lämmittelivät, sill'aikaa kun hevosta vaihdettiin, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Satoi lumiräntää, ja matkalle taas lähdettyään he koettivat vetäytyä turkkiensa kauluksien sisään, niin syvälle kuin pääsivät.

—Luuletko, Antero, että se oli mitään muuta kuin peloitusta se puhe, että me muka olisimme saattaneet isänmaan vaaraan?—kysymys tehtiin toisessa kievarissa.

—Tietysti voidaan kaikki väärin selittää ja väärin käyttää.

Pitkän ajan kuluttua, kun taas oltiin matkalla, kysyi Lauri veltosti:

—Tekisitkö, jos voisit, tehdyn tekemättömäksi?

—En tiedä.

—Sinähän et oikeastaan tehnytkään mitään … olit alussa päinvastoin vastaan.

—Minä nyt kuitenkin sain kuulla sen moitteen, että olin esiintymiselläni antanut asialle isomman kantavuuden, kuin mikä sillä alkujaan oli, ja että juuri se oli vaarallisinta, valtiollisesti vaarallisinta.—Thurehan laajensi sen melkein maailmanhistorialliseksi tapahtumaksi.

—Thure puhui kuin poika ja omaa isäänsä vastaan.—Mitähän meidän ukko sanoo? Taitaa siellä syntyä itku ja hammasten kiristys. Mutta sama se! Jos hän ei salli minun olla kotona tai tekee elämäni siellä sietämättömäksi, niin lähden minne tahansa—vaikka Oton luo, lisäsi hän hiukan epävarmalla äänellä.

Eikä hän saanutkaan mieltänsä kauan pysymään tällä uhkakannalla.

—Vai niin, sanoi hän hetken päästä,—että pietistit sanoivat: kauniita totuuden sankareita! Se olisi nyt voinut jäädä tekemättä se viimeinen— mennä häiritsemään toisten hartaushetkeä. Mutta kun minä näin, että niillä oli raamattu edessään—oli niinkuin olisi minulle joku välähtänyt.

—Niinkuin Saulukselle Damaskon tiellä?

—Elä edes sinä ivaa—

—Enhän minä ivaa.

—Miksi kaiken tässä maailmassa täytyy mennä niin löröksi? Tästä tuli kaikesta oikeastaan surkea fiasko.

Hän oli toivonut saavansa kuulla Anterolta vastaväitteen, mutta Antero oli vaiti.

Moneen päivään he eivät puhuneet näistä asioista eivätkä paljon muistakaan. Mutta ajatukset kulkivat samoja teitä molempain.

—Kuule, Antero, olivatko meidän vaikuttimemme puhtaat?—Minä tarkoitan: tapahtuiko se yksinomaan epäitsekkäistä vaikuttimista? Eikö siinä ollut ylpeyden, kunnianhimon, huomionherättämisen ja semmoisen syrjävaikuttimia?

—Minä alan epäillä, ettei koko asiakaan ole niin suuri kuin miksi sitä me kuvittelemme.

—Sen täytyy! Sen epäilyksen valtaan emme saa antautua. Jos sen teemme, olemme hukassa!

Anterokin koetti taas katsoa Laurin silmillä. Ehkä oli tämä epäilys vain kylmän ja vilun vaikutusta. Sillä kuinka olisi todellakaan voinut jättää ilmaisematta mieltänsä semmoisesta teosta? Ja mitenkä sen olisi muulla tavalla voinut tehdä kyllin tehokkaasti?

Oli kirkas paisteinen päivä. He olivat nukkuneet hyvin, hevonen oli virkku, keli kevyt ja seudut kauniit. He olivat taas saaneet ryhtiä ja uskallusta itseensä. Helisevin kulkusin he ajoivat erääseen kievariin. Siellä kysyttiin, ketä ovat, mihin virkaan aikovat, minne matka? Miksi tulivat pois Helsingistä?—He eivät voineet vastata kaikkeen tai vastasivat kiertelemällä. Eivät voineet ajatellakaan ruveta selittämään näille, mitä he rakkaudesta asiaansa olivat tehneet. Mitä tietävät nämä Saiman työstä, ja mitä liikuttaa heitä sen lakkauttaminen? Tuolle lihavalle emännälle he eivät olisi olleet muuta kuin akatemiasta pois potkituita renttuherroja.

Tuossa kievarissa istuessa ja hevosia odottaessa virkkoi Antero:

—Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui usein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin meille. Kun he puhuvat kansasta, niin puhuvat he siitä kuin jostain kummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne katselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! »Katsokaa hänen kenkiään! Katsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi!»—Lönnrotistakin ne puhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain paljoa syvempää ja läheisempää. Heillä on tämä asia kuin mikä muotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen henki.

Antero jatkoi äänetönnä mietteitään. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut olevansa niin kokonaan kaikkea pohjaa vailla. Silloinhan se oli puhjennut, silloin… Turhaan hän oli sitten koettanut saamaansa sielun vuotoa paikata. Ei hän ollut löytänyt luvuistaan sitä, mitä oli kadottanut, sitä, mitä haki … ei uskoa itseensä, ei suuntaa toiminnalleen. Hän oli luullut löytävänsä vastauksen filosofiastaan, hänelle oli häämöttänyt viisaan yksinäisen miehen elämä ilman muuta tarkoitusta kuin toteuttaa eetillisiä aatteitaan omassa itsessään. Hän tahtoi kehittää hengessään ja ruumiissaan kaikkea sitä hyvää, kaunista, jaloa ja totta, minkä siemen siihen ehkä oli pantu. Hän tahtoi olla omien aarteittensa kokeiluesine. Hän tahtoi ennen kaikkea olla ehdottomasti puhdas, himojensa tyydyttämisestä täysin vapaa, ei jotain määrättyä tarkoitusta varten, ei oman onnellisuutensa tähden, vaan ilman mitään sivutarkoitusta. Ja sitä tietä—aarteittensa laajetessa ja kypsyessä—saavuttamiensa tuloksien perusteella tahtoi hän luoda siveysopin, uuden ja suuren, hakea sille suomalaisen pohjan, etsiä Suomen kansan siveyden lähteen semmoisena kuin se oli vuosisatoja piilossa lirissyt ja puhjennut esiin kahtena lähteensilmänä: ensin vanhana runojen tietona ja sitten herännäisyytenä. Se oli hänen renessanssiaatteensa uudessa muodossa, se ei ollut humanismia, vaan sen jatkoa, uskonpuhdistusta.

Hän ei ollut vielä päässyt kaikesta selville, hän sitä vain etäisesti aavisti—tunsi enemmän kuin tiesi—mutta itsestään aatteidensa koe-esineenä oli hän luullut olevansa varma.

Hän oli jo kulkenut ja kuvitellut olevansa enemmän kuin muut, jotka hänen mielestään eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan mistään kieltäytyä. Kuinka pieni ja vähäpätöinen oli hänen mielestään se asia, jota he ajoivat ja josta he innostuivat, verrattuna hänen asiaansa!

Ja sitten oli yht'äkkiä kaikki keikahtanut kumoon, yhtenä ainoana yönä ylösalaisin. Hänen omatekoisensa pyhyyden aita romahti maahan. Saapuessaan asuntoonsa veisasivat heränneet ylioppilaat seinän takana hänen isä-vainajansa virttä. Hän itki ja kirosi itseään ja maailmaa.—

Ja seuraavana aamuna, ikäänkuin jotain sovittaakseen, otti hän kurinpitotoimikunnan edessä tutkinnossa syyn omakseen ja julisti oikeutta ja totuutta ja vaati ne yli kaiken muun asetettavaksi. Mutta hän tunsi valehtelevansa ja valehtelevansa tahallaan, itsetietoisesti. Ja mitä varten näin? Mitä varten ottaa syy päälleen, kun ei asia ollut sen läheisempi? Oikeuden ja totuudenko puolesta valhetta ja vääryyttä vastaan? Kun ei se sittenkin olisi ollut kunnianhimoa, huomionherättämisen halua?

Koko tuo vasta kulunut aika oli kuin jotain pinnistettyä, tehtyä. Siinä oli alusta loppuun saakka joku väärä sävel… Kun saisi, kun saisi itsensä kerran oikeaan uomaansa ohjatuksi!

Mitä oli nytkin tulossa? Minne oli hän nytkin menossa? Sisarensa luo— muka! Eihän—kuin Naimia tapaamaan, häntä näkemään, hänen ääntänsä kuulemaan. Hurja toivo jostain mahdottomasta, odottamattomasta… Kohta kun Lauri oli häntä pyytänyt mukaansa heille, oli hän ollut valmis. Mutta jos hänellä olisi ollut voimaa kuulla ja totella, mitä hänelle sisältä sanottiin, olisi hän nyt heti hypännyt reestä ja antanut Laurin mennä yksin…

He olivat yöpyneet viimeiseen majataloon ennen Kuopiota. He lepäsivät kumpikin vuoteellaan saamatta unta. Lauri kääntelihe ja vääntelihe— teki tiliä hänkin elämänsä kanssa.

—Kaikki pirut ne nyt päälleni hyökkäävätkin—sinun pitää kuunnella minua, Antero!

Hän istahti vuoteen laidalle:

—Minä olen kunniaton ja kunnoton … minä viettelin hänet, ja minä jätin hänet sinne, enkä minä häntä sen jälkeen tavannut. Kerran kirjoitin minä hänelle, mutta en saanut vastausta. Kirjoitin tahallani niin, ettei hän olisikaan voinut vastata. Nyt minä tiedän, miksi minua rangaistaan.

—Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut.

—Kun vaan voisin! Ja minä voin…

Mutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi vakuuttavalta.

—Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta.

Se se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi esiin hänen katumuksensa…

—Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.

—Mikä sokkelo, mikä sokkelo! toisti Lauri, tietämättä, mitä Antero oli ajatellut.

Kuopioon tultuaan menivät he kohta Snellmania tapaamaan. Hän tuli heitä vastaan portillaan, menossa kouluun. Tervehti heitä kylmästi ja sanoi ärtyisästi:

—Herrat ovat käsittäneet minut kokonaan väärin ja tehneet minulle ja asialle huonon palveluksen. Minä kiitän minulle lähetetystä myötätuntoisuusadressista, mutta minä en tahdo olla missään tekemisissä katurauhattomuuksien ja poikamaisten mielenosoitusten tekijäin kanssa. Herroilla ei näy olevan aavistusta vapauden ensimmäisistä alkeista. Vapaus ei ole vallattomuutta. Suokaa anteeksi, hyvät herrat…

Ja hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.

Lauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.

Mutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi saanut mieluisensa potkun—ja hyvin ansaitun.

5.

Kun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan pihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan takanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen pöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen pysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään varjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain saliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä. Rovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.

Tyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi toruen sanoa:—Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki—

—En minä, mamma, osaa mitään ajatella—on niin äärettömän—tervetuloa, tervetuloa!—Tervetuloa, herra Hagman!

—Hss … pappa tulee…

Naimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin kimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet istumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat seurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:

—Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli oikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.

—Ja minä myös, sanoi Kaarina, ääni lämpimästi värähtäen. Tänne, tänne, pankaa turkkinne tänne!

—Pappa tulee…!

Lauri seisoi sukkasillaan isänsä edessä, joka oli vetänyt ylleen pitkän virkatakkinsa. Hän tervehti ensin Anteroa, virallisesti ja kylmästi, eikä ollut ensin huomaavinaankaan Lauria, mutta ojensi sitten kuitenkin hänellekin kätensä.

—Jahah, vai niin, siinä sitä nyt siis ollaan…

—Niin, tässähän sitä ollaan… Seistiin ja katsottiin…

—Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni?

Naimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä pakahtumaisillaan.

Musti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan sisään tavaroita. Koira lensi Laurin rintaa vastaan, nuolaisi hänen kasvojaan ja pieksi hännällään tuoleja ja pöydän jalkoja, hyppien toisesta toiseen.

—Mars! Huuti! Ulos siitä!

Rovasti tarttui koiraansa kaulanauhaan ja sai sen suurella vaivalla kiskaistuksi ensin kamariinsa ja sitten sitä tietä ulos. Hän jäi itsekin sille tielleen.

—No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu sinulle.

—Naimi … torui ruustinna.

Mutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan ennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä tuulensa läpi jäätyneen mielen.—Heidän tekonsa oli oikea!—ja sillä hetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä itseään moittinut ja muita tuominnut.

Heidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja laitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen katettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa pitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton, kyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein luonnolliseen ääneen.

—No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin puolesta.

Ruustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli mahdollista:

—Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?

—Minun täytyi, mamma, minun täytyi!

—Täytyi? Kuinka täytyi?

—Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.

—Ja että tekin, maisteri Hagman, niin vakavan näköinen .,. teistä olisin voinut kaikkein viimeksi odottaa, että menette ikkunoita särkemään.

—Mutta emmehän me ole ikkunoita särkeneet!

—Niin ainakin setä kirjoitti.

—Eihän setä niin, vaan että ainoastaan epäiltiin, oikaisi Kaarina.

—Niin, mutta kumminkin…

—Mamma, oliko ukko hyvin vihainen?

—Et kai sinä voi vaatia, että hän ottaisi sinut avosylinkään vastaan.

—Niinkuin sinä, mamma…

Ruustinna ei ollut kuulevinaankaan.

—Pappa on vanha yliopiston opettaja, ja sinun pitäisi ymmärtää, että se sentähden koskee häneen kahta kipeämmin, että hänen poikansa…

—Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon piimää!

—Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman?—Minä olen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se meille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää mennä mihinkään ja kutsua ketään…

—Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.

—Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat varmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.

—No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.

—Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät sinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee. Mimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki mallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja Robertkin siellä, missä lienee—tuskin elossakaan enää—kuka sen tietää?

—Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.

—Hän on voinut sairastua uudelleen… Miksi tämä kaikki onnettomuus nyt yht'äkkiä tulee minun päälleni?—Antakaa anteeksi, herra Hagman, että minä näin,—mutta tehän ette syö mitään … olkaa hyvä… Helander tästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet…

—Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä toisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.

—Ehkä eivät, ehkä eivät … sinä olet niin kauhean arka niistä heränneistäsi…

—Sillä minä tiedän… Mamman ei pitäisi enää puhua pahaa Helanderista, kun mamma tietää…

—Ei se nyt se vielä mitään merkitse…

—Mikä niin? kysyi Lauri.

—No, ei muuta kuin että Helander on ollut pyytävinään anteeksi papalta kesällistä saarnaansa.

—Ohhoo, vai niin? todellakin?

—Ei se ole muuta kuin että hän pelkää tulevia käräjiä … siinä koko juttu!

—Kuinka saattaa mamma semmoista!

—Yhtä hyvin kuin sinäkin saatat…

—Elkää nyt taas siitä riidelkö…

Rovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin ja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi pöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja Anteron kanssa.

—Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse. Huomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja ylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.

—Välipä sillä…

—Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta hyväksyy … ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania eikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin kaikesta!

Lauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja reippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta, niinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa vielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi tämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.

—No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?

—Juhannuksena.

—Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?

—Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.

—Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?

—Toivotaan.

Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan, milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi. Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut nukkua uudelleen.

Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua, mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä, voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.

Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää. Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.—Ja näinhän minun ei siis tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää ja omistaa!

Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt? Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys, mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!

Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan häntä…

Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen olisi tehnyt mieli polvistua—ensi kertaa elämässään—polvistua tuon valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.

6.

Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi, tahdoton tuuditettavaksi—olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä onnensa portille?—olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?—— voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa, niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu, kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi, että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään, jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta—kuletettuna.

Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja tähdettyi ja suureni ja laajeni.

Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen ihanille rinteille … en saapunutkaan.

Nyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa——ja tuolla palavatkin salaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat annetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.

Hänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut tähän päätökseen: »Tulkoon, mitä tulee … viekööt, johtakoot, ihmiskohtalojen kutojattaret!» Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi hevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi: »Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode valmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja peitteeksi paksu kinos!»—niin lähtisin minä … lähtisin! Siinä makaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä muistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin… Muisto, se se juuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon se minun elinvoimani.

Naimi oli tahtonut häntä jäämään.—»Teidän täytyy. Te ette saa mennä, minulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja mukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin teidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä häiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja sieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä.— Jääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.»—Ja minä jäin ja Naimi oli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin kuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka viserrykseen minä tahdon herätä,—kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä muista eikä tule takaisin… Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja katselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan huudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.

Eikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista, rauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä häntä nyt enää pidätetty.

Hän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli yht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan, kuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu laski.

—Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.

He olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.

—Mikä talo tämä on?

—Karila.

Talossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi tulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän ääressä lukemassa.

—No, voi toki! No, johan nyt… Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän toki… Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun kesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää raskaalla mielellä.

—Ei sopinut minun silloin.

—Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette olisikaan tullut nyt… Tuota, mitä minä … minä en nyt herätä ketään … keitän itse vieraalle kahvit … tuossa tuokiossa…

Hän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan. Antero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia muita kirjoja.

—No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta tehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja tuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.

—Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.

—Mikäkö paras paikka … kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä … en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen päivä.

—On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.

—Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi kuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun tukkineet?

—Totta se on.

—Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta kerran se päivä sieltä vielä päästetään.

—Teillä on luja usko.

—Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen tästä kirjasta.

Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.

—Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan, silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.—Vai niin on, vai niin on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?

—Sanokaa toki!

—Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se nyt sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on voinut milloinkaan seisoa.

—Mistä te olette tuon viisauden saanut?

—Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?

—Niin se ehkä on.

—Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen vielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja toimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä meidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen voimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä on nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se, maisteri!

Nuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet, mutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.

—Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta kuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.

—Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.

—Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä kaikkialla luettiin ja ihailtiin.

—Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.

Kuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä askeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia hartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen huusi sisään:

—Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi…

—Täällä on herrasvieraita, Kaisa…

—Olkoonpa mitä tahansa!

Hän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

—Katsohan tuota … vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole. Se on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että vieraskin pääsee levolle.

Kari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman säälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla ja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja lisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman sielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen tuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee sammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa! Ihanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni kohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin? Onko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa järkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?

Täältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä meistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he saavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta hyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme luoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä aavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä yhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.

Mikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan, etteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen estäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista—ei ainoatakaan auttavaa kättä!

Antero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli hänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. Hän, joka istuu katetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa kaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää itsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun tuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja luottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan tiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on hetki lyönyt?

Kuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen kasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista katsetta kenenkään silmissä.

Kuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja hyödyksi!

Jos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin samalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin! Niinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun oppilaani tavallaan.

Isäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös. Heillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja auttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.

7.

Karilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja suksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren selän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen paluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista.—He olivat päättäneet usein tavata toisiaan.

Anteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen rintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi ihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä.—Jos aistitonta aatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä sen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän minulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä kirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten ymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa kirkkautta ja suuruutta sieluuni… Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate Israelin lapsillekin.

Onko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla kaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä tahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.

—Kenen on tuo talo tuossa saaressa?

—Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko pihaan?

—Ajetaan vaan.

Otto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli naapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset pieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen—ja ilme herttainen ja katse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen mätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?

Otto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.

—Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.

Ukko katsoi silmälasiensa yli.

—Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä nyt tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka. Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,—ajattelin: kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä tultua. Tuo lasi, Otto!

—Ei ole talossa useampia kuin se yksi.

—Anna sitten kuppi.

—En minä välitä, sanoi Antero.

—Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan, sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin alla, vaikkei tiedä, saako se sen.

—Elä höpise, setä…

—Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?

—Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut pois yliopistosta.

—Mitä puhut? Sepä hauska juttu.—Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään sitä konjakkiasi, niin—heti tänne, kun on tämmöinen asia!

Oton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan pulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.

—Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.

Hämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai Antero kertoa.

—No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin? Suoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä pojassa sittenkin jotain.

—Ei ole, sanoi Otto päättävästi.

—Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos teitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki. Maljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa niinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia?— Jassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät aina toimijain johtopäätökset.—Ja eikö niin, että teidät muutamat uhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas Suomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin Arwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa hieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään solidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!

Siitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi päihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta palattiin aina pääasiaan.

—Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on ensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus! Siitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se oli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot vaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin ponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä seuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain vaarassa, kun jotain vastaan hyökätään.—Se oli hyvä sekin, että Saima lakkautettiin.

—Hyväkö?

—Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei ole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat kaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!

—Niin, eihän kuitenkaan tiedä…

—Ethän vain katune.

—Kyllä melkein välistä.

—Kas niin, siinä sitä ollaan—se on sitä aitosuomalaista: tehdään ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo ehkä käynytkin.

—Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.

—Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.

Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:

—Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee tietysti huudahtamaan: c'est une misalliance! oh, mon Dieu!—ja pyörtymään—kun saisi olla näkemässä.—Niillä on suuret suunnitelmat. Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.

Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea, ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa, mutta mennyt sitten samassa pois.

—Kuka tuo on? kysyi Antero.

—Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön eikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole sanaakaan kirjoittanut.

—Tietävätkö siitä pappilassa?

—Se on kieltänyt kenellekään puhumasta … Laurillekin … kun eivät he, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne oikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,

8.

Antero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen pöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa miettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta, edessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva harvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä kohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja kirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki yhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois hänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä tyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt penkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut yhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän nyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta, niin tehdyiltä.

Hän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa. Runon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja suomenkielestä,—siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen renessanssiaatteestaan—oli sekin päähänpisto!—kaikki keskenjääneitä, ja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut kuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin: Rajavaara—Pappila—Juhannuskokko—Seurat Ristivaaralla—Tulo takaisin Kontolaan—ja siihen se oli loppunut se runoelma! Lapsellista, turhanpäiväistä kuvittelua!

Häntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki epäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus Snellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut tämän maanpaon—ei,—ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta, uusi elämä, uusi työ—mutta mikä elämä, mikä työ?

Hän tuntee ulkonaista painoa ja sisäistä ahdistusta. Hän tahtoisi ulos, tapaamaan ihmisiä, saamaan sisältöä ja virkistystä. Karoliinalle ei hänellä ole mitään sanomista, ei ole hänestä mitään seuraa. Hän tarvitsisi onnellisia, innostuneita ja virkeitä ihmisiä, eikä tuota surkeutta, joka vaatisi hänen osanottoaan ja sääliään ja apuaan, mutta jota hän nyt ei jaksa antaa. Olihan sisar totellut miehensä kieltoa ja lakannut käymästä seuroissa, antanut pakottaa itsensä istumaan kirkossa ja kuuntelemaan hänen saarnojaan, joissa hän joka pyhä panetteli ja sätti heränneitä. Ja hän oli antanut pakottaa itsensä siihenkin, että pani pois pojan. Ja se kaikki on muka hänen velvollisuutensa, hänen kristillinen velvollisuutensa? Eikä hän tahdo ottaa omalletunnolleen, että mies mahdollisesti häntä löisi, jos hän ei tottelisi. Mutta nyt hän sitä kuitenkin suree ja katuu eikä tiedä, tekeekö sittenkään oikein.

—Tähän minä nyt siis tulen hautautumaan, kuka tietää kuinka pitkäksi aikaa. Tämähän on kuin munkin kammio, minähän olen kuin vanki.

Hän tahtoo joskus tuntea vapauttaan, ja hän lähtee ulos hiihtämään, nousee vaaralle, näkee ympärillään rajattomat, rannattomat erämaat ja hanget. Se on yhä sama vankila, vähän suurempi vain. Hän hiihtää kurjien majojen ohi, joissa tietää suurimman hädän ja kurjuuden asuvan. Pitäisi mennä sisään,—mutta hiihtää kuitenkin ohi.

Päiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on aamusta kulunut.

Karoliina tulee hänelle kahvia tuoden.

—Täällä sinä vain itseksesi istut.

—Täällähän minä… Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä mahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet? Taikka kyllähän minä tiedän, mistä sen saat, mutta kuinka sen sieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.

—Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.

Se oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he eivät voineet selittää. Mitä se oli … oliko ollenkaan mitään muuta kuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!

Kerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha kuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli vaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa voidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä, että kyllä »Jumala auttaa», niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään siitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan,—joka hetki, joka päivä.

—Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?

Vastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.

—Mikä teitä naurattaa?

—Se vain, että Antero voi sitä edes kysyäkään.

—Minua ei vaan Jumala ole milloinkaan auttanut, sanoi Antero puoleksi leikillä.

—Onkos Antero sitten milloinkaan pyytänytkään?

Sitä ei hän ollut tehnyt, kun oli varma siitä, ettei kuitenkaan voisi saada sitä ainoaa, mitä halusi.

Jos edes voisin kieltää hänet! Vapautua hänestä kokonaan. Mutta aina hän seisoo edessäni, ja aina hän väistyy, kun häntä tarvitsen. Lupaa kaikkea, mutta ei pidä mitään. Houkuttelee mukaansa matkalle milloin millekin, mutta ei koskaan opasta perille, ei anna voimaa saavuttaa päämaalia. Hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa—Jumalan suuri, käsittämätön rakkaus! Niin todellakin—käsittämätön ja—olematon.

Eräänä päivänä hän tuli hiihtomatkallaan kurjaan torppaan kaukana metsässä. Vaimo makasi sairaana, kuihtunut mies istui avutonna uunin pankolla, nälkäinen lapsilauma puri pettua pöydän ääressä. Halla oli vienyt heidän viljansa, karhu oli kaatanut heidän ainoan lehmänsä. Ei ollut vaatteita, että olisi päässyt edes kerjuulle. Antero tyhjensi kukkarostaan heille ruistynnörin hinnan.

—Nyt siis päästään talven yli, virkkoi vaimo vuoteestaan. Sanoinhan minä, että auttaa se, niinkuin on ennenkin auttanut.

Oli auttanut, mutta miten? Toinen puoli perhettä kuollut, mutta toinen puoli kuitenkin jäänyt eloon. Oli se kaunista apua ja huolenpitoa! Ja ne kantavat siitä Hänelle kiitoksensa—suutelevat ruoskaa.

Hiukan omituista sentään, että Jumala lähetti minut ja juuri nyt kuin oman itseni uhalla vahvistamaan näitä siinä uskossa, että Jumala kuitenkin aina auttaa.

Mutta jos onkin Jumala, ei sitä kuitenkaan hänellä ole. Sitä, mitä oli kaivannut, sitä ei hän koskaan ollut saanut. Ei kukaan minua kysy, ei kukaan minua ikävöi, ei ole minua maailmassa etsitty itseäni varten eikä sentähden, että minua tarvittaisiin.

Se kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.

Mutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä tähden? Enkö ole aina—rakastaessanikin, toivoessanikin—ajatellut omaa iloani, omaa onneani?

Sikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen tunteensa.

Tämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on minut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli minulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin päivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet kuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään eikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden kärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi, niin minä lähden!

Mutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas illalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä, hukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin harhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä olisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin erämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi ullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä vedellessään.

Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön.

Isän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut? Kuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö?—tietämättään.

Hän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu hänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä ja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:

»Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä joka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla luettavaksi ja tutkittavaksi.»

Kirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli arkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta hienolla kynällä, isän käsialaa.

»Sinä päivänä, kun ryhdyin saarnavirkaani.»

»Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa lähestyä Sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka olisi Sinulle otollinen ja parhaiten vastaisi minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut Sinun apuasi, niin tarvitsen todella minä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä itserakkauteni, itsekkäisyyteni, tämän hirveän epäjumalan ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. Unohda, laupias armahtaja, Sinä syntisten ystävä, Herra Jeesus, unohda entiset tuhannet ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden häpeällisestä vallasta siten, että Sinä minussa vaikutat elävän uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu, kaikkien hyvien lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Isä Jumala, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni! Opeta minua antamaan itseni kokonaan, itseäni ajattelematta, mitään vaaraa ja vastusta pelkäämättä, Sinulle ja Sinun pyhälle asiallesi. Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän, että Sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua Sinun käsiisi. Ota, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki, mitä sanon omakseni—sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani. Ota ne, puhdista ne, uudista ne, hoida niitä oman tahtosi mukaan. Jeesuksen tähden unohda, kuinka niitä olen hoitanut ja näihin asti niitä käyttänyt. Niin, hyvä Jumala, puhdista tarkoitukseni, tee minut puolueettomaksi oman työni suhteen, etten itseäni pettäisi. Anna minulle armoa, että koettaisin Sinun avullasi tehdä työtä veljieni ja sisarieni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että Sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat Sinulle otolliset. Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee—sanalla sanoen, anna minulle elävä usko, niin tulen minä armostasi autuaaksi. Pakota minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini, amen! Minä tiedän, että sen teet Jeesuksen tähden.»

Myöhemmin oli samaan paperiin kirjoitettu vapisevalla kädellä:

»Tämän kirjoitin minä sen päivän edellisenä yönä, kun minun piti pitää ensimmäinen saarnani. Aioin silloin ruveta kirjoittamaan päiväkirjaani, mutta en saanut sitä jatketuksi. Tänään on minulle syntynyt poika ja minä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä olisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun minusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen isänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut, mutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta ehkä oli parasta, että hän saa itse hakea itsellensä tien totuuden lähteelle, sillä onhan kaikilla sinne sama opas, Pyhä Raamattu, jota seuratkoon.»

Taas oli toisessa paikassa horjuvin kirjaimin kalteviin riveihin kirjoitettu?

»(Jatkoa edelliseen viisi vuotta myöhemmin).»

»On sinun syntymäpäiväsi, pieni Antero poikani. Minä tunnen, että minun kohta täytyy täältä eritä. Ei ole minulla ehkä montakaan päivää jälellä! Sinä jäät turvattomaksi maailmaan. Minulla ei ole sinulle muuta annettavaa kuin Pyhä Kirja. Jos sinulle joskus tulee suuri hätä ja ahdistus, umpikuja, josta et tiedä, kuinka päästä yli tai ympäri, niin avaa se ja lue Luukk. 18: 17: »Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.» Jos sinua kaikki sinun oma viisautesi tympäisee ja pohjasi pettää tai tahdot päästä himojesi kahleista ja itsekkäisyytesi orjuudesta, niin ota siiloin tämä kirja eläkä laske sitä kädestäsi, ennenkuin olet saanut vastauksen kaikkeen. Nyt en—»

Kynä oli kai pudonnut hänen kädestään. Isän viimeinen ajatus oli ollut hänen poikansa pelastus.

Anteron sydän vapisi, ja vaivoin hän himmentyvin silmin sai luetuksi, mitä toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Tämä on papan viimeinen kirjoitus, jonka tästä raamatun sisästä löysin ja johon sen jätän. Hän kuoli seuraavana päivänä. Hänen edessään oli hänen raamattunsa, Johanneksen 16 ja 17 luku. Vähän ennen kuolemaansa sanoi hän minulle: Kasvata Anteroa niin, ettei hän hylkää Jumalaa.»

Antero luki sen vielä uudelleen. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan pitkin.

Viihdyttävä onnellisuuden tunne tulvaili läpi hänen sielunsa. Ahdistus ja pinnistys oli poissa.—Minä olen löytänyt isän, äidin, itseni ja elämäni sisällön. Minä olen pelastettu. Nyt se ei karkaa minun käsistäni, mitä kaiken elämäni olen ajanut takaa.

Kun hän pani maata, oli kuin lämmin pehmoinen käsi olisi hänen päätänsä kannattanut. »Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.»

9.

Minä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka kanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.

* * * * *

En tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on tapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on tulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen valmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen oikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa. Sitä seuraan sivulleni katsomatta.

* * * * *

Olen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän saakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen, ikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.

* * * * *

Olen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? »Mitä te anotte minun nimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen lohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, Totuuden Hengen, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä tunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne, ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän tykönne.»

Ne olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne olivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.

* * * * *

Totuuden hengen!—siinä se on kaikki!

Olin hiihtämässä,—kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!

Luonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa eikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut entisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui minusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin Jumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni kirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en sitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on sinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä minä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun ehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen sitä antamaan.

* * * * *

Yötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.

Taavetin psalmi 107:

»Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet asuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa nääntyi.

»Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän hädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat asuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan, että hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun hyvyydellänsä.

»Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina kurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan kovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on nöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään heitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän siteensä.—Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen ihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän särkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.

»Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä, he näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja paisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta kohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja hoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän hädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he tulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan. —Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.

»Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei hedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka siinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan vesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne kaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat viinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä, ja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta itseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän, joka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla erämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen sukunsa niinkuin lammaslauman.

»Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää tukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran moninaisen laupeuden.»

Tuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!

* * * * *

Mikä lohdutus osata rukoilla!

Hän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän minullekin.

Kaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei olisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.

Se tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.

Mikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että Jumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman. Vapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa kykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta kuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista. Kulkemista ja kompastumista,—pyrkimistä ja pysähtymistä,— sisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen päämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on saavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä minä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja minä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri silloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. »Uskotko, että minä voin sinua auttaa?» kysyy hän. Ja kun minä uskon—!

* * * * *

Nyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen kansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä. Tämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se on Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden, että se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut tulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan se, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen kasvatit kansan.

* * * * *

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut kautta vuosisatojen ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä uskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa kohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin onnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen vapautuksen tunnin ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai niinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen henkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja lahoamasta.

* * * * *

Ei keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä eivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.

* * * * *

Minä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys—kuinka haluttavia semmoisinaan lienevätkin—ole välttämättömiä kansan kohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri käsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut valtiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen itsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole korkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on vastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön aste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua sisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.

* * * * *

Tähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua vähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain niistä—innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei mikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se lieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja epäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja ummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen vaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko sielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin ennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan anteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa »pyhässä» innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen y.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja tuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä voin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.

* * * * *

Ennen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa epätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja sen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin, ahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin itseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi olin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä katkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää, eivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä, jolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka oksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.

* * * * *

Joka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi kerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani kysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.

Ennen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä inhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja surkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden— vallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin tänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä näytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva välikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.

* * * * *

Heitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä kirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni tulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani taipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä mutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen. Rajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni huviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman kädellä heitettiin takaisin.

Totuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.

Rakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut olemassa.

Elämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi, runoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea—tehdä suurtöitä omien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.

Nyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa vastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään merkitse.

* * * * *

Naimi—minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko käteni vielä,—Naimi—minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni, värähtääkö ääneni.

Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.

Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl! Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid! Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!

Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid! Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi!—Ja uneni minä näin rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni siinä levätä, ainiaan!—Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]

* * * * *

Minun on mahdoton käsittää,—että runoilija voisi olla ilman uskontoa. Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian valitusvirret—koko raamattu—Jumalan välittömän tai välillisen inspiratsionin tuotteita.

* * * * * Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän suruissansa.

* * * * *

Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä. Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.

* * * * *

On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin ilman uskontoa?

* * * * *

Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.

* * * * *

»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus, mikä horjumaton usko!

10.

Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä, jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi Karoliina:—»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»

Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona. Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili… Jos sillä ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.

Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo— että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.

Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin nähneensä, mutta ei muistanut missä—hän näki itsensä niiden seurassa, mutta katseli itseään kuin vierasta.

Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen ihmeen ääni se oli?

Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään vain keveät hiihtovaatteet.

—Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!

Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein luonnollisista lähteistä.

—Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin kuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun tähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan, sitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua, mutta enhän minä—ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää tulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin asiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle asettua—ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli! Onko sinulla juotavaa?

Kun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:

—Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun täytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä oikeastaan sitten toimitat?

Yhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista sydämellään.

—Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin mäntyyn?