KEVÄT (continued 3)

—Jaa, jaa, sanoi Lönnrot hymähtäen ja ikäänkuin ruustinnaa lohduttaen,—jos ne vain nuo pietistit saisivat mielensä mukaan meitä helvetin tulessa kärventää…

Kaikki sille nauroivat—ainakin koettivat, paitsi Hanna.

Professori ei puhunut mitään, pudisti vain päätään ja piti huulensa pinnistettyinä.

13.

Päivällinen oli jäykkä ja painostava, vaikka rovasti koetti olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei tahtonut puhua mitään asiasta, joka kuitenkin oli pääsemässä kaikkien huulilta. Yht'äkkiä virkkoi kuitenkin professori, voimatta enää kauemmin pidättäytyä:

—Minun mielestäni ei sinulla, lanko, ole muuta mahdollisuutta kuin ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin. Tämä ei nyt ole muuta kuin kansan suoranaista kiihoittamista, sen yllyttämistä sekä kirkollisia että maallisia esimiehiään vastaan. Se on sitä paitsi subordinatsionirikos mitä raskainta laatua. Rovasti sanoi vain:

—Jaa, jaa.

—En luule, että sellaisella keinolla mitään voitettaisiin, Sanoi Snellman.

—Ei, ei, sanoi rovasti nyt.

—Niin, minä vain sanon—ja professori irroitti serviettinsä ja rutisti sen eteensä pöydälle—minä vain sanon, että jos sallit tämän jatkua, on kaikki auktoriteettisi mennyt tässä pitäjässä ja sinä saat hakea itsellesi toista pastoraattia.

—Lanko ehkä liioittelee.

Puhe päättyi siihen. Syötyä ja piippuun pantua kirkastui kuitenkin kirkastumistaan rovastin mieli, ja kun hän, vaihdettuaan virkakauhtanan mukavaan kotitakkiin, istuutui lehtimajaan, jonne samassa ilmaantui kahvitarjotin, niin puhaltui viimeinkin pilvi hänen otsaltaan. Lyöden ruustinnaa olkapäälle sanoi hän:

—Ja nyt luulen minä, mamma, että olemme ansainneet emme ainoastaan kahvia, vaan myöskin lasin sinun hyvää punssiasi.

Riemastuen rovastin mielenmuutoksesta huudahti ruustinna:

—No sitä sinun pitää saamasi, rakas pappa! Ei todellakaan maksa vaivaa ottaa sitä asiaa sen raskaammin kuin ennenkään.

—Missä Lönnrot on?

—Hän meni jonnekin Robertin kanssa.

—Entä lanko?

—Hän vetäytyi huoneeseensa kirjettä kirjoittamaan.

—Siinä istuivat lehtimajassa rovasti, Snellman ja nuoret.

—Niinpä niin, onhan se kyllä vähän niin ja näin, että oma apulaiseni haukkuu minut helvettiin omasta saarnastuolistani, mutta kun ei hänellä liene gehennan avaimet hallussaan enemmän kuin elysiuminkaan, niin voinemme siis ainakin siihen nähden odottaa tapausten kehitystä yhtä rauhallisesti kuin tähänkin asti. Vai mitä arvelet, Snellman, tämänpäiväisestä saarnasta?

—Kaikilla koskilla on kuohunsa, toisella äkäisempi kuin toisella. Mutta mitä asian ytimeen tulee, niin ei oikeastaan ole ollenkaan ihmeellistä, että tämä liike on niin levinnyt ja yhä leviää. Uskonnollinen lahkolaisuus ja fanatismi valtaa voimakkaammin kansoja, jotka syystä tai toisesta eivät muualta saa tyydytystä henkisille tarpeilleen. Anna kansalle tervettä tekemistä yhteiskunnallisella ja valtiollisella tai muilla ihanteellisilla aloilla, ja se on paraneva taudistaan.

—Jaa, jaa!—No, mutta siinä hän nyt on! Ruotsalainen!—Minnekä te menette? Tulkaapa tänne!

Ukko-Paavo, keppi kädessä ja kontti hartioilla, kulki juuri ohitse pappilan läpipihan. Hän pysähtyä töksähti äkisti eikä ollut ymmärtävinään, mistä ääni kuului.

—Kuka siellä huutaa niin tämän pitäjän rovastin äänellä? Ääni kuuluu, muttei miestä näy!—ja hän aikoi jatkaa matkaansa.

—Tulkaapa tänne vähän! Ei saa niin ylpeästi ohi ajaa!

—Ka sieltäkö se!—Vaan jos en tulekaan, kun on noita punaisia riepuja tuossa kuivamassa. Mene tiedä, mihin helvetin pyykkiin minua houkuttelette.—Siinä oli joku tyttöjen punainen huivi koivun oksalla.

—Kyllä Paavo uskaltaisi, vaikka olisi tämä itsensä helvetin portti.— Tulkaa nyt vaan—ottamaan ryyppy matkalle lähtiessä.

—Vai ryyppy! No se! No, senhän tietää koko maailma, että Paavo rientää ryypyn luo niinkuin vasikka juomiselleen.

Rovasti ojensi hänelle punssilasin jo lehtimajan ovella ja yhdellä kulauksella heitti Paavo sen kurkustaan alas.

—Vielä toinen.

—Vai vielä toinen? No, koska tahdot nähdä, millainen mies minä olen, niin tällainen minä olen—ja Paavo kaasi vielä toisenkin.

—Istukaahan.

—Ei ole aikaa, vene odottaa tuolla tuomarin niemessä.

—Mitäs kuuluu muuten?

—Mitäkö kuuluu? Kuulithan sen jo äsken tuolla kirkossa, mitä kuuluu. Sinulla on hyvä renki, joka näkyy tekevän työtä isäntänsäkin edestä. Vaan kuka se on tämä vieras?

—Hän on rehtori Snellman Kuopiosta, semmoinen filosofian tohtori.

—Vai oikein sen tohtori. Olen minä sen maistereita nähnyt ja puhutellutkin, mutta en sen tohtoreita. Vai tämä se nyt on se?

—Jaa, Se minä nyt olen.

—Ja sillä vilosohvillasiko sinä kuulut aikovan maailman parantaa?

—Tiedättekö te sitten, mitä filosofia on?

—Se on ihmisviisautta, vastasi Paavo nopeasti.

—Aivan oikein, mutta onko se sitten paha se?

—Osaakos vilosohvi sanoa, mistä se kaikki ihmisviisaus on maailmaan tullut?

—Eiköhän se ole Jumalan lahja niinkuin kaikki muukin hyvä tässä maailmassa.

—Vai Jumalan lahja!—Elä, elä, hyvä mies!—Sepä kun onkin perkeleen.

—Vai niin on.

—Ja kaikki, mikä sen päälle rakettu on, on rakettu sille perustukselle perkeleelle.

—Ettekö te sitten ihmisviisautta missään asiassa käytä?

—Piti kerran käyttääkseni, lähteä vieraalta maalta maallista onnea etsimään, vaan pystyyn nosti Jumala sen Puolan tien ja ajoi puolikuolleena kotiin takaisin pettua puremaan, kun minä vieraalle maalle vehnästä viljelemään.

—Melkein niin kävi minullekin, kun piti Ruotsiin muuttamani, mutta se oli oman järkeni harkinta, joka sen asian ratkaisi.

—Vai oma järkesi … puhu pukille, elä Paavolle—et tiennyt itsekään!

—Onko Paavolla joku korkeampi viisaus kuin muilla? kysyi rovasti.

—On. Minullapa se onkin.

—Mistä olette sen saanut?

—Mistäkö? No, onpa sekin kysymys. On pappi eikä tiedä, mistä on kaikki korkeampi viisaus maailmaan tullut.

—Mutta missä se seisoo raamatussa, ettei ihminen saa järkeään käyttää eikä viisauttaan viljellä?

Paavo katseli vähän aikaa rovastia, otti sitten kontin maasta, johon oli sen laskenut, ja virkkoi:

—Sinä olet hyvä ja höyli mies, Marttinen, minä sinusta tykkään, olet suora suruton, joka et turhia kuvattele, mutta papiksi ei sinun koskaan olisi pitänyt ruveta suurten palkkain toivossakaan.

—Miksei? nauroi rovasti.

—Siksi, ettet ymmärrä autuuden asiasta enempää kuin porsas pohjantähdestä. Selitän sen vasta tarkemmin, kun tavataan, nyt täytyy lähteä.

—Minnekä piispa on matkalla?

—Ka, minnekäs paimen, jos ei laumaansa kaitsemaan.

—Ja jalkapatikassa vain?

—Jalanpa se kaimakin ennenvanhaan kulki, vaikka oli koko maailma käännettävänä, ja kun ei päässyt jalan, niin souti veneellä.

Hän meni, ja herrat nauroivat hänen jälkeensä.

—No, nyt veli sai nähdä sen Suomen kansan suuren profeetan, sanoi rovasti Snellmanille.

—Hän vaikutti, kuinka sanoisin, heikommin kuin olin odottanut.

* * * * *

Naimi, Kaarina ja Anette olivat vain odottaneet sopivaa tilaisuutta päästäkseen puhumaan Snellmanin kanssa siitä, mistä he olivat eilen illalla vielä maata mentyäänkin sängyssä keskustelleet ja innostuneet. Oli mietitty ja tuumittu, miten se järjestettäisiin, ketä kutsuttaisiin, kutsuttaisiinko, ketä vain halutti tulla!—vaiko vain nuorta väkeä?—vanhat sitä varmaankin oudoksuisivat. Yleensä sille varmaankin naurettaisiin ja pidettäisiin sitä hassuna. Ei, ei siitä mitään tule! Mutta siitä täytyy tulla!

Ja kartanolla kävellen, kädet toistensa selän takana, milloin rantatielle mennen, milloin puutarhaan pistäytyen vartioivat he tilaisuutta saadakseen Snellmanin yksin haltuunsa.

—Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet jonnekin!

—Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina. Se voisi olla ikävää Anterosta.

Rovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina näytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.

—Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta,—voi, voi, Se on teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta—

He veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille kahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan Kalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa—että se saisi tutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä sopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain muuta suomalaista kirjaa?—Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä hyvin hirveän hassua?

Ja levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut Naimi tuomiotaan.

—Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme kasvoillaan.—Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin aate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin—täydentää.

—Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan hylännyt—minä sitä niin pelkäsin—ah!

—Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä kansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.

—Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.

—Sanokaa, me teemme kaikki, mitä vain käskette!—ja innoissaan siirrähti Naimi Snellmanin viereen.

—Jos niin on, niin minä käsken teitä perustamaan koulun. Ruvetkaa pitämään kansalle koulua: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja myöskin käsitöitä. Ja käsitöitä tehdessä voidaan samalla toteuttaa alkuperäinen aikeenne lukea Kalevalaa, laulaa, soittaa, mitä vain haluatte.

Tytöille oli samassa selvillä, kuinka paljon suurempi ja parempi tämä kouluaate oli. Heidän sydämeensä melkein koski—niin se oli avartunut ja puristunut kokoon. Koulu! Kansan koulu! Niin juuri! Mutta kuinka he eivät ennen olleet sitä ajatelleet!

—Mutta tokkohan me osaisimme? Emmehän me…

—Miksette osaisi yhtä hyvin kuin ne nuoret naiset, jotka ovat avanneet köyhäin tyttöjen koulun Kuopiossa. Tulkaa sinne syksyllä, niin saatte nähdä, kuinka se käy.

—Me tulemme, aivan varmaan me tulemme!

—Katsokaas, tästä kansan opetuksesta kansan herätystyö on aloitettava, sanoi Snellman.

—Niin, juuri niin—voi, voi! Että mekin ehkä voimme jotain tehdä eikä vain pojat!

—Silloin kun me miehet mietimme ja tuumimme ja teoretiseeraamme, haaveilemme ja suuria suunnittelemme, sillä välin te naiset jo olette näppärästi ryhtyneet tositoimintaan—niin on aina. Mutta me panemme pojatkin pian työhön—oppikirjoja tekemään.

—Mutta ei nyt puhuta vielä kenellekään mitään.

—Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.

—Voi, voi!

Kuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:

—Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt.—Hän tuli esiin Robertin kanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen, hänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan oli samalla onnellinen loiste.

—Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti Lönnrot.

—Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.

—Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.

—No, mutta niinhän minunkin!

—Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?…—ja tyttöjen äänessä oli niin vilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä samalla sekä nauratti että liikutti.

—Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi Robertille.

—Niin minullekin.

Rovasti nosti ison melun kuullessaan, että vieraat todella aikoivat lähteä.

—No, mutta eihän yön selkään!

—Yötä myöten on niin viileä astua, sanoi Lönnrot. Ja Snellman sanoi myöskin rakastavansa yötä myöten matkustaa.

Eivätkä auttaneet kieltelemiset. Lönnrot lähti reppu selässään astumaan Korpivaaraan päin. Robert pyysi saada tulla häntä saattamaan. Toisaanne lähtevää Snellmania saattoivat tytöt ja muut nuoret sillalle saakka, »huokauksien sillalle», jossa niin monet erokyyneleet oli vuodatettu rakkaista ja hauskoista vieraista erottaessa.

* * * * *

Ja yht'äkkiä oli pappilassa tyhjää ja hiljaista, vanhukset vain kotona. Rovasti luki kamarissaan lehtiä, joita posti päivällä oli tuonut. Professori istui yhä huoneessaan ja kirjoitti. Professorska luki salissa nojatuolissa. Professori kulki huoneen läpi, he puhuivat kuiskaten jotain. Sitten ilmaantui professori kirje kädessä rovastin huoneeseen ja käveli muutamia kertoja lattian yli.

—Ajatteletko todellakin, että minun pitäisi ilmoittaa tapahtumasta tuomiokapitulille? kysyi rovasti, arvaten, mistä lanko halusi puhua.

—Sinä tietysti teet, niinkuin tahdot, mutta salli minun sanoa, niinkuin jo sanoin, että jos kappalaisesi saa jatkaa aloittamaansa suuntaan, niin on auktoriteettisi tässä pitäjässä mennyttä ja sinä saat pian ruveta katselemaan itsellesi uutta pitäjää.

—Snellman tuntui olevan sitä mieltä, että tuomiokapituliin valittaminen vain pahentaisi asiaa.

—Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa lausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut mitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet. Helander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä toivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit pitää häntä kurissa.—Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy minun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa. Kohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä, vaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä noiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et ainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa kirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.

—Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua hänessä ja hänen mielipiteissään—kuinka sanoisin—noin hermostuttaa?

—Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä esiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.

Luettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa mitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:

—»Vaara isänmaalle»—»isänmaalle ja yhteiskunnalle»—»turmiollisia oppeja»—»nuorison yllyttäjä»—kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja keskellä päivää.

—On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä yllättävät.

—Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa, niin, en tiedä—mutta en ainakaan minä voisi nuorison innostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä hyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää, vaikken siihen itse voisikaan yhtyä.—Mutta olkoon nyt se kuinka tahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi olla suuriakin ikävyyksiä.

—Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni, joka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja pitää asianomaisia au courant niiden kanssa, pyysi minulta tietoja mielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun olen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua estäisi tekemästä sitä nytkin—mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan sitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta, ja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin kautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä hiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä erityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että kirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.

—Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot—minä vain tulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.

—Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja Snellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.

—Olikohan se niinkään toista?

Rovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka professori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi mennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja vilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi rantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka häntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin ilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli katala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On mahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania vastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet… Snellman nyt voisi ollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja esiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi isänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä tämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain rettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan häntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan kuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella kunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi käsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa hänen heikkouksiaan mielitellä.

Rovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat verkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä, mikä sitä kiusasi.

Silloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä toisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että jos sellainen jää rankaisematta… Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai oli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään heränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin—sanoa ainoastaan totuus, ei muuta—kertoa asia, niinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.

Oli tyven ilta—harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa…

—Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi kääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.

Mielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän puutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:

—Tulkaa ongelle, pojat!

Olihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin sunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä… Jos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja rettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää toisiaan…

Hetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja veneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja vastukset.

* * * * *

Tytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan kouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä. Ristokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen, kokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.

Tyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina osasi häiritä…

—Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne.—Teidän aatteenne tulee kyllä sekin mukaan!—ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.

Sinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin haparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen—ei koskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan teemaan, niinkuin virren nuottiin—milloin fantasioja, milloin tuttuja säveliä yhteen kudottuina—tunteellista ja omintakeista, mutta samalla niinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista, joita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.

—Kuka se on? kuiskattiin.—Anette?—Ei, tässähän se on.—Täti?—Ei, täti on tuolla…

—Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään, kun ei saa soittaa kotonaan.

—Miksei saa?

—Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa, jonka hän sai lahjaksi enoltaan.

—Niin saikin, sanoi Antero.

—Ai, suokaa anteeksi.

—Ei se mitään. Kutsuttiin illalliselle.

—Onko totta, Karoliina, että Handolin on myynyt soittokoneesi? kysyi Antero sisareltaan.

—Mistä sinä nyt sen … eihän se mitään…

—Kai sinä nyt jäät tänne muutamiksi päiviksi, niin mennään sitten yhdessä?

—Ei, en minä mitenkään voi, huomenna minun täytyy jo varhain lähteä. Mutta tule sinä vaan, sitten kun sinulle sopii.

—Mutta jos sinä ehkä olit ajatellut, että tulisin nyt kanssasi?

—Ei toki, ole sinä vaan täällä niin kauan kuin sinua haluttaa.

—Mutta kuinka sinä menet?

—Minulla on eräs tuttava vaimo soutajana.

Antero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei voinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.

Muut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi odottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti oli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä hän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.

—No, Robert, minne sinä saatoit hänet?—Hän on kovin miellyttävä mies, niin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin Snellman.—Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?

Mutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä odottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.

—Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi sinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.

—En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.

—Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.

—Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.

—Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.

—Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.

—Mitä tarkoitat?

Mutta ei Robert ryhtynyt siitä selkoa tekemään.

—Sinä olet niin heikon näköinen, Robert. Lukusi ovat varmaankin sinua kovasti rasittaneet.

—Heikonko? Ei, päinvastoin en ole koskaan ollut niin hyvissä voimissa kuin nyt.

Hetken päästä sanoi ruustinna:

—Hanna on tulemassa pietistiksi. Etkö sinä voisi siitä puhua hänen kanssaan?

—Minusta on parasta, että kukin saa seurata kutsumustaan.

14.

Oltiin lähdössä laamanniin Pietarinpäiville, Ja se oli suuri tapaus, sillä vaikka Voudinniemi ja pappila olivatkin naapureita, toinen toisella puolen lahden, niin eivät Carpelanin ja Martinin herrasväet seurustelleet toistensa kanssa juuri muulloin kuin määrättyinä merkkipäivinä, syntymä- ja nimipäivinä, lukuunottamatta kuitenkaan rovastin ja laamannin säännöllisiä peli-iltoja. Suhde pitäjän molempien hienoimpien perheiden välillä oli hiukan kankea, vailla herttaisuutta ja lähempää tuttavallisuutta. Laamannilaiset olivat hienoja ja aatelisia, mutta laamanni oli velassa rovastille. Ja laamannilaiset— niin oli luultu huomattavan—pitivät itsekin itseään kaikkia muita parempina, siitä huolimatta, että ruustinna oli yhtä hienoa ja vanhaa aatelia kuin koskaan laamannitar ja että pappilaisilla oli yhtä ylhäisiä tuttavuuksia kuin laamannilaisillakin. Laamannitar oli »ylpeä» ja kutsutti itseään »armoksi». Kun hän ei ollut ymmärtävinään suomea, vaikka kyllä ymmärsi, oli rovastin pitänyt ruveta pitämään kerta vuodessa ruotsalaista jumalanpalvelusta häntä varten. Oikea syy siihen oli se, että hän oli niin hieno, ettei tahtonut polvistua alttarin eteen ehtoolliselle yhdessä talonpoikain kanssa. Lienevätkö laamannilaiset kerta kuoltuaankin luulleet olevansa liian hyvät muiden kanssa samassa mullassa makaamaan, koska olivat rakentaneet itselleen oman erityisen hautansakin puutarhan kulmaan kallioon … »niin, niin, minä kyllä tiedän, että se on tavallista Ruotsissa, mutta kyllä sitä ovat talonpojat kovasti kummeksineet ja paheksuneetkin…» Ruustinna se näin puhui sisarelleen professorskalle heidän viimeistellessään pukujaan…

—Sitähän ei tietysti kukaan voi eikä tahdokaan kieltää, että sekä laamannitar että tyttäret osaavat hienosti ja arvokkaasti käyttäytyä ja aina olla kaikkia kohtaan yhtä kohteliaita, ystävällisiä ja auttavaisia ja vieraanvaraisia, mutta kun on velkoja kuinka paljon lieneekään ja yhä uutta otetaan, jotka laamannin kuoltua varmaankin joutuvat takuumiesten maksettaviksi…

—Onko Olain taas täytynyt mennä uuteen takuuseen?

—Tietysti, aina tuon tuostakin—niin, niin silloin sopisi odottaa, että niinkuin suomeksi sanotaan, pantaisiin »suu säkkiä myöten». Mutta osattaneenhan siinä talossa mitä muuta hyvänsä, säästäväisyydestä ja käytännöllisyydestä ei tyttärillä enemmän kuin hänen armollaankaan ole kaukaisinta aavistustakaan. Hyvähän on kouluttaa poikansa Porvoossa— Kuopio ei kelpaa, kantänka—ja pitää tyttäriään vuosikausia kalliissa Tukholman pensioneissa, mainiota, vallan mainiota oppia soittoa, laulua, kultakirjausta, pitsiompelua, kieliä ja niin edespäin, mutta mitä se kaikki maksaa!—Onkohan tämä kaulus nyt sitten niinkuin sen olla pitää?—Tytöt siellä, katsokaakin, että puette itsenne niin, ettei teistä taas sanota, ettei teillä ole makua enemmän kuin piikatytöillä— sinä, Anette, joka olet ollut Tukholmassa sinäkin ja olet nähnyt ja tiedät, katso nyt, auta nyt noita tyttöjä tuossa—sopiiko nyt tuo huivi?

—Onko hän nyt todella muistuttanut heidän puvuistaan? kysyi professorska.

—Niin no, ei nyt suoraan, mutta saatpa nähdä, kuinka hän nytkin, kun tullaan sinne, siristää silmiään noin—kauhean kriitillisesti—pieni miini vain, mutta sitä merkitsevämpi—kyllä minä tiedän ja huomaan— mutta kantänka, en välitä siitä vähääkään.

Mutta niin paljon ruustinna siitä kuitenkin välitti, että ennen lähtöä piti huolellisen yleistarkastuksen, alkaen rovastista pikkupoikiin saakka, joka kauluksen ja pitsin puhtaudesta, joka kaulahuivin solmusta, joka hameen laskoksesta, joka napista, nauhasta ja kengän kiilloituksesta … eikä vain omain, vaan vierastenkin. Anterolle, jolla ei ollut muuta kuin matkavaatteet, hän oli toimittanut Robertin sortuukin ja kiiltokengät, joissa hän nyt jotakuinkin meni mukiin, ja Riston housut oli silitetty ja molemmille toimitettu talosta puhtaat kaulukset.

Naimi oli aina siro ja sievä, sitä ei voinut kukaan puolueeton kieltää. Kaarinan punainen huivi puki häntä niin, että hän nyt äitinsä mielestä oli melkein, niin melkein kaunis—ainakin laamannin tyttöihin verraten. Lauri oli kerrassaan komea uusissa helsinkiläisvaatteissaan—hänelle nyt sopikin melkein mikä hyvänsä, niinkuin hänen isällensäkin. Anette, joka tätinsä pyynnöstä oli antanut serkuilleen viimeisen silauksen solmien tuon kauluksen uudestaan, kääntäen tämän olkihatun reunaa hiukan toisin—pisti lopuksi Laurin napinläpeen vasta puhjenneen ruusun, se sopi vallan mainiosti, ja omaan rintaansa sinisen vuokon—ei voinut ajatella soreampaa poikaa ja somempaa tyttöä—mikä kaunis pari! —ja ruustinna hymyili mielihyvästä ja huokasi helpotuksesta Heddaa ajatellen, joka onneksi näytti kokonaan unohtuneen. Muillekin pojille on Anettella kukkanen, paitsi tuolle Ristolle. Olisi sen nyt pitänyt se itsensäkin huomata eikä aina tungetella. Naimi olisi voinut olla hiukan vähemmän ystävällinen Hagmanille ja antaa Kaarinan… Kas niin, ovatko nyt kaikki valmiit?

—No, kelpaammeko nyt, mamma?

—Kelpaatte, kelpaatte.

—Tri s bien! Tri s bien! sanoi professorska.

—Repien! Repien! kirkaisivat ruustinnan takana pikkupojat.

—Pojat, pojat!—hss! mutta muistakaakin, ettette saa olla tyhmiä. Ei mitään matkimisia, ei mitään irvistyksiä, ja kun hänen armonsa tarjoo kätensä suudeltavaksi, niin suutelette te sitä ettekä omaa peukaloanne. Niin, niin, naurakaa vain, mutta sen teki tuo Lauri kerran, ja siitä tuli isot mankkemangit!

—Pitääkö siellä suudella kättä? kysyi Risto uteliaasti, ottaen asian totisesti.

—Ei tarvitse, jos ei tahdo, mutta täti tarkoittaa, että jos suutelee, niin pitää suudella kädelle, pisti Anette, ja taas naurettiin, ja Risto sai pitää sen hyvänään.

—Otto! huudahdettiin yht'äkkiä. Otto tuli esiin pirtin puolelta, ei talonpojaksi puettuna niinkuin juhannuksena, vaan niin hyvin kuin oli voinut herrasmieheksi, lahkeet vedettyinä kengänvarsien päälle; kenkiä oli koetettu kiilloittaa, kaulus oli kyllä liian iso ja huivi kömpelösti solmittu ja partakin ajettu, joskin leikkauksia näkyi, mutta oli se sittenkin jotain, ja ruustinna oli melkein liikutettu muutoksesta.

—Aikooko Ottokin?

—Enkös saisi?

—Tottahan toki, tule vaan—!

Mutta kaulahuivia uudelleen asetellessaan kuiskasi hän Oton korvaan:— Tule vaan, mutta sinun täytyy luvata—

—No, ei nyt mamman tarvitse mitään pelätä.

Ruustinna taputti häntä olkapäälle, sillä hän toivoi ja toivoi eikä hyväksynyt rovastia, joka ei uskonut tästä tuhlaajapojasta enää mitään tulevan. Ja siitä hän nyt ainakin voi olla varma, että kun Otto kerran lupaa olla liikoja nauttimatta, hän sen lupauksensa myöskin pitää.

Ja niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka äreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka nyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.

Voudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka laamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu käytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti muistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan markkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut jäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi Renskogen—miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla suomenkielellä Porsasmetsä?—puheli rovasti Anterolle—ja olisi ollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan tässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa tunkeilivat pappilan peltoihin.

—Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin—meille tervehdykseksi varmaan—kaikkea ne keksii—se on todella somaa!— meidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan nimipäivänä.

—Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita,—sanoi Kaarina.

—Milloinkas me nyt sitten muulloin?

—Kaikessa mamma koettaa—

—Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia… Tultiin portille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa tehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.

—Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?

—Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!

Talo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja tyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen. Porstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja sen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen maalattu Carpelanien vaakuna.

Porstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan kumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän käsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle olisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa jokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän tervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.

—Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut—minua ilahduttaa—on erinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat—olkaa hyvä ja astukaa sisään—vaimoni on suuresti ihastuva—

Isän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen univormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen, laiha ja pitkäkasvoinen.

Salissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta, hienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen pukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin laamannikin,—kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi, pulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä yliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä punottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa tuon raittiin naurun.

—No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen huomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei ollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli ollut vuoden ajan muka hienostumassa—sama käytös, sama kömpelö käden kiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.

Hänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa, ympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia pitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin… Nousten ja pari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä suudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille poskille erityisen lämpimästi.

—Ca va bien, ma petite?

—Merci, très bien, ma tante!

Istuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin, ettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja ylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä muita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin. Vaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he olivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain rovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska. Kotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja saamattomalta… Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan asetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla liikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa, tarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.

—Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema … puhui laamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut … nämä mainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori Snellmania—täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään seurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa—hän on kuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa varmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.

Laamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes kasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei professorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan, oli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.

—Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä ollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa piireissä.

—Epäilemättä, sanoi professori.

—Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta hän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella maan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla hienotuntoinen.

—Niin, sitä hän on…

—Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken ymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava. Tahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan—sinähän osaat, Naimi—sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.

Hän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän onnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja Ristonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen poikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku ystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja sen johdosta heränneistä.

—Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne vaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän niinkuin aaveiden tulevan vastaani…

—Niin todella … kammottavasti—se on juuri oikea sana, riensi ruustinna.

—Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin minä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee … hän voisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi heidän totta puhuvan—eikö totta, ystäväni?

—Epäilemättä.

—Ehkä sinä nyt pyydät herroja luoksesi maistamaan lasin punssia ja sytyttämään sikarin.

Ei olisi voinut tulla kysymykseenkään tupakoida hänen armonsa läsnä ollessa, vielä vähemmin hänen huoneessaan, ja hyvä tapa talossa vaati senkin, että herrat poistuivat isännän puolelle vasta sitten, kun heille emäntä siihen antoi luvan.

Mennessään pysähtyi Antero katselemaan suurta salia, jonka seinät olivat täynnä muotokuvatauluja. Upseeri ja toinen tyttäristä tuli niitä hänelle esittämään. Ne olivat esi-isiä, laamannin toisella seinällä ja laamannittaren toisella, joukko virkamiehiä ja sotilaita monessa polvessa aina kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta alkaen.

—Koko maamme historia eli oikeastaan Ruotsin historia, sillä eihän meillä voi sanoa olleen mitään omaa historiaa—ei ainakaan sen jälkeen, kun erosimme emämaasta, selitti upseeri.

Antero näki kasvoja, pukuja ja arvomerkkejä, kuuli nimiä ja vuosilukuja, saamatta niitä mieleensä painetuksi—seuratessaan samalla silmin ja korvin Naimia ja laamannin toista neitiä, jotka salin läpi olivat livahtaneet sen perällä olevaan kamariin. He näyttivät puhuvan jotain salaista keskenään, ja sitten pyöräytti laamannin neiti Naimia vyötäisistä ja suuteli häntä.

Antero seisoi kamarin ovella, huomio kiintyneenä sen pielessä olevaan muotokuvaan.

—Kuka tämä on?

—Hän on isoisäni senaattori Carpelan nuorella iällään.

—Kysyn siksi, kun nuo kasvot … on niinkuin olisin ne jossain nähnyt.

—Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.

—Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.

—Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.

—Milloin hän tulee?

—Hän tulee vasta kuukauden päästä.

Kun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta pyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.

—Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet huoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa keisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti silkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut— kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat huonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.

—Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut sen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa— todellinen taideteos—eikö totta?

Hän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa keisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla samettikehyksessä.

—Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar—mikä ihanteellinen vartalo, mikä majesteetillinen katse!

Kaikkia hän ihailee—Snellmania, Lönnrotia, keisari Nikolaita—kaikkia samassa henkäyksessä!—ja yht'äkkiä oli Antero selvillä jostain, oli kuin olisi joku lumous haihtunut.

Kun kaikki kerääntyivät upseerin kädestä katselemaan keisarin kuvaa, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen verannalle, jonne oli nähnyt Naimin menevän laamannin neidin kanssa. Hän näki heidän kädet toistensa selän takana käyskelevän puutarhassa.—Ovenpielessä seisoivat Ingrid ja Otto iloisesti jutellen.

—No, ja mitä sinä nyt opit siellä Tukholmassa? Ranskaako ja kaiken maailman hienouttako?

—Menin suoraa päätä kutomaoppiin! nauroi Ingrid hampaat välkkyen. Otto purskahti myöskin nauruun yhtä välkkyvin hampain.

—Pitsiäkö kutomaan?

—Ei kuin rälliä!—ja taas he nauroivat molemmat.

—Eikö saa olla lasi punssia, maisteri Hagman? sanoi upseeri salista tullen.—Otto, Saako luvan olla?

Ingrid kävi yht'äkkiä totiseksi.

—Ei kiitoksia … en minä nyt, sammalsi Otto.

Laamannin kamarissa esitettiin Antero ruununvoudille ja vallesmannille, jotka molemmat täydessä univormussa, välkkyvät napit rinnassa ja kaulat kankeina melkein leukaan saakka köytetyistä kaulahuiveista, istuivat toinen toisessa päässä isoa vanhaa nahkasohvaa. Ruununvouti oli pitkä, laiha, mustaverinen ja jäykkä, vallesmanni lihava ja lyhyt, silmät seisoen ulkona päästä pyöreinä ja pulleina, mutta samalla pälyvinä ja väijyvinä, pinnalla punssin kiilto. Ruununvouti poltteli verkalleen sikaria, puhaltaen sen savua hienoina pilleinä laihain huultensa välistä. Vallesmanni poltti omaa isoa piippuaan, tupsutellen siitä lyhyitä pulleita savupalloja. Ovensuussa istui pari epämääräistä herrasmiestä, nähtävästi käräjäkirjureita, hiukan kuluneissa vaatteissa. Rovasti keinui huoneen perällä keinutuolissa. Laamanni istui kirjoituspöytänsä ääreen, kilistettyään Anteron kanssa hänen tulomaljansa. Alkanut keskustelu jatkui sitten edelleen:

—Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että suomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen syrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi syntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen ilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki virallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein suurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan varmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin sanoakseni kuulematta.

—Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta, sanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan liikkeen.

—Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin olisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni puhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.

—Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa selkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai kielenkääntäjää.

—Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka monesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä seuduin kaikkein suurimman osan turvautua.

—Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti puheeseen,—voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä tulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä talvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla hiihtäen.—Minne matka? kysyin minä.—Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua lähde, niin ehkä vielä edemmäksikin.—Mitä sinne?—Lakia luettamaan!— Eikö niitä osata lähempänä lukea?—O-osattaneen, osattaneen hyvinkin, mutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin.—Näytäpäs! Katsotaanhan!… Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko oli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen maillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin kanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin sihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei sisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen sisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi ensimmäistä.

—Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.

—Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen asiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan hänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin.— Olisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita hiihtämään?—Ei koira koiran hännälle polje!—Ei siis muuta kuin ukko iskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä, itsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä puolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella valalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi, mitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi kuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin löytänyt uskottavansa herrat.

—Ukko oli tyhmä tollo! sanoi vallesmanni.

—Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto, mutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän rahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä katselee.

—Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen ja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin myönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta vielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi päätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät, joista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä vanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi tähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä ei meiltä voitane kohtuudella vaatia.

Syntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.

Ei tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä vallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin olisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman joutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut, ruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli, ymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan tarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut olleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän niin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka… Se se nyt sittenkin on virkamiehistön suhde kansaan.

Laamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja suita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi nuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla puusohvalla:

—Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla tehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta kiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä, niinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti arvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan semmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä sillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden mahdollisuudestakaan.

Hän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä vakaumuksestaan.

—Ja miksi niin?

Äänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei vähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää riittävinä saamiaan.

Laamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa viivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä, ennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu kantansa oikeudesta.

—Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka muurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja juhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää olevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on vanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa vähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme tulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa, syrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme, niinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja että meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa sitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia ja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään ilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan muutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä ja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys kielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi tai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä, jonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja puutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä mielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi ainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat tapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme, Rehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa, jota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on—parempia päiviä odottaessamme—pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin mahdollista—joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse tahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa odottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.

—Onko se Rehbinderin ajatus? kysyi rovasti kunnioittavalla äänellä ja kasvojen ilmeellä.

—Siis nukkua? virkkoi Risto.

Laamanni kohautti olkapäitään.

—Joskaan ei nukkua, niin ainakin olla nukkuvinaan—nukkua silmät auki, kuiskata, ei huutaa, ei ainakaan niin, että se tarpeettomasti kuuluu kaikkeen maailmaan—mutta Snellman, tottuneena ulkomailla toisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on vaarallista. Tämä on ainakin minun vakaumukseni…

—Ja se on oikein puhuttu! sanoi vallesmanni.

—Suokoon Jumala, ettei tarvitsisi niin olla, sanoi rovasti. Mutta elkäämme enemmän puolelta kuin toiseltakaan katsoko asioita liian synkin silmin. Ja ennen kaikkea, elkäämme valako kannuja—nämä ovat kaikki olettamuksia ja väittelyjä »ins blaue», asioita, joista emme voi mitään varmaa sanoa. Minä pysyttelen mieluummin realiteeteissa ja menen siis katselemaan sinun kukkasviljelyksiäsi.

Niin nopsa kuin laamanni muuten aina olikin näyttelemään puutarhaansa ja niin mielissään kuin hän olikin siitä, että joku otti osaa näihin hänen harrastuksiinsa, ei hän nyt seurannut rovastia.

—Mene sinä vain, minä tulen kohta.—Minä tahdon vain vielä sanoa herroille erään asian, että jos me itse olisimmekin yhtä mieltä tästä asiasta ja voisimme yhdellä iskulla polkea maasta täysivalmiin oikeus- ja virkakielen ja jos myöskin korkeat asianomaiset olisivat taipuvaiset muutokseen tässä suhteessa, ei asia kuitenkaan vielä sittenkään olisi nykyoloissa järjestettävissä. Ei ainoastaan ruotsinkielen vaihtaminen suomenkieleen, vaan jopa jälkimmäisen käytäntöön ottaminen rinnan ruotsinkielen kanssa olisi kysymys perustuslakien muutoksesta, joka taas ei voi käydä päinsä ilman valtiosäätyjen myötävaikutusta—mutta kuka tahtoo tätä nykyä edes ajatellakaan valtiopäiväin pyytämistä?

—Johan nyt!—virkkoi ruununvouti.

—Tuskin edes Snellmankaan, jos hän muuten on asiaa niin pitkälle ajatellut.

—Perustuslakien?—kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten penkiltä.

—Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen perustuslaeista.—Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.

Hän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui kirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni huoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla lakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä silkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen pöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan otti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen oli kirjaeltu sanat: »SUOMEN PERUSTUSLAIT».

—Tässä—Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä muutamia muita—olen ne liittänyt yhteen nidokseen vertailevilla selityksillä varustettuina—kulmakivet, joiden päällä meidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin päivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen hartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.

—Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt kutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen, jossa hän—tässä ne ovat—sanat, joista voi sanoa, että ne ovat kauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään valloittaja on lausunut:—»koroitettu kansakuntain joukkoon».—Olin siellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä—näen sen silmieni edessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut—ja siitä on kohta neljäkymmentä vuotta—mitä toiveita, mitä pettymyksiä!

Hetken kuluttua jatkoi laamanni:

—Aarre, joka on maahan kaivettu—mutta aarre kaikissa tapauksissa— aarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä, missä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja intohimoja kiihoittaisi—hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa uudelleen esille—sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan me vain tiedämme, missä ovat—että ne meillä on, että tiedämme, mitä meillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.

Tätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja levittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle, silkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut avaimen entiselle paikalleen.

Laamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka hän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan tuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa. Laamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi ja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet. Millaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen kansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?

Silloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan hiljaisuuden läpi:

—Erästä asiaa minä vain en oikein ymmärrä: että lain, vieläpä perustuslain, pitää olla esteenä kansan kielen luonnollisten oikeuksien toteuttamiselle.—Kirjaimellisesti voi ehkä niin olla, mutta lain henki ei koskaan voi olla semmoinen.

Se loi lumouksen Anterosta, ja hän näki asiat taas niinkuin äsken, ja laamanni oli taas vain virkamies, joka etsi verukkeita ja turvautui katumattomien esteihin. Eikä Riston johtopäätöksen kärkeä saanut katkaistuksi laamannin hänen mielestään laimea vastaus:

—Niin se nyt kuitenkin on—juuri kirjaimessa on meidän pysyttävä voidaksemme vaatia samaa myöskin muilta.—Mutta rovasti on ehkä oikeassa—elkäämme valako tulevaisuuden kannuja, vaan maistakaamme niistä nykyisyyden maljoista, jotka ovat edessämme—maljanne, hyvät herrat!

Vihdoin avasi ruununvoutikin suunsa, itserakas hymy huulillaan:

—Jos minäkin saan sanoa mielipiteeni, niin minä luulen, että keisarillinen majesteetti ja hänen korkeat neuvonantajansa osannevat ilman muuta aikanaan järjestää nämä asiat niin, kuin ne ovat järjestettävät, ilman että meidän täällä tarvitsee niillä turhaan päätämme vaivata.

—Paras politiikka on se, että jokainen tottelee esivaltaa ja tekee niinkuin käsketään. Sillä tavalla parhaiten palvelemme keisaria ja isänmaata. Ja malja sen päälle!—ja vallesmannin lihava käsi syleili lasia tavallista suuremmalla hellyydellä.

Laamanni ei kuitenkaan kehoittanut juomaan, oli noussut ja mennyt ikkunaan ja puhui siitä rovastille:—Jahah, sinä katselet niitä minun taimiani—maltas, minä tulen kohta näyttämään sinulle jotain!—Herrat ovat hyvät eivätkä unohda lasejaan!

Mutta nuoret nousivat kaikki jättäen upseerin pitämään seuraa vallesmannille ja ruununvoudille.—Herra luutnantti on nähnyt keisarin? On ehkä ollut hovissakin? kuului ruununvouti kysyvän, äänessään utelias sointu.

He seisoivat verannalla, mitään vielä virkkamatta sen johdosta, mitä olivat kuulleet, mutta kukin sitä ajatellen ja siitä johtopäätöksiä tehden. Laamanni selitti jotain rovastille jonkun kukkapenkin luona. Taampana puiden välissä kaivoi Otto lapiolla maata, ja vieressä seisoi Ingrid joitain juuria käsissään.

—On se nyt merkillistä! … se nyt on ainakin varma …! puhkesi vihdoin Lauri.

Silloin tulivat Kaarina, Anette ja Hanna salin läpi rientäen heidän luokseen…

—No, nyt me oikein saatiin! puhui Kaarina melkein hengästyneenä. Hän katsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään laamannilaisista:—Nyt me saatiin—meille sanottiin, että kouluaate on pelkkää hassutusta!—ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska— ja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti—suo anteeksi, Anette!

—Sano sinä vaan—ja täti Selma myös!

—Niin, mamma myös … kaikki, kaikki! … että on aivan tarpeetonta, aivan mieletöntä opettaa renkejä ja piikoja kirjoittamaan…

—Mutta tarvitsiko teidän mennä siitä täällä puhumaan?

—En tiedä, kuinka niin sattui, kun tuli puhe Snellmanista ja niiden Kuopion tyttöjen koulusta…

—No niin, ja mitä sitten?

—Että oppi ja sivistys ovat vain haitaksi talonpojan lapsille, että pojista tulee vain puoliherroja ja tytöistä mamseleita…

—Ajatelkaa! Ja sentähden ei saa opettaa heitä kirjoittamaan! sanoi Hanna.

—Vallesmanska sanoi: »Jos nyt piiat pannaan kouluun, niin täytyy kai rouvien ruveta piioiksi!»

—Siihen hän juuri erinomaisesti sopiikin!

—Hsss, Lauri!—Tulkaa tänne!… Mutta se vasta oli mainiota, mitä laamanska sanoi: »Jos ne nyt kaikki oppivat kirjoitettua lukemaan, niin silloin täytyy laamannin lukita protokollansa joka kerta, kun menee jonnekin—mikä puuha ja vaiva!»

—Ruotsiksihan ne ovat kaikki laamannin protokollat!

—Hss! Ette saa niin kovaa!

—Mitä sanoi setä Hartman?

—Setä, niin, että liika oppi herättää alemmassa kansassa vain tyytymättömyyttä sen asemaan ja että kaikissa maissa on nähty, että siitä seuraa ruumiillisen työn halveksiminen—että nämäkin nyt ovat vain niitä Snellmanin epäkäytännöllisiä aatteita.

—Jaha, vai niin—taas Snellmanin—

—Thure ja Anette, te ette saa panna pahaksenne…

—Kyllä me jo ennenkin olemme sen kaiken kuulleet.

—Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä?

—Ja mitä te?

—Emme me nyt juuri mitään—koetimme kyllä, mutta…

—Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää?

—Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis.

—No niin, tietysti … hm…

Alkoi kuulua soittoa salista.

—Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan.

—Minä menen kotiin, sanoi Hanna.

—Ilman hyvästiä?

—Minä en voi, se on niin, se on … minä en voi…

—Elä nyt siitä välitä.

—Talonpojat ovat tuhatta kertaa parempia ja jalompia ja hienotunteisempia kuin nuo … ja me … mekin…

Tytöt menivät, Hanna pois, toiset sisään.

—Mitä sinä oikein aioit sanoa, Lauri? kysyi Antero.

—Milloin?

—Äsken, ennenkuin tytöt tulivat.

—Niin, sitä minä vain, että on merkillistä, että ensi kerran, kun minä kuulen puhuttavan perustuslaeista, Suomen tuesta ja turvasta, ne asetetaan esteeksi sille ainoalle asialle, jossa voi olla Suomen tulevaisuuden turva.

—Eivät ne ole muita kuin verukkeita ja katumattomain esteitä … ei tahdota eikä viitsitä oppia suomea … siinä se on koko juttu, sanoi Risto.

—Mutta eikö ole omituista, sanoi Antero, että milloin tahansa ja mistä asiasta tahansa ja kenen kanssa tahansa, paitsi Snellmanin, niin sen sijaan, että innostuisivat ja koettaisivat ymmärtää ja meitä nuorempia neuvoa, aina ollaan alas painamassa, aina lakoon lyömässä. Toinen toisella tavalla, toinen toisella. Sitä jo koulussa, sitä yliopistossa —ei ne muuta kuin varoittaa ja viisastelee. »Otollinen hetki!» Odota sinä heidän otollisia hetkiään…

—Irti raamattu kahleistaan! Pois perustuslait piilostaan! Uh, minäkin menen kotiin. Minä en voi enää nähdä sitä ruununvoutia ja vallesmannia. Tulkaa muutkin! Me tiedämme, mitä tahdomme, ja me teemme, mitä tahdomme. Tyttöjen koulu ensin kuntoon, ja sitten kautta maan herättämään, puhumaan ja huutamaan, että kuurotkin kuulevat. Yliopistosta aletaan!

—Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert,—mutta siitä ei saa vielä hiiskua sanaakaan.

—Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.

—Sinä ja Lauri ja Risto voitte… Naimi oli tullut ja mennyt ja taas tullut.

—Tulisitte nyt, pojatkin…

Koko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos avonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.

—Se on kovin epäkohteliasta… Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen, kun ne sitä taas pyytävät?

—Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.

—Miksei?

—Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja pilkattavakseen … talonpojat, moukat … mitä he heidän lauluistaan, kun eivät muustakaan!

—Eiväthän ne nyt sitä niin … se nyt oli enemmän … semmoista vain leikkiä…

—Vai leikkiä? Ei, kyllä se oli liiankin totta. Että sinä nyt edes koetatkaan sitä puolustaa. Se minua todellakin kummastuttaa. No, niin, tietysti, kyllä minä … hm…

Naimi meni pois mitään vastaamatta. Tässä oli jotain, jota Antero ei ymmärtänyt. Miksi ne häntä noin kohtelivat?—Hetken päästä hän seurasi Naimia sisään. Hän istui ovensuussa ja viittasi katse kiitollisena häntä istumaan viereensä toiselle tuolille. Laamannin tyttäret soittivat ja lauloivat. Anterosta se oli hienoa ja kaunista.—

Ja laamanni oli hänestä sittenkin miellyttävä mies. Ei hän nyt ainakaan omista itsekkäistä syistä vastusta oikeata asiaa. Hänellä on kyllä syyt syvemmällä. Hänen katseensa ja olentonsa oli niin puhdas ja arvokas, kun hän puhui perustuslaeista.

15.

Anteron olisi pitänyt lähteä. Tuon tuostakin ilmaantui hänelle sisar surullisine ja samalla kysyvine, melkein palavan tutkivine silmineen. Hän oli nähnyt hänen poistuvan jonnekin, lähtevän rannasta veneessä jonkun vanhan vaimon kanssa, vaimo soutaen kokassa, hän perässä meloen, vähän kömpelösti melan kärkeä ylös kivertäen. Alahangoilla olisi ollut tyhjä tuhto ja joutilaat airot kuin häntä varten.

Hän oli luvannut pian tulla ja hänen olisi pitänyt lähteä.

Mutta kun hän viittasi siihen, niin nousi kuin kuoro—mieluinen kuoro— kaikilta tahoilta vastaan… Ei puhettakaan! Ei toki vielä, ei millään muotoa! Kaikki vaativat jäämään—rovasti, ruustinna, pojat, Kaarina. Ainoa, joka ei mitään virkkanut, oli Naimi. Hän otti näinä päivinä yleensäkin entistä vähemmän osaa keskusteluihin, istui ja kutoi pitsiä, hymähti välistä itsekseen ojentaessaan kudostaan päivää vasten tai sitä polvellaan silittäessään, hymähti kuin omille onnellisille ajatuksilleen—oli joskus poissa, kadoksissa, ja hänen nähtiin sitten tulevan laamannista päin, kirkolta, koskelta, milloin mistäkin. Välistä hän oli totinen, tempasihe irti ajatuksistaan ja riensi telmimään pikkupoikain kanssa.

Vaikkei Antero sitä oikein tahtonut itselleen myöntää, eikä siitä muillekaan puhua, oli laamannissa käynti vaikuttanut masentavasti hänen mieleensä. Hän oli Snellmanin nähtyään ja häntä kuultuaan, hänen sanojaan muistellessaan ja niistä muiden kanssa innostuessaan rakentanut itselleen kuvan uudesta maasta ja uudesta kansasta, jossa kaikki aatteet, niin oikeat ja itsessään selvät, ovat tuota pikaa toteutettavat, niin pian kuin vain tulevat tunnetuiksi … ja he, he nuoret niitä tekevät tunnetuiksi, niitä julistavat, niitä istuttavat, kylvävät, innostuksensa siivillä lentävät niitä levittämään ja vievät ne kaukaisiin korpiin! Eikä kukaan niitä vastusta, jok'ikisen ne tempaavat mukaansa. Sillä mistä on kysymys? Suomen kansan ainoasta onnesta, ainoasta pelastuksesta. Ja rakastavathan kaikki tätä kansaa, tahtovathan kaikki sitä palvella ja sen parasta harrastaa parhaan kykynsä mukaan. Mutta nyt väittää ja todistaa laamanni, vanha tuomari, joka kaiken ikänsä on tälle kansalle oikeutta jakanut, että se on mahdotonta, vaarallista, turmiollista, epäisänmaallista. Että se on haavetta, jonka toteuttaminen on lykättävä kaukaiseen tulevaisuuteen. Eikä hän voinut, niinkuin nuo muut, saada itseään uskomaan, että se on laamannissa itsekkyyttä tai oman mukavuuden puolustamista—eikä hänellä myöskään ole mitään vastenmielisyyttä tai vanhaa vihaa Snellmania kohtaan, niinkuin professorilla. Se on kyllä hänen vilpitön vakaumuksensa, se on tarkoin punnittu ja tarkoin mietitty ohjelma.

Onko siis vain filosofista teoriaa kaikki tämä, mikä oli uskottu tuossa tuokiossa toteutuvaksi? Onko se vain aatteellista kangastusta kaukaisista maista, etäisten merien takaa? Eikö siitä tule milloinkaan mitään? Emmekö me saa nähdä sen koskaan toteutuvan?

Snellman onkin siis vain yksin—valtiomiehet ja korkeat asianomaiset, oppineet professorit, virkamiehet ja papit—joko vastaan tai välinpitämättömiä. Ja hienot rouvat ja neitoset, laamannitar ja hänen tyttärensä ja poikansa, jotka ovat täydellisesti välinpitämättömät, joita nämä aatteet eivät olleet edes hipaisseetkaan, jotka eivät niitä edes vastustakaan—heitä kaikkia vastaan on Snellman yksin meidän muutamien vähäpätöisten nuorien kanssa.

Tuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se Kalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden aatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa häilyviä?

Ja Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut, olla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he nauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.

—Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän luulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin kuin muut. Aina on sillä joku »jos», aina joku »mutta». Semmoinen Kukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä kylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan. Vaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset! Mitä sanoo Snellman—että ainoastaan uusi polvi, me—se on meidän tehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä huolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on sen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas kirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän koulustaan—meille kaikille.—Ja minä sanon sinulle—ne puhuivat vuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto—meidän ei tarvitse mistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä meillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!

Ja mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden mukana kumoamaan omia epäilyksiään…

Luettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli todella kaikille jotain—oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan, Suomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta kirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt uudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin Snellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä enää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.

Ne olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet avartuivat, ja oli taas niin suloista olla … kun vain Naimi olisi ollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain kyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida—ja hänen piti poistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.

—Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen takanaan sanovan.

Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti mitään vastata.

Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.

Ja aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä saattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.

Leimahti vuorella aattehen soihtu ja loimonsa korpien kätköhön loi, nost' intohon mielemme tietäjän loihtu, ylt' ympäri huutonsa herätys soi:

»Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret, ylös, kansani, isien maa! Alas Vastusten vaskiset vuoret, valon kahlehet, katketkaa!»

—Se on vielä kesken—tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio, se oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:

—Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.

—Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.

—Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli kirjoitettu.

—Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.

—Teitä ei pitäisi vielä päästää,—mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pian tulette takaisin.

Naimi, Naimi sen sanoi…

Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan:

—Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!

—Eläköön isänmaa! vastasi Antero.

—Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.

—Runomitassa! huusi toinen.

Joku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut erottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.

Keveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa polkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen elämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain toimittaa?—Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta ja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa yhdistetyt.

16.

Korpivaaran Karilassa.

»Veli kullat, veikkoseni, kanssa siskoni suloiset, Kontojärven kaunottaret!»

»Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi, virsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki minussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus runomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.

Kun on sydän sykkyrällä, mielen kuohu kukkulalla,

(nämä säkeet samoin kuin koko tämä ajatus ovat tämän talon vanhan vaarin), niin

kieli katkoo kahlehensa kuni varsa vatjanansa

ja rientää

runon aitojen ylitse.

»Mutta

miksi sydän sykkyrällä, kuta mieli kukkurana?

Sanon sen heti kohta.»

»On yö. Istun pihanpääkamarissa, pienen ikkunan ääressä, jonka olen irroittanut saranoiltaan nähdäkseni tätä kirjoittaa ja antaakseni tuossa edessäni olevan ruispellon, jossa rääkkä narahtelee, tuulahduttaa tänne sisään tuoksuaan.»

»Tämä talo on järven rannalla, mäen rinteellä, ja tuolla etäämpänä häämöttää saarien takaa nousten kaljupäinen Panuvaara, joka tuon tuostakin, tien kukkuloille kohotessa ja näköpiirin suuremmilla soilla avartuessa on seisonut edessäni matkani määränä.»

»Mikä kummallinen hiljaisuus, mikä suurenmoinen rauha tässä kesäisessä luonnossa ja minun rinnassani! Tietänettekö mitään tästä paikasta, joka ei ole varsin sen tien varrella, joka vie Kontojärveltä Korpivaaraan, mutta jonne saavuin poikettuani erehdyksestä oikealta polulta. Täällä se nyt vasta on se oikea Suomi, jota lähdin hakemaan ja jonka viimein löysin, sekä menneisyyden Suomi kaikkine taruineen ja muistoineen että tulevaisuuden Suomi kaikkine toiveineen ja edellytyksineen. Sillä tämän talon ja sitä asuvan suvun historia on Suomen kansan historiaa pienoiskoossa, ei kuivin vuosiluvuin kirjoitettuna, vaan kerrottuna niinkuin elämä kuvin ja elävin luontein.»

»Talo on pieni ja näyttää köyhänpuoleiselta; metsää ja soita kuuluu olevan paljon, mutta viljelysmaita vähän. Tässä on kaksi isoa savupirttiä, rakennetut niin paksuista hirsistä, että ovet mahtuvat kahteen. Tätä hallitsee vanha isäntä, niin vanha, että muistaa Ruotsin ajat paremmin kuin nykyiset. Hän on ollut valtiopäivillä Tukholmassa aikoinaan ja myöskin Porvoossa. Hän on antanut kättä kuninkaille ja keisareille, kerran Kustaa IV Aadolfille ja kaksi kertaa Aleksanterille, joka oli tässä samassa kamarissa juonut kupin maitoa, ennenkuin Korpijärveltä tullen lähti metsätaipaleelle Kontolaan. Huomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan noista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä. Tänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa muistoja.»

»Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen esi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut. Kun vanha usko oli hävitetty ja vanha velho, josta isännekin jotain kertoi, oli vangittu ja poltettu, lähti Kari ja vanha laulaja Jorma pois näiltä seuduilta uutta uskoa pakoon. Viikkomääriä vaellettuaan he olivat löytäneet yksinäisen ihanan järven korpien keskestä, jonne rakensivat pirtin niemen kainaloon ja asettuivat sinne asumaan. Järvi, jota ruvettiin kutsumaan Jormasjärveksi, on kuulema vieläkin rajan takana sen niminen. Vanha laulu ja soitto ovat vieläkin kunniassa tuon järven ympärillä, ja siellähän se on Lönnrotkin, täältä sinne neuvottuna, saanut parhaat runonsa. Eräs tämän suvun haara palasi tänne takaisin isonvihan aikana Venäjälle vietyjen sieltä karanneiden kanssa ja asettui tähän autioksi jäänyttä taloa asumaan. Samassa sodassa poltettiin Kontolan kirkko ja vietiin vankina vieraille maille vanha pappi, teidän esi-isänne, eikä hän siltä matkalta koskaan palannut. Paljon hän näistä kertoi, mitä en nyt ehdi kirjoittaa. Mikä rikas varasto historiallisia traditsioneja! Ne ovat nämä traditsionit sitä Suomen kansan oikeata historiaa, eivät nuo sodat ja taistelut ruotsalaisten riveissä vierailla mailla. Se historia olisi pelastettava häviöstä. Se onkin jo sepitetty, vaikkei olekaan kirjoitettu. Siitä elävät monet vanhat lehdet tämänkin vanhuksen huulilla.»

»Olisittepa kuulleet, mitä hän vielä kertoi omista otteluistaan hallaa, puutetta ja metsän petoja vastaan. Mikä kuvarikas kieli, mikä mehu, mikä voima, mikä kalevalainen esitystapa! Suomen kansalla ei ole ainoastaan runomittainen suuri eepos, sillä on suorasanaisia historiallis-eepillis-draamallisia teoksia. Lue, mitä meillä on tähän saakka kirjoitettu suomeksi, ja vertaa sitä kielellisesti siihen, miten kansa puhuu ja miten se kirjoittaisi, jos taitaisi. Joka lause on runollinen vertaus, joka ajatus on sananlaskun muotoon puettu totuus. Mistä hän puhuukin, aina helmeilee viisautta hänen huuliltaan, milloin keskitettyä, milloin leveästi maalailevaa! Tälle pohjalle on meidän kirjakielemme, sekä runollinen että suorasanainen, kerran rakennettava. Mutta kukapa meistä sitä osaa niin käyttää? Ei se meidän avullamme enää uudistu, meidän, joilla on vieras kieli ja vieras koulu. Nyt vasta minä oikein ymmärrän, mikä ääretön merkitys kansan kulttuurille on, että sen omasta keskuudesta, sen syvimmästä syvyydestä pääsevät esiin sen luojat. Ilman sitä pysyy kaikki kirjallisuus käännöksenä. Snellman, Lönnrot, mekin, me olemme vain löytöretkeilijöitä, jotka olemme uuteen maahan saapuneet, sen nähneet, siihen ihastuneet, mutta jotka emme sitä kykene viljelemään. Se suuri uudistaja, se suuri mestari, joka tästä kullasta kalun tekee, hän on vielä ehkä syntymättä, mutta hän syntyy. Päätäni huimaa ajatellessani en ainoastaan kielen rikkautta, vaan myöskin aiheiden uutuutta, runsautta ja tuoreutta. Uusi kieli ja uusi runous! Ne kun kerran pääsevät kostuttamaan maailman viljelyksen vainioita, mitä ovat Euroopan vanhat kuluneet kielet ja niiden tuotanto sen rinnalla!»

»Mutta minne eksynkään? Ajatukset lentävät. Piti puhuakseni historiasta. Tämä vanha Kari, hän on historiallinen henkilö, ei vain historian tietäjä, sukunsa vanhain vaiheiden kertoja, hän on ollut historiaa tekemässäkin. Viime sodan aikana hän oli järjestänyt partiojoukon, hävittänyt kuormastoja, antanut tietoja vihollisten asemista ja siten vaikuttanut Kontolan tappelun voitolliseen ratkaisuun. Mutta suurimmat voittonsa hän on voittanut taisteluissa metsän petoja vastaan. Ei uskoisi, että tuo pieni, käyrä, laiha ukko on eläessään kaatanut—keihäällään!—viisikymmentä karhua, muita pienempiä petoja ei muistakaan. Olimme saunassa, näin arpia hänen rinnassaan ja toisia käsissä ja jaloissa kontion puremista. Vielä viime kesänä oli ukko pellon aidan takaa haasta haaskalta karhun kaatanut.»

»Kysyin, osaako hän karhulauluja. Ja mitä minä sain kuulla! Että Lönnrot on saanut häneltä, tältä äijältä, suuren joukon karhurunoja ja metsämiehen lauluja. Ajatelkaa! Olen siis omin silmin nähnyt Kalevalan laulajan, runojen taitajan, saan huomenna kuulla niitä lisää.»

»Ja tämä mies, tämä merkillinen mies, hän elää täällä vain muutaman päivän matkan päässä Kontolan kirkolta, pappilasta, jossa kansallisia asioita niin suurella innolla harrastetaan. Ettekä ole hänestä minulle mitään puhuneet, tuskinpa tiesitte, että häntä on olemassakaan. Olihan vain sattuma, joka saattoi minut hänen luoksensa.»

»Johtuu mieleeni Helsinki ja ylioppilaselämä ja meidän kaikenlaiset harrastuksemme ja laamannin kanta ja sitten tämä supisuomalainen sivistys täällä—täällä on kaiken juuri ja pohja. Olenko ehkä taaskin, niinkuin Risto sanoisi, fantasti, mutta nyt minä näen kaiken kuin sisästäpäin, enkä juhla-innostuksen ja kokkotulien valossa.»

»Mutta eivät ole lopussa huudahdukseni. Minulla on vielä paljon sanomista. Menköön yö, tulkoon päivä, en lakkaa, ennenkuin saan kaikesta kirjoittaa. Kun vain paperi riittäisi, kun vain kynä kestäisi.»

»Tiedättekö, kenen kynällä kirjoitan ja kenen paperille? Sen runolaulajan, sen karhunampujan pojan, nuoren miehen, joka yksiksensä, keneltäkään oppia saamatta on itseksensä opetellut kirjoittamaan. Jos tulee vielä puhe siitä koulukysymyksestä, niin kertokaa, että Suomen kansan kirjoitustaito ei ole enää estettävissä, että on jo myöhäistä ryhtyä varokeinoihin sivistymisen vaaraa vastaan, sillä tämä mies on hypännyt muurin yli ja hänen mukanaan seuraa varmaan kohta koko kansa. Hän oli oppinut kirjoittamaan siten, että piirteli ensin hiekkaan ja lumeen painokirjaimia, kun ei ollut kirjoituskirjaimia, ja sitten selvitteli itselleen kirjoituskirjaimet jostain ruotsinkielisestä protokollasta, tehden niistä itselleen kaavakirjan. Kynän hän sai omasta ampumastaan hanhesta, jota oli kesäisen yön väijynyt erämaan lammen rannalla mahallaan maaten märässä suossa. Muste oli mustikoista puristettua. Paperina oli alussa tuohilevy, mutta sitten hän hankki itselleen oikeata paperia ja oikeata mustetta. Mietti kauan, miten siihen rahaa saisi. Oli oppinut pyssyä käyttämään ennen kuin kynää, kulki kaiken syksyä metsiä, ampui lintuja, toi vain osan kotiin, loput kätki niittylatoon ja siellä jäädytti. Kun isä lähti Ouluun suoloja noutamaan, pyrki ja pääsi poika mukaan.—»Mitä sinulla on siinä säkissä?» kysyi isä.—»Onpahan vähän parempia heiniä hevoselle.» Tultiin Ouluun, poika heitti heinät hevosen eteen, löi säkin selkäänsä ja meni kirjapainoon pyytämään kirjoituspaperia.—»Onko sinulla rahaa?» kysyi kirjanpainaja.—»Ei ole rahaa, mutta tässä olisi säkillinen lintuja, mahtaisiko heillä minkä verran saada?»—»Täysi täydestä», sanoi kirjanpainaja ja sulloi säkin täyteen paperia, Sekä puhdasta että painettua, niin paljon, ettei tahtonut saada kotiin kannetuksi. Ja sillä tavalla hän sitten vastakin hankki itselleen paperia ja kirjallisuutta. Ajatelkaa tuota kuvaa: poika, pieni ja pahainen, hiihtää huurteisia saloja, vaanii teeriä ja metsoja ja pyitä, tähtää ja ampuu—ja puusta putoaa hänelle pussiin paperia ja kirjoja.»

»Säkissä oli myöskin »Oulun Viikkosanomia», vanhoja vuosikertoja. Päästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka vuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle kertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta josta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin olen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä olevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy tunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata minua »Enon opetuksista», jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen tuntenut, lienettekö tekään.»

»Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin »eräät» siitä, ettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä ilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin ajaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi yliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty kulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt, koulupuuhistanne!»

»Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut koskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin. Kysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne.—»Ei ole tullut käydyksi, on taitanut ujous vaivata.»—Hän on pienenläntä mies, hiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät, surulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli metsän rajan.»

»Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä aina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin lapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin siitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista mieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni Suomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen sulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se, että Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja korkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja kristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä taikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa vieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa elämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee, vanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä oikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, »miten olla kuin eleä.» Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä kuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!»

»Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää, että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen tästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän laulaa suomenkielen sorretusta asemasta:»

Suottapa on suomenkieli kapalossa kauan ollut, vaikka tuo on vanha kyllä, jotta poikki ponnistaisi, katkoisi kapalovyönsä, jaksais jo jaloin kävellä, aikamiehen askelilla, päästä päähän pitkän pöydän, isoimmille istuimille, rinnalle rikasten kielten, valtakielten kumppaniksi, että vielä virkamiehet, oikeuden omat jäsenet, suomenkieltä kirjoittaisi, että tuomiot tulisi, esivallan valtakirjat, kansan kielellä omalla, talonpojan tuttavalla j.n.e.

»Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi sen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta, kehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi arvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan, uusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista, samoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on näitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle selvinneet kuin itsestään.—»Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa» —hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä silitellyt.»

»Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu Kalevalasta. »Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.» Hänen huulensa värähtivät hiukan, kun hän jatkoi: »Eivät ne suvaitsisi talossa pidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun postillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset kirjat.» Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin, että siinä oli tulen jälkiä.»—»Eivät vain liene aikoneet teidänkin kirjojanne polttaa?» kysyin minä.—»Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se aikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.»

»Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa sen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman kulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on turmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa, Rajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin. Ettei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa vaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua, selitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin tauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli valmis.»

»Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti ensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin häikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa kansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin tehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset, sitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme voimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.»

»Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt yö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien takana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja kokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut niin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.»

17.

Tyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen liukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle, niemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven rannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee ruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä vaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat palotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta yli koko maiseman, ja suloista lemua.

—On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat, virkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.

—On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä hänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen ajatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta kolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan penkille ja laamannin salin ovensuuhun—mihin jokaiseen oli kiintynyt kipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan edessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.

—Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.

—Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan pienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.

—Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät kalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin tullessani.

Mutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että hänen runonsa on Naimilla—miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se oli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen mahtanee tehdä hänen kirjeensä—kokoontuvatko sitä lukemaan, innostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he ymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka merkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin, niinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki löytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet.—Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan enon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua.—Voi ihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa!—On kuin satumaailmaan soutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan ja alan elää ja toimia ja toteuttaa—mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Kunhan vain yleiseksi hyväksi—joka paikassa on perkkaamaton maa.—Jos todella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla laulun kansan!—Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi Kontolan pappilaan—ja samalla jatkaisin lukujani—siinä vanhassa pirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin—soittaisimme.

Jos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla jalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.

Voiko sellaista onnea ikinä olla? Toteutuuko se kenellekään koskaan— juuri se, mitä toivoo?

Kuinka monen monet kerrat minä olen semmoista haaveillut salmia soutaessa ja meren avartuessa ja äärettömäin ulappain auetessa ja purjeiden sieltä paistaessa, toisten mustina, toisten valkoisina. Ja entä jos se sittenkin toteutuisi? Miksi minä häntä rakastan? Miksi rakastin heti kohta? Mitä hänessä rakastan? Olkoon, mitä onkaan, tulkoon, mitä tulee, minulle riittää, että minä häntä rakastan, rakastan kuin hengetärtäni.

Ja tämän jälkeen oli hänen helppo olla, se oli kuin vapautus, ilmestys, oli voitettu pahin pelko. Hän voi rakastaa ja hän on oleva rakkaudessaan onnellinen sittenkin, vaikkei Naimi koskaan tulisikaan hänen omakseen.

—Vai Korpijärvelle on matka, puhui taas ukko ja lienee puhunut jotain muutakin, johon Antero vain yksikantaan oli vastannut. Sinne on paljon väkeä lappanut näinä päivinä. Isoja venheitä soutanut. Sitä körttikansaa. Kuuluu tulevan pappejakin, mistä asti tuleekaan, Pohjanmaalta ja Hämeestä. Eikäpä olekaan paljon tämän puolen papeista. Parhaiten saarnaavat silloin, kun saatavistaan saarnaavat, mutta eihän niistäkään koko vuodeksi paukuttamista piisaa. Mistä ne ottavat papillekaan korpien köyhät, kun ei ole itselläänkään. On muuankin pappi, joka ei päästä ehtoollisellekaan, jos ei ole koukerota nimen kohdalla kantokirjassa. Siitä katsoo, se on vieressään rippikirjoituksessa. Saisi sen siitä viralta, joka tahtoisi.

Antero kuunteli vain toisella korvalla panematta huomiolle, kenestä ukko puhui.

—Juopikin liiemmalta ja pelaa korttia. Ja vaikkapa joisikin, kun vain virkansa siinä sivussa hoitaisi, ettei isompia ereyksiä tulisi. Vaan se oli vähän soma tapaus, kun korttipöydästä tuli kerran suoraan kirkkoon ja pisti luisen pelimerkin öylättinä suuhun. Näin tuon omin silmin, kun mies kirkosta tuli ja sylkäisi: »Luulin saavani Ristuksen ruumista ja verta, niin annettiinkin vain pelkät luut». Se oli minulle tuttu mies. Se se elämää on.

—Onpa se pappi, missä se semmoinen on?

Ukko ei vastannut siihen, lieneekö ollut hiukan vähäkuuloinen, taisi olla vähän jotenkuten omituinenkin, kun itsekseen myhäili ja naurahteli.

Siinä oli ihmeen soma pienoinen saari. Anteron teki mieli maihin, ja kun hän samalla muisti, ettei vielä ollut avannut eväsnyyttyä, joka hänelle oli pappilasta reppuun pistetty, ehdotti hän, että laskettaisiin rantaan.

Kenen lienevätkään olleet eväät, ruustinnan, Kaarinan vaiko Naimin laittamat? Sen huomasi Antero kuitenkin heti, että niiden laittaja oli tahtonut hänelle erityisiä iloja ja pieniä yllätyksiä valmistaa. Leipä oli lestittyä, voi pantu pienoiseen tuohesta tehtyyn vakkaseen ja kirjaeltu päältäpäin, oli piirakoita, torttuja, oli sydämenmuotoisia piparkakkuja… Oli vähän sääli antaa, mutta hetkisen taisteltuaan leikkasi hän pitkän palasen ja tarjosi sen soutajalleen, joka puri jotain kuivaa, mustaa kannikkaa suolakalan kanssa. Laskien kannikan kivelle ryhtyi ukko kääntelemään ja katselemaan valkoista leipää.

—Vaan jopa on siinä hienoa ja hilpeätä leipää, jopa on siinä jumalanvilja, mihinkähän tuon panisi, että oikein säilyisi särkymättä ja murenematta.

—Ettekö syö?

—Lapsilleni säästän—sairaita ovat, siitä paranevat. Saattaa tämmöinen vanha koni petäjäistäkin purra.

—Petäjäistä? Näyttäkää. Onko tuo petäjäistä? Onko tuo leipää?

—Leipäähän se toki on; sitä jokapäiväistä leipää.

Ei ollut Antero pettuleipää nähnyt, vaikka oli kuullut siitä joskus puhuttavan. Hän maistoi sitä, koetti purra, täytyi sylkeä suusta; näki yht'äkkiä soutajansa uutena miehenä edessään, hänen siinä paljain päin syödessään, verkalleen purressaan, vaikeasti niellessään ja suolavettä vakan kannesta ryypätessään. Se tuli siihen niin odottamatta keskelle hänen haaveitansa, toiveitansa ja tyytyväisyyttänsä ja tätä poutaista päivää ja autereista aurinkoa. Eivätkä maistuneet hänelle enää rovastin neitosten herkut, hän kääri ne myttyyn ja pisti salaa ukon konttiin, sill'aikaa kun tämä metsänreunassa väänsi uutta hankavitsaa.

Kun lähdettiin taas soutamaan, tahtoi hän tietää kaikki ja kyseli ukon oloista ja asunnosta ja sai tietää, että hänellä, kaukana pitäjän perukalla, on pieni mökkipahanen karhukorvessa, hallaisen suon reunassa, jossa karhu on jokavuotinen vieras ja pettu jokapäiväinen leipä—kymmenen lapsen, joista kuitenkin Jumala oli armossaan kaksi kutsunut luoksensa paremmille leiville. Ukko kertoi sen valittamatta, tyynesti, soutuaan keskeyttämättä, niinkuin jostain toisesta, eikä hän kummia kertonutkaan, semmoista oli elämä siellä yleensä niillä pitkillä perukoilla. Niin, niin, olihan Antero siitä kuullut, nähnyt kerjäläisiä Porvoon ja Helsingin kaduilla hoipertelevan, tottahan se oli, mutta se astui nyt kuitenkin kuin aaveena eteen, ikäänkuin kysyen, ikäänkuin tuijottaen, vaikkei hän voinutkaan tehdä itselleen selkoa siitä, mitä se häneltä kysyi, miksi häneen tuijotti ja mitä erityisesti hän olisi voinut siihen vastata tai mitä tehdä. Ja samalla tuntui joku—mikä?— turhalta ja toisarvoiselta—ja aina palasi silmä ihanasta maisemasta ja aatos hänen omista hommistaan ja harrastuksistaan ukkoon tuossa, noihin sen karkeisiin käsiin, jotka koneellisesti airoja liikuttivat, noihin paikkaisiin pieksuihin, jotka kaaresta ponnistivat, ja muistui mieleen: »Pyytävät sinulta leipää, ja sinä annat heille kiviä.»

Mitä hän mahtaa siinä miettiä, mitä johtopäätöksiä tehdä minun eväistäni ja omistaan, mitä niistä, jotka syövät niinkuin minä, ja niistä, jotka niinkuin hän?

Mutta hän ei löytänyt ukon kasvoilta mitään katkeruutta eikä mitään kateutta, hymähtelihän vain äijä itsekseen—saattoi olla vähän omituinenkin—ja viimein virkkoi:

—Missähän semmoinenkin leipä kasvanee? Kasvaneeko siellä, missä sokerikin?

—Niitä on maita, joissa ei muunlaista leipää syödäkään.

—Elähän, vai on semmoisiakin maita!—Ja ukko herahti nauramaan, niinkuin olisi kuullut jostain ihmeestä puhuttavan, joka oli totta, vaikka tarulta tuntuikin, ja kertoi vielä uudelleen hyrähtäen sanansa: —Elähän, vai on semmoisiakin maita.

Ja siitä hilpeytyi taas Anterokin, ja aatteet ja tunteet ja mietteet ja mieliala liukuivat entiseen uomaansa.

Maisema jylhistyi jylhistymistään, saaret tulivat korkeammiksi ja karummiksi. Saavuttiin kallioisen salmen kautta aavemmalle selälle, jonka toisella rannalla jo kohosi paljaspäinen, jylhä Panuvuori. Järven perältä, lahden pohjasta näkyi taloja ja viljelystä.

Tämä paikka oli tuttu, hän oli varmaankin tässä ennen ollut, milloin lienee. Tuo vuori tuossa, jolta oli selkä keskeltä murtunut, syvälle pykälälle painunut, oli vanha tuttu.

Kun Antero selän yli soudettua tuli vuoren varjoon, muisti hän päivän niinkuin eilisen, jolloin hän tässä kulki korkealle kohonneeseen veneen kokkaan käpertyneenä, isän istuessa perässä, joka oli painunut niin syvälle, että isän nutunlieve vettä viisti. Nyt hän muisti hänen kasvonsakin, joita oli usein turhaan muistellut.

—Sanovat tuossa niemessä aarteen palavan, minkä oli muinoinen noita siihen kätkenyt kirkon varastettuaan, ja kuuluu ennustetun, että sen siitä joku köyhä löytää ja hänestä tulee maailman rikkain mies, mutta piru viepi sielun.

Nyt tuli näkyviin kirkko ja pappila, ja Antero tunsi kaikki. Noin juuri, pappila alla ja sen yläpuolella kirkko, torni taivasta vasten kuvastuen. Siinä se on. Ja hän laski maihin, painaen ukon käteen hopearahan.

—Vaan tämähän on liikaa—tuota—Antero painoi vielä toisen samanlaisen.

—Mutta tuota—enhän minä, ka, kun yhä vaan lisää…

—Ottakaa nyt vaan.

Ukko oli tullut totiseksi, melkein hartaaksi, oli samalla kuin vähän häpeissään, otti sitten lakin päästään ja kumarsi syvään.

—Ettekö tule pihaan? kysyi Antero,

—En uskalla, kun ne saatavat ovat maksamatta. Hetken aikaa katsoi Antero hänen jälkeensä, kun ukko alahangoille asettuen lähti yksin soutamaan, ja kääntyi sitten nousemaan pihaan.

18.

Hän tunsi rannan, jossa seisoi, tunsi suuren kiven, muisti nuottakodan, yhä enemmän suulleen veteen vaipuneen, ja tämän valkoisen hietikon, jossa oli avojaloin juoksennellut ja jossa joku iso käsi oli hänen paljaille jaloilleen lämmintä hiekkaa valanut. Hän muisti vähän ylempänä olevan penkereenkin, joka yhä vieläkin kasvoi arpaheinää ja johon oli uuneja kaivettu ja niitä pienillä puilla lämmitetty pienen tytön kanssa. Eikö toden totta pistänyt siitä vielä esiin maatunut, nokinen arinatiili!

Hän hengitti nopeammin ja riensi ylös tutusti mutkittelevaa polkua saunan luo, joka oli hiukan ylempänä törmän rinteessä. Sama vanha maahan uponnut myllynkivi korkean kynnyksen alla, vastapäätä toisella puolella polun suuri kuivunut kuusi, johon liittyi muisto suuresta säikähdyksestä, sen takaa irvistävästä nokisesta naamasta ja kauheasta mörähdyksestä. Kun hän huutaen ja parkuen riensi pihaan ja ääneen saamatta paiskausi äidin syliin, kuului joku sanovan: »Se on nähnyt sen vanhan kuusen haltijan»—johon äiti toruen virkkoi: »Ajakaa pois se kerjäläispoika—oletteko puhumatta lapselle semmoista!»

Vähän ylempänä oli vatukko, taloa ympäröivän kiviaidan alla. Siinä oli hän marjoja noukkinut ja päättänyt piilottautua ja antanut kaiken talonväen etsiä—nuottakodan ympäriltä järvestä.—Tässä viimeisessä jyrkässä törmässä hän aina uupui, kun tultiin isän kanssa kalasta. »Polvet vääntyy, polvet vääntyy——jaksetaanko, jaksetaanko?» oli isä ähkivinään ja kantoi viimeisen matkan sylissään, joka tuntui sanomattoman suloiselta ruumiissa.

Pappila oli pieni, punainen ruispellon ympäröimä talo; sen edessä salin ikkunan alla kasvoi suuri, komea koivu. Kun Antero oli päässyt huomaamatta sinne saakka, istuutui hän koivun alle hengähtämään ja tunsi ensi kerran elämässään kotoisen tunteen sulouden. Onhan siellä hänen sisarensa ja lankonsa, eihän täällä siis olekaan vieraita ihmisiä! Tulkoot, löytäkööt, ihastukoot! Hän oli olevinaan kuin pikkupoika piilossa! Hän istui siinä kuunnellen ääniä lahdelta, jossa joku souti, niityltä lahden pohjasta, jossa joku viikatetta hioi, tuolta korkealta vaaralta, jossa käki kukkui—katseli västäräkkiä, joka ajoi hyttysiä puutarhan käytävillä.

Voi rauhan paikkaa, voi onnen majaa talossa tässä riippakoivujen alla! —Täällä—yhdessä Naimin kanssa!

Huoneesta ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Antero aikoi nousta ja pistää päänsä matalasta ikkunasta sisään, kun joku ovi aukeni ja paukahti kiinni ja alkoi kuulua raa'an ja riitelevän äänen melua.

—Että kehtaat—eikä minulle mitään sanota—minun selkäni takana kuljetaan niiden roistojen seuroissa—

—Ei ne ole mitään roistoja,—kuuli Antero sisarensa äänen sanovan.

Silloin toinen kiivastui yhä enemmän.

—Eikö roistoja? Vai ei roistoja! Maailman suurimpia.—Vaan sen minä sanon, että jos—(lyötiin nyrkillä pöytään)—laita totivettä sisään!— miksei ruokakaan ole valmis?

—Enhän tiennyt sinun tulevan.

—Et tiennyt! Laukkasit Ilpolaan—ja mitä sinulla oli Kontojärvellä tekemistä? Olit Helanderissa yötä, kyllä minä tiedän sinun—

Ovi paukahti tuimasti lukkoon kiukkuisten askelten jälkeen ja salista kuului ensin nyyhkytystä ja sitten uupuneita askelia toisaanne päin.

Antero oli hypännyt ylös, oli ollut huutamaisillaan ja rientämäisillään esiin, mutta jäykistynyt siihen paikoilleen, sietämättömän tuskan sydäntä kouristaessa. Samalla olisi hänen tehnyt mieli paeta ketään näkemättä, ketään tapaamatta. Ja kuinka kauan sitä oli mahtanut kestää tuota tuommoista elämää, hänen siitä mitään tietämättä, hänen mitään aavistamatta?

Hän kiersi huoneen ympäri ja näki isänsä entisessä, melkein maan tasalla olevassa nurkkakamarin ikkunassa, josta sen korkea otsa aina oli rauhallisesti paistanut, näki kaksi punaista naamaa, toisen toisessa päässä pöytää, ja pöydällä viinapullon, minkä lihava, pullea käsi samassa sieppasi pois niinkuin pöydän alle kätkeäkseen.

Porstuassa törmäsi häntä vastaan paitahihasillaan oleva mies lyhytvartisissa kesäpieksuissa, nenä ja posket punoittavat, silmät pienet ja ruskeat, tukka takkuinen ja parta pitkällä sängellä. Oliko tuo hänen lankonsa, oliko hän Karoliinan mies?

Se oli ihastuvinaan, koetti olla kohtelias, mutta puhui hätiköiden ja samalla kuin vaanien ja tähystellen.

—Karoliinan veli varmaan? Antero! No, niinhän toki! Katsohan! En ollut ensin tunteakaan—ka, tuota—eihän olla vielä ennen tavattukaan— oikeastaan—kyllä minä—Handolin! Har den äran! Var så god! Stig in, välkommen!—Tulin juuri pitäjältä—ursäkta!—saatavaini kannosta ja saarnamatkalta samalla, saarnamatkalta, lukkarin kanssa. Ihan juur'ikään! Heh, heh! Var så god! Käydään sisään! Tänne saliin! (Hän nakkasi kamarinsa oven jalallaan kiinni ja oli samalla kaatua)—Ohoh! Ursäkta! Tuota mitenkä sinä, mitä tietä? Omin kyytinesikö?—No, sepä nyt sattui. Kun olisin ollut kotona ja tietänyt, niin totta tosiaan olisin lähettänyt asian alkaen noutamaan.—Karoliina!—Se oli juurikaan tässä.—Karoliina!

Karoliina seisoi jo ovessa, lensi veljeään kaulaan ja syleili ja suuteli häntä, puristautuen vapisten hänen rintaansa, niinkuin turvaa hakien. Handolin oli pujahtanut takaisin huoneeseensa.

—Tulitpahan sinä! Voi, voi, kuinka minä ihastuin. Istuhan toki! Sinä ehkä tahdot—minä olen laittanut sinulle yliskamarin—hyvänen aika!

Hän vapisi ja koetti estää itkua tulemasta. Eivät saaneet kumpikaan mitään sanotuksi.

—Ja täällä sinä——

—Niin, täällähän minä… Sinulla on varmaan nälkä tai janottaa.

Karoliina riensi ulos, ja Antero jäi yksin saliin. Se oli kolkko, melkein autio huone, seinämällä ikkunain välissä vain puinen sänkysohva, toisella kiivupöytä ja muutamia tuoleja.

Handolinin huoneesta kuului äänekästä supatusta:—»ei, ei! älä ole milläsikään—ei se mitään»—ja sitten lasien kilinää.

Karoliina tuli takaisin tuoden marjavettä. Hän oli rauhoittunut ja voittanut itsensä. Pieni poika oli pistäynyt ovesta hänen jälkeensä ja jäänyt seisomaan pihtipielen varaan.

—Kuka on tuo poika?

—Tule tervehtimään vierasta, Kalle, anna kättä sedälle. Meidänhän se on—ottopoika nimittäin.

—Et ole siitä mitään kirjoittanut.

—Se on erään köyhän vaimon,—ja Karoliinan kasvot värähtivät.

Handolin tuli samassa kamaristaan ja oli hiukan siistinyt itseään, heittänyt takin ylleen ja vaihtanut pieksut saappaisiin.

—Vai niin, vai niin, paina puuta, paina puuta!—Mitä sinä täällä, poika! hönkäsi hän lapselle, joka oli paennut oven suuhun, mutta hillitsi itsensä samassa ja sanoi niin ystävällisesti kuin voi:

—Ka, mene, lapsi, mene sinne pirtin puolelle.—Etkö ota, lanko, etkö ota pientä tulonaukkua parempaa odottaessa?

Karoliina oli taas pujahtanut ulos.

—Käydään tänne miesten puolelle.—Otettiin tässä pieni tulonaukku lukkarin kanssa. Elä pidä kiirettä, elä pidä kiirettä, kanttori.—Noh, siinähän se nyt onkin totivesi. Pannaan sekaan!—Ei siellä Kontolassa vielä heinäntekoa aloitettu?—Pannaan sekaan, pannaan sekaan, vai otatko ennemmin kuiviltaan? Ensi kerran näen vasta tämän lankomieheni. Får jag lof att presantera—tämä on meidän pitäjän lukkari, director cantus ecclesiae Corpivaraensis—vielä tässä vähän latinaakin—se kun päästää penkistään möläkän—eikö ole sen näköinen—niin kaikoovat harakat kirkon katolta.

Lukkari oli iso, pitkä, laiha, luisevanaamainen, vähän kumarahartiainen ja samalla viekassilmäinen mies. Handolin puhui yhä edelleen:

—No, ja mitä kuuluu Kontolaan? Joko siellä heinää?—ka, senhän minä jo kysyin. Kuinka jaksaa Olaus Martinus episcopus Savolaxiae Careliaeque?

—Sanotaanko häntä siksi? kysyi Antero jotain sanoakseen.

—Sanotaan—inter collegas—mutta kansan kesken nimitetään häntä rimpirovastiksi!—Ja Handolin nauroi pienet silmänsä niin pieniksi ja leveän suunsa niin leveäksi, että Anteronkin täytyi nauraa mukana, niin vähän kuin häntä muuten olisikin naurattanut.

—Haastoiko soistaan? Saarnasiko niistä?

—Siellä oli myöskin Snellman ja Lönnrot, sanoi Antero kääntääkseen puheen toisaalle.

—Snellman, jahah, Snellman, vai niin, suuri mies, sanotaan, suuri mies, saattaapa olla. Vaikka kuuluu velkojakin olevan. Kuule, veli, kannatatko sinäkin niitä uusmuotisia kieliaatteita?—Jaa, jaa,— nykyajan nuorisolla on aatteita—minulla ei ole milloinkaan ollut mitään aatteita—kippis taas!

—Siellä oli myöskin Ukko-Paavo, virkkoi Antero merkitsevästi.

Handolin muuttui yht'äkkiä totiseksi ja kävi sitä tietä sitten vihaiseksi; veri syöksyi hänelle päähän, ja oli kuin olisivat kaulan pullistuvat suonet hänen kurkkuaan ahdistaneet.

—Tiedän, tiedän,—hän melkein kähisi, hyvin tiedän, se on nyt täällä joukkoineen, kuului jo eilen tulleen. Täällä on häät tuolla naapurissa Ilpolassa. Rajavaaralla oli jo lähtiäiset.—Jo ne ovat hävyttömiä! Vaikka minä, oman pitäjän pappi, olin naapurissa saatavia kantamassa ja jumalanpalvelusta pitämässä, ei kutsuttu, ei oltu tietävinäänkään. Eipä siltä, että olisi haluttanutkaan mennä; mutta se on kiusantekoa, riistetään minulta vihkimäraha ja antimet. Niillä on omat kirkonmenonsa ja omat pappinsa.

—Pitäisi esivallan kieltää semmoiset kokoukset ja kansanvaellukset, virkkoi lukkari, koettaen tuimentaa naamaansa ja rypistää kulmiaan esimiehelleen mieliksi.

—Ne ovat kielletyt, ne ovat laissa ankaran sakon uhalla kielletyt. Heitä on siitä paikkapaikoin, vaikkei täällä, sakotettukin kuin pahantekijöitä ja pantu pappeja viraltakin, niinkuin Kalajoella, mutta siitäkö ne välittävät! Kierretään selvää keisarin lakia, kokoonnutaan häihin ja hautajaisiin, kun ei muuten uskalleta.

—Vaan kun olisi kerran kirjoja kysyä.

—Häh?

—Niinpä niin vain, että kun olisi kysyä: Onko kirjoja kulkeaksenne?

—Mutta sepä olisi koko kepponen! Eihän kyllä kukaan saa ilman kirjoitta kulkea, ei pitäjästäänkään, vielä vähemmin läänistään! Ei mutta, jos olisi viedä sana vallesmannille, se tulisi ja astuisi pitopaikkaan ja sanoisi: »En tunne, keitä olette, vetäkääpä paperit esiin!»—ja kun ei niitä niillä olisi, papeilla enemmän kuin muillakaan—mistä ne olisivat arvanneet niitä varata?—niin passittaisi heidät löysäläisinä ruununrattailla kotipuoleensa—pipit ja papit!

—Se olisi koko jutkaus! Se se vasta jutkaus olisi!

—Lanko tahtoisi kohdeltavan heränneitä kuin rosvoja ja pahantekijöitä, huomautti Antero.

—Pahantekijöitä ne ovatkin! Kansan villitsijöitä, ylpeitä, röyhkeitä, saitureita, huorintekijöitä—ja esivaltaa ja papistoa panetellaan—joka tahtoisi kysyä kunniansa perään!

Karoliina kulki ikkunan ohitse puutarhaan päin, ja kun lukkari ja Handolin kulauttivat lasejaan, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen ulos. He istuutuivat turvepenkille puutarhan koivun alle.

—Kuule, Karoliina, sanoi Antero häntä käteen tarttuen, anna nyt anteeksi, että näin heti kohta, mutta minä en voi mitään muuta, ennenkuin—sano, onko se aina tämmöistä sinun elämäsi?

—Elä sinä nyt, rakas Antero, elä sinä nyt sitä ajattele eläkä siitä välitä.

—Minä istuin tässä äsken ja kuulin kaiken.

—Vai sinä kuulit—no sitten—

—Ja jos en olisi kuullutkaan—ja Antero viittasi päällään Handolinin huoneeseen päin.

—Niin, niin, semmoistahan se on—voi, voi, että sen nyt piti näin sattua—nyt juuri—vaan mitäpä sitä enää kiellän.

—Ja tapahtuuko sitä usein?

—Mitä? Eihän siinä mitään erityistä tapahtunut, sanoi Karoliina säpsähtäen ja punastuen.

—Sitä, että onko hän usein tuossa tilassa?

—No, mitä nyt siitä.—

—Onko sitten muutakin?

—Ei nyt puhuta niistä; ei nyt näitä ikäviä asioita ajatella. Kerro ennemmin itsestäsi; mitä aiot ja kuinka—?

—Mitä hän riiteli sinulle äsken?

—Siitähän se oli, että olin käynyt Ilpolassa kuulemassa Paavoa. Hän ei sallisi minun käydä heränneiden seuroissa, enkä minä ole usein käynytkään. Mutta elä sinä nyt, rakas Antero, ota sitä noin,—eihän minulla nyt ole niin suurta hätää.—Alussa minä kyllä olin onneton enkä tiennyt kuinka, mutta nyt minä jo olen siihen vähitellen tottunut.

—Mutta kuinka olet voinut tottua semmoiseen kuin äsken?

—Minä olen saanut rauhan ja lohdutuksen tai olen ainakin saamassa— siihen pääsemässä—tien jo tiedän, jos vain voisin sitä kulkea.

—Kuinka?

—Se kun on Jumalan lähettämä rangaistus syntieni tähden, niin on minun sitä helppo kärsiä. Minähän sain kuulla paljon vanhemmiltani, ennenkuin kuolivat, enemmän kuin sinä, joka jäit heistä pienenä. Mutta että sen kaiken oikein ymmärtäisin ja omistaisin, on Jumala varmaankin pannut päälleni tämän koettelemuksen. Ja siihen täytyy minun tyytyä ja tyydynkinhän minä. Mutta puhutaanhan siitä sitten, kun saadaan oikein rauhassa puhua—jos tahdot?

—Tietysti tahdon!

—Mennään nyt illalliselle, eläkä huoli välittää tuosta.

Kuului naurua ja isoa puhetta sisältä.

Illallista syödessä oli Handolin yhä puheliaampi, kertoi saatavainkantomatkastaan, haukkui talonpoikia, jotka eivät tahdo mitään maksaa, vaan kätkevät tavaransa, juoksuttavat sanoja talosta taloon—ja niin on milloin talo autio, milloin isäntä poissa, milloin emäntä, ettei muka tiedetä, missä viljat, missä voit, missä villat, missä pellavat—luvataan tuoda kotiin, ei tuoda. Se oli heränneiden yllytystä, ne ne pappeja haukkuvat ja halveksivat.

Antero ei virkkanut monta sanaa aterian aikana, ja Karoliina vaikeni koko ajan. Kun hän näki tuon hienon, puhdaskasvoisen ja arkasilmäisen sisarensa, jonka sanottiin muistuttavan ruotsalaisrotuista äitiään, tuon raa'an, pöhöisen miehen rinnalla, ei hän voinut ymmärtää, mikä oli mahtanut hänen sisarensa sokaista, mitä Karoliina oli mahtanut hänessä nähdä, silloin kun hänet otti. Päästäksensäkö vain naimisiin, orpotyttö, niin pian kuin tuli ensimmäinen kosija? Häntä puistatti ajatellessa, että jos hän, Antero, olisi joutunut semmoiseen asemaan, jos olisi tullut saaneeksi vaimon semmoisen, jota ei voisi rakastaa, joka sammuttaisi hänessä kaikki tunteet itseänsä kohtaan, jonka suhteen olisi huomannut erehtyneensä—mistä, mistä ihmeestä hän saisi voiman kantaa sellaista kohtaloa? Että Karoliinalla oli semmoinen voima, sen luuli hän näkevänsä hänen katseestaan, hänen kasvoistaan, jotka olivat rauhalliset ja tyynet. Mutta vaikka hän sitä ihmetteli, se kuitenkin häntä samalla melkein suututti. Hän olisi suonut, että sisar olisi osoittanut enemmän ylpeyttä, enemmän itsenäisyyttä, eikä ainakaan noin nöyrästi ojentanut tuolle miehelle milloin voiastiaa, milloin leipää, jotka otettiin vastaan kiitosta sanomatta, niinkuin palvelijan kädestä.

* * * * *

Illallisen jälkeen istuivat Antero ja Karoliina taas puutarhassa koivun alla, kun huoneen takaa pihalta alkoi kuulua itkua ja parkumista. Karoliina juoksi hätään, ja taas siellä ovet paukahtelivat ja riiteli raaka ääni. Hetken kuluttua palasi Karoliina kyyneleet silmissä ja posket punottavina.

—Kaiken muun minä vielä voisin kärsiä, mutta kun hän lyö omaa lastaan.

—Omaa lastaan?

Karoliina nyökäytti vain päätään vastaukseksi. Anteron ajatukset salamoivat moneen suuntaan.

—Pakottiko hän sinut sen ottamaan?

—Hänkö? Ei, vaan minä pakotin hänet, kun äiti kuoli. Hän ei voi antaa sitä minulle anteeksi, kun luulee minun ottaneeni pojan turvaksi ja aseeksi häntä vastaan.

—Voi, voi, missä oloissa sinä elätkään!

Anteron osanotto hellytti Karoliinan niin, että hän nyt puhkesi puhumaan kaikista kärsimyksistään ja kaikista tuskistaan ja ikävästään täällä erämaassa, missä hänellä ei ollut vuosikausiin ollut ainoatakaan ystävää eikä hengenheimolaista. Kun olisi ollut edes pianokaan, jota hän tätinsä luona Pohjanmaalla ollessaan oli oppinut rakastamaan.

—Kaikki olivat siellä pappilassa ihastuneet sinun soittoosi.

—Ei sillä enää väliä, en sitä nyt enää kaipaa, soitan, kun sattuu, siellä Kontolassa käydessäni.

Siellä ne olivat hänen muutkin ainoat ystävänsä, Hanna ensin ja sitten myöskin Maria Helander, sitten kun ne olivat sinne tulleet. Niin, ja täällä entisen lukkarin leski ja Emma, hänen tyttärensä, jotka eivät Handolinin tähden kuitenkaan uskalla täällä käydä, ja hän siellä vain salaa, sillä ne ovat heränneitä, niinkuin lukkari-vainajakin. Hanna oli ollut täällä useita viikkoja siihen aikaan, kun tyttö syntyi ja kuoli. —Jos ei olisi ollut hänestä silloin turvaa, tiesi, kuinka olisi käynyt, olisin tainnut tulla hulluksi.

—Mutta mikset sinä kaikesta tuosta ole minulle mitään kirjoittanut— olisin tullut tänne luoksesi, olisinhan voinut tulla tänne ainakin kesiksi?

—Mitäs minä siitä sinulle, on kai sinullakin ollut omat huolesi, ei liene orpopojan olo vanhan enon luona ollut sekään ylen iloista. Ja olen minä nyt sitten saanut paljonkin ystäviä, kun aloin todella etsiä Jumalaa ja seurustella niiden kanssa, jotka myöskin häntä etsivät.

Antero ei vastannut mitään, katsoi vain pitkästi ja tutkivasti sisartaan silmiin.

—Niin, niin, aivan totta—silloin kun opin tuntemaan herännyttä kansaa.

Hän alkoi puhua heränneistä, kansannaisista, kaikista heidän kärsimyksistään, joiden rinnalla hänen omansa olivat hänen mielestään kovin pieniä ja vähäpätöisiä. Mitä ne ihmiset kestävät ja jaksavat kärsiä jo yksin nälän ja ulkonaisen puutteenkin tähden ja kuinka hiljaisesti ja tyynesti he kantavat sen, mikä on heidän päällensä pantu!—Kuinka ne uskovat ja luottavat ja toivovat ja alistuvat napisematta, silloinkin, kun kaikki toivo näyttää menneen!

—Se on ihmeellistä, Antero, minä usein saan hävetä itseäni enkä voi ymmärtää, mikä heille antaa tuon voiman. Se on usko, minä tiedän sen, mutta että usko kuitenkin voi saada niin paljon aikaan! Pelkäämättä he siitä todistavat. Ei vanhempain kielto ja kovuus, ei entisten ystäväin pilkka, ei maailman ylenkatse kykene estämään heitä todistamasta puheilla, käytöksellä ja ulkonaisella elämällä siitä, mitä Jumala meiltä vaatii. Semmoinen pitäisi voida olla. Minä vain en uskalla, minä vain olen vielä heikkouskoinen ja huono. Tahtoisin liittyä julkisesti heihin, astua koko askeleen heidän luoksensa.

—Mutta mikset sitä sitten tee?

—En tiedä oikein itsekään. Lieneekö se vain omaa heikkouttani, vai pelännenkö tehdä sitä hänen tähtensä.

—Hänen tähtensä? kysyi Antero kummastellen.

—Samaa kysyvät muutkin, sanoi Karoliina, heinän kortta purren ja tuijottaen alas maahan, sanovat, ettei minulla tarvitsisi olla mitään velvollisuutta häntä kohtaan siinä asiassa ja että pitää kuulla Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.—Mutta kun hän on asettunut niin julkisesti ja kauhean kiivaasti heitä vastaan—pelkään, että jos minä sen tekisin, niin hän voisi suuttua niin, että—välistä hän menee melkein mustaksi vihasta. Mutta en tiedä, sano sinä—kun saisin tämän asian ratkaistuksi, olisin onnellinen.

Anteron vastaus oli valmis. Hänestä oli yht'äkkiä aivan selvä, epäilemätön asia, että Karoliinan täytyi liittyä heränneisiin. Vasta sitten kun hän oli sen neuvon antanut, hykähytti häntä se, että hän oli sen antanut.

Karoliina ilostui siitä niin, että puristi hänen kättänsä.

—Ehkä tulet huomenna kanssani, niin mentäisiin seuroihin—täällä on Ilpolassa häät ja seurat—mutta ei sinun tarvitse, jos et tahdo.

—Ei, kyllä minä päinvastoin hyvin mielelläni.

Hetken kuluttua virkkoi Karoliina:

—Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti. Jumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että lähetti sinut juuri nyt eikä ennen—sekä minun tähteni että ehkä myöskin sinun itsesi tähden.

—Mitä tarkoitat?

—Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä kutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla.—Voi, voi, jos sinäkin oppisit Jumalaa tuntemaan.

Antero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan tuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.

—Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.

Hän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä vuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi. Ikkunan pielessä riippui virsikannel.

—Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi—nuo isän kirjat ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja soittamaan kannelta. Kun hän on poissa. Se kuuluu silloin niin kauniilta.

Karoliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa kuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.

Karoliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten vielä Anteron puoleen:

—Ethän pahastunut siitä, Antero?

—Mistä niin?

—Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa tuntemaan.

Karoliinan silmät tulvivat kyyneleitä.

—Enhän minä—mitäs minä toki.

—Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että tulit.

Riisuutuessaan ajatteli Antero:

Ja minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan! Minä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa kirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen.—Jopa ovat, jopa ovat ihmeelliset ihmisten kohtalot!—Hän näppäsi kannelta, otti sen seinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun virren nuotin.

Ennenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.

Merkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu—Rajavaaralla, Kontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat vastaan nuo harmaat ja siniset… Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä lähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut vuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä sieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut ollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta yli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja soinnukas naisääni.

Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain pidätettyä riemua.

Hän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten.

—Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina.

—Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni.

—Se on lukkari-vainaan Emma.

—Kuka?

—Te leikitte yhdessä, kun olit pieni, mutta et tietysti muista.

Hetken aikaa istui vielä Antero ikkunassa, ja Karoliina seisoi liikkumatonna aitaa vasten.

19.

Kun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka tuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki heränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden joukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja laskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa, syrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha harmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.

—Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu kirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos jumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.

—Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin kiihtyneellä äänellä,—kunhan ette vain minun aituuksiini mene.

—Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä Ristivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander koettaen hillitä mielensä kuohua.

—Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne kulje.

—Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi tukkia, virkkoi talonpoika.

—Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie vaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain mukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.

—Hyvä on, sanoi Helander.

—Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi Ilpolainen.

—Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä, —mutta se ei ole sillä hyvä!

Paavo oli ilmaantunut ovelle:

—No, olet häntä sinäkin paimen,—kun muut sinulle karjan susien suusta karsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.

Sen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.

—Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja minun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä haukkuisivat.

Antero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin riensi hänen jälkeensä.

Juotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän ylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen rannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä Risti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä pappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin se, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.

Veräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli ottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen korotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen tehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä seisoville:

—-Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee sielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän kuin sen viittojakaan.

—Työllä häntä olet sinäkin, Matti.

—Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän körtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.

* * * * *

Aamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä leveään nauruun:

—Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?

—Kävin.

—Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin tukkia?

Vastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa ponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:

—Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit sinäkin hyvä ja tulisit heille.

—Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.

—Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.

—Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.

—Olen minäkin aikonut mennä—Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten ottamaan lautasta miehensä edestä.

—Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?

Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa, josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja itseksensä-haastelua.

—Ehkä minä en sentään,—sopersi Karoliina.

—Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.

—Niin, niin, kyllä minä sen nyt,—mennään—tulkoon, mitä tuleekaan, tehköön, mitä tekeekin!

—Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain tehdä?

—Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.—En ole milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta—mutta mennään nyt—mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta…

—Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.

—Niin, niin, mennään sitten täältä.

Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt, rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen ilmeen.

—Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!—Tuolla ne jo tulevat, istutaan tähän.

Ilpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono kansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa tietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun eellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä alhaalla puolimatkassa.

Mistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko Suomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin ei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut siinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi veräjäpuilla sulkea heiltä tien.

Eellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet pappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä seisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen piennarta polkemasta.

Antero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua. Eräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat tervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat herrasväkeä.

—Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina.—Tämä on kanttuurska, entisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.

—Ei taida Antero muistaa—kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero monet kerrat minun sylissäni istunut.

Heidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja avonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä puhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän jälelle.

Kun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen omin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle. Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva, jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen, sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei sanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku rykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain tuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää heinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria. Ylempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia kantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi siihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki erämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei näkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan kuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne menevät? Kaikki oli kuin satua, unta…