TAKATALVI (continued 3)

Tuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut häntä näkevinään eikä kuulevinaan.

—Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?

—Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani päälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin myöskin sen, minkä tunnen toden olevan.

—Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.

—On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo olen sanonut sanottavani.

—Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.

Antero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille kirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista sakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki päätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: »Kiitos.» Se oli Hanna, ja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä olkapäähän.

—Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin näytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat tuomariinkin.

—Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.

Karoliina puristi hänen kättään.

—Kuulitko, kuinka ne sanoivat: »Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?»

—En, sanoivatko ne todellakin niin?

Hänen rinnassaan pulpahti lämmin, suloinen tunne. Olivatko ne todellakin verranneet häntä isään—hänen isänsä vanhat ystävät? Olivatko ne hyväksyneet hänet omaksensa? Ja hän oli siis liittynyt heihin julkisesti, kaiken maailman edessä, erottamattomasti?

Hänen täytyi saada viillytellä itseään, olla yksin. Hän lähti ulos tuvasta, käyskenteli hetken aikaa ulkona tiellä.

Kun hän palasi takaisin käräjätuvalle, oli piha väkeä täynnä, ja toisia tulvi ulos porstuan ovesta. Lauri näki hänen tulevan ja riensi häntä vastaan:

—Tuomio on langennut, kaikki talonpojat, joiden luona on seuroja pidetty, tuomittiin sadan ruplan sakkoon kukin.

—Sadan ruplan?

—Paitsi Ilpolainen, joka sai kaksi sataa. Se merkitsee ainakin joillekuille varain puutteessa vankeutta. Ne, jotka ovat olleet seuroissa läsnä, saivat siitä viisi ruplaa.

—Helander menettää luultavasti virkansa joksikin aikaa. Hänen asiansa alistettiin tuomiokapituliin. Isä ei vaatinut vapautusta, vaikka minä pyysin häntä, kohautti vain olkapäitään.—Tuossa hän tulee!—Pappa, oletko nyt tyytyväinen?

Rovasti tuli portissa heitä vastaan, mutta ei ollut kuulevinaan, meni pois kupeelleen katsomatta, allapäin, eteensä tuijottaen, alakuloisena.

Samassa kajahti virsi pihalta:

Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan, Hän aseemme on, kilpemme, ajalla vaaran, vaivan. Turha on oma voimamme, ei voi se meitä auttaa, mut pimeyden vallat me voitamme Herran kautta. Sotija verraton its' Jeesus Kristus on, Hän, Herra Sebaot, helvetin joukkiot lyö maahan, voiton saattaa.

Paavo seisoi rappusilla, hänen vieressään Helander.

—Rukoilkaamme, kuului Paavon ääni.

Hän lankesi polvilleen, ja kaikki herännyt väki seurasi mukana, missä sattuivat seisomaan, kasvot kaikki Paavoon päin. Muukin väki, heränneihin kuulumaton, vaipui kuin väkisin painettuna alas. Jotkut koettivat kuin uhalla jäädä seisomaan, mutta vaipuivat hekin vähitellen muiden mukana. Oveen ilmaantui herroja, pyrkien ulos, mutta pääsemättä. He eivät langenneet polvilleen, mutta päät paljastuivat kuin pakosta.

—Kaikkivaltias Jumala, Sinä vahva linna ja paimen, kaikkein niiden turva, jotka Sinun luoksesi tulevat ja Sinuun luottavat. Syvyydestä me huudamme Sinua ahdistuksessamme. Vaiva on taas meidän päällemme tullut, eikä meillä ole muuta auttajaa kuin Sinä, Herra meidän Jumalamme. Sinuun me luotamme, sillä ei ketään Sinun kädestäsi reväistä, joka siihen pyälletty on. Meitä vaivataan meidän pahuutemme tähden, mutta kuitenkin uskomme me, ettet Sinä salli meitä yli voimiemme kiusattaa. Tue ja auta meitä, oo Herra, ja lohduta meitä Sinun pyhän sanasi kautta.

Taas virisi virsi:

Se sana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää, kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, osamme, onnemme hän veisi viekkaasti, jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta.

—Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan Helanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen kohahtaessa hongikossa huoneiden takana.

21.

Vallesmanni, Handolin, tuomari ja käräjäkirjuri istuivat käräjätuvassa totia juomassa ja korttia lyömässä.

—Luuletteko, että päätös pitää? kysyi tuomari.

—Se pitää! sanoi vallesmanni. Ja jos muuttuu, niin muuttuu vain kovempaan päin.

—Et luule laukeavan?

—Ei laukea, asetus on selvä.

—Saa nähdä, mitä Helander saa?

—Jos rovasti olisi tehnyt tehtävänsä, niin olisi virka mennyt, mutta ilman vuoden virkalomaa ei se nytkään mene.

Kortit läiskyivät taas … samaan pöytään, jossa valat oli tehty ja jonka toisessa päässä raamattu ja lakikirjat vielä lepäsivät.

—Nosta, Handolin!—Mitä sinä siinä niin silmät hajallaan istut?—Oli se nyt vähän nolo juttu sinulle, että päästit eukkosi todistamaan itseäsi vastaan.—Kuule, kenen kanssa se sinun akkasi oikein kuljeksii, kun et sinä sen matkoista mitään tiedä? Mikset sano mitään?

—Saatana!

—Se oli sana paikalleen! Sekoita kortit.

Handolin koetti sekoittaa kortteja, mutta hänen kätensä vapisivat.

—Sekoita sinä!—ja hän työnsi kortit vierustoverilleen.

—Ota ryyppy, niin se auttaa.

—Ei auta, nyt ei auta mikään.

—Tuijottaa, niinkuin näkisi kummituksia, Sanoi ääni heidän takanaan, ja siinä seisoi oven ja pöydän välissä himmeän kynttilän heikossa valossa Jaakko setä.

—Tuoltahan tulee mies Handolinin sijaan! Astu sisään ja laita lasi!

—Ei kiitos.

—Etkö tee totia?

—En tee enemmän kuin jo olen tehnyt, ei nouse viina minunkaan päähäni, eikä ole tarviskaan.—Mitä te täällä oikein juhlitte?

—Hyvää päätöstä, sanoi vallesmanni, rähähti nauruun ja ryyppäsi.

—Hyvää päätöstä ja oikeata tuomiota, säesti sihteeri.

—Herrat ovat siis tyytyväisiä päiväänsä?

—Ei käynyt niin hullusti, vaikka olisi voinut käydä paremminkin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt saada vankeutta, ja ehkä vielä saavatkin… Juttu tulee vielä takaisin kihlakuntaan.

—Mitä sinä, Handolin, sanot siitä atestista, jonka sinä sait sanankuulijoiltasi? kysyi Jaakko setä.

—Suus' kiinni! kähisi Handolin.

—Elä välitä tuon puheista, Handolin.

Jaakko setä oli astunut lähemmä pöytää ja seisoi siinä kädet housujen taskuissa, sikarin päätä pureskellen.

—Tämä juttu oli hävyttömin ja tyhmin juttu, mitä milloinkaan on nostettu. Te voititte nyt, tuomitsitte suuriin sakkoihin köyhät talonpojat, mutta sitä voittoanne saatte te ikänne katua.

—Maljasi, setä, sinä näyttelet hyvin, kuten tavallisesti.

—En näyttele, vaan puhun täyttä totta tällä kertaa.

—Puhu sitten.—Pata ässä!

—Se nyt on muuten ihan sama, mitä sinä puhut.

—Ja minä sanon vielä kerran, ettei koskaan ole tässä vääräin tuomioiden maassa sen väärempää ja puolueellisempaa tuomiota julistettu.

—Puhutko sinä tosissasi vai kujeiletko?

—Minä puhun tosissani tällä kertaa.

—Silloin pyydän minä saada ilmoittaa, että minä tuomitsen lain mukaan. Moiti siis lakia eläkä minua!

—Sinä tuomitsit määräyksen mukaan.

—Oh, huut!

—Vastoin lautakuntaa, joka olisi tahtonut omantuntonsa mukaan vapauttaa, tuomitsit sinä lain puustavin turvissa sen mukaan, mitä tiesit korkeain asianomaisten sinulta odottavan—heidän mieliksensä.

—Vielä kerran: oh, huut!

—Elä luule, että minuun tuolla imponeeraat. Elä yhtään rypistele kulmiasi eläkä koeta vetää otsaasi juhlalliseksi—silmäsi epävarma pohja sanoo minulle, ettei omatuntosi ole puhdas.

—En viitsi kanssasi kinata, mutta jos et olisi vanha mies, heittäisin sinut ulos.

—Olisihan se argumentti sekin—tuomarilta.

—Elkää huoliko!—Istu alas, Jaakko, eläkä rakenna riitaa, tee lasi, niin tulet hauskemmalle päälle.

—Suomalainen tuomari tuomitsee aina, kuuletko, aina ja striktemang lain ja oikeuden mukaan. Siitä pitäisi sinullakin vanhana käräjäkirjurina olla kokemusta.

—Jaha, joo, joo, mutta juuri vanhana käräjäkirjurina sanon minä, että se on legenda se suomalaisten tuomarien kehuttu laillisuus. Ainoastaan niissä asioissa, joissa ei tiedetä tultavan kollisioniin korkeampien valtain kanssa, sitä ehkä noudatetaan. Eikö sinulle nytkin pistetty valmista lakipykälää kouraasi, tuota iänikuista, vanhentunutta, toisissa oloissa laadittua, josta et olisi itse mitään tiennyt—etkä tiennytkään, eilen sen sanoit—mutta nyt sinä tuomitsit sen mukaan silmää räpäyttämättä—utan att blinka!

Herrat eivät viitsineet kuunnella, koettivat jatkaa peliään. Mutta äijä ei hellittänyt:

—Suokaa anteeksi, minun aikomukseni ei oikeastaan ollutkaan teitä haukkua.

—No, sehän jo kuuluu hiukan toiselta. Maljasi siis, tee lasi, kun tarjotaan!

—Tackar som bjuder. Minun piti oikeastaan teitä kiittää, kiittää siitä, että taas pitkästä kotvasta sain nähdä inhimillistä ilveilyä esitettävän oikein jumalallisella hullunkurisuudella. Tuommoinen nuori parraton nulikka tuomitsemassa uskonasioissa vanhaa uskonsankaria Paavo Ruotsalaista,—tuommoinen lahjakontti vallesmanni syyttämässä Herran profeettaa, joka pyhänä ja arkena saarnaa kansalle parannusta,— tuommoinen renttu juoppo, viinahullu pappi ilmiantamassa omia pitäjäläisiään siitä, että harjoittavat jumalansanaa, ja tukkimassa heiltä aidanseipäillä tietä taivaan valtakuntaan! Se oli suurenmoista! Malja sille.

—No, joko nyt juot? Se on hyvä se, niin herkeät puhumasta roskaa.

—Semmoisen ilon päälle kannattaa todellakin kallistaa lasia.

—Pane pohjaan vaan!

—Saan luvan esittää kaatuneiden maljan. Vae victis! Herrat ovat hyvät eivätkä anna häiritä itseänsä.

—Emme annakaan.—Ruutua.

—Minä juonkin sen maljan kernaammin itsekseni. Ne ovat sittenkin komeaa väkeä. Luulen, että taas puen körtit ylleni. Kuinka ne seisoivat arvokkaina ja varmoina ja halveksivina tuossa—nousivat ja nousivat sitä mukaa kuin heidän syyttäjänsä alenivat, vaipuivat, vaipuivat…

—Kuule, Jaakko, lopeta jo ja anna meidän pelata rauhassa.

—Viimeinen kohtaus pihalla—mikä suurenmoinen näytelmä! Se olisi ollut taulu se: hämärtyvä ilta, tumma seinä, musta ovi, sen kehyksessä Paavon valkoinen pää… En koskaan ole kuullut mitään mahtavampaa kuin tuo heidän virtensä.

—Se oli nyt kuitenkin heidän viimeinen virtensä, sanoi vallesmanni ottaen kulauksen lasistaan.

—Tämän jälkeen he eivät tule uskaltamaan…

—Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule kanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät he uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan heränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa katsomaan, se olikin oikeastaan asiani…

Kortit lakkasivat läiskämästä.

—Mitä sanot?

—Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?

—Mutta sehän on hävytöntä!

—Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli Helanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun lankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.

Handolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.

—Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja—mutta se ei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!

—Riitele, riitele.—Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri!—Ehkäpä herratkin ovat hyvät … ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.

Vallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä edestakaisin lattialla.

—Mutta tämähän on ilmeistä, ilmeistä—kapinaa!

—Juu, kapinaa, revolutsionia.—Ranskassa ne nyt parhaillaan repivät kirkkoja, meillä niitä rakennetaan—se on sitä meidän vallankumousta se.

—Kuule, paniko se todellakin sata ruplaa? Sata ruplaa…

—Pani, pani.

—Sata ruplaa?

—Mutta vaimosi pani vain kymmenen, ei sanonut itsellään olevan enemmän. Mutta lisää sinä!

—Kymmenen ruplaa … oliko se siellä?

—Siellä ne ovat kaikki paitsi te ja pappilan vanhat ja laamannilaiset.—Uh semmoisia selkärangattomia raukkoja kuin nekin kaksi mahtavaa miestä—nyt se laamannikin oikein itsensä paljasti— olisi istunut itse asian eikä paennut tuommoisen auskultantin selän taa. Siinä se nyt on piilottamine perustuslakeineen! Jaa, jaa, oikein, aivan oikein, ne ovat lukkojen takana, kirstun pohjalla,—korkoa kasvamassa!

—Ole tuossa nyt jaarittelematta…

—Ei tietysti olisi voinut tuomita, ymmärsi, ettei semmoinen voi käydä päinsä vapaalta tuomarilta, mutta ei tahtonut olla vapauttamassakaan. Hän on kyllä nuuskinut sen, mikä tuuli puhaltaa yläilmoissa—pyrkii senaattiin ja kai pian sinne pääseekin. Ne ovat yhtä maata herra tohtorin ja ritarin kanssa, korttiveikot,—molemmat ilman selkärankaa, ilman periaatteita, ilman omaa vakaumusta, sitä vanhaa kumartelevaa byrokratiaa. Mutta nuorisossa on toinen henki. Se Hagman oli sittenkin poikaa, en olisi ikinä luullut, kun näyttää semmoiselta kuutamohaaveilijalta. Ja Lauri myös, Lauri myös. Lähti kotoaan eikä mene takaisin, vaikka kuinka pyytäisivät.

Vallesmanni piti neuvoa tuomarin kanssa.

—Se olisi hajoitettava se seurakokous … vai olisiko ehkä viisainta vielä jättää?

—Ehkä on parempi jättää…

Handolin tuli hoippuen Jaakko sedän eteen:

—Kuule, oliko se minun akkani todellakin siellä, vai—?

—Oli, oli.

—Ja paniko kymmenen ruplaa?

—Pani, pani, johan kuulit. Se on häpeä, että sinä annat akkasi sillä lailla itseäsi uhmata.

—Jaa, mutta saakeli soikoon, minä en anna, minä kiskon hänet kotiin!

—Tee se, näytä, että olet herra omassa talossasi.

—Helvetti, minä kiskon hänet sieltä kuolleena tai elävänä! Hiuksista!

—Tee se!—Semmoinen häväistys sinulle aviomiehenä ja pappina … Kaikki sinulle nauravat…

—Saatana, minä näytän!

—Anna hänen olla, elä häntä edes yllytä … istu alas, Handolin.

—Ei, minä menen ja minä näytän—

Handolin tempasi lakkinsa ja syöksyi ulos. Jaakko setä riensi hänen jälkeensä.

—Ei sinne, tästähän tie menee. Mitä sinä oikein aiot?

—Se on se hänen veljensä, joka häntä yllyttää—se pahahenki!

—Ethän sinä pysy seisoallasikaan … missä on hevosesi? Otetaan hevonen.

—En minä hevosta tarvitse.

He olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän hengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää vasten ja jäi siihen.

—Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.

—Minäkö?—Helvetti sentään.

Hän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja joutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:

—Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä … katso sinä minua, minun jalkani eivät milloinkaan petä—eikä petä pääkään!

He kulkivat nyt käsi kädessä.

—Minulla on sydänvika, ja sentähden minä—minä—hengästyn … se tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää … toivoisi kuolevan … anna, kun vähän puhallan.

—Et sinä jaksa … käännytään pois.

—Sepä ilme … kyllä minä taas… Se on minun kiusanhenkeni … se minun selkäni takana … ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan … kymmenen ruplaa … mistä se on ne saanut?

—Onko se totta, että sinä sitä lyöt?

—Jeevelanamma … minä lyön, minä raastan sen hiuksista… Mikä se on tuo … tuo valkea talo tuolla metsässä?

—Se on se heidän uusi kirkkonsa.

Siinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti yht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.

Handolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.

Jaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä kilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.

Hän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän sitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään, vaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.

Handolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu penkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä. Pöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero ja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä Handolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti kuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli hengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä, niinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.

Virsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois käännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja kysyi:

—Ketä etsit?

—Missä on Karoliina? Pois, pois…

—Tässä minä olen.

Karoliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli pysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään…

—Pois, pois…

Hän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä älyttöminä pullahdellen.

—Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse ovelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan ja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän töyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin rappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.

Karoliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo hengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.

—Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.

Jaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi tuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas menemään ja sanoi tuon tuostakin: »Nemesis … nemesis, huhhuh!»

Mutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille, vallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta heihin vaikuttaisi.

Rovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli kansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.

—Kuka se on?

—Minä tulin vain ilmoittamaan, että Handolin juuri kuoli ja että ehkä pitäisi lähettää hevosella ruumista noutamaan.

—Kuoli? Mitenkä? Kuinka?

—En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta … en tiedä. Vaan se oli ehkä nemesis…

—Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.

Lauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja hengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.

—Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.

—Onko mamma sairas? kysyi Lauri.

—Kuinka hän voisi muuta olla … pahasta mielestä.

Jaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä korttipöytänsä ääressä.

—Minne jätit pastorin?

—Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on jättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää olemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan tomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.

—Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!

—Ei, ihan totta … nemesis … huh!

Ja hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

—Joku on hänet tappanut.

—Tappanut … varmaankin tappanut … joku niin, tai joku toinen.—

—Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.

Ukko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen…

—… ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? … ja pitää välikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen … teoistaan vastaamaan? siitä, että on esiintynyt tuomarina—omassa asiassaan?—Häh?

—Anna olla pilkkaamatta Jumalaa … eikö sinulle ole mikään pyhää?

—Tuntuuko jo kaamealta? Häh?

Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.

Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.

—Nemesis … nemesis … tänään hän, huomenna sinä—tai minä. Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.—Jos olisi sittenkin oikeamielinen Jumala? Piru ties.—Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee olla? Jos on jossain, niin tietää sen—missä. Ei saa siellä äijä tippaakaan, ei niin tippaakaan—iankaikkisuudesta hamaan iankaikkisuuteen.—Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika…—ja Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella pohjaan.

22.

Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.

Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä ennen.

Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen, viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat, arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.

Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja hiukan hajamielisillä naisilla on tapana…

Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita. Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.

Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää…

Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä, mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt. Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu…

Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!—

Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne, suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä vaadin—minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.

Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan, niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään; ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus menee ulos, niin menee yksin—Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin on herännyt—jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet, monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat, mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä, jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin! Naimikin, tyttö parka,—näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee, että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona. —»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»—»Ei ne mitään sano, mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»

Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.

—Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:

—Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.

—Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?

—Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.

—Miksi pois?

—Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.

—Vai niin.

Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin—Naimin vuoksi. Ei sitä nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen tähden ei pitäisi tehdä…

Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.

Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.

—Tule sisään vain, mamma!

—No, kuinka sinä voit?

—Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen pian ylös.

—Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.

—Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä muistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas syksyllä lähden uudelle matkalle.

—Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat istua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.

—Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle, jonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa. Ja toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on sen työn pieninkin tulos.—Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä—kuinka on täällä kaikki?

—Kyllähän täällä on kaikki hyvin.

—Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.

—Mikä niin?

—Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.

—Jaa, sitäkö tarkoitat?

—Se oli kerran sanottava—minä nostin nyrkkini ylös ilmaan—ja hankeen hyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat uskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan. —Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?

—Kyllä kai ne kohta tulevat—ne ovat olleet Korpivaarassa—Antero on siellä pappina.

—Pappina?

—Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.

—Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta aikooko Antero papiksi?

—Aikoo, ja Lauri myös.

—Ja Lauri myös?

Robertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa ruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea häntä olkapäistä.

—Auta armias, kuinka sinä olet laiha!

Kohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.

—On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella patjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa maata lumikinoksissa.

—Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?—No nyt minä ymmärrän.

—Ymmärrät yskän—niinkö? laski Robert leikkiään.

—Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota minulla ei koskaan ole ollut—minulla on nyt suuri elämäntehtävä.

Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:—sinäkin olet oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin … sinunkin silmäsi palavat niinkuin heidän.

—Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää tällä hetkellä?—Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä, tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi, mutta minä olen näyttänyt, että kestän.

—Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.

—Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.

—Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!

—Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.

Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.

* * * * *

Kun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja Laurin äänet.

—Minusta se on synti, sanoi Lauri.

—Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?

—On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja yksinkertaisuudessa, pannaan toimeen—ja vielä tämmöisenä nälkävuonna— komeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja soitoin ja tilataan musikantit kaupungista.

—Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?

—Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.

Rovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa puhkesi.

—Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä viattomassa ilossa … ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että pääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään,—se ei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki samaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.

—Pappa!—

—En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla minun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.

—Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja kaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen, että olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut pitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan omassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata itseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani on vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät tyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta kirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta saarnoja, joita en tahdo kuulla.

—Enhän minä ole saarnannut.

—Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin saarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia sen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso sitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta sen enempää!

Robert oli tullut sisään.

—Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.

—Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.

—Mutta miksi ei saisi tanssia?

—Niin, sano se!

—Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä—

—Niin, mitä—?

—Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.

—Pojat, pojat!

Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.

Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta pihamaalla.

—Professorikin tulee—sanoi Antero Laurille.

—Silloin me mennään—ja muutenkin.

—Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi, pyysi ruustinna.

—Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.

—Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

23.

Ja taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas kohotti rovasti lasinsa ja alkoi: »Niin, tervetuloa taas»—mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: »tervetuloa taas Kontojärvelle!»

Ei päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.

—Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä luulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.

—Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan,— päinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.

—Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.

—Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.

—Sehän on hauskaa kuulla.

Vähän päästä sanoi professori:

—Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin uhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.

—Eipä tietenkään, eipä tietenkään.

—Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää siitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.

—Niinpä tietenkin,—mutta rovasti ei jatkanut.

—Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta, estääkseen keskustelua katkeamasta.

—Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun Saima—

—Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina—

Robert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:

—Tapasiko setä Snellmania?

—En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.

—Minä tapasin, sanoi Thure.

—No, mitä hän?

—Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.

Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat olisi heitä liikuttaneet.

—Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan professorille.

—Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa tehtävänsä.

—Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.

—Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.

—Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa, heitti Thure isälleen.

—Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa, vaan tuomitsevatkin häntä—yksinpä Castrénkin.

Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin näissä asioissa törmänneet yhteen.

—Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli professorska, koettaen tehdä sen leikillä—ajatelkaa, että hän on saanut päähänsä ruveta suomentamaan »Wilhelm Telliä.»

—Miksi juuri »Wilhelm Telliä»?

—Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin kaipaa—in tyrannos!

—Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!

—Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi—mitä sanoo täti Selma siitä? virkkoi Anette.

—No, olkaa nyt toki!

—Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette niskaansa päättävästi nakaten.

—No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi professori.

—Ei vielä läheskään.

—Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.

—Jaa, jos se minusta riippuisi,—mutta nuoriso rakastaa kulkea omia teitään tätä nykyä.

Muiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri. Professori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta sanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille olemassa.—Anette istui Laurin vieressä.

—Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?

—Kuka on sinulle sen sanonut?

—Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.

—Mikä?

—Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.

—Sinua varten? Kuinka?

—Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä lähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.

—Mitä varten?

—Tahtoisin auttaa Thurea.

Lauri istui kalpeana, sanoi sitten:

—En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.

Professori kuului sanovan rovastille:

—No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin vähäksi aikaa.

—Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.

Professori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei vastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin jatkoksi omille sanoilleen:

—Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa vapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen vaivoista.

—Oh—

—Kuinka pitkäksi aikaa?

—Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.

Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.

—Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti vapauttaa hänet.

—Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.

—Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi—hänen oli onnistunut voittaa itsensä—ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.

Noustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän kaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.

—Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.

—Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä oli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi alas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.

—Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema ei olisi ollut niinkään luonnollinen.

—Vaan kuinka?

—Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut—kuinka sanoisin—jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.

—Kenen käden?

—Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä seurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.

—Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi on kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.

—Lauri!

—Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.

—Todellakin, sitä en tiennyt.

—Pyydän anteeksi poikani puolesta—sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä nyt—hänen täytyi tietysti taaskin—semmoista se on—se kuuluu nyt päiväjärjestykseen—valitettavasti.

Robert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure ja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.

—Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi ruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.

—Kuulkaa miehet, mikä teidän on—mikä teitä oikein vaivaa? kysyi Robert.

—Ei meitä mikään vaivaa.

—Ei suinkaan?—ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?

—Mitäs sitten, jos olisi?

—Suo anteeksi, mutta sinä pietisti—sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?

—Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita—

—Noita, mitä?—Ei, kuulkaa, hyvät ystävät—tuo ei mene minuun—minuun ei sitä tautia saa tarttumaan.—Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä— olin sitä oikein levottomuudella odottanut.

—Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.

—Niinpä niin, vai niin… Ja tytöt myös?—Niin, Hanna kyllä, mutta onko Kaarinakin?

—Iloitsisit siitä.

—Kyllä, kyllä—mutta et sinä, Thure, ainakaan?

—Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä, innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.

Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt, pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.

—Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.

—Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista innostusta—joimme maljasi.

Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.

—Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt—niinkuin vuosi sitten … missä ovat tytöt?—jaa, niin. Mutta ettehän te nyt voi olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia—kuulkaa, se on mahdotonta—te luulette vain niin!—Hän koetti lyödä leikiksi:—ja jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä—nyt on ilon aika, toivon aika—te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!—Kas niin!—Ja Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.

Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.

—Minne sinä menet—etkö tule mukaan? kysyi Lauri.

—Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.—Ja hän erosi heistä siinä, Laurin seuratessa toisia.

Robert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen silmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta tarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa? Eikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla kuuluisaksi, suureksi mieheksi?—Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut maailman edistyksen tähänastinen liikevoima—sehän se on, jonka historian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään—jälkimaailman kiitosta ja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.

Mutta eikö ilman sitä mikään työ anna tyydytystä? Kai ei Jumalakaan ole luottanut siihen, että ihmiset puhtaimmasta asianharrastuksesta hänen valtakuntaansa maan päällä toteuttaisivat, koska hänen on täytynyt luoda heille taivas ja iankaikkinen autuus palkaksi siitä vähästä hyvästä, mitä he täällä maan päällä eläessään ehtivät toimittaa… Jos hän antaisi valita, jos sanoisi: saat tässä maailmassa sen onnen, jota haluat, etkä sitten mitään—tai jos sanoisi: et saa täällä mitään, mutta siellä kaiken… Mutta miks'ei hän sen sijaan iankaikkisen elämän asemasta antanut ihmisille rakkauden onnea tässä maailmassa? Miksi hän juuri sen kielsi?

Lähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen sulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois.

* * * * *

Naimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä, mutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.

—Ja pitäisikö minun siis todella luopua unelmastani, riemustani saada viedä sinua valssin huimaavassa pyörteessä ympäri lattiaa—ja ainoastaan siitä syystä, että veljesi on saanut sen päähänpiston, että se on jotain pahaa—?

—Ei se minulle ole niin suuri asia kuin se näyttää olevan sinulle— enkä luule, että se oikeastaan on sitä sinullekaan.

—Minulle se on oleva ihanin hetki elämässäni, joka ei koskaan ole palaava! Se on heissä pinnistettyä, teeskentelyä—

—Ei se ole teeskentelyä.

—Sitten se on fanatismia.

—Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi katkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.

—Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä. Ne, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse muidenkaan välittää.

—Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.

—He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton, mutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät varmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me muut.

—Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin…

—No, ei puhuta sitten—

Miksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas niinkuin joskus ennenkin—niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin välinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin erilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta, taistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt, mutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän säikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa—ei tahtonut mitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui lähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.

—Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä. Jos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret, Lauri—ja kaikki se erimielisyys—minä yhteen aikaan itkin joka ilta, ennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä saapuisit!

He näkivät Anteron menevän.

—Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän, joka on Laurinkin villinnyt?

—Villinnyt?

—No niin, tai häneen vaikuttanut—hänet »herättänyt», jos niin tahdot.

—En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä pidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja hänellä on nähtävästi joku suuri suru.

—Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt ja epäonnistuneet aina ovat.

—En tiedä, voi olla.

—Mutta minä tiedän—ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.

—Minuunko? Mitä sinä puhut!

—Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.

—Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.

Mutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen puristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä huomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä Kaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat sopineet niin hyvin toisilleen.—Mutta olisivatko he sopineet?—Lämmin säälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen tunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan.—Olisiko se mahdollista, että Antero häntä rakastaa?

* * * * *

Kun Antero palasi pappilan vanhaan tupaan, tapasi hän Laurin kiihkeästi kävelemässä edestakaisin lattialla.

—Ei minusta ole mihinkään, ei minun uskoni mitään auta, paastoni siellä korvessa ei ole minua parantanut. Kiusaaja seurasi minua sinnekin.—Miksi on hän minulle niin ystävällinen? Miksei hän suutu minuun, vaikka koetan olla tyly? Miksi minä viivyttelen, miksi annoin houkutella itseäni julistamasta kaikelle maailmalle, että olen Heddaan sidottu? Nyt Anettekin sen tietäisi ja kääntäisi minulle selkänsä.— Minä en voi rakastaa Heddaa, minulla ei ole mitään yhteistä hänen kanssaan, en koskaan tule minä rakastamaan häntä—minä rakastan Anettea—mutta minä en saa—minä en saa—en saa—ja miksei Jumala kuule minun rukouksiani? Miksi hän saattaa minut joka päivä uuteen kiusaukseen? Emme olisi tulleetkaan tänne—olisimme jääneet Korpivaaraan!

—Elä syytä Jumalaa—vaan itseäsi.

—Itseänihän minä syytänkin, huokasi Lauri epätoivoisesti.

Hän kuului valvovan koko yön heittelehtien vuoteellaan.

Antero kuuli hänen koettavan rukoilla. Hän rukoili hiljaa, mutta kiihkeästi:

—Päästä minut pahasta, Herra! Auta minua juurineen repimään hänen kuvansa sydämestäni. Ilmoita minulle, mitä minun pitää tekemän—anna minulle voimaa tehdä se, mitä minun pitää—auta minua tunnustamaan Sinua!

24.

Kohta vihkimisen jälkeen, josta hän ei ole voinut pysyä poissa, on Antero vetäytynyt vanhaan tupaan. Hän ei ole jaksanut olla siellä kaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa. Hän tahtoo pois, pois takaisin Korpivaaraan, niinkuin sairas eläin kiven koloon, joko kuolemaan taikka paranemaan. Hän on heittäytynyt pitkäkseen penkille, ollut siinä kuinka kauan lienee. Siihen kuuluu nyt soittoa. Siellä siis tanssitaan.

Lauri tulee sisään.

—Miksi tulet pois? kysyy Antero.

—En minä jaksanut enää olla siellä. En minä ole koskaan nähnyt kaikkea niin äärettömän mitättömänä, nurinkurisena, hengetönnä, viheliäisenä ja valheellisena—ja itseäni ennen muita.

—Niin se on, niin se on. Mutta mitä on meillä oikeastaan kaiken tuon kanssa tekemistä? Ei se meihin kuulu! Lähdemme täältä. Minä ainakin!

—Mutta mitä varten olemme me täällä?

—Sitä minäkin olen kysynyt?

Hetken päästä sanoi Lauri:

—Niinkuin en muka tietäisi, mitä varten olen täällä. Kyllä minä sen tiedän.

—Ja tiedänhän minäkin, miksi minä.—Siinä me taas ollaan.

—Siihen toteenko meni paastoamisemme korvessa!

—Minä olen taas kieltänyt Kristukseni, ties kuinka monta kertaa tänä päivänä! puhkesi Lauri. Olen kieltänyt hänet täydellisemmin, häpeämättömämmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan Pietari. Minä olin kuin yksi heistä, minä puhuin ja nauroin ja olin niinkuin entinen Lauri. Ne ensin katselevat vähän ja kuiskailevat ja kummastelevat, mutta sitten tulevat ne kilistämään, ja niiden silmissä on kuin tahtoisivat sanoa: »Jahah, no, tervetuloa takaisin, hauska tavata, ei ole tavattukaan pitkään aikaan». Minä olen heille kuin pahalta tieltänsä palannut tuhlaajapoika. Minä siellä istun ja puhun ja olen tyttöjen kanssa—Anetten sulhaspoika—ja minusta se on hauskaa. Minä istun Anetten kanssa lehtimajassa, ja minä näen, että ne nimittelevät meitä toisillemme. Jos minä vielä olisin jäänyt, niin kai minä nyt siellä tanssisinkin—Se olisi ollut kaiken kukka! Nyt ne tanssivat siellä, kuuletko? Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee »kavaljeeriansa». Pitääkö mennäkseni? Sano!

Hän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa, kasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös:

—Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy, minun täytyy!

Hänen silmissään hehkui kuumeen tuli:

—Ja minun täytyy pelastaa heidät, jotka eivät hänestä mitään tiedä!

Mutta ei hän vielä näyttänyt olevan varma itsestään, laimentui, uupui, tuli Anteron luo kuin neuvoa kysyen, koettaen itse vielä rauhoittaa itseään:

—Sano, mitä on minun tekeminen? Mikä on tässä kaikessa oikein ja mikä väärin? Eikö ole velvollisuuteni julistaa maailmalle, mitä pidän totuutena ja mikä on totuus? Saako hiuskarvaakaan poiketa vakaumuksensa tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten mieliin ja heidän muotoonsa, vaikka olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Eikö ennen kaikkea tule kuulla Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?

—Ei taida maailma ehkä kuitenkaan tällä tavalla parata.

—Minun täytyy, minun täytyy, koko totuus täytyy minun itsestäni julistaa!

—Onkohan hetki siihen nyt sopiva?

—Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee, niin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen pettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii sitä minulta, minä tunnen sen.

—Lähdetään vähän kävelemään.

He lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle pystytetty.

—Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni sen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui oksien välistä taapäin nojaten.

—Minä tulen kohta.

Hän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä tiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.

—Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun jotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä … vaiko itse mennä? Sano, Antero!

—Enhän minä tiedä.

—Tuolla tulee heränneitä … mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä tapaamaan,

Hän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle, toinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti kiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan, istuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.

—Mitä te täällä olette? kysyi Lauri.

—Meidän on niin vaikea siellä olla.

—Nyt minä menen! kuohahti Lauri.

—Minne sinä menet! Odota, me tulemme myös.

Tytöt palasivat hääpuolelle.

Lauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan alle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan voinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä voi enää koskaan tänne palata…—Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa turvattomuuden tunne. Ovathan ne kuitenkin »omia», tarkoittavathan ne ehkä sittenkin hyvää, niin paljon kuin ymmärtävät…—Mutta eikö tämä tunne taas ole minulle viritetty ansa? Enkö hae minä puolustusta heikkoudelleni, estettä, etten ottaisi askelta, joka minun pitää? Minä tahdon nauttia tämän kotoni etuja, minä en henno itseni tähden uhrata kaikkea uskoni ja vakaumukseni alttarille? Nyt se kiusaaja taas siinä muodossa nostaa päätään saadakseen minut solmimaan rauhan maailman kanssa.

Kuului kosketuksia klaveriin sisältä salista. Mitä se oli? Sehän ei ollut tanssin säveltä, sehän oli virttä. Mutta kuka siellä nyt virttä soittaa?

Hän hypähti ylös ja riensi verannalle. Sali oli tyhjä. Muissa huoneissa lepäilivät vieraat tanssin jälkeen. Kaarina istui klaverin ääressä. Tahtooko hän rohkaista minua? Hän tahtoo antaa minulle merkin.

Mutta samassa rämähti porstuasta, jonne soittokunta oli sijoitettu, tanssin sävel. Kaarina hypähti säikähtäen ylös ja syöksyi kalpeana Lauria vastaan verannan ovessa ja siitä itkuun purskahtaen ulos. Kaikista muista ovista tuli herroja saliin naistensa kanssa, valmiina taas alkamaan tanssia. Lauri juoksi Kaarinan jälkeen ja saavutti hänet puutarhassa.

—Ne keskeyttivät sinut, ne eivät tahtoneet antaa sinun virttä soittaa?

—Ei ne ehkä tahallaan … ne eivät ehkä huomanneet … eivät kuulleet!

—Kuinka eivät olisi kuulleet? Kyllä ne kuulivat!

Lauri syöksyi takaisin. Salin lattialla oli tanssi täydessä käynnissä. Se oli katrilli, johon ottivat osaa vanhatkin, rovasti vieden laamannitarta, laamanni ruustinnaa.

Lauri seisoo keskellä lattiaa ja huutaa:

—Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa! Tämä on surkeaa!

Soitto lakkasi, parit pysähtyivät ja jäivät sanattomina seisomaan. Kaikista ovista tunki väkeä sisään.

—Lauri, mitä tämä on? Oletko sinä hullu? sanoi Robert.

—En, minä en ole hullu, vaikka ehkä siltä näytän.

—Mene nyt siivosti pois ja anna meidän olla rauhassa. Mitä sinä oikein aiot?

—Minä en voi enää antaa teidän rauhassa mennä suoraan kadotukseen. Te menette sinne ja viette koko maailman muassanne.

—Lauri hyvä, tule nyt järkiisi.

—Miksi ei Kaarinan annettu soittaa virttänsä? Miksi hänet tuolla soitolla keskeytettiin? Miksi Jumalan sanaa sillä tavalla häväistiin?

—Soittiko Kaarina, en minä ainakaan mitään kuullut?

—Se tapahtui erehdyksestä, riensi Anette.

Rovasti oli ensin seisonut kuin tyrmetyksissään, osaamatta sitä tai tätä. Nyt hän astui Laurin luo, koettaen pysyä tyynenä.

—Mitä ilveilyä tämä on?—Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi.—Mene nyt pois heti ja anna tanssia niiden, jotka tahtovat.—Soittakaa siellä! Eihän ole käsketty lopettaa.

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää säveltä.

—Ei, pappa, ei…! huusi Naimi.

—Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä Hanna.—Puhu, Lauri, sano kaikki! Sinä teet oikein!

—Antakaa morsiamen tanssia! huudettiin.

—Ei, ei, minä en tahdo enää tanssia … en koskaan enää!

—Et koskaan? Etkö koskaan enää! Sinä ymmärrät minut, Naimi, sinä hyväksyt minut! Sano vielä kerran se! Sano isällesi, äidillesi, sulhasellesi, näille kaikille!

Mutta silloin pääsi Naimilta itku, ja hän juoksi pois. Itku tarttui muutamiin muihinkin naisiin. Lauri näytti hätkähtävän, mutta voitti itsensä ja ojentautuen täyteen pituuteensa huusi taas:

—Rauhoittukaa siellä, enhän minä mitään, kuulkaa minua hetkinen vain, antakaa, minun sanoa vain pari sanaa!

—Sinun ei tarvitse mitään sanoa.

—Sinä olet käyttäytynyt niinkuin … niinkuin…

—Mene pois!

—Tottele isääsi! huusi Robert käyden häntä takin rintaan.

Lauri työnsi hänet luotaan.

—Minulla on jotain sanomista, ja minun täytyy saada se sanoa!

—Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään … heti paikalla!

—Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen sanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään, sillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne Häntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa, vaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa lunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin, siinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin tulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja nielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on Hänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa?—Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän tiedä… Heittäkää pois,—minä rukoilen,—syntinne ja kevytmieliset soittonne ja huvinne ja tanssinne…

Hänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja valittavan näköisiä kasvoja … hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa esille sitä, mitä tarkoitti… Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat seuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos. Ruustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.

—Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.

—Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni ovelle.

—Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat koskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.

Robert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:

—Oletko sinä itse sitten synnitön?

Lauri säpsähti.

—Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin kukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!

—Ei tässä kukaan sinun synnintunnustuksiasi kaipaa.

—Kuulkaa! huusi Lauri nyt niin, että se tunki kaikkiin huoneisiin ja veti sieltä taas uteliaita saliin.—Kuulkaa, mitä sanon! Minä olen tehnyt suuren synnin, minä olen vietellyt viattoman tytön, mutta minä tahdon sen sovittaa, minä tahdon mennä naimisiin Heddan kanssa.

—Herra Jumala, onko hän hullu?

—Sillä meillä on ollut lapsi…

—Herra Jumala…!

Kehä hajosi, kaikki vetäytyivät pois salista, toiset nauraen, toiset kuin kauhuissaan käsiään ylös nostaen.

Anette oli seisonut melkein hänen edessään, suurin, kysyvin, kummastelevin silmin häneen tuijottaen. Lauri oli tehnyt tunnustuksensa silmät hänen silmissään. Nyt hän näki tytön kalpenevan, jäykistyvän, horjahtavan pois.

Ruustinna nyyhkytti ääneensä tuolissaan.

—Anna minulle anteeksi, äiti, mutta minun täytyi se sanoa.

Mutta ruustinna itki niin, että olkapäät vavahtelivat.

Lauri lähti pois, verannan ovesta puutarhaan. Verannalla olevat väistyivät hänen tieltään. Robert seurasi veljensä perässä.

—Mitä sinä nyt tällä skandaalilla voitit?

—Omantuntoni rauhan voitin.

—Ja mitä sinun yksityisasiasi näihin kaikkiin kuuluvat?

—Minun täytyi tehdä se … juuri se… Robert kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä. Hetken päästä nähtiin Laurin, Hannan ja Kaarinan häntä avopäin saattaessa, menevän kirkolle päin.

* * * * *

Vieraat alkoivat heti tehdä lähtöä. Laamannitar oli siitä, mitä oli tapahtunut, niin ihmeissään, niin ymmällä, se oli hänelle jotain niin mahdotonta … kuulumatonta… Hän tapasi professorin rappusilla.

—Sanokaa, mitä tämä on? Voiko sellaista yleensä tapahtua? Enkö ole ehkä nähnyt unta? Onko se mahdollista?

—Teidän armonne, tätä nykyä on kaikki mahdollista, niinkuin näette.

—En voi … en voi muuta kuin ihmetellä ja ihmetellä.

—Minä en ihmettele ollenkaan. On tultu siihen, mihin piti tultaman. Kun hedelmät ovat kypsyneet, niin ne putoavat—päähän.

—Mennään, tytöt. Me menemme niin huomiota herättämättä kuin suinkin. Eihän täällä näykään ketään talonväkeä… Pauvre Selma!

Rovasti koetteli kiellellä herroja vielä jäämään, mutta ei saanut sitä tehdyksi tarpeeksi tarmokkaasti.

—Poisko? Mitä varten? Eihän nyt toki.—Suokaa nyt anteeksi, hyvät ystävät…

—No, ei se mitään … onhan nyt jo muutenkin aika…

—Mutta eihän nyt kesken kaiken … ei suinkaan … nyt olisi tässä vasta oikein aloitettu.

—Jaa, kyllä, mutta ehkä me nyt sentään…

—Pankaa nyt tupakka … maistakaahan … täyttäkää lasinne, hyvät herrat… Elkäämme välittäkö…

Mutta samalla hän antoi toisen toisensa perästä ottaa häntä kädestä ja tapasi hetken kuluttua itsensä kahden kesken Hartmanin kanssa. Kaikki vieraat olivat menneet.

—Siinä nyt ollaan. Siinä se nyt on.—

—Mikä on?

—Kaiken tulos.

—Tulosko? Niin, tulos—tulos mistä? mitä sanoitkaan?

Rovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi laseja vapisevin käsin—nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.

—Tulos fennomaniasta ja pietismistä.—

—Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä tulos jostain muustakin,—siitä, mitä me olemme, me vanhat, laiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.

—Me? Minäkö?

—Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.

Professori kohautti olkapäitään.

—Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun pitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen poika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä…?

—Suo anteeksi, mutta en minä nyt jaksa … minun täytyy mennä katsomaan, kuinka Selma…

* * * * *

Naimi tuli isäänsä vastaan autiossa salissa.

—Naimi parka, että tämän nyt täytyi näin käydä…

Rovastin leuka vapisi. Naimi näki, että hän vain suurin ponnistuksin sai pidätetyksi kyyneleensä.

—Pappa rakas, elä nyt sitä minun tähteni pane sydämellesi … eihän minulla ole mitään hätää, ei mitään hätää…

—Etkö ole minulle vihainen…?

—No, enhän toki, enhän toki … pappa, rakas pappa…

Naimi kävi isäänsä kiihkeästi kaulaan ja suuteli häntä poskille ja otsaan.

—No, no, hyvä, hyvä…

Rovasti meni ruustinnan luo. Naimi riensi ulos. Porstuassa tuli häntä vastaan Antero heittämään hyvästiä.

—En tahtoisi, että syyttäisitte minua siitä, mitä täällä on tapahtunut…

Naimi ei vastannut. Antero ei saanut selville, mitä hän ajatteli.

—Lauri ei tehnyt oikein, minä koetin häntä siitä estää, mutta en voinut… Saanko jättää tämän pienen muiston?

Hän pisti Naimin käteen paperin.

—Mikä se on?

—Eläkää onnellisena … elkääkä … elkääkä unohtako Jumalaa…

Hän lähti kiirehtien pois.

Naimi avasi paperin ja luki sen samassa:

Sua muistan, sua kiitän.

Sua muistan kaunokaista suven armahan ajalla, kun ei öillä sammu päivä, muistan käen kukkuessa, pikku linnun livertäissä, laaksoloissa lehtevissä— muistan kuin aikaa mennyttä onnen.

Sua kiitän syksysäällä rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä, kiitän, koska kuutamolla kuvauupi taivo kirkas järven jäisen iljanteissa— kiitän kuin tekoa hyvää.

Sua muistan ajoin kaikin, päivän puoleen pyrkiessä sekä mailleen laskiessa, muistan onnen' antajana, muistan täällä, muistan tuolla tähtitarhan tuolla puolla.

Naimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä saadaksensa—kun näki sulhasensa tulevan—ja pisti kiireesti paperin taskuunsa.

25.

Antero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen. Hän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa valkeaa huivia—Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.

—Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat siis häämme?

Alhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää, ovien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.

Mutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi kaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta häävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia ajaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja kutsumattomia,—tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat, joskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa Ilpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.

Nyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä, selkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen ylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin sisässä joku nainen, Maria kai.—Täytyy joutua…

Toisessa reessä tulee Lauri Heddansa kanssa.

He istuvat nyt niin varmoina, tiukkoina, tyytyväisinä—nuo molemmat ja kaikki muut heränneet, niinkuin tahtoisivat osoittaa: tässä me nyt tulemme—olemme voittaneet, maailma on meidän, maailma—ja taivas! Ja nythän onkin koko Kontojärvi ja Korpivaara ja lähipitäjät heränneitä. On todella ihme, kuinka se niin pian on mennyt, kerran alkuun päästyään … huimaavaa vauhtia se meni käräjäin ja Handolinin kuoleman jälkeen. Ei syyttä istu Helander selkäkenossa—eikä Lauri, hänen auttajansa ja taistelutoverinsa. Toinen toisena pyhänä saarnaa, kappalainen ja rovastin apulainen, usein molemmat samana, ja viikolla pitäjätään kulkevat, herätysseuroja pitäen. Ja minä täällä? Onhan ollut siunausta työllämme. Ja tietysti on meidän syytä siitä iloita, tietysti…

Anterolle tuli kiire pukeutua. Nythän he tulivat, heitähän vain odotettiin. Vieraat ovat jo kauan istuneet siellä penkeillä pitkin seiniä, isännät hänen kamarissaan ja toisessa kamarissa ja naiset salissa ja keittiökamarissa. Tuon tuostakin on virsi veisattu. Karoliina heitä kestittää. On se nyt hauskaa hänelle. On hän sen onnen ansainnut.

Kai on jo Emmakin tullut kotoaan, pikku mökistään … täytyy joutua. Mutta taas takertuu hän ajatuksiinsa ja unohtuu niihin.

Se on nyt meidän pappilamme tämä, meidän kolmen, Karoliinan, Emman ja minun, niinkuin oli sitä haaveiltu. Se on nyt taas Haakmannin pappila. Nyt on täällä taas Haakmanni pappina. He odottavat tästä samaa kotia itselleen kuin isänkin aikana. Tämä on heränneille heidän suurimman ja rakkaimman aatteensa voitto. Ja olkoon se kernaasti heille suotu. Ei ihme, että heidän kasvonsa muhoilevat minua vastaan ja että heidän silmistään loistaa tyytyväisyys ja tyydytys. Tuon tuostakin he sanovat melkein samoilla sanoilla: »On se nyt somasti, että on poika pappansa sijalla.»

Antero on kääntynyt pois ikkunasta, mennyt sinne taas takaisin, häärinyt huoneessaan, siirtänyt kirjoja pöydällään, pannut ne taas takaisin, mutta ei päässyt vielä pukeutumisen alkuun.

Niin, niin, sehän on niinkuin sen pitääkin… Mutta mitä minun taas pitikään…? Ka, eihän minulla ole vielä kaulustakaan kaulassani … olihan se jo, miksi minä otin sen pois? Missä se on? Ka, kädessäni… Emman ompelema ja silittämä…

Hän istui niin kauniisti ja tyynesti kangaspuittensa ääressä aina, kun tulin, ja kutoi niin uskollisesti ja rauhallisesti ja onnellisen näköisenä. Hän on tosikristitty, ei taistelujen kautta kääntynyt, vaan syntynyt kristityksi. Ei ole koskaan mitään toivonut, ei koskaan mistään pettynyt. Kaikki sanovat: »Et olisi koskaan voinut parempaa toveria saada». Ne sanovat aina »toveria». Niille on rakkaus vain toveruutta, ystävyyttä. Ja niinhän sen tietysti tulee ollakin, kun se on sitä oikeaa, sitä viileää sisarellisuutta, äidillisyyttä. Emmehän saakaan elää toisiamme varten, emme itsemme tähden, vaan muiden… Me olemme Emman kanssa niin yhtä mieltä, ettei meillä ole juuri paljon mitään puhumista. Emme ainakaan puhu, jos ehkä olisikin.

Ei koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole näyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle kirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä.

Hänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin sopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon pysyä. Naimin kanssa olisin tietysti joutunut takaisin maailmaan, kytkeytynyt sen kahleisiin… Mitä hän mahtoi ajatella minun kirjeestäni, jonka hänelle heikkona hetkenä annoin? En ole hänestä senjälkeen sanaakaan kuullut—enkä tahtonutkaan kuulla.

Voineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin uskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä rakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti:—»Minun on niin sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.»—Ja hän hoiti minua sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka, sillä enhän minä oikeastaan ollut sairas—ja kuitenkin tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut. Niinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: »No, elä nyt enää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin kernaasti sinulle suonut.» Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä rakastaa… Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen, syntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa tehnyt.

Antero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut, voidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne mennä.

—»Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?» oli hän kysynyt häneltä istuutuen hänen viereensä kangaspuiden penkille.—»Pidänhän minä—toki paljonkin»,—oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan hiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.

Ja kuitenkin olin minä—en ymmärrä enää miksi—samalla toivonut, että hän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt miettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin jo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi aamulla tavatessamme sanonut: »Elä nyt pahastu, mutta minä luulen, ettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.»—Mutta kun minä kysyin: »Uskotko, että tulemme onnellisiksi?» niin sanoi:—»Uskon, jos sinä kerran uskot.»—Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna säestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan itseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan onnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.

Mutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan ollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on toivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän ei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka häntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi, mitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille perille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin ohjannut.

—Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu sulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.

Hän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan. Helander ja Lauri tulivat sisään.

—Hei, hei, täällähän se sulhanen vain … nauroivat he häntä vastaan.

—Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?

—Hyvää vain, hyvää vain.

He ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa puvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan pyyhkien heidän eteensä.

—Siinä ne nyt seisovat—pappeina molemmat … kukas olisi uskonut?

—Ettäkö meistä pappeja tulisi?

—Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä—mutta että se tämä meidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on mennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan, niinkuin ennen … se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun pääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla kädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan käännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina olisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman menoon puuttuminen… Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin … minä olen sen usein huomannut… Niin, niin, kun näen tämän talon täynnä meidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä, että oikeus sittenkin maan perii.—No niin, minä puhun siitä kohta pitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.

—Aiotko puhua … elä huoli…

Helander löi Anteroa olalle.

—Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä panet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.

—Jaa, niin…

—Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole vielä kuin virkaatekevä kappalainen.

—No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.

—Siinähän menee, sanoi Lauri.

—Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.

Oli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.

—Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.

—Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun tuli tieto, että Naimin mies on kuollut.

Kun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa alas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat yht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen itseään putoamasta.

Naimin mies on kuollut…

Hän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee ikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle sanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa—vaiko itkee?

Hän näkee näyn:—ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut—mehän emme nyt siis voi mennä naimisiin.»

Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän?— Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.

Häntä lyödään reippaasti olkapäälle.

—No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa,— Helander se yhä leikkiä laskee.

—Elä vain unohda sormustasi … tokko sitä sinulla onkaan?

Sille hyrähdetään, hymähdetään.

Hän seisoo salissa, edessään Helander, välillä vihkimätuoli, vieressään Emma liikkumatonna, palmikko suorana selässä. Ovista työntyy väkeä sisään, toisesta harmaita, toisesta sinisiä—hitaasti, tuskin huomattavasti täyttäen siltaa, piirittäen, puristaen häntä…

—»Rakkaat ystävät, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala itse on aviokäskyn säätänyt—ja rakastaman häntä, niinkuin Kristus seurakuntaansa rakasti ja antoi itsensä kuolemaan hänen edestänsä.— Miehen pitää itseänsä vaimoa kohtaan käyttämän niinkuin sen, jonka pitää saaman yhdenkaltaisen perimisen Jumalan valtakunnassa hänen kanssansa.—Miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa rakastaman ja vielä enemmän kuin isää ja äitiä—sillä raamattu sanoo, että miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»

Hän kuulee vain katkonaisesti, mitä Helander lukee. Sanat lyövät häntä vastaan kuin kuohut koskessa korkean kiven ympärillä, jonka päällä hän seisoo, ja kohoamistaan kohoavat tulvatyrskyt.

Yhä täyteläisemmin, yhä voimakkaammin tulvivat Helanderin sanat, hän on laskenut alas kirjansa, lukee ulkoa, panee sanoihinsa sieluansa ja sydäntänsä, on liikutettu. Antero huomaa sen, näkee kaikki, samalla kun mieli vaeltaa omia teitään. Hän näkee ja huomaa kaikki, mitä ympärillä tapahtuu; sininen huivi on vähän värjännyt kaulaa;—sen äiti katsoo heitä onnen ja itkun kanssa taistelevin kasvoin;—Karoliina on liikutettu, mutta onnellinen… Ja tämä on totta, tämä on todellisuutta—hän tuntee sormuksen sormessaan ja puristaa sitä toisella sormellaan niin, että tekee kipeää.

Hän ponnistaa kaikki voimansa seurataksensa vihkimälukua, hän tahtoo kuulla joka sanan, hän ei tahdo mitään muuta ajatella, hän tahtoo heittäytyä niiden kuohuihin … niistä pelastusta saadakseen.

—»Sentähden on tarpeellista, että he molemmin puolin rukoilevat Jumalalta senkaltaista puolisoa, jonka kanssa he eläisivät sovinnossa, rakkaudessa ja Jumalan pelvossa—niin heidän avioliittonsa pitää oleman onnellisen ja autuaallisen, jota me myös yhteisesti tälle pariskunnalle sydämestämme toivotamme. Amen.»

Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän sisästään: Naimin mies on kuollut … Naimin mies on kuollut… Ja hän oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.

Nyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen eteensä… Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti—ja ennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.

—»Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia Laukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?»

—Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon viimeistä yritystä pelastaumaan … hän sitä itsekin säpsähtää ja huomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä sattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja ymmärtää kaikki.

Kun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena kuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä maan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän:—»Oo Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun palvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä siunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä antaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka aviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi eläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä iankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Amen.»

* * * * *

Hän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön epätoivo, pohjaton tuska. Hän ei ole parantunut, hän ei ole muuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen:—jättää, pettää, purkaa, ellei siihen olisi ollut ulkonaista estettä… Ainoastaan pelko esti hänet sitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän kääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen…

—Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä, Herra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!

Alhaalla veisataan—isä-vainajan virttä—hänen kunniaksensa—tänä hänen suurena kunniapäivänään.

Yht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.

—Miksi panit sinä minut tämmöiselle koetukselle? Miksi juuri nyt? Miksi juuri nyt lennätit sinä minulle tiedon siitä? Miksi kiusaat minua yli voimieni? Mikä on tarkoitus tällä kaikella? Mikä on tarkoitus? Mikä tarkoitus?

Hän kysyy sitä itseltään kerran toisensa perästä, herkeämättä, ensin uhalla niinkuin nuijalla suljettuun oveen iskien, sitten kolkuttaen kuin pimeästä yöstä sisään pyrkivä matkamies, sitten vähitellen kuin lapsi, joka on jäänyt ulos ja ripaan ylettämättä seisoo oven takana ja kenenkään kuulematta toistamistaan toistaa: avaa, avaa!

Se on yht'äkkiä avautunut, se on selkoselällään, se on tapahtunut hänen tietämättään, hänen huomaamattaan…

Se oli tarkoitus, että minä tarvitsin vielä tämänkin. Herra ei ole minua hyljännyt. Luulin olevani jo perillä, mutta minun taipaleeni ei ollut vielä alullakaan. Minä seison vasta sen suon laidassa, josta oikea retkeni erämaan yli on alkava. Sen hän näytti. Se oli tarkoitus.

Hän lankesi polvilleen ja kiitti ja rukoili. Hän kiitti valaistuksesta, jonka oli saanut, rukoili voimaa, jota hänellä ei ollut. Ja tunsi ensi kerran elämässään seisovansa kuin kasvot vasten kasvoja Herransa kanssa.

Ei koskaan, ei kaukaisimpana aavistuksenakaan ole hänen vaimonsa saava tietää, millä mielellä hän oli seisonut vihillä hänen vieressään! Hän lupasi ja tunsi voivansa vannoa vielä kerran ei vain ihmisten, vaan Jumalansa edessä, että hän tulee olemaan Emmalle, mitä oli luvannut hänelle olevansa.

Hän oli ollut polvillaan hämärtyvässä huoneessa, kun joku raotti ovea ja painoi sen kiinni, ja hiipi alas ja kuiskasi toiselle, mitä oli nähnyt, toinen kuiskasi toiselle ja hän kaikille.

Kun Antero tuli alas, kiilsivät naisten silmät kosteina häntä vastaan, ja miehet katsoivat häntä kuin kunnioittaen ja ihaillen.

—Olet taistellut taistelusi … minä arvaan, minkä, kuiskasi hänelle Lauri.

—Niin, vastasi Antero.

—Saman kuin minäkin?

—Sinäkö?

—Niin, minäkin.

26.

Havuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä, joka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo lähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen huokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä istahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen kulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty sammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä sitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara karahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion raksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä vähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä korkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen lumenpaisumuksen pinta.

Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.

—Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.

—Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan toi.

—Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!

—Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.

Hetken kuluttua sanoi Helander:

—Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen työtään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän kulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen vihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut valvottavinamme.

—Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.

He lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen lumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli luultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä ikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa poltettu—kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka toisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä meissä silloin ylinnä kuohui?—Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi hänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan suunniteltu!—ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi tuomittu?

—Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi Helander,—isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?

—Siinähän menee.

—Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?

—Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja kärsiväistenkin kanssa.

—Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa seurakunnassa—arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja kuolinvuonna.

—Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa varsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset odottamassa.

Hän huomasi sanoneensa sen kuin nurkumalla, niinkuin valittamalla vähän—mutta oikaisi samalla mielentilansa ja vei sen siihen uomaan, jota se jo kauan oli kulkenut varmasti, tyynesti, horjumatta. Ei siinä ollut mitään nurkumista, ei, päinvastoin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Olihan hänellä ollut aivan erityinen viehätys joka päivä uudelleen ja aina uudelleen suin päin syöstä niihin tehtäviin, joihin hän oli joutunut. Ei ollut nyt aikaa antautua turhia tunteita hautomaan, ei omiaan ajattelemaan, ei edes omaa autuuttaan, eikä kapalovauvana keinumaan kaikenlaisten sisäisten liikutusten kätten päällä—toisten enemmän kuin toistenkaan. Oli ollut aivan erityinen sisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän nyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei tunnustusta—ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut tarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan suomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään—sekin oli hänelle yhdentekevää. Kunhan vain oli toimessa ja teki, mitä voi… Hän oli huomannut vihdoinkin voivansa antaa Herran käteen kaikki, antautua hänen pienimmäksi, halvimmaksi, nöyrimmäksi palvelijakseen, asettua hänen käskettäväkseen kuin sotamies päällikön—ilman omaa tahtoa, ilman omia pyyteitään, valmiina kaikkeen täydellä luottamuksella. Entäpä hän unohtuisikin iäksi päiväksi erämaahan … entäpä hautautuisikin hankien taa … kenties jonkun sieltä suuresta maailmasta tulevan satunnaisen matkamiehen silmään kerran kuitenkin vihertäisi pälvi viljelysmaata, jota hänkin osaltaan oli ollut avaamassa, pieni kulttuurikeskus hänen pappilansa ympärillä.

—Se minun renessanssiaatteeni—

—Mitä sanoit?

—En mitään—ilman vain—

Sillä eihän Helander olisi sitä kuitenkaan käsittänyt, eihän hän ollut siitä hänelle koskaan puhunut, eikä ollut nytkään tarvis. Robert oli sen silloin ymmärtänyt—hän paremmin kuin kukaan muista. »Aina se tuon tuostakin edessäni kangastelee täällä Lapin tuutereilla ajellessani—se sinun haaveesi»—oli hän kerran kirjoittanut.

* * * * *

He olivat kiertäneet sakastin peräitse kirkkomäelle. Kelloluukut olivat auki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin.

—Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero.

—Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei enää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta sitten otti Herra omansa.

—Millä mielellä hän kuoli?

—Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut siihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi semmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan sairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko kukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään hukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.

—Niissä lienee paljon arvokastakin?

—En tiedä, voi olla—merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään siellä?

—Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä henkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä vapaata hyvää harrastustamme.

Onko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen hautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä tietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä iltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden toivoa—Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä nähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki, mitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen, perinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut tappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin. Mutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi.—Miten oli hän mahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: »Sinäkin, Antero», kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään ja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan. Tässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä—ja ehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein selitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen jälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen mitään vaikuttaneet.

—Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?

—Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän mennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen Hannalta »Hunajan pisaroita» ja lukeneen niitä koko yön.

—Entä rovasti?

—Hän tuli meille eilen—ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin sai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden ja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on ollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa haudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin sen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen tuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole oikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet kupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan.—»Siinä sitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen». Sitten oikaisihe hän: »Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä teen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat—ja—voivat.» Me erosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies, mutta pohjaltaan suora ja jalo mies—suora suruton, niinkuin Paavo hänestä sanoo.—Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat olleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös. Tiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.

He tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina ennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo kannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.

Rovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa, ja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä oli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa käsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa takeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana … he nyökäyttivät hänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He pitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän ihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat ne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty ne innostuksen ja ilon viikot—milloin? Joskus hyvin kauan sitten.

Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä, arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.

Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman. Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.

Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen. Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.

Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle. Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan Robertin viimeisistä hetkistä.—Viimeiseen asti hän ajatteli vain tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen. Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä kuolla rauhassa.»—Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita tuommosia.»—»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert kummastuen.—»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»—Robert sanoi: »Minä elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että sinun täytyy näin nuorena kuolla.»—Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi hän moneen kertaan:—»Aatteet elävät, aatteet elävät!—iankaikkisesti— iankaikkisesti.»—Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.

Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:

—Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan pikkupoikia.

Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi, ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.

—Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän, »että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»

Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein ajatellut.

—Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.

—Niin, ei kai.

—Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin oikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.

Lähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan kannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten heilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin edustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari seisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli veisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja hautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle, tyyneen suojaiseen paikkaan.

Helander alkoi siunata ruumista.

Toisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään hunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana hautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on tarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut niin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se hänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei kenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli hänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty ajamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa rinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään?—Ja miksi on meille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja Robertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen satutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä—emme enää koskaan lentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda. Mekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska hänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.

Helander oli lukenut haudan, multa alkoi kolahdella kirstun kanteen, ja multauskellot soivat. Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa. Otto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi taammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen.

—Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot hiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa liikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa liikutustaan.

Odotettiinko jotain? Johan oli hauta täytetty ja kumpu havuilla katettu.

Silloin kuului ääni sanovan: »Hyvät ystävät!»—ja avopäin seisoi Thure kummun juurella.

—Ennenkuin eroamme tästä paikasta, jossa olemme harmaan maan poveen kätkeneet ja kylmän kinoksen alle jättäneet meille rakkaan vainajan, pyydän minä eräiden hänen toveriensa ja hengenheimolaistensa puolesta lausua muutamia jäähyväissanoja. Meidän sydämemme täyttää tällä hetkellä syvä suru, mutta samalla on meissä vaikuttamassa tunne, että me emme saa antautua sen valtaan. Hän on kyllä meiltä ryöstetty, emme enää koskaan saa katsoa hänen syviin, hänen uskoa, intoa ja vilpittömyyttä loistaviin silmiinsä, emme enää tuntea hänen lujaa kädenpuristustansa. Kova kuolema ei kuitenkaan ole voinut häntä meiltä kokonaan viedä. Hänen muistonsa on meille jäänyt. Hänen kanssansa ei meiltä ole mennyt se, mikä meille hänessä oli kallisarvoisinta: hänen uskonsa ja innostuksensa. Se ei ollut sitä hetken hehkua, joka sammuu samassa kuin se syttyy. Se oli maanalaista tulta, joka palaa hankienkin alla. Me näimme sen liekkiin leimahtavan eräänä ihanana kesäisenä yönä, ei kaukana täältä, tuolla mäellä, missä juhannustulien ääressä kuulimme sanoja, jotka sytyttivät kaikkein meidän mielemme, mutta ei kuitenkaan kenenkään mieltä niinkuin hänen. Hänessä ei se leimahtanut sammuaksensa niinkuin niin monessa muussa, se muuttui hänen povessaan voimaksi kestämään pohjolan kylmintäkin talvea.

—Mitä hän sitten teki, mitä sai hän aikaan? Ei ole tässä paikka käydä tekemään selkoa hänen työnsä tuloksista. Meille riittää vain muistuttaa, mitä hän tahtoi saada aikaan ja millä tavalla hän sai aikaan sen, minkä sai. Sanottakoon vain, että hänen suuri aatteensa oli se, että hän tahtoi tieteellisessäkin työssään olla suomalainen. Hän asetti tieteensä esineeksi suomalaisen isänmaansa, suomalaisen kansansa, tahtoi tutkia sen kieltä, sen historiaa, löytää ne tiet, joita myöten hänen kansansa oma salojen siimeksessä kulkenut kulttuuri oli vaeltanut, kaivaa esiin muun muassa ne murteiden aarteet, joita se oli erämaihin kätkenyt, etsiä niitä sanojen jälkiä, jotka olivat sen hengen polkuihin painuneet.

—Mutta eivät ole hänen työnsä tulokset, miksi ne sitten osoittautunevatkin, meille häntä suremaan jääneille tällä hetkellä kuitenkaan suurin lohdutuksen antaja. Meille on tärkeintä se tapa, millä hän työnsä suoritti. Kaikki hän jätti, varman tulevaisuuden ennen viitotulla uralla, kaikki hän uhrasi, ei sokeasti ja sattumalta, vaan varmasti tietäen, mitä teki. Kun hän täältä viimeisen kerran lähti sille retkelle, joka nyt on päättynyt tähän tämän kuusen alle, niin hän jo oli selvillä siitä, ettei hänen uransa tulisi olemaan pitkä.— »Olkoon, että sorrun, mutta onhan sortumisestani oleva hyötyä. Eläisin ehkä joitakuita vuosia kauemmin, jos en lähtisi, mutta en olisi saanut mitään aikaan. Elämän pituus ei ole elettyjen hetkien, vaan työskenneltyjen hetkien mukaan mitattava.» Ja niin hän kaikista kielloista huolimatta lähti, painui ennen käymättömiin korpiin, hiihti yli ennen hiihtämättömien hankien.

—Se on tämä, joka on hänessä suurta ja sankarillista, ja siinä on hänen merkityksensä meille. Kuka tietääkään, kuinka monta velttoa jännettä hänen esimerkkinsä tulevaisuudessa on jännittävä.

—Mutta kuinka onkin, kuinka koetammekin lohduttaa itseämme, on mielemme kuitenkin tällä hetkellä ylen apea. Surua hänen ennenaikaisesta poismenostansa suurentaa se, että hänen kohtalonsa näyttää olevan pienoiskuva koko Suomen kansan kohtalosta, hänen elämäntarunsa sitä samaa tarua, mitä historia meille sorretusta Suomesta tietää kertoa. Meidän kehityksessämme on aina ollut jotain keskeytynyttä, pysähtynyttä, tyrehtynyttä. Me kyliä nousemme, yritämme, teemme lähtöä ja pääsemme taipaleellekin jonkun matkaa, meidät murretaan, meiltä tukitaan tie—väkivallalla. Takatalvi seisoo aina uhaten jokaisen kevään oireen, jokaisen kesän lupauksen edessä niin hyvin hengen viljelysmailla kuin aineellisen viljelyksen vainioilla. Nytkin on kolkko kylmä jäätänyt parhaat toiveemme. Jos tahtoisimme ja voisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi tehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen tarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei ollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä tiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede. Hän oli päättänyt tehdä sen, mikä kaikkein rohkeimmillekin on vielä hullutus, mahdottomuus: kirjoittaa suomenkielellä sen tieteellisen tutkimuksen, jota hän valmisti. Hän ei olisi voinut sitä nyt tehdä. Kansaltamme on riistetty yksi sen ihanimpia toiveita: unelma suomenkielen kehittämisestä sivistyskieleksi. On ryöstetty yksi sen kalleimpia vapauksia, on viety sen henkisen kehityksen elinehto. Jaksaako se parempia päiviä varten ylläpitää itseään sillä henkisellä petäjäleivällä, johon sen nyt täytyy turvautua? Epäilemättä! Varmaankin! Parempi aika on kerran koittava, mutta milloin? Emme sitä tiedä. Vapaus on kuollut, kuollut muuallakin maailmassa eikä vain meillä. Muualla on se tapettu, vereen tukahdutettu, meillä vain— vankilaan teljetty.

Mutta hän oikaisihe, ja ääni sai voimaa, joka melkein uhkasi ja kajahti takaisin kirkon seinästä.

—Yhden kuitenkin tiedämme, sen, että ainoa keino voiton ja vapautuksen kuinka pienen tahansa saavuttamiseksi on, jos niin tarvitaan, uhrata elämämmekin asian hyväksi—viimeiseen hengenvetoon saakka työskennellen panna kaikki alttiiksi päämäärämme saavuttamiseksi. Jos suomalainen mies koko sielunsa sisimmästä antautuu työhön isänmaan ja kansan ja sen kielen ja kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi, niin on tämä työ kerran hedelmiä kantava. Kun on eläessään luja luottamus ja kuollessaan varma horjumaton usko siihen, että aika kerran on tuleva, niin se on tuleva.

—Rakas veljemme tuossa on antanut meille sen uskon ja opettanut meitä elämänsä esimerkillä tekemään niin, että voitto kerran on oleva meidän. Lepää rauhassa, uupunut! Mutta elköön esimerkkisi suoko meille rauhaa, elköön henkesi hetkeksikään lakatko humisemasta meille kevään lupausta, humisemasta sitä silloinkin, kun niinkuin nyt takatalven nietokset vielä korkeina ympärillämme kohoavat.

Antero oli Thuren puhuessa yhä enemmän kiintynyt häntä katselemaan.

Thure seisoi siinä hentona, mutta jäntevänä, vastakohtana noille kaikille raskaille ja kömpelöille ihmisille hänen ympärillään. Hänen äänensä ei ollut voimakas, mutta soinnukas ja sisäistä lämpöä ja liikutusta väreilevä. Siinä oli samalla lujuutta ja tuimuutta.

Antero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja ylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan ilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta henki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi… Hänessä herahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin kaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?

Kun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla seisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut. Heidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät kohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla niinkuin olisivat tahtoneet uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän lohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin silmin.

Kun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja näytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: »Kiitos.»

Thure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen. Ruustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja turvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: »Niinkö, onko todellakin niini! Semmoinenko oli Robert?»

Naimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella puolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen, niissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua—heille itselleen vaiko hänelle?

Seisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja Ingrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.

Kuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu … kesälintuko?… Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae lämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä maahan kuin muuanne maastaan lähtee … ja joka visertelee huurteisessa koivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.

* * * * *

Alettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.

—Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä nuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.

Hän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka astuivat takana:

—Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. »Sano niille nuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa antaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja muistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan palveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä on ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet tietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän maalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että pietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin aatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta kansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen sekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu sana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan valistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin kirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin pappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon odotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.»—Niinpä niin, ja siihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi vielä kirjoitellakin.

—Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?

—Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.

—Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?

—Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne mieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen kansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä asiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin.—Hän hymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin:—te uskonnosta, kun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen menosta.

He eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää, mutkatonta ja yksinkertaista—heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli niinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se oli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja haudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja miettinyt.

—Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella taivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä pitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä pitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle, ja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt itsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.

—Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä.— Meidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!

Oli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo hakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut kotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän sisään lämmittelemään.

Rovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän silmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron olkapäille:

—Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei meillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa.—Hän voitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti:— käy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista, monesta asiasta.—Kuulehan,—hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla oli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita kuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri,—maltahan, vielä eräs asia—kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri missään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä—mutta vähät siitä, kunhan jotakuta uskovat—niin että puhukaa nyt joskus—sanoisitte nyt joskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun—suoparkainikin puolesta…

Antero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen vanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:

—Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan herätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin— voisi ehkä minustakin tulla pietisti.

Antero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.

Kun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen käteensä käärön:

—Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle…

Hän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:

—Minä tahdoin vielä kiittää teitä…

—Mistä?

—Kaikesta.