KEVÄT (continued 5)

Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.

Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.

Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin kihlajaisissa!… Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla, mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin kihlajaisissa! Se olisi suurta—sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri mies—edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien tuntemattomien suuruuksien panteoniin!—tämän metsätemppelinkö lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut? Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.—Jää tähän sinä, joka itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään muuta kuin se sama, sama, aina sama!

Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi Jaakko-sedäksi.

—Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti kätensä torjuen häntä vastaan.

—Minä se olen ja minun haamuni myös!

—No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini! Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?

—Kuinkas te olette täällä?

—Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä koskesta koskeen!—Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.

Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.

—Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!

Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.

—Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen—miltä maistuu?

—Mainiolta!

—Kappas poikaa, semmoinen kulaus!

Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.

—Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole Jumalan luoma!

—Kenenkäs se on?

—Pirun!

—Kuka sen sanoi?

—Minä sen sanoin!

—Vai sinä? He!—Ja miksi se on pirun luoma?

—Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa niin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru veti väriä päälle!

—Se on totta! Se on totta! ihastui ukko.—Sinä kehität minun teoriaani.

—Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa valossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!

Antero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja pudottautunut rennosti istualleen.

—Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!

Mutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä päässä.

—Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla, käyskentelyä kukkasten keskessä—pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa ja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso? Eikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa ja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole vakituinen viinamme läpi vuoden—pappilan viina! Was willst du noch mehr?

—Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!

—Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita ulkomaalta—Hegelin filosofiaa—antaa saksalaisten syödä omat suuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!

—Nyt sinä taas plagieeraat—minua!

—Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme!—Minulla oli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.

—Niin minäkin!

—Kuka sinä olet?—Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin, niinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä raastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä—! Minä en ole mitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin, kiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma—!

Hän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja purskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin se vääntyi ja vaihtui itkuun.

Ukko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet ja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:

—Kuule, mies, mikä sinun oikein on?

—Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.

—Mitä sinulle on tapahtunut?

—Ei mitään.

—Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus.—Ahaa, nyt minä tiedän!

—Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!

Ukko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.

—Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo, ettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule juoppo, renttu, heittiö, hylky…! Varo lumoutumasta toisen omaan!

He seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai hänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan:—Mutta jos hoidat sitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.

Mutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi törmän alle.

Ukko jäi huutamaan:

—Antti! Antti!—Hullu!—Nyt se menee koskeen!—Katsohan tuota, kun särki pullon…

86.

Antero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on soinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella kahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä nähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin veisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu lakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan häistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat hänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei jaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden soinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa löytäneitä.—»On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä, vaikka koettaa sanaakin seurata.»—»Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä, kuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.»—»Elähän vain herkeä huolettomuuteen.»—»Eihän toki.»—»Jo se oli paikallaan se Paavon sana—niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.»—Joku kolmas taas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.

Anteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa vähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko hän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö siinä ehkä ollutkaan ketään?

Hän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.

* * * * *

Uupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla vaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin ja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko päivän.

Ei näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti häntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli suloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.

Hän istui eikä ajatellut mitään.

Hetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä. Mutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan kysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi, että hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne erehdyksestä, niin hän virkkoi:

—Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.

Antero vastasi:

—Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.

—Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on kahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa … semmoisia, jotka eksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan paikkaan.

Mitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero huomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin useilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja aina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja anteeksiantavaa.

—Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?

—Kun vielä kysyy…

Isäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan ja liikautti jalkateräänsä.

—No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa. Vaan tuota—eikö vieras—totta kai matkamies—lähtekääpäs saunaan.

Kylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä puolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet liikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton aika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha täytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään muistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä, töistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna, niinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi useammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain luonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He tuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut sekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän mielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät: rovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja huvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. »Opettanut tekemään syntiä ristillisessä hengessä»—oli Paavo sanonut kirkosta tultuaan.—»Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena kirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.»—»Jotain häntä on.»— »Tuleekohan siitäkin pappi?»—»Isänsä apulainen.»—Mutta oli sillä ollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet käsittäneet muuta kuin että sekin puhui »herätyksestä», Suomen kansan »oikeasta» herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se oli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander oli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion koulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.

Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että nämä täällä olivat sen unohtaneet.

—Hohhoo—voi, voi!—huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta—lausuiko ehkä hänestäkin? Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin tehnytkin.

Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.

—Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.

Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.

—Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.

—Tuleekohan halla?

—Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.

—Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.

—Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.

—Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?

—Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi tännekin.—Mitähän pappilassa taas poltetaan?

Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.

—Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.

Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi ammotti häntä vastaan… Mutta ihana se oli sittenkin ollut, hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain mielikuvituksessaan, semmoisen elää… Naimi istuu yliopiston juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo, että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.

Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!

Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas—ja se on!

Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili sitä ajatuksissaan…

Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä—alhaalla maassa oli pimeä— yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.

Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin silloin—se oli suurenmoisen ihana!

Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.

—Onko halla käynyt?

—Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.

—Entäs sitten?

—Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.

Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta. Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta kohti.

Ja Antero häpesi itseään.

* * * * *

Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:

—Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista tuumistaan.

—Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.