KEVÄT (continued 2)

—Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse lentänyt.

Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin. Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan nousseet.

—He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina ja tukka kahtena pitkänä palmikkona.

—Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat!—ja sill'aikaa kun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin poikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli lehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja sitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun ruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:

—Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!

—Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?

—Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne yhdessä.

Muitakin ilmaantui siihen.

—Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa! Pois!—Ajakaa pois, pojat!—Semmoisia kaupunkilaisherroja!—ja Naimi ja pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat. Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti silmälasiaan, Lauri piippuaan.

Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.

—Eikö Olai tule? kysyi professorska.

—Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.

Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti apulaiselleen.

Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa, ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni, niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja astiain kilinää.

—Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.—Hän pelkää hänen arvosteluaan.

Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa, melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.

—Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan laittelemasta.

Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:

—Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken voitavansa häiritäkseen untani.

—Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana nauruunsa.

—Näin, ja hyvin pahaa.

—Mitä se oli?

—Hänestä oli tullut professori—eikä vain professori, vaan yliopiston rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.

—Bravo! Bravo! Se oli mainiota!

—Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa—ja venäjäksi.

—Se ei ole totta!—Setä narraa!—

—Setä ei nähnyt semmoista unta.—Kuinka se setä keksii!

Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina ja silmät hajallaan muiden nauraessa.

—Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.

—En, en tahdo,—sanoi rovasti ja meni.

Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa kirjoittaa saarnaansa.

Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta olkihattu päässä ja keppi kädessä.

—Minnekä te kaikki—eikä minulle mitään—minä tulen mukaan.

—Entä saarnasi, lanko?

—Minä nyt saarnasta viisi—menköön kuin menee,—nyt käydään katsomaan minun suoviljelyksiäni.

Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.

—Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.

Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen. Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät ruustinna ja professorska takaisin.

Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.

—Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle, pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti Anterolle.—Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa» muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta puolestani riitaa rakentaa.

Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.

Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana olevaa perkkiötä.

—Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.

—Peltoko? Ei se mikään pelto ole—se on nyt se suoviljelys, minun perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,—minne ne jäivät?—olkoot, me mennään vaan!

Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä ja puheli mennessään:

—Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.—»Sinne meni!» sanoivat ukot.—»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä sijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain kaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon, mutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin omalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun tulevat kurjuuttaan valittamaan: »Ei kasva enää halmeet, pouta panee, pakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?»—niin sanon minä: »Menkää suolle!— Piirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»

—Se olisi ehkä todellakin oiva keino.

—Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo ainoa keino jätetään koettamatta.—»Hyvähän on Kontolan rikkaan rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona, pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua »rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan—muuten erinomaisen älyävä ja monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen pohjattomiin soihin—mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan, kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat, joka kopekan, maahan.—Katsos tätä ruokamultakerrosta!—Rovasti seisoi ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.—Se on kuin tunkion pohjaa! Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!

—Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.

—Hoi! hoi!

—Saadaanko kaataa tämä petäjä?

—Mikä petäjä?—Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!

—Mennään tästä kautta!

Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti kannon päähän istuutuen:

—Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle, ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen onnensa pelto suosta ja korvesta—ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua laaksoihin—enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta! Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi, taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä … mutta kun en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin—puhumme näistä asioista toiste!—minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.

—Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert, saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.

—Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi syvä bassoääni Anteron takana.

—Otto!—Mistä sinä tulit?

—Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.

—Otto! Päivää!

—Ka! Päivää! Päivää!

Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas, karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten, tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.

—No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.— Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!

Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.

8.

Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan. Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone— huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu, toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen: kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu, sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen kukkia.

Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.

Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.

—Stop, lakatkaa!—Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla!— Lauri, lakkaa!

—Mitä varten? Antaa soittaa!

—Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.

—Kaikkia tässä—ja Lauri löi vain yhä uhemmin.

—Niin, mutta—! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri iltakirkosta.

—Onko mammakin tullut pietistiksi?

—Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.

Mutta ruustinna etsi Hannaa—hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna ei ollutkaan mukana.

—Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.

—Jäi vielä hakemaan jotain—sanoi tulevansa—mutta ruustinna tiesi nyt, ettei Hanna enää tule.

Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran isännän ja tyttären ja vanhan emännän.

—Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan heille huutavan.

—Ole!—siellä on pappi!—torui toinen.

—Pappihan tuo on meilläkin!

Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan, ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.

Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua. Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko taas oli aamulla syttynyt.

—Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset puhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen päreineen sen ympärillä.

—Nyt saa!—Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta piilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo hulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon tueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen vastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.

—Hyvin tehty!

—Hurraa!

Oli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli tuleen pamahtanut, syttyivät muut.

—Laamannin kokko!—Saaren kokko!—Niemen kokko!—Tuulivaaran kokko!— Kolme, neljä—kuudes—kymmenes!—ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli kaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.

Mutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen tuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara kelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut toinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi kirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.

Ei ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista, yliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko sen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine totisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat ja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen Rajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä, missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi itseään siitä, että hän on hän—tämä ei ole todellisuutta, mutta ei myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti, jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee silmiään tulelta?—Naimi, joka heittelee risuja tuleen?—Tuleeko hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on tapahtunut?

Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut, jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen. Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:

—Pappa, katso!

Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään, levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.

—Snellman—Lönnrot!—Taivaastako te siihen putositte?—Tulisissa vaunuissako te…?

—Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.

—No mutta—!—Voi minun päiviäni!

—Käykäähän toki!—Herrat tuntevat toisensa—professori Hartman, tohtori Lönnrot—rehtori Snellman.

—Har den äran,—ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.

—Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.

Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului kuiskauksia: »Snellman—Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään aikaan silmiään riistää.

Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään. Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!—Ja hän koetti saada kuuloonsa joka sanan, minkä he lausuivat.

Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.

—Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,—vaatii mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle—jalkaisin—ajatelkaa, jalkaisin, vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän Karjalassa.—»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»—Sain suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas—minusta hän olisi voinut säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää jalkojaan.

—Olkaa hyvä, setä Snellman!—niiasi Naimi hänen edessään teetä tarjoten.—Kuinka Saima jaksaa?

—Kiitos!—Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu. Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa, hän ottaa ulos ja antaa sisään—pyyhkii, lisää.—Kiitos kysymästä! Saima voi nyt maata rauhassa.

—Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.

—Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin—laulakaa nyt—se olisi niin sopivaa!—Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä tervehdykseksi vieraille.

Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän, erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut muistoksi osakunnaltaan.

—Suokaa anteeksi, hyvät herrat!—sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.— Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana ylioppilaana minä en voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni ilmaantunut. Ja kun minä maljaan tartun, niin minä en voi olla puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran puhun, silloin kun on saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi olla heille puhumatta.

—Hyvä! Hyvä!

—On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja, kreivejä, paroneja—en sano sitä kehuakseni ylhäisillä tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä voi sitä tehdä—

—Niin et saa sanoa.—

—Kaikki pappilat ovat kestikievareita—no min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot.

—Kuules isää!

—Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.

Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan kadoksissa.

—Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta, jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa. Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.

—Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.—Mutta rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:

—Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet erisuuntaiset,—eikö totta, arvoisa lankoni?

—Epäilemättä.

—Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta asiasta, tahdo kaikessa jurare in verba magistri. Minä en, suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia käsittäviä valtioita—ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle—sit venia verho—liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään alas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut—hm!— niin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan.—Mutta sinun taloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.

Hilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin tahtoaan vetää huulensa hymyyn.

—Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi, monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja juhannuskokon ääressä—mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.— Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa: »Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»—nämä sanat, joilla hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään, että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa, että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja sentähden, veli Snellman—hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi—sentähden on aivan tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon——

—En sinne enää pyrikään.

—Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.

—Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina Kuopion yläalkeiskoulussa.

Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:

—Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman, koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari, niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta—senaattorin! Maljasi! Kello on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!

Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.—»Isä on mainio! Aivan mainio!»

—Maljanne, senaattori Snellman!

—Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta kuitenkaan pääse.

Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja, maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.

—Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla—kiittää kunniasta. Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi senaattorinvirkaan—virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee— mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen, mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää, että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli—sillä, niinkuin tiedät, helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto, luuranko, pitää lihan koossa.

—Olen heti valmis opereerattavaksi.

—No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!

Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat istuivat pöydän ääreen.

—Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.—Snellman ja Lönnrot!—Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni, että olette siinä. Kas niin!—Lanko, istu tähän!

—Kiitos, minun on hyvä tässäkin.

—Isännät käykää tähän likemmä!—maistamaan tätä makeata viinaa. Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta—päällenne pudottamatta, rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.—Tiedättekö, ketä ne on nämä vieraat?

—Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.

—Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».

—Hyvääpä on, kiitoksia vaan!

—Suur' kiitosta!

Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain tarjoomassa.

—Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania—mehän istumme nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa —tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo—tuolla Arkipelaagi, tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?

—Tässä!—ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.

—No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.

—Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti, pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla. Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä, kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta, kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme, peitti hyvin hoidettu metsä.—»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen, alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli seurannut minua kävelymatkallani.—»Hallituksemme ei ole sen parempi eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä—minun luullakseni niiden päivät ovat pian luetut—mutta meidän hyvinvointimme salaisuus on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin—myöskin taloudellisella alalla. Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa käytäntöön sovitettuna.

—Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen teorian eikä päinvastoin?

—Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.

—Jaa, jaa—sanoi rovasti miettien.

—Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata, toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi—hyvän ja viisaan hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme itsellemme?

—Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.

—Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.

—Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!

—Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai järvenlaskun tekeminen.

—Totta, totta—tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!—Ainoa, missä meidän kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.

Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä ja ihastuneita silmäyksiä.

—Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.—

—No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.

—Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä nimeä ansaitsee—eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta? Pieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja, jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan ukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä ole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus? Joukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen kateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin harrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa työtään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa kylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu kaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata kokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei ole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän, virkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt sääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta ja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei ainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä harrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa koko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin kauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista harrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle kasaamisen.—No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen—onhan niitä, jotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa kuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä häiritsee, hän on rauhanrikkoja.

—On helppo maalata mustaa mustan päälle—on helppo olla tyytymätön— niin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja olomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.

Snellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli sammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän harvakseen:

—Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia, onhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä yleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin hyvin, paljonkin—onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja ruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa olevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia kaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja, joista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että emme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä luonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja valmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä talikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö meillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos saippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin käytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita maita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan kieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille palveluksiaan. Was willst du noch mehr?

Vastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.

—Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti—mutta koska tässä nyt oli kysymys noista minun soistani—niin apropoo, kieli—mitä on sillä ja sen yhtenäisyydellä tekemistä—?

—Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi Snellman tiukasti.

—On, on—

—No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko olemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen avulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja sitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta mitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden hyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle ei kukaan rakenna.

Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän, olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko! Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten, vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko ajan pitäen silmällä professoria.

—Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle kouransa takaa:—Katso professoria! Katso professoria!—Nyt sai!— Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.

—Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa … niinkuin … niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa yhteydessä emämaan kanssa … niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme raakalaisia!

—Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen hyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen uhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka jotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä ja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä.—Mutta niin suuri ja kallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen sivistys—puhuakseni nyt vain siitä—meille onkin, niin on se kuitenkin vain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa ainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen kulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan erilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja tuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan kirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen kirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole Suomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.

Professori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman jatkoi:

—Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä kulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä kyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä kulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.

—Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä hänkin.

—Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen, vastasi Snellman hänelle kumartaen.—Suomenkieltä on jo vuosisatoja käytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua ilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää, että uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen jälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä kuin lain sana?

—»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.

—Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa, mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?

—Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.

—Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän ei sanaakaan ymmärrä?

Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.

—Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.

—Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,—niin on vain ajan kysymys, milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti—ainakin näin kesän kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat—ja aina silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.

—Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa taas pyörähtäen pois ja mennen alas.

—Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.

—Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.

—Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa—osoittaen Lönnrotia—on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen tarpeelliset terminsä, nota bene, jos muuten taitavat suomen kieltä, mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.

—Maljasi, Lönnrot!

—Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!

—Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin, yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa, suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen—ja jos minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa, on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne—sanon sen peittelemättä—millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa. Ei teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai haaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin yksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa suomenkieliseen muotoon—te, jotka sitä taidatte—sekä kirjoituksessa että puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette ruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista huolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman hämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen sen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin tietoisuuteen omasta itsestään.

Hän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.

—Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se rauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen kuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen tulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta maan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän valmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko—muurinmurtajan. Tätäkin asetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka taholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä ympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole niin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen päin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon avulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!

Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.

—Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua ympäröivän nuorisosi maljan—naiset siihen luettuina! Nuorison malja siis!—mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin, joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!

Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:

—Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo—ja samassa helähti ilman läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.

Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut tarvetta tehdä jotain heti kohta!—nyt oli kaikki kuin lumottua, huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa. Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä kuulleet?—Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?—Mitä Lönnrot nyt soitti? —Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja sanoi jotain—mitä?—»En minä, setä hyvä»—ja Naimi pudisti päätään ja hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi? Snellmankin.—Nyt ne liikahtivat kaikki—joku oli virkkanut jotain— kuka? Snellmanko?—Mitä hän sanoi?—»Kaikki muuttuu meillä lopulta lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.

Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:

—Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat tulkit—ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.

Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.

—Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.

—Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa—heittäkää risuja kokkoon, pojat!—tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden— johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla—ja laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.

9.

—Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita toisilleen tunteitaan.

Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:

—On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.

—Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.

—On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on, kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä kohtaan.

—Että me todellakin olemme kansa … oma erityinen yksilö, jolla on ja voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.

—Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain merkitsemään … että meilläkin voi olla tulevaisuutta … suurta…!

—Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain…

—Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!

—Ja millä keinoilla!

—Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,— tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!

—Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä meillä jo entuudestaan on!

He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella, joka opettelee kirjoittamaan … ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi kuin koskaan.

—Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on ollut ilman mitään tarkoitusta … minä olen tuntenut sen, vaikken ole ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että minä jotain teen!

—Me teemme, me teemme kaikki!

—Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.

—Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!

—Mutta meillähän on!

—Meillä se on!

—Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka kuinka tahtoisivatkin.

—Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen … voisiko todellakin…? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista? Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?

—Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi Robert tyynesti ja varmasti.

—Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä? tiukkasivat tytöt yhä.

—Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.— Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään korkean herran silmistä…

—Lauri, elä nyt … hss!

—Mutta me muserramme! Me muserramme!

—Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti, saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.

—Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa, emme kirjoita riviäkään … pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten koko maasta!

—Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?

—Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten—!—mutta ei Lauri enää saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.

Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:

—Minäkin tahtoisin jotain tehdä.

—Sinäkö?—ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen puoleensa.

—Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa veljensä kainaloon.

—Tietysti, miksei! sanoi Robert.

—Mutta jos en saa ruotsiksi—?

—Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.

—Sitä tietysti tahdonkin, mutta—

—Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.

—Ei nyt tästä väitellä—ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.—Eikö ollut ihanasti sanottu, että »mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka aamuna—»

—Mutta muistatteko—?

—Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto—se, ettei meidän tarvitse olla neroja, ei suurtöitä haaveksia—

—Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin—hänen soittonsa oli minusta kuitenkin kaikista ihaninta—sanoi Naimi.

Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja muistelemista.

—Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan rakenna»… Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa, tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki, sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa, mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja säilyttäjä, koko maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen ilmaukset… Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna auringon jo noustessa.

—Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja halki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen täällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä, samoin kansamme kulttuuri—ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

—Juuri niin!—Se on mainiota! huudahti Lauri.—Se on suurenmoinen, ihana aate!

Ja muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet käsittivät.

—Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!

—Mikset puhunut siitä äsken?—kaikille—Snellmanille ja Lönnrotille?

—Enhän minä … en minä osaa puhua.

—Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.

—Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.

—Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.

—Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!

—Perustamme lukuseuran … panemme toimeen lukuiltamia!

—»Seuroja» meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan postillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina!—Se on mainiota!

—Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!

—Juuri siellä—ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut ottanut osaa innostukseen…

—En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa…

—Mikset, mikset usko?

—Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin, mutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada takaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.

—Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.

—Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.

—Pelkään, että Snellman sanoo: »Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus, mutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.»

Tytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen puhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä vakuuttaa Ristoa:

—Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!

—Tietysti! Aivan varmaan!

—Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa käytännöllistä ohjausta ja avustusta oikeuksiensa saavuttamiseksi— sinne Snellmankin tähtää. Kansa tahtoo ennen muuta vapautua vieraskielisen virkamiehistön sorrosta, se tahtoo…

—Niin, niin, mutta eihän Anteronkaan aate sitä estä—

—Ei saa turhia hapuilla ja haaveilla, täytyy keskittyä…

Mutta ei Risto saanut heitä vakuutetuksi… Samassa alkoi kuulua melua sillalta, huutoja ja kirkumista.

—Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus ilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.

—Mennään kotiin!

—Elkää välittäkö…

—Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan…

—Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii—Siellä syntyy taas tappelu…

Tytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät sillalle.

Tiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha mies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen, niinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella päällä.

—Hei, hei! huusivat he.

—Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!

—Tapeltiinko siellä taas?

—Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään nurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto sydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua.—Koettelivat voimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli, toiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa! Vahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös ajoilta muinaisilta, kivikaudelta!—kun savolaiset ja karjalaiset kalavesistä toisiaan tuiverti.

—Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.

—Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki, toiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä housut takaa … löytyi trofeea taistelutantereelta.

—Trofeea! Trofeea! nauroi Otto.—Voi täyteinen! Mihinkä me tämä ripustetaan?

—Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi »kahakasta Kontojärvellä».

Otto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi siihen väkisinkin yhtyä.

—Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:

—Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat sotajoukot, tuli Deus ex machina—vallesmanni—quos ego! huusi, hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi— mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia—sattuivat olemaan rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät—maksavat vähän sotavahingon korvausta ruununmiehelle molemmat puolet—tupla tienesti sille fäähundille—saako luvan olla boolia?

Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.

—Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan parasta rypälettä—rena rågen—skål!

—Ne olivat tietysti nekin humalassa?

Räjähti nauramaan vanha mies:

—Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen, josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.

—Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?

—Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista, talosta mistä tahansa,—myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa tämä—terve!

—Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.

—Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy, ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa… Leipä kasvaa kyntäjälle, touko työnsä teettäjälle!»

Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.

Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha mies hänen jälkeensä:

—Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään—mutta elä tule tyhjin suin!

Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään. Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi, heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain toisesta päästä…

—Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan … mennään nyt heti paikalla!

Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.

—Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:

—Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?

—Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin kaikkialta muualtakin?—ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen Anteron kasvoilla:—samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.

—Ei se nyt aivan sama—

—No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset tappelevat.

—Enhän minä nyt suinkaan sitä—

—Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle mitään.

Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas, yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin kuuluville kirkaisuille.

—No, kas niin—antaa heidän—ei se mitään—Antero, kuulehan, tule tänne—

Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:

—Antero, oletko koskaan rakastanut?

Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.

—Ehkä olen joskus minäkin—kuinka niin?

—Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?

Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri—:

—En tahdo tietää, ketä ja missä—ainoastaan, rakastatko nyt?

Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoa—mutta sanoi kuitenkin vain:

—Voihan olla, kuinka niin?

—Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä… Sinä et voi nauraa minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.

—Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin tiedät…

—Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty! Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä kysyä.

Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda, että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet, että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta … he olivat käyneet yhdessä rippikoulun—samana vuonna, viime vuonna—Salaa alttarin edessä hän oli sen itselleen luvannut—ja sitten myös Heddalle viime jouluna kuutamossa hiihtäessä—tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä minä suutelin häntä—ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut kamariini—ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan ruotsia eikä ole niin sivistynyt—mutta juuri sen vuoksi minä häntä rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,—mutta minä löydän hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,— ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi—minä vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle—en huoli heidän rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien—rupean vaikka rengiksi Otolle tai kalamieheksi sedälle—kyllä me—minä tahdon näyttää…

Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista, suurta, jaloa—

—Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!

Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja virkkoi vain:

—Naimi sanoi samaa kuin sinä—

—Sanoiko Naimi?

—Hän oli samaa mieltä kuin sinä.—Ajatteletko todellakin, mitä sanot? Että minulla on oikeus tehdä niin?

—Jos kerran häntä rakastat—

—Josko?—mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? —ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.

—Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?

—Mutta mistä tuli suuhusi se jos? Panit siihen erityistä painoa.

—Enhän pannut, minä vain tarkoitin…

—Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli—sinä olet huomannut jotain—voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti tavata ja sanoa hänelle?—Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet joskus unohdan?

—Unohdat?

—Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissa—hän katsoo välistä minuun niin omituisesti—en tiedä—en ymmärrä—ja täälläkin minä olen hänet unohtanut—enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt—ja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan? Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla… »Muista, jos muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen vuoksi minä sitä enemmän…

—Jos ovat niin asiasi—?

—Mutta eiväthän ne ole niin—oikeastaan! Enhän minä ole häntä unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen, että rakastan häntä, vain häntä—! Minä rakastan hänessä kansaani, koko kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa rinnalleni—ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?

—Josko sen ymmärrän—! huudahti Antero lämpimästi.

—Niin no, sitten sen tiedät—

He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven laitaan. Lauri kääntyi takaisin.

—Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.—Ja hän alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua Anteron aatteesta,—ihastella päivän nousua—mistä kaikesta Antero nyt ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä…

He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä, ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.

10.

Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia, jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita oli repustaan levittänyt eteensä.

—Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.

—Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan— eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.

Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman niitä häneltä »ei työ suju»—ja hänellä pitää olla väljä villaviitta yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen »tutkimuksensa»! »Primus inter pares»—Hänelle on pidetty puheita Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella, päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi. Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja, perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen kukkasista.—Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun, joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa. Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:

—Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.

He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.

—Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.

—Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.

—Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten—

—Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu saman orren alle.

—Minä saan tietysti sanoa sedäksi—

—Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?

—Ei, vaan kuitenkin—

Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia savuja vedettyään virkkoi hän:

—Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.

Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.

—Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen, säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa seinälleen ripustettavaksi.

—Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?—kysyi Robert arasti.

—Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse—minkä muutamissa kylissä—mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.

—Onko todellakin niin?

—Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.

—Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?

Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.

—Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset, ne ovat näillä retkillä välttämättömät.

Robert päätteli:—Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu, mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.—Ja hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan, kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.

—Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella, kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.

—Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.

—Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla terveellekin.

Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:

—Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.—Ohhoh!— onpa tässä kuin Abrahamin helmassa—ja hän nauroi makeasti hupsahtaessaan sängyn untuviin.—Enpä muista, milloinka minulla olisi ollut näin pehmoiset paikat—mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee— uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.—Hyvää yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.

Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua Lönnrotille.

11.

Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan, mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä, raskaasti hengittäen.

Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti, sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.

Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä, mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä. Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja elotonta.—Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni. Vai onko se totta ja pysyväistä?—Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua kohtaan mitään merkinnyt.

Mutta sen hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä pudistaessa, että jos siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään… Ilman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa panna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla saa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä—tähän, juuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne apulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa toimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä pietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana—mitä kaikkea he tekisivätkään kansan hyväksi, he yhdessä, sillä yksin hän ei voisi mitään milloinkaan saada aikaan…

Jos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi lähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään, kysymättäni:—»Tule, mennään!»—Minne?—»Kokkomäelle, istutaan siellä ja katsotaan sieltä!»—Turha toivo!

Yht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä, tummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein, kun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen silmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että oli vaikea toista toisestaan erottaa.

Oli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja keikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa, ettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän asia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä mahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti, kulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?

Kaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo toiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme me heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan? Tienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet, siksi ne häntä niin rakastivat.

Kaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken… Tuo Laurikin—eikö hän vain kuvittele ja itseänsä petä.

Ei, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja repiä itseäni ja muita…!

Hän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin monta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän tahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan nurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä sinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki metsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei nientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti. Sieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi, jonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut Helanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä ensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat Korpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.

Talo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta sulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko tielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan harmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi Rajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty paikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä kannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.

Hän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen kärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita kirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata muutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti lämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla, soutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin jostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli tullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten, aina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo!—Mitä hän oikeastaan täällä tekee, täältä hakee?—Sisartaan?—Niin!—Niinkö? Omituista, että minä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta tietämättä, kenenkään minusta välittämättä—nyt enemmän kuin ennenkään —orpopojasta.

Hän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen läheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen sen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään rannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen oli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.

—No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha mies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla päristettiin? Ja kirkon ohi?—Ja itse Rimpiläinen etunenässä?

—Niin oli!

—Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?

—Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut nähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.

Miehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.

—Oli huudettu ja hurrattu…

—Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi?—annapa sitä suopaasi vähän—

—Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa. Kuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa—se Kuopion koulunrehtorikin.

—Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä hänet haastatan!

—Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan.—Oli siellä ollut se Kajaanin tohtorikin.

—Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!

—Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että tänne asti kuului.

—Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt teetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.

—Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta puhuin.

—On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman ystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi lapsena vanhemmistaan.

—Että Herra niin omansa hylkää!

—Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat Anteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.

—Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?

—Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen … herra näkyy olevan … tottapahan selviää.

Antero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja sanotuksi…

Silloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä eineelle.

Leikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:

—Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron ruokit?

—Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.

Hän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta apostolilta!

Mutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat hänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko heidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä oli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei hän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa kaikkia muita paremmat.

Antero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka mielessä pappilaan.

12.

Oli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa sunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse saarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä tapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien takana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä tamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen kätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin luettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä eilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman muihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla äänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat olivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi—saako luvan olla lisää maitoa?—Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu sanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain silloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui häntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan ja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen kaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä johonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.

—Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja poistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.

Hetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin asettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan varrelta liittyi odottavaa kansaa.

—Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka pappa saarnaa?—Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.

Niin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa vartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen kelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat naiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta kirkkoon.

Heidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin toinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon perässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja Paavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta rovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen, pyytääkseen Paavoa astumaan edellä.

—Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.

—Kunnia sille, jolle kunnia tulee—piispa ensin ja sitten vasta rovasti.

Leikiksi lyöden virkkoi Paavo:

—Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.

—Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.

—Semmoisia ne on!

—Se nyt ei ole minun asiani, mutta … kuului hän puhuvan rovastille rappusia noustessa.

Snellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta Antero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.

Pappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat »omaan penkkiinsä», »herrain penkkiin» käytävän risteyksessä vastapäätä saarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita talonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain penkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina, Anteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki heille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi ja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat körttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä pappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä, ja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen, Paavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja kuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä katsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio sen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan nuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren veisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli kerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin minkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja vähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja silmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko hiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin hänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän nousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja mahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi saarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää sisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen; aatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät hetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt tehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä tuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä pitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli kaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:

—Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla?—Elähän vai saatiin veneellinen lahnoja!—Ei ollut meillä kuoreen kudusta.—Joko teillä on ajettu sonnat pellolle?

Vasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja ryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:

—Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne nähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se opeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä käytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne Jumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä useista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette, sanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin tukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran huoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte, ette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa kirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista saastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja kuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja parempain ihmisten esimerkillä neuvottu.

Ja siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan: laiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa köyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa ottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin kuin he.

—Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen takanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä sinnepäin.

Ja niin tapahtuikin. Ottaen esimerkiksi Mooseksen, joka Israelin lapsille oli neuvonut tien ei ainoastaan Jumalan tykö, vaan opastanut heitä myöskin heidän maallisissa asioissaan: kuinka heidän tuli karjaansa hoitaa ja elukoitansa ruokkia ja kuinka mannansa kerätä, hän tahtoi vain sanoa, että jos kuulisitte niitä ja ottaisitte neuvoa niiltä, jotka ovat teidän johtajiksenne täällä erämaassa kirkolta ja esivallalta asetetut, jos edes ottaisitte kuulevaan korvaan, mitä olen teille puhunut taloutenne asioista ja maittenne viljelemisestä, jos sen sijaan, että haaskaatte ja hakkaatte ja poltatte, istuttaisitte ja ojittaisitte, niin te kyllä siten paremmin kuin omin päinne maallisenkin paratiisin löytäisitte näillä Suomenkin karuilla kankailla, sillä ei olisi se täällä vaikeampaa kuin monessa muussakaan maassa, esimerkiksi maassa, jota Hollanniksi sanotaan, jossa ihmiset yhteisin voimin ovat vetelän veden pohjastakin itselleen ihanan maan ojittaneet. Olkoon se tällä erällä tästä asiasta tarpeeksi sanottu.

—Aina on palo parempi kuin suosarka, kuuli Antero taas takaansa.

—Kaskeaisi se Rimpiläinenkin, kun vain olisi kaskimaita, vastasi toinen ja kysyi samassa:—Joko teillä on otrapalo rovittu?—josta sitten jatkui keskustelua, rovastin jo palattua käsikirjoitukseensa ja alettua taas saarnata jumalansanaa.

Antero oli huomannut, että Ukko-Paavo ja Rajalainen tuon tuostakin vaihtoivat merkitseviä katseita ja milloin oikaisivat vartaloitaan, milloin painautuivat penkkiin ikäänkuin ilmaistakseen: kaikkea häntä kuuleekin kirkossa saarnattavan.

Kun rovasti oli lopettanut saarnansa ja päässyt rukouksiin, kasvoi taas hänen ryhtinsä, ja hän suoritti saarnan loppumenot samalla ponnella kuin alttaritoimituksenkin.

Hänen astuttuaan alas lähti osa kirkossa-olijoista ulos, ja Antero seurasi mukana. Ovella hän kuuli heränneen miehen virkkavan toiselle:

—Se oli sitä hänen armojärjestystään se, mutta vieneeköhän se ketään taivaaseen.

Kirkkomäellä tapasi Antero ruustinnan, professorskan ja Aneten. Ruustinna lähti aina kirkosta rovastin saarnan jälkeen. Heitä seurasi joukko vaimoja ja tyttöjä ihmetellen heidän hienoja vaatteitaan. Erittäinkin Aneten sininen musliinihame heidän uteliaisuuttaan kiinnitti, ja he kurkottautuivat sitä hypistelevin sormin koskettelemaan.

—Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna Anterolta.

—Ei pappa minusta nyt oikein hyvin onnistunut, vastasi Kaarina.

—Miksei? Mitä tarkoitat?

—Sitä minä vaan ihmettelen, virkkoi professorska, että vaikka lanko tästä samasta asiasta on puhunut niin kauan kuin minä muistan, niin ei se ole hänen sanankuulijoihinsa tehnyt sen suurempaa vaikutusta. On niinkuin hän kaiken aikaa olisi puhunut metsän puille—aina se sama tuleminen ja meneminen—ja kuinka ne sylkevät ja rykivät—ja—etten sanoisi pahempaa.

—Olaita et saa syyttää. Mitä hän voi, kun—se on kaikki Helanderin ja niiden muiden pietistien syy. Kun opetetaan, ettei ole mitään väliä sillä, olipa ihminen ulkonaisesti millainen tahansa, että päinvastoin kuta suuremmat rikkaläjät kynnyksen edessä, sitä puhtaampaa on silloin muka sisässä tehty, ja päinvastoin. Se on muka merkki pyhyydestä se ulkonainen epäsiisteys. Se on sen Helanderin oppia, sitä hän kuului viime sunnuntainakin saarnanneen.

—Ei hän nyt aivan sitä…

—Mitäs sitten?

—Hän tarkoitti, että ulkonainen siisteys usein voi olla merkki siitä, ettei ole kyllin puhdasta sisällä.

—Mistä sinä, Kaarina, sen tiedät, mitä hän tarkoitti.

—Hanna…

—Niin, Hanna,—kuinka hän voi tehdä, niinkuin teki tänään? Mitä ihmiset siitä ajattelevat?

—Ei se nyt mitään, hän oli kai mennyt tapaamaan Karoliinaa ja sillä tavalla joutunut sinne.

—Mutta miksei hän silti olisi voinut tulla Karoliinan kanssa?

—Meidän olisi pitänyt jäädä vielä kirkkoon kuulemaan Helanderia…

—En minä jaksa enkä viitsi—kyllä minä sen kaiken jo tiedän, sanoi ruustinna.

—Ei, mutta katso tuota! Se on liiaksi, liiaksi hullunkurista!— huudahti professorska osoittaen kirkosta tulevaa ryhmää, äitiä tyttärineen, jotka kaikki suurimmasta pienimpään olivat puetut körtteihin ja ruojukenkiin.

—Kuule, ei sinun pidä nauraa niin, että ne huomaavat.

—Se on kuitenkin kovin hullunkurista!

—Ei se minua naurata, se on niin kovin surullista!

—Ajattele, jos Hannakin—

—Mitä sinä puhut?

—Minä vain lasken leikkiä—

Maantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä vastaan Naimi.

—Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.

—Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.

—Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla kuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin pappilaan ruustinnan kanssa.

—Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.

—Ei, ei, kyllä minä…

Kaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät merkitsevästi.

—Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat välistä niin mahdottoman hullunkurisia!

Siinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan, välttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti sen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He puhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä varten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen jälkeensä.

Kun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli kuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne Helander juuri oli noussut.

Saarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken alttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä oli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään avatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan ne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin kädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan suuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui vapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen tunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten paikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan,—ja sattuen samalla häneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti,—ja tarkoittaen sanat erityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa oli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja hyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt sieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista kuulijaa.

Hän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka sanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:

—»Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää koroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä on tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun puhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää saarnaaman?—Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti.»

Sitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:

—Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun saarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?

Hän piti taas hetken lomaa ja vastasi sitten kysymykseensä:

—Ilosta ja riemusta pitää minun saarnaaman.—Niinkö? kysytte kummastellen. Niin juuri! vastaan minä.—Mutta ei siitä ilosta ja riemusta, joka on Jumalan mielen mukaan ja joka taivaassa autuaita odottaa heidän palkkanansa siitä, miten heitä täällä maan päällä on pilkattu ja kiusattu ja vainottu, eikä siitäkään, minkä syntinen ihminen tuntee saadessaan jo täällä maan päällä osoituksia Jumalan armosta—ei niistä tällä kertaa, vaan niistä iloista ja riemuista, jotka ovat pimeyden ruhtinaan mielen mukaiset ja joita suruton maailma itse itselleen joka päivä valmistaa täksi tämänaikaiseksi iloksensa, maalliseksi paratiisikseen. Niistä pitää minun tänä päivänä puhuman, ja siihen tehtävääni pyydän Sinulta, oo Herra Jumala, rakas taivaallinen Isä, voimaa ja vahvistusta Sinun omalla opettamalla rukouksellasi… Isä meidän, joka olet taivaassa…

Ei kuulunut hiiskaustakaan kirkosta, ei ainoatakaan päätä kääntynyt pois papin kasvoista, ja kun hän polvistui äänetönnä lukemaan isämeidän rukousta, kaatuivat penkkien täydet kuin pyyhkäistyinä yhteiseen, hiljaiseen rukoukseen.

Kun hän taas seisoi suorana saarnastuolissa, oli hän tarttunut kahdella kädellä kiinni sen laitaan niinkuin tukea hakien. Hän alkoi tyynesti ja kuin hilliten itseään, mutta kiihtyi ja vilkastui vähitellen ja ääni sai yhä enemmän paatosta, vaihtuen väliin pilkalliseksi. Antero huomasi heti, mihin hän tahtoi tulla ja että saarnan kärki oli tähdätty pappilaisia vastaan.

—Niin, puhukaamme siis ilosta ja riemusta, sillä eihän nykyaikana enää kuule muusta kuin niistä puhuttavan, ei muusta kuin juhlista, tansseista, huvituksista ja juomingeista. Vai missä kuulee nyt luettavan tai veisattavan tai Jumalan sanaa harjoitettavan; Ei muualla kuin täällä erämaan matalimmissa majoissa. Oppineet ja etevät ja maan mahtavat ja viisaat eivät meille siinä asiassa suinkaan mitään esimerkkiä anna. He päinvastoin antavat meille esimerkkiä juuri siitä, miten me oikein voisimme maallisella turhuudella mielemme täyttää. Pääkaupungista ja yliopistosta, valon ja valistuksen lähteestä, leviää tänne meihin epäusko, turmelus ja kevytmielisyys, leviää kaikkeen maahan ja kaikkeen kansaan. Ja että maailman villitsijä saisi ihmiset tähän menoonsa oikein mieltymään, että saisi sokaistuksi silmät ja omattunnot vaiennetuiksi, tekee hän, niinkuin hänen tapansa aina on ollut: pukeutuu kauniiksi ja viehättäväksi, sanoo tuon kaiken hyvän olevan, uskottelee sen muka tapahtuvan jalojen tarkoitusten saavuttamiseksi, aatteiden ja ihanteiden tähden, maan ja kansan »pelastukseksi». Kuulisittepa te, jotka täällä erämaassa pimeydessä elätte, mitä hyvää huolta teistä pidetään, kuinka teille lähetetään sanansaattajia kertomaan siitä, mitenkä teidän on »uudesti synnyttävä» —ei katumuksen ja kilvoittelun kautta, vaan muka kaikenkaltaisten ylevien aatteiden kautta, jotka juomingeissa syntyvät ja joita juhlissa ja tansseissa julistetaan. Minä olen kuullut sen, ja minä tiedän sen. Mutta mitä he opettavat sitten meille? Että ihmisjärki on ylinnä kaiken, ja että kun järki ei voi Jumalaa käsittää, niin ei Jumalaa siis olekaan. Entä raamattu? Mutta kun raamattu ei olekaan Jumalan kirjoittama, vaan ihmisten, kun ei se ole muuta kuin satua, tarinaa, vanhaa runoa, niinkuin Kalevalat ja sen semmoiset, joita he meille raamatun ja pyhien virsien sijaan tyrkyttävät! Eihän se ole muuta kuin yhteen koottua Israelin kansan maallista viisautta, ei muuta kuin sen siveellinen lakikirja, niinkuin muka Sananlaskut ja sen semmoiset. Ja että Kristus, jos häntä lienee ollutkaan ja jos hän ei ollut vain petturi, oli vain tavallinen ihminen eikä meidän jumalallinen Vapahtajamme ja Jumalanpoika. Vapahtahja—mitä me semmoisella, kun ei ole edes kuolematonta sielua, ei pelastuksen toivoa ja tarvetta, ei taivasta ja iankaikkista elämää! Te luulette, että minä liioittelen ja leikkiä lasken, mutta totta on joka sana, on omine silmineni oppineiden kirjoista lukemaani ja omine korvineni oppineiden ja filosofien suusta, professorien, jopa piispainkin suusta kuulemaani. »Eihän ole mihinkään koko kristinuskosta», sanoi minulle itselleni muuan piispa. »Mitä se on vaikuttanut?» sanoi hän. »Onko ihmiskunta parantunut, ovatko sodat ja kärsimykset loppuneet? Onko paha maailmasta kadonnut?»— Jumalankieltäjiä he ovat, sanon minä, puolipakanoita nuo ensimmäiset ja ylimmät Suomen kansan opettajista ja nuo korkeimmat Suomen kirkon kaitsijoista! Ja se, joka ei ole kieltäjä, hän on ainakin epäilijä tai välinpitämätön, jota eivät uskon asiat liikuta, joka ei koskaan ole tehnyt itselleen kysymystä: »Ah Herra, kuinka minä autuaaksi tulisin?» Vaikkeivät he julkisesti Jumalaa kielläkään, niin elävät he kuitenkin, niinkuin ei Jumalaa olisi, niinkuin ei olisi tuomaria, ei rankaisijaa, ei helvettiä—niinkuin eivät koskaan ajattelisi, että meidän kerran kuoleman pitää. Elävät, niinkuin joka päivä olisi viimeinen, mutta niinkuin ei viimeistä päivää kuitenkaan olisi.

—Voi, voi, kuului huokauksia sieltä täältä.

—Kun kirkon korkeimmat kaitsijat näin, niin mitä sitten voidaankaan toivoa, odottaa, vaatia sen pienemmiltä paimenilta! Kuinka voidaan toivoa, että he voisivat paremmin karjaansa kaitsea! Uskottomuus, välinpitämättömyys, velttous, jopa turmelus ja ilmeiset ulkonaiset helmasynnitkin: ahneus, ylellisyys, korttipeli, tanssi ovat merkkejä, mistä monet meidän pappimme tätä nykyä tutaan. Kaikkein parhaatkin ovat vain palkkapaimenia, jotka eivät ajattele, kuinka laumansa susien suusta pelastaisivat, vaan kuinka itse tästä karjasta parhaiten hyötyisivät. Eivät toki kieltäjiä ole, mutta sanan valoa, tietoa autuuden tiestä heillä ei ole. Ja senpätähden: kun siellä kanuunat kumahtelee ja torvet toitahtelee ilmaisten maailman lasten ilveitä, niin täällä pyssyt paukkaa, padat rämisee ja viulut vinkuu, ja niinkuin siellä mennään tanssivaatteissa, silkissä ja sametissa ja töyhdöissä ja höyhenissä kemuista kirkkoon ja kirkosta kemuihin ja yöllisiin juominkeihin, niin tehdään täälläkin.—Montako lienee teistäkään, jotka siinä istutte, ehtinyt silmänsä viime yönä ummistaa? Missä toimissa, missä aatteissa ja missä mielessä olette viettäneet yön yhtä kristikunnan suurinta juhlaa vastaan? Tansseissa taas, juomingeissa, soiton ja rähinän humussa, jopa tappelussa ja kenties verenvuodatuksessakin. Voi sitä huutoa ja melua, joka yökauden raikui rantoja pitkin, voi sitä helvetin loimoa, joka taivaalla punoitti! Ja itsensä kirkon naapurissa, itsensä Herran huoneen ympärillä ja läheisyydessä! Nämä lasit sen loimoa kuvastivat, nämä ikkunat tärähtivät ohikulkevain patain räminää ja vavahtelivat laukauksien pauketta. Vaan ettekö kuulleet kuolemattomien sielujenne hätähuutoja? Ettekö nähneet teitänne siinä tulessa, jonka itse olitte sytyttäneet? Ette kuulleet, sillä maailman humina ja omat ilohuutonne ja juopunut rähinänne lukitsivat korvanne! Mutta me näimme ja kuulimme sen, ja me kysyimme kukin itseltämme: joko on Herrankin huone piruilta piiritetty ja sitä vastaanko ja sitä valloittamaanko he ovat joukkonsa johtaneet? Joko ovat sen haltuunsa ottaneet ja tanssilavaksensa sen lattian laittaneet ne, jotka tätä ennen vain kirkonmäellä tanssivat ja temmeltivät? On todella ihme ja kumma ja todistus Herran pitkämielisyydestä, ettei Hän äärettömässä laupeudessaan ole vielä tahtonut teitä rankaisevalla kädellään koskettaa eikä teitä vielä vihassaan siihen paikkaanne naulita, niinkuin Lootin vaimon. Ja se on totista totta tämä, eikä ole siinä sanaakaan liikaa, sillä me olemme sen omin korvin kuulleet ja omin silmin nähneet. Mutta kun me sen kuulimme ja näimme, laulut, laukaukset, hoilotukset ja ilotulien loimon, niin murhe mursi mielemme ja itku tyrehytti äänemme, ja Herran virsi katkesi kurkkuumme.

Kuului ensin yhä eneneviä nyyhkytyksiä naisten puolelta ja sitten huokauksia ja voikahduksia.

—Tämäpä onkin eri puhetta tämä kuin taanoinen, kuuli Antero toisen niistä miehistä sanovan, jotka äsken olivat arvostelleet rovastin saarnaa, ja sitä seurasi pidätetty huokaus.

Naimi tuli juuri kirkkoon, näkyi ovessa, pysähtyi, aikoi edetä, mutta lyykähti lähimmän penkin päähän. Sakastin ovessa oli seisonut Lauri, ikäänkuin uhmatakseen, kädet ristissä rinnan päällä, pihtipieltä vasten nojaten; hänkin siitä katosi, ja Helander jatkoi yhä kiihtyen:

—Semmoista on elämä täällä! Tämmöistä on tämä kansa tässä Suomenmaassa kaikkialla, minne tuleekin, enkä minä nyt ole näyttänyt sille kuin muutaman puolen siitä itsestään, en vielä sen ahneutta, en sen haureutta, petollisuutta ja valheellisuutta. Se päivällä synneissään vaeltaa, ja yöllä se niissä nukkuu. Sitä tahdotaan nyt uuteen elämään herättää ja sen korvaan huudetaan: Nouse sinä, joka makaat! Uusi aamu koittaa sinulle! Tunne itsesi! Vaadi oikeuksiasi ja etujasi holhoojiltasi, kutsu heitä tilille ja riitele pois perintöosuutesi lukkojen takaa! Kun sen saat, olet pelastettu, kun sitä perintöäsi hyvin hoidat, et tule koskaan maan päältä katoamaan. Mutta minä sanon: —Tätä Suomen kansan herättämistä ja sivistämistä on aloitettu väärästä päästä! Sen kuorta vain tahdotaan kiilloittaa, mutta sisus jätetään rumaksi ja roskaiseksi. Meissä täytyy ennen kaikkea tapahtua sisällinen uudistus, kansan täytyy herätä, mutta ennen muuta herätä syntinsä tuntoon. Herätä hengellisesti ja siveellisesti. Sen täytyy pukeutua katumuksen säkkiin ja sirottaa päänsä päälle oman viheliäisyytensä ja vaivaisuutensa tuhkaa. Vasta sitten, kun me löydämme Jumalan vanhurskauden ja teemme hänen tahtonsa, kaikki muukin meille annetaan. Ilman sitä ovat tekomme turhat ja siemenemme kalliolle kylvetty.

Väärästä päästä? Sisällinen uudistus? Mitä puhetta se on tuo? Mikseivät ne kaikki voisi käydä käsi kädessä?

Olisiko totta, että tuo toinen on tärkeämpää? Mutta miksi niiden pitää olla ristiriidassa? Snellmanin aatteiden ja Lönnrotin työn ja sen kaiken, mitä se nyt tuossa saarnaa? Ja Anterosta oli niinkuin hän taas olisi saanut uuden aatteen, uuden näkökannan, niinkuin hänellä olisi ollut koko totuus ja kaikilla noilla, jotka toisiaan tuomitsivat ja itseään ylistivät, vain osa siitä.

Mutta saarna läheni loppuaan. Helander oli kääntynyt uskolaistensa puoleen,—»niiden puoleen, joita Herra oli saanut luoksensa vetää ja joiden sydämiin hän oli sanansa siemenen kylvänyt, joiden silmät hän oli avannut näkemään ja korvat kuulemaan». Ja mitä varten hän oli mahtanut sen tehdä? Sitä varten varmaankin, että he huutaisivat, mitä näkevät, ja kuuluttaisivat, mitä kuulevat. Heidän on totuus tunnustettava ei ainoastaan niin, että oman viheliäisyytensä paljastavat eivätkä koeta himojensa ja halujensa päälle vetää niitä sovittavaa kiiltoa ja puolustaa niitä milloin milläkin hyvällä tarkoituksella, minkä piru heidän korvaansa kuiskaa, ei vaatettaa pahuutensa ryysyjä pyhyyden ja hyvyyden ulkokullaisella verkavaipalla, vaan myöskin niin, että maailma sen kuulee ja tajuaa. »Sitä elkää peljätkö, jos maailma teitä siitä vieroo ja vainoo, sillä se tapahtuu totuuden tähden, jota se ei siedä kuulla. Sillä kuka, minä kysyn, kuka totuutta julistaisi, ellei se, joka on sen omistanut? Kuka puhuisi, ellei se, joka tietää? Elkääkä jättäkö tätä työtä papeillenne ja joillekuille johtajillenne, vaan tehkää itse kukin kohdastanne työtä Herran viinamäessä. Pysykäämme maailmassa, ei niin, että itsemme siihen sekoitamme, vaan niin, että itsemme siitä erotamme. Ei maailmassa maailman kanssa, vaan maailmassa maailmaa vastaan, ei kaulakkain, ei käsikkäin, vaan sotien ja taistellen, aina sen väijyntää varoen ja aina valveilla ollen. Missäpä kauppiailla ja rahanvaihtajilla täytetyn Herran temppelin tavannemmekin, olkoon että omassa sydämessämme tai ulkonaisesti, niin tehkäämme puhdasta, niinkuin Herramme teki, ruoskaan tarttukaamme, pöydät kaatakaamme! Ja jos tapahtuisi taas, että maailma meitä kiusaa ja meille kaiken kauneutensa ja koreutensa palkinnoksi lupaa, niin sanokaamme, niinkuin sanoi Vapahtaja: Mene pois minusta, saatana!—Amen!»

Antero tuli sakastiin juuri samassa, kun Helander astui sisään toisesta kirkon ovesta ja Snellman ja Lönnrot ja muut herrat toisesta. Helander ei katsonut ketään silmiin.

Snellman meni hänen luokseen ja virkkoi:

—Herra pastori, on aina mieluista kuulla miehen avonaisesti ja pelottomasti lausuvan julki vakaumuksensa, olipa sitten tai ei yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta—lisäsi hän sitten, kun Helander nähtävästi hiukan hämmästyen katsoi häntä silmiin—mutta usein tapahtuu, että sen, minkä entusiasmi rakentaa, sen repii fanatismi maahan.

Helander ei osannut vastata siihen muuten kuin kömpelöllä kumarruksella Snellmanin kumarrukseen.

Rovasti oli sakastin suuren kaapin edessä pukemassa ylleen messukaapua. Hän oli kalpea. Kun Helander tuli siihen ripustamaan kappaansa naulaan ja ottamaan hänkin messupukua, virkkoi rovasti häntä silmiin katsomatta:

—Tuolla on mies noutamassa pappia sairaan luo. Toivon että voit lähteä heti.

—Nyt hetikö?

—Onko sinulla ehkä jotain, joka estää?

—Ei minulla, mutta minä ajattelin, että kun on niin paljon kastettavia ja…

—Minä kyllä pidän lopusta huolen … ehkä minäkin sentään vielä johonkin kykenen ja kelpaan.

—Sedän ei pidä pahastua—mutta minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin—totuuden.

—Anteeksipyyntökö?

—Ei suinkaan.

—Vai niin, hyvä on. Hän odottaa tuolla.

Ja rovasti käänsi hänelle selkänsä mennen suurella liikkeellä kirkkoon alttaritoimitusta pitämään.

Helander meni sakastin ovella odottavan miehen luo.

—Onko niin kova kiire, että kesken jumalanpalveluksen?

—Eihän sillä toki niin, täytyyhän veneen muutakin väkeä odottaa.

Helander meni ulos. Antero seurasi häntä sakastin rappusille. Siinä seisoivat Paavo ja Rajalainen.

—Taisitpa saarnata virkaeron itsellesi, sanoi Paavo.

—Täytyihän sanoa, mikä oli sydämellä.

—Jopa joo, se pitää sanoa, mutta saanetko kuitenkaan näitä Kontolan suruttomia väkisin taivaaseen ajetuksi.

Helander näytti hämmästyvän ja ikäänkuin pettyvän.

Antero näki Naimin ja Kaarinan tulevan kirkon portista ja rientävän kiireesti pappilaan. Heidän astunnastaan ja liikkeistään hän päätti, että heidän mielensä oli kuohuksissa. Naimi näytti itkevän ja Kaarina häntä lohduttavan.

Joku löi häntä olkapäälle—Lauri. Siinä olivat myöskin Robert ja Risto,

—No, nyt saimme kuulla kunniamme, sanoi Lauri.

—Fanaatikko! sanoi Risto, ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen.

—Ensi pyhänä saarnaan minä, ja silloin he saavat kuulla kunniansa! huudahti Lauri.

—Mutta oli siinä nyt kuitenkin jotain, uskalsi Antero.

—Jotain? tarttui Robert hänelle oudolla kiihkolla.—Ei niin mitään! Se oli pelkkää nonsenssia alusta loppuun. »Aloitettu väärästä päästä!» Käydä Snellmanin aatteiden kimppuun, vieläpä kirkossa moukkain edessä, joilla tietysti ei voi olla mitään käsitystä siitä, mistä on kysymys, yhtä vähän kuin nähtävästi hänellä itselläänkään—typerätä! Pysyisi suutari lestissään—isän sijassa minä—! Mutta ei maksa vaivaa itseään sen tähden suututtaa.

Silloin huomasi Antero sisarensa tulemassa ulos kirkosta ja riensi häntä vastaan.

—Milloin sinä tulit? Minä näin sinut kirkossa.

—Tulin eilen iltamyöhällä ja olin yötä Honkaniemessä.

—Mikset tullut kohta pappilaan?

—Te olitte kaikki kokolla.

—Olisit tullut sinne.

—Enhän minä.

—Olit siis siellä jo tänä aamuna … enkä minä mitään tiennyt, vaikka kuljin ihan ohitse.

—Vai niin, no tule sitten nyt.

—Nytkö? Mutta etkö sinä tule pappilaan?

—Minä olen niin ujo sinne tulemaan, kun siellä on niin paljon niitä vieraitakin.

He lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin silmin.

—Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?

—Niin, ja sinä Antero—on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien perästä tavata—niin, onnea maisteriksi!

—Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen … oletko ollut sairas?

—En minä mitään—niin erittäin.

He olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja kaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla äänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta. Sisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut onnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan rinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään kävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen ehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle eikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta toiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä…

—Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.

—No, johan nyt … minäkö! Kuinkas nyt minä!—Hän sanoi sen niinkuin semmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.

He puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta siinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta Honkaniemeen saakka.

—Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä.— Sinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he matkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi kerran.

—Sinä tahdot tietysti olla heidän kanssaan … minähän voin sitten illemmalla tulla sinua tapaamaan.

Putosi kuin paino Anteron sydämeltä. Nyt olisi hän voinut sydämellisemmin ja luonnollisemmin kysellä sisarensa asioita, mutta oltiin jo Honkaniemen portilla.

—Niin no, sinä tulet siis iltapäivällä pappilaan … tule nyt pian…

—Niin, kyllä minä…

Antero kiiruhti pappilaan, jossa tytöt ja ruustinna istuivat verannalla odottamassa rovastia kirkosta. Ruustinnan silmät olivat itkettyneet. Hänelle oli juuri tehty selkoa Helanderin saarnasta.

—Se on kauheata … kuinka voi puhua noin…! Tämä on enemmän kuin koskaan ennen, ja me kun kuitenkin olemme heitä kaikella tavalla auttaneet…

—Mutta ei kai mamma vaadi, että hänen sentähden pitäisi olla lausumatta vakaumustaan? sanoi Hanna.

—En suinkaan … enhän minä sitä … mutta että hän sillä tavalla … sitä sinä et nyt mitenkään voi puolustaa, Hanna.—Ja että menee kesken pois ja jättää papan yksin!

Antero ei saanut avatuksi suutaan sanoakseen, mitä hän siitä asiasta tiesi, sillä samassa tulivat Lönnrot ja Robert vinniltä ja professori omasta huoneestaan.