TAKATALVI (continued 2)

—Kaikki!—Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja panemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin jänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy kaikki—sinun ja minun ja joidenkuiden muiden—me yllytimme, me teimme tyhmyyksiä—ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan ollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa… Vai ei? Menkööt helvettiin!

—Mitä sinä oikein—?

—No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat kokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että ellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on muka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja määrätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!

Anteron lukiessa sanoi Lauri:

—Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa! Siinä on terästä siinä hennossa varressa.

—Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero laskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän syyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin ainakin osaksi.

—Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten tunsin ja ymmärsin—enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen tyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet hut!

—Kuinka sinä sillä tavalla voit?

—Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja pyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: »Mikä luulet olevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin»— »Sinunko?»—»Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti käytöksestäsi kuvernöörille!»—»Ja minä annan sinulle heti raportin ainetta—tuoss' on!»—ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin: vet hut!—Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä aika lailla, en muistakaan kaikkea.—Mikset sano mitään?

—Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.

—Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?

—Tulitko hiihtäen koko matkan?

—Hiihtäen tulin.

—Kävitkö Ottolassa tullessasi?

—En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?

—Ilman vain.

Lauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä rävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen kuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista laimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.

—Mikä kirja se on, jota luet?

—Raamattu se vain on.

—Vai niin, mitä sinä sitä luet?

—Luenhan vain kerran sitäkin.

Hetken kuluttua Sanoi Lauri:

—Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan yhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?

—En tiedä, ennenkuin mietin.

—No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä—raukaisee niin.

Lauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti ulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui Lauri vielä.

Antero kirjoitti päiväkirjaansa: »Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata Naimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää se kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani, vaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen, että Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties on tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.»

Kun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.

—Voi sentään, sanoi hän.—Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa, jos se oli kokonaan meidän syymme.

Antero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli huonetta oli melkein pimeä.

—Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin vedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.

—Kadutko siis?

—Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut selvillä siitä, että teko oli väärä—ainakin mitä minuun tulee.

—Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita vaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta puolustaa ja vääryyttä vastustaa?

Lauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.

—Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.

—Väärällä tavalla,—sitä sinä aina…

Lauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.

—Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko muitakin jumalisia kirjoja…

—Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.

—Ei sinusta vain tulle pappi?

—Entäpä tulisikin.

—Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.

—Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.

—Eipä ei,—suo anteeksi!—Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän on ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut minua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni kotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja vei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän se nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee. Oikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä alan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla samalla pietisti—kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen saarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.

Ennenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa lähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa hiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin meni kysymään hänen asiaansa.

—Olisi kuollut kirjoitettava.

—Lapsiko vai aikainen?

—Lapsi.

—Milloin se kuoli?

—Eilen aamulla heti synnyttyään.

—Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?

—Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.

—Kenen oli lapsi?

—Olipahan muutaman yksinäisen tytön—sen Kontolan pappilan entisen piika-Hetan.

—Onko isästä tietoa?

—Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.

Lauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän muutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.

Kun hän hetken kuluttua meni ylös kamariinsa, tapasi hän Laurin itkemässä kasvot seinään päin, koko ruumis vavahdellen.

—Minä en tiennyt, kuinka oli asiat. Nyt tiedän.

—Tiedätkö nyt myöskin, mitä sinun on tekeminen?

—Tiedän.

11.

Oli kirkas talvinen päivä, kun Antero Kokkomäeltä sujutteli suksillaan sakastin peräitse Kontolan pappilaan. Hän oikaisi haan läpi, siinä olevasta aukinaisesta veräjästä viepää latua, ja tuli aittojen solaitse ja huuruisten korkeiden koivujen alaitse pihaan. Pihamaa oli lunta täynnä. Sinne oli lapioitu teitä, ihmeen somia, kauniita polkuja aittoihin, liitereihin, tuvan puolelle ja vanhaan pirttiin. Lumi kaareili kauniisti katoilla ja räystäillä. Koskesta nousi veden sauhu juuri niin korkealle, että aurinko kuontui paistamaan sen yli. Mikä rauhan maja, mikä puhtaus, kylmyys—sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, talo oli kuin lumottu linna.

Kun hänen suksensa olivat luistaneet vanhan tuvan eteen, asetti hän ne sen matalaa räystästä vastaan ja meni porstuaan. Siinä tuli häntä vastaan Hanna. Hänen silmänsä välähtivät. Minun tulostaniko se noin ilostui? Olisiko Karoliina hänelle kirjoittanut?

—Käykää toki sisään! Kaikki muut ovat laamannissa Naimin sulhasen nimipäivillä.

—Onko hän täällä?

—Ei, ne muuten vaan.

—Ehkä saan muuttaa täällä tuvassa kuivaa ylleni.

—Olkaa hyvä, mutta tulkaa sitten ylös.

Muutettuaan vaatteet meni Antero päärakennukseen.

—Mutta minne Lauri jäi?

—Niin, tässä on teille häneltä kirje.

Hanna luki sen ja punastui ja pyyhki kyyneleen silmistään.

—Onko Hedda hyvinkin sairas? Kai hän on, koska Lauri kutsuu minua heti tulemaan … voi, voi…

Hanna alkoi heti laittaa lähtöään ja lähetti tuvan puolelle sanan, että hevonen valjastettaisiin.

Antero jäi yksin huoneisiin harhailemaan. Hän tuli kansliaan ja katseli siellä ikivanhoja kirkonkirjoja arkiston hyllyllä.—Ne olivat nuo ainoat jäännökset ihmisistä, jotka olivat täällä eläneet ja kuolleet. Täällä ne syntyvät, sillä ennenkuin ne tänne joutuvat, ei niitä ole olemassa. Vasta täällä ne kuolevat, sillä ellei niitä täällä kuolleiksi merkitä, ovat ne vielä elävien kirjoissa. Täällä heidän syntinsä ja rikoksensa pysyvät muistossa vielä sittenkin, kun ne jo ovat sovitetut ja anteeksi annetut. Tuossa oven edessä, jossa on syvä lovi lattiassa, ovat sukupolvet seisoneet, siihen tulleet ja siitä kääntyneet. Tänne tulevat ne tärkeimmissä asioissaan, hengellisissä ja maallisissa. Mitä lohdutusta ja neuvoa saavat? Olisi sentään ihanaa voida olla oikea pappi…

Helander seisoi pihalla puhellen jotain Hannan kanssa, joka laitteli rekeä. Hän tuli sisään ja tervehti Anteroa ystävällinen ilme kasvoillaan. He puhuivat sen semmoista ilmoista ja muista, sill'aikaa kun Helander selaili kirkonkirjoja ja merkitsi niihin jotain taskukirjastaan. Tuon tuostakin katsahti hän Anteroon kirjan yli niinkuin tarkastellen jotain. Mutta kun hän meni, pyysi hän käymään Honkaniemessä, syntymäsijoja katsomassa. Hän oli nähtävästi hänkin niinkuin Hannakin jotain kuullut. Antero kiitti ja sanoi tulevansa.

Ruustinna, rovasti, Kaarina ja Naimi ovat ilmaantuneet pihalle reen ympärille, jonka eteen renki juuri valjastaa hevosta. Hanna tulee samassa siihen, ja siinä näytään kysyttävän ja epäröitävän. Hanna tekee päättävän liikkeen ja nousee rekeen. Rovasti kohauttaa olkapäitään ja kääntyy pois.

Silloin ajaa Lauri pihaan. Hän ei siis ole malttanut odottaa. Vai onko Hedda ehkä kuollut? Siinä puuhataan vähän aikaa vielä ja sitten muutetaan Hannan tavarat Laurin rekeen, Lauri ja Hanna puhuvat vielä jotain ja sitten lähtee Hanna ajamaan. Muut tulevat sisään ja Antero kuulee Naimin tampuurissa vaatteitaan riisuessa sanovan:

—En minä ikinä olisi uskonut Heddasta semmoista.

—Kyllä minä olen sen tietänyt ja aina itsekseni sanonut, kuuluu ruustinna sanovan.—Se nyt oli kuitenkin hyvä, että Lauri tuli sieltä pois. Poika-parka! Mikä pettymys hänelle!

Heidän äänessään ei tuntunut olevan mitään sääliä onnetonta tyttöä kohtaan. Tuolta kannaltako he ottavatkin asian? Eivätkö ehkä tiedä kaikkea? Mutta onko nyt kuitenkaan aika sääliä Lauria ja tuomita ihmistä, joka ehkä on kuolemaisillaan?

—Ka, täällähän on vieraita!

He tulivat kaikki ojennetuin käsin Anteroa vastaan, mutta vaikuttivat hänestä oudoilta ja vierailta eivätkä ikäänkuin kestäneet sitä kirkasta valoa, joka heijasti sisään taivaalta ja hangilta. He olivat yht'äkkiä hänelle kuin jotain toista rotua, ihmisiä, joiden kanssa hänellä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Täällä ne elävät mukavuudessa ja ylellisyydessä eivätkä pohjaltaan ajattele muuta kuin itseään ja omiaan—eivät muut kuin Hanna, joka ei enää kuulukaan heihin.

Eniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja säälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut sanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?

Heti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.

—No, ja kuinka on oikein asiat?

—Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.

—Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?

—Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää, huusi vaan: »Mene pois, mene pois!»—ensin niin kovasti kuin jaksoi, sitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: »Mene, mene—mene, mene»—

—Hän on nyt sairas ja kuumeessa.

—On siinä vielä muutakin…

—Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.

—En tiedä, mitä he tietävät—en luule, että tietävät. Mutta kun saavat tietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka, eikähän sitä sovi kummastella.

—Kuule, Lauri … sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että he sen tekevät.

—Anna minun olla rauhassa!

—Suo anteeksi.

—Elähän mene … elähän nyt suutu … elä edes sinä jätä minua. Taivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee! Se on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen, mutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli kieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja sill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja—palvelin isänmaata! Kaunis isänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille, Antero! Jos olet ystäväni, niin tee se!

—Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.

—Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne eivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti nähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä sanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he sanovat.

—Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja ajattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.

—Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin…

—Ettet rakasta Heddaa?

—Ja että rakastan Anettea.

He eivät puhuneet tästä asiasta eivätkä paljon muustakaan moneen päivään. Antero aikoi lähteä, mutta melkein rukoilevalla äänellä pyysi Lauri häntä jäämään.

—Eihän minulla ole täällä mitään tekemistä.

—Jää nyt kuitenkin.

Lauri kulki kuin horroksissa, itsestään erillään. Käveli kirkolle päin ja sillalle päin, ja hänen nähtiin pysähtelevän ja seisahtelevan. Silmät seisoivat hänellä päässä kuin pelästyneellä, tukka oli pörröllään. Antero koetti lähetä häntä, mutta ei päässyt luo.

Muutamain päiväin perästä tuli Hannalta tieto, ettei Heddan henki enää ollut vaarassa, vaikka hän vielä olikin hyvin heikko.

Silloin se purkautui.

—Millainen minä olen, millainen pahantekijä minä olen! Minä toivoin hänen kuolevan.

Sitten huudahti hän:

—Mistä saan minä apua itseäni vastaan? Mistä saan minä?

—Siitä, mistä minäkin olen saanut—jumalansanasta.

—Jumalansanasta? Mitenkä minä sen siitä saisin?

—Sillä tavalla kuin minäkin ja monet tuhannet ennen minua.

—Mutta millä tavalla sinä olet saanut?

—Tahdotko kuulla?

Ja sinä yönä kertoi Antero Laurille vanhan tuvan hämärässä viimeaikaiset taistelunsa ja ihmeelliset sisälliset tapaukset Korpivaarassa—ja kuinka hänelle oli siellä hänen isävainajansa raamatun avulla kaikki selvinnyt—ja kuinka hänestä oli tullut kokonaan uusi ihminen. Ja hän otti raamatun esille ja luki sieltä ne paikat, joista oli saanut lohdutusta ja jotka olivat hänelle uuden maailman avanneet.

—Tämä kaikki on kirjoitettu niinkuin minulle, ja se on myöskin kirjoitettu sinulle ja kaikille, jotka eivät omasta voimastansa mitään mahda, niinkuin ei kukaan mahda.

Lauri ei ollut mitään puhunut. Viimein hän virkkoi:

—Sinä puhut auttajasta, mutta mistä minä tiedän, että hän tahtoo minua auttaa?

—Hän auttaa jokaista, joka tahtoo tulla autetuksi.

Hetken päästä lisäsi Antero:

—Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän kuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi ja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa itseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken avain.

—Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi. Mitenkä minä voin, kun en voi?

—Jumala on sinua auttava.

—Jumala on auttava, matki Lauri taas.

Siihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat levolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut unta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan pöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten hän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut, alkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi, istui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein jalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.

12.

Päivät päästänsä—ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen— istuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään pöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta tulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:

—Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään. Uudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä ei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi sitä vielä ymmärtää.

—Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni mitään ymmärrä.

—Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä valvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen muutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?

—Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli sinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina semmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.

Lauri miettii.

—Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin, niinkuin olisi joku ääni kuiskannut: »Nyt sinä puhut vastoin vakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.» Se ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan alhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin edelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: »Olet sinäkin saarnamies, petät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.» Silloin minä sekaannuin. Minä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden takana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä tiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa painanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen hätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka … ja varsinkin silloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja lukevan… Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi, olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.

—Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.

Laurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna:

—Jumala, vapahtaja, lunastaja—pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä! Kuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!

—Niin se tekeekin.

Lauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen:—Mutta olenko minä, oletko sinä—me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan, sitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?

—Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme oppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa ja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen käskyjen toteuttamisessa—ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne ukot.

—Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy saada puhutella Paavoa ja Helanderia.—Kuule, kuinka on mahdollista, että minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut semmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki muutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan, papalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano, luuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme saaneet?

—Minä luulen, että sen, minkä Jumala nyt on antanut meille, sen hän on kerran antava kaikille, koko maailmalle. Mutta meidän täytyy vielä kauan työskennellä itsemme kanssa, ennenkuin kelpaamme työskentelemään muiden kanssa.

—Niin, niin…

Mutta seuraavana päivänä oli Lauri alakuloinen, epätoivoinen:

—Ei se käy, ei se käy. Ei siinä anteeksiannot ja lunastukset auta, kun ei itse voi mitään, ei rahtuakaan. Minä olen sama, sama kuin ennen. En tule koskaan saamaan anteeksi. Kun minä tahdon ajatella Heddaa, niin minä ajattelen Anettea. Jos pääsen hänestä päivällä, niin tulee hän eteeni yöllä. Ja se on minulle mieluista, suloista. En ole päässyt vielä alkuunkaan kieltäymyksen tiellä.

—Ja minä sanon, että se on ainoa alku juuri se.

—Voitko sinä rukoilla?

—Voin.

—Minä en voi.

Hetken päästä huokasi Lauri:

—Hohhoi, minä luulin jo olevani niin likellä, näkeväni sen tuossa edessäni—voivani jo saattaa kaikki muutkin samasta autuudesta osallisiksi.

—Luehan koetteeksi tuo paikka, sanoi Antero ja siirsi hänen eteensä avatun raamatun, Tiituksen kolmannen luvun, ja osoitti sormellaan sen kolmatta värssyä.

»Mutta sitten, kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan ilmestyi, niin vapahti hän meidät, ei vanhurskauden töiden tähden, joita me tehneet olimme, vaan hänen laupeutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja pyhän hengen uudistuksen kautta, jonka hän meidän päällemme Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme, kautta runsaasti vuodattanut on, että me hänen armonsa kautta vanhurskaiksi tulisimme ja iankaikkisen elämän perillisiksi toivon jälkeen.»

—Täällä on hyvä paikka parantamisesta, sanoi Antero hetken kuluttua.

—Mikä kirja se on?

—Arndtin »Totinen kristillisyys.» Luenko?

—Lue. Tuntuu niin paljon varmemmalta ja selvemmältä, kun sen kuulee.

Antero luki:

»Ei ole ainoastaan se parannusta, että heitämme hyvästimme törkeille ulkonaisille synneille ja niistä luovumme, vaan että tutkiskelemme itseämme ja parannamme sydämemme sisimmän ja käännymme itserakkaudestamme Jumalan rakkauteen, maailmasta ja kaikista maallisista haluista hengelliseen ja taivaalliseen elämään, ja pyrimme uskon kautta osallisiksi Kristuksen ansiosta. Siitä seuraa, että ihmisen tulee kieltää itsensä, se on: murtaa oma tahtonsa ja aivan kokonaan antautua Jumalan haltuun, ei rakastaa itseään, vaan pitää itseään arvottomimpana ja kurjimpana ihmisenä, ylenkatsoa maailma ja kaikki sen kunnia ja ihanuus, ei pitää minäkään omaa viisauttaan ja kykyään, vaan turvautua ainoastaan Jumalaan ja vihata omaa elämäänsä, se on: kuolettaa lihalliset himonsa ja halunsa, ylpeytensä, ahneutensa, vihansa ja kateutensa, ei miellytellä omaa itseään, vaan pitää omia tekojaan mitättöminä, ei ylistää itseään mistään, ei lukea itselleen ansioksi mitään, vaan vihata itseänsä, kuolla maailmasta, se on: silmien halusta, lihan himosta ja ylpeästä elämästä ja olla maailmalle ristiinnaulittu. Se on se oikea parannus ja lihan kuolettaminen, jota paitsi ei kukaan voi olla Kristuksen opetuslapsi: se on se oikea kääntyminen maailmasta ja meistä itsestämme Jumalan tykö, jota paitsi ei kukaan voi saada syntien anteeksiantamusta ja autuaaksi tulla.— Siinä se on.—Tässä on viittaus raamatunlauseeseen, ensimmäisen Galatalais-epistolan toinen luku kahdeskymmenes…»

Lauri etsi sen ja luki:

—»Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta minä elän, en silleen minä, vaan Kristus elää minussa…»

He istuivat ja miettivät, syventyivät taas kumpikin omaan kirjaansa.

Kuului askeleita porstuasta, ja ovi avautui. Pää pistäytyi sisään, ja veitikkamainen ääni kysyi:

—Saako tulla sisään, te viisaat ja vanhat?

—Tulkaa vaan.

Naimi ja Kaarina tulivat sisään, saalit hartioilla ja ompelukset mukana.

—Mitä te täällä oikein toimitatte—yötä päivää?

—Tällä kertaa me luemme, sanoi Lauri.

—Mitä te luette? Kalevalaako?

—Ei Kalevalaa.

—Snellmanin kirjoituksiako?

—Emme.

—Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?

—Raamattua.

—Ohoo…

Nyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he olivat totisia ja juhlallisia.

—Häiritsemmekö ehkä?

—Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.

Lauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat ensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen: tahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain, mutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja jäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta, kasvoilla teennäinen hymy.

Kun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:

—Ai, minulta unohtui sormustin—ja meni.

—Eikö sinultakin, Kaarina, jotain unohtunut?

—Ei.

—Luenko vielä?

—Niin, lue vaan.—Kaarina koetti tehdä äänensä ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi. Mutta kun luku oli loppunut, nousi hänkin ja meni, mitään virkkamatta.

Naimi ja ruustinna olivat puhumassa siitä, mitä oli tapahtunut tuvassa.

—Mikä se oli se kirja, jota ne lukivat?

—Minä luulen, että se oli »Arndtin Kristillisyys.»

—Herra Jumala, mutta sehän on niiden heränneiden kirjoja! huudahti ruustinna.—No, se nyt vielä puuttuisi, että niistäkin tulisi… Onko se nyt heihinkin tarttunut … ja vielä tartuttavat teihinkin … se nyt vielä puuttuisi…

Seuraavana sunnuntaina istuivat ruustinna ja tytöt lukien salissa, kun Lauri ja Antero tulivat kirkosta.

—Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna hiukan pisteliäästi.

—Se oli hyvä saarna niinkuin kaikki Helanderin saarnat, olisitte saaneet tekin olla sitä kuulemassa.

—Hän kai taaskin parjasi meitä ja ylisti heränneitään taivaaseen.

—Hän puhui armonjärjestyksestä ja käsitteli kysymystä siitä, kuinka ihminen voi autuaaksi tulla.

Kaarina kohotti vähän päätään kirjastaan. Ruustinna ja Naimi tuijottivat itsepintaisesti kirjoihinsa, mutta eivät näyttäneet lukevan.

—Minusta näyttää siltä kuin olisi heränneitten luku yhä lisääntymässä, tuskin muita enää näkeekään kirkossa, sanoi Antero.

—Niin, valitettavasti, sanoi ruustinna.

Illan hämärässä, kun Antero ja Lauri tulivat tuvastaan, tapasivat he pihalla Naimin ja Kaarinan.

—Minne olette menossa? kysyi Lauri.

—Laamanniin … tulkaa tekin mukaan, sinne tulee muitakin vieraita … pidetään hauskaa!

—Mitä niin?

—Hauskaa, lauletaan ja soitetaan ja tanssitaan!

—Me menemme Honkaniemeen.

—Paljon hauskuutta!

Naimi pyörähti kantapäillään, mutta sitten hän käännähti kiivaasti ja huusi mennessään:

—Hyi, kuinka te olette ikäviä, niin, kerrassaan sietämättömiä!

13.

Helander otti heidät ystävällisesti ja tyynesti vastaan, ei näyttänyt ihastuvan, mutta ei hämmästyvänkään. Ei ollut kasvoilla kysymystä, jota tulijat olivat odottaneet: »Kuinka tämä on selitettävä?»

—Vieraat käyvät istumaan.

Honkaniemen pappilassa ei ollut herrasväen puolta eikä pirtin puolta, ainoastaan kaksi tupaa, porstua välissä. Porstuan pohjassa oli kaksi kamaria. Toisessa tuvassa asuivat palvelijat, toisessa isäntäväki. Se tupa, johon vieraat vietiin, oli sisustettu kuin tavallinen talonpojan tupa. Ei mitään sohvia eikä topatuita tuoleja. Takassa paloi pystyvalkea, ja sen ääressä istui talon emäntä kirjaa lukien. Tervehdittyään vetäytyi hän kamariin, jonne pirtistä vei ovi. He asettuivat takan eteen jakkaroille.

Ei päästy puheen alkuun, ennenkuin Lauri pitemmittä valmistuksitta virkkoi:

—Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne, sillä se oli mainio saarna.

Helander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten avonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa valtaa:

—Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta että se minua suuresti ilahduttaa.

—Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että olen teitä yleensä väärin tuominnut—ja varsinkin mitä sanoin viime kesänä saarnastuolista.

—No, sehän on ihmeellistä.

Helander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä hämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat olleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.

—Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein vihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte oikeassa ja me väärässä.

—Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.

—Laurissa on mahtanut—minä sanon nyt Lauriksi—

—Niin, sanokaa vaan … sano vaan.

—Laurissa on mahtanut tapahtua suuri muutos sitten kun viimeksi tapasimme toisemme.

—Ainakin minä toivoisin niin—

—Niin, mitä siihen minun juhannussaarnaani tulee, niin olen monesti jo pahoitellut sen muotoa, vaikka pysynkin niissä mielipiteissä, joita silloin lausuin. Eihän pitäisi ahdistaa eikä ketään tuomita eikä käydä toisten kimppuun. Minä luulen, että se kaikki monen muun kiusautumisen ohessa tuli siitäkin, että näin Laurin silloin tanssivan kirkonmäellä. Minä ajattelin kauhulla, että kun papinpojatkin semmoista esimerkkiä näyttävät, niin mitä tästä tuleekaan! Mutta ei minun kuitenkaan olisi pitänyt setä rovastia loukata sillä tavalla kuin se tapahtui. Mutta en muistanut käskyä: »elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.»

—Tahdon kiittää vielä siitäkin, ettei minua täällä viime kerralla tuomittu, vaan kohdeltiin rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.

—Tuleepa nyt kiitoksia oikein turkin hihasta! Mutta jos saan sanoa totuuden, niin oli minulla kyllä suuri halu lukea lakia Laurille, mutta muistin toki, että jotain samanlaista oli minullekin kerran tapahtunut. Olin silloin häviölle joutuva, renttuileva ylioppilas. Melkein samanlaisessa tilassa kuin minä näin Laurin, tapasi minut tiepuolessa maisteri Hagmanin isä. Hän pysähtyi kohdalleni, katseli minua kauan maantieltä ja kysyi sitten lempeästi ja hellästi: »Minnekähän joutuisit, miesparka, jos tuossa tilassa kuolisit?» En saanut mitään vastatuksi, sillä en ollut asiaa koskaan ajatellut, mutta silloin se välähti mieleeni, iski kuin salama.

—Mikset tehnyt minulle samaa kysymystä?

—En tehnyt sitä siksi, että olin varma, että olit itse sen tekevä, kun aika joutuu.

—Meistä täytyy tulla ystäviä, Helander! Neuvo meitä, meidän täytyy saada sinulta oppia. Tahtoisin saada kuulla enemmän Jumalasta. Osoita minulle tie hänen tykönsä!

—Tie on helposti neuvottu, mutta vaikeasti kuljettu.

—Niin on, se on totta se.

—Se tie neuvoo lopulta itse parhaiten itsensä, kun vaan kerran antautuu sitä kulkemaan. Yksi on kuitenkin tarpeellinen, että tahtoo pyrkiä sille tielle, ja se pyrkimys näkyy Laurillakin olevan.

—Anna minulle kirjojasi. Minulla on semmoinen jano ja sisäinen tyhjyys, että tuntuu kuin en koskaan saisi sitä sammutetuksi.

—Toivotaan, ettei se jano koskaan sammuisi.

—Mutta kuinka saat itsessäsi toteutetuksi sen, minkä tiedät oikean olevan.

—Kuinkako saan? Enhän minä saakaan. Enhän minä ole päässyt vielä mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että vaivoin saan itsessäni pidetyksi vireillä tiedon siitä, etten ole oikealla tiellä, etten luule kulkevani oikeassa silloin, kun kuljen väärässä. Sen täytyy ainakin minulle vielä riittää. Ja näkyy sen täytyvän riittää niillekin, jotka ovat minua paljoa edempänä, Paavollekin. Sen miehen luona täytyisi teidän käydä. Hän on ihmeellinen mies neuvomaan.

—Minä tiedän sen, sanoi Antero.

He joutuivat puhumaan Paavosta ja mitä Antero oli kuullut hänen puhuvan Ilpolassa ja mitä hänestä oli siellä kerrottu. Ja sitten he puhuivat omasta heräyksestään ja kuinka epäilykset heissä heidän entisestä elämästään olivat ensin syntyneet matkalla Helsingistä ja miten he väärillä keinoilla olivat erehtyneet oikeaa asiaa ajamaan ja kaikki perustus heidän altaan oli temmattu pois.

—Piti vielä kysymäni, sanoi Antero lopuksi, mihin te tuossa juhannussaarnassanne perustitte ankaran tuomionne Snellmanista ja hänen herätystyöstään?

—Minä kiivastun niin helposti ja menen johtopäätöksissäni usein liiallisuuksiin. Oikeastaan minä tarkoitin sitä, ettei siitä asiasta saa tehdä mitään kaikkea autuuttavaa asiaa, niinkuin siitä nyt niin monet tekevät. Kaiken parantamisen ja kohottamisen ja vapauttamisen täytyy lähteä sisästäpäin. Ennenkuin kansallisen herätyksen aate voidaan toteuttaa, sen siemen oikeaan maahan kylvää, täytyy hengellisen herätyksen muokata maa.

—Ensin siis Paavo Ruotsalainen ja sitten vasta Johan Vilhelm Snellman?

—Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.

—Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut hänen hartioiltaan.—Mutta sittenhän ei—ja hän aikoi sanoa, että sittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei tullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei suoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin voisi välillisesti edistää.

Helander puhui edelleen:

—Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen vuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin olisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on pitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.

—Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.

—Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen muinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan koulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein synnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies ja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen olisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut kelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia vähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän niinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä on vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme että kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan ja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on muka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta jos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen vaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä yksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme tarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä vielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.

—Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero huoaten ja naurahtaen.

Helander innostui, hurmautui omista sanoistaan:

—No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee, mitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä rosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten kirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä rikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä— hän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja semmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin rikkaruohot maasta—niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa muokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen voidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus ajatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä totisesti.

—Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä mitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta millä tavalla hän voi siitä päästä?

—Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan sitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla, viivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä sovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se päätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen paikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla myöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan seuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii ainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.

—Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten puhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai jäätkö vielä tänne?

Helander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään kuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.

He kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.

—Mitä aiot? kysyi Antero.

Eikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja Kaarina tulivat heitä vastaan tiellä.

—Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta odottamatta, muun sanomisen puutteessa.

—Ei ollut, vastasi Kaarina.

—Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.

—Eikö? Miksi?

—Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?

—Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että kaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet ja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja vääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja … ja jos emme muutu uusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.

—Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.

—Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää välittäisi.

—Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.

—Puhumme siitä joskus toiste.

—Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten lähdimme teitä vastaan.

—Ei se puhumalla… ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.

Ruustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti valaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät pimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä kasvoja.

—Lauri? Sinäkö?

Hän näytti ilostuvan, loi lasiensa yli häneen ystävällisen katseen, hakien pimeästä hänen kasvojaan.

—No, missäs olet ollut?—Lauri näki ja ymmärsi, mikä se oli, joka äitiä ilahutti, mikä se oli, joka sai hänen ääneensä niin hellän soinnun ja hänen katseeseensa niin ystävällisen ilmeen: se, että hän oli tullut tänne, hänen luoksensa, sen jälkeen kun ei moneen päivään ollut hänen kanssaan sanaa vaihtanut, ei antanut vastakaikua hänen hellyydelleen. Säälin tunne herahti hänen rinnassaan, hän epäröi hetken, pelästyi heikkouttaan, jos viipyisi, ja syöksi suustaan, kääntyen samassa menemään:

—Minä tulin vain sanomaan, että Heddan lapsi oli myöskin minun, mutta että minä—

Hän oli miettinyt sen valmiiksi ja aikonut sanoa: mutta että minä kyllä aion hänet naida … mutta ei saanutkaan sitä tehdyksi.

—Lauri!—kuului äidin huoneesta. Siinä ei ollut moitetta eikä suuttumusta, se oli avuttoman, takaapäin säikähdetyn, satutetun hätähuuto.—Lauri, kuule!… Lauri kuuli sen vielä toisen kerran pimeän salin läpi, pimeään porstuaan, jonne oli paennut, ja näki äidin tulevan kynttilöineen. Hän riensi ulos ja pihan yli tuvan ovelle. Äiti seisoi nyt porstuan ovessa, kynttilä kädessä, ja kutsui vielä kerran häntä nimeltään, sulki sitten oven, ja kynttilä kulki huojuen takaisin saliin ja sieltä rovastin kamariin.

—Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen. Mitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä, mikä tässä on oikein.

14.

Ruustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken. Ei saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä niiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli vielä Heddaa hoitamassa. Naimi oli enimmäkseen laamannissa. Kaarina istui yksin tyttöjen huoneessa, silloin kun ei puuhannut taloudessa.

Oli asioita, joista ei kenenkään tehnyt mieli puhua, mutta jotka kuitenkin olivat kaikkien mielessä.

Melkein joka ilta nähtiin Laurin ja Anteron lähtevän Honkaniemeen ja viipyvän siellä. Helander saattoi heitä usein portille saakka, jossa seisottiin ja juteltiin. Toisin illoin pistäytyi Helander heidän luokseen vanhaan pirttiin, välistä mukanaan joku körttipukuinen talonpoika.

Laurin tunnustuksesta ei oltu sanaakaan puhuttu. Äiti oli ollut koko seuraavan päivän sairas. Kun hän parani, oli hän niinkuin ennenkin, ei vain enää koettanut koettamalla olla niin ystävällinen kuin ennen. Lauri ei tiennyt, mitä hän siitä ajatteli ja mitä isä. Tytöille he eivät nähtävästi olleet mitään puhuneet, aikoivat kai pitää kaikki salassa. Eikä Laurilla enää ollut rohkeutta sanoa sitä, mitä oikeastaan oli aikonut: että hänen aikomuksensa oli naida Hedda.

Ruustinna ja rovasti istuivat taas kahden kesken ruokasalin ikkunassa kumpikin keinutuolissaan, jotka olivat asetetut vastapäätä toisiaan, välillä ompelupöytä. Rovasti tupakoi ja luki vanhoja Saimoja, hänen takanaan kävi verkkaista tahtiaan vanha Könnin kello.

—Ei tule enää se Saimakaan. Mutta eivätpä tuota enää kaivannekaan muut kuin minä—ainakaan tässä talossa. Siihen hupeni sekin innostus ja tuli toinen touhu sijaan. Pian nykyajan nuoret ihanteita vaihtavat. Miten kauan puhaltanee nyt tämä tuuli.

Ruustinna räpäytti silmiään vähän, mutta ei vastannut.

Tuvan eteen ajoi reslareki. Siitä nousi koirankarvalakkinen mies.

—Eikö se ole taas se Rajalainen? virkkoi ruustinna.

—Ne ovat tuossa univormussaan niin yhdennäköisiä, että niitä on mahdoton toisistaan tuntea, jos ei kasvoja näe, ja vaikea se on välistä sittenkin. Ilmekin on kaikilla yhtäläinen. Se sama alkaa jo näkyä Laurin ja Hagmanin kasvoilla. Se on nyt kai sitä »jumalallista» kirkastusta.

—En minä sinun sijassasi heitä pilkkaisi, vaan menisin puhumaan heidän kanssaan, sanoi ruustinna hiukan paheksuen.

—Mitä auttaa puhuminen…

—Jotain nyt kuitenkin pitäisi tehdä. Minusta näyttää, että Kaarinakin on sairastumassa samaan tautiin.

—Voithan sinä puhua heille.

—Ei minun puhumiseni auta, eikä taida mikään auttaa, toisessa enemmän kuin toisessakaan.

Mies oli mennyt sisään, ja hetken kuluttua tulivat sieltä ulos Antero, Lauri ja Rajalainen. Anterolla oli turkki yllään, mutta Lauri tuli noutamaan omaansa tampuurista.

—Lähdemme muutaman viikon matkalle, sanoi hän tulematta sisään.

Rovasti ei kääntänyt päätään, ruustinna sanoi:

—Vai niin, minne?

—Rajavaaralainen kutsui meidät luokseen, ja ehkä menemme vielä edemmäkin. Käymme ehkä Paavo Ruotsalaisen luona.

—Vai niin.

—Niin, hyvästi sitten.

He istuivat rekeen ja vaipuivat niin syvälle heiniin, että päät vain näkyivät laitain yli. Musti seurasi heitä äreästi haukkuen portista ulos.

Rovasti ei voinut pidättäytyä, vaan virkkoi pilkallisesti:

—Rekryyteiltä puuttuu enää vain univormulakki. Musti nähtävästi jo pelkää nahkaansa. Tuon tuostakin kuuluu koiria taloloista katoilevan. Se on halla hyville koirille tämä herännäisyys. Täytyy kai ruveta pitämään Mustia sisässä öiseen aikaan.

—Kuinka sinä voit, pappa, tuolla lailla? nyyhkytti ruustinna.

—No, kas niin nyt…

—Sen sijaan, että neuvoisit ja ohjaisit Lauria, joka nyt kuitenkin on vain lapsi…

—Kaunis lapsi!

—Siihen voi olla Heddan syytä yhtä paljon kuin hänenkin.

—On hänen asiansa tulla minulle puhumaan eikä minun hänelle.

—Sinä olet nyt hänelle niin tyly ja kylmä.

—No mutta tiedäthän sinä, että minun on vaikea, aivan mahdoton heidän kanssaan tuollaisista asioista puhua.

—Sinä sitten kuitenkin lopulta kiivastut, niinkuin Otollekin. Pian vielä Laurikin lähtee. Olet hänelle, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan. Ja siellä hän nyt meneekin.

Rovasti kiivastui.

—Menköön ja kuta pikemmin sitä parempi! Tämä alkaakin jo olla liikaa. Minä en todellakaan enää voi sallia, että minun poikani ei ainoastaan häpäise ystäviäni ja omaisiani, vaan vielä yhtä julkisesti kuin julkeasti liittyy vihamiehiini, jotka minua salaisesti ja julkisesti solvaavat ja panettelevat seurakuntani edessä. Hänen pitäisi ymmärtää, että se on sopimatonta ja epähienoa, jos hänellä on hiukankaan arvonannon tuntoa.

—Enhän minä sitä suinkaan puolustakaan.

—Niin nyt sanot, mutta et tee mitään saadaksesi häntä sitä ymmärtämään. Päinvastoin sinä palvelet häntä ja melkein hätiköit hänen tähtensä, niinkuin hän olisi mikäkin marttyyri ja niinkuin me olisimme jotenkuten syyllisiä eikä hän, joka kuitenkin…

—Olenhan minä nyt koettanut olla niinkuin sinä tahdoit, en tiedä sitten, mitä se auttanee. Mutta senhän sinäkin nähnet, että hän kärsii ja että hänen on vaikea olla—laihtuu ja kuihtuu ja miettii—

—Jaa, jaa, sanoi rovasti kärtyisesti.

Ruustinna ei tahtonut enempää väitellä. Rovasti oli noussut ja meni huoneeseensa ja aikoi pukeutua lähteäkseen laamannin luo jokaviikkoiseen peli-iltaansa.—Se oli nyt hänen ainoa huvituksensa, pappa-paran. Luultavasti ja aivan varmaankin häntä nyt siitä moitittiin täällä kotonakin eikä vain Helanderissa.—Ja nyt itki ruustinna sitä ja itki samalla kaikkea muutakin surkeutta. Robertia myös, josta ei ollut moneen aikaan mitään kuulunut. Hän otti esille hänen viimeisen kirjeensä, jossa ei ollut mitään hänen terveydestään, mutta sitä enemmän tuota pinnistettyä, melkein sairaloista innostusta hänen tehtävänsä muka suuruudesta ja ihanteellisuudesta. Ilta alkoi hämärtyä ja yhä hän siinä yksin istui ajatellen tämän maailman merkillistä menoa ja kuinka kaikki oli pian muuttunut. Tuli siihen Kaarina, joka oli istunut toisessa huoneessa ja kuunnellut.

—Mitä sinä nyt taas itket, mamma? Elä nyt turhia sure.

—Miksen surisi.

—Laurin ja Hagmanin tähden sinun ei ole tarvis surra. He ovat ehkä onnellisempia kuin kukaan meistä.

—Kun minä nyt edes vähänkään ymmärtäisin, mitä se sitten on kaikki!

—Sinun pitäisi lukea heidän kirjojaan, sanoi Kaarina hetken päästä.

—En minä voi niitä synkkiä kirjoja ottaa edes käteeni, niiden mustat kannetkin jo peloittavat minua.

—Sinun pitäisi ainakin kuulla heidän puhuvan.

—Mutta eiväthän ne puhu mitään.

—Kyllä Helander puhuu joka sunnuntai.

—Ja minun pitäisi mennä kuulemaan, mitä Helander puhuu! Kuinka hän haukkuu ja halventaa pappaa! Ei ikimaailmassa.

—Ei hän enää sitä teekään.

—En minä voi mennä sitä miestä kuulemaan, vaikka hän enkelien kielillä puhuisi. Se on hänen syynsä tämä kaikki.

—Mikä kaikki?

—No tämä kaikki, tiedäthän sinä.

—He etsivät totuutta ja pyrkivät sitä elämässään toteuttamaan, joka asiassa.

—Mutta sitähän me kaikki muutkin.

—Siinä on se ero, että me tahdomme tehdä sitä omin voimin, mutta he anovat apua muualta—ja saavatkin.

—Herra Jumala, sinähän puhut aivan samalla äänellä kuin Hannakin.

—Hanna on siitä löytänyt rauhansa ja onnensa, ja minä luulen, että … että—Hagman on myöskin.

Kaarinan ääni värähti niin merkillisesti, että ruustinna säpsähti. Onnensako? Sitäkö se on? Sen puutteessako ne—? Sitäkö ne hakevat?

—Rauhansako? Ja onnensako? Ei ainakaan siltä näytä kuin he olisivat sen löytäneet.

—Eivät he sitä tästä maailmasta etsikään.

Taas pulpahti itku ruustinnan rinnassa, tällä kertaa säälin ja osanoton itku. Kaarina-parka, olisiko hänkin onnettomasti rakastunut? Ja kehen? Ei kai muihin kuin Hagmaniin. Mutta miksei Hagman ole häneen?—Kun hän oli voittanut itsensä niin, että voi taas ilman liikutusta puhua, sanoi hän:

—Ehkä sinä sentään toisit minulle jonkun niitä niiden kirjoja, niin katselisimme niitä yhdessä niin kauan kuin ovat poissa.

Kaarina laski ompeluksensa pöydälle, kääräisi saalin ympärilleen ja meni pihan yli vanhaan tupaan.

15.

Kaarina oli tuntenut tarvetta puolustaa heitä. Miksi? Vaikkeivät he hänestä vähääkään välittäneet. Vaikkeivät he hänelle mitään puhuneet, eivätkä seuraansa kutsuneet, ja pitivät häntä samanlaisena kuin muita. Mutta kun hän kuuli heitä moitittavan, niin oli hänen aina vaikea olla.

Hän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä he puhuvat. Hän olisi tahtonut sanoa heille, ettei hän ole heitä kohtaan samalla kannalla kuin muut. Hänestä näytti usein, että Antero katseli häntä surkutellen ja säälien, niinkuin olisi ajatellut: voi sinuakin!—Vai eikö hän hänestä ehkä senkään vertaa välitä?

Kerran oli hän istunut Helanderin Marian kanssa samassa penkissä. Kirkon ovella hän oli sanonut Marialle: »Kyllä me täällä maailmassa oikeastaan hyvin vähän elämme ja ajattelemme ja teemme niinkuin meidän oikeastaan pitäisi.» Maria oli katsonut häneen kuin hämmästyen. Mutta ei hän nähtävästi ollut siitä kenellekään kertonut. Jos ei olisi tahtonut pahoittaa isän ja äidin mieltä, olisi hän Laurin ja Anteron kanssa mennyt Honkaniemeen. Mutta kun Hanna tulee, niin hänen kanssaan hän menee.

Oliko Antero ehkä huomannut, että hän on heidän puolellaan, ja nyt ehkä halveksii häntä siitä, ettei hän uskalla sitä osoittaa? Mutta olihan hän nyt puolustanut heitä mamman edessä! Ja nyt tunsi hän olevansa ikäänkuin lähempänä heitä.

Kuullessaan heidän puhelevan tai lukevan oli hän usein näinikään tarttunut ovenripaan mennäkseen sisään. Jos olisi saanut istua ovensuussa tai jossain nurkassa heidän tietämättään ja näkemättään. Ainoastaan kerran oli hän kangasta luodessaan ollut täällä pitemmän aikaa, mutta ei ollut paljoakaan kuullut, kun rullat surisivat ja luomapuut natisivat ja he, ehkä vielä tahallaan, puhuivat hiljaa. Hän oli noutanut ja tuonut heille kahvia ja istuutunut tuohon Laurin pöydän päähän.—»Mikä kirja se on, jota sinä luet?» oli hän kysynyt.—»Et taida sinä tämmöisistä kirjoista välittää.»—»Miksi sinä niin sanot?» oli Hagman sanonut, vähän moittien. Mutta ei hänkään sitten sanonut, mikä kirja se oli.

Oli jo melkein pimeä tuvassa. Isosta uunista tulvahti vastaan suloista lämmintä. Anteron pöydältä karsinaikkunan alta paistoi valkeata paperia. Kaarina sytytti kynttilän. Pöydällä oli raamattu. Sen sisässä oli kannen ja viimeisen lehden välissä vihkonen. Kaarina istuutui tuolille, varovasti ja kunnioittavasti sen kulmalle. Hänen sydäntään kouristi ja hengitys hänen rinnassaan vapisi. Vihkon kanteen oli kirjoitettu: »Jatkoa päiväkirjaan.» Kaarina ei voinut sitä sulkea, kun oli kerran sen avannut. Unohtaen mitä varten oli tullut, hän luki:

* * * * *

Yhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla yhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen läsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen johtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein pienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää vastausta, mutta minä teen niinkuin luulisin Jumalan vastaavan, jos hän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto—se vanha. Mutta kun se ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta ystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.

Mutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus tulee niin yht'äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama iskisi. »Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?»—»On!»— Eikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!

En tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja »hyviä harrastuksia», en alentaa niiden »jalojen aatteiden» arvoa, jotka minua ennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään käskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat. En ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta siinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten niiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään selvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat muille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana—jopa heidän persoonalliseen onneensakin.

Mutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa mitään sisällistä tyydytystä.

* * * * *

Kuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo ennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä syystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme! Kun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja ankarana—minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa juhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä. Nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän omistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin ihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile julistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä, lempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä rakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen. Hänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä kaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä elävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan yksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa.—On suuri ja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin saatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin on tapahtuva, että se on toteutuva. »Menkää kaikkeen maailmaan j.n.e.» Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä. Jotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen aatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän hänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen kävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän todellisuuden rinnalla!

* * * * *

Miksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et sisältä, olit opittua, et elettyä.

Olenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi? Apostoli, profeetta!—minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt sinä taas hetken kuvittelit itseäsi »suureksi mieheksi.» Vanhaa hapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti. Muserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!

* * * * *

Tuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on papin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla, muinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa niinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin askeleitaan elämän tiellä.—Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja tyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää tämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan etäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää autuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi, —niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen edellytyksiä,—mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi, vaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään voisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa kuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran viinimäessä!

Ja ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota elähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä jakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset rakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.

Minulla oli se haave—toisessa tarkoituksessa, toista aatetta ajaakseni—mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää välttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä— etkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa, haaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää samaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista vaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka harrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n—harrastaisin vielä tätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena, en välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun en sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja sitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.

* * * * *

Kas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle! Elä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti ja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea otsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet itselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan Jumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta minä en palvele kuvaa.

En muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella vihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon Jumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on kuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei perheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut vain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen toteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet pyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä voimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin leikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä hillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä tehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.

* * * * *

Rakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan tyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden liekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan viileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.

Ihminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa harhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen helmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat tunteet.

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja samalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä on yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän on muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se siitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja kunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.

* * * * *

Mahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa Johanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti sydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan. Yliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni. Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna taivaalliseen autuuteen—tekisi melkein mieleni kuolla silloin, saadakseni juoda valon lähteestä.

* * * * *

Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.

Mutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois todellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen paperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden toteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin Psalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden ilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut sekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän teoksessaan ole löytänyt »kristillistä» runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin pakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään hengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.

En ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään eetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta elämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen ja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on kyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.

Mutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta syntyä, meilläkin, niinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea kaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on minussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi, niinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi kansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan henkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se herättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta niinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo ihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten tunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme kuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen korkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä Jumalan laissa: »Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.»

* * * * *

Oi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta tämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan silmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta maantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme, maallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä olen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille sieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa henkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset kirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.

* * * * *

Oi Jumalani, varjele sydämeni tämän maailman pahuudelta! Olethan itse sanonut: haurasta ruokoa en tahdo katkaista ja läähättävätä liekkiä en tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vastaan, että ylevä rauha ja pyhä tuli sitä lämmittäisi! Vapahtajani, ikävöityni, autuuteni, lankea suuren Isän eteen ja hänen jalkojensa juureen ja rukoile minun puolestani.

* * * * *

Kun Kaarina oli lukenut loppuun vihon, suli hänen sydämensä suloiseen ihastukseen. Hän tunsi löytäneensä onnensa, jota oli etsinyt. Hän tunsi, että hänen elämänsä suunta oli ainiaaksi määrätty.

—Minä rakastan häntä, mutta olen oleva onnellinen, vaikkei hän minua koskaan rakastaisi. Minä seuraan häntä kaukaa, ja jos en voi auttaa häntä hänen työssään, niin teen minä omalla tahollani, mitä hän omallaan. Minä tahdon, ja minä voin!

Ja se oli sillä hetkellä niin varmasti ja peruuttamattomasti päätetty, niin luonnollinen ja selvä asia, että kun hän tuli takaisin ruokasaliin, jonne oli kudoksensa jättänyt, ja ryhtyi jatkamaan siitä, mihin oli keskeyttänyt, hänen kätensä ei vavahtanutkaan ja uudet silmukat liittyivät vanhoihin, niinkuin ei olisi välillä mitään ollut. Mutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa paloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata.

Kuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut,—se onneton, joka ei ollut hänestä välittänyt!—Kadehdinko minä tuota, johon hän on sydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En. Mutta minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei ole saanut tai ei ole tahtonut jakaa hänen kanssaan hänen elämäänsä ja auttaa häntä hänen suurissa tehtävissään.

Ruustinna tuli sisään.

—Ai, kun minä en muistanutkaan tuoda, mitä aioin.

—Mitä se oli?

—Niitä kirjoja, mutta minä menen heti.

—Anna olla!—Voi, että piti vielä tämäkin skandaali tapahtua!

—Mikä?

—Otto ei tahtonut enää pitää Heddaa, ja Hanna on tuonut hänet tänne— ei meille,—vaan Helanderiin!

—Ja ne ottivat hänet Helanderiin!

—Sinä sanot sen ihan kuin riemuiten. Ottivat tietysti saadakseen meitä häväistä.

—Minä olen varma siitä, että he eivät ottaneet sentähden.

—Sinäkin tietysti heitä puolustat.—Mutta kuinka minä voin nyt kertoa tätä papalle?—Minne sinä menet?

—Minä menen Helanderiin.

—Niin, tietysti, he ovat vieneet meiltä Hannan ja Laurin ja nyt menet sinäkin.

—Sinunkin pitäisi, mamma, tulla sinne!

16.

Antero, Lauri ja Rajalainen istuvat Ukko-Paavon suuressa tuvassa. Ukko itse istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Vasta syötyään hän tulee heitä tervehtimään, mutta puhuttelee vain Rajalaista.

—Mitä sitä ajelet? kysyy hän.

—Lähdin vain näitä nuoria miehiä käyttämään teidän luonanne, sanoi Rajalainen.

—Vai näitä, mitä miehiä nämä on?

—Tämähän on se Haakmanni-vainaan poika.

—Ka, sehän se onkin.

—Tämä on Kontolan rovastin poika.

—Vai tämä se on? Kun katson tarkemmin, niin sepä kyllä taitaa olla sekin. Vaan mitä sinä niitä tänne kulettelet?

—Tahtoisivat teitä puhutella.

—Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?

—Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.

—Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille, itseäni viisaammille.—Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä lähteä heinään.

Ja sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei näyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että voisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle sattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo. Hänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen uusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi hänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan hänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan.—»No, tulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika!—siispä on Jumala sinutkin kutsunut!—Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan valkeuden.»

—Näinkö tämä nyt kävikin?

—Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?

—Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee kotiin, mitä sitten sanoo.

He saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta lähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat porstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki toisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.

Paavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.

—Emme ole tulleet tänne teidän ruokaanne varten, sanoi Lauri nyreästi.

—Ohoh, vai ette ruokaa varten, mutta minun täytyy taas mennä syömään, syntisen.—Mutta hänen äänessään oli nyt kuitenkin jo ystävällisempi sointu.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin kamariin ja istahti sänkynsä laidalle.

—Sinäkö ne toit tänne nämä, vai omasta halustaanko ne tulivat?

—Kyllä näillä oli oma halunsa tulla.

—Onko näillä tosi asia, vai muutenko vain tulivat minua maankuulua kummaa katsomaan?

—Sopiihan teidän heitä tutkia.

—No, kyllä minä eksamia annan.—Ja kääntyen Laurin puoleen kysyi hän tiukasti:

—Mistäs kohdasta sinä, vasikka, olet aikonut autuutesi apilasniittyyn hypätä—siitä varmaan, mistä aita alin?

—En ole vielä mistään hypännyt, ulkopuolella vielä olen.

—No se hyvä, että edes sen tunnustat.

—Mutta minä tahtoisin, että te minulle tien neuvoisitte.

—Vai minä neuvomaan, äsähti Paavo. Luuletko sinä, että minulla on taivaanvaltakunnan avaimet vyölläni heilumassa? Vai niin helpolla, että toisen antamilla avaimilla? Eipä vähän!

—Olen elänyt huonosti ja tahtoisin tietää, kuinka minun on elämiseni parannettava.

—Vai parannettava—sinun? Ei se parannus sinulta itseltäsi milloinkaan synny. Helvettiin sillä passilla pääset.

Ja jättäen Laurin siihen kääntyi hän Anteron puoleen:

—Entäs tämä toinen? Mikäs sinulla on hätänä? Kenenkäs selässä sinä tahdot taivaaseen ajaa? Luulet kai jo hyväkin ritari ja rakuuna olevasi?

Rajalainen oli heitä matkalla neuvonut, ettei heidän pitäisi paheta, vaikka se kuinkakin tylysti heitä alussa kohtelisi, mutta tämä alkoi jo olla liikaa. Antero koetti kuitenkin voittaa itsensä ja alkoi hiljaisesti ja tyynesti kertoa, kuinka heräys oli hänessä tapahtunut kuin ihmeen kautta, kuinka valkeus oli hänelle välähtänyt, kuinka hän oli varmasti ja selvästi tuntenut Jumalan häntä kutsuneen, miten ennen oli turhaan etsinyt sisältöä elämälleen sitä löytämättä, mutta nyt saanut rauhan tunnossaan ja uuden tarkoituksen toimilleen. Ei koskaan ollut hän sellaista sisällistä riemua tuntenut ja sellaista voimaa päästä kaikista kiusauksista—ja sellaista uskallusta pyrkiä yhteyteen Jumalan kanssa.

Ilme ukon kasvoilla oli vaihdellut. Hän oli koettanut olla ivallinen, mutta välistä oli hellyys ja niinkuin liikutuskin hänen kasvoillaan värähtänyt. Kun Antero oli lopettanut, alkoi hän puhua:

—Näyt tehneen itsellesi vapahtajan omasta itsestäsi etkä taida enää muuta vapahtajaa tarvitakaan. Katselet omaa kuvaasi oman vanhurskautesi peilissä. Pyrit oman rakentamasi pyhyyden harjalta hyppäämään suoraan taivaaseen. En tiedä Jumalan tarkoituksia kanssasi, mutta sen tiedän, että jos ei Jumala jo ole hylännyt sinua ja niine hyvinesi iankaikkiseen kadotukseen tuominnut, niin täytynee hänen näyttääkseen sinulle, millainen olet, ja ennenkuin sinusta oikein puhtaan saa, ryvettää sinut semmoisessa rapakossa, ettet sieltä noustuasi omia kasvojasi tunne. Vasta sitten kun ne sen näköisinä omiksesi tunnet ja omistat, ja polvillasi rukoillen ja hädässäsi huutaen pyydät ja anot itsellesi parempaa puhdistajaa ja häneltä saunan saat, voit alkaa itsessäsi Jumalan ihmetöitä ihmetellä. Vai tämä tuntee jo itsessään voimaa päästä kiusauksistaan ja uskallusta ruveta yhteisiin töihin Jumalan kanssa. Eipä olekaan miehellä vähät luulot itsestään.

—Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa istuneet äänettöminä.

—Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä helvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai paras, että mennään paikalla.

Silloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.

—Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin joutua?

—Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään voivamme!

—Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä, niin hän voi.

—Mistäs minä sen tiedän?

—Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.

—Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan muuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette tekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne pyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta siitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne siitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen pytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte väsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen armoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin teille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.

Hän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni, innostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja ajatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli puhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä oikein ymmärtänyt.

—Se muistakaa, nuoret miehet, että Herran tie on aina ristin tie. Sillä tiellä ei tulla suuriksi, vaan pieniksi, ei pyhiksi, vaan syntisiksi. Täytyy asettuaksenne itsennekin edessä, eikä vain Herran edessä, kaikkein alimmalle asteelle, eikä vain näin matkan alussa, vaan aina eteenpäinkin, ja alkaa parannustyönne yhä uudestaan, aivan juuresta, joka päivä ja aina ja lakkaamatta sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa teiltä peittää siksi, kunnes päivä jälleen ruskottaa ja kointähti koittaa.—Kutsutut olette, vaan sekava on vielä asianne, huudon olette kuulleet ja korvianne pörhistäneet, mutta ette vielä kuvalle tiedä, mistä ääni tulee, saatikka, että sitä kohti vielä kulkea osaisitte. Vaan onhan aikaa kuulostaa, onhan aikaa vielä synnin kanssa painia lyödä, ja kyllä jaksatte, ripeitä olette vielä miehiä, täytyyhän tuota minunkin jaksaa, vaikka olen mies vanha ja voimaton. Vaivaiseksi siinä kuitenkin tullaksenne täytyy, kamppailussanne Herran kanssa, ennenkuin hän siunauksensa antaa, ettekä te hänen käsistään ehyinä pääse enemmän kuin Jaakoppi Herran kanssa painiessaan.

—Mutta sanohan, keskeytti hän itsensä yht'äkkiä Laurin puoleen kääntyen,—mitä meinasit sinä, miesparka, kun nousepas saarnastuoliin ja alapas haukkua ja sadatella herännyttä kansaa?

—En ymmärrä.

—Se oli minunkin syyni, sanoi Antero, minä häntä siihen yllytin.

—Milloinka pisti sitten Herra tuntoosi ja mitenkä?

—Melkein heti paikalla, siinä samassa…

—Elähän, katsohan…

—Muistatteko, Paavo, sanoi Rajalainen, mitä sanoitte, kun lähdettiin kirkosta: »Saatpa nähdä, niin tuolle Saulukselle vielä Pauluksen päivä välähtää. Se ottaa sen vielä kovimpaan kuriinsa.»

—Saatoinpa sanoa, en häntä nyt niin tarkkaan muista.

—Kohta hän sen tekikin, rangaistus seurasi minulle siitä melkein heti kohta. Saanko kertoa, kuinka se tapahtui.

—Kerro, kerro.

Lauri kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Heddan kanssa ja mihin suhteisiin hän oli joutunut siitä vanhempainsa kanssa. Pitääkö hänen olla pahoittamatta heidän mieltänsä, vaiko tehdä, niinkuin omatunto käskee?

—Jos kerran tuntosi mitä käskee, niin mitä siinä on sen enempiä kysymisiä. Mutta se muista, ettet tee sitä minäkään ansiotyönä, eläkä luule, ette se sinulle semmoiseksi luetaan. Vai joko meinasit?

—Mutta mitenkä voitte te nähdä niin syvälle jonkun salaisimpiin ajatuksiin, paremmin kuin hän itsekään? huudahti Lauri.

Paavo hymähti:

—Kysy synninteitä kulkeneelta, mistä se synnin tiet tietää. Minä en ole sitä synnin säveltä kuullut, joka ei olisi jo kerran omissa korvissani soinut.

Oli puolessa yö, ennenkuin he erosivat. Paavo puhui, neuvoi, torui ja lohdutteli. Kun he seuraavana aamuna lähtivät, tuli hän heitä saattamaan. Hän otti heidät omaan rekeensä ja kertoi heille oman elämänsä tapahtumia, monista matkoistaan, näkemistään ja kuulemistaan. Hän heltyi heille puhumaan lempeästi, neuvovasti, isällisesti, toisin vuoroin vähän leikkiä laskien. Erotessa erään talon kohdalla, jonne aikoi poiketa, sanoi hän vielä:

—Olette vielä alulla, nuoret miehet, tämä ei ole vielä kuin ensimmäistä taivalta. Ette ole vielä sen korven reunassakaan, jota syntiinlangenneen täytyy rämpiä, Kaanaanmaanne on vielä kaukana vetelien soiden ja eksyttävien erämaiden takana. Sen suon poikki saa teidät vasta Jumala kuletetuksi, ja hänen sanassaan on teille tulipatsas yöllä ja valkoinen pilvi päivällä. Häntä kun opitte ja kysytte, ettekä ihmisiä, niin ehkäpä kaikki teille selviää,—mutta olkaa niinkuin en minä olisi teille mitään puhunut.

Juuri kun heidän piti erota, ajoi mies vastaan ja pysähdytti hevosensa. Hän oli heränneen puvussa.

—Ka, lautamies, minnekä ajelet?

—Teidän luoksenne oli asiaa. Mutta minun ei taida ainakaan sen asian tähden tarvita tämän edemmäksi ajaa.

—Et vain oikeuteen mananne?

—En manaisi, kun ei olisi pakkoa pantu.

—Niistäkö Ristivaaran seuroista?

—Niistäpä mistä, niistä se nyt on vaino alkanut.

Paavo seisoi maantiellä, lautamies häntä vastapäätä, molemmat hevosiaan ohjista pidellen.

—Ja sinun piti lähteä tämmöistä sanaa tuomaan? Vaan eihän se sinun syysi. Käännähän hevosesi, niin lähdetään meille.

Ei Paavo kuitenkaan vielä lähtenyt, seisoi yhä siinä toinen jalka reessä, toinen maassa.

—Mutta mitähän meinaa vielä esivalta, kun yhä tämmöisiin rupee?

—Kuuluu tulleen itseltään keisarilta käsky.

—Kuka sen sanoi?

—Vallesmanni oli sanonut.

—Valehtelee. Kunhan ei olisi vain omain pappien työtä.

Hevonen riipaisi rekeä.

—No, hyvästi sitten. Sanokaan terveisiä Helanderille, että kuitenkin heittää pois seurain pidon, etteivät saa syyttömät köyhät kärsiä.

Hän oli jo reessä, kun huusi Laurin luokseen ja virkkoi:

—Minä vielä siitä sinun asiastasi, että tee sinä, niinkuin olet aikonut. Joskin Vapahtaja sovittaa syntimme Jumalan tykönä, niin ovat synnit kanssaihmisiä kohtaan itsemme sovitettavat. Jos kerran houkuttelit tytön naimalupauksella, niin nai hänet. Siitä et pääse, eikä ole tarviskaan. Et siihen minulta lupaa saa, vaikka ehkä toivoit.

17.

Kun Antero ja Lauri, poikettuaan Honkaniemeen, kertoivat käräjistä ja Paavon terveisistä, sanoi Helander kuohahtaen:

—Vai tulee siis käräjät kuitenkin! Vai tulevat ne kuitenkin! Hyvä on! —Hän käveli kiivaasti lattiaa.—Olen aivan toista mieltä kuin Paavo. Ei tässä auta ruveta ilmeisen vääryyden alle alistumaan. Koska valhe kerran käy totuuden kimppuun, niin ei pidä totuudenkaan valhetta väistämän. Taistella meidän täytyy! Ei Jumala aja asiaamme, jos emme sitä itsekin aja. Totuuden täytyy voittaa, ja meidän täytyy siitä todistaa. Ja me pidämme seuroja niinkuin ennenkin. Eivät kalajokelaisetkaan pelästyneet, päinvastoin pitivät seuroja itsessään käräjätuvassakin, sill'aikaa kun toisessa tutkittiin ja tuomittiin, ja niin teemme mekin!

—Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne kokoontuu, hymähti Rajalainen.

—Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada siihen valmiiksi?

—Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta perustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.

—Vaan kun pannaan perustus kallioon.

—Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.

—Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?

—Jospa minä otan.

—Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.

—Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi Rajalainen hiljaisesti.

Ihaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot eivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen innostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin tuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa edestä.

Helanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander kuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.

—No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten … kuinka hän otti teidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.

Antero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.

—Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?

—Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle masentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä minulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut minulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen joutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla viisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin muodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut löytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien. Ukko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes mielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on minulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt niinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä perille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä nöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty, mutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen apuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten, että saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta ainoastaan silloin.

Lauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä, päättävä ilme.

—Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.

Heidän mennessään sanoi Lauri:

—Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin avun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta mitään tietää?

—Se on nyt tietty, että autan.

Hän jäi Anterosta kanslian rappujen eteen, tarttui avaimeen, seisoi siinä hetken ja meni sitten sisään. Antero meni toisesta ovesta.

Rovasti istui kansliassa Kaarinan kanssa, hänelle jotain kirkonkirjoista sanellen.

—Minä pyytäisin, että pappa kuuluttaisi minut ensi sunnuntaina, kuuli Antero hänen sanovan.

—Mitä sinä puhut?

—Niin, minä pyytäisin, että tekisitte sen.

—Ja kenen kanssa?

—Heddan.

—Ole nyt hulluttelematta, poika.

—Se on minun totinen aikomukseni.

Ruustinna, Hanna ja Naimi riensivät sinne toisista huoneista.

—Mitä Lauri sanoo? kysyi ruustinna.

—Pyytää panemaan kuulutukseen Heddan kanssa.

—Herra Jumala!—Lauri,—mutta eihän siihen nyt enää ole mitään syytä!

—Eikö olisi ollut sittenkään, vaikka lapsi olisi jäänyt eloon?

—Tule nyt järkiisi, rakas Lauri. Missä sinä olet ollut? Mistä sinä olet saanut sen päähäsi? Elä nyt, lapsi kulta, tee itseäsi ja meitä kaikkia onnettomiksi.

—Se on minun velvollisuuteni, omatuntonikin käskee minua, ja minun täytyy totella.

—Velvollisuutesi? Sellaista tyttöä kohtaan, joka tällä tavalla palkitsee meidät, hänen hyväntekijänsä, ei sinulla ole mitään velvollisuutta. On häneltä mitä mustinta kiittämättömyyttä … jaha, nyt minä ymmärrän, mitä varten hän on ilmestynyt ja asettunut tänne.

—Hedda ei sitä tahdo, mutta minä tahdon. Pyydän, pappa, ettette häntä toista kertaa solvaa!

—Hedda on syytön, sanoi Hanna.

—Ja mistä sinä tiedät?

—Lauri tekee oikein, sanoi Hanna. Jos hän tahtoo olla rehellinen mies, ei hän voi muuten tehdä.

—Niin minustakin, sanoi Kaarina.

—Mutta minä sanon, että hän tekee väärin, ja minusta olet sinä, poika, jo tarpeeksi häpäissyt perhettäsi ja kotiasi, että voisit meidät ainakin tästä säästää.

—Paneeko pappa minut ja Heddan kuulutuksiin vai ei?

—En.

—Sitten täytyy minun pyytää Helanderia sitä tekemään.

—Ilman minun suostumustani ei sinua voi kukaan kuulutuksiin panna. Olet alaikäinen.

—Silloin täytyy minun ilmoittaa rehellinen aikomukseni jollain toisella tavalla. Heddan maineen tähden tahdon minä, että maailma tietää, että lapsi oli minun ja että minä en aio häntä hylätä. Mutta sama se, voin saattaa sen tiedoksi jollain muullakin tavalla. Ei kuuluttamisella olekaan vielä väliä, ennenkuin olen suorittanut papintutkinnon.

—Kaunis papinalku!

—Olai, elä nyt,—rukoili ruustinna.

—Mistä olet saanut sen päähänpiston?

—Minä tunnen, että Jumala minua siihen toimeen kutsuu.

—Ohoh, vai itse Jumala? Sinun Jumalasi taitaa puhua Paavo Ruotsalaisen ja Helanderin suun kautta?

—Isäni suun kautta ei hän ainakaan ole koskaan minulle puhunut.

—Ne ovat tietysti ne, jotka ovat tämän kaiken takana, ne ovat ne, jotka sinua yhä yllyttävät ja villitsevät!

—Ne eivät minua yllyttäneet eivätkä villinneet, mutta ne ovat minua ymmärtäneet ja minua jumalansanalla lohduttaneet, jota ei oma isäni ole milloinkaan tehnyt.

—Ole vaiti!

—Kysyn vain vielä yhtä asiaa. Onko totta, että pappa aikoo esiintyä käräjissä heränneiden syyttäjänä?

—Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä aikomuksistani. Ja entäpä jos heitä syyttäisinkin? Mitä sitten?

—Ei mitään, minä vain kysyn.

Rovasti rupesi sanelemaan jotain kirjoitettavaa. Kaarina purskahti itkuun, jätti kynänsä pöydälle ja riensi ulos. Ruustinna nyyhkytti tuolilla oven suussa. Lauri poistui kanslian oven kautta ulos.

18.

—Joko ne lähtivät? kysyi rovasti ruustinnalta, joka istui tavallisella paikallaan ruokasalin ikkunan ääressä.

—Eivät ne vielä, mutta kohta kai lähtevät.

—Ja minne ne menevät?

—Eivät ne vielä kuulu tietävän. Ehkä menee Hagman sisarensa luo Korpivaaraan ja Lauri Oton luo, vai mennevätkö ehkä molemmat Korpivaaraan.

—Ja mitä ne siellä?

—Kuuluvat aikovan lukea ja sitten, kun relegatsioniaika on ohi, mennä Helsinkiin papintutkintoa suorittamaan.

—Mutta millä varoilla se mies aikoo mennä Helsinkiin?

—Hän saa lainata Anterolta.

—Mistä sillä on lainata?

—Kuuluu saaneen periä enoltaan, joka on kuollut.

—Vai niin.

—Ja milloin julkaisee Lauri kihlauksensa?

—Minä sain hänet lupaamaan, ettei hän sitä tee ennenkuin Naimin häät ovat olleet. Siitä hienotunteisuudesta saamme ehkä kuitenkin kiittää enemmän Heddaa kuin Lauria.

Rovasti käveli huoneesta huoneeseen ja pistihe aina tuon tuostakin ruokasaliin. Hän palasi ja meni taas. Tuskin oli Lauri mennyt, kun rovasti jo oli katunut kiivauttaan, olisi tahtonut huutaa hänet takaisin ja puhua sovinnossa. Olkoon mikä on, menköön Herran nimessä naimisiin kenen kanssa tahtoo! Rovasti ei kammonnut mitään niinkuin suuttumisia ja kireitä välejä ja sekavia, epäluuloisia suhteita. Mutta nyt oli ensimmäisen askeleen ottaminen kuitenkin Laurin asia kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut.

—Luuletko, että hän tulee tänne ennenkuin lähtee?

—En luule.

—Sinä puolustat häntä, niinkuin äidit aina puolustavat poikiansa heidän isiänsä vastaan.

Ruustinna ei vastannut, ja rovasti poistui taas ja tuli taas, kädet selän takana, hermostuneesti kävellen huoneesta huoneeseen.—Tästä se nyt vasta häly nousee, puheli hän itsekseen. Saavat nyt kylän ämmät jauheita juorumyllyynsä. Rovasti ajaa poikansa pois kotoaan sentähden, että tämä tahtoo ottaa vaimokseen talonpoikaistytön! Rovasti vainoo heränneitä, vetää heitä käräjiin, vaikka omat lapsensakin ovat heränneitä! »Tuossa hän menee, semmoinen on tässä pitäjässä pappi!»—ja osoittavat sormellaan. »Mutta on meillä täällä toki toinenkin pappi, oikea Herran sankari.»—Helanderin se on työtä tämäkin, siitä ei ole epäilemistäkään. Se mies pistää kyntensä joka paikkaan, mutta ne kynnet häneltä vielä katkaistaan, häneltä ja niiltä muiltakin!

Tässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä! Se on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa mitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy käräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut … säälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana. Tulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava toimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin paikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan tähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he tekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja osoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan. Se on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole villitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät, leimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja valtion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan, silloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin kotirauhani!

Mutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua. Kun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi keinutuoliinsa.

Eikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin käräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä se vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä ollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla tahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi on voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja häikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa. Mahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa semmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään erehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen pääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman aavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja mistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.

Mutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja kierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen joutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän takana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään eikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja revolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai keksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja pietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä yhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa kuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla koskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan ollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää… Panna minut nyt tässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen tähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille tuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa itseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin antanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen rauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata omanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa valossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä, Snellmanin ystävä—minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä pidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä ovat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan pappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi minun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani vastalauseen?—Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin johdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion poikani ajoin minä pois kotoani.—Saa nyt Jaakko veli taas partaansa nauraa—selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.

Mutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa kannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada kuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi ruustinnan luo.

—Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että kirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella itseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa siinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu kuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää sen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on lopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat minua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella, toimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin asianhaarat vaativat.—En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin totuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole heille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja paljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se pitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä voi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä keskustelemaan.

Ruustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne tulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin hartioilleen ja meni pihan yli tupaan.

Antero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He olivat jo lähtövalmiina.

—Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita niin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.

—Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin kummallisempaa!

—Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.

—Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos pappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.

—Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.

—Tämänkö heränneiden vainonkin?

—No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle kirjoittanut.

—Vai niin, vai niinkö?

—Jäisit nyt kotiin, Lauri—tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan papan kanssa.

—En minä voi.

Kun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:

—Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä heikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä olen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me voimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama vastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin kuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas mieleni—! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?

—Ei ollut.

—Ei, ei,—mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja minun tekee mieli saamaan lisää!

He olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.

—Tytöt, sanoi Lauri vielä,—ei mikään ole maailmassa ihmiselle ihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua elämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!

He lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat äänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.

—Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.

19.

Kaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan kirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he kulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä uteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista mitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti, joka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan tulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.

—Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa ruokasalin ovelta.

Hänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin kansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti otti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä huomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä kehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se ollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan yksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli sen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen olisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole ainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen liike. Minä luen—

—Anna olla. Ehdinhän minä sen kuulla oikeudessakin.

—Se tulee aivan varmaan tekemään vaikutuksen tuomariin.—Kyllä niiden korvat nyt tulevat kuumenemaan. Hyvä mahtaa olla sedänkin syytöskirja. Me kiedomme ne joka puolelta kuin kalat verkkoon, toinen opista ja uskosta, toinen elämästä … niinkuin kalat verkkoon … äh, kun ne tulee potkimaan ja päristelemään nuotan perässä!

—Eihän vielä suinkaan voi tietää, minkä päätöksen laamanni tulee antamaan.

—Eihän se laamanni tulekaan itse istumaan näitä käräjiä, vaan se nuori varatuomari.

—Eikö laamanni…?

—Ei, ja se on hyvä se.

Se oli rovastille yllätys. Laamanni ei ollut puhunut hänelle mitään siitä, ettei hän itse tulisi istumaan käräjiä. Eikö hän ehkä tahtonut puuttua tämmöiseen juttuun?

—Setä pääsee minun hevosessani.

—Minä kävelen mieluummin.

—No, sitten kävelen minäkin, menemme yhdessä.

Rovasti ei olisi halunnut mennä hänen seurassaan käräjäpaikkaan, mutta ei voinut sitä välttääkään. Handolin lähetti pois hevosensa, mutta samassa ajoi vallesmanni siihen ja pakotti heidät molemmat nousemaan rekeensä. Lauri ja Antero olivat hiihtäneet toisesta portista pihaan. Naimi ja Kaarina näkivät heidät ja riensivät ulos. He pyysivät heitä sisään, mutta Lauri ei tahtonut tulla.

—Pappa ajoi täältä Handolinin ja vallesmannin kanssa—on hänkin nyt seurassa.

—Minun on niin kovin sääli pappaa, sanoi Naimi.

—Oma syynsä, sanoi Lauri.

—Et sanoisi, jos tietäisit, kuinka vaikea hänen on ollut tästä asiasta. Mamma sanoo, ettei pappa ole nukkunut moneen yöhön. Hän ei tahtoisi olla missään tekemissä noiden tuommoisten kanssa.

—Ei tahtoisi.,. mutta miksi hän sitten on? Miksi hän antautuu osalliseksi semmoiseen?

—Totta kai hänen täytyy, kun on saanut määräyksen.

—Semmoinen on pappa. Ei koskaan hän ole seurannut sitä, mitä itse katsoo oikeaksi, vaan antaa aina itseään johtaa sen, mitä muut häneen tyrkyttävät.

—Tulkaa nyt edes mammaa tervehtimään, pyysi Naimi.

Helander kulki juuri ohi, perässään tien täysi heränneitä miehiä ja naisia. Lauri ja Antero riensivät heidän jälkeensä.

—Ja pirtti on valmis, niinkuin näimme! sanoi Lauri.

—Kuukaudessa kirkko katto päälle ja uuni lämmitä, sanoi Helander ylpeästi ja tyytyväisesti. Ja tänä iltana se vihitään.

—Ja mitä nuo arvelevat käräjistä? kysyi Antero.

—On ihmeellistä, kuinka he ottavat tämän asian. Odotin, että he tekisivät niinkuin minäkin, tuomitsisivat, kauhistuisivat, ettei maailmassa ole lakia eikä oikeutta, koska tämmöisiä juttuja nostetaan, koska jumalansanan harjoittamisesta käräjiin vedetään kuin mistä rikoksesta. He eivät sitä kuitenkaan ollenkaan kummastele, se on heistä aivan luonnollista, että maailma niin tekee, eikä siltä pidä muuta odottaakaan. Minä melkein soisin, että he kuohahtaisivat ja latelisivat kiukkuisia sanoja. Tuo tyyneys minua melkein kammottaa, sillä se on osoitteena peloittavasta, ylipääsemättömästä syvänteestä heidän ja herrain välillä. Sen pohjalla on kerros, paksu, paksu kerros ylenkatsetta, halveksumista, jota siihen muuten on jo vuosisatain kuluessa kasvatettu. Kun kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät vähääkään ymmärrä toisiaan, ja kun sitä juopaa vielä tällä tavoin isonnetaan, niin mikä tästä lopulta tuleekaan? Ne eivät enää kysy, kuinka tämä on mahdollista, miksi niin on, eikä myöskään, kuinka kaikki olisi parannettava, ne vain toteavat, että niin on, ja vetäytyvät yhä enemmän epäluulonsa kuoreen. En tiedä, miten suuri vaikutusvalta sivistyneellä säädyllä muualla maailmassa lienee kansaan, kuinka läheiset lienevät heidän suhteensa toisiinsa, mutta jos meillä tätä menoaan menee, niin en ymmärrä, kuinka meidän sivistynyt sääty koskaan voi saada kansaa vastaanottamaan sitä hyvää, mitä sillä mahdollisesti kerran voi olla sille tarjottavana.

—Täytyy syntyä uusi suomalainen sivistynyt sääty, niinkuin Snellmankin tahtoo, sanoi Lauri.

—Ei riitä, että se on vain suomalainen tai oikeastaan suomenkielinen, sen täytyy olla myöskin suomenmielinen, s.o. _kansan_mielinen, henkeä sen sisäisimmästä hengestä, ja ennen kaikkea uskoa sen uskosta, joka voi ottaa osaa sen sisimpään ja syvimpään sielunelämään.

—Niinkuin te heränneet papit olette.

—En tiedä, mitä me olemme, mutta sen tiedän, että kun kirkon miehet ovat niin kaukana kansasta, että ovat mukana tämmöisessä, niin silloin eivät asiat ole niinkuin niiden olla pitäisi. On kyllä muuten mielipiteeni se, että jos mieli kirkon mitään kansalle olla, sen keskuudessa mitään vaikuttaa, on herännäisyyden tungettava sen läpi ja hapatettava se uudestaan, kokonaan uudestaan. Ja minä alan uskoa, että niin tulee käymäänkin. Yhähän lisääntyy heränneen nuorison joukko. Kuka olisi voinut aavistaa, että tekin molemmat—en voi oikein vieläkään uskoa sitä todeksi! Mutta Herralla näkyy olevan keinonsa. Ja nämä käräjätkin ovat niitä hänen keinojaan. Hän tahtoo nyt taas tälläkin maan kulmalla, niinkuin muualla jo ennen, näyttää, mikä valtiollinen ja virkavaltainen laitos meidän kirkkomme on. Tämä juttu selvittää ihmeesti käsitteitä ja saa arvostelua heräämään kirkon omassakin piirissä. Tulkoon meille mikä tuomio hyvänsä, asiamme tästä vain voittaa, ja sentähden minä nyt menen melkein kuin juhlaan.

He olivat tulleet käräjäpaikalle. Laamannin rakennuksesta ei näkynyt liikettä eikä kuulunut elämää. Se oli siellä huuruisten koivujensa keskessä ylimyksellisenä ja eristettynä. Oikeutta jaettiin kansalle takapihalla, pirtin puolella, erityisessä käräjätalossa, joka oli navettain ja tallien ryhmässä. Siinä oli kaksi tupaa, porstua välillä, ja porstuan pohjassa kaksi kamaria, joista toinen oli sihteerien asuttava ja jossa lautamiehet oleskelivat ja toisessa tuomari ja muut herrat istuntojen väliajalla. Sieltä kuului puhetta ja porinaa. Ohi kulkiessaan näki Antero rovastin ikkunassa totisena ja ikäänkuin avutonna.

He menivät rahvaan tupaan. Penkit olivat täynnä miehiä, hiljaisia ja tyyniä. Heille tehtiin tilaa penkillä perälasin alla. He likistyivät tukevain sarkapukuisten miesten väliin, ja Antero tunsi olevansa kuin yksi heistä, kuuluvansa heihin henkisesti ja ruumiillisesti. He olivat yhtä väkeä. Heidän asiansa on hänen asiansa ja on—aina oleva. Hän ajattelee niinkuin he, ja hänen sydämensä sykkii heidän kanssaan. Ensi kerran elämässään ei hän ole yksin. Kaikki näyttävät he olevan valmiina kaikkeen. Jos heitä mikä uhkaisi, olisivat he aina valmiita.

—Asianomaiset sisään, kuului siltavoudin ääni oven suusta.

Mutta samassa ja ikäänkuin sitä odotettuaan alkoi virsi. Kukaan ei liikahtanutkaan. Avonaisesta ovesta näki Antero rovastin, vallesmannin ja muiden herrojen menevän käräjätupaan. Kun yksi värsy oli veisattu, tuli vallesmanni itse tuvan ovelle ja huusi tiuskaten:

—Asianomaiset sisään!

Mutta ei vieläkään kukaan liikahtanut lähtemään. Vastaukseksi alettiin vielä toinen värssy ja veisuu tarttui porstuassa ja pihallakin olijoihin. Vasta sen loputtua alkoivat miehet verkalleen siirtyä käräjätupaan.

20.

Vastakkain kuin kaksi eri maailmaa ovat käräjätuvassa herrat ja talonpojat, toiset toisella puolella tuomarin pöytää. Sen takana istuvat herrat kaikki kuin syyttäjinä, sen edessä talonpojat vastaajina. Silmissä on herroilla ilkuntaa ja ivaa, ja he osoittelevat toisilleen sisääntulijoita. Rovasti yksin ei näytä oikein siihen seuraan kuuluvan, hän on totinen ja vaivautuneen näköinen. Lauri ja Antero ovat joutuneet heränneen kansan eturiviin, siihen takaapäin tungettuina, kuin heidän suojakseen, etuvarustukseksi. Handolin ja vallesmanni vilkuttavat heitä tulemaan ylemmä, mutta he eivät ole siitä tietävinään.

Tuomari on nuori, vähän itserakkaan näköinen hovioikeuden auskultantti… Tuonko nyt pitää ratkaista riita semmoinen, kuin mistä nyt on kysymys? Tuommoisenko parrattoman pojan edessä seisovat nämä vanhat miehet ja kokeneet kristityt vastaamassa—uskostaan? Mutta ei Antero huomaa hänessä vähintäkään vaivautumisen merkkiä asemansa heikkoudesta. Varmasti ja virallisesti ja teeskennellyn mahtavasti kääntelee hän papereitaan ja itseksensä hymisten lukee ja selailee niitä.

—Jahah, olisi sopinut tulla sisään heti, kun huudettiin.

—Ei käräjäpaikka ole mikään seuratupa, sen tietänette.

Sadat silmät tutkivat häntä tyynin, väistymättömin katsein.

Kääntyen vallesmannin puoleen saa tuomari häneltä syytöskirjan ja alkaa tehdä suomeksi selkoa sen sisällöstä. Siinä vaaditaan tapahtuneen ilmiannon johdosta ja Keisarillisen Suomen Senaatin prokuraattorin antaman määräyksen nojalla pitäjänapulaista Helanderia edesvastuuseen siitä, että hän usein saarnoissaan ja puheissaan oli syvästi loukannut esimiehiään ja virkaveljiään, koettaen halventaa heitä heidän sanankuulijainsa silmissä, ja että hän myöskin oli pitänyt luvattomia kokouksia sekä omassa pitäjässään että myöskin ulkopitäjissä. Talollista Paavo Ruotsalaista syytetään niinikään luvattomien kokousten pitämisestä ja talollista Ilpolaista samasta asiasta kuin myöskin siitä, että hän luvattoman kokouksen pitämistä varten oli väkivaltaisella tavalla särkenyt aidan, mikä siihen nähden, että väkivaltaisuus oli tapahtunut kirkon alueella ja sen omaisuutta vastaan sekä seurakunnan kappalaisen nimenomaisesta kiellosta välittämättä ja siis tahallisella uhalla, oli erittäin raskauttavana asianhaarana mainittava. Talollista Rajavaaralaista ynnä useita muitakin syytetään sekä luvattomain kokousten pitämisestä että osanotosta niihin.

—»Näiden syytösten valaisemiseksi»—lukee tuomari vielä, »katsomme lopuksi pitävämme esiin tuoda, ei ainoastaan sitä eripuraisuutta ja häiriötä, jota tämä liike Suomen kirkossa on saanut aikaan, ja sitä hämmennystä, vihaa ja katkeruutta, jota se on synnyttänyt kodeissa ja perheissä, siis yksityisessä elämässä, vaan myöskin sen vaaran, jota se tuottaa valtiolle, tahtomalla salaisesti uurtaa esimiesten auktoriteettia ja hävittää kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan. Mihin tämmöinen lopulta viepi, siitä on yhtenä räikeänä esimerkkinä ennen mainittu tapaus Korpivaaran kirkolla, jossa väkivaltaisesti on tungettu oman käden oikeutta harjoittamaan yksin kirkon pyhitetyllä alueellakin. Jos tällainen meno saapi rankaisematta jatkua, niin kuka takaa, ettei seuraava askel jo ole itse kirkon ovien aukimurtaminen pietististen erikoiskokousten pitämistä varten.»

Kun kannekirja oli luettu, pyysi Helander saada huomauttaa, että syytös hänen toimistaan ja esiintymisistään papinviran toimittamisessa ei kuulunut kihlakunnanoikeudelle, vaan tuomiokapitulille.

—Täällä on tuomiokapitulin määräämä asiamies ja siis jo sekin seikka osoittaa, että tuomiokapituli katsoo kihlakunnan oikeuden päteväksi ottamaan tutkittavakseen myöskin kappalaista Helanderia vastaan tehdyn kanteen.

—Tuomiokapitulin asiamies ei ole ainakaan vielä esiintynyt syyttäjänä, eikä syytös ole hänen, vaan nimismiehen nimessä tehty. Asiamies on kyllä täällä saapuvilla, mutta, mikäli minä ymmärrän, ainoastaan siltä varalta, että oikeus vastoin kaikkea luuloa ottaisi asiani täällä käsitelläkseen. Missään tapauksessa ei tällä oikeudella ole tuomiovaltaa minun ylitseni, ainoastaan enintään tutkimisvalta.

Tuomari kääntyi rovastin puoleen:

—Pyydän kysyä herra tohtorilta ja ritarilta, yhtyykö hän nyt luettuun kanteeseen kappalaista Helanderia vastaan?

Hiukan epävarmalla äänellä ja katsoen päiden yli ulos ikkunasta sanoi rovasti:

—Korkea-arvoisen tuomiokapitulin minulle lähettämä valtakirja ei sisällä mitään määräystä syytöksen tekemisestä tuomiokapitulin puolesta.

—Peräytyykö pappa? kuiskasi Lauri Anterolle.

Herratkin näyttivät hämmästyvän ja kuiskailivat jotain toisilleen. Vallesmanni meni puhumaan rovastin kanssa, mutta rovasti pudisti vain päätään.

—Tuomiokapitulin valtuuden nojalla on sen asiamiehellä kuitenkin oikeus, joskaan ei velvollisuus, yhtyä viralliseen kanteeseen, sanoi vallesmanni, asettuen paikalleen.

—Pidätän itselleni oikeuden esiintyä sen mukana, mitä tutkimus on tuova esiin.

Se oli pettymys kantajille. Handolin ja vallesmanni puhuivat jotain keskenään. Sitten meni vallesmanni tuomarin luo ja sanoi hänelle jotain.

—Jaa, se on totta, sanoi tuomari, ehkä on syytä lukea se lausunto, jonka herra tohtori ja ritari on antanut tuomiokapituliin kappalaisen Helanderin toimista yleensä ja erittäinkin hänen viime juhannuksena pitämästään saarnasta.

—Onko se siellä? kysyi rovasti säpsähtäen.

—Se on juuri se, johon prokuraattorin määräys kanteen nostamisesta perustuu, mikäli se koskee kappalaisen Helanderin sopimatonta esiintymistä hänen esimiehiänsä vastaan. Pyydän, että asiakirja täällä luettaisiin.

Kun rovastin lausunto oli luettu, pyysi vallesmanni puheenvuoroa.

—Niinkuin näkyy, on kappalainen Helander tehnyt itsensä syypääksi mitä törkeimpään ei vain lähimmän esimiehensä, vaan myöskin kirkon ja sen korkeimpain kaitsijain solvaamiseen ja halventamiseen kansan silmissä. Vaadin häntä muun muassa tämän lausunnon nojalla mitä ankarimpaan edesvastuuseen ja aion näyttää toteen sen, mitä lausunnossa hänelle viaksi luetaan, huolimatta siitä, että herra rovasti ei ole katsonut pitävänsä pysyä syytöksessään.

Herrain päät pöydän takana taas kohosivat.

Tuomari kehoitti nyt asianomaisia ilmoittamaan todistajansa.

—Omasta ja muiden syytettyjen puolesta pyydän saada ehdottaa, sanoi Helander, ettei kustannusten välttämiseksi mitään todistajia kuulusteltaisi, koska me emme aio kieltää, että kaikki se, mitä syytöskirjassa on esitetty on pääasiassa totta. Me myönnämme siis, että olemme pitäneet hartauskokouksia, yhden semmoisen muun muassa Ristivaarallakin, Ja sinne päästäksemme kyllä avanneet veräjän, mutta sen myöskin sulkeneet. Myönnän myöskin, että esimieheni minua vastaan tekemä ilmianto—

—Ei se ole ilmianto, vaan vaadittu lausunto, oikaisi rovasti.

—Olkoon sitten lausunto—että se on pääasiassa oikea ja saarnani sisältö yleensä oikein esitetty. Emme siis aio tosiasioita kieltää, vaan ainoastaan osoittaa, että ne eivät ole mitään rikoksia emmekä me siis niiden johdosta rangaistukseen syypäät.

—Jaa, kyllä minä kaikessa tapauksessa vaadin todistajia kuulusteltaviksi, sanoi vallesmanni.

—Silloin täytyy meidänkin ilmoittaa todistajiksi kaksi henkilöä: maisteri Hagman ja—

—Hän on jäävi, hän on minun lankoni! huusi Handolin.

—Eihän Handolin ole syyttäjä, ei ainakaan hän asiakirjoissa eikä haasteessa semmoisena esiinny, mikä osa hänellä muuten lieneekin jutun vireille panossa.

—Kuka oli vastaajan toinen todistaja? kysyi tuomari.

—Pyytäisin myöskin kuulusteltavaksi, jos niin tarpeelliseksi näyttäytyy, pastorska Handolinia.

—Ei vaimoni ole täällä! huudahti Handolin ja pyörähti päin kuin satutettuna.

—Kyllä hän on täällä, vastasi Helander tyynesti.

—Kenen kanssa se on tänne tullut?

—Siinä suhteessa en voi tyydyttää herra pastorin uteliaisuutta, mutta en luule sen muuten vaikuttavan asiaan.

Se herätti naurua molemmin puolin pöytää ja vakavain heränneidenkin miesten kasvoilla vilahti hetkellinen hymähdys.

Todistajat saivat vannoa valansa ja astua ulos. Sen jälkeen kysyi tuomari, mitä vastaajilla oli kanteen johdosta sanottavana.

Helander astui ensiksi esiin.

Myönsi todeksi, niinkuin jo oli sanonut, kaikki, mitä häntä vastaan on kannettu. Ei tahtonut myöskään kieltää, ettei olisi kiivaudessaan erehtynyt lausumaan sanoja, jotka ehkä ovat voineet tuntua persoonallisilta loukkauksiltakin. Oli valmis alistumaan sen tuomion alle, joka häntä saattaa tästä kohdata. Ikävällä mielellä täytyy hänen kuitenkin valittaa, että esimiehensä ja hän, kaksi seurakunnan paimenta, tapaavat toisensa näin toinen toisella puolella juttupöytää. Tahtoo kuitenkin luulla, ettei rovasti Martin omasta puolestaan ollut tätä vainoa alkuun pannut, vaan että syynä hänen lausunnossaan ilmaantuneeseen vastenmielisyyteen heränneitä kohtaan oli se, ettei hän omasta kokemuksestaan tiedä, mitä on ihmisessä hartaamman kristillisen elämän tarve. Olkoon tämä sanottu vastaukseksi siihen osaan kannetta, joka perustuu hänen esimiehensä lausuntoon hänen esiintymisestään sielunpaimenena.

—Mutta yhtä sovinnollisesti en voi vastata siihen osaan kannetta, jossa syyttäjä tahtoo kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa missä ikinä sen sopivaksi näen, ja että minun sanankuulijoitani tahdotaan vetää edesvastuuseen siitä, että he tulevat kuulemaan minua ja kaikkia muita, jotka parhaan ymmärryksemme mukaan koetamme johtaa kansaa autuuden tielle. Minua sekä surettaa että kauhistuttaa, että vallesmanni mikä tahansa saattaa ja saa käräjissä näin kuin mitäkin pahantekijää ryvetellä miestä semmoistakin kuin Paavo Ruotsalaista, joka on kaiken elämänsä uhrannut kansan hengelliseen herättämiseen ja sen johtamiseen autuuden tielle. Kanteessa syytetään minua siitä, että olen halventamalla esimiehiäni muka esivallankin arvoa alentanut. Mutta jos mitkään, niin ovat nämä tämmöisessä tarkoituksessa toimeenpannut käräjät omansa horjuttamaan esivallan arvoa kansan silmissä. Minun täytyy sanoa totuus, ja minä tahdon sen sanoa niin, että se kuuluu, ei vain tässä tuvassa, vaan tunkee sen seinien läpi ja poikki synkkien salojen ja yli kylien ja kaupunkien aina sinne, missä tämän vainon alku ja juuri on, missä ja kenessä se sitten lieneekin. Ja minä tahdon sentähden kysyä: Tietääkö syyttäjä, tietävätkö ilmiantajamme ja vainoojamme ja heidän takanaan olevat esimiehensä, että he ovat ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee mitä kuulumattominta röyhkeyttä ja laittomuutta? Ruotsin entisten kuningasten myöntämän, hänen majesteettinsa siunatun keisari Aleksanterin vahvistaman ja nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada vapaasti opettaa sanankuulijoitansa, joka oikeus monesti on ostettu verellä ja kyynelillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa— tämän oikeuden tahtovat nyt yksi nimismies ja hänen kanssaan meitä vastaan vehkeilevä palkkapappi jaloillaan tallata! En omassa nimessäni, vaan koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausun minä omasta ja kanssasyytettyjeni puolesta jyrkän vastalauseen tätä väkivaltaa vastaan enkä tahdo pelkurien tavoin kuulua niiden joukkoon, jotka antavat pois oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet. Surkeata on, että virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa kansassa, ovat kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan ja eksyttämään armollista esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita kaikki sortavat. Ei ole mahdollista, että lainlaatija olisi määrännyt rangaistuksen uskonnollisista seuroista ilman poikkeusta, kun miltei kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja! Enkö saisi minä illalla kotona puhua samaa, mitä aamulla kirkossa? Enkö saisi minä koota kotiini ystäviäni jumalansanan harjoittamiseen, kun seurakunnan kirkkoherra kokoo omansa tanssi- ja juomaseuraan? Jos jostain olisi syytös tehtävä, niin olisi se siitä, että juhannusjuhlan aikana juhlitaan Bacchusta, eikä siitä, että hiljaisuudessa Kristusta palvellaan, ketään häiritsemättä. Mutta emme tahdo syyttää, tahdomme antaa kunkin elää, kun antavat meidän elää. Kaatukoon tämä kanne siis omaan mitättömyyteensä ja ruhjokoon se Jumalan vihalla alleen ne, jotka ovat sen meitä ruhjoaksensa nostaneet!—Eikä minulla ole muuta lisättävänä kuin että nämä syytteen alaiset sanankuulijani, jotka ovat luovuttaneet minulle huoneensa ja vastaanottaneet minulta opetusta autuuden tiestä, vapautettaisiin kaikesta edesvastuusta sekä että ainoastaan minä heidän pappinansa, jos jotain tuomion sovitusuhria tarvitaan, langetettaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra uskoi minulle opettajanviran, niin velvoitti hän minua myöskin tyytymään kaikkeen sekä katkeraan että suloiseen, joka minua voi tässä virassa kohdata.

Kyyristyneet, ikäänkuin näkymättömän painon alla olleet sarkaiset hartiat ja selät oikenivat, ja karkeat kädet hipoivat karkeita leukoja tai siirsivät otsalle valahtanutta tukkaa.

Vallesmanni koetti murtaa sanojen vaikutusta:

—Ne nyt ovat vain sanoja, mahtipontisia puheita, enkä minä tahdo muuta vastata kuin että laki on selvä, joka kieltää semmoisia kokouksia pitämästä, ja laki vaatii tuomiota ja sen täytäntöön panoa.

—Onko syytetyllä Helanderilla viimeisen johdosta mitään lisättävää? kysyi tuomari.

—Ei ole.

—Talollinen Paavo Ruotsalainen, mitä on teillä kanteen johdosta sanottavana?

Paavo astui askeleen eteenpäin pöytää kohti. Hän näytti kuin aatoksiinsa nukkuneelta, seisten siinä polvet vähän koukussa, selkä kumarana, mutta pää pystyssä, vähän taapäin kenollaan. Yht'äkkiä hänen silmänsä välähtivät ja läpitunkeva, värähtävä ääni täytti koko tuvan, kun hän virkkoi:

—Jos niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutukseksemme muistella Lutheeruksen virttä:

Rauha heidän pitää meille suoman, vaikk' ovat kiukuss' ja hulluna, sillä Kristus on meidän voimamm', Hän on meitä auttamaan tullunna.

Tuomari odotti hetkisen ja kysyi sitten:

—Onko muuta sanottavaa?

—Ei sen enempää, sanoi Paavo ja vetäytyi takaisin paikalleen, jossa oli seisonut, vaipuen taas kuin uneen, vanhan miehen samenneet silmät ilman määrää eteensä tuijottaen. Silloin tällöin tekivät otsarypyt vain yht'äkkisen liikkeen ylöspäin, niinkuin jonkin heränneen ajatuksen sisällisestä tempauksesta.

Näytti niinkuin olisivat hänen sanansa vaikuttaneet toisellakin puolella pöytää. Tuomari käänsi jotain lehteä ja käänsi sen taas takaisin, ennenkuin virkkoi:

—Talollista Ilpolaista syytetään siitä, että hän on sallinut pitää luonaan luvatonta kokousta ja että hän väkivaltaisesti on repinyt kirkon aidan.

Iso mies uusissa sarkavaatteissa astui esiin. Hän oli itsetietoinen, tuiman näköinen, melkein uhkaava.

—Siitä on syytetty, sanoi hän, odottaen lisää.

—Ilpolaisen toimestako pidettiin kokous Ristivaaralla?

—Minä niitä vieraitani kehoittelin sinne lähtemään, kun eivät papit saaneet kirkkoa.

—Purkiko Ilpolainen veräjän?

—Purki ja tukkesi sen myös.

—Tiesittekö, että pastori Handolin oli kieltänyt teitä kulkemasta maansa yli?

—Totta minä sen tiesin, kun itselleni sanoi.

—Ja kuitenkin puritte veräjän?

—Purin ja tukkesin myös. Ja jos on mitä vahinkoa tapahtunut, niin se korvataan. Mutta kun ei ole vaadittu, niin ei ole osattu tarjotakaan.

—Totta siis kaikki, mitä kannetaan?

—Totta kaikki, mutta valetta kuitenkin alusta loppuun.

—Mikä on valetta? kysyi vallesmanni.

—Koko tämä syytös on tekosyytös. Oikea syytös on vihasta siitä, että emme ole antaneet tämän juopon pappimme kaikin ajoin elää niinkuin hän tahtoisi, vaan on ajettu hänet uloskin, kun on tullut taloon humalassa huutamaan ja räyhäämään, eikä ole kehdattu kirkossa hänen haukkumisiaan kuunnella, vaan menty miehissä pois, niin että on saanut jäädä tyhjille penkeille paukuttamaan. Kun on vain voitu niin on muita pappeja käytetty. Mutta suurin on hänellä viha meitä kohtaan sentähden, että on häntä nuhdeltu siitä, että elää törkeissä synneissä, suosii vieraita vaimoja ja pitelee pahasti omaa rouvaansa.

—Korkea oikeus, minä vaadin tätä miestä edesvastuuseen…! huusi Handolin.

Tuomarikin tulistui ja löi nyrkkiä pöytään:

—Pysykää asiassa elkääkä sekoittako siihen semmoista, joka siihen ei kuulu. Jos teillä ei ole muuta sanottavana…

—Sanottu, mikä sanottu—ja se saadaan toteen, jos tarvitaan.

—Minä kysyn kunniaani, kähisi Handolin.

—Rauhoittukaa, sanoi tuomari. Sen saatte tehdä, mutta ei nyt.— Kutsukaa sisään kantajan todistaja.

Handolinin entinen renki Matti, joka nyt oli puettu körttipukuun, kutsuttiin esille. Hän todisti, että veräjää avattaessa ei ollut mitään väkivaltaisuutta tapahtunut ja että siitä tavallisesti oli ollutkin vapaa kulku kenellä tahansa, ennenkuin pastori, vähää ennen kuin heränneiden piti siitä kulkea, oli käskenyt sen sulkea. Ilpolainen oli purkanut sen, mutta sulkenut sen myös.

—Oliko veräjä yhtä lujasti ja hyvästi tukettu kuin se oli ennenkin ollut? kysyi vallesmanni.

—Koommin toki niinkuin lujemminkin, sanoi Matti. Se on hyvä aidanpanija tämä Ilpolan isäntä.

—Tallasivatko nämä niittyä mennessään?

—Sitä en tiedä, tallasivatko, mutta sen tiedän, että lähti siltä latoalalta mennä kesänä yhtä paljon heiniä kuin ennenkin, koommin ehkä enemmänkin.

—Onko todistajalta muuta kysyttävää?

—Ei ole, on saatu selvitys siitä, mistä tahdottiinkin, sanoi vallesmanni.

—Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.

Oli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen tahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.

—En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän myöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta tarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen. Saanko sanoa vielä muutaman sanan?

—Jos se on yhteydessä asian kanssa.

—Luulisin sen sitä olevan.

—Olkaa hyvä.

—Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että kannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi sitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on tapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko se todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen luullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja rikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään Jumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita ystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja hyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin olevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa ennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja typeryydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä tukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta ja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä ystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä liikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja vuodattaa oman verensä kuiviin.

Puhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen silmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli avautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.

—Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan panettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut, että sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi tännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin, niitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä, joilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa uskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka tietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo ulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä jatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova omatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka luulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän kaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen omille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä niiden luo pääsemästä.—Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni surkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin iloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin muuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys, lyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on täälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja joka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain kirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa perikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan sakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä perikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja uudestasyntymisen tiellä.