TOINEN OSA

1

Georges Duroy oli palannut vanhoihin tapoihinsa.

Hän asui nyt rue de Constantinoplen pienessä alakertahuoneistossa elellen ymmärtäväisesti kuin mies, joka valmistautuu uuteen elämään. Hänen suhteensa rouva de Marelleen oli luonteeltaan muuttunut aivan avioliittomaiseksi; oli kuin Duroy olisi etukäteen harjoittautunut tulevaa muutosta varten. Ja hänen rakastajattarensa hämmästeli usein sitä levollista järjestystä, joka oli ominainen heidän suhteelleen, ja väliin hänen täytyi nauraen huudahtaa: "Sinähän olet vielä suurempi kotikissa kuin mieheni. Eipä juuri kannattanut vaihtaa."

Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä. Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa, joka kukisti kaikki naiset.

Lyhyt kirjelippu ilmoitti hänelle, että ratkaisun hetki oli ovella:

"Olen Pariisissa. Tulkaa tervehtimään minua.

Madeleine Forestier."

Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.

Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni noiksi kauheiksi päiviksi."

Duroy vastasi: "Olisin tehnyt kaiken, mitä olisitte vaatinut."

Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä. Hän oli usein ajatellut lehteä.

"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."

Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä maltillisena, hän sopersi:

"No!… miksi… miksi… ette voisi ryhtyä… siihen ammattiin uudelleen… Duroyn nimisenä?"

Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."

Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka rakastankaan teitä!"

Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten, hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi, vakavasti.

Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva Forestier jatkoi vakavalla äänellä:

"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät lupauksestanne."

Duroy vannoi olevansa vaiti ja poistui sydän täynnä onnea.

Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi, parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.

Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.

Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.

Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"

"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan kenellekään."

"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"

Duroy punastui: "Kyllä, jo huomenna."

Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."

"Tottelen ilolla kaikessa."

"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska se on syntymäpäiväni."

"Siis toukokuun kymmenentenä."

"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin olette ainakin minulle kertonut."

"He asuvat Ganteleussä Rouenin lähellä."

"Mitä väkeä he ovat?"

"He… he elävät pienillä koroillaan."

"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"

Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta… mutta asia on niin… että he ovat…"

Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies: "Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden opiskella. En häpeä heitä, mutta he… he ovat yksinkertaisia, sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin vastenmielisesti."

Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi… mutta minulla ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa… paitsi te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.

Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä niin hurmannut.

"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on hyvin vaikea selittää."

Duroy kysyi: "Mikä asia se on?"

"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla on… heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?"

Nyt rouva Forestier vuorostaan oli punastunut, aivan kuin hän olisi tehnyt Duroylle jonkin epähienon ehdotuksen.

Duroy vastasi avoimesti: "Olen itse usein ajatellut samaa asiaa, mutta sen toteuttaminen näyttää sangen mutkallisella."

"Kuinka niin?"

Duroy purskahti nauruun: "Koska pelkään tekeväni itseni naurettavaksi."

Rouva Forestier kohautti olkapäitään: "Siitä ei pelkoa. Sellaista tekevät kaikki ihmiset, eikä kukaan sille naura. Jakakaa nimenne kahteen osaan 'Du Roy'. Se kuulostaa oikein hyvältä."

Nuori mies vastasi heti kuin henkilö, joka on perillä tämäntapaisista asioista:

"Ei, se ei käy laatuun. Sellainen menettely on liian mutkaton, liian tavallinen, liian paljon käytetty. Olin ajatellut ottaa nimen kotiseutuni mukaan. Ensin ottaisin sen kirjalliseksi salanimekseni ja liittäisin sen sitten vähitellen omaan nimeeni, jonka jälkeen halkaisisin kahtia, aivan kuten te ehdotitte."

Rouva Forestier kysyi: "Teidän kotipaikkanne on Canteleu?"

"Niin?"

Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa… Canteleu?"

Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa keksin! Katsokaa!"

Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de Cantel."

Duroy mietti muutaman sekunnin ja julisti sitten juhlallisesti:

"Se on mainio!"

Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel, Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"

Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä. Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de' tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"

"Alexandre."

Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre", kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:

"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine Forestier’n vihkimisestä."

Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy."

Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä, viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:

"Nimeni on Du Roy de Cantel."

Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista seuraavaksi päiväksi.

"Paha juttu", hän ajatteli. "Taidanpa saada ankaran kohtauksen niskoilleni."

Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista, joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.

Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.

Ja pakinansa hän varusti nimimerkillä: D. de Cantel.

Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan, joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.

Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten, ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde lailliseksi elämänkumppanikseen.

Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.

Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:

"Mikä sinua vaivaa?"

"Istuhan", kuului vastaus. "Meidän on puhuttava vakavasta asiasta."

Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain harson otsalleen ja odotti.

Duroy katsoi permantoa — hän valmisteli johdantoa — ja aloitti hitaasti:

"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle. Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten, ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle puhuttava."

Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää: "Mistä on kysymys? Sano pian!"

Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on niin, että minä aion mennä naimisiin."

Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.

Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni. Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria, liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"

Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.

Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.

Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla, mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin tylsyyteen vajonneena: "Oh!… Jumalani…!"

Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa vain tietäisit!… On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa miehesi…"

Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin hiveli korvaa.

Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.

Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet sydämeni."

Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä, jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:

"Kuka hän on?"

Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."

Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa juuressa olevaa miestä.

Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti poskille ja puhkesi uudelleen.

Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.

Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän, katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko tuskan, sekä sopersi: "Minulla… minulla ei ole… mitään… sinulle sanottavaa… minulla ei enää… ole täällä mitään tekemistä… Olet oikeassa… sinä… sinä… olet valinnut… sen, jonka tarvitsit…"

Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.

Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki on kunnossa… ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi taistellut itse kohtaloa vastaan.

Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti…"

Madeleine loi häneen tutkivasti kirkkaan katseensa.

"Eikö hän tullut surulliseksi?"

"Ei. Ei lainkaan. Hänen mielestään se päinvastoin oli aivan paikallaan."

Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat, etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.

Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel, "Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa, vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.

Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.

Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.

He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla tietävinään.

Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.

Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.

Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran, jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä. Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset, näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.

Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."

Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden auringon laskiessa."

Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo nauttien kaipauksen runoudesta.

Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen sitä hitaasti.

"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun", hän sanoi.

Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä." Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."

Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana, minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian hätiköivältä.

Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:

"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."

"Miksi niin?"

Rouva näytti hämmästyneellä.

"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä, ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."

Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.

Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut, ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."

Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.

Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n tuttavuuteen?"

Madeleine vastasi ärsyttävän pisteliäästi:

"Matkustammeko me Roueniin puhuaksemme hänestä?"

Duroy punastui: "Olen aasi. Mutta te teette minut todella häveliääksi."

Madeleine ihastui: "Minä! Mahdotonta! Mistä se johtuisi?"

Duroy oli muuttanut hänen sohvalleen ja istui nyt aivan hänen vieressään. Madeleine huudahti: "Katsokaa! Hirvi!"

Juna kulki Saint-Germainin metsässä, ja hän oli nähnyt pelästyneen kauriin hyppäävän tien poikki.

Duroy oli kumartunut eteenpäin Madeleinen katsoessa ulos avoimesta ikkunasta ja painoi nyt pitkän rakastuneen suudelman hänen niskaansa.

Madeleine oli hiljaa muutaman sekunnin. Sitten hän kohotti päätään: "Te kutitatte minua. Lopettakaa!"

Mutta Duroy ei lopettanut, vaan antoi viiksiensä pitkänä, kiihottavana suudelmana liukua hänen valkealla ihollaan.

Madeleine ravisti itseään: "Mutta lopettakaahan!"

Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.

Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin hän pääsi vapaaksi ja toisti:

"Lopettakaa toki!"

Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan tyynyille.

Madeleine vapautui ankarasti ponnisteltuaan ja nousi kiivaasti seisaalleen:

"Ei, ei Georges, älkää viitsikö! Emmehän me enää ole mitään lapsia. Voimme kai odottaa Roueniin asti!"

Duroy jäi istumaan kasvoiltaan hyvin punaisena ja tämän järkevän puheen viilentämänä. Päästyään jälleen jonkin verran tasapainoon hän sanoi iloisesti: "Hyvä, minä odotan. Mutta en sano enää kahtakaankymmentä sanaa koko matkalla. Ja ajatelkaa, että me vasta olemme Poissyssa."

"Siinä tapauksessa puhun minä", Madeleine vastasi.

Ja hän istuutui hiljaa miehensä viereen.

Hän alkoi täsmällisesti puhua kaikesta, mitä heidän olisi tehtävä palattuaan Pariisiin. He pitäisivät edelleenkin sen asunnon, joka hänellä ja hänen ensimmäisellä miehellään oli ollut, ja Duroy saisi myös periä Forestier’n palkan ja toimen La Vie Françaisessa.

Madeleine oli muuten hyvissä ajoin ennen vihkimistä järjestänyt kaikki rahakysymykset tottuneesti ja varmasti kuin liikemies.

He olivat tehneet pesäeron, ja kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon: kuolema, avioero, yhden tai useamman lapsen syntyminen. Nuori mies toi kotiin neljätuhatta frangia, kuten hän väitti, mutta tästä summasta hän oli lainannut tuhatviisisataa. Loput olivat säästöjä, jotka hän, tätä tapahtumaa ajatellen, oli vuoden kuluessa koonnut. Nuori nainen taas toi mukanaan neljäkymmentätuhatta frangia, jotka, kuten hän puolestaan väitti, Forestier oli jättänyt hänelle perinnöksi.

Keskustelun kuluessa Madeleine otti tavan takaa puheeksi vainajan vedoten hänen esimerkkiinsä: "Hän oli hyvin säästäväinen mies, hyvin vakava ja ahkera. Hän olisi lyhyessä ajassa voinut luoda itselleen omaisuuden."

Duroy ei enää kuunnellut. Häntä askarruttivat toiset ajatukset.

Madeleine keskeytti väliin seuratakseen sisäistä ajatuksenkulkuaan ja jatkoi sitten:

"Kolmen tai neljän vuoden kuluttua tästä lähtien voitte varsin hyvin ansaita kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia vuodessa. Sellaiset tulot Charlesillakin olisi ollut, jos hän olisi saanut elää."

Georges, jota opetus rupesi pitkästyttämään, vastasi:

"En luullut, että me matkustaisimme Roueniin puhuaksemme hänestä."

Madeleine läimäytti häntä naurahtaen poskelle: "Tepä sen sanoitte! Minä olen väärässä."

Duroy oli olevinaan pieni kiltti koulupoika ja piti itsepintaisesti käsiään polvillaan.

"Te olette hassun näköinen istuessanne tuolla tapaa", Madeleine sanoi.

Duroy vastasi: "Mutta näinhän minun on istuttavakin — muistutittehan minua siitä juuri äsken. Ja näin aion istua loppuun asti."

Madeleine kysyi:

"Minkä tähden?"

"Koska te hoidatte perheen ohjaksia, vieläpä hallitsette minun persoonaanikin. Se muuten onkin tehtävänne, koska olette leski."

Madeleine hämmästyi:

"Mitä tarkoitatte?

"Että teillä on kokemusta, jonka tulee hälventää minun tietämättömyyteni, ja että teillä on aviollista harjautuneisuutta, jonka täytyy karkottaa minun nuorenmiehenviattomuuteni. Juuri sitä tarkoitan."

Madeleine huudahti:

"Tuo on liian paksua!"

Duroy vastasi:

"Niin se vain on! Minä en tunne naisia, minä… mutta te tunnette miehet, te, koska olette leski… ja siis teidän on opetettava minua… tänä iltana… voitte vaikka aloittaa nyt heti, jos haluatte…"

Madeleine oli hyvin huvittunut:

"Jopa nyt jotakin! Ettäkö te muka tarvitsisitte siinä minulta opetusta!"

Läksyjään latelevan koulupojan äänellä Duroy selitti: "Kyllä, tarvitsenpa niinkin. Vieläpä tarvitsen hyvin perusteellisen opetuksen… kaksikymmentä oppituntia… kymmenen alkeisaineissa… lukemisessa ja oikeinkirjoituksessa… kymmenen aritmetiikassa ja korkeammassa matematiikassa… Minä en osaa mitään, en yhtään mitään."

Madeleine kirkaisi ihastuneena:

"Oh, oletpa sinä tyhmä!"

Duroy jatkoi:

"Koska alat sinutella minua, niin seuraan heti esimerkkiäsi, ja minun täytyy sanoa sinulle, rakkaani, että rakastun sinuun yhä enemmän joka sekunti, ja Rouen on mielestäni aivan liian kaukana."

Hän puhui nyt kuin näyttelijä väännellen hauskasti kasvojaan, mikä huvitti nuorta naista, joka oli tottunut kirjallisten piirien boheemitapoihin ja kujeisiin.

Madeleine katseli miestään sivulta, huomasi hänet todella miellyttäväksi ja tunsi halua ihanan hedelmän nauttimiseen, mutta epäröi samalla kuin ainakin järkevä ihminen, joka odottaa päivällisaikaa syödäkseen oikealla hetkellä.

Punastuneena omista ajatuksistaan, jotka alkoivat häntä vaivata, hän sanoi:

"Rakas oppilaani, luottakaa minun kokemukseeni, minun suureen kokemukseeni. Suudelmat rautatievaunussa eivät ole suuren arvoiset. Ne turmelevat ruokahalun."

Sitten hän punastui vielä enemmän ja kuiskasi: "Ei koskaan saa korjata satoa, ennen kuin se on kypsä."

Duroy oli tukehtua nauruun. Häntä kiihottivat nuo kaksimieliset viittaukset, joita tuosta kauniista suusta virtasi. Hän teki ristinmerkin, liikutti huuliaan kuin olisi rukoillut ja selitti sitten: "Otan suojelijakseni pyhän Antoniuksen, joka varjelee kiusauksilta. Nyt olen terästä."

Yö tuli hiljaa ja verhosi läpikuultavaan tummuuteensa, aivan kuin kevyeen harsoon, oikealla levittäytyvän laajan tasangon. Juna kulki pitkin Seinen rantaa, ja molemmat nuoret alkoivat tuijottaa virtaa, joka leveän, loistavan teräsnauhan kaltaisena kehitti viivaansa rautatien vierellä muodostaen pinnalleen siellä täällä läikkiä, jotka olivat kuin taivaasta pudonneita ja jotka aurinko mailleen mennessään oli silannut purppuralla ja kullalla. Vedessä väikkyvät tulenliekit häipyivät vähitellen, tummuivat ja sammuivat surullisesti ja hiljaa. Ja tasanko peittyi pimeään ja siihen synkkään suhinaan, siihen kuolonkuiskeeseen, jonka pimeys aina tuo mukanaan maailmaan.

Illan kaihomieli, joka tunkeutui sisään avoimesta ikkunasta, tarttui myös molempiin nuoriin puolisoihin, jotka äsken olivat olleet niin iloisia, mutta jotka nyt olivat vaiti.

He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan katsellakseen yhdessä kuolevan päivän, kauniin, valoisan toukokuun päivän viimeisiä jäähyväisiä.

Mantes’issa sytytettiin vaunuosaston pieni öljylamppu, joka levitti keltaista, lepattavaa valoaan istuimien harmaille päällyksille.

Duroy kiersi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja painoi hänet lähemmäksi itseään. Hänen äskeinen kuuma kaipuunsa oli nyt muuttunut hellyydeksi, ikävöiväksi hellyydeksi, veltoksi haluksi saada pieniä lohduttavia hyväilyjä, samanlaisia, joilla lapsi tuuditetaan uneen.

Hän kuiskasi hiljaa: "Pikku Made, minä rakastan sinua."

Äänen hellyys liikutti nuorta naista ja pani nopean värähdyksen kulkemaan läpi hänen ihonsa. Hän kumartui miehensä ylitse, sillä Georges oli painanut poskensa vaimonsa poven lämmintä tukea vasten, ja ojensi hänelle huulensa.

Siitä tuli pitkä, mykkä, syvä suudelma, joka äkkiä vaihtui kiihkeään, mielettömään puristukseen, lyhyeen, hengästyttävään taisteluun ja sitten syleilyyn, joka oli väkivaltainen ja hankala. Sen jälkeen he lepäsivät toistensa sylissä, hieman pettyneinä molemmat, puutuneina, mutta vielä täynnä hellyyttä, kunnes junan vihellys ilmoitti, että lähestyttiin jotakin asemaa.

Koettaessaan sormenpäillään järjestää ohimoilta pörröytyneitä hiuksiaan Madeleine sanoi: "Se oli hyvin tyhmää. Mehän käyttäydyimme kuin lapset."

Mutta Georges suuteli kuumeisen hätäisesti hänen käsiään, vuoroin toista, vuoroin taas toista, ja vastasi: "Minä rakastan sinua, pikku Made."

Roueniin asti he istuivat melkein liikkumattomina poski poskea vasten ja silmät tuijottaen vaunun ikkunaan, yöhön, jossa he silloin tällöin näkivät valojen kiitävän ohitse. Ja he olivat haaveellisia ja onnellisia ollessaan siinä niin lähellä toisiaan, ja hetki hetkellä he yhä enemmän kaipasivat vapaampaa ja läheisempää syleilyä.

He asettuivat erääseen rannalla olevaan hotelliin, ja nautittuaan kevyen, hyvin kevyen illallisen he menivät levolle. Seuraavana aamuna, kellon juuri lyötyä kahdeksan, siivoojatar herätti heidät.

Kun he olivat juoneet teensä, joka oli katettu yöpöydälle, Duroy katseli vaimoaan ja äkkiä, aarteenomistajan onnellisessa riemuhuumassa, otti hänet syliinsä ja sopersi: "Pikku Made, tunnen rakastavani sinua äärettömän paljon… paljon… paljon…"

Madeleine hymyili luottavaista, tyytyväistä hymyään, ja hänkin kuiskasi: "Minä myös… ehkä."

Mutta Duroyta huolestutti edelleenkin hänen vanhempiensa luo tehtävä vierailu. Hän oli jo useita kertoja koettanut selittää vaimolleen heidän olojaan, valmistanut häntä, torunut häntä. Hän arveli, että hänen täytyi ryhtyä asiaan vielä kerran:

"Ymmärräthän, he ovat talonpoikaisväkeä, oikeita maalaistalonpoikia eivätkä mitään teatteritalonpoikia."

Madeleine nauroi: "Tiedän, tiedän. Olethan sanonut sen jo monta kertaa. No, nousehan nyt ja anna minunkin nousta."

Duroy hyppäsi sängystä, veti sukat jalkaansa ja selitti: "Meillä tulee olemaan hyvin epämukavaa vanhusteni luona, hyvin epämukavaa. Minun huoneessani on vain yksi sänky, jossa on olkipatja. Vieteripatjoja ei Canteleussä tunneta."

Madeleine näytti olevan hyvin ihastunut: "Sehän on mainiota! On hauskaa nukkua huonosti… sinun… sinun kanssasi… ja herätä kukonlauluun."

Hän oli pukeutunut kampausnuttuunsa, väljään valkoiseen pitsinuttuun, jonka Duroy heti tunsi. Näky ei häntä miellyttänyt. Miksi? Hänen vaimollaan, sen hän tiesi sangen hyvin, oli tusinoittain tällaisia aamupukuja. Tosinhan Madeleine ei ollut voinut hävittää koko entistä pukuvarastoaan ostaakseen uutta. Mutta joka tapauksessa Duroy olisi toivonut, että hänen vaimonsa liinavaatteet, hänen yöpukunsa, hänen lemmenpukunsa eivät olisi olleet samat kuin tuon toisen aikana. Hänen mielestään oli aamupuvun pehmeään, lämpimään kankaaseen jäänyt jokin jälki kosketuksesta Forestier’hen.

Ja hän meni ikkunan luo ja sytytti savukkeen.

Hänen edessään levittäytyi satama ja leveä virta, täynnä ohutmastoisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja, joiden lasteja pyörivät nostokurjet suurta pauhua pitäen tyhjensivät laitureille. Vaikka hän tunsi kaiken tämän ennestään, hän kuitenkin ihastui. Ja hän huudahti:

"Hitto, kylläpä täällä on kaunista!"

Madeleine juoksi myös ikkunan luo. Hän laski molemmat kätensä miehensä toiselle olkapäälle, jota vasten hän antautuvaisena nojautui. Liikuttuneena ja ihastuneena hän huudahti: "Oh, miten kaunista! Oh, miten kaunista! En koskaan olisi uskonut, että on olemassa noin paljon laivoja!"

Tuntia myöhemmin he lähtivät matkaan, sillä heidän piti syödä aamiaista vanhuksien luona, joille oli ilmoitettu heidän tulostaan muutamia päiviä aikaisemmin. He ajoivat kuluneissa ja tärisevissä avovaunuissa, jotka rämisivät kuin ravistunut sepänpaja. Ensin ajettiin läpi pitkän ja sangen ruman bulevardin, sitten yli erään tasangon, jonka keskellä virtasi joki, ja sitten alettiin nousta ylös rinnettä.

Madeleine, joka oli väsynyt, oli nukahtanut auringon läpitunkeviin hyväilyihin, jotka miellyttävästi lämmittivät häntä vaunuissa, aivan kuin hän olisi levännyt suloisessa valo- ja ilmakylvyssä.

Hänen miehensä herätti hänet:

"Katso!" hän sanoi.

He olivat nousseet noin kaksi kolmannesta rinteestä ja olivat nyt paikalla, joka oli kuuluisa näköalastaan ja jonne kaikki matkailijat aina tuotiin.

Tältä paikalta saattoi nähdä koko valtavan laakson pitkänä ja leveänä. Sen halkaisi isoine mutkineen kirkas virta päästä päähän. Joen saattoi nähdä tulevan kaukaa täynnä lukuisia saaria ja tekevän ison kaarroksen, ennen kuin se virtasi läpi Rouenin. Sen jälkeen näkyi kaupunki oikealla rannalla ohuen aamu-usvan verhoamana, auringon kimallusta katoillaan. Ja sitten kaupungin tuhannet kapeat huiput, terävinä tai tylppinä, hauraina tai reiällisinä ja jättiläiskoruja muistuttavina, sitten kaupungin neliskulmaiset tai pyöreät, heraldisin kruunuin koristelut tornit, koko tuo kirkontornien goottilainen sotajoukko. Ja kaiken yläpuolella komeili tuomiokirkon terävä torninhuippu, mielikuvituksellinen pronssineula, ruma, kummallinen, epäsuhtainen — maailman korkein kirkontorni.

Mutta vastapäätä, virran toisella puolella, kohosivat kohti taivasta pyöreinä ja tasaisina aina huippujaan myöten Saint-Severin esikaupungin tehtaanpiiput.

Vielä lukuisampina kuin veljensä kirkontornit ne kohottivat kaukana maaseudullakin ilmaan pitkiä tiilisiä pilareitaan ja lähettivät kohti sinistä taivasta pikimustia henkäyksiään.

Alhaalla työläisten kaupunginosan takana levittäytyi kuusimetsä, ja Seine, joka virtasi molempien kaupunginosien lävitse, jatkoi matkaansa eteenpäin. Se lipui pitkien, mutkaisten lehtipuiden peittämien rantojen välissä, jotka siellä täällä paljastivat valkoisen kiviluurankonsa, ja katosi vihdoin näköpiirin taakse tehtyään uuden pitkän ja pyöreän kaaren. Virtaa ylös ja alas kulki aluksia, joita pienet, kärpästen kokoiset höyrylaivat hinasivat työntäen lakkaamatta sisuksistaan ilmoille paksuja savupilviä. Saaret, jotka erottuivat virran pinnasta, olivat vieri vieressä, ja joskus niitä erotti vähän pidempi väli. Ne muistuttivat vihreäkimmelteisen rukousnauhan epätasaisia helmiä.

Ajuri odotti, kunnes vieraat olivat tarpeekseen ihastelleet. Kokemuksesta hän tiesi, että maisema aiheutti turisteissa pitkäaikaista ihastusta.

Mutta kun ajoneuvot jälleen lähtivät liikkeelle, Duroy huomasi äkkiä muutaman sadan metrin päässä kaksi vanhaa ihmistä, jotka astelivat pitkin tietä, ja hän hyppäsi heti vaunuista huutaen: "Tuolla he ovat! Minä tunnen heidät!"

Vastaantulijat olivat kaksi maalaisia, mies ja nainen, jotka kulkivat epätasaisin askelin, silloin tällöin tukien toisiaan ja nojaten toistensa olkapäihin. Mies oli pieni, tanakka, punakka kasvoiltaan ja hieman lihavahko, mutta voimakas ikäisekseen, vaimo taas pitkä, kuiva, kumarainen vakava nainen, joka oli kasvanut maaseudun totisissa vaivoissa, joka oli saanut tehdä työtä lapsuudestaan saakka ja joka koskaan ei ollut nauranut miehen juodessa ja laskiessa leikkiä kapakkavieraiden kanssa.

Madeleine oli myös laskeutunut vaunuista, ja kun hän näki noiden molempien ihmisraukkojen tulevan, hänet valtasi masennus ja ikävä, jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitella. He eivät lainkaan tunteneet poikaansa, tuota hienoa herraa, eivätkä he koskaan olisi voineet kuvitella, että tuo vaaleapukuinen kaunis nainen olisi heidän poikansa vaimo.

He astelivat nopeasti ja ääneti odotettua poikaansa vastaan eivätkä edes katsoneet näihin kävelivät vaunujen perässä.

He menivät ohitse. Georges huusi nauraen: "Päivää, isä Duroy!"

Molemmat pysähtyivät heti aivan mykkinä hämmästyksestä. Eukko tointui ensin ja änkytti paikallaan seisten: "Sinäkö se olet, poika?"

Nuori mies vastasi: "Minähän se olen, äiti kulta." Ja hän meni muorin luo ja painoi hänen molemmille poskilleen voimakkaan, pojallisen suudelman. Sitten hän hieroi ohimoitaan isän ohimoita vasten. Ukko oli ottanut hatun päästään, mustasilkkisen rouenilaishatun, joka oli hyvin korkea ja muistutti karjakauppiaiden päähinettä.

Sitten Georges esitteli: "Vaimoni." Ja molemmat maalaiset tuijottivat Madeleinea. He tuijottivat häntä kuin ihmettä jonkinlaisen levottoman säikähdyksen vallassa, johon isässä liittyi eräänlaista tyytyväistä hyväksymisiä, äidissä taas mustasukkaista vihamielisyyttä.

Mies, joka oli vilkas, makean omenaviinin ja alkoholin läpiliottama luonne, rohkaisi vihdoin mielensä ja kysyi silmiään veitikkamaisesti räpyttäen: "Saa kai sinulle sentään antaa pusun?"

Poika vastasi: "Tottakai, hitto vieköön." Ja Madeleine ojensi epämääräisiä vastenmielisyyttä tuntien molemmat poskensa vastaanottamaan talonpoikaisukolta kaksi kajahtavaa suudelmaa, joiden jälkeen ukko pyyhki suunsa kämmenensä selkäpuolella.

Kun tuli eukon vuoro, hän suuteli poikansa vaimoa epäluuloisen karsaasti. Ei, tämä ei ollut se miniä, josta hän oli uneksinut, tämä ei vähääkään muistuttanut lihavaa, tervettä talonpoikaisnaista, joka on punainen kuin omena ja pyöreä kuin siitostamma. Hän oli lutkan näköinen, tuo nainen hetaleineen ja myskinhajuineen. Sillä kaikki, mikä kävi hajuvesistä, oli eukolle samaa kuin myski.

Ja jälleen lähdettiin kulkemaan ajopelien jäljessä, kuljettivat vastanaineiden matkatavaroita.

Ukko tarttui poikansa käsivarteen pidätti hänet toisten jälkeen ja kysyi jännittyneenä:

"No, onko taloutesi hyvällä tolalla?"

"Onpa niinkin, kaikki on hyvässä kunnossa."

"Mainiota. Mutta entä vainiosi, onko hänelläkin rahoja?"

Georges vastasi: "Neljäkymmentätuhatta frangia."

Isä päästi pienen ihailevan vihellyksen ja saattoi vain mutista itsekseen: "Piru vieköön!" Sillä summa teki vaikutuksensa. Sitten hän lisäsi vilpittömästi vakuuttuneena: "On se tosiaankin hieno nainen." Madeleine oli näet hänen makunsa mukainen, ja häntä oli pidetty suurena tuntijana, juuri häntä, ennen vanhaan.

Madeleine ja äiti astelivat rinnakkain puhumatta sanaakaan toisilleen. Molemmat miehet tavoittivat heidät.

Tultiin kylään, pieneen tien reunalla olevaan kylään, johon kuului kymmenkunta taloa tien molemmilla puolilla, hienoja tiilitaloja ja kalkkisohjosta rakennettuja hökkeleitä, joista edellisissä oli liuskakivi-, jälkimmäisissä olkikatot. Ukko Duroyn majatalo, mökki, johon kuului pohjakerros, ja ullakko, oli aivan kylän alkupäässä vasemmalla. Kuusenoksa, joka oli kiinnitetty oven yläpuolelle, ilmoitti vanhan tavan mukaan, että janoisilla ihmisillä oli oikeus astua sisään.

Kapakkasaliin ruoka oli katettu kahdelle toistensa jatkoksi siirretylle pöydälle, joita peitti kaksi pöytäliinaa. Eräs naapurieukko, joka oli pyydetty avuksi, tervehti syvään niiaten nähdessään niin kauniin, hienon naisen, mutta sitten hän äkkiä tunsi Georgesin ja parkaisi: "Herra Jeesus, oletko se sinä, poika!"

Duroy vastasi iloisesti: "Minäpä tietenkin, muori Brulin!"

Ja hän syleili eukkoa niinkuin hän äsken oli syleillyt isäänsä ja äitiään.

Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "Tule huoneeseemme, niin saat riisua hattusi."

Hän avasi oikealla olevan oven. Se johti pieneen kylmään, tiilipermantoiseen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen laastittuine seinineen ja pumpuliverhoisine sänkyineen. Vihkivesimaljan yläpuolella riippui krusifiksi. Kaksi taulua, jotka esittivät Paulia ja Virginiaa sinisen palmun alla ja Napoleon ensimmäistä keltaisen hevosen selässä, oli tämän siistin, lohduttoman huoneen ainoina koristuksina.

Niin pian kuin he olivat yksin, Georges suuteli Madeleinea: "Miten voit, Made? Olen iloinen nähdessäni jälleen vanhukset. Pariisissa heitä tuskin tulee ajatelleeksikaan, mutta heidän tapaamisensa on joka tapauksessa hauskaa."

Mutta isäukko koputti rystysillään seinää ja huusi: "Tulkaa, tulkaa ruoka on valmiina."

Oli siis istuuduttava pöytään.

Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana. Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja lantatunkioiden hajua hän rakasti.

Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.

Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena. Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt, murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo. Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten uneksinut?

Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan, kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi, koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat, tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki mitä he sanoivat.

Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään, vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.

Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"

Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja valkoisia luulevyjä.

Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä esiliinallaan.

Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."

Ateria ei ollut vielä päättynyt. Isä Duroy tuli pahalle tuulelle. Silloin Madeleine nousi ja meni istumaan oven ulkopuolella olevalle penkille. Siinä hän odotti, että hänen appiukkonsa ja miehensä lopettaisivat kahvinsa ja siihen kuuluvat lisäkkeet.

Georges tuli pian ulos hänen luokseen: "Haluatko, että lähdemme kävelylle Seinen rantaan?" hän kysyi.

Ja Madeleine vastasi ihastuneena: "Mielelläni. Lähdetään heti!"

He menivät virran rantaan, vuokrasivat veneen Croisset’n luona ja viettivät lopun päivästä erään saaren luona puiden alla, molemmat kevään suloisen lämmön herpaisemina ja virran pienten aaltojen tuudittamina.

Hämärän tullen he palasivat kotiin.

Illallinen, joka nautittiin talilampun valossa, oli Madeleinelle vielä kiusallisempi kuin aamiainen. Isä Duroy, joka oli puolijuovuksissa, ei enää puhunut. Äidin kasvoilla oli edelleenkin raskas ilme.

Niukka valo loi harmaisiin seinäpintoihin varjokuviaan, liikkuvia päitä, suunnattomia neniä ja muodottomia liikkeitä. Kun joku käänsi profiilinsa keltaiseen, lepattavaan liekkiin päin, saattoi nähdä jättiläiskäden vievän talikon kokoisen haarukan suuhun, joka avautui kuin villipedon kita.

Heti kun illallinen oli päättynyt, Madeleine vei miehensä mukanaan ulos, jottei hänen olisi tarvinnut istua pimeässä salissa, jossa koko ajan leijaili vanhojen piippujen ja pöydille kaadettujen juomatavaroiden ilkeä haju.

Heidän tultuaan ulos Georges sanoi:

"Sinulla on jo ikävä."

Madeleine alkoi vastustella, mutta Georges keskeytti hänet: "Ei. Olen sen jo huomannut. Jos haluat, niin voimme palata kotiin jo huomenna."

Madeleine kuiskasi:

"Lähden kyllä mielelläni."

He astelivat suoraan eteenpäin hitain askelin. Oli lauha ilta, jonka syvä, hyväilevä pimeys tuntui olevan täynnä kevyitä ääniä, kahinaa ja huokauksia. He poikkesivat kapealle polulle ja kulkivat korkeiden puiden alla, joiden rivit ylenivät kahtena synkkänä, mustana aitana heidän molemmilla puolillaan.

Madeleine kysyi:

"Missä me olemme?"

Georges vastasi:

"Metsässä?"

"Onko se suurikin?"

"Hyvin suuri. Ranskan suurimpia."

Polku tuntui huokuvan maan, puiden ja sammalen hajua, varjoisan metsän raikasta, vanhaa tuoksua, joka muodostuu nuppujen mehusta ja tiheiden pensaikkojen alla mätänevästä ruohosta. Nostaessaan päätään Madeleine näki tähdet puiden latvojen välisiä, ja vaikk’ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut oksia, hän tunsi ympärillään tämän lehtivaltameren epämääräisen imuvoiman.

Kummallinen värähdys kulki hänen lävitsensä, kiiti hänen ihonsa yli. Epämääräinen tuska alkoi painaa häntä. Miksi? Hän ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän tunsi olevansa hukassa, eksyksissä, vaarojen ympäröimänä, kaikkien hylkäämä, yksinään, yksinään maailmassa, tämän elävän holvin alla, joka värähteli tuolla ylhäällä.

Hän kuiskasi:

"Minua vähän pelottaa. Tahtoisin jo palata."

"Niinkö, voimmehan sitten kääntyä."

"Ja… huomenna matkustamme Pariisiin?"

"Niin, huomenna."

"Huomenaamulla?"

"Huomenaamulla, jos tahdot."

He tulivat kotiin. Vanhukset olivat jo menneet levolle. Madeleine nukkui huonosti, hän heräsi alituiseen maaseudun hänelle outoihin ääniin, huuhkajan huhuiluun, lättiinsä suljettujen porsaiden röhkinään ja kukon kiekumiseen, joka alkoi jo keskiyöllä.

Hän nousi ja oli valmis matkustamaan jo aamun ensimmäisessä sarastuksessa.

Kun Georges ilmoitti vanhemmilleen, että heidän täytyi matkustaa kotiin, molemmat pelästyivät, mutta pian he ymmärsivät, mistä päätös oli lähtöisin.

Isä kysyi yksinkertaisesti:

"Saammehan pian taas nähdä sinut?"

"Varmasti. Joskus kesällä."

"Sepä hyvä."

Ukko mutisi:

"Kunhan et vain katuisi kauppojasi."

Nuoret antoivat vanhuksille kaksisataa frangia karkottaakseen heidän tyytymättömyytensä, ja kun ajoneuvot, joita he olivat lähettäneet erään pojan hakemaan, kello kymmenen aikaan tulivat, vastanaineet suutelivat vanhuksia ja lähtivät.

Heidän ajaessaan mäkeä alas Duroy alkoi nauraa:

"Eikö käynytkin niinkuin olin sanonut? Sinua ei olisi pitänyt päästää herra ja rouva Du Roy de Cantelin tuttavuuteen."

Madeleinekin alkoi nauraa ja vastasi: "Nyt olen ihastunut. He ovat kunnon ihmisiä, joista jo alan pitää. Lähetänpä heille sokerileivoksia Pariisista."

Sitten hän kuiskasi: "Du Roy de Cantel… Saatpa nähdä, ettei kukaan ihmettele hääkorttejamme. Kerromme, että olemme viettäneet kahdeksan päivää vanhempiesi maatilalla."

Ja hän painautui miehensä viereen antaen suudelman hipaista hänen viiksiään: "Mitä kuuluu, Geo?"

Duroy vastasi: "Mitä kuuluu, Made?" ja kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Kaukana laakson pohjalla näkyivät ison virran hopeasuomut aamuauringon valossa, tehtaanpiiput, jotka työnsivät kivihiilipilviään taivaalle, ja terävät torninhuiput, jotka kohosivat yli vanhan kaupungin.

2

Herrasväki Du Roy oli ollut kaksi päivää jälleen Pariisissa, ja sanomalehtimies oli ryhtynyt vanhaan toimeensa. Hän vain odotti saavansa luopua "Nähtyä ja kuultua" osaston päällikkyydestä ottaakseen lopullisesti haltuunsa, Forestier’n työn ja antautuakseen yksinomaan politiikkaan.

Tänä iltana hän oli matkalla kotiin päivälliselle, kotiin, edeltäjänsä huoneistoon. Hänen sydämensä oli iloinen, ja hänessä kyti aina uudistuva halu saada pian hyväillä vaimoaan, joka hallitsi häntä ulkonaisella viehätysvoimallaan ja huomaamattomalla vaikutusvallallaan. Kun hän rue Notre-Dame-de-Lorettella meni erään kukkakaupan ohitse, hänen päähänsä pälkähti ostaa kukkavihko Madeleinelle, ja hän valitsi kokonaisen kimpun puoliavoimia ruusuja, kokonaisen sylillisen tuoksuvia nuppuja.

Uudessa porraskäytävässään hän joka kerroksessa katseli mielihyvin kuvaansa peilistä, joka aina palautti hänen mieleensä hänen ensimmäisen tulonsa tähän taloon.

Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.

Georges kysyi: "Onko rouva kotona?"

"Kyllä, herra."

Mutta mennessään ruokasalin lävitse hän hämmästyi suuresti nähdessään, että pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ja salongin ovella olevan kohotetun verhon sivuitse hän näki Madeleinen, joka järjesti uuninkulmalla olevaan maljakkoon aivan samanlaisia ruusuja kuin hän itse oli ostanut. Hän loukkaantui ja tuli pahalle tuulelle, aivan kuin joku olisi varastanut hänen aatteensa, hänen kohteliaisuudenosoituksensa ja sen ilon, jota hän siitä oli odottanut.

Astuessaan salonkiin hän kysyi: "Oletko kutsunut tänne jonkun?"

Madeleine vastasi kääntymättä miehensä puoleen kukkasista, joita hän yhä järjesteli: "Olen ja en ole. Tänne tulee vanha ystäväni, kreivi de Vaudrec, jolla on tapana syödä täällä päivällistä joka maanantai ja joka käy täällä nyt niinkuin ennenkin."

Georges mutisi: "Vai niin, hyvä on."

Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi: "Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"

Madeleine kääntyi äkkiä ja huudahti hymyn valaistessa hänen kasvonsa:

"Oletpa kiltti, kun muistit minua!"

Ja hän ojensi miestään kohti käsivartensa ja huulensa osoittaen niin vilpitöntä iloa, että Georges tunsi itsensä lohdutetuksi.

Madeleine otti kukat, hengitti niiden tuoksua ja pani ne sitten, riemuiten kuin pieni lapsi, tyhjään maljakkoon vastapäätä toista ruusumaljakkoa. Sen jälkeen hän sanoi tarkastellen kukkiensa vaikutusta:

"Miten hauskaa! Nyt uunini on kauniisti koristettu."

Vakuuttuneen näköisenä hän melkein heti lisäsi:

"Tiedätkö, Vaudrec on aivan ihastuttava. Sinä varmasti ystävystyt hänen kanssaan."

Ovikellon kilahdus ilmoitti kreivin saapumisen. Hän tuli rauhallisena ja huolettomana, aivan kuin olisi saapunut kotiinsa. Suudeltuaan kohteliaasti nuoren naisen sormenpään hän kääntyi hänen miehensä puoleen ja ojensi tälle sydämellisesti kätensä kysyen: "Mitä kuuluu, rakas Du Roy?"

Hänen ilmeensä ei enää ollut jäykkä ja karu niinkuin aikaisemmin, vaan hän oli hyvin rakastettava ja osoitti monin tavoin, ettei tilanne enää ollut sama kuin ennen. Sanomalehtimies oli hämmästynyt ja koetti olla mahdollisimman kohtelias vastatakseen toisen rakastettavuuteen. Viiden minuutin kuluttua olisi voinut luulla, että he olivat tunteneet toisensa ja kunnioittaneet toisiaan jo kymmenen vuotta.

Madeleine, jonka kasvot loistivat, sanoi: "Saatte nyt jäädä kahden. Minun täytyy mennä katsomaan keittiöön." Ja hän katosi molempien miesten katseiden seuraamana.

Hänen palatessaan herrat keskustelivat teatterista. He puhuivat eräästä uudesta kappaleesta ja olivat niin täydellisesti samaa mieltä, että jonkinlainen pikainen ystävyys heräsi heidän silmissään heidän keksiessään käsityskantojensa ehdottoman yhtäläisyyden.

Päivällinen oli viehättävä, hyvin tuttavallinen ja sydämellinen ja kreivi viipyi myöhäiseen iltaan näyttäen viihtyvän mainiosti tässä talossa ja tämän hauskan vastanaineen parin luona.

Hänen lähdettyään Madeleine sanoi miehelleen:

"Eikö hän olekin suurenmoinen? Hänestä täytyy pitää, kun oppii hänet tarkemmin tuntemaan. Ja hän on luotettava, uskollinen, vakaa ystävä. Oh, ilman häntä…"

Hän ei lopettanut lausettaan, ja Georges vastasi:

"Minunkin mielestäni hän on hyvin miellyttävä. Meistä tulee varmasti hyvät ystävät."

Mutta Madeleine jatkoi heti: "Etpä tiedäkään, kuinka paljon meillä on tekemistä tänä iltana, ennen kuin menemme levolle. Minulla ei ollut aikaa puhua sinulle asiasta ennen päivällistä, kun Vaudrec tuli niin pian. Olen juuri äsken saanut tärkeitä tietoja Marokosta. Ne on antanut minulle Laroche-Mathieu, edustajakamarin jäsen ja tuleva ministeri. Meidän on tehtävä suuri artikkeli, huomiotaherättävä artikkeli. Minulla on asiat ja numerot. Ryhdymme työhön heti. Ole hyvä ja ota lamppu."

Georges otti lampun ja he menivät työhuoneeseen.

Samat kirjat olivat rivissä hyllyllä, joiden päällä nyt upeilivat ne kaksi Juanin lahden maljakkoa, jotka Forestier oli ostanut päivää ennen kuolemaansa. Pöydän alla oli vainajan jalkamatto valmiina lämmittämään Du Royn jalkoja. Heti pöydän ääreen istuuduttuaan Du Roy tarttui samaan norsunluiseen kynänvarteen, jonka päätä toisen hampaat olivat pureskelleet.

Madeleine nojasi uuniin, sytytti savukkeen ja kertoi uutisensa, minkä jälkeen hän esitti omat näkökantansa ja ajattelemansa artikkelin suunnitelman.

Du Roy kuunteli tarkkaan töhertäen silloin tällöin paperille pieniä muistiinpanoja, ja kun Madeleine oli lopettanut, hän otti uudelleen kysymyksen tarkasteltavaksi, vuorostaan laajensi sitä ja kehitti sitä, joten siitä ei muodostunutkaan yksinomaan artikkelisuunnitelma, vaan kokonainen sotasuunnitelma vallassa olevaa ministeriötä vastaan. Hänen vaimonsa ei enää polttanut, niin jännittynyt hän oli asiasta ja niin tarmokkaasti hänen ajatuksensa toimivat, kun hän edelleen kehitteli Georgesin näkökohtia.

Yhtenään hän mutisi: "Niin… niin… mainiota… erinomaista… hyvin osuvaa…"

Ja kun Du Roy vuorostaan oli lopettanut, Madeleine määräsi:

"Ja nyt kirjoittamaan!"

Mutta Du Royn oli aina vaikea päästä alkuun, ja tuskastuneena hän etsi sanoja. Silloin Madeleine tuli hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen olkapäänsä yli ja alkoi aivan hiljaa kuiskailla lauseita hänen korvaansa.

Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi:

"Niin kai oli tarkoituksesi sanoa?"

Du Roy vastasi: "Aivan niin."

Madeleinella oli kyky antaa purevia iskuja, iskuja, jotka olivat täynnä pääministerin haavoittamiseksi tarkoitettua naisellisia myrkkyä. Hän osasi taitavasti sekoittaa kirjoitukseen ilkeyksiä hallituksen päämiehen ulkomuodosta ja politiikasta ja teki sen niin huvittavalla tavalla, että lukijan oli pakko nauraa, ja samalla tunnustaa havainnot oikeiksi.

Välistä Du Roy lisäsi joukkoon muutamia rivejä, jotka antoivat hyökkäykselle syvemmän ja voimakkaamman sisällyksen. Hän osasi sitä paitsi taidon tehdä kaksimielisiä salaviittauksia. Sen hän oli oppinut terästäessään "Nähtyä ja kuultua"-osastonsa uutisia, ja kun jokin seikka, jonka Madeleine ilmoitti varmaksi, tuntui hänestä epäilyttävältä tai liian häpäisevältä, hän osasi vihjaista siihen tavalla, joka vaikutti lukijaan tehokkaammin kuin jos se olisi sanottu suorin sanoin.

Kun heidän artikkelinsa oli valmis, luki Georges sen lävitse, kovaäänisesti pauhaten. Molemmat pitivät sitä aivan ihailtavana ja hymyilivät toisilleen ihastuneina ja yllättyneinä, aivan kuin he vasta nyt olisivat alkaneet päästä perille toistensa lahjoista. He katsoivat toisiaan silmiin ihailun ja hellyyden liikuttamina ja suutelivat toisiaan kiihkeästi tuntien polttavaa rakkaudenkaipuuta, joka heidän ajatuksistaan siirtyi heidän ruumiiseensa.

Du Roy otti lampun: "Ja nyt, rakkaani!" hän sanoi silmät hehkuen.

Madeleine vastasi:

"Menkää edellä, herra, koska kerran kannatte lamppua." Du Roy meni hänen ohitseen, ja Madeleine seurasi häntä heidän huoneeseensa kutittaen häntä sormellaan niskaan kauluksen ja tukan väliin saadakseen hänet kulkemaan joutuisammin, sillä tätä hyväilyä Georges pelkäsi.

Artikkeli julkaistiin varustettuna allekirjoituksella Georges Du Roy de Cantel, ja se herätti suurta huomiota. Edustajakamarissa se aiheutti kovan metelin. Johtaja Walter onnitteli kirjoittajaa ja luovutti hänen hoitoonsa La Vie Françaisen poliittisen osaston. "Nähtyä ja kuultua"-osasto joutui takaisin Boisrenard’ille.

Tämän jälkeen lehti ryhtyi viekkaaseen ja häikäilemättömään taisteluun vallassa olevaa ministeristöä vastaan. Hyökkäykset, jotka aina tehtiin taitavasti ja aina perustuivat tosiasioihin, olivat milloin ivallisia, milloin vakavia, milloin leikillisiä, milloin myrkyllisiä ja osuivat maaliinsa niin hellittämättömän varmasti, että kaikki ihmettelivät.

Toiset lehdet lainasivat otteita La Vie Françaisen artikkeleista, leikkasivat kokonaisia kirjoituksia, ja poliitikot kysyivät toisiltaan, eikö prefektuurin toimesta voitaisi tukkia tuon tuntemattoman ja katkeran vihollisen suuta.

Du Roy tuli tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kädenpuristuksista ja hatunnostamisista hän ymmärsi, miten hänen vaikutusvaltansa kasvoi. Sitä paitsi hänen vaimonsa oli hänelle alati yllättyneen ihastelun aiheena. Hän ihmetteli ja ihaili hänen keksimiskykyään, hänen taitoaan hankkia itselleen tietoja ja hänen suurta tuttavapiiriään.

Tullessaan kotiin Du Roy tapasi salongissaan milloin jonkun senaattorin, milloin jonkun edustajakamarin jäsenen, milloin jonkun korkean virkamiehen tai kenraalin, jotka kaikki kohtelivat Madeleinea vakavan luottavaisesti kuten vanhaa, hyvää ystävää. Missä hän oli oppinut tuntemaan kaikki nämä ihmiset? Seuraelämässä, sanoi Madeleine. Mutta miten hänen oli onnistunut saavuttaa heidän luottamuksensa ja heidän ystävyytensä? Sitä Du Roy ei ymmärtänyt.

"Hänestä olisi voinut tulla taitava diplomaatti", hän ajatteli.

Väliin Madeleine tuli liian myöhään aterioille, hengästyneenä, punaisena, värisevänä ja sanoi, ennen kuin oli ennättänyt riisua edes harsoaan:

"Tiedätkö, tänään minulla on ollut hauska päivä. Ajattelehan, että oikeusministeri on nimittänyt kaksi sekakomitean jäsentä. Siitä hän ansaitsee löylytyksen, jonka hän kerrankin muistaa."

Ja ministeri sai löylytyksensä ja seuraavana päivänä uuden löylytyksen ja kolmantena päivänä vielä uuden. Edustaja Laroche-Mathieu, joka joka tiistai söi päivällistä rue Fontainella kreivi de Vaudrecin jälkeen, joka aloitti viikon, puristi voimakkaasti molempien aviokumppanien käsiä ilmaisten selvästi tyytyväisyytensä, jota hän ei pystynyt salaamaan. Hän sanoi lakkaamatta:

"Tuhat tulimmaista, minkälainen taistelu! Tämän jälkeen meidän on pakko onnistua."

Hän toivoi voivansa vallata ulkoministerin salkun, jota hän jo kauan oli tavoitellut.

Hän kuului niiden monikasvoisten poliitikkojen joukkoon, joilla ei ole vakaumusta, ei suurta älyä, ei rohkeutta eikä todellisia tietoja. Hän oli pieni asianajaja, jota oli onnistanut maaseutukaupungissa. Hän piti itsensä viekkaassa tasapainoasennossa äärimmäisyyspuolueiden välillä, ollen jonkinlainen tasavaltalainen jesuiitta ja vapaamielinen taistelupukari.

Hänen kylämachiavellismistaan johtui, että hänen toverinsa pitivät häntä älykkäänä, samoin kaikki ne nousukkaat, joista tehdään valtiopäivämiehiä. Häntä onnisti, koska hän oli tarpeeksi hienoasuinen, tarpeeksi kohtelias, tarpeeksi ystävällinen, tarpeeksi rakastettava. Hänellä oli menestystä seuraelämässä, siinä sekalaisessa, levottomassa ja varsin vähän hienostuneessa seuraelämässä, jonka muodostavat nykyhetken vallassaolijat.

Kaikkialla sanottiin: "Larochesta tulee ministeri." Ja itse hän oli vielä vakuuttuneempi kuin muut siitä, että Larochesta tulee ministeri.

Hän oli pääosakkaita johtaja Walterin lehdessä, jotapaitsi hän oli Walterin kumppani monissa liikeyrityksissä.

Du Roy avusti häntä luottavaisesti toivoen hämärästi jotakin tulevaisuudelta. Muuten hän vain jatkoi sitä työtä, jonka Forestier oli aloittanut. Laroche-Mathieu oli luvannut Forestier’lle Kunnialegioonan komentajanauhan, kunhan voiton päivä koittaisi. Ritarimerkin saisi nyt Madeleinen uusi mies, siinä koko ero. Kaiken lopuksi mikään ei ollut muuttunut.

Niin hyvin oltiin selvillä siitä, ettei mitään ollut muuttunut, että Du Royn virkaveljet keksivät vakituisen leikkipuheen, joka pian alkoi häntä suututtaa.

Häntä sanottiin nyt vain Forestier’ksi.

Hänen tullessaan toimitukseen joku huusi: "Hei, Forestier!"

Hän ei ollut kuulevinaan, vaan etsi vain kirjeitä hyllyltään. Mutta ääni jatkoi entistä ponnekkaammin: "Hei, Forestier!" Kuului tuhahdettua naurua.

Kun Du Roy aikoi lähteä johtajan huoneeseen, jonne hänet oli kutsuttu, hänet pysähdytti toimitustoveri, joka oli hänelle huudellut: "Oh, suo anteeksi, sinullehan minulla oli asiaa. Niin hullulta kuin se kuuluukin, minä erehdyn aina nimittämään sinua Charles raukan nimellä. Se johtuu kai siitä, että artikkelisi niin hiivatisti muistuttavat hänen kirjoituksiaan. Niiden suhteen erehtyy jokainen."

Du Roy ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän raivosi. Hänessä alkoi kiehua synkkä viha vainajaa kohtaan.

Johtaja Walter itse oli sanonut, kun joku ihmetteli uuden poliittisen toimittajan ja toimen entisen johtajan kirjoitusten käänteiden ja tyylin hämmästyttävää yhtäläisyyttä: "Niin, hän muistuttaa jollakin tapaa Forestier’ta, mutta hän on sukkelasanaisempi, ärsyttävämpi, voimakkaampi kuin Forestier."

Kerran taas, kun Du Roy sattumalta tuli avanneeksi bilboquet-kaapin, hän huomasi, että hänen edeltäjänsä bilboquet’n varren ympärille oli kiedottu suruharso, kun taas se bilboquet, jota hän itse tavallisesti oli käyttänyt harjoitellessaan peliä Saint-Potinin johdolla, oli koristettu sievällä silkkinauhalla. Kaikki kepit olivat kokonsa mukaan järjestyksessä samalla hyllyllä, ja erääseen kilpeen, jollaisia näkee museoissa, oli kirjoitettu: "Vanha kokoelma, omist. toiminimi Forestier & Co, Forestier—Du Royn jälk. Kulumattomia artikkeleita, jotka sopivat käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, myös matkoilla."

Hän sulki rauhallisesti kaapin ja lausui niin kovasti, että kaikki sen kuulivat:

"Tylsimyksiä ja kateellisia ihmisiä on kaikkialla."

Mutta hänen turhamaisuutensa oli saanut iskun, hänen ylpeyttään oli loukattu, samoin hänen arkaa kynämiehenmainettaan, sitä hermostunutta epäluuloisuutta, joka aina on varuillaan ja joka on luonteenomainen yhtä hyvin reportterille kuin runoilijoillekin.

Sana Forestier kiusasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi sitä kuulla, ja hän tunsi punastuvansa, kun hän sen kuuli.

Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle: "Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn. Ilman häntä et olisi mitään!"

Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea. Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!

Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine, kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut, mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet pikkuseikat.

Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut ja omistanut.

Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään: "Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa minut raivoon."

Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä naimisiin sellaisen hölmön kanssa."

Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"

Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen, milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.

Eräänä iltana Du Roy, joka piti kaikesta makeasta, kysyi vaimoltaan:

"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske valmistamaan sellaista."

Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi…"

Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt hillitsemään:

"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."

Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.

Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä vastannut mitään.

Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:

"Charles’in kintut kai aina palelivat?"

Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista. Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."

Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin." Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa kättä.

Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa: "Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"

Madeleine yhtyi pilantekoon ja vastasi: "Ei, vaan silkkinenäliinaa, jonka hän solmi otsalleen."

Georges kohautti olkapäitään ja sanoi halveksuen, kuten ainakin väkevämpi:

"Se rähjä!"

Siitä lähtien Charles oli hänelle ehtymättömänä puheenaiheena. Hän puhui hänestä joka tilaisuudessa ja nimitti häntä vain "Charles raukaksi", kasvoillaan äärettömän säälin ilme.

Ja kun hän tuli kotiin toimituksesta, jossa hän pari kolme kertaa oli saanut kuulla nimitettävän itseään Forestier’ksi, hän kosti siten, että hän lakkaamalta vainosi vainajaa mitä katalimmin. Hän puhui hänen vioistaan, hänen naurettavista puolistaan, hänen heikkouksistaan, luetteli niitä mielihyvin, kehitteli ja suurenteli niitä, aivan kuin hän olisi tahtonut nyhtää vaimonsa sydämestä pelätyn kilpailijan viho viimeisetkin vaikutusvallan rippeet.

Hän toisteli: "Sanohan, Made, muistatko sitä päivää, jolloin tuo Forestier raukka koetti todistaa meille, että lihavat miehet ovat voimakkaampia kuin laihat?"

Sitten hän halusi kuulla vainajasta erinäisiä arkaluontoisia ja salaisia asioita, joita tympääntynyt nuori nainen kuitenkin kieltäytyi kertomasta. Mutta Du Roy oli itsepäinen ja intti:

"Äh, kerro nyt vain. Mahtoi hän olla hyvin naurettava sellaisina hetkinä!"

Madeleine mutisi hiljaa:

"No, no, anna hänen nyt vihdoinkin olla rauhassa!"

Du Roy jatkoi: "Ei, sano nyt vain! Kyllä se aasi varmaankin käyttäytyi hyvin tökerösti sängyssä?"

Ja hän lopetti aina johtopäätökseen: "Hölmö hän oli, suuri hölmö!"

Eräänä kesäkuun iltana, kun hän poltteli savuketta ikkunansa ääressä, saattoi vielä illalla vallitseva ankara kuumuus hänet haluamaan pientä retkeilyä.

Hän kysyi: "Pikku Made, etkö haluaisi lähteä Boulognen metsään?"

"Lähden kernaasti."

He ottivat avovaunut ja tulivat Champs-Elysées’lle, ja sitten avenue du Bois-de-Boulognelle. Oli tyyni ilta, oikea pariisilainen saunailta, jolloin kuumuutta hehkuva ilma tunkeutuu keuhkoihin kuin leivinuunin höyry. Kokonainen ajopeliarmeija kuljetti puiden alla Pariisin rakastelevaa väestöä. Ne ajoivat lakkaamatta edestakaisin kaupungin ja puiston väliä.

Georges’ia ja Madeleinea huvitti katsella kaikkia noita vaunuissa ajelevia yhteen kietoutuneita pareja, joista aina nainen oli vaaleapukuinen ja mies tummapukuinen. Siinä vyöryi loppumaton rakastavien virta kohti Boulognen puistoa tähdikkään, polttavan taivaan alla. Pyörät kumisivat ontosti katua vasten, muuta ääntä ei kuulunut. Vaunuja, yhä uusia vaunuja lakkaamatta, kaksi olentoa kussakin vaunussa. He lojuivat istuimilla mykkinä, toisiaan vasten puristuneina, viettiharhoihinsa menehtyneinä ja väristen odottaen tulevaa syleilyä. Polttava pimeys tuntui olevan ääriään myöten täynnä suudelmia. Ilmassa leijailevan kevytmielisyyden ja kaikkialla läsnäolevan eläimellisen rakkauden tuntu teki ilman paksuksi ja vielä tukahduttavammaksi. Kaikki nämä parittumista odottavat ihmiset, joita huumasi sama ajatus, sama kaipuu, tartuttivat kuumetta ympärilleen. Kaikki nämä rakkautta täynnä olevat ajoneuvot, joissa hyväilyt keinuivat, sirottelivat tielleen jonkinlaisia hienoja, huomaavia aistillisuuden tuulahduksia.

Georges ja Madeleine tunsivat lemmentartunnan siirtyvän heihinkin. He tarttuivat hiljaa, sanaakaan sanomatta toistensa käsiin, vähän masentuneina ilman raskaudesta ja siitä liikutuksesta, joka heidät valtasi.

Kun he saapuivat kaarrokseen, joka kiertää linnoituksia, he suutelivat toisiaan, ja Madeleine kuiskasi hiukan hämmentyneenä: "Me olemme yhtä lapsellisia kuin matkustaessamme Roueniin."

Suuri vaunuvirta oli jakautunut. Järvien reunaa noudattavalla tiellä, josta nuoriso piti, ajoneuvot vähän hajautuivat, mutta puiston tiheä pimeys, ilma, jota viilensivät lehtevät puut ja puiden välissä solisevat purot, jonkinlainen vilpas tuulahdus avaralta, tähtien täyttämältä taivaalta, kaikki se antoi ajelevien parien suudelmille vielä läpitunkevamman viehätyksen, vielä salaperäisemmän houkutuksen.

Georges kuiskasi: "Ah, pikku Made", ja painoi häntä lähemmäksi.

Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä, kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän, että Sevres on puiston toisella puolella."

Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä, kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de forestier — Suom.]

Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan, hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta, ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.

Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"

Madeleine vastasi: "Olin kyllä, hyvin useinkin."

Du Royn valtasi äkkiä halu ajaa takaisin kotiin, hermostunut into, joka puristi kokoon hänen sydämensä. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut Forestier’n kuva, joka kiusasi häntä, ahdisti häntä. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin häntä, puhumaan muusta kuin hänestä.

Vihaisella äänellä hän sanoi:

"Sano minulle eräs asia, Made."

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Teitkö Charles raukan aisankannattajaksi?"

Madeleine mutisi halveksuvasta "Sinä olet tyhmä lörpötyksinesi."

Mutta Du Roy ei luopunut ajatuksestaan.

"Kas niin, pikku Made, ole nyt oikein suora! Myönnä, että teit hänet aisankannattajaksi. Myönnä! Sinä olet tehnyt hänet aisankannattajaksi, varmasti! Myönnätkö, että olet tehnyt hänet aisankannattajaksi?"

Madeleine oli vaiti. Tämä sana kiusasi häntä, niinkuin se aina kiusaa kaikkia naisia.

Georges jatkoi itsepäisesti: "Perhana, jos joku ansaitsi sellaisen häpeän, niin varmasti ainakin hän. Kyllä, kyllä! Minua huvittaisi todellakin tietää, olitko uskoton Forestier’lle. Hän ei kai mitään huomannut?"

Hän tunsi, että Madeleine hymyili, arvatenkin jollekin muistolle, ja intti edelleen: "No niin, sano pois! Eihän se mitään tee! Luulisihan olevan hauskaa saada tunnustaa minulle, että petit häntä, oikein hauskaa."

Häntä todella vapisutti toivo siitä, että Charles, vihattu Charles, tuo inhottu, kirottu vainaja oli saanut kantaa tätä naurettavaa häpeää. Ja kuitenkin… kuitenkin hänen haluaan päästä varmuuteen yllytti oikeastaan eräs toinen, vielä sekavampi tunne.

Hän toisti: "Made, pikku Made, kun nyt pyydän sinua! Olisihan ollut aivan väärin olla tekemättä häntä aisankannattajaksi. Kas niin, Made, tunnusta nyt!"

Madeleinesta oli hänen itsepäisyytensä epäilemättä huvittava, sillä hän alkoi nauraa pienin, katkonaisin purskahduksin.

Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin… kas niin… tunnusta!"

Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"

Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.

Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin näkyvinä, hitaasti uiskenteli.

Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.

Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta. Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen päästään!

Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!

Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi, tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen, mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista, kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?

Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia. Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."

Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy asettautua kaiken yläpuolelle."

Vaunut ajoivat nopeammin. Ne sivuuttivat linnoitukset. Du Roy näki edessään taivaalla punertavan valon, joka muistutti suunnattoman uunin liekkiä, hän kuuli sekavan, huumaavan, korvia särkevän kohinan, jossa yhtyivät lukemattomat erilaiset äänet, kumean melun, joka nousi ja laski kuin epävarmasti sykkivä jättiläisvaltimo, hän kuuli Pariisin hengityksen, suurkaupungin, joka tänä kesäyönä huohotti kuin väsymyksen murtama jättiläinen.

Georges ajatteli: "Olisin hyvin tyhmä, jos turmelisin maksani hänen takiaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Onni on rohkean puolella. Kaikki on vain itsekkyyttä. Itsekkyys, joka kohdistuu rahaan ja menestykseen, on suurempi kuin itsekkyys, joka kohdistuu vain naisiin ja rakkauteen."

Kaupungin rajalla törrötti Riemukaari kahden ruman jalkansa varassa. Se muistutti muodotonta jättiläistä, joka aivan kuin hankkiutui lähtemään kävelylle edessään aukeavalle leveälle valtakadulle.

Georges ja Madeleine olivat jälleen siinä pitkässä vaunujonossa, joka nyt vei ikuisia lemmenpareja, mykkiä ja toisiinsa kietoutuneita, takaisin kotiin ja ikävöityyn sänkyyn. Georgesista tuntui, kuin koko ihmiskunta olisi lipunut heidän ohitseen huvien, riemun ja onnen humalluttamana.

Nuori nainen, joka varsin hyvin arvasi, mitä hänen miehensä ajatteli, kysyi lempeällä äänellä:

"Mitä mietit, ystäväni? Puoleen tuntiin et ole sanonut sanaakaan."

Georges vastasi vähän nolostuneena naurahtaen: "Ajattelen kaikkia noita suutelevia hölmöjä ja sanon itselleni, että maailmassa on todella muutakin tekemistä."

Madeleine kuiskasi: "Niinpä kyllä… mutta on se sentään joskus suloisia."

"Onhan se suloista… suloista… kun ei ole mitään parempaa tekemistä!"

Georgesin ajatukset kiersivät koko ajan jonkinlaista kiukkuisen raivon kehää, joka riisti elämältä kaiken runollisuuden: "Olisinpa hyvin tyhmä, jos luopuisin mistään, jos tekisin itseni levottomaksi, kiusaisin itseäni, repisin rikki itseni, kuten nyt olen jonkin aikaa tehnyt." Forestier’n kuva kulki hänen sielunsa lävitse herättämättä mitään kaunaa. Hänestä tuntui, kuin Forestier ja hän olisivat jälleen tehneet sovinnon ja tulleet ystäviksi. Häntä halutti huutaa Charlesille: "Terve, vanha veli!"

Madeleine, jota hänen vaitiolonsa vaivasi, kysyi: "Emmeköhän poikkeaisi ennen kotiinmenoa Tortonille syömään vähän jäätelöä?"

Du Roy vilkaisi häneen. Hänen hieno sivukuvansa piirtyi erään musiikkikahvilan edustalla loistavan kaasukilven terävää valoa vasten.

Du Roy ajatteli, "Hän on kaunis! No, sen parempi. Oletpa sievä hiiri, kaunis kissa, pikku ystäväni. Mutta jos minua syytetään siitä, että kiusaisin itseäni sinun tähtesi, niin saapa silloin pohjoisnapa muuttua kuumaksi." Sitten hän vastasi: "Poiketaan vain, rakkaani." Ja jottei hänen vaimonsa mitään aavistaisi, hän suuteli häntä.

Nuoresta naisesta tuntui, kuin hänen miehensä huulet olisivat olleet jäätä.

Du Roy hymyili kuitenkin tavallista hymyään, kun hän ojensi vaimolleen kätensä auttaakseen hänet vaunuista, jotka olivat pysähtyneet kahvilan sisäänkäytävän eteen.

3

Kun Du Roy seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän etsi käsiinsä Boisrenard’in.

"Kuulehan nyt, hyvä ystävä", hän sanoi, "minun täytyy pyytää sinulta erästä palvelusta. Jo jonkin aikaa täällä on huviteltu nimittämällä minua Forestier’ksi. Minusta se alkaa tuntua typerältä. Tahtoisitko nyt olla niin hyvä ja hiljaa ja varovasti valmistaa tovereita siihen, että minä isken korvalle ensimmäistä, joka vielä päästää tämän sanan suustaan. Heidän on tehtävä itselleen selväksi, pitävätkö he tätä pilaa miekanmittelyn arvoisena. Käännyn sinun puoleesi, koska sinä olet maltillinen mies ja voit ehkäistä ikävät äärimmäisyydet, ja myös siksi, että olit todistajana kaksintaistelussani."

Boisrenard otti suorittaakseen tehtävän.

Du Roy meni ulos toimittaakseen muutamia asioita ja palasi tunnin kuluttua. Kukaan ei nimittänyt häntä Forestier’ksi. Kun hän tuli kotiin, hän kuuli salongista naisten ääniä. Hän kysyi: "Kuka siellä on?"

Palvelija vastasi: "Rouva Walter ja rouva de Marelle."

Hänen sydämessään tuntui pieni sävähdys, mutta hän sanoi vain: "Vai niin", ja avasi oven.

Clotilde istui uuninnurkassa ikkunasta tulevan valojuovan valaisemana. Georgesista tuntui, kuin rouva de Marelle olisi hieman kalvennut hänet nähdessään. Tervehdittyään ensiksi rouva Walteria ja hänen molempia tyttäriään, jotka kahden vartijan kaltaisina istuivat äitinsä molemmilla puolilla, Georges kääntyi entiseen rakastajattareensa päin. Clotilde ojensi hänelle kätensä. Hän tarttui siihen ja puristi sitä tarkoituksellisen kovasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Rakastan teitä edelleenkin." Clotilde vastasi puristukseen.

Georges kysyi: "No, hyvinkö olette voinut sen vuosisadan aikana, joka on kulunut viime tapaamisestamme?"

Rouva de Marelle vastasi huolettomasti: "Kiitos, hyvin. Entä te, Bel-Ami?"

Ja kääntyen Madeleinen puoleen hän lisäsi:

"Sallithan, että edelleenkin sanon häntä Bel-Amiksi?"

"Tietysti, rakas ystävä. Suostun kaikkeen, mitä haluat."

Madeleinen sanoihin tuntui kätkeytyvän pieni ivan vivahdus.

Rouva Walter puhui eräästä juhlasta, jonka Jacques Rival aikoi järjestää nuorenmiehenasunnossaan, suuresta asenäytöksestä, jossa tulisivat olemaan läsnä hienoston naiset. Hän sanoi: "Siitä tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen. Mutta minä olen aivan epätoivoinen. Meillä ei ole ketään, joka seuraisi meitä sinne, sillä mieheni on poissa siihen aikaan."

Du Roy tarjoutui heti. Rouva Walter otti tarjouksen vastaan: "Olemme hyvin kiitollisia, sekä tyttäreni että minä."

Du Roy katseli nuorempaa neiti Walteria ja ajatteli: "Pikku Suzanne ei ole lainkaan hullumpi, ei lainkaan." Suzanne oli kuin hauras, vaalea nukke, aivan liian pieni, mutta hieno ja siro. Hänen vyötärönsä oli kapea, lanteet, rinta ja kasvot kuin pienoistaideteoksia, silmät harmaansinistä, hienolla siveltimellä siveltyä emaljia, turhantarkan, mutta mielikuvitusrikkaan maalarin kätten työtä, iho hieman liian vaalea, vähän liian kiiltävä ja tasainen, vailla epätasaisuuksia, vailla väriä. Ja kevyt kiharainen tukka, joka ympäröi hänen päätään ihastuttavana pilvenä, muistutti tarkalleen pikkutyttöjen loistonukkeja, jotka ovat paljon isompia kuin pienet omistajansa.

Vanhempi sisar Rose oli ruma, lattea ja vähäpätöinen, niitä tyttöjä, joita ei nähdä, joiden kanssa ei keskustella ja joista ei puhuta.

Äiti nousi ja kääntyi Georgesin puoleen: "Odotan siis teitä ensi torstaina kello kahdelta."

Du Roy vastasi: "Saavun varmasti, rouva."

Rouva Walterin lähdettyä alkoi myös rouva de Marelle hankkiutua pois:

"Näkemiin, Bel-Ami."

Nyt Clotilde vuorostaan puristi Georges’in kättä hyvin lujasti ja hyvin kauan, ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut tästä mykästä tunnustuksesta. Hänet valtasi äkkiä lämmin tunne tuota pientä porvariboheemia kohtaan, tuota hyvää lasta kohtaan, joka ehkä rakasti häntä vilpittömästi.

"Menenpä tervehtimään häntä huomenna", hän ajatteli.

Kun aviopuolisot olivat jääneet kahden, Madeleine purskahti nauruun, vastustamattomaan, iloiseen nauruun ja katsoi miestään silmiin: "Tiedätkö, että olet herättänyt oikean intohimon rouva Walterissa?"

Georges vastasi epäillen: "Mitä kummia?"

"Oikein totta, vakuutan sinulle. Hän on puhunut sinusta aivan naurettavan innostuneesti. Sangen omituista, kun hänestä on kysymys! Hän tahtoi saada tyttäriään varten kaksi sinun kaltaisiasi miestä!… Mitä häneen itseensä tulee, niin asialla ei onneksi ole mitään merkitystä."

Georges ei käsittänyt, mihin Madeleine pyrki: "Mitä? Ei mitään merkitystä?"

Vakuuttuneena kuin ainakin nainen, joka on varma asiastaan, Madeleine vastasi: "Oh, rouva Walter on niitä, joista kenelläkään ei koskaan ole ollut mitään kuiskailtavaa, ymmärrätkö, ei koskaan! Häneen ei missään suhteessa voi päästä käsiksi. Sinä tunnet hänen miehensä yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta häntä et. Hän on kärsinyt aivan tarpeeksi jouduttuaan naimisiin juutalaisen kanssa, mutta hän on ollut hänelle uskollinen. Hän on kunniallinen nainen."

Du Roy hämmästyi: "Minä luulin, että hänkin on juutalainen."

"Hänkö! Ei ollenkaan. Hän on kaikkien hyväntekeväisyysyritysten suojelijatar seurakunnassaan. Vieläpä hän on kirkollisesti vihittykin. En sitten tiedä, oliko mies olevinaan kastettu vai ummistiko kirkko silmänsä."

Georges mutisi: "Ah… ja hän… hän on nyt siis… ihastunut minuun…?"

"Niin, niin, siitä voit olla varma, vieläpä täydellisesti. Ellet jo olisi kiinni toisaalla, neuvoisin sinua pyytämään… Suzannen kättä… mieluummin hänen kuin hänen sisarensa, eikö niin?"

Georges vastasi viiksiään kierrellen: "Hm. Eipä ole äitikään vielä madonsyömä."

Mutta Madeleine tuli kärsimättömäksi:

"Rakas ystävä, eukon suon sinulle kyllä kernaasti. Mutta minulla ei ole syytä pelkoon. Ensimmäistä harha-askelta ei oteta hänen iällään. Sellaiseen on totuttauduttava vähän aikaisemmin."

Georges ajatteli: "Olisikohan totta, että olisin voinut mennä naimisiin Suzannen kanssa…?"

Sitten hän kohautti olkapäitään: "Äh!… Hullutuksia… Isä ei koskaan olisi minua hyväksynyt."

Hän päätti kuitenkin tästä lähtien huolellisemmin tarkata rouva Walterin käyttäytymistä häntä kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että hänellä voisi olla siitä jotakin hyötyä.

Koko illan hän oli Clotildeen liittyvien muistojen pauloissa. Ne olivat suloisia ja samalla aistillisia muistoja. Hän muisteli hänen kujeitaan, hänen hellittelyjään, heidän yhteisiä retkeilyjään. Hän toisteli itsekseen: "Hän on kerrassaan viehättävä. Täytyy todella mennä katsomaan häntä huomenna."

Ja aivan oikein, kun hän seuraavana päivänä oli syönyt aamiaisensa, hän lähti rue de Verneuil’lle. Sama palvelijatar kuin ennenkin avasi oven ja kysyi porvariskotien sisäkköjen tuttavalliseen tapaan: "Mitä herralle kuuluu?"

Hän vastasi: "Kiitos, hyvää, tyttöseni."

Ja hän tuli salonkiin, jossa kömpelöt kädet harjoittelivat juoksutuksia pianolla. Se oli Laurine. Du Roy odotti, että tyttö hyökkäisi pystyyn ja lentäisi hänen kaulaansa. Mutta Laurine nousi vakavasti, tervehti juhlallisesti kuin vanha ihminen ja poistui arvokkaasti huoneesta.

Hän vaikutti siinä määrin loukkaantuneelta naiselta, että Du Roy ällistyi. Äiti tuli sisään. Du Roy tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.

"Olen ajatellut teitä paljon", hän sanoi.

"Niin minäkin teitä", nainen vastasi.

He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien halua saada suudella.

"Rakas pikku Clo, minä rakastan teitä."

"Minäkin rakastan teitä."

"Sinä… siis… sinä et enää ole minulle vihainen?

"Tavallaan olen, tavallaan en… Olin ensin vihoissani, mutta sitten ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä takaisin jonakin päivänä'!"

"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu. Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja katosi vihaisen näköisenä."

"En tiedä. Mutta melkeinpä luulen, että hän on mustasukkainen."

"Älä nyt!"

"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää sinua herra Forestier’ksi."

Du Roy punastui. Sitten hän siirtyi lähemmäksi nuorta naista:

"Ojenna minulle suusi."

Clotilde totteli. "Missä tapaamme jälleen?" Georges kysyi.

"Mutta… rue de Constantinoplella tietenkin."

"Ah!… Eikö huoneita ole vuokrattu muille?"

"Ei… Minä olen ne pitänyt."

"Oletko pitänyt ne?"

"Olen. Ajattelin, että sinä tulisit takaisin."

Ylpeys ja ilo paisuttivat Du Royn rintaa. Clotilde siis rakasti häntä, rakasti häntä vilpittömästi, uskollisella, syvällä rakkaudella.

Hän kuiskasi: "Minä rakastan sinua." Sitten hän kysyi: "Miten voi miehesi?"

"Kiitos, oikein hyvin. Hän on juuri ollut kuukauden täällä. Hän matkusti toissapäivänä."

Du Roy ei voinut olla nauramatta: "Sepä sopi mainiosti!"

Clotilde vastasi viattomasti: "Todella mainiosti. Mutta eihän hän muutenkaan paljon häiritse ollessaan täällä. Vai mitä?"

"Olet oikeassa. Hän on muuten hyvin hauska mies."

"Entä sinä, mitä pidät uudesta elämästäsi?"

"Käyhän se laatuun. Vaimoni on toverini, liikekumppanini."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään muuta… Mitä sydämeen tulee…"

"Kyllä ymmärrän. Mutta hän on joka tapauksessa hyvin kiltti?"

"Niin, ei hän minua häiritse."

Georges lähestyi Clotildea ja kuiskasi: "Koska tapaamme?"

"Koska… koska vain haluat… huomenna?"

"Hyvä, huomenna. Kello kaksi?"

"Kello kaksi."

Du Roy nousi lähteäkseen, mutta änkytti sitten vähän hämillään:

"Tahtoisin ottaa, ymmärrätkö, yksinäni haltuuni rue de Constantinoplen huoneiston. Tahdon ehdottomasti. Puuttuisipa vielä, että sinä edelleenkin maksaisit sen vuokran."

Nyt oli Clotilden vuoro ihaillen suudella rakastettunsa käsiä: "Saat tehdä kuten haluat. Minulle riittää, että olen pitänyt huoneet meitä varten voidaksemme siellä jälleen tavata."

Ja Du Roy lähti sydän täynnä tyytyväisyyttä.

Kun hän meni erään valokuvausliikkeen näytekaapin ohitse, niin erään komean, suurisilmäisen naisen kuva johdatti hänen ajatuksensa rouva Walteriin: "Miksipä ei" hän ajatteli, "hän voi vielä olla sangen hyvä. Kuinka on selitettävissä, etten koskaan aikaisemmin ole sitä huomannut? Onpa hauska nähdä, kuinka hän suhtautuu minuun torstaina."

Kävellessään hän alituisesti hieroi käsiään. Sen aiheutti sisäinen riemu, kaikkinaisen menestyksen aiheuttama riemu, onnen suosiman taitavan miehen itsekäs riemu, se suunnaton riemu, jossa yhtyvät mairiteltu turhamaisuus ja naisten suosion kautta saatu aistillinen tyydytys.

Kun torstai tuli, hän sanoi Madeleinelle: "Etkö lähde mukaan Rivalin miekkailunäytökseen?"

"En. Se ei huvita minua. Aion mennä edustajakamariin."

Ja Du Roy lähti noutamaan rouva Walteria avovaunuissa, sillä oli suurenmoinen ilma.

Hän hämmästyi nähdessään päällikkönsä rouvan, joka vaikutti perin nuorelta ja kauniilta. Hän oli pukeutunut vaaleaan pukuun, joka oli sen verran avoin, että valkoisten pitsien alta saattoi aavistaa rintojen täyteläiset kummut. Hän ei koskaan ollut näyttänyt Du Roysta niin tuoreelta, ja nuori mies alkoi pitää häntä mitä suurimmassa määrin tavoittelemisen arvoisena. Hänellä oli rauhallinen, sovinnainen ilmeensä, ja hänen ryhtinsä oli levollinen äidin ryhti, niin että hän saattoi huomaamatta sivuuttaa naisia katselevien miesten silmät. Sitä paitsi hän puhui vain silloin, kun olivat kysymyksessä aivan tunnetut, tavalliset ja intohimottomat asiat, sillä hänen mielipiteensä olivat viisaat, metodiset ja järkevät ja kaihtoivat kaikkea liioittelua.

Hänen tyttärensä Suzanne, jota päästä jalkoihin verhosi vaalea silkki, muistutti juuri vernissattua Watteauta.

Ja hänen vanhempi sisarensa näytti opettajattarelta, jonka tehtäväksi oli annettu pitää seuraa kauniille tyttölelulle.

Rivalin portin edustalla seisoi jono vaunuja. Du Roy tarjosi rouva Walterille käsivartensa ja he menivät sisään.

Miekkailunäytäntö annettiin kuudennen piirikunnan orpolasten hyväksi, ja sen suojelijoina olivat kaikkien La Vie Françaisea lähellä olevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvat.

Rouva Walter oli luvannut tulla tyttärineen, mutta hän oli kieltäytynyt ryhtymästä juhlan suojelijattareksi, koska hän avusti vain papiston alkuunpanemia yrityksiä, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut tekopyhä, vaan koska hän arveli juutalaisen kanssa solmimansa avioliiton pakottavan hänet noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta uskonnollisissa asioissa. Ja tällä sanomalehtimiehen järjestämällä juhlalla oli eräänlainen tasavaltalainen vivahdus, joka saattoi vaikuttaa antiklerikaaliselta.

Kaikkiin puolueisiin kuuluvissa lehdissä oli viimeisten kolmen viikon aikana ollut luettavana:

"Tunnettu virkaveljemme Jacques Rival on keksinyt yhtä onnellisen kuin avokätisenkin tuuman: hän aikoo järjestää miekkailunäytännön kauniissa miekkailusalissaan, joka kuuluu hänen nuorenmiehenasuntoonsa. Kutsukorteissa ovat allekirjoittajina rouvat Laloine, Remontel ja Rissolin, joiden miehet ovat senaattoreita, sekä rouvat Laroche-Mathieu, Percerol ja Firmin, joiden puolisot ovat tunnettuja edustajakamarin jäseniä. Väliajalla järjestetään rahankeräys, ja summa luovutetaan heti kuudennen piirikunnan määrille tai hänen edustajalleen."

Nokkela sanomalehtimies oli keksinyt juhlansa hyväksi suurenmoisen reklaamin.

Jacques Rival otti vieraansa vastaan huoneistonsa hallissa, jonne oli katettu tarjoilupöytä, jonka antimien kulungit oli määrä vähentää tuloista.

Sitten hän osoitti rakastettavin elein pieniä portaita, joita pitkin pääsi kellariin, jossa hänen miekkailu- ja ampumasalinsa sijaitsi. Ja hän sanoi: "Alaspäin, hyvät naiset, alaspäin. Miekkailu suoritetaan kellarikerroksessa."

Hän kiiruhti päällikkönsä rouvaa vastaan ja puristi sitten Du Royn kättä: "Päivää, Bel-Ami."

Toinen hämmästyi: "Kuka kumma sinulle on sanonut…"

Rival keskeytti hänet: "Rouva Walter tässä, jonka mielestä se on hyvin sievä hyväilynimi."

Rouva Walter punastui: "Niin, tunnustan kyllä, että jos olisimme paremmin tultuja, niin tekisin kuten pikku Laurine ja nimittäisin minäkin teitä Bel-Amiksi. Se sopii teille oikein hyvin."

Du Roy nauroi: "Oh, rakas rouva, pyydän teitä, tehkää niin!"

Rouva Walter katsoi maahan: "Ei, emme ole tarpeeksi tuttuja."

Du Roy kuiskasi: "Annatteko minun toivoa, että joskus tulemme paremmiksi tuttaviksi?"

"Saammepa nähdä", rouva vastasi.

Du Roy väistyi sivuun kapean portaikon kohdalla. Äkillinen siirtyminen päivänvalosta kellarin kellertävään valoon vaikutti vähän aavemaiselta. Vieraita vastaan kohosi kiertoportaissa kellarinhaju, kostean kalkin, äskettäin kuivuneiden homehtuneiden seinien haju. Siihen sekautui pyhistä toimituksista muistuttavaa bensoen hajua sekä naisista uhoavia lubinin, rautayrtin, iiriksen ja orvokin tuoksuja.

Porrasaukosta kantautui ylöspäin kova ääntensorina, vilkkaan väkijoukon kohina.

Koko kellari oli valaistu kaasuliekein ja venetsialaisin lyhdyin. Ne oli sijoitettu vihreiden puunoksien väliin, joiden taakse hiekkakiviseinät oli piilotettu. Vain koristukset olivat näkyvissä. Katto oli peitetty kanervilla, ja permannolle oli siroteltu lehtiä ja kukkia.

Vieraiden mielestä kaikki oli ihastuttavaa ja osoitti suurenmoista keksintäkykyä. Sisimpään pieneen kellariin oli rakennettu lava miekkailijoita varten, ja sen molemmille puolille oli asetettu palkintotuomarien tuolit.

Kellarin kaikille penkeille, jotka oli järjestetty kahteen riviin, kymmenen lavan oikealle ja kymmenen sen vasemmalle puolelle, mahtui istumaan kaksisataa henkilöä. Kutsuttuja oli neljäsataa.

Lavan edessä seisoi jo vieraiden katseltavina nuoria miekkailupukuisia miehiä, joilla oli laihat, pitkät jäsenet, notkeat selät ja ylöspäin kierretyt viikset. Heidän nimiään mainittiin, osoiteltiin mestareita ja amatöörejä, jotka kaikki olivat miekkailutaiteen kuuluisuuksia. Heidän ympärillään seisoi juttelemassa mustiin lievetakkeihin pukeutuneita herroja, nuoria ja vanhoja, jotka näyttivät hyvin tuntevan miekkailupukuiset ottelijat. He koettivat myös herättää huomiota, tulla nähdyiksi, tunnetuiksi ja osoitelluiksi, sillä hekin olivat miekan ritareita ja miekaniskujen asiantuntijoita, vaikk’ei heillä ollutkaan miekkailupukuja.

Melkein kaikki penkit olivat täynnä naisia, joiden joukosta kuului kahisevien hameiden ja puhelevien äänien kohinaa. He leyhyttelivät viuhkojaan kuin teatterissa, sillä tässä lehtisalissa vallitsi jo hiottava kuumuus. Joku leikillinen herra huusi vähän väliä: "Vettä! Mehua! Olutta!"

Rouva Walter ja hänen tyttärensä menivät varatuille paikoilleen, jotka olivat ensimmäisellä penkkirivillä. Kun Du Roy oli saattanut heidät sinne, hän sanoi hiljaa:

"Minun täytyy jättää teidät. Herrat eivät saa ottaa haltuunsa istuinpaikkoja."

Rouva Walter vastasi epäröiden:

"Mutta minä haluaisin pidättää teidät täällä joka tapauksessa. Te osaatte sanoa meille miekkailijain nimet. Jos seisotte tuossa penkin päässä, niin ette häiritse ketään."

Rouva katseli häneen suurine lempeine silmineen ja pysyi vaatimuksessaan. "Jääkää nyt meidän luoksemme… herra… herra Bel-Ami. Me tarvitsemme teitä täällä."

Du Roy vastasi:

"Minä tottelen… kernaasti hyvä rouva."

Joka taholta kuului huudahduksia: "Onpa tämä lystikäs paikka, tämä kellari, ja niin viihtyisä!"

Georges tunsi hyvin tämän holvikattoisen salin. Hän muisti sen aamupäivän, jonka hän oli siellä viettänyt aivan yksinään pienen valkoisen kortin seurassa, joka tuijotti häneen toisesta kellarista suunnattoman, pelottavan silmän kaltaisena.

Jacques Rivalin ääni kajahti portailta: "Nyt aloitamme, hyvät naiset!"

Ja kuusi herraa, joilla oli hyvin ruumiinmukaiset puvut, jotta vartalon piirteet paremmin näkyisivät, astui lavalle ja istuutui arvostelulautakunnalle varatuille tuoleille.

Vieraat selittivät toisilleen heidän nimiään: kenraali de Raynaldi, puheenjohtaja, pieni, tuuheaviiksinen mies, taidemaalari Joséphin Roudet, pitkä, kaljupäinen ja isopartainen herra, Matthéo de Ujar, Simon Ramoncel, Pierre de Garvin, kolme nuorta, hienoa herrasmiestä, ja Gaspard Merleron, eräs miekkailunopettaja.

Kaksi ilmoitustaulua ripustettiin kellarin molemmille puolille. Oikeanpuoleiseen oli kirjoitettu: herra Crévecourer, ja vasemmanpuoleiseen: herra Plumeau.

He olivat kaksi mestaria, kaksi hyvää toisen luokan mestaria. Molemmat olivat laihoja, ryhdiltään sotilaallisia ja liikkeiltään hiukan jäykkiä. Tervehdittyään toisiaan koneellisin liikkein he alkoivat taistella muistuttaen valkoisissa liina- ja nahkapuvuissaan kahta ilveilijäsotilasta, jotka ottelevat houkutellakseen ihmiset nauramaan.

Silloin tällöin kuului huuto: "Touché!" Ja kuusi juryn herraa nyökkäsi asiantuntevan näköisinä. Yleisö näki vain kaksi elävää marionettia, jotka heiluttelivat käsivarsiaan. Se ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta oli tyytyväinen. Molempia taistelupukareita se ei kuitenkaan pitänyt erikoisen siroina, vaan pikemminkin vähän naurettavina. Mieleen johtuivat sätkyttäjät, joita uudenvuodenpäivinä myydään bulevardeilla.

Kahden ensimmäisen miekkailijan jälkeen seurasivat herra Planton ja Carapin, siviilimestari ja sotilasmestari. Herra Planton oli hyvin pieni ja herra Carapin hyvin lihava. Olisi luullut, että ensimmäinen floretinpisto repäisisi tämän ilmapallon halki kuin kumielefantin. Kuului naurua. Herra Planton hyppi kuin apina. Herra Carapin liikutti vain toista kättään, hänen muita ruumiinosiaan piti kahleissaan lihavuus. Joka viides minuutti hän syöksyi hyökkäysasentoon, ponnistellen niin raskaasti, että näytti siltä, kuin hän olisi tehnyt elämänsä tarmokkaimman päätöksen.

Tuntijat selittivät, että hän miekkaili hyvin kiinteästi ja hyvin suljetusti. Ja yleisö taputti luottavaisesti käsiään.

Sitten tulivat herrat Porion ja Lapalme, mestari ja amatööri, jotka toimeenpanivat jonkinlaisen päättömän voimisteluesityksen, syöksyivät raivokkaasti toistensa kimppuun, pakottivat tuomarit pakenemaan syrjään tuoleineen, juoksivat lavan toisesta päästä toiseen tehden kiihkeitä, naurettavia hyppyjä. He astelivat pienin lystikkäin askelin taaksepäin saattaen naiset nauramaan ja tekivät hurjia hyppyjä eteenpäin, saavuttaen niillä kaikesta huolimatta jonkinlaista ihailua. Tämän hyppykaksintaistelun aikana eräs tuntematon olento huusi yleisön joukosta: "Älkää vain katkaisko niskojanne!" Yleisö, jota suututti tällainen maun puute, hyssytti. Juryn arvostelu kiersi suusta suuhun. Miekkailijat olivat osoittaneet suurta voimakkuutta, mutta olivat väliin laiminlyöneet mahdollisuutensa.

Ohjelman ensimmäisen osaston lopetti Jacques Rivalin ja kuuluisan belgialaisen ammattimiekkailijan Lobéguen hyvin kaunis ottelu. Naiset ihailivat Rivalia suuresti.

Hän oli todella komea nuori mies, kaunisvartaloinen, voimakas, notkea ja hänen liikkeensä olivat paljon sirommat kuin kenenkään aikaisemman miekkailijan. Asettuessaan asentoon tai tehdessään hyökkäyksen hän liikkui jonkinlaiseen hienoon maailmanmiehen tapaan, joka herätti suosiota ja suuresti poikkesi hänen vastustajansa tarmokkaasta, mutta epäkauniista liikehtimisestä. "Kyllä heti huomaa sivistyneen miehen", sanottiin.

Hänellä oli menestystä. Hänelle taputettiin käsiä.

Mutta muutamien minuuttien aikana oli yläkerrasta kuuluva merkillinen meteli alkanut herättää katsojissa levottomuutta. Kuului kovaa jalkaintöminää, jota säesti kova naurunremakka. Ne kaksisataa vierasta, jotka eivät olleet mahtuneet kellariin, nähtävästi huvittelivat omalla tavallaan. Pienillä kiertoportailla seisoi ankarassa ahdingossa viitisenkymmentä herraa. Kuumuus kellarissa oli tukahduttava. Huudeltiin: "Ilmaa! Juotavaa!" Sama leikinlaskija kirkui kimakalla äänellä, joka tunkeutui matalaäänisen puheensorinan lävitse: "Vettä! Mehua! Olutta!" Rival ilmestyi lavalle kasvot punaisina ja edelleenkin miekkailupuvussa sekä huusi: "Minä järjestän tänne virvokkeita!" Ja hän syöksyi portaita kohden. Mutta kaikki yhteys yläkertaan oli katkaistu. Yhtä helposti olisi voinut tehdä reiän kattoon kuin tunkeutua sen ihmismuurin lävitse, joka oli puristautunut portaisiin.

Rival huusi: "Virvoitusjuomia naisille!"

Viisikymmentä ääntä toisti: "Virvoitusjuomia!" Vihdoin ilmestyi näkyviin tarjotin. Mutta sillä oli vain tyhjiä laseja, sillä juomat olivat matkalla menneet parempiin suihin.

Joku ääni hoilasi: "Me tukehdumme täällä alhaalla! Lakatkaa tungeskelemasta siellä ja menkää tiehenne!"

Toinen ääni huusi: "Rahankeräys!" Ja koko yleisö toisti läähättäen, mutta silti iloisena: "Rahankeräys… rahankeräys… rahankeräys…"

Kuusi naista lähti kulkemaan pitkin penkkirivejä, ja rahat alkoivat kilahdella laatikkoihin.

Du Roy mainitsi rouva Walterille tunnettujen henkilöiden nimiä: maailmanmiesten, journalistien, suurten, vanhojen sanomalehtien toimittajain, jotka kokemukseensa nojautuen suhtautuivat vähän epäillen ja halveksuvasti La Vie Françaiseen. He olivat jo nähneet monien näistä poliittis-taloudellisista sekayrityksistä, näistä kevyiden suhteiden hedelmistä, kuolevan tai murskautuvan ministeristöjen vaihtuessa. Joukossa oli myös maalareita ja kuvanveistäjiä, jotka yleensä ovat urheilun harrastajia, eräs runoilija, joka kuului Akatemiaan, kaksi musiikkimiestä ja useita aatelisia ulkomaalaisia, joiden nimien jälkeen Du Roy lisäsi tavun Rast (Rastaquoère) [epäilyttävä ulkomaalainen nousukas. — Suom.], jota, kuten hän sanoi, voitaisiin heidän nimikorteissaan käyttää korvaamaan englantilaisten lyhennystä Esq.

Joku huusi hänelle: "Päivää, rakas ystävä!" Se oli kreivi de Vaudrec. Pyytäen naisilta anteeksi Du Roy meni puristamaan kreivin kättä.

Tullessaan takaisin hän selitti: "Tuo Vaudrec on ihastuttava ihminen. Hänessä huomaa heti rodun."

Rouva Walter ei vastannut. Hän oli vähän väsynyt, ja Du Roy huomasi, että hänen rintansa nousi ja laski vaivalloisesti hänen hengittäessään. Silloin tällöin nuori mies kohtasi "rouva johtajan" katseen, hämmentyneen, epäröivän katseen, joka suuntautui häneen ja sitten pakeni. Ja Du Roy ajatteli: "Kas vain… kas vain! — Olenko nyt saanut hänetkin pauloihini?"

Rahankerääjättäret kulkivat ohitse. Heidän laatikkonsa olivat täynnä kultaa ja hopeaa. Ja lavalle ripusteltiin uusi ilmoitustaulu, jossa oli tiedonanto: "Ylimääräinen numero!" Arvostelulautakunnan jäsenet asettuivat paikoilleen. Odotettiin.

Kaksi naista astui esiin floretti kädessä. He olivat pukeutuneet miekkailupukuihin, tummiin trikoihin ja lyhyihin hameisiin, jotka ulottuivat tuskin polviin asti, sekä rintasuojuksiin, jotka olivat niin korkeat, että heidän täytyi pitää päätään takakenossa. He olivat nuoria ja kauniita, ja he hymyilivät tervehtiessään yleisöä. Heille taputettiin käsiä kauan.

He asettuivat asentoon yleisön kohteliaasti mumistessa ja laskiessa heistä matalaäänistä leikkiä.

Rakastettava hymy oli levinnyt tuomarien huulille, jotka sinkosivat pienen hyvähuudon joka kerta, kun jokin pisto osui.

Yleisö oli hyvin ihastunut tästä ohjelmanumerosta eikä salannut sitä noilta kahdelta amatsonilta, jotka sytyttivät miesten halun ja herättivät naisissa eloon pariisilaisen yleisön rakkauden köykäisiin säädyttömyyksiin, hienoihin markkinakujeisiin, pintapuoliseen kauneuteen ja sirouteen, kahvilalaulajattariin ja operettikupletteihin.

Joka kerta, kun toinen miekkailijattarista hyökkäsi, yleisön läpi kulki tyydytyksen värähdys. Kun toinen taistelijattarista käänsi yleisölle selkänsä, täyteläisen selkänsä, kaikkien suut aukenivat ja kaikkien silmät avartuivat. Eikä eniten suinkaan ihailtu ranteiden taitavuutta!

Esitystä seurasivat hurjat suosionosoitukset.

Sitten oli ohjelmassa sapelimiekkailua, mutta siitä ei kukaan enää välittänyt, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut siihen, mitä yläkerrassa tapahtui. Muutamien minuuttien ajan oli kuulunut kovaa kolinaa, aivan kuin olisi siirrelty huonekaluja paikasta toiseen, aivan kuin huoneistoa olisi tyhjennetty. Sitten katon lävitse äkkiä kuului pianonsoittoa, ja saattoi selvästi erottaa tanssin tahdissa liikkuvien jalkojen töminää. Yläkerrassa oleva yleisö oli järjestänyt tanssiaiset korvatakseen sen, ettei sillä ollut tilaisuutta katsella miekkailua.

Miekkailusalin yleisö puhkesi ensin nauruun, mutta sitten naisissa heräsi halu päästä myös tanssimaan, ja he lakkasivat katselemasta lavalle ja alkoivat äänekkäästi puhua.

Myöhemmin tulleiden tanssiaiskeksintöä pidettiin hyvin hauskana. Yläkertalaisilla ei varmastikaan ollut ikävä. Olisi ollut hauskaa olla mukana.

Mutta kaksi uutta miekkailijaa oli tervehtinyt toisiaan, ja he aloittivat taistelun niin taidokkaasti, että kaikki seurasivat heidän liikkeitään.

He tekivät hyökkäyksiä ja asettuivat asentoon niin joustavan sulavasti, osoittaen niin hallittua voimaa, niin suurta varmuutta, niin hienoa puhtautta liikkeissään, niin mainiota täsmällisyyttä ryhdissään, niin kauniin hillittyä taistelutapaa, että tietämätön yleisö hämmästyi ja joutui haltioihinsa.

Heidän levollinen nopeutensa, heidän viisas joustavuutensa, heidän äkilliset liikkeensä, jotka olivat niin hyvin punnitut, että ne vaikuttivat hitailta, vetosivat mielenkiintoon ja vangitsivat katsojain silmät pelkästään täydellisyytensä voimalla. Yleisö aavisti, että se nyt katseli jotakin kaunista ja harvinaista, että kaksi suurta alansa taiteilijaa tässä näytti parasta, mitä tällä alalla voitiin saada aikaan, ja kaikkea, mihin kaksi mestaria suinkin kykeni taitavuuden, kekseliäisyyden, tieteellisten laskelmien ja ruumiillisen voiman puitteissa.

Kukaan ei enää puhunut, siinä määrin huomio oli keskittynyt esitykseen. Ja kun taistelijat viimeisen piston jälkeen olivat puristaneet toistensa kättä, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Tömistettiin permantoa, hurrattiin. Kaikki tunsivat heidän nimensä: he olivat Sergent ja Ravignac.

Innostuneet mielet kiihtyivät. Herrat katselivat naapureitaan kuin riitaa haastaen. Näytti siltä kuin pelkkä hymyilykin olisi voinut johtaa kaksintaisteluun. Henkilöt, jotka eivät koskaan olleet pitäneet florettia kädessään, tekivät hyökkäyksiä ja väistöjä kepeillään.

Mutta vähitellen yleisö alkoi siirtyä kiertoportaille. Vihdoinkin saataisiin jotakin juotavaa. Syntyi suuri suuttumus kun huomattiin, että tanssivieraat olivat ryöstäneet tarjoilupöydän ja sitten poistuneet selittäen, että oli hävytöntä houkutella kaksisataa henkilöä juhlaan, jossa ei saanut mitään nähdä.

Ei ollut jäljellä ainoaakaan leivosta, ei pisaraakaan samppanjaa, mehua tai oluita, ei ainoaakaan makeista, ei pienintäkään hedelmää, ei mitään, ei mitään, ei mitään. He olivat hävittäneet, ahmineet, puhdistaneet kaiken.

Palvelijat, jotka koettivat olla surullisen näköisiä salatakseen naurunhalunsa, kertoivat yksityiskohtia. "Naiset", he vakuuttivat, "olivat vielä enemmän raivoissaan kuin miehet. He söivät ja joivat itsensä sairaiksi." Olisi voinut luulla kuulevansa eloon jääneiden kertomuksia vihollisen ryöstämästä ja hävittämästä kaupungista.

Täytyi siis lähteä tiehensä. Herrat katuivat rahankerääjättärille antamiaan kahtakymmentä frangia ja olivat vihoissaan siitä, että yläkerran vieraat olivat saaneet herkutella ilmaiseksi.

Juhlan suojelijattaret olivat koonneet yli kolmetuhatta frangia. Kaikkien poistojen jälkeen jäi kuudennen piirikunnan orpojen hyväksi kaksisataakaksikymmentä frangia.

Du Roy, jonka tuli saattaa rouva Walter tyttärineen kotiin, odotti vaunujaan. Ajaessaan rouvan seurassa tämän istuessa vaunuissa häntä vastapäätä, hän kohtasi vielä kerran hänen hyväilevän, pakenevan katseensa, johon kätkeytyi jotakin hämmentynyttä. Hän ajatteli: "Hitto vieköön, luulenpa, että hän on jo kypsä." Ja hän hymyili tunnustaessaan itselleen, että hänellä todella oli menestystä naisten keskuudessa, sillä myös rouva de Marelle tuntui, sen jälkeen kun he jälleen olivat solmineet hellän suhteensa, rakastavan häntä aivan rajattomasti.

Hän tuli kotiin iloisin askelin.

Madeleine odotti häntä salongissa.

"Minulla on uutisia", hän sanoi. "Marokon juttu mutkistuu. Saattaa hyvinkin tapahtua, että Ranska muutaman kuukauden kuluttua lähettää sinne sotilasretkikunnan. Joka tapauksessa juttu kelpaa aseeksi ministeriön kukistamiseen, ja Laroche tulee käyttämään tilaisuutta hyväkseen siepatakseen itselleen ulkoministerin salkun."

Kiusoittaakseen vaimoaan Du Roy ei ollut uskovinaan hänen uutisiaan. Eihän nyt muka oltu niin typeriä, että ryhdyttäisiin uudelleen Tunisin tuhmuuksiin.

Mutta Madeleine kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kuulethan, mitä sanon! Kuulethan, mitä sanon! Etkö ymmärrä, että tämä juttu merkitsee heille suurta rahasummaa. Nykyään, ystäväni, politiikassa ei enää kysytä: 'Missä on nainen?', vaan kysytään: 'Paljonko rahaa?'"

Du Roy murahti jotakin halveksuvan näköisenä kiihdyttääkseen vaimoaan vielä enemmän.

Madeleine suuttui: "Sinä olet yhtä tyhmä kuin Forestier." Hän tahtoi loukata miestään ja odotti vihanpurkausta. Mutta Du Roy vastasi hymyillen: "Kuin tuo aisankannattaja raukka."

Madeleine tuli hämilleen ja mutisi: "Mutta Georges!" Hävyttömän ja ivallisen näköisenä Du Roy jatkoi: "Vai niin, eikö? Etkö juuri eräänä iltana tunnustanut, että Forestier oli aisankannattaja?"

Ja syvää sääliä ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Mies parka!"

Madeleine käänsi hänelle selkänsä eikä viitsinyt vastata. Mutta hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Me saamme vieraita tiistaina. Rouva Laroche-Mathieu ja varakreivitär de Percemur tulevat meille päivälliselle. Tahtoisitko sinä puolestasi kutsua Rivalin ja Norbert de Varennen? Minä menen huomenna kutsumaan rouva Walterin ja rouva de Marellen. Ehkä voisimme ottaa mukaan myös rouva Rissolinin."

Hän oli jo jonkin aikaa solminut erilaisia suhteita ja koettanut käyttäen hyväkseen miehensä poliittista vaikutusvaltaa, sekä hyvällä että pahalla vetää luokseen La Vie Françaisen tukea tarvitsevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvia.

Du Roy vastasi: "Hyvä. Otan kyllä huolehtiakseni Rivalista ja Norbert’ista."

Hän oli mielissään ja hieroi käsiään, sillä hän oli keksinyt mainion keinon vaimonsa suututtamiseksi ja sen sekavan vihan, sen synkän, viiltävän mustasukkaisuuden taltuttamiseksi, joka hänessä oli herännyt Boulognen metsään tehdyllä ajelulla. Nyt hän ei enää koskaan puhunut Forestier’sta nimittämättä häntä aisankannattajaksi. Hän tiesi hyvin, että se lopuksi saattaisi Madeleinen raivoon. Samana iltana hän keksi kymmenen tilaisuutta mainitakseen hyväntahtoisen ivallisesti "aisankannattaja Forestier’n" nimen.

Hän ei enää vihannut vainajaa. Hän kosti hänen puolestaan.

Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan, vaan istui häntä vastapäätä hymyillen ja välinpitämättömänä.

Seuraavana päivänä Madeleinen piti viedä kutsunsa rouva Walterille. Mutta Du Roy tahtoi ennättää ennen vaimoaan tavatakseen rouva Walterin yksinään ja todella nähdäkseen, välittikö tämä hänestä. Asia huvitti ja mairitteli häntä. Ja sitten… miksipä ei… jos se vain oli mahdollista…

Hän saapui boulevard Malesherbes’ille jo kello kahdeksalta. Hänet ohjattiin salonkiin. Hän odotti.

Rouva Walter tuli ja ojensi hänelle kätensä onnellisen innokkaana.

"Mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää?".

"Ei mikään tuuli, vaan ainoastaan halu saada nähdä teidät. Minut on tuonut tänne sisäinen voima, en tiedä miksi, eikä minulla ole teille mitään sanottavaa. Olen tullut, olen täällä ja pyydän teitä suomaan anteeksi varhaisen käyntini ja vilpittömän tunnustukseni."

Hän sanoi tämän kohteliaaseen ja leikilliseen sävyyn, hymy huulillaan ja vakava vivahdus äänessään.

Rouva Walter oli ihmeissään. Hän punehtui hiukan ja sanoi: "Todellako… en ymmärrä… te hämmästytätte minut…"

Du Roy selitti: "Se on tunnustus, jossa on iloinen sävel, jotta ette pelästyisi."

He istuutuivat vierekkäin. Rouva Walter pyrki katselemaan asiaa sen leikilliseltä puolelta.

"Se on siis tunnustus… vakava tunnustus?"

"Tietysti! Tunnustus, jonka jo kauan sitten olisin tahtonut teille tehdä. Mutta en ole uskaltanut. Tehän kuulutte olevan niin vakava, niin ankara…"

Rouva Walter oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hän vastasi:

"Miksi olette valinnut juuri tämän päivän?"

"En tiedä." Du Roy alensi ääntään: "Tai oikeammin… siksi, että eilisestä alkaen ajattelen vain teitä."

Rouva Walter kalpeni äkkiä ja änkytti: "Lopettakaahan! Ei mitään lapsellisuuksia! Puhukaamme jostakin muusta."

Mutta Du Roy oli heittäytynyt polvilleen niin kiihkeästi, että rouva pelästyi. Hän tahtoi nostaa nuoren miehen pystyyn, mutta tämä pysyi asennossaan, kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja sopersi intohimoisella äänellä:

"Niin, on totta, että olen kuin hullu rakastanut teitä jo kauan. Älkää vastatko minulle. Olen aivan hullu! Rakastan teitä… Oh, jospa tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"

Rouva Walter huohotti, hengitti vaivalloisesti ja koetti puhua, mutta ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän työnsi Gcorges’ia luotaan molemmin käsin, tarttui häntä tukkaan välttääkseen hänen suunsa, jonka hän tunsi tulevan lähemmäksi. Ja hän väänteli päätään oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle salamannopein liikkein, sulkien samalla silmänsä ollakseen näkemättä nuorta miestä.

Du Roy puristeli ja hyväili hänen ruumistaan leningin lävitse ja nainen lamautui hänen karkeiden ja voimakkaiden hyväilyjensä huumaamana. Äkkiä Du Roy nousi ja tahtoi syleillä häntä, mutta päästyään näin sekunniksi irti rouva Walter pääsi taaksepäin heittäytymällä hänen käsistään ja pakeni nojatuolien taakse.

Du Royn mielestä takaa-ajo olisi ollut naurettavaa, ja siksi hän vaipui eräälle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja oli saavinaan itkukouristuksen.

Sitten hän nousi ja huusi: "Hyvästi, hyvästi!" Minkä jälkeen hän juoksi tiehensä.

Eteisessä hän otti rauhallisesti keppinsä ja ajatteli kadulle tullessaan: "Perhana, luulenpa, että asia on selvä!"

Ja hän meni lennätinkonttoriin lähettääkseen pienen sinisen sähkeen Clotildelle ja pyytääkseen häneltä kohtausta seuraavaksi päiväksi.

Hän tuli kotiin tavalliseen aikaan ja kysyi vaimoltaan: "No, oletko saanut toimitetuksi sanan kaikille vieraillesi?" Madeleine vastasi: "Vain rouva Walter ei oikein tiedä, pääseekö hän tulemaan. Hän epäröi ja puhui kaikenlaista, jota en oikein käsittänyt, velvollisuuksistaan, omastatunnosta ja muusta sellaisesta. Lyhyesti sanoen hän vaikutti kovin kummalliselta. Toivon hänen kuitenkin tulevan."

Du Roy kohautti olkapäitään: "Ole huoletta, kyllä hän tulee."

Mutta hän ei ollut siitä itsekään varma, ja hän oli levoton aina seuraavan päivän päivälliseen asti.

Aamulla Madeleine sai rouva Walterilta pienen kirjelipun: "Olen vaivoin päässyt vapautumaan ja tulen päivällisellenne. Mutta mieheni valitettavasti ei voi tulla mukaan."

Du Roy ajatteli: "Teinpä hiton viisaasti, kun en mennyt uudelleen hänen luokseen. Nyt hän on rauhallinen. Olkaamme varuillamme."

Kuitenkin hän odotti rouva Walterin tuloa vähän levottomana. Rouva tuli. Hän oli hyvin rauhallinen ja hieman kylmä ja ylpeä. Du Roy tekeytyi hyvin nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja palvelevaiseksi.

Rouvat Laroche-Mathieu ja Rissolin saapuivat miestensä seuraamina. Varakreivitär de Percemur puheli ylhäisimmän hienoston elämästä. Rouva de Marelle oli pukeutunut ihastuttavaan ja hauskaan mustankeltaiseen leninkiin, espanjalaiseen pukuun, joka hyvin sopeutui hänen kauniin vartalonsa, rintansa ja pyöreiden käsivarsiensa ympärille ja antoi hänen pienelle linnunpäälleen tarmokkaan ilmeen.

Du Roy oli asettunut rouva Walterin oikealle puolelle ja keskusteli päivällisten aikana vain vakavista asioista, äänessään liioitellun kunnioituksen sävy. Silloin tällöin hän silmäsi Clotildea. "Hän on todella sekä kauniimpi että tuoreempi", hän ajatteli. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen vaimoonsa, jota hän ei myöskään pitänyt hullumman näköisenä, vaikka hän edelleenkin tunsi häntä kohtaan pidätettyä, itsepäistä, ilkeää vihaa.

Mutta rouva Walter kiihotti häntä valloitukseensa liittyvillä vaikeuksilla ja sillä uutuudenviehätyksellä, jota miehet aina etsivät.

Rouva Walter tahtoi lähteä kotiin aikaisin. "Minä saatan teitä", Du Roy sanoi.

Rouva kielsi. Du Roy oli itsepäinen: "Miksi ette tahdo? Te loukkaatte minua todella julmasti. Annatte minun olla siinä uskossa, ettette ole antanut minulle anteeksi. Näettehän, kuinka rauhallinen olen."

Rouva Walter vastasi: "Ettehän voi jättää vieraitanne sillä tapaa."

Du Roy hymyili: "Joutavia! Olen täällä jälleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Jos kieltäydytte, niin loukkaatte minua sydänjuuria myöten."

Rouva Walter mutisi: "No niin, minä suostun."

Mutta istuuduttuaan vaunuihin Du Roy otti hänen kätensä ja suuteli sitä intohimoisesti: "Rakastan teitä, rakastan teitä. Saanhan luvan sanoa sen? En koske teihin. Tahdon vain sanoa, tahdon vain sanoa, että rakastan teitä."

Rouva Walter änkytti: "Oh!… Tehän lupasitte… Teette hyvin väärin… hyvin väärin…"

Du Roy oli hillitsevinään itseään ja jatkoi sitten hiljaisemmin: "Katsokaa nyt! Minähän hillitsen itseni. Mutta kuitenkin… Antakaa minun edes sanoa teille… Minä rakastan teitä… ja sanoa se monta kertaa… niin, antakaa minun tulla luoksenne ja polvistua viisi minuuttia jalkainne juuressa saadakseni sanoa nämä kolme sanaa ja katsella ihania kasvojanne."

Rouva Walter oli antanut kätensä hänen hallittavakseen ja huohotti: "Ei, en voi, en tahdo. Ajatelkaa, mitä ihmiset sanoisivat, palvelijat, tyttäreni. Ei, ei, se ei ole mahdollista…"

Du Roy jatkoi: "En voi elää näkemättä teitä. Kotona teidän luonanne tai muualla, mutta minun täytyy saada nähdä teidät, vaikkapa vain aivan pienen tuokion verran joka päivä. Minun täytyy saada koskettaa kättänne, hengittää sitä ilmaa, jota teidän pukunne on koskettanut, katsella teidän vartalonne ääriviivoja ja teidän suuria ihania silmiänne, jotka tekevät minut hulluksi."

Rouva Walter kuunteli tätä arkipäiväistä rakkausmusiikkia ja sai sanotuksi: "Ei… ei… se on mahdotonta. Olkaa vaiti, minä pyydän!"

Du Roy puhui hyvin hiljaa. Hän oli kumartunut aivan rouva Walterin korvan juureen, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi voittaa tämä yksinkertainen nainen askel askelelta, että hänen täytyi pakottaa hänet myöntämään hänelle kohtaus jossakin. Tämän kohtauspaikan saisi nainen määrätä ensin; sitten olisi hänen, Du Royn vuoro.

"Kuulkaa… minun täytyy… minun täytyy… saada nähdä teidät… asetun portillenne… kuin kerjäläinen. Ellette tule kadulle, niin tulen luoksenne… mutta minun täytyy saada nähdä teidät… minun täytyy saada nähdä teidät… jo huomenna."

Rouva Walter toisti: "Ei, ei, älkää tulko. En ota teitä vastaan. Ajatelkaa tyttäriäni."

"Sanokaa sitten, missä voin teidät tavata… kadulla… missä tahansa… milloin vain haluatte… kunhan vain saan nähdä teidät… En sano muuta kuin hyvän päivän… ja sen jälkeen sanon: 'Minä rakastan teitä.' Sitten menen matkoihini."

Rouva Walter oli murtunut ja epäröi. Ja kun vaunut ajoivat hänen portilleen, hän sopersi kiireesti: "Tulen Kolminaisuudenkirkkoon huomenna puoli neljältä."

Sitten hän hyppäsi vaunuista ja huusi kuskille: "Viekää herra Du Roy takaisin kotiinsa."

Kun Georges tuli kotiin, hänen vaimonsa kysyi: "Missä olet ollut?"

Du Roy vastasi matalalla äänellä: "Kävin lennätinkonttorissa lähettämässä erään tärkeän sähkösanoman."

Rouva de Marelle lähestyi: "Te saatatte minut kotiin, Bel-Ami! Tiedättehän, etten lähde päivällisille näin kauas muulla ehdolla."

Sitten hän kääntyi Madeleinen puoleen: "Ethän ole mustasukkainen?"

Rouva Du Roy vastasi viivytellen:

"En erikoisesti."

Vieraat lähtivät. Rouva Laroche-Mathieu muistutti pientä maalaispalvelijatarta. Hän oli ollut erään kaupunginnotaarin tytär mennessään naimisiin Larochen kanssa, joka silloin oli vain keskinkertainen asianajaja. Rouva Rissolin, vanha ja teennäinen nainen, vaikutti iäkkäältä kätilöltä, joka on saanut sivistyksensä lainakirjastosta. Varakreivitär de Percemur halveksi heitä. Hänen "valkoinen käpälänsä" kosketti vastenmielisesti noita arkipäiväisiä käsiä.

Kun Clotilde pitseihinsä verhoutuneena seisoi eteisessä jalka kynnyksellä, hän sanoi Madeleinelle: "Sinun päivällisesi olivat mainiot. Pian sinulla on Pariisin huomattavin poliittinen salonki."

Jäätyään yksin Georgesin kanssa hän puristi hänet rintaansa vasten: "Oh! Rakas Bel-Ami! Päivä päivältä rakastan sinua yhä enemmän!"

Vaunut, joissa he ajoivat, keinuivat kuin laiva.

"Näitä ei voi verrata meidän pieneen huoneeseemme", Clotilde sanoi.

Du Roy vastasi: "Eipä todellakaan." Mutta hän ajatteli rouva Walteria.

4

Place de la Trinité oli melkein autio tuona häikäisevänä heinäkuun päivänä. Tukahduttava lämpö puristi Pariisia aivan kuin ilma olisi raskaana ja polttavana, paksuna ja kiehuvana, rintaa ahdistavana laskeutunut kaupungin ylle.

Kirkon edustalla oleva suihkukaivo loiski veltosti. Vesisäteetkään eivät näyttäneet jaksavan juosta; nekin olivat väsyneet ja veltot, ja altaan vesi, jossa uiskenteli lehtiä ja paperinjätteitä, oli vihertävää, paksua ja öljymäistä.

Altaan kivireunustalta hyppäsi koira uimaan tähän epäilyttävään nesteeseen. Muutamat ihmiset, jotka istuivat kirkon edustalla olevan puistikon penkeillä, katselivat eläintä kadehtien.

Du Roy katseli kelloaan. Se oli vasta kolme. Hän oli tullut puolta tuntia liian aikaisin.

Ajatellessaan kohtaustaan hän nauroi: "Kirkot sopivat hänelle kaikkiin tarkoituksiin", hän sanoi itsekseen. "Ne lohduttavat häntä siitä, että hän on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa, antavat hänen toimilleen vastustuksen vivahduksen poliittisessa elämässä, aseman seuraelämässä ja suojan hänen lemmenkohtauksilleen. Hänellä on kyky käyttää hyväkseen uskontoa niinkuin käytetään kaikkeen sopivaa keppiä. Jos on kaunis ilma, se on keppi, jos aurinko paistaa, se on päivävarjo, jos sataa, se on sateenvarjo, ja ellei mennä ulos, se pannaan eteisen nurkkaan. On satoja samanlaisia kuin hän, ihmisiä, jotka vähän välittävät hyvästä Jumalasta, mutta eivät siedä, että hänestä puhutaan pahaa ja käyttävät häntä tilaisuuden tullen parittajana. Jos heitä pyytää tulemaan johonkin hotelliin, he pitävät sitä syntinä, mutta heidän mielestään ei ole asia eikä mitään harjoittaa lemmenkuhertelua alttarin edessä."

Hän kulki hitaasti altaan ympäri. Sitten hän katsoi kirkon kelloa, joka oli kaksi minuuttia hänen kellostaan edellä. Kirkon kello oli viisi minuuttia yli kolmen.

Hän arveli olevan mukavampaa odottaa sisällä kirkossa ja astui sisään sen ovesta.

Häntä vastaan lehahti kellarimainen viileys. Hän hengitti nauttien ja alkoi kävellä pitkin keskikäytävää perehtyäkseen paikkaan vähän tarkemmin.

Hänen askeliinsa, jotka kajahtelivat korkean holvin alla, vastasivat valtavan rakennuksen hämäristä toiset säännölliset askelet, jotka väliin keskeytyivät, mutta sitten jälleen alkoivat kuulua. Hän tuli uteliaaksi ja halusi nähdä tuon toisen kirkonkävijän. Se oli paksu, kaljupäinen herra, joka kulki nenä pystyssä ja hattu selän takana.

Siellä täällä oli joku vanha nainen polvillaan rukoilemassa, kasvot käsiin kätkettyinä.

Yksinäisyyden, autiuden, levon tunne valtasi Du Royn. Valo, joka heijastui ikkunaruutujen lävitse, teki hyvää silmille.

Du Royn mielestä täällä oli "hiton mukavaa".

Hän tuli jälleen ovelle ja katsoi kelloa. Vain neljännestä yli kolmen. Hän istuutui pääoven luo ja harmitteli, ettei voinut sytyttää savuketta. Koko ajan hän kuuli temppelin toisesta päästä, kuorin läheltä, tuon lihavan herran kävelyn.

Joku tuli sisään, ja Du Roy kääntyi nopeasti katsomaan. Se oli villahameinen kansannainen, joku vaimoraukka, joka heti heittäytyi polvilleen ensimmäiselle rukousjakkaralle. Siinä hän sitten virui liikkumattomana, kädet ristissä ja katse korkeuteen tähyten. Hän rukoili.

Du Roy katseli häntä kiinnostuneena ja aprikoi, mikä suru, mikä tuska, mikä onnettomuus tuota vähäpätöistä sydäntä mahtoi painaa. Nainen oli suuressa hädässä, se oli ilmeistä. Hänen miehensä ehkä kiusasi häntä, tai ehkä hänellä oli kuolemansairas lapsi.

Du Roy mutisi: "Ihmisraukat. Näyttää olevan sellaisiakin, jotka kärsivät." Ja hänet valtasi viha kylmää luontoa kohtaan. Sitten hän ajatteli, että nämä kurjat pyytäjät ainakin uskoivat, että joku tuolla ylhäällä huolehti heistä ja että heidän maallinen vaelluksensa oli viety taivaan kirjoihin velka- ja ansiopuolineen. — Tuolla ylhäällä. Mutta missä?

Ja Du Roy, jonka ajatukset temppelin hiljaisuus johdatti ikuisuuskysymyksiin, kokosi arvostelunsa luomakunnasta yhteen ainoaan lauseeseen ja ilmaisi sen itsekseen seuraavasti: "Kaikki tyynni on pelkkää typeryyttä."

Kahisevan hameen ääni hätkähdytti häntä. Se oli rouva Walter.

Du Roy nousi ja meni joutuin häntä vastaan. Nainen ei ojentanut hänelle kättään, vaan mutisi hiljaa: "Minulla on hyvin vähän aikaa. Menkäämme sisään. Polvistukaa sitten viereeni, niin ettei meitä huomata."

Ja hän lähti kulkemaan pitkin keskilaivaa etsien sopivaa ja varmaa kätköä kuin henkilö, joka hyvin tuntee paikan. Hänen kasvojaan peitti tiheä harso, ja hän kulki niin hiljaisin askelin, että niitä tuskin kuuli.

Tultuaan kuorin lähelle hän kääntyi ja mutisi juhlallisella äänellä, sellaisella, jota käytetään kirkoissa:

"Sivulaivat ovat parempia. Täällä olemme aivan liiaksi näkyvissä."

Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi polvilleen.

Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos, kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin… Antakaa minun joskus tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"

Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin, mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että tämä… tämä… seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy! Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."

Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa, mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin: