ENSIMMÄINEN OSA (continued 3)

Hän kääntyi takaisin päin hitaasti, sydän kuumana mielihyvästä, ja saapui vähän liian aikaisin entisen rakastajattarensa ovelle.

Rouva de Marelle otti hänet vastaan ojennetuin huulin, aivan kuin ei mitään väliensärkymistä olisi koskaan tapahtunut, ja unohti hetkeksi sen viisaan varovaisuudenkin, jolla hän kotonaan tavallisesti koetti hillitä rakastajansa hyväilyjä. Sitten hän sanoi suudellessaan Duroyn viiksien käherrettyjä kärkiä: "Et tiedä mitä ikävää on tapahtunut. Olin toivonut ihanaa kuherruskuukautta, ja nyt saankin mieheni niskoilleni kuudeksi pitkäksi viikoksi. Hän on ottanut eron. Mutta minä en voi kestää kuutta viikkoa näkemättä sinua, varsinkaan pienen kiistamme jälkeen, ja nyt saat kuulla, kuinka olen ajatellut järjestää asian. Sinä tulet tänne päivälliselle maanantaina. Olen jo puhunut sinusta ja esittelen sinut."

Duroy epäröi hieman hämmentyneenä, sillä hän ei ollut vielä koskaan silmästä silmään tavannut aviomiestä, jonka vaimo oli hänen rakastajattarensa. Hän pelkäsi, että hän saattaisi jollakin tapaa paljastaa itsensä syyllistymällä jäykkään käytökseen, varomattomaan katseeseen tai johonkin muuhun sellaiseen. Hän änkytti: "Ei, en halua tulla miehesi tuttavaksi!" Clotilde pysyi pyynnössään ja kohotti hyvin hämmästyneenä viattomat silmänsä häntä kohden: "Mutta miksi? Oletpa sinä naurettava. Tällaistahan sattuu joka päivä. En todellakaan olisi luullut sinua noin lapselliseksi."

Duroy loukkautui: "No hyvä, minä tulen maanantaina."

Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita vastaan."

Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta. Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä tarkemmin mitä.

Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä tuttavuuttanne."

Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.

Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut sanomalehtialalla?"

Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia."

"Niinkö! Te olette edistynyt nopeasti."

"Kutakuinkin." Ja Duroy alkoi puhua umpimähkään, paljonkaan ajattelematta, mitä sanoi, ja purki ilmoille kaikki ne jokapäiväisyydet, joita tuntemattomien henkilöiden on tapana lausua toisilleen. Pian hän rauhoittui ja alkoi pitää tilannetta sangen huvittavana. Hän katseli herra de Marellen vakavia ja arvokkaita piirteitä, tuntien halua nauraa ääneen, ja ajatteli: "Olenpa tehnyt sinut aisankannattajaksi, ystäväiseni." Ja hänet täytti alhainen sisäinen tyydytys, ilo, jota tuntee onnistuneen varkauden tehnyt varas, jota kukaan ei epäile. Hänet valtasi makea, siivoton nautinnon tunne. Äkkiä hän sai halun tulla tämän miehen ystäväksi, saavuttaa hänen luottamuksensa ja saada hänet paljastamaan elämänsä salaisimmat seikat.

Rouva de Marelle ilmestyi nopeasti huoneeseen ja, verhottuaan heidät tutkimattomaan hymyynsä, tuli tervehtimään Duroyta, joka aviomiehen läsnäollessa ei uskaltanut suudella hänen kättään, kuten hänellä muuten aina oli tapana tehdä.

Rouva de Marelle oli rauhallinen ja iloinen kuin ainakin ihminen, joka on tottunut kaikkeen ja joka, ollen synnynnäinen ja teeskentelemätön juoniniekka, pitää tällaisia kohtauksia täysin luonnollisina. Myös Laurine tuli sisään ja ojensi otsansa Georgesin suudeltavaksi, mutta hän oli tavallista hiljaisempi, sillä isän läsnäolo ujostutti häntä. Hänen äitinsä sanoi: "No, tänään et sanokaan häntä Bel-Amiksi." Ja lapsi punastui, aivan kuin olisi osoitettu suurta tahdittomuutta ilmaisemalla asia, jota ei olisi saanut sanoa ja joka paljasti hänen sydämensä syvän ja hieman rikollisen salaisuuden.

Herrasväki Forestier’in saapuessa kaikki pelästyivät Charlesin huonoa tilaa. Yhden ainoan viikon kuluessa hän oli laihtunut ja tullut kauhean kalpeaksi, ja hän yski lakkaamatta. Hän kertoi, että he lääkärin nimenomaisesta määräyksestä matkustaisivat seuraavana torstaina Cannes’iin.

He poistuivat aikaisin, ja Duroy sanoi päätään pudistaen:

"Eipä hänellä luulisi olevan hauskaa. Hän ei arvattavasti tule kovin vanhaksi." Rouva de Marelle vakuutti juhlallisesti: "Oh, hän on mennyttä miestä. Mutta hänen on onnistunut saada kyvykäs vaimo."

Duroy kysyi: "Rouva Forestier kai auttaa miestään paljon?"

"Hän toisin sanoen tekee kaiken. Hän on perillä kaikesta ja tuntee kaikki ihmiset, vaikka näyttää siltä, kuin hän ei koskaan tapaisi ketään. Hän saavuttaa kaiken, mihin hän pyrkii, ja hän saavuttaa sen sillä tavalla ja sillä hetkellä, jonka hän suvaitsee määrätä. Oh, tuo olento on viekkaampi, taitavampi ja juonittelevampi kuin useimmat muut. Hän on oikea aarre miehelle, joka tahtoo päästä eteenpäin."

Georges sanoi: "Hän menee kyllä pian uusiin naimisiin."

Rouva de Marelle vastasi: "Niin. Minä en hämmästyisi, vaikka hänellä jo nyt olisi joku kiikarissa… joku edustajakamarin jäsen… sillä mikäli… hän, se joku… tahtoo… niin… pitäisi olla suuria esteitä… moraalisia… No niin. Omasta puolestani en tiedä mitään."

Herra de Marelle torui häntä hiljaisen kärsimättömästi: "Sinä olet aina epäluuloinen tavalla, josta minä en pidä. Älkäämme puuttuko toisten ihmisten asioihin. Meillä on yllin kyllin tekemistä huolehtiessamme omasta tunnonrauhastamme. Sen pitäisi olla kaikkien sääntönä."

Duroy meni kotiinsa sydän hämmentyneenä ja pää täynnä hämäriä ajatuksia.

Seuraavana päivänä hän meni vierailulle herrasväki Forestier’lle ja tapasi heidät järjestelemässä matkavarustuksiaan. Charles makasi leposohvalla, liioitteli hengittämisvaikeuksiaan ja puheli: "Minun olisi pitänyt matkustaa jo kuukausi sitten." Sitten hän antoi Duroylle muutamia sanomalehtiä koskevia ohjeita, vaikka kaikki oli jo järjestetty ja sovittu johtaja Walterin kanssa.

Poistuessaan Georges puristi vahvasti toverinsa kättä: "Näkemiin, vanha ystävä!" Mutta kun rouva Forestier saattoi häntä ovelle, hän sanoi vilkkaasti: "Ettehän ole unohtanut sopimustamme? Olemmehan me ystäviä ja liittolaisia? Siis, jos tarvitsette minua, olipa asia mikä hyvänsä, niin älkää epäröikö. Lähettäkää vain sähke tai kirje, ja minä tottelen."

Rouva Forestier mumisi: "Kiitos. En unohda." Ja myös hänen silmänsä sanoivat: "Kiitos", mutta paljon syvemmällä ja suloisemmalla tavalla.

Portaissa Duroy tapasi herra de Vaudrecin, joka tuli hitain askelin häntä vastaan. Hänet Duroy oli jo kerran ennenkin tavannut rouva Forestier’n luona. Kreivi näytti alakuloiselta — arvatenkin matkan takia?

Näyttääkseen kohteliaalta sanomalehtimies tervehti häntä innokkaasti.

Kreivi vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta vähän pidättyvästi.

Herrasväki Forestier matkusti torstai-iltana.

7

Charlesin poissaolo lujitti Duroyn asemaa La Vie Françaisen toimituksessa. Hän kirjoitti muutamia pääkirjoituksia ja varusti nimimerkein "Nähtyä ja kuultua"-uutiset, sillä johtaja tahtoi, että kukin vastasi omista kirjoituksistaan. Hän aiheutti joitakin polemiikkejä, joihin hän vastasi nokkelaan tapaansa, ja hänen alituinen seurustelunsa poliitikkojen kanssa muodostui hänelle vähitellen kouluksi, joka saattoi auttaa hänet itsensä taitavaksi ja terävänäköiseksi poliitikoksi.

Hän ei nähnyt taivaallaan muuta kuin yhden ainoan pilven. Se oli eräs pieni vastustuslehti, joka alituisesti hyökkäili hänen kimppuunsa tai oikeammin haukuskeli hänen persoonassaan La Vie Françaisen "Nähtyä ja kuultua"-osaston johtajaa, herra Walterin ripeiden juoru-uutisten päällikkönä, kuten mainitun lehden, La Plumen, nimetön toimittaja lausui. Joka päivä tässä lehdessä oli kaikenlaisia salaviittauksia, purevia pistosanoja ja ilkeyksiä.

Eräänä päivänä Jacques Rival sanoi Duroylle: "Olettepa te kärsivällinen."

Toinen änkytti: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Eiväthän ne ole suoranaisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä."

Mutta eräänä iltapäivänä, kun hän tuli toimitukseen, Boisrenard ojensi hänelle La Plumen numeron:

"Katsokaahan, tuossa taaskin teihin kohdistettu hävytön juttu."

"Mikä nyt on ollut aiheena?"

"Eipä juuri mikään, ainoastaan eräs rouva Aubert, jonka siveyspoliisi on pidättänyt."

Georges otti lehden ja luki jutun, joka kuului seuraavasti:

DUROY PILAILEE.

La Vie Françaisen kuuluisa reportteri ilmoittaa tänään, että rouva Aubert, jonka pidättämisestä eilen kerroimme, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Mainittu henkilö asuu kuitenkin Montmartrella rue de l’Ecureuil’n numerossa 18. Käsitämme muuten varsin hyvin, että Walterin koplan kätyrien kyllä kannattaa tukea poliisipäällikköä, joka suvaitsee heidän puuhiaan. Mitä erikoisesti sanottuun raporttiin tulee, hän tekisi viisaimmin tarjoamalla meille jonkin niistä hälyuutisista, joiden alalla hän on sellainen taituri: jonkin kuolemantapauksen, joka peruutetaan seuraavana päivänä, jonkin tiedon taistelusta, jota ei ole ollut, jonkun hallitsijan tärkeän lausunnon, jota ei ole koskaan annettu. Tällaisten herra Walterin harrastuspiiriin kuuluvien juttujen ohessa hänen sopisi julkaista naisesta, jolla on ollut menestystä, tai uutisiaan erinäisten tuotteiden erinomaisuudesta — tuotteiden, jotka ovat niin suurena tulolähteenä muutamille virkaveljillemme.

Nuori mies joutui pikemmin hämilleen kuin suuttui. Hän ymmärsi vain, että asia oli hänelle jollakin tapaa hyvin kiusallinen.

Boisrenard jatkoi: "Mistä saitte sen uutisen?"

Duroy mietti, mutta ei voinut muistaa. Äkkiä asia kuitenkin selvisi hänelle:

"Oh! Aivan niin. Se oli Saint-Potin." Sitten hän luki uudelleen La Plumen sepustuksen ja punastui ankarasti, kun hän pääsi lahjomissyytökseen.

Hän huudahti: "Mitä? Hän väittää, että minua lahjotaan…"

Boisrenard keskeytti hänet: "Niinpä niin. Se on teille hyvin ikävä juttu. Sillä johtaja on kovin tarkka näissä asioissa. Tällaistahan voisi sattua usein…"

Samassa Saint-Potin tuli huoneeseen. Duroy juoksi häntä vastaan:

"Oletteko lukenut La Plumen jutun?"

"Olen. Tulen juuri Aubert’in muijan luota. Hän on todella olemassa, mutta siveyspoliisi ei ole häntä pidättänyt. Huhussa ei ole perää."

Duroy syöksyi johtajan luo, joka oli hiukan kylmä ja katseli häntä epäilevin silmin. Kuultuaan asian herra Walter selitti: "Menkää ottamaan selko tuosta naisesta ja peruuttakaa juttu, niin ettei teistä enää kirjoiteta siten. Sanon teille, mikä voi olla seurauksena. Se on hyvin ikävää sanomalehtimiehelle, minulle ja teille. Sanomalehtimies saa yhtä vähän olla epäilyksenalainen kuin Caesarin puoliso."

Duroy otti ajurin ja oppaakseen Saint-Potinin ja huusi kuskille: 18, rue de l’Ecureuil, Montmartre.

Se oli iso talo, jossa täytyi kiivetä kuudenteen kerrokseen. Villahameinen vanha eukko tuli avaamaan: "Mitä te nyt taas tahdotte?" hän kysyi nähdessään Saint-Potinin.

Tämä vastasi: "Mukanani on eräs herra, joka on poliisitarkastaja ja joka tahtoo saada tarkempia tietoja asiastanne."

Eukko päästi heidät sisään ja kertoi: "Täällä kävi aikaisemmin kaksi herraa eräästä toisesta lehdestä, en tiedä mistä." Sitten kääntyi hän Duroyn puoleen: "Herra siis haluaa saada tietää kuinka tämän asian laita on?"

"Niin. Teidät pidätti eräs siveyspoliisi?"

Eukko kohotti käsivartensa: "Ei, herra, ei! Näin se oli. Minulla on lihakauppias, joka kyllä on hyvä, mutta hän punnitsee niin kurjasti. Olen nähnyt sen useita kertoja sanomatta sanaakaan, mutta kun pyysin saada kilon kyljystä, sillä olin kutsunut tyttäreni ja vävyni päivälliselle, niin näin, että hän punnitsi kelvottomia luita, kyljysluita tietysti, mutta ei sellaisia kuin olisin halunnut. Olisinhan tosin voinut tehdä siitä kalopsia, mutta kun haluaa saada kyljyksiä, niin ei tietenkään tahtoisi ottaa toisten jätteitä. Minä siis kieltäydyin niitä ottamasta, ja silloin hän sanoo minua vanhaksi marakatiksi, ja minä vastaan sanomalla häntä lurjukseksi. Lyhyesti sanoen me hyökkäsimme toistemme kimppuun, ja puodin ulkopuolelle kokoutui sata ihmistä nauramaan ja irvistelemään. Sitten lopuksi tuli poliisi ja sanoi, että meidän täytyi esittää asia komissaarille. Me menimme sinne, ja hän lähetti meidät heti matkoihimme. Minä käyn nyt muualta ostamassa enkä edes kulje hänen puotinsa sivuitse, sillä en halua rettelöidä."

Hän vaikeni. Duroy kysyi: "Siinäkö kaikki?"

"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden vääristä painoista.

Palattuaan toimitukseen Duroy kirjoitti vastauksensa:

Eräs nimetön kirjoittaja La Plumessa hakee kanssani riitaa erään vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha, ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin kansliassa.

Tämä on koko totuus.

Mitä tulee La Plumen toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei sitä paitsi kannata vastata.

Georges Duroy.

Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.

Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.

Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään voinut lieventää sen muutamia kohtia.

Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen La Plumen numeron, jossa vastauksen piti olla.

Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat, jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine jäänauhoineen.

Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, Afrikkalaisen sotilaan muistelmia, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä paksun villahuivin takaa.

Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle La Plumen avaten sen samalla taitoksistaan.

Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään. Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli työnnetty kahden tähden väliin.

La Vie Françaisessa herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella, mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle. Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen, nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.

Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla kuin heidän kynänsäkin.

Minkä täten nimelläni allekirjoitan:

Louis Langremont.

Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty, vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.

Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa La Plumea. "No", hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi peräytyä."

Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne Rival. Hän hoitaa asian."

Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa, joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä. Kuka teillä on toisena todistajana?"

"En tiedä, ei minulla ole ketään."

"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"

"Niin, Boisrenard."

"Osaatteko käytellä sapelia?"

"En lainkaan."

"Jumaliste! Entä pistoolia?"

"Osaan vähän ampua."

"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"

Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä, ajeltuna ja hienona.

"Tulkaa mukaan", hän sanoi.

Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat luukut oli huolellisesti tukittu.

Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista, takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:

"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"

Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte — te edistytte."

Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin hän lähti.

Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän istahti miettimään.

Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa? Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä, että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.

Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön oikeassa."

Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta. Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä, synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan, kauan.

Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on järjestyksessä!"

Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi… kiitos." Pakinoitsija jatkoi: "Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme. Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen. Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos näin, Boisrenard!"

Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.

Sitten hän sanoi: "Nyt menemme syömään. Kello on kaksitoista."

Ja he lähtivät erääseen lähellä olevaan ravintolaan. Duroy oli harvasanainen. Hän söi, jottei olisi paljastanut pelkoaan, ja seurasi sitten Boisrenard’ia sanomalehden toimitukseen, jossa hän teki työnsä hajamielisesti ja koneellisesti. Toisten mielestä hän oli kylmäverinen.

Jacques Rival tuli puristamaan hänen kättään iltapäivällä. Ja sitten sovittiin, että hänen todistajansa tulisivat noutamaan hänet vaunuilla kello seitsemältä seuraavana aamuna Vésinet’n metsään, jossa kaksintaistelun piti tapahtua.

Kaikki tämä oli yllättänyt hänet perin odottamatta. Hän ei ollut ottanut mihinkään osaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hän ei ollut ilmaissut omaa mielipidettään. Hän ei ollut hyväksynyt eikä kieltänyt mitään. Ja kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän oli vain ylimalkaan hämmentynyt ja kauhuissaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi olevansa kotonaan syötyään päivällistä Boisrenardin kanssa. Tämä ei ollut pelkästä ystävyydestä jättänyt häntä koko päivänä. Jäätyään yksin Duroy asteli hetken edestakaisin huoneensa lattialla. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen ajatella mitään. Yksi ainoa ajatus täytti hänen aivonsa: Huomenna on kaksintaistelu! Tämä ajatus ei herättänyt hänessä muuta kuin voimakasta ja sekavaa mielenkuohua. Hän oli ollut sotilas, hän oli ampunut afrikkalaisia, tosin olematta itse vaarassa, ampunut heitä kuin metsästäjä metsäkarjuja.

Tänään hän oli tehnyt kaikki, mitä häneltä oli vaadittu. Hän oli ollut sellainen kuin hänen tulikin olla. Nyt hänestä puhuttaisiin, hänen tekoaan ylistettäisiin, häntä onniteltaisiin. Mutta äkkiä hän sanoi ääneen kuin houruinhoitolainen: "Se perhanan elukka!"

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Hän oli paiskannut kortin, jonka Jacques Rival oli hänelle antanut, pienelle pöydälle muistaakseen vastustajansa osoitteen. Hän luki sen uudelleen, niinkuin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä kertaa päivän kuluessa: Louis Langremont, 176, rue Montmartre. Ei mitään muuta.

Hän tutki tarkoin näitä yhteenkuuluvia kirjaimia. Ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä ja levottomuutta herättäviltä. "Louis Langremont", mikä mies hän oikein oli? Kuinka vanha hän oli? Kuinka pitkä? Millaiset kasvot? Onpa tosiaan paksua, että tuollainen tuntematon, vieras mies näin häiritsevällä tavalla sekaantuu toisen ihmisen elämään ilman mitään syytä, pelkästä oikusta, vanhan eukon takia, joka on joutunut riitaan lihakauppiaansa kanssa!

Hän virkkoi vielä kerran ääneen: "Se elukka!"

Ja hän istui tuota käyntikorttia tuijottaen liikkumattomana ja mietteissään. Hänessä syttyi viha tuota paperipalaa kohtaan, kiivas viha, johon sisältyi omituinen epämiellyttävä tunne. Koko juttuhan oli sulaa hulluutta! Hän otti käteensä kynsisakset, jotka olivat sattumalta esillä, ja pisti niillä kortin puhki nimen kohdalla, aivan kuin hän olisi tikarinpistolla lävistänyt jonkun.

Hänen siis piti tapella, tapella pistooli kädessä! Miksi hän ei ollut valinnut miekkaa? Siitä taistelusta hän olisi selviytynyt naarmu käsivarressa tai kädessä. Mutta pistoolin seurauksista ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Hän sanoi: "Ei, minun täytyy olla rohkea."

Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi lasin vettä ja meni makuulle.

Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki silmänsä.

Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas oikealle.

Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"

Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä määrin hän oli hermostunut.

Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta: "Pelkäänkö minä?"

Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin, mitä tapahtuisi silloin?

Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.

Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea, tavattoman kalpea.

Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.

Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut. Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää voi liikkua.

Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.

Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän väistyi hytisten sivuun.

Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti, hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.

Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka minun käy?"

Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti, keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."

Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman varalta."

Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta, armas äiti…"

Mutta sitten tällaiset sananparret tuntuivat hänestä liian mitättömiltä näin traagillisissa oloissa. Hän repi rikki paperin ja aloitti uudelleen: "Rakas isä, rakas äiti. Minä ryhdyn huomenna kaksintaisteluun, ja siltä varalta, että…"

Hän ei uskaltanut kirjoittaa jatkoa, vaan ponnahti äkkiä pystyyn.

Ajatus tuntui nyt aivan musertavalta. Hänen täytyi kaksintaistella. Sitä oli mahdotonta välttää. Kuinka hänen kävisi? Hänhän tahtoi taistella, hänhän oli sen vakaasti päättänyt, ja tämä päätös oli luja.

Silloin tällöin hänen hampaansa kalahtivat hiljaa ja kuivasti. Hän kysyi itseltään:

"Onko vastustajani taistellut aikaisemmin? Onko hän harjoitellut ampumista? Onko hän tunnettu? Onko hän taitava?" Duroy ei ollut koskaan kuullut mainittavan hänen nimeään. Mutta joka tapauksessa, ellei mies olisi ollut erikoisen taitava juuri revolverinkäyttäjänä, hän ei olisi ilman muuta valinnut tätä vaarallista asetta, vieläpä niin helposti, yhtään epäröimättä ja hangoittelematta vastaan.

Sitten Duroy kuvitteli mielessään heidän kohtauksensa, sen osan, jota hän itse tulisi näyttelemään, sekä vastustajansa osan. Hän pinnisti ajatuksiaan käymällä pienimpienkin yksityiskohtien lävitse, ja äkkiä hän näki edessään sen pienen, syvän, mustan reiän, josta kuula lentäisi ulos.

Ja samassa hänet valtasi kauhu ja epätoivo. Koko hänen ruumiinsa vapisi voimakkain nytkähdyksin. Hän puristi hampaansa yhteen ollakseen huutamatta. Hän olisi kuin mielenvikainen tahtonut kieritellä ympäri lattiaa ja repiä ja raapia jotakin. Mutta hän huomasi juomalasin uunin reunalla ja muisti samassa, että hänen kaapissaan oli miltei kokonainen litra viinaa. Hän oli säilyttänyt sotilaallisen tapansa "tappaa matoja" joka aamu.

Hän tarttui pulloon ja joi siitä pitkin, ahnain siemauksin. Hän keskeytti vain hengittääkseen välillä. Pullosta tyhjentyi kolmannes.

Alkoholi poltti pian hänen sisuksiaan kuin liekki. Se tunkeutui jäseniin ja vahvisti hänen sieluaan, huumasi sen voimallaan.

Hän sanoi itsekseen: "Nyt keksin keinon." Ja koska koko hänen ruumistaan poltti, hän avasi ikkunan.

Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.

Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.

Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei, ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on ainoa keino pysyä rohkeana."

Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli kasvojaan.

Hän otti ryypyn viinaa ja lopetti pukeutumisensa.

Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen, niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.

Todistajat astuivat sisään. Jo nyt!

He olivat pukeutuneet turkkeihin. Rival puristi hoidokkinsa kättä ja selitti:

"Nyt on kylmä kuin Siperiassa." Sitten hän kysyi: "Miten voitte?"

"Kiitos, oikein hyvin."

"Oletteko levollinen."

"Hyvin levollinen."

"No, lähdemme siis. Oletteko syönyt ja juonut jotakin."

"Kiitos. En tarvitse mitään."

Boisrenard’illa oli tapahtuman kunniaksi ulkomainen ritarimerkki, vihreä ja keltainen, jota Duroy ei ollut ennen nähnyt hänen rintapielessään.

He menivät kadulle. Eräs herra istui odottamassa vaunuissa. Rival esitti: "Tohtori Le Brument." Duroy puristi hänen kättään änkyttäen: "Kiitän teitä", ja tahtoi sitten istuutua etupenkille, mutta istuutuikin jonkin kovan esineen päälle. Hän hypähti pystyyn kuin vieteri. Siinä oli revolverilaatikko.

Rival toisti: "Ei sinne! Menkää takaistuimelle! Kaksintaistelija ja lääkäri takaistuimelle." Vihdoinkin Duroy käsitti ja putosi istumaan tohtorin viereen.

Molemmat todistajat nousivat sen jälkeen ajopeleihin, ja kuski antoi vaunujen lähteä liikkeelle. Hän tiesi, minne hänen oli ajettava.

Mutta revolverilaatikko häiritsi kaikkia, erittäinkin Duroyta, joka mieluummin olisi ollut sitä katselematta. Se koetettiin kätkeä selän taakse, mutta siinä se teki istumisen hankalaksi. Se aseteltiin syrjälleen Rivalin ja Boisrenard’in väliin, mutta se putosi yhtenään alas. Vihdoin se lykättiin jalkojen väliin.

Keskustelu sujui laimeasti, vaikka tohtori kertoili kaskuja. Rival yksin vastaili. Duroy olisi mielellään tahtonut antaa todistuksia mielentyyneydestään, mutta hän pelkäsi kadottavansa ajatustensa langan ja paljastavansa kapinoivan sielunsa. Häntä vaivasi koko ajan kiduttava pelko, että hän rupeaisi tärisemään.

Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän. Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä, nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka eivät lämmittäneet.

Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän ja vastustajaimme revolvereista."

Duroy vastasi koneellisesti:

"Kiitoksia paljon."

Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään: 'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.

"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen kuin on laskettu kolmeen."

Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin! Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.

Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian. Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi katkaista jalkansa!…

Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä hänen oli hyvin vaikea hengittää.

Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan. Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin, aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä liikkeitä.

Tohtori Le Brument kysyi Duroylta:

"Kuinka voitte? Tarvitsetteko jotakin?"

"Kiitos, en tarvitse mitään."

Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.

Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään.

Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien arvonnassa."

Se seikka ei liikuttanut Duroyta vähääkään.

Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.

Hän toisteli itsekseen kuin rukousta: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Sen jälkeen hänet vietiin toisen maahan pystytetyn kepin kohdalle ja hänelle annettiin revolveri käteen. Silloin hän huomasi erään miehen, joka seisoi aivan lähellä häneen päin kääntyneenä. Mies oli pieni, paksu, kaljupäinen herra, silmälasit nenällä. Se oli hänen vastustajansa.

Duroy näki hänet aivan hyvin, mutta ajatteli vain: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni ja ammun." Silloin kajahti luonnon suuressa hiljaisuudessa ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Ääni kysyi: "Ovatko herrat valmiit?" Georges huusi: "Kyllä."

Silloin sama ääni komensi: "Tulta!…"

Duroy ei kuullut enää mitään, ei nähnyt enää mitään, ei välittänyt enää mistään, hän tunsi vain kohottavansa kätensä ja painavansa liipasinta kaikin voimin.

Eikä hän kuullut mitään.

Mutta hän näki heti pienen savupilven tuprahtavan revolverin suusta. Häntä vastapäätä oleva mies seisoi yhä samassa asennossa kuin hän itsekin, ja Duroy näki hänenkin päänsä yläpuolella leijailevan pienen valkean savupilven.

He olivat molemmat ampuneet. Kaksintaistelu oli päättynyt.

Lääkäri ja todistajat tunnustelivat ja pusertelivat häntä, availivat hänen vaatteitaan ja kyselivät huolestuneina: "Oletteko haavoittunut?" Hän vastasi umpimähkään: "En. En luule."

Langremont oli muuten pelastanut nahkansa yhtä hyvin kuin hänkin, ja Jacques Rival mutisi tyytymättömänä: "Noita kirottuja pistooleja käytettäessä käy aina näin. Joko niillä ammutaan ohitse tai tapetaan. Kirotut vehkeet!" Duroy ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin halvautunut pelkästä hämmästyksestä ja ilosta. Kaksintaistelu oli ohitse! Häneltä otettiin ase, jota hän vieläkin pusersi kädessään. Hänestä tuntui nyt, kuin hän olisi taistellut koko maailmaa vastaan. Nyt se oli ohitse! Mikä onni!

Hän tunsi olevansa kyllin rohkea uhmatakseen ketä hyvänsä.

Todistajat puhelivat keskenään muutaman minuutin ja päättivät pöytäkirjan laatimista varten tavata seuraavana päivänä. Sitten palattiin vaunuihin ja kuski, joka istui nauraen pukillaan, sivalsi hevosia piiskallaan, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Kaikki neljä söivät yhdessä aamiaista bulevardilla ja juttelivat äskeisestä tapahtumasta. Duroy kertoi vaikutelmiaan: "Koko juttu ei liikuttanut minua vähääkään, ei rahtuakaan. Tottapa sen huomasitte?"

Rival vastasi: "Kyllä huomasimme. Hoiditte itsenne mainiosti."

Kun pöytäkirja oli kirjoitettu, se annettiin Duroylle, jonka piti julkaista se omassa osastossaan. Hän hämmästyi lukiessaan siitä, että hän oli vaihtanut kaksi laukausta herra Louis Langremont’in kanssa ja kysyi hieman huolestuneena Rivalilta: "Mutta mehän ammuimme vain yhden laukauksen?"

Toinen hymyili: "Niinpä niin, laukaus mieheen tekee kaksi laukausta."

Duroy tyytyi selitykseen eikä ollut itsepäinen. Johtaja Walter syleili häntä:

"Mainiota, mainiota! Te olette puolustanut La Vie Françaisen värejä! Mainiota!"

Illalla Georges näyttäytyi suurten sanomalehtien toimituksissa ja bulevardien isoissa kahviloissa. Hän tapasi kaksi kertaa vastustajansa, joka myös oli näyttelemässä itseään yleisölle.

He eivät tervehtineet toisiaan. Jos jompikumpi olisi haavoittunut, he olisivat kätelleet toisiaan. Molemmat muuten vannoivat kuulleensa vastustajan kuulan viheltävän.

Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen: "Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle, niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä ihailen sinua. — Clo."

Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä peittäen hänet suudelmillaan.

"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon tietää kaikki."

Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde kysyi:

"Yö ennen kaksintaistelua kai oli sinusta hirmuinen?"

"Ei ollenkaan. Minä nukuin kuin tukki."

"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro siitä!"

Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle, mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa. Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."

Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan, aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:

"Voi, oma ystävä raukkani, oma ystävä raukkani…"

Kun Duroy oli lopettanut kertomuksensa, rouva de Marelle sanoi: "Tiedätkö, minä en voi elää ilman sinua. Minun täytyy saada tavata sinua, mutta nyt, kun mieheni on Pariisissa, se ei ole helppoa. Joskus ehkä voisin vapautua tunniksi aamuisin, ennen kuin olet noussut vuoteestasi, ja silloin voisin tulla syleilemään sinua, mutta en voi tulla siihen kauheaan taloon, jossa asut. Mitä meidän olisi tehtävä?"

Duroyn päähän juolahti keino, ja hän kysyi:

"Paljonko maksat tästä huoneistosta?"

"Sata frangia kuussa."

"Hyvä, minä otan nämä huoneet itselleni ja muutan tänne heti. Se huone, jossa nyt asun, ei sovi enää nykyiselle arvolleni."

Rouva de Marelle mietti hetken ja vastasi sitten:

"Ei, minä en tahdo."

Duroy hämmästyi:

"Miksi et tahdo?"

"Siksi, että…"

"Se ei ole mikään syy. Tämä asunto sopii minulle hyvin. Minä olen täällä ja pysyn täällä." Ja Duroy purskahti nauruun:

"Muuten se on vuokrattukin minun nimiini."

Mutta rouva de Marelle vastusti yhä: "Ei, ei, minä en tahdo…"

"Mutta sano nyt, miksi et tahdo?"

Silloin rouva de Marelle kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Siksi, että sinä voit tuoda tänne toisia naisia, ja sitä minä en tahdo."

Duroy loukkaantui: "Ei, sitä en tee! Tuhat tulimmaista! Lupaan sen sinulle."

"Älä lupaa, teet sen kuitenkin."

"Minä vannon!"

"Oikeinko todella? Kunniasanallasi? Tämä on meidän kotimme, vain meidän."

Rouva de Marelle syleili häntä rakkauden hellyttämänä: "Siinä tapauksessa suostun mielelläni, rakkaani. Mutta sinä tiedät, että jos petät minut kerran vielä, vain yhden ainoan kerran vielä, niin kaikki on lopussa väliltämme, lopussa, ainaiseksi lopussa!"

Duroy vannoi ja vakuutti vielä kerran, ja he sopivat, että Duroy muuttaisi sinne jo samana päivänä, jotta Clotilde voisi tavata hänet mennessään talon ohitse.

"Joka tapauksessa tule luokseni päivällisille sunnuntaina. Mieheni mielistyi sinuun suuresti."

Duroy oli hyvillään.

"Oh, todellako?"

"Niin, sinä valtasit hänet heti. Ja vielä eräs asia. Sanoithan kerran, että sinut on kasvatettu maalla, jossakin herraskartanossa, vai kuinka?"

"Niin, miksi sitä kysyt?"

"Silloin kai ymmärrät vähän maanviljelystä?"

"Kyllä."

"No, puhu vähän puutarhanhoidosta ja vuodentuloista, mieheni pitää sellaisesta."

"Hyvä. En unohda sitä."

Ja rouva de Marelle jätti Duroyn suudeltuaan häntä lukemattomia kertoja, sillä kaksintaistelu oli kiihottanut hänet äärimmilleen.

Ja Duroy ajatteli mennessään toimitukseen: "Kylläpä hän on hullunkurinen! Oikea kananpää! Tietääkö hän, mitä hän tahtoo ja mitä hän rakastaa? Ja onpa sekin avioliitto! Mikähän sattuma on vienyt yhteen tuon vanhan ukon ja tuollaisen hupakon? Mistähän syystä tuo rautatientarkastaja on nainut tuollaisen letukan? Salaperäistä! Kukapa tietää? Ehkä se on ollut rakkautta?"

Ja lopuksi hän ajatteli: "Olkoon kuinka tahansa, Clotilde on mainio rakastajatar. Olisinpa todella tavattoman tyhmä jos luopuisin hänestä."

8

Kaksintaistelu kohotti Duroyn La Vie Françaisen johtavien pakinoitsijoiden riviin. Mutta kun aiheiden keksiminen oli hänelle suunnattoman vaikeaa, hän valitsi erikoisalakseen tapojen turmeltumisen, luonteiden löyhtymisen, isänmaallisten tunteiden höltymisen ja Ranskan kunnian verenvähyyden sättimisen. (Hän oli keksinyt sanan "verenvähyys", josta hän oli ylpeä).

Ja kun rouva de Marelle pistelevään, epäilevään ja vallattomaan tapaansa, mikä on pariisilaisnaisille ominainen, laski leikkiä hänen kirjallisista tuotteistaan, Duroy vastasi hymyillen: "Pyh! Ne tuottavat minulle vastaisuudessa mainetta."

Duroy asui nyt rue de Constantinoplen talossa, jonne hän oli kantanut matkalaukkunsa, partaveitsensä ja saippuansa. Siinä kaikki hänen muuttotavaransa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa nuori nainen tuli hänen luokseen, ennen kuin hän oli ennättänyt nousta vuoteesta, riisuutui minuutissa ja pujahti sänkyyn vielä väristen kylmästä.

Duroy vuorostaan söi joka torstai Clotilden luona päivällistä ja koetti olla mieliksi rakastajattarensa miehelle, jonka kanssa hän keskusteli maanviljelyksestä. Ja kun hän itsekin oli innostunut tämäntapaisiin kysymyksiin, he toisinaan syventyivät siinä määrin keskusteluunsa, että kokonaan unohtivat naisensa, joka torkkui leposohvalla.

Laurine nukahti myös usein milloin isänsä, milloin Bel-Amin polvelle.

Ja sanomalehtimiehen mentyä herra de Marelle ei milloinkaan unohtanut sanoa: "Hän on todella hyvin hauska mies ja niin sivistynyt." Ja näissä sanoissa oli sama opettava sävy, jolla hänen oli tapanaan lausua julki vähäpätöisimmätkin seikat.

Oli helmikuun loppupuoli. Kaduilla alkoi tuntua orvokintuoksua, joka aamuisin levisi kukkakauppiaiden kärryistä.

Duroyn taivas oli pilvetön.

Eräänä iltana tullessaan kotiin hän löysi kirjeen, joka oli pantu ovenrakoon. Hän katsahti postileimaa: Cannes. Hän repäisi kuoren auki ja luki:

Cannes, Villa Jolie.

Rakas ystävä, te sanoitte, että saan luottaa teihin kaikessa. Nyt minun täytyy pyytää teiltä hyvin vaikeaa palvelusta. Tulkaa auttamaan minua, älkää jättäkö minua yksin Charles’in viimeisinä hetkinä. Hän on kuolemaisillaan. Hän ei luultavasti elä tätä viikkoa loppuun. Hän on kyllä vielä jalkeilla, mutta lääkäri on antanut minulle selvän vihjauksen.

Minulla ei enää ole rohkeutta eikä voimia katsella tätä kuolinkamppailua, jota kestää yöt ja päivät. Ja minä kauhistun ajatellessani niitä viimeisiä tunteja, jotka ovat tulossa. Tällaisen pyynnön voin tehdä vain teille, sillä miehelläni ei ole enää sukulaisia. Te olette ollut hänen toverinsa, hän on hankkinut teille paikan toimituksessa. Tulkaa, pyydän teitä! Minulla ei ole muita, joiden puoleen voisin kääntyä.

Uskollinen ystävänne

Madeleine Forestier.

Ihmeellinen tunne valtasi Georgesin sydämen. Se tuli kuin tuulenpuuska, vapauttavana ja näköaloja avartavana, ja hän mumisi: "Tietysti matkustan, Charles parka! Mitä me ihmiset oikeastaan olemme?"

Johtaja, jolle hän kertoi nuoren naisen kirjeestä, antoi muristen hänelle luvan matkustaa, mutta toisti moneen kertaan:

"Tulkaa pian takaisin. Me tarvitsemme teitä."

Seuraavana päivänä kello seitsemältä Georges Duroy matkusti Cannes’iin pikajunassa ilmoitettuaan ensin sähkeellä lähdöstään herrasväki de Marellelle.

Hän saapui perille kello neljältä seuraavana iltapäivänä.

Kantaja saattoi hänet Villa Joliehin. Se sijaitsi Cannes'in ja Juanin lahden välisellä kuusimetsän rinteellä, joka oli täynnä valkoisia taloja.

Villa Jolie oli aivan tien vieressä. Se oli matala ja italialaiseen tyyliin rakennettu. Tie poimutteli puiden välissä, ja joka mutkassa avautui ihana näköala.

Palvelijatar avasi oven ja huudahti:

"Oh herra Duroy! Rouva on odottanut teitä hyvin kärsimättömästi."

Duroy kysyi:

"Kuinka isäntänne voi?"

"Huonosti, herra. Hänellä ei ole jäljellä montakaan päivää."

Huoneessa, johon nuori mies tuli, lattiaa peitti vaalea, sinikuvioinen persialaismatto. Korkeasta ja leveästä ikkunasta oli laaja näköala kaupunkiin ja merelle.

Duroy mumisi: "Jumaliste, tämähän on hieno ollakseen maalaishuvila! Mistä hitosta he saavat rahaa?"

Hameen kahina sai hänet kääntymään.

Rouva Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Olitte hyvin ystävällinen, kun tulitte!" Ja äkkiä hän sulki Duroyn syliinsä. Sitten he katselivat toisiaan.

Rouva Forestier oli hieman kalpea ja laihtunut, mutta kuitenkin terveen näköinen. Hän näytti ehkä vieläkin kauniimmalta ja hienommalta kuin ennen. Hän kuiskasi:

"Mieheni on hirmuinen, tiedättekö. Hän tietää päiviensä olevan lopussa ja kohtelee minua kuin tyranni. Olen kertonut hänelle, että te olette saapunut. Mutta missä matkalaukkunne on?"

Duroy vastasi: "Jätin sen asemalle. En tietänyt, mihin hotelliin te kehottaisitte minua asettumaan, jotta olisin lähellänne."

Rouva Forestier epäröi, mutta sanoi sitten: "Te jäätte asumaan tänne meille. Huoneenne on jo kunnossa. Mieheni voi kuolla millä hetkellä tahansa, ja jos se tapahtuisi yöllä, olisin aivan yksin. Lähetän noutamaan matkalaukkunne."

Duroy kumarsi kohteliaasti: "Kuten tahdotte."

"Mennään nyt", rouva Forestier sanoi.

Duroy seurasi häntä. Rouva avasi erään oven alakerrassa; ikkunan luona, nojatuolissa, huopapeittoon käärittynä, istui kuolleen näköinen mies, jonka kasvot hohtivat sinisenkalpeina laskevan auringon punertavassa valossa. Hän tuijotti Duroyta. Tämä tuskin tunsi häntä. Hän oikeastaan vain arvasi, että hänen edessään oleva mies oli hänen ystävänsä Forestier.

Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.

Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos siitä."

Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän itsekin levätä."

Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.

Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten sairas hän oli.

Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään taivaanrantaa kohden:

"Katsokaa! Eikö olekin kaunista?"

He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä. Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman suureksi lehdeksi.

Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin, jonka juuret kylpivät meressä.

Rouva Forestier osoitti sitä: "Tuo tuolla on Esterel."

Tummien vuorenhuippujen takana avaruus oli punainen, veripunainen, niin kirkkaanpunainen, että sen katseleminen teki pahaa silmille.

Tämän sammuvan päivän majesteettisuus teki vaikutuksensa Duroyhan vastoin hänen lähtöäänkin, ja hän tunsi pientä alakuloisuutta.

Mutta kun hän ei keksinyt sopivaa tapaa tunteittensa ilmaisemiseksi, hän vain mumisi: "Voi sentään, miten kaunista."

Forestier käänsi päätään vaimoaan kohden ja sanoi: "Anna minulle vähän raitista ilmaa."

Madeleine vastasi: "Se ei ole viisasta. On myöhä, ja aurinko laskee. Voit vilustua, ja tiedäthän hyvin, ettei se ole sinulle terveellistä nykyisessä tilassasi."

Forestier teki oikealla kädellään heikon, kuumeisen liikkeen, joka ehkä oli tarkoitettu nyrkiniskuksi, ja sai vihaisen virnistyksen, oikean kuolemanvirnistyksen avulla puserretuksi esiin murinan: "Etkö kuule, minä tukehdun. Mitä sillä on väliä, kuolenko päivää aikaisemmin vai päivää myöhemmin, koska minun joka tapauksessa on kuoltava…" Ja hänen laihat poskensa ja ulkonevat poskipäänsä kävivät entistä kelmeämmiksi.

Rouva Forestier avasi ikkunan selkosen selälleen.

Sisään tulvahtava tuuli yllätti heidät kaikki kuin suloinen hyväily. Se oli lempeä, hiljainen kevättuulahdus, täynnä puiden ja pensaiden huumaavaa tuoksua, josta saattoi erottaa pihkan ja eukalyptuspuun vahvan hajun.

Forestier hengitti sitä lyhyin ja katkonaisin hengähdyksin. Hän puristi kyntensä tuolin käsinojiin ja sanoi matalalla kähisevällä äänellä: "Sulje ikkuna. Tuuli ei ole minulle hyväksi. On parempi tukehtua tähän kellariin."

Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.

Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan kanssa, lohduttaa häntä.

Mutta hän ei keksinyt mitään lohdutuksen sanoja.

Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi tänne?"

Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.

Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello kolmelta."

Forestier kysyi: "Mitä uutta lehdestä?"

"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu Voltairen pikku Lacrin, mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."

Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni kuusi kyynärää maan alla."

Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.

Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista, hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat, joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui, muistutti veristä läkkipeltiä.

Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli ulos ikkunasta.

Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on jäljellä?… Kahdeksan… kymmenen… viisitoista tai kaksikymmentä… ehkä kolmekymmentä… mutta ei enempää… Teillä on aikaa, teillä… minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin… niinkuin minä edelleenkin olisin mukana…"

Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää näe… Se on kamalaa… Sitten en enää näe mitään… en mitään kaikesta siitä, mikä on ympärilläni… en pienimpiäkään esineitä… laseja… lautasia… sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä… vaunuja… Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla… Kuinka olenkaan rakastanut tätä kaikkea!"

Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.

Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois… Minä näen sen kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."

Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.

Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.

Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"

Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon sähkökellon kirkas ääni.

Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko päivälliselle kanssamme?"

Sairas vastasi: "Tulen syömään."

Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana, jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän huoneeseen, jossa kuolema oleili.

Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon koneellinen, säännöllinen tikutus.

Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa. Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä, himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa hänet palaamaan Pariisiin.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään tapauksessa voi kestää kauan."

Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen. Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.

Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"

Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki jotakin kirjaa.

Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät oikein reippaalta tänä aamuna."

Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme sitten ajelemaan."

Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko? Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."

Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että kuomu laskettaisiin alas.

Hänen vaimonsa pani vastaan: "Mutta sinä vilustut. Se on hullutusta."

Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen tunnen parhaiten."

Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.

Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.

"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."

Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella puolella oli Antibes’in niemi.

Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi, katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"

Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja, jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen, etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen sinne juuria.

Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät. Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.

Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden nimiä: Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le Dévastation ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on La Dévastation."

He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi: "Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja pysähtyivät ovelle.

Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta: "Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen, kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen Pariisissa", hän sanoi.

He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.

Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain röhinää, korinaa.

Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun keuhkoista lähti puistatus.

Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa, sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.

Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä nyt toimittamaan lääkärin paikalle.

Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut. Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään. Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."

Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"

Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi hiljaa: "Niin, se on parasta… monessakin suhteessa… Minä valmistan häntä… sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä… niin, no niin… sanon mitä tahansa… Olisitte hyvin ystävällinen, jos noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja säästämään meidän kaikesta muusta."

Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi Duroyn luokse viereiseen saliin.

"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin… aivan kuin hän olisi tuntenut… tuntenut… tuulahduksen… te ymmärrätte… Hän tietää, että loppu lähestyy… että hän jo voi laskea tunnit…"

Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman. Hän näki sen…"

Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen puheensa. Hän sanoi:

"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."

He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei, en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten, kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta. Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni kokoamiseen."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin läähättävällä, käheällä äänellään.

Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:

"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa Confiteor… Ehkä olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni: 'Confiteor… Deo omnipotenti… Beatae Mariae semper virgini'…"

Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää. Sitten hän sanoi:

"Ja tunnustakaa nyt syntinne…"

Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden vallassa, täynnä tuskallista odotusta.

Sairas mumisi jotakin. Pappi kertaili:

"Teillä on ollut syntisiä haluja… minkälaisia, poikani?"

Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."

Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille, kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa, suloista tuoksuaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Duroy kysyi:

"Viivyttekö vielä kauankin täällä, ennen kuin palaatte Pariisiin?"

Rouva Forestier vastasi: "Oh, en. Heti kun tämä on ohitse, matkustan kotiin."

Duroy jatkoi:

"Eikö hänellä ole sukulaisia?"

"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja… Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."

Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan hiljaa.

Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he palasivat yhdessä taloon.

Forestier näytti vielä laihemmalta kuin edellisenä päivänä.

Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen huomenaamulla."

Ja hän lähti.

Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut… pelasta minut… rakkaani… en tahdo kuolla… en tahdo kuolla… Voi, pelasta minut… sano, mitä minun pitäisi tehdä… mene hakemaan tohtoria… teen kaiken, mitä hän tahtoo… En tahdo… en tahdo…"

Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka huutavat.

Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia jotakin peitteen päältä.

Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei, ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen ajelullamme."

Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.

Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!… Oi, Jumalani… Jumalani… Jumalani… mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa nähdä mitään… en mitään… Oi, Jumalani!"

Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.

Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa… minä… Jumalani…"

Hän ei puhunut enää. Hän makasi vaiti, synkkänä ja läähättäen.

Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua. Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan. Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen sen kasvoilleen.

Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.

Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän torkkui ikkunan luona.

Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.

Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se kävi nopeammin kuin luulinkaan."

Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.

Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen. Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja, jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.

Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat vainajaa.

Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen, joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.

Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut, kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja… kuolee… Hyvästi! Mies tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu, jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia. Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan takaisin!

Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä. Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä, jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.

Hän käänsi katseensa pois päästäkseen näkemästä ruumista.

Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive. Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?

Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä, sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua naista."

Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi? Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?

Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle myötäjäiset, kuten kerrottiin.

Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin? Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita? Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista, joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.

Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!

Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti sanoen mies, johon voisi luottaa.

Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?

Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna, eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.

Duroy kuiskasi:

"Oletteko kovin väsynyt?"

Madeleine vastasi:

"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."

Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä muutamia tunteja sitten.

Duroy jatkoi:

"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne, koko elämänne."

Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.

Duroy jatkoi edelleen:

"On tuskallista nähdä nuori nainen niin yksinäisenä kuin te nyt olette."

Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti: "Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."

Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen katseen:

"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."

Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä tuoksuvalle kädelle.

Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:

"Niin, tulen olemaan hyvin yksinäinen, mutta minun on koetettava olla urhea."

Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen. Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.

Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin, joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden, loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet, tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.

Hän kysyi:

"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."

Madeleine vastasi:

"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."

Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen värisevä aavistus.

Hän kääntyi Madeleinea kohden:

"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."

Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.

Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein, mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua. Siis… Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"

Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa, kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.

He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina ja miettiväisinä.

Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.

Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy välttämättä panna kirstuun huomenna."

Madeleine vastasi:

"Luonnollisesti. Puuseppä tulee huomenna kello kahdeksan tienoissa."

Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja lohduttoman alistuvasti.

Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.

He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti. Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan, ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon parempi nukkua."

Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen, huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.

Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh, katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa, kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä, kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.

Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska kuolema nyt oli loppunut.

Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain tuoksua.

Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja eukalyptuksen tuoksu.

Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:

"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut… jo nyt… kaikkea sitä, mistä puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole… jollette ole… sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.

"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä, tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa, mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se siitä.

"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."

Duroy suuteli hiljaa hänen kättään ja poistui sanomatta sanaakaan.

Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.

Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.

Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.

Juna saapui. Se oli lyhyt pikajuna, jossa oli vain viisi vaunua.

Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.

Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi, ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.

Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta, katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta. Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin lentosuudelman.

Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.