ENSIMMÄINEN OSA

1

Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan Georges Duroy poistui ravintolasta.

Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.

Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.

Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta, mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan. Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.

Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan, sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana. Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.

Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin askelin ja paljain päin, hattu kädessä.

Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu joutua johonkin lemmenseikkailuun.

Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.

Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.

Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.

Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia, keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin kirkasta nestettä.

Duroy oli hiljentänyt kulkuaan, ja juomisen halu poltti hänen kurkkuaan.

Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.

Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste, kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä, paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan. Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.

Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen, mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa, kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi kuukaudeksi.

Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä sotilaan luonnollisena saaliina.

Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa. Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän. Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!

Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.

Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan: "Moukka!"

Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän sitten tekisi kello yhteentoista asti?

Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."

Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.

Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"

Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle. Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"

Duroy purskahti nauruun: "Etkö tunne minua?"

"En."

"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."

Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä kuuluu?"

"Hyvää vain, entä itsellesi?"

"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on nyt neljä vuotta."

"Olet kuitenkin vankan näköinen."

Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.

"Hoidan politiikkaa La Vie Françaisessa, kirjoitan senaattiselostuksia Le Salut-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia katsauksia La Planeteen. Kuten näet, minua on onnestanut."

Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut, kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin. Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.

"Minne olet matkalla?" Forestier kysyi.

"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen kotiinmenoani!"

"Vai niin, lähde mukaan La Vie Françaisen toimitukseen. Minun on siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä juomaan lasin olutta."

"Mielelläni".

Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu- ja rykmenttitoverien välillä.

"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.

Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne… ansaitsemaan rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."

"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.

"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."

Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies, joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan, poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"

Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."

Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia. Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään sinua vertaisenaan."

Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:

"Oletko ylioppilas?"

"En. Sain reput kaksi kertaa."

"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti. Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät, mistä on kysymys?"

"Kyllä, suunnilleen."

"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä. Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi, terveys ennen kaikkea."

He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.

Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: La Vie Française. Ja ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste, näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.

Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.

"Paina puuta", sanoi Forestier, "minä tulen viiden minuutin kuluttua."

Ja hän katosi eräästä niistä ovista, jotka johtivat tähän huoneeseen.

Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.

Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri, joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.

Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa heidät muusta ihmiskunnasta.

Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.

Forestier sanoi hänelle: "Hyvästi, rakas mestari."

Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.

"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.

"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija, tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin, Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."

Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.

Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia, ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä olen tukehtua janoon."

Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella, kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.

Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"

Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta… tuota noin… en ole koskaan kirjoittanut mitään."

"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko, että puhun johtajan kanssa?"

"Tietysti, mielelläni."

"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko sovittu?"

Duroy epäröi ja punastui hämillään. Vihdoin hän sammalsi:

"Mutta… minulla ei ole sopivaa pukua."

Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."

Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit. Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."

Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä, etten unohda tätä koskaan…"

Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"

Juotuaan lasinsa tyhjiin sanomalehtimies kysyi:

"Kävelemmekö vähän?"

"Kernaasti."

Ja he lähtivät astelemaan kohti Madeleinen kirkkoa.

"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha, esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa. Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"

Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."

Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla hauskaakin."

Ja he kääntyivät takaisin päästäkseen rue de Faubourg-Montmartrelle.

Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.

Forestier astui sisään, mutta Duroy pysähdytti hänet:

"Mehän menemme lippumyymälän ohitse."

Forestier vastasi tärkeän näköisenä:

"Minun seurassani ei tarvitse maksaa."

Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:

"Onko teillä hyvää aitiota vapaana?"

"Luonnollisesti, herra Forestier."

Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut, nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.

Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.

Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina, prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.

Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän selkänsä ja ohikulkijain kasvot.

Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.

Hän meni erään ovenvartijattaren luo: "Aitio numero 17!" hän sanoi.

"Tätä tietä, herra."

Ja heidät suljettiin pieneen avonaiseen, punaisella verhottuun laatikkoon, jossa oli neljä punaista tuolia niin lähekkäin, että oli vaikeaa pujottautua niiden välitse. Ystävykset istuutuivat. Oikealla ja vasemmalla näkyi pitkä linja, jonka molemmat päät päättyivät näyttämöön ja jonka muodosti rivi aivan samanlaisia laatikoita; ne olivat täynnä ihmisiä, jotka kaikki istuivat samalla tapaa ja joista näkyivät vain pää ja rinta.

Näyttämöllä oli kolme nuorta miestä: yksi iso, yksi keskikokoinen ja yksi pieni. Heillä oli yllään ruumiinmukaiset trikoot, ja he olivat trapetsivoimistelijoita.

Iso mies astui ensin esiin lyhyin, nopein askelin ja tervehti yleisöä kädenliikkeellä, aivan kuin hän olisi heittänyt lentosuukon.

Hänen trikoittensa alta piirtyivät käsivarsien ja jalkojen lihakset, ja hän kulki rinta pullollaan salatakseen liian ulkonevan vatsansa. Kasvoiltaan hän muistutti parturia, ja huolellisesti kammattu jakaus halkaisi hänen tukkansa kahteen samanlaiseen osaan. Sirosti hypähtäen hän tarttui trapetsiin ja alkoi käsivarsistaan riippuen pyöriä ympäri kuin hyrrä. Sen jälkeen hän pysähdytti pyörimisensä ja jäi seisomaan trapetsille pystysuorana ja liikkumattomana, pysyttäytyen tässä asennossa vain lanteittensa voiman avulla.

Sitten hän hyppäsi maahan, tervehti hymyillen ja kättentaputusten kaikuessa permannon yleisöä ja astui syrjään näytellen joka askeleella jalkansa lihaksia.

Toinen, tanakampi ja varreltaan lyhyempi, astui nyt vuorostaan esiin ja uudisti saman tempun. Sen suoritti vielä kolmaskin yleisön osoittaessa yhä äänekkäämmin suosiotaan.

Mutta Duroy ei välittänyt esityksistä. Lakkaamatta hän käänteli päätään tarkastellakseen avaraa kävelypaikkaa, joka oli täynnä herroja ja ilotyttöjä.

"Katsohan permantoa", Forestier sanoi hänelle. "Pelkkiä tyhmän näköisiä porvareita vaimoineen ja lapsineen, jotka ovat tulleet tänne töllistelemään! Aitioissa bulevardityyppejä, muutamia taiteilijoita, muutamia vähän parempia tyttöjä ja takanamme hullunkurisin sekamelska minkä Pariisissa saattaa nähdä. Silmäilehän vähän noita ihmisiä! Kuten näet, siinä ovat edustettuina kaikki ammatit ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta näkyvimpänä on roskaväki. Tuossa joukossa on virkamiehiä, pankkiherroja, liikeapulaisia, ministeriöiden virkailijoita, sanomalehtimiehiä, tyttökauppiaita, siviilipukuisia upseereita, frakkipukuisia huijareita, jotka ovat olleet syömässä päivällistä jossakin kabareessa ja jotka poikkeavat place de l’Opéralle, ennen kuin kääntyvät boulevard des Italiens’ille; ja lisäksi joukko epäilyttäviä olioita, joita ei tarkemmin voi määritellä. Mitä naisiin tulee, niin kaikki ne ovat samaa maata: nainen, joka illastaa Américainissa, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen frangin tyttö, joka pyydystää vieraita ja ilmoittaa tuttavilleen, milloin hän on vapaa. Kuudessa vuodessa ne oppii tuntemaan kaikki tyynni. Heidät tapaa kautta vuoden joka ilta samoissa paikoissa, paitsi kun he hoitelevat terveyttään Saint-Lazaressa tai Lourcinessa."

Duroy ei enää kuunnellut. Eräs nainen katseli häntä nojaten kyynärpäillään heidän aitionsa reunakaidetta vasten. Se oli kookas, tummaverinen tyttö, jonka iho oli maalattu valkeaksi. Hänen kalpeiden, mustien silmiensä ympärystät oli värjätty tushilla, ja niitä kehysti pari suunnattomia, keinotekoisia kulmakarvoja. Hänen liian uhkean rintansa yli pingottui musta silkkileninki, ja maalatut huulet, punaiset kuin verinen haava, antoivat hänen ulkomuodolleen jonkinlaisen eläimellisyyden, ylenpalttisuuden ja turmion leiman, joka kuitenkin oli omansa herättämään halua.

Nainen kutsui luokseen erään ohikulkevan ystävättärensä, punatukkaisen vaaleaverikön, joka oli yhtä lihava kuin hän itsekin, ja sanoi hänelle äänellä, joka oli riittävän kova kuuluakseen: "Katsohan tuota sievää poikaa. Jos hän haluaa tarjota minusta kymmenen louisdoria, niin enpä tosiaankaan kieltäydy."

Forestier kääntyi ja taputti ystäväänsä polvelle: "Se oli tarkoitettu sinulle. Onnittelen, rakas ystävä. Sinulla on nähtävästi menestystä."

Entinen aliupseeri oli punastunut, ja hän hypisteli koneellisesti liivintaskussaan olevaa kahta kultarahaa.

Esirippu oli laskenut, orkesteri soitti valssia.

Duroy sanoi: "Mennäänpä vähän ravintolan puolelle."

"Kuten haluat."

He nousivat paikoiltaan, ja kävelevien virta vei heidät heti mukaansa. Toisten tyrkkiminä, lykkiminä ja tuuppimina he työntyivät eteenpäin tässä hattumeressä. Ja kokotit kuljeskelivat parittain herraryhmien keskellä, pujahtelivat liukkaasti ja kevyesti heidän välistään, liukuen kyynärpäiden, rintojen ja selkien ohitse, aivan kuin olisivat olleet kotonaan. He liikehtivät nokkelasti kuin kalat vedessä tässä koiraiden virrassa.

Duroy oli ihastunut ja antautui virran vietäväksi, hengittäen ahnaasti sisäänsä tupakansavua, kevytmielisten naisten hajuvesien ja ihmisten hien pilaamaa ilmaa.

Mutta Forestier hikoili, puhkui ja yski: "Mennään puutarhaan", hän sanoi.

He kääntyivät vasemmalle ja tulivat jonkinlaiseen talvipuutarhaan, jota vilvoitti kaksi isoa, rumaa suihkulähdettä. Puulaatikoissa kasvavien punakatajien ja tuijien väliin sijoitettujen sinkkipöytien ääressä istui miehiä ja naisia juomassa.

"Otammeko vielä oluen?" Forestier kysyi.

"Kernaasti."

He istuutuivat ja alkoivat tarkastella yleisöä.

Silloin tällöin joku kokotti pysähtyi heidän pöytänsä ääreen ja kysyi kuluneesti hymyillen: "Tarjoatteko minulle jotakin, herra?" Ja kun Forestier vastasi: "Saatte lasin vettä suihkukaivosta", he poistuivat mutisten: "Hävetkää, hölmöt."

Mutta lihava tummaverikkö, joka äsken oli nojannut ystävysten aitiota vasten, ilmestyi jälleen. Hän tuli itsetietoisin askelin, mukanaan vaaleaverinen ystävättärensä. He olivat todella kaunis ja sopusuhtainen pari.

Huomatessaan Duroyn nainen hymyili, ikään kuin heidän silmänsä jo olisivat ripittäneet toisilleen likeisiä salaisuuksia. Hän otti tuolin, istuutui varsin rauhallisesti vastapäätä Duroyta, kehotti ystävätärtään istumaan ja tilasi kirkkaalla äänellä: "Vahtimestari, kaksi omenamehua!" Forestier huudahti hämmästyneenä: "Etpä sinä haikaile!" Nainen vastasi: "Ystäväsi on niin viekoitteleva. Hän on todella sievä nuorukainen. Luulenpa, että voisin tehdä hullutuksia hänen tähtensä!"

Duroy oli hämillään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Hän kierteli käherrettyjä viiksiään hymyillen yksinkertaisen näköisenä. Tarjoilija toi mehut, ja molemmat naiset joivat ne yhdellä siemauksella. Sitten he nousivat, ja tumma sanoi Duroylle nyökäten hänelle ystävällisesti ja näpsäyttäen hänen olkapäätään viuhkallaan: "Kiitos, rakkaani. Kylläpä sinä olet harvapuheinen."

Ja he poistuivat lanteitaan keinutellen.

Forestier alkoi nauraa: "Kuulehan, vanha ystävä, ymmärrätkö lainkaan, että sinulla on menestystä naisten piirissä? Sitä sinun on käytettävä hyväksesi. Sen avulla voit päästä pitkälle." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten aivan kuin itsekseen: "Heidän kauttaan joka tapauksessa pääsee päämääräänsä nopeimmin."

Ja kun Duroy yhä vain mitään puhumatta hymyili, hän kysyi: "Jäätkö vielä tänne? Minä puolestani olen saanut tarpeekseni ja lähden kotiin."

Toinen mutisi: "Jään vähäksi aikaa. Eihän vielä ole myöhä."

Forestier nousi: "No, hyvästi sitten! Älä unohda huomista. Puoli kahdeksan, 17 rue Fontaine."

"Sovittu. Kiitos tästä päivästä."

He löivät kättä, ja sanomalehtimies poistui.

Hänen mentyään Duroy tunsi olonsa vapaammaksi, ja mielissään hän taas hypisteli taskussaan olevia kultarahoja. Sitten hän nousi ja ryhtyi tutkivasti silmäilemään yleisöä.

Pian hän sai näkyviinsä molemmat naiset, sekä tumman että vaalean, jotka yhä kuljeskelivat ylpeillen kerjäläisten kaltaisina meluavan yleisön joukossa.

Duroy meni suoraan heitä kohden, mutta kun hän tuli lähelle, hänen rohkeutensa katosi.

Tumma nainen kysyi silloin: "No, joko kielesi on irtautunut?"

Duroy sammalsi kirouksen, muuta hän ei keksinyt.

He seisahtuivat kolmihenkiseksi ryhmäksi keskelle kävelypaikan ihmisvirtaa, joka muodosti pyörteen heidän ympärilleen.

Silloin nainen kysyi suoraan:

"Lähdetkö luokseni?"

Ja halusta vavisten Duroy vastasi karkeasti:

"Kyllä, mutta minulla on vain pari kymppiä mukanani."

Nainen hymyili välinpitämättömästi. "Ei tee mitään."

Ja hän tarttui Duroyn käsivarteen merkiten siten omistusoikeutensa.

Heidän lähtiessään ravintolasta Duroy ajatteli, että hän jäljelle jäävillä kahdellakymmenellä frangilla helposti voisi vuokrata hännystakin seuraavaksi päiväksi.

2

"Missä herra Forestier asuu?"

"Kolmannessa kerroksessa, vasemmalla."

Portinvartija vastasi kohteliaalla äänellä, jossa oli havaittavissa kunnioitusta vuokralaista kohtaan. Ja Georges Duroy lähti astumaan portaita ylös.

Hän tunsi itsensä hieman pelokkaaksi, araksi, olonsa epämukavaksi. Hänellä oli ensimmäisen kerran elämässään yllään hännystakki, ja tämä puku teki hänet levottomaksi. Hän kärsi sen puutteista, kengistä, jotka, vaikka eivät olleetkaan kiiltonahkaiset, kuitenkin olivat sangen hienot, sillä hän oli turhamainen jalkineittensa suhteen, paidasta, jonka hän aamulla oli ostanut Louvresta neljällä frangilla viidelläkymmenellä centimella ja jonka liian ohuet laskokset jo alkoivat rypistyä. Hänen muut paitansa, arkipaidat, olivat kaikki enemmän tai vähemmän kuluneita, niin ettei hän voinut käyttää niistä edes vähimmän käytettyä.

Housut olivat vähän liian avarat. Ne sopivat huonosti ja kiertyivät pohkeiden ympärille ryppyisinä kuin ainakin juhlavaatteet, jotka aivan sattumalta joutuvat verhoamaan jonkun henkilön jäseniä. Vain itse takki sopi hyvin. Hänen oli onnistunut saada frakki, joka oli melkein kuin hänelle tehty.

Hän nousi portaita sydän pampattaen ja levottomana sekä ennen kaikkea peläten vaikuttavansa naurettavalta. Äkkiä hän huomasi erään iltapuvussa olevan herran, joka tuli häntä vastaan ja katseli häntä. He olivat niin lähellä toisiaan, että Duroy astui askelen taaksepäin ja pysähtyi sitten hämmästyneenä. Se oli hän itse, hänen oma kuvansa! Se näkyi korkeasta lattiakuvastimesta, joka muutti ensimmäisen kerroksen porraskäytävän isoksi peilisaliksi. Hän värähti ilosta, sillä hän huomasi olevansa paljon hienomman näköinen kuin oli luullutkaan.

Kotona hänellä oli ollut vain pieni parranajopeilinsä, josta hän ei ollut voinut nähdä koko vartaloaan, ja koska hän oli vain varsin huonosti voinut tarkastella siitä tilapäisen pukunsa eri osia, hän oli liioitellut puutteita ja pelännyt näyttävänsä hullunkuriselta.

Mutta kun hän nyt äkkiä sai nähdä kuvansa peilistä, hän ei ollut tuntea itseään. Hän oli luullut peilikuvaa toiseksi maailmanmieheksi, jonka hän ensi silmäyksellä oli arvostellut sekä hyvin pukeutuneeksi että hienoksi.

Ja kun hän nyt tarkoin katseli kuvaansa, hän tunnusti itselleen, että kokonaisvaikutus oli tyydyttävä.

Hän tarkasteli itseään kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa. Hän hymyili, ojensi kättään, teki liikkeitä, ilmaisi yllätyksen, ilon ja hyväksymisen tunteita, tutki erilaisia hymyjä ja erilaisia silmien ilmeitä, joilla hän tahtoi osoittaa kohteliaisuutta naisia kohtaan saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ihaili ja halusi heitä.

Ovi avautui porraskäytävässä. Hän pelästyi ja lähti nopeasti astumaan portaita ylös. Hän pelkäsi, että joku hänen ystävänsä vieraista oli nähnyt hänet vääntelemässä kasvojaan peilin edessä.

Toisessa kerroksessa hän huomasi peilin ja hiljensi käyntiään nähdäkseen itsensä kulkevan ohitse. Hänen ryhtinsä näytti todella hienolta. Hän käveli hyvin. Ja hänet täytti ääretön itseluottamus. Varmasti hänellä olisi menestystä; siitä olivat takeena hänen kasvonsa, hänen pyrkimyksensä päästä eteenpäin, päättäväisyys, jonka hän tiesi omistavansa. Häntä halutti juosta, syöstä ylös jäljellä olevat viimeiset portaat. Hän pysähtyi kolmannen peilin eteen, kiersi viiksiään tottuneella liikkeellä, otti hatun päästään järjestääkseen hiuksiaan ja mutisi puoliääneen, kuten hänellä usein oli tapana: "Tämäpä mainio keksintö!" Sitten hän tarttui ovikellon nauhaan ja soitti.

Ovi avautui melkein heti, ja hänen edessään seisoi mustapukuinen palvelija vakavana, sileäksi ajeltuna ja niin hienona, että Duroy jälleen hämmentyi voimatta käsittää, mistä tämä epämääräinen tunne tuli. Ehkä sen aiheutti väkisin mieleen pyrkivä halu vertailla heidän kummankin pukua. Kiiltonahkakenkäinen palvelija otti Duroyn päällystakin, jota tämä oli kantanut käsivarrellaan päästäkseen näyttämästä sen tahroja, ja kysyi:

"Kenet saan ilmoittaa?"

Ja hän sinkosi hänen nimensä erääseen saliin, jonka ovea peitti puoleksi syrjään vedetty oviverho.

Mutta äkkiä Duroy menetti tasapainonsa, tunsi itsensä alakuloiseksi ja aivan pelokkaaksi. Olihan hän ottamaisillaan ensimmäisen askelen kauan kaipaamaansa ja unelmoimaansa maailmaan. Hän astui kuitenkin saliin. Siellä odotti nuori, vaaleaverinen nainen, aivan yksinään isossa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, joka oli täynnä ruukkukasveja kuin kasvihuone.

Duroy jähmettyi paikoilleen täydellisesti hämmästyneenä. Kuka tämä hymyilevä nainen mahtoi olla? Sitten hän muisti, että Forestier oli naimisissa, ja ajatus, että tämä ihastuttava, hieno vaaleaverikkö ehkä oli hänen ystävänsä vaimo, lisäsi hänen säikähdystään.

Hän sopersi: "Hyvä rouva, olen…" Nainen ojensi hänelle kätensä: "Kyllä tiedän. Charles on kertonut eilisestä tapaamisesta. Olen iloinen, että hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua teidät tänään luoksemme päivälliselle."

Duroy punastui korviaan myöten eikä kyennyt sanomaan mitään. Hän tunsi, että hänet tutkittiin, tarkastettiin kiireestä kantapäähän, punnittiin ja arvioitiin.

Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.

Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn, huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa. Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.

Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.

Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta, jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.

Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut kauankin Pariisissa?"

Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä sanomalehtialalle."

Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi hiljaa: "Niin, tiedän sen."

Ovikello soi jälleen. Palvelija ilmoitti rouva de Marellen.

Tulija oli pieni, tummaverinen nainen.

Hän tuli sisään nopein askelin ja näytti olevan aivan kuin valettu mustaan, hyvin yksinkertaiseen pukuunsa.

Hiuksiinsa hän oli pistänyt punaisen ruusun, johon katse väkisinkin kiintyi. Sen tarkoituksena tuntui olevan hänen olemuksensa tehostaminen, hänen erikoisen luonteensa valaiseminen; se myös antoi hänelle jonkinlaisen äkillisen ja terävän vivahduksen.

Hänen mukanaan oli lyhythameinen tyttö. Rouva Forestier riensi häntä vastaan.

"Päivää, Clotilde."

"Päivää, Madeleine."

He suutelivat toisiaan. Sitten lapsi ojensi otsansa rouva Forestier'n suudeltavaksi ja sanoi varmasti kuin aikaihminen:

"Päivää, serkku."

Rouva Forestier suuteli häntä. Sitten seurasivat esittelyt:

"Herra Georges Duroy, Charlesin hyvä ystävä."

"Rouva de Marelle, ystävättäreni ja kaukainen sukulaiseni."

Hän lisäsi: "Täällä ei tarvita mitään muodollisuuksia; olkaa kuin kotonanne."

Nuori mies kumarsi.

Mutta ovi avautui uudelleen, ja näkyviin tuli pieni, lihava, ja pyöreä herra, joka talutti käsipuolesta komeaa, kaunista naista. Nainen oli paljon pitempi miestä ja paljon häntä nuorempi, käytökseltään ylhäinen ja ryhdiltään vakava. Tulijat olivat herra Walter, edustajakamarin jäsen, pankkiiri, raha- ja liikemies, Etelän juutalainen ja La Vie Françaisen omistaja, sekä hänen vaimonsa, omaa sukua Basile-Ravalau, samannimisen pankkiirin tytär.

Sitten tulivat peräkkäin Jacques Rival erittäin hienona ja Norbert de Varenne, jonka hännystakin kauluksella kiilsi pitkästä tukasta valunutta hilsettä. Hänen tukkansa, joka riippui aina hartioille asti, oli sirotellut niillekin pieniä valkoisia hiutaleita. Huonosti solmittu solmuke näytti olleen käytännössä jo monesti.

Hän astui lattian poikki vanhan naissankarin varmoin askelin, tarttui rouva Forestier'n käteen ja suuteli häntä ranteelle. Hänen kumartuessaan hänen pitkä tukkansa valahti nuoren naisen paljaalle käsivarrelle.

Vihdoin saapui Forestier pyytäen anteeksi myöhäistä tuloaan. Mutta Morelin juttu oli pidättänyt häntä toimituksessa. Morel, radikaalinen edustajakamarin jäsen, oli tehnyt kyselyn siirtomaaministerille erään määrärahan myöntämisestä Algerian asuttamiseksi.

Palvelija ilmoitti: "Pöytä on katettu!"

Kaikki siirtyivät ruokasaliin.

Duroy sijoitettiin rouva de Marellen ja hänen tyttärensä väliin. Häntä alkoi jälleen vaivata pelko, tällä kertaa siksi, ettei hän ollut varma siitä, osaisiko hän oikealla tavalla käyttää haarukkaa, lusikkaa ja laseja. Viimeksimainittuja oli neljää lajia, joista yksi vaaleansininen. Mitähän siitä oli juotava?

Liemiruokaa syötäessä ei puhuttu mitään, mutta sen jälkeen Norbert de Varenne kysyi: "Oletteko lukeneet Gauthier’n oikeudenkäynnistä? Merkillinen juttu!"

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan tästä merkillisestä tapauksesta, johon liittyi avioliittorikoksia ja kiristyksiä. Siitä ei puhuttu niinkuin perhepiirissä on tapana puhua sanomalehtiuutisista, vaan kaikki puhuivat kuin lääkärit, jotka omassa piirissään keskustelevat jostakin sairaustapauksesta, tai kuin vihanneskauppiaat, jotka puhuvat vihanneksista. Kukaan ei osoittanut tapauksen johdosta suuttumusta tai edes hämmästystä, vaan jokainen koetti keksiä sen syvempiä salaisia vaikuttimia ammattimaisen uteliaana ja täydellisesti välinpitämättömänä itse rikoksen suhteen. Koetettiin selvästi valaista tekojen syitä, määritellä niitä psykologisia edellytyksiä, joista rikos oli versonut jonkin erikoisen sieluntilan tieteellisenä tuloksena. Naisetkin ottivat innokkaasti osaa tähän penkomistyöhön, tähän syiden arvailemiseen. Myös muita päiväntapahtumia pohdittiin, tarkasteltiin ja selviteltiin joka puolelta, punnittiin ja arvioitiin suhtautumalla asioihin sillä käytännöllisellä ja erikoisella tavalla, joka on ominainen uutisten kauppiaille, joiden ammattina on myyskennellä ihmiskunnan komediaa rivimaksua vastaan. Ja todella he muistuttivat kauppiaita, jotka punnitsevat ja tarkastavat myytäviksi tarkoitettuja esineitä.

Sen jälkeen tuli puheeksi eräs kaksintaistelu, ja nyt otti puheenvuoron Jacques Rival, sillä tämä oli hänen alaansa, eikä kukaan muu ymmärtänyt sitä niinkuin hän.

Duroy ei uskaltanut puuttua sanallakaan keskusteluun. Hän vilkuili toisinaan naapuriaan, jonka pyöreä kaula ärsytti ja viekoitteli häntä. Nuoren naisen korvasta riippui kultaketjussa timantti; se oli kuin vesipisara, joka oli valahtanut pehmeälle iholle. Silloin tällöin nainen teki jonkin huomautuksen, joka aina loihti hymyn hänen huulilleen. Hän oli leikillinen, rakastettava ja vilkas ja muistutti kokenutta tylönletukkaa, joka suhtautuu yliolkaisesti kaikkiin asioihin ja arvostelee niitä kevyesti ja hyväntahtoisesti epäillen.

Duroy koetti turhaan keksiä kohteliaisuutta naapurittarelleen, ja kun hän ei mitään keksinyt, hän kiinnitti huomionsa tämän tyttäreen, täytti hänen lasinsa, tarjosi hänelle ruokalajeja ja pani niitä hänen lautaselleen. Lapsi, joka oli jäykempi kuin äiti, kiitti vakavasti: "Teillä on minusta aivan liiaksi vaivaa", ja kuunteli aikuisten puheita miettiväisen näköisenä.

Päivällinen oli erittäin hyvä, ja kaikki olivat ihastuksissaan. Johtaja Walter söi kuin jättiläinen ja puhui vähän. Silmälasiensa takaa hän vilkuili salavihkaa jokaista ruokalajia, joka tuotiin pöytään. Norbert de Varenne oli syömisessä hänen veroisensa ja tiputteli silloin tällöin kastiketta paitansa rintamukselle.

Forestier valvoi kaikkea hymyilevänä ja vakavana ja vaihtoi toisinaan yhteisymmärryksestä kielivän katseen rouvansa kanssa. He olivat kuin kaksi salaliittolaista, jotka yhdessä suorittavat vaikeaa tehtävää, joka sujuu heidän toiveittensa mukaan.

Kasvot punertuivat, äänet kovenivat. Kerran toisensa jälkeen palvelija kuiskasi vieraiden korvaan: "Cortonia vai chateau-Larozea?"

Duroy oli havainnut cortonin makunsa mukaiseksi ja antoi palvelijan joka kerralla täyttää lasinsa. Miellyttävä ilon tunne täytti hänet; se nousi vatsasta päähän, virtasi läpi suonien ja tunkeutui koko hänen olemukseensa. Hän tunsi olonsa täysin hyväksi, ja tämä tunne valtasi hänen elämänsä ja ajatuksensa, hänen ruumiinsa ja sielunsa.

Hän olisi tahtonut puhua, tehdä itsensä huomatuksi ja arvossapidetyksi, tulla samanlaiseksi kuin nämä hänen ympärillään olevat ihmiset, joiden pienimmätkin huomautukset nieltiin herkkupaloina.

Puheensorina yltyi taukoamatta, eri ajatuskantoja risteili sinne tänne, vähäpätöisinkin sana aiheutti syrjähyppyjä kulloinkin puheena olevasta asiasta. Kun päivänkysymykset oli käsitelty loppuun ja sillä välin kosketeltu tuhansia muita aiheita, palattiin taas Morelin kyselyyn siirtomaiden asuttamisesta Algeriassa.

Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne. Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.

"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat hankalia kaikille tulokkaille."

Norbert de Varenne keskeytti hänet:

"Niin… He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä. He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."

Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."

Kaikki tuijottivat häneen. Hän tunsi punastuvansa.

Herra Walter kysyi: "Tunnetteko Algeriaa, herra?"

Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."

Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta, joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan näivettyneimpään osaan.

Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.

Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita, joita auringon kuluttavat säteet polttavat.

Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."

Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän tarkasti silmälasiensa alitse.

Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."

Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta, niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä, niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä, erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."

Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Vai mitä, herra Norbert?"

Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:

"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin; sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."

Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella, tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin." Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta, ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno putoamaisillaan oleva vesipisara.

Hänen pieni tyttärensä tuijotti jäykkänä ja vakavana lautaseensa.

Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: "La Vie Françaisen onneksi ja menestykseksi!"

Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:

"Teillä on, rouva, kauneimmat korvarenkaat, mitä koskaan olen nähnyt."

Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä, eikö teistäkin?"

Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten esiintyvänsä tyhmästi:

"Ne ovat ihastuttavat… mutta niinpä ovat korvatkin niiden mukaiset."

Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi tunkeutua sydämeen asti.

Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia, rohkaisua.

Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma: maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.

Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.

Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne avautuivat aivan kuin vesisateiksi.

Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen oikeita ne olivat aivan liian kauniita.

Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei voi kuvailla tai nimetä.

Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi, tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti. Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.

Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin kultakärpäsiä.

Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat, mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä pohjalla.

"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"

Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.

"Kiitos, rouva."

Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä sanoi puoliääneen:

"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille jokin kohteliaisuus!"

Hän poistui, ennen kuin Duroy ennätti vastata.

Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle; keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.

Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy ryntäsi esiin.

"Sallitteko minun auttaa?"

"Kiitos!"

Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte, miten hauskoja hetkiä La Vie Française on minulle valmistanut erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."

Rouva hymyili ystävällisen välinpitämättömänä ja vastasi vakavasti:

"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."

Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi vivahdus.

He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista, kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä väsymättä.

Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.

Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"

Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.

Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan toiminnassa.

Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut siellä ikkunan luona."

Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.

Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko, pikku neiti, että suutelen teitä?"

Lapsi katsahti häneen hämmästyneenä. Rouva de Marelle sanoi nauraen:

"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi vastaisuudessa!"

Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.

Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton, herra Duroy."

Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen keinuttaa tyttöä polvellaan.

Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen: "Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"

Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.

Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:

"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."

"En unohda, älä pelkää!"

Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan. Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi tavattu pahanteosta.

Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli, että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin arvohenkilölle ainakin.

3

Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut, ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä työhön.

Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa, joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan, mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut puhdistaa, täytti talon yltä päältä.

Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.

Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.

Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle, mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona muuta kuin kirjepaperia.

Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:

"Afrikkalaisen sotilaan muistelmia."

Sitten hän alkoi miettiä, miten aloittaisi ensimmäisen lauseen.

Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.

Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän kirjoitti:

"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska, väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi toipua…"

Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.

Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki…" Mutta enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut.

Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.

Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.

Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää, kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän alennustilan loppua.

Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään. Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja, noita ihmisen pelottavia serkkuja.

Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä, ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren jyskyttäessä ohimoissa.

Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.

Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.

Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.

Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin. Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään onneaan Pariisista.

Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.

Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.

Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.

Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet. Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi, jossa oli vähän yhtä ja toista.

Mutta suurin sija siinä oli hänen halullaan päästä eteenpäin.

Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi silmäyksellä…

Hänet herätti näistä unelmista veturin sihisevä ääni. Aivan yksinäinen veturi syöksyi ulos tunnelista kuin iso jänis kolostaan ja kiiti täydellä höyryllä pitkin kiskoja veturitallia kohden levätäkseen siellä päivän vaivoista.

Sen innokkaan ja sekavan toivon rauhoittamana, joka aina täytti hänen mielensä, hän heitti umpimähkään lentosuukon yöhön, kuvittelemansa naisen kuvaa kohden, suukon, jonka aiheutti halu saavuttaa toivottu onni. Sitten hän sulki ikkunan ja alkoi riisuutua mumisten itseksensä:

"No, olen huomenna paremmassa vireessä. Ajatukseni eivät ole selvät tänä iltana, ja sitä paitsi olen juonutkin aika lailla. Sellaisissa olosuhteissa ei tehdä hyvää työtä."

Hän meni vuoteeseen, sammutti kynttilän ja nukahti melkein heti.

Hän heräsi aikaisin, kuten ihminen niinä päivinä, jolloin hän innokkaasti toivoo jotakin tai levottomana huolehtii jostakin, ja meni heti avaamaan ikkunan saadakseen kupillisen tuoretta ilmaa, kuten hänen oli tapana sanoa.

Vastapäätä olevat talot rue de Romen varrella rautatien leveän vallihaudan toisella puolella loistivat nousevan auringon valossa ja näyttivät kuin hopealla silatuilta. Kaukana oikealla näkyivät Argentueil’n kukkulat, Sannois’n ylängöt ja Ogremont’in myllyt verhoutuneina sinertävään, kevyeen autereeseen, joka muistutti ohutta, häilyvää, läpinäkyvää harsoa, jonka joku oli heittänyt maiseman ylle.

Duroy seisoi hetken katsellen tätä laajaa näköalaa, sitten hän muisti: "Tuolla ulkona olisi hiton ihanaa tällaisena päivänä." Mutta samassa hän muisti, että hänen oli ruvettava työhön aivan heti, ja lähetti portinvartijan pojan kymmenen soun palkkiosta viemään sanaa konttoriin, että hän oli sairaana.

Hän istuutui pöydän ääreen, kastoi kynän mustetolppoon, painoi otsansa käden varaan ja alkoi etsiä aiheitaan. Mutta turhaan. Ei syntynyt mitään.

Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän ajatteli: "No, en ole vielä tottunut tähän työhön. Se on ammatti, joka on opittava kuten kaikki muukin. Jonkun täytyy neuvoa minua ensi kerroilla. Menen hakemaan käsiini Forestier’n. Hän antaa kirjoitukselleni muodon kymmenessä minuutissa."

Ja hän pukeutui.

Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.

Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.

Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti varmaan jotakin naista.

Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.

Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä miehellä oli ollut onnea.

Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä oli lähdössä ulos.

"Sinä täällä näin aikaisin? Tahdotko jotakin?"

Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen lähtiessään kotoa, änkytti:

"Asianlaita on niin… sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin. Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita ilmaisuja."

Hän keskeytti. Forestier hymyili pisteliäästi:

"Kyllä ymmärrän!"

Duroy jatkoi: "Niin, voihan tällaista tapahtua kenelle tahansa näin alkuaikoina. Kuitenkin, niin… tulin kuitenkin pyytämään sinulla hyviä ohjeita… Kymmenessä minuutissa järjestät kaikki ja annat jutulle asianmukaisen muodon. Minä tarvitsen hyödyllisen opetustunnin kielenkäytössä. Ilman sinua en saa tätä asiaa toimeksi."

Toinen hymyili iloisesti koko ajan. Hän taputti vanhaa ystäväänsä olalle ja sanoi:

"Mene puhumaan vaimoni kanssa, hän kyllä selvittää asiasi yhtä hyvin kuin minä. Olen opettanut hänelle sen taidon. Minulla ei nyt ole aikaa, muuten tekisin sen kyllä mielelläni itse."

Duroy lannistui äkkiä, epäröi eikä uskaltanut:

"Mutta enhän minä voi mennä vaimosi luokse näin aikaisin."

"Voit kyllä. Hän on jo noussut. Hän istuu parhaillaan työhuoneessani järjestämässä muistiinpanojani."

Toinen kieltäytyi menemästä.

"Ei… ei… Se on mahdotonta."

Silloin Forestier tarttui häntä molempiin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi hänet suopean väkivaltaisesti porttia kohti. "Ala painua vain, aasi, kun minä kerran pyydän. Ethän kai halua pakottaa minua kapuamaan kolmanteen kerrokseen vain siksi, että esittäisin sinut uudelleen ja selittäisin asiasi."

Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa, että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut, tekemään tämän vierailun."

"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä unohda kello kolmea."

"Ole huoletta."

Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja kädessään.

"Herra on mennyt ulos", hän sanoi odottamatta kysymystä.

Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka tapasin kadulla."

Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja ilmoitti: "Rouva odottaa."

Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset, antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.

Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä, paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen käsivartensa.

"Joko nyt?" hän sanoi ja jatkoi sitten: "Tämä ei ole mikään moite, vaan vain pieni vaatimaton kysymys."

Duroy alkoi änkyttää: "Oh, hyvä rouva, en olisi tahtonut tulla, mutta miehenne, jonka tapasin tuolla kadulla, pakotti minut. Olen niin hämilläni, etten edes uskalla sanoa, mikä asia minut on tänne tuonut."

Rouva osoitti tuolia: "Istukaahan kuitenkin ja kertokaa."

Hän piti parin sormen välissä kynää, jolla hän näppärästi leikitteli. Hänen edessään pöydällä oli iso paperiarkki, jonka hän oli ennättänyt täyttää puoliväliin, ennen kuin nuoren miehen tulo keskeytti hänet.

Hän näytti olevan tottunut kirjoituspöydän ääressä istumiseen. Huomasi selvästi, että se kuului hänen jokapäiväisiin toimiinsa ja että hän puuhaili miehensä työhuoneessa yhtä vaivattomasti kuin omassa salongissaan. Hänen aamunutustaan tuntui kevyt hajuveden lemu, äsken suoritetun aamupesun tuoksu. Ja Duroy koetti aavistaa ja oli puvun alta näkevinään nuoren valkoisen ruumiin, joka oli lämpimänä ja hienona miellyttävästi kiedottu pehmeään kankaaseen.

Duroy sammalsi epäröiden: "Niin, tuota… en oikein uskalla… Asia on siten, että tein eilen työtä myöhäiseen iltaan ja aloitin taas tänä aamuna varhain… saadakseni valmiiksi sen Algeriaa koskevan artikkelin, jota herra Walter on minulta pyytänyt… Mutta minun on mahdotonta saada mitään kokoon… olen repinyt kaikki konseptini… En ole tottunut sellaiseen työhön… ja lähdin tänne pyytämään Forestier’ltä apua… vain tämän kerran…"

Rouva keskeytti hänet sydämellisesti nauraen, onnellisena, iloisena, mairiteltuna: "Ja hän pyysi teitä tulemaan minun luokseni. Siinä hän teki oikein kiltisti…"

"Aivan niin. Hän sanoi, että te osaatte selvittää tämän asian paremmin kuin hän… Mutta minä en oikein uskaltanut, en halunnut. Te ymmärrätte?"

Rouva nousi. "Tästä tulee ihastuttava yhteistyö. Olen kovin innostunut aatteeseenne. Kas niin, istukaa tähän minun paikalleni, sillä minun käsialani tunnetaan lehdessä. Ja sitten laadimme yhdessä kirjoituksen, kerrankin sellaisen, joka menee yleisöön."

Duroy istuutui, tarttui kynään, otti paperiarkin eteensä ja odotti.

Rouva Forestier seisoi hänen vieressään ja katseli hänen valmistuksiaan. Sitten hän ojensi kätensä, otti uuninreunalta savukkeen ja sytytti sen.

"En osaa työskennellä tupakoimatta", hän sanoi. "Siis, mistä aiotte kirjoittaa?"

Duroy kääntyi hämmästyneenä häntä kohden.

"Mutta juuri sitähän en tiedä! Juuri siksihän olen tänne tullut."

Rouva vastasi: "Minä järjestän asian. Valmistan kyllä kastikkeen, mutta ensiksi minun on saatava paisti."

Duroy istui edelleenkin hämmentyneenä. Lopuksi hän seitti epäröiden: "Haluaisin kertoa koko matkani aina Afrikkaan tulostani alkaen…"

Nyt rouva istuutui häntä vastapäätä ison pöydän toiselle puolelle ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"No, kertokaa nyt asia ensin minulle, ymmärrättekö, järjestyksessä ja jättämättä mitään pois. Sitten poimin kertomuksestanne sen, mikä otetaan kirjoitukseen."

Mutta kun Duroy ei tietänyt, miten hän aloittaisi, rouva alkoi udella häneltä aivan kuin pappi rippituolissa, tehdä hänelle tarkkoja kysymyksiä, jotka palauttivat hänen mieleensä unohtuneita yksityiskohtia, henkilöitä, joita hän oli tavannut, kasvoja, joita hän oli nähnyt.

Pakotettuaan Duroyn puhumaan kokonaisen neljänneksen, rouva Forestier keskeytti: "Nyt aloitamme. Ensiksi kuvittelemme, että te kerrotte vaikutelmianne jollekulle hyvälle ystävälle. Siten menetellen voitte sanoa joitakin tuhmuuksia, tehdä huomautuksia kaikenlaisesta, olla luonnollinen ja hauska, jos siihen kykenette. Siis: 'Rakas Henry! Sinä haluat tietää, mikä Alger on, ja toiveesi on täyttyvä. Koska minulla ei tällä hetkellä ole mitään tekemistä tässä savimajassa, joka nyt on asuntonani, aion lähettää sinulle jonkinlaisen päiväkirjan elämästäni. Selostan siinä jokaista päivää, jokaista tuntia. Siitä tulee ehkä paikka paikoin jonkin verran eloisa, mutta eihän sinun pahimmassa tapauksessa ole pakko näyttää sitä naistuttavillesi…'"

Rouva keskeytti sytyttääkseen savukkeen, joka oli sammunut, ja heti lakkasi teräskynän rapiseva ääni.

"Jatkakaamme", aloitti rouva uudelleen. "Algeria on laaja ranskalainen alue sen ison tuntemattoman seudun reunalla, jota nimitetään erämaaksi, Saharaksi, Keski-Afrikaksi jne. Alger on se häikäisevän valkoinen, ihastuttava portti, joka johtaa tähän ihmeelliseen maanosaan.

"Mutta ensin sinne on päästävä, eikä se ole kaikille varsin helppoa. Niinkuin tiedät, minä olen mainio hevosmies, koska olen saanut hoitooni everstin hevoset, mutta voihan samalla olla hyvä ratsastaja ja huono merimies. Juuri niin on minun laitani.

"Muistatko majuri Simbretas’n, jota me nimitimme tohtori Ipêcaksi? Kun joku katsoi olevansa kypsä kahdenkymmenenneljän tunnin sairaslomaan laiskuuden siunatussa maassa, hän meni sairastarkastukseen. Majuri istui tuolillaan, punahousuiset jalat hajalla, kädet polvilla, kyynärpäät törröttäen kohti itää ja länttä ja isot silmät pyörien.

"Sinä muistat hänen määräyksensä: Sotilasta vaivaa vatsakipu. Antakaa hänelle oksennuspulveria, n:o 3, minun reseptini mukaan valmistettua, ja sen jälkeen kahdentoista tunnin lepo. Se kyllä parantaa hänet.

"Tämä oksennuspulveri oli suurenmoinen, suurenmoinen ja vastustamaton. Se nieltiin, koska se oli välttämätöntä. Ja kun oli kestetty tohtori Ipécan resepti n:o 3, päästiin nauttimaan kahdentoista tunnin hyvinansaittua lepoa.

"Siis, rakas ystävä, päästäkseen Algeriaan on neljänkymmenen tunnin aikana myös alistuttava eräänlaiseen vatsakäsittelyyn, mutta tällä kertaa Transatlanttisen höyrylaivayhtiön reseptin mukaan."

Rouva Forestier hieroi käsiään ylen ylpeänä keksinnöstään.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen hän jatkoi sanelemistaan savukiehkuroiden lomissa, jotka ensin työntyivät suoraan ulos hänen yhteen nipistyneiden huuliensa muodostamasta pienestä pyöreästä reiästä, sen jälkeen laajeten ja levittäytyen huoneeseen harmaina rihmoina, läpinäkyvänä usvana, hämähäkinverkkoa muistuttavana harsona. Väliin hän huitaisi tieltään kevyet, mutta yhä itsepäisemmät savurihmat tai katkaisi ne iskevällä peukalonliikkeellä ja katseli vakavin, tutkivin ilmein, kuinka molemmat savupätkät hitaasti katosivat.

Ja Duroy seurasi tarkkaavin silmin kaikkia hänen liikkeitään, kaikkia hänen vartalonsa ja päänsä käännähdyksiä hänen suorittaessaan tätä epämääräistä leikkiä, johon hänen ajatuksensa eivät ottaneet osaa.

Mielikuvituksessaan rouva Forestier nyt kehitteli matkan seikkailuja, kertoi matkatovereista, joita hän omasta päästään keksi, ja kutoi joukkoon rakkausjutun eräästä naisesta, joka oli naimisissa jalkaväenkapteenin kanssa ja matkalla miehensä luokse.

Jälleen istuuduttuaan hän teki Duroylle kysymyksiä Algerian topografiasta, josta hän ei tietänyt mitään. Kymmenen minuutin kuluttua hän tiesi yhtä paljon kuin Duroykin ja laati pienen kappaleen valtio- ja siirtomaatiedettä perehdyttääkseen lukijan aineeseen ja saadakseen hänet paremmin ymmärtämään seuraavissa artikkeleissa käsiteltäviä tärkeitä kysymyksiä.

Sitten hän teki matkan Oraniin, mielikuvituksellisen huvimatkan, jossa pääasiallisesti käsiteltiin maurilaisia, juutalaisia ja espanjalaisia naisia.

"Kaikki se kiinnostaa yleisöä", hän sanoi.

Loppukuvaukseksi hän valitsi Saidan, joka sijaitsee korkeiden vuorten juurella, ja pienen jännittävän seikkailun, jonka henkilöinä olivat aliupseeri Georges Duroy ja eräs Ain-el-Hadjarista kotoisin oleva alfankutojatar. Hän kuvasi salaiset yölliset kohtaukset alastoman, karun vuoren juurella, jonka rotkoissa shakaalit, hyeenat ja koirat kiljuivat, haukkuivat ja ulvoivat.

Ja iloisesti hän julisti: "Jatkoa seuraavassa numerossa!" Sitten hän nousi sanoen: "Tällä tavalla, hyvä herra, kirjoitetaan artikkeleita. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne sen alle."

Duroy epäröi.

"No, kirjottakaahan!"

Duroy purskahti nauruun ja kirjoitti paperin alareunaan:

"Georges Duroy."

Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki, mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen, tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili, liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.

Kesken kaiken tämä kysyi:

"Mitä pidätte ystävättärestäni, rouva de Marellesta?"

Duroy hämmästyi: "Mielestäni… mielestäni hän on sangen suloinen."

"Todellako?"

"Aivan varmasti."

Häntä halutti lisätä: "Mutta ei niin sievä kuin te." Mutta hän ei uskaltanut.

Rouva Forestier jatkoi: "Ja jospa tietäisitte, kuinka hauska hän on, kuinka omalaatuinen ja älykäs. Hän on oikea taiteilijaluonne, todellinen boheemi. Siksi hänen miehensä ei juuri pidäkään hänestä. Hän näkee vain hänen vikansa eikä pidä arvossa hänen avujaan."

Duroy hämmästyi kuullessaan, että rouva de Marelle oli naimisissa. Olihan se kuitenkin aivan luonnollista.

Hän kysyi: "Vai niin… Hän on naimisissa? Entä mikä hänen miehensä on?"

Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan, ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain epämääräisiä selityksiä.

"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös 'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin, huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä jonakin päivänä."

Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan. Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta sisään.

Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa kaulalta kasvoille:

"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."

Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja läheisin ystävämme."

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.

Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.

Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä, alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä, joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat alituisesti hänen mieleensä.

Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät meissä herättämään.

Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva Forestier’n luona.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme, hän kapusi La Vie Françaisen toimitukseen.

Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti, vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren lehden hallissa.

Duroy tiedusteli: "Onko herra Walter tavattavissa?"

Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.

Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja, kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä, paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit, joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu; hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta, jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin pilautunut lemmenhajuvesi.

Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan, ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen tulleen pyytämään almua.

Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia oli jo kulunut.

Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier täällä!"

Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän pöydän ympärillä.

Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä — kaksikymmentäviisi."

"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä. "Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi. Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."

Eräs toimittajista kääntyi häntä kohden:

"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."

Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"

Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon sen tänne huomenna, jos tahdot."

"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei ole koskaan liiaksi."

Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään illalla."

He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen luokseen.

Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.

Työnnettyään paljoitetut ovet auki Forestier ja Duroy sitten astuivat johtajan huoneeseen.

Neuvottelun, jota oli kestänyt tunnin verran, muodosti écarté-peli. Johtaja Walterin peliseurana olivat eräät niiden leveälieristen hattujen omistajista, jotka Duroy oli nähnyt edellisenä iltana.

Herra Walter oli jakajana. Hän pelasi hyvin tarkkaavaisesti ja lystillisin elein. Hänen vastapelaajansa pani pöydälle ja otti taas käteensä kirjavia, kevyitä kortteja, joita hän käsitteli taitavasti, nopeasti ja hienosti kuin ainakin harjautunut pelaaja. Norbert de Varenne istui johtajan pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin artikkelia, ja Jacques Rival makasi silmät ummessa sohvalla ja poltti sikaria.

Huoneessa oli tunkkautunut ilma, joka johtui nahkakaluston, vanhan tupakansavun ja kirjapainon kaikille sanomalehtimiehille tutusta hajusta.

Mustalla, kuparireunaisella kirjoituspöydällä oli suunnaton kasa papereita: kirjeitä, kortteja, sanomalehtiä, aikakauskirjoja, laskuja ja kaikenlaisia painotuotteita.

Forestier puristi pelaajien takana istuvien vedonlyöjien käsiä ja alkoi sanaakaan sanomatta katsella peliä. Mutta heti kun johtaja Walter oli saanut voiton, hän kiiruhti esittelemään:

"Tässä on ystäväni."

Johtaja katsahti Duroyta silmälasiensa takaa ja kysyi:

"Onko teillä kirjoitus mukananne? Se sopisi mainiosti huomiseen lehteen Morelia koskevan kamarikeskustelun yhteyteen."

Duroy otti esiin taskustaan paperiliuskat, jotka oli taitettu neljään osaan: "Olkaa hyvä, herra johtaja!"

Johtaja ihastui, ja hymy väikähti hänen kasvoilleen: "Hyvä, erittäin hyvä. Te pidätte sananne." Ja Forestier’n puoleen kääntyen hän jatkoi: "Onko minun luettava se lävitse?"

Forestier kiiruhti vastaamaan:

"Ei ole tarvis, herra Walter. Olen tehnyt artikkelin yhdessä hänen kanssaan perehdyttääkseni hänet ammattiin. Se on erittäin hyvä."

Ja johtaja, jolle nyt jakoi kortteja eräs pitkä, laiha herra, kansanedustaja ja keskustan vasemman siiven jäsen, lisäsi välinpitämättömästi: "Mainiota!" Forestier ei päästänyt häntä jatkamaan uutta pelierää, ennen kuin oli kuiskannut hänen korvaansa: "Muistattehan, että lupasitte ottaa Duroyn Marambol’n paikalle? Sallitteko, että otan hänet samoin ehdoin?"

"Tehkää niin."

Ja sanomalehtimies tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukanaan johtajan jatkaessa peliään.

Norbert de Varenne ei koko aikana ollut nostanut päätään; näytti sillä, kuin hän ei aikaisemmin olisi nähnyt Duroyta tai tuntenut häntä. Jacques Rival sen sijaan puristi hänen kättään huomattavan ja tarkoituksellisen lämpimästi, kuten hyvä ja varma toveri, johon voi luottaa kunnia-asioissa.

He menivät jälleen odotushuoneen lävitse, ja kun kaikki siellä olevat kohottivat päätään. Forestier sanoi nuorimmalle naisista niin äänekkäästi, että muutkin odottajat sen kuulivat: "Johtaja on kyllä kohta vapaa. Tällä hetkellä hän neuvottelee parin finanssivaliokunnan jäsenen kanssa."

Sitten hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja kasvoillaan kiirehtivä, tärkeä ilme, aivan kuin hänen juuri olisi mentävä laatimaan jotakin erittäin tärkeää sähkösanomaa.

Heti kun he olivat tulleet toimitussaliin, Forestier otti esille bilboquet’nsa ja alkoi pelata, selittäen Duroylle ja samalla laskien osumiaan: "Siis selvä. Sinä tulet tänne joka päivä kello kolme, jolloin minä annan sinulle tehtävät ja mainitsen ne käynnit, jotka sinun on suoritettava päivällä, illalla tai aamulla. — Yksi —, annan sinulle ensin suosituskirjeen poliisilaitoksen ensimmäiselle osastolle — kaksi —, jonka kautta pääset yhteyteen erään poliisivirkailijan kanssa. Hänen kanssaan sinun on sovittava kaikista tärkeistä poliisiuutisista — kolme —, virallisista uutisista ja tietysti myös epävirallisista. Yksityiskohdat selittää sinulle Saint-Potin, joka on perillä kaikista asioista — neljä —, ja jonka tapaat huomenna. Sinun on opittava taito saada ihmiset, joiden luokse sinut lähetän — viisi —, puhumaan ja taito kulkea suljettujen ovien lävitse — kuusi —. Kiinteää palkkaa saat kaksisataaviisikymmentä frangia ja lisäksi kymmenen centimea riviltä mielenkiintoisista omatekoisista jutuista — seitsemän —, edelleen kymmenen centimea riviltä kaikista artikkeleista, joita eri aloilta saat kirjoittaa — kahdeksan."

Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista — kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi: "Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste, varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"

Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä, nousivat arvostelemaan peliä.

Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.

Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten ystävältään:

"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään sinua varten. Voit mennä, jos haluat."

"Ja… meidän… artikkelimme… tuleeko se lehteen huomenna?"

"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello kolmelta niinkuin tänäänkin."

Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli keveänä.

4

Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.

Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että La Vie Française tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa. Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja odottaa.

Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa. Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli Le Figaro, Le Gil-Blas, Le Gaulois, L’Evénement ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta La Vie Française puuttui.

Hänet valtasi säikähdys. Ehkä Afrikkalaisen sotilaan muistelmia oli lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan miellyttänyt johtaja Walteria!

Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän, vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!

Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla, kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa La Vie Française, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden. Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu. Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle La Vie Française!"

Mies, jolla oli valkoinen esiliina, lähestyi:

"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain Le Rappel, Le Siècle, La Lanterne ja Le Petit Parisien."

Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka! Menkää heti ostamaan minulle La Vie Française!"

Viinuri kiiruhti kadulle ja toi tullessaan pyydetyn lehden.

Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan isäntä huomasi sen ja huusi hänelle:

"Herra, herra! Unohditte lehtenne!"

Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."

Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan ottavan La Vie Françaisen pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.

Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä yllätyksestä.

Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä, koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.

Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän. Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö, joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.

Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta päivää.

Heti kun hän astui sisään, hänelle huusi osastopäällikkö, herra Potel:

"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä. Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman lääkärintodistusta."

Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä:

"Siitä minä vähät välitän!"

Virkamiesten keskuudesta kuului hämmästynyt kohahdus, ja herra Potelin pää ilmestyi äkkiä verhon reunan yläpuolelle.

Hänellä oli tapana istua verhon takana vedon pelosta, sillä häntä vaivasi luuvalo. Hän oli leikannut tähän verhoon kaksi reikää voidakseen niiden lävitse valvoa virkailijoitaan.

Kuultiin kärpästen surisevan. Vihdoin osastopäällikkö kysyi epäröiden: "Mitä sanoitte?"

"Minä sanoin, että vähät minä siitä. Tulin tänne vain sanoakseni itseni irti. Olen ryhtynyt toimittajaksi La Vie Françaiseen, ja siellä saan palkkaa viisisataa kuussa sekä lisäksi rivimaksun. Olen jo aloittanut: lehdessä on tänään minun kirjoittamani artikkeli."

Hän tosin oli päättänyt koettaa pitkittää huviaan niin kauan kuin mahdollista, mutta kiusaus lingota esiin kaikki yhdellä kertaa oli ollut liian voimakas.

Vaikutus oli täydellinen. Kukaan ei liikahtanut.

Sitten Duroy selitti: "Menen ilmoittamaan asian herra Perthuis’lle ja tulen sitten tänne sanomaan hyvästi." Ja hän lähti tapaamaan johtajaa, joka heti hänet nähtyään tiuskaisi:

"Ahaa, siinä te olette! Ettekö tiedä, etten minä salli…"

Duroy keskeytti hänet:

"Ei teidän sen takia tarvitse noin huutaa!"

Herra Perthuis, joka oli hyvin lihava ja lisäksi punainen kuin kukonheltta, muuttui aivan hengettömäksi hämmästyksestä.

Duroy jatkoi: "Olen saanut aivan tarpeekseni teidän roskaisesta virastostanne. Olen tästä aamusta alkaen sanomalehtimies, ja minulla on jo erittäin hyvä paikka. Pyydän sulkeutua suosioonne."

Ja hän poistui. Hän oli suorittanut kostonsa.

Hän meni puristamaan entisten tovereittensa käsiä. He tuskin uskalsivat puhutella häntä, jotteivät olisi paljastaneet itseään, sillä he olivat kuulleet hänen keskustelunsa johtajan kanssa, ja ovi oli vielä auki.

Vihdoin hän seisoi kadulla, palkka taskussaan. Hän söi vahvan aamiaisen eräässä hyvässä ravintolassa, jossa oli kohtuulliset hinnat ja jonka hän ennestään tunsi. Ravintolassa hän jälleen osti La Vie Françaisen ja jätti sen aamiaispöydälleen. Sitten hän kävi muutamissa puodeissa, joista hän osti erinäisiä vähäpätöisiä tavaroita vain saadakseen ne lähetetyiksi kotiinsa ja sanoakseen nimensä Georges Duroy, johon hän lisäsi: "La Vie Françaisen toimittaja".

Sitten hän mainitsi kadun ja numeron, mutta piti tärkeänä huomauttaa: "Paketti on jätettävä portinvartijalle."

Kun hänellä vielä oli aikaa, hän etsi käsiinsä erään painajan, joka valmisti yhdessä minuutissa, katuyleisön nähden nimikortteja. Hän teetti heti sata korttia, joihin oli painettu hänen nimensä ja hänen uusi yhteiskunnallinen asemansa.

Sitten hän lähti toimitukseen.

Forestier vastaanotti hänet kylmästi kuin ainakin käskynalaisen: "Jaha, sinäkö siinä. Hyvä, minulla on juuri erinäisiä juttuja sinua varten. Odota kymmenen minuuttia. Minä vain kirjoitan loppuun erään asian." Ja hän jatkoi aloittamaansa kirjettä.

Pöydän toisessa päässä istui pieni, hyvin kalpea ja pöhökasvoinen mies, lihava ja kaljupäinen, jonka päälaki oli aivan kiiltävä. Hän kirjoitti nenä melkein paperissa kiinni, sillä hän oli kovin likinäköinen.

Forestier kysyi häneltä: "Kuulehan, Saint-Potin, koska aiot lähteä haastatteluillesi?"

"Kello neljältä."

"Ota mukaasi tämä nuori mies ja paljasta hänelle ammatin salaisuudet."

"Hyvä."

Forestier kääntyi ystäväänsä päin ja jatkoi:

"Onko sinulla valmiina jatko Algerian juttuun? Tämänaamuinen alku on herättänyt suurta huomiota."

Duroy änkytti hämillään: "Ei… luulin ennättäväni kirjoittaa sen iltapäivällä… minulla on ollut joukko asioita toimitettavana… en ole voinut…"

Toinen kohautti tyytymättömänä olkapäitään: "Ellet ole täsmällisempi, niin pilaat tulevaisuutesi. Johtaja Walter on luottanut siihen, että hän saisi käsikirjoituksesi. Minun täytyy sanoa hänelle, että hän saa sen huomenna. Mutta jos luulet saavasi palkkaa tyhjäntoimittamisesta, niin petyt."

Hetken vaiettuaan hän lisäsi: "Rauta on taottava kuumana, hitto vieköön!"

Saint-Potin vastasi: "Minä olen valmis."

Forestier käännähti tuolillaan, otti melkein juhlallisen asennon ja ryhtyi antamaan ohjeitaan sanoen ensin Duroylle: "Siis. Pariisissa on oleskellut jo kaksi päivää kiinalainen kenraali Li-Theng-Fao, joka asuu Continentalissa, ja rajah Taposahib Ramaderao Pali, joka asuu Bristolissa. Teidän on mentävä heitä haastattelemaan."

Sitten hän kääntyi Saint-Potinin puoleen: "Älä unohda pääkohtia, jotka olen sinulle sanonut. Kenraalilta ja rajahilta on tiedusteltava heidän mielipidettään Englannin puuhista Kauko-Idässä, heidän ajatuksiaan siirtolaisuuskysymyksestä ja vieraasta yliherruudesta sekä heidän toiveitaan Euroopan ja erittäinkin Ranskan väliintulon suhteen."

Hän vaikeni ja lisäsi sitten teatterimaisella äänellä: "Lukijakunnalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin saada samalla kertaa tietää, mitä Kiinassa ja Intiassa ajatellaan näistä kysymyksistä, jotka tällä hetkellä niin suuresti huolestuttavat yleistä mielipidettä."

Duroylle hän huomautti: "Ota varteen, kuinka Saint-Potin työskentelee. Hän on mainio reportteri. Koeta oppia taito urkkia ihmisiltä tiedot viidessä minuutissa."

Sen jälkeen hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, kasvoillaan vakavuus, josta huomasi selvän tarkoituksen pidentää välimatkaa ja pidättää vanha toveri uusine virkaveljineen oikealla paikallaan.

Heti kun he olivat tulleet kadulle, Saint-Potin alkoi nauraa ja sanoi Duroylle: "Kylläpä hän teeskentelee! Hän koettaa asettua yläpuolellemme. Voisi todellakin luulla, että hän pitää meitä suurena yleisönä."

He menivät bulevardille päin, ja reportteri kysyi: "Joisitteko jotakin?"

"Kernaasti. Nyt onkin lämmin."

He menivät erääseen kahvilaan ja tilasivat virvoitusjuomia. Ja Saint-Potin alkoi jutella. Hän juorusi lehdestään ja kaikista ihmisistä ladellen ällistyttävän runsaasti jos jonkinlaisia yksityiskohtia.

"Johtaja? Oikea juutalainen! Ja tiedättehän, ettei juutalaisia voi koskaan muuttaa. Kummallinen rotu!" — Ja hän kertoi ihmeellisiä piirteitä ahneudesta, Israelin lapsille ominaisesta ahneudesta, tavattomasta säästäväisyydestä, inhottavista tinkimisistä, rumista alennuksista, joita vaadittiin ja saatiin sekä kokonaisesta koronkiskomis- ja panttilainausjärjestelmästä.

"Ja kaikesta huolimatta hän on kunnon mies, joka ei usko mihinkään ja joka osaa pitää kaikki ihmiset puuhassa. Sanomalehtensä, joka on puoluelehti, katolilainen, vapaamielinen, tasavaltalainen ja legitimistinen, kerman ja rahan äänenkannattaja, hän on perustanut tukeakseen pörssikeinottelujaan ja kaikkia muita sekä mahdollisia että mahdottomia yrityksiään. Sellaisessa hän on erittäin taitava ja ansaitsee miljoonia yhtiöillä, joiden osakepääoma tuskin on neljää souta…"

Hän puhui väsymättä ja nimitti Duroyta koko ajan rakkaaksi ystäväkseen.

"Se veitikka puhuu asioita, jotka olisivat Balzacin arvoisia! Ajatelkaahan, olin hiljattain hänen huoneessaan Norbert’in, tuon vanhan pöhkön, ja Don Quijote Rivalin kanssa, kun Montelin taloudenhoitaja, tuli huoneeseen kainalossaan nahkasalkku, jonka koko Pariisi tuntee. Walter nosti nenänsä ja kysyi: 'Mitä uutta kuuluu?'"

Montelin vastasi viattomasti: 'Olen maksanut ne kuusitoistatuhatta frangia, jotka olimme velkaa paperinvälittäjälle.'

Johtaja ponnahti pystyyn hämmästyneenä:

'Mitä sanotte?'

'Olen maksanut herra Privas’n laskun.'

'Mutta tehän olette hullu.'

'Miksi?'

'Miksi… miksi… miksi…'

Hän otti silmälasinsa nenältään ja pyyhki ne. Sitten hän hymyili sitä hullunkurista hymyään, joka kiertää hänen paksuja poskiaan joka kerta, kun hän aikoo sanoa jotakin pahaa tai mahtipontista, ja selitti äänellä, joka vaikutti sekä leikilliseltä että vakavalta:

'Miksi? Siksi, että olisimme voineet saada alennusta noin neljä- tai viisituhatta frangia.'

Montelin vastasi hämmästyneenä: 'Mutta, herra johtaja, laskuthan olivat järjestyksessä, minä olin ne varmentanut ja te olitte ne hyväksynyt.'

Silloin johtaja tuli vakavaksi ja selitti: "Ihminen ei saa olla niin tyhmä kuin te. Ettekö tiedä, herra Montelin, että täytyy aina kartuttaa velkojaan, jotta voisi tinkiä."

Ja pudistaen tietorikasta päätään Saint-Potin lisäsi: "No, eikö se ole Balzacia, häh?"

Duroy ei ollut lukenut Balzacia, mutta hän vastasi jyrkästi:

"On, hitto vie!"

Sitten reportteri puhui rouva Walterista, jota hän piti suurena hanhena, Norbert de Varennesta, joka oli vanha epäonnistunut huuhkaja, ja Rivalista, joka on itserakas narri. Sitten tuli Forestier’n vuoro: "Mitä häneen tulee, niin hänen on onnistunut päästä naimisiin todellisen naisen kanssa, siinä kaikki."

Duroy kysyi: "Mikä hänen rouvansa oikeastaan on?"

Saint-Potin hieroi käsiään: "Hän on sangen hieno pikkulintu ja kevytkenkäinen. Hänellä on rakastajana eräs vanha elostelija, jonka nimi on Vaudrec, kreivi de Vaudrec, joka naitti hänet ja antoi hänelle myötäjäiset…"

Duroy tunsi äkkiä koko ruumiinsa viilenevän, hermojensa vetäytyvän kokoon. Häntä halutti haukkua tuo juoruilija pataluhaksi tai antaa hänelle selkään. Multa hän keskeytti hänet rauhallisesti ja kysyi: "Onko nimenne Saint-Potin?" [Juorukello. — Suom.] Toinen vastasi vaatimattomasti:

"Ei, nimeni on Thomas. Saint-Potiniksi minua sanotaan vain toimituksessa."

Ja Duroy, joka maksoi laskun, jatkoi: "Eikö jo ala olla aika lähteä? Meidänhän on mentävä tapaamaan kahta mahtavaa miestä."

Saint-Potin purskahti nauruun: "Olettepa te vielä viaton. Luuletteko todella, että minä aion kysyä siltä kiinalaiselta ja hindulta, mitä he ajattelevat Englannista? Ikään kuin minä en tietäisi paremmin kuin he, mitä heidän on ajateltava La Vie Françaisen lukijoille! Olen jo haastatellut viittäsataa kiinalaista, persialaista, hindua, chileläistä, japanilaista ja monta muuta. Nähdäkseni he vastaavat aina samalla tapaa. Minun tarvitsee vain etsiä viimeinen artikkelini ja kopioida se sanasta sanaan. Uutta ei tarvita muuta kuin heidän nimensä, arvonsa, ikänsä ja seurueensa. Oh, siitä seikasta ei voi erehtyä, sillä muuten minut kyllä olisi kiinnitetty Le Figarohon tai Le Gaulois’han. Mutta Hotel Bristolin ja Continentalin ovenvartijat kertovat minulle kyllä viidessä minuutissa, mitä minun tarvitsee tietää. Menemme sinne jalkaisin ja poltamme sikarin matkalla. Siten ansaitsemme viisi frangia, jotka otamme lehdeltä ajurimenoihin. Sillä tavoin, ystäväni, menetellään, jos tahtoo olla käytännöllinen."

Duroy kysyi: "Sellaisin ehdoin kannattaa kai mainiosti olla reportterina?"

Sanomalehtimies vastasi salaperäisesti: "Kyllä, mutta mikään ei kannata niin hyvin kuin pikku-uutiset, sellaiset näet, jotka ovat naamioituja mainoksia."

He olivat nousseet ja alkaneet astella pitkin bulevardia Madeleinen kirkkoa kohden. Äkkiä Saint-Potin sanoi toverilleen:

"Jos teillä on jotakin muuta tekemistä, niin — ymmärrättehän — minä en tarvitse teitä."

Duroy puristi hänen kättään ja lähti.

Ajatus, että hänen olisi illalla kirjoitettava artikkeli lehteen, kiusasi häntä, ja hän rupesi sitä suunnittelemaan. Hän kokoili mielessään aatteita, ajatuksia, näkökohtia, kertomuksia ja käveli sitä tehdessään avenue des Champs-Elysées’n päähän asti, jossa hän näki vain muutamia harvoja kävelijöitä, sillä kuumuus oli näinä lämpiminä päivinä ajanut ihmiset pois Pariisista.

Syötyään päivällistä eräässä Riemukaaren luona olevassa viinituvassa hän lähti hiljalleen kotiinsa ulkobulevardien kautta ja istuutui pöytänsä ääreen tekemään lyötä.

Mutta heti kun iso valkoinen paperiarkki oli hänen edessään, koko hänen päähänsä kaduilla keräytynyt aineisto lensi tiehensä, aivan kuin hänen aivonsa olisivat haihtuneet olemattomiin. Hän koetti koota muistojensa rippeitä ja pitää niistä kiinni, mutta heti palattuaan ne luiskahtivat taas pakoon, tai sitten ne rynnistivät esiin kaikki yht’aikaa, niin ettei hän todellakaan tietänyt, mistä päästä olisi aloittanut ja kuinka jatkanut.

Tunnin ponnistelujen jälkeen ja tuhrittuaan viisi arkkia täyteen jatkoa vailla olevia johdantoja hän sanoi itsekseen: "En ole vielä tarpeeksi tottunut tähän ammattiin. Minun täytyy saada uusi oppitunti." Ja heti hän alkoi ajatella uutta työhetkeä rouva Forestier’n kanssa, ja toive, että hän jälleen saisi viettää pitkän, sydämellisen, tuttavallisen ja suloisen kahdenkeskisen tunnin, pani hänet värisemään mielihyvästä. Hän meni kiireesti vuoteeseen, melkein peläten ryhtyä uudelleen työhön ja siinä äkkiä ehkä onnistuvansa.

Seuraavana päivänä hän nousi vähän myöhään siirtäen tahallaan tuonnemmaksi aikomansa vierailun iloja ja jo etukäteen niistä nauttien.

Kello oli yli kymmenen, kun hän soitti ystävänsä ovikelloa.

Palvelija ilmoitti:

"Herralla ei ole aikaa. Hän työskentelee."

Duroy ei ollut ajatellut, että aviomies olisi kotona. Hän ei kuitenkaan peräytynyt: "Sanokaa hänelle, että täällä olen minä ja että on kysymyksessä tärkeä asia."

Viiden minuutin odotuksen jälkeen hänet päästettiin työhuoneeseen, jossa hän edellisenä päivänä oli viettänyt niin ihanan aamupäivän.

Sillä paikalla, jolla hän itse oli istunut, istui nyt kirjoittamassa Forestier yllään aamunuttu, jalassaan tohvelit ja päässään pieni englantilainen tupakkamyssy. Hänen vaimonsa, joka oli pukeutunut somaan valkoiseen aamupukuun, istui uuniin nojaten ja saneli, savuke suussa.

Duroy pysähtyi kynnykselle ja änkytti: "Pyydän anteeksi, häiritsenkö?"

Hänen ystävänsä, joka käänsi häntä kohden kasvonsa, vihaisen näköiset kasvonsa, tiuskaisi: "Mitä sinä nyt taas tahdot? Sano nopeasti! Meillä on kiire!"

Toinen sammalsi hämmentyneenä: "Suokaa anteeksi, en mitään erikoista."

Mutta Forestier suuttui: "Tuhat tulimmaista, älä tuhlaa aikaa! Et suinkaan ole tunkeutunut tänne vain sanoaksesi meille hyvää huomenta."

Duroy hämmästyi yhä enemmän ja teki päätöksensä: "Niin… asia… asia on sillä tavalla… etten… etten minä kykene saamaan kokoon artikkeliani… ja koska sinä olit niin… koska te olitte niin… ystävällisiä viime kerralla, niin minä toivoin… että rohkenisin tulla…"

Forestier keskeytti hänet: "Oletpa sinä aika poika! Kuvitteletko ehkä, että minä tekisin sinun työsi ja sinun vain tarvitsisi käydä nostamassa palkkasi kuukauden lopussa? Oletpa sinä todella leikillinen!"

Nuori nainen vain poltti savukettaan mitään sanomatta, huulillaan alituinen epämääräinen hymynsä, joka nyt näytti ivallisten ajatusten peittämiseksi valitulta rakastettavalta naamiolla.

Duroy punastui ja änkytti: "Pyydän tuhannesti anteeksi… luulin… ajattelin…" Äkkiä hänen äänensä muuttui täysin hallituksi: "Pyydän anteeksi, rouva. Pyydän vielä kerran saada sydämellisesti kiittää teitä siitä erinomaisesta artikkelista, jonka teitte minulle eilen."

Sitten hän tervehti ja sanoi Charlesille: "Kello kolme olen toimituksessa." Ja hän poistui.

Hän juoksi takaisin asuntoonsa mutisten itsekseen: "Hyvä, minä teen sen itse, ja he saavat nähdä…"

Kotiin tultuaan hän heti ryhtyi kirjoittamaan vihan kiihottamana.

Hän jatkoi rouva Forcstier’n aloittamaa seikkailua, liitti siihen yksityiskohtia jatkoromaaneista, ihmeellisiä tapahtumia ja mahtipontisia kuvauksia, käyttäen kömpelöä lyseolaistyyliä ja tavallisia aliupseerien ilmaisuja. Tunnin kuluessa hän oli saanut valmiiksi artikkelin, joka oli täynnä mitä suurimpia mielettömyyksiä, ja vei sen itsetietoisena La vie Françaisen toimitukseen.

Ensimmäiseksi hän tapasi Saint-Potinin, joka puristi hänen kättään rikostoverin tarmolla ja kysyi:

"Oletko lukenut kiinalaisen ja intialaisen haastattelut? Eivätkö ne ole mainiot? Koko Pariisilla on ollut hauskaa. Enkä minä ole nähnyt heidän nenänpäätäänkään!"

Duroy ei ollut niitä lukenut, mutta hän otti lehden, jossa hänen silmäänsä osui pitkä artikkeli: "Intia ja Kiina." Hän lukaisi sen läpi Saint-Potinin osoittaessa hänelle sormellaan mielenkiintoisimpia paikkoja.

Forestier tuli puhkuen sisään, kasvoillaan kiirehtivä ja huolestunut ilme:

"Hyvä on, tarvitsen teitä molempia."

Ja hän mainitsi joukon poliittisia uutisia, joista heidän oli otettava selko vielä samana iltana.

Duroy ojensi hänelle artikkelinsa.

"Tässä on jatko Algerian juttuun."

"Mainiota! Anna tänne! Minä vien sen johtajalle."

Siinä kaikki.

Saint-Potin otti uudelleen virkaveljensä mukaansa, ja kun he tulivat eteiseen, hän kysyi:

"Oletteko käynyt kassassa?"

"En. Minkä tähden?"

"Minkä tähden? Hakemassa palkkaanne! Nähkääs on aina parasta ottaa kuukausi etukäteen. Eihän voi tietää, mitä tapahtuu."

"Mutta… en todellakaan pyydä parempaa.

"Minä esittelen teidät kassanhoitajalle. Hän ei rettelöi. Hän on reilu mies."

Ja Duroy meni nostamaan palkkansa, kaksisataa frangia, sekä kaksikymmentäkahdeksan frangia edellisen päivän artikkelistaan. Nämä rahat sekä hänen rautatieltä saamansa kuukausipalkan jätteet tekivät yhteensä kolmesataa neljäkymmentä frangia.

Hän ei koskaan ollut omistanut niin suurta summaa ja luuli nyt olevansa rikas määräämättömäksi ajaksi.

Sitten Saint-Potin otti hänet mukaansa muutamiin kilpailijalehtiin. Niiden toimituksissa ensinmainittu lörpötteli siinä toivossa, että ne uutiset, joiden hankkimisen hän oli saanut tehtäväkseen, olisivat jo toisilla ja että hän voisi siepata ne keskustelutaitonsa älykkyyden ja hienouden avulla omalle lehdelleen.

Illalla Duroylla ei ollut mitään tekemistä, ja hän päätti vielä kerran mennä Folies-Bergéres’iin. Kooten kaiken rohkeutensa hän esittäytyi eräälle kontrollöörille:

"Nimeni on Georges Duroy, La Vie Françaisen toimittaja. Olin täällä äskettäin herra Forestier’n kanssa, joka lupasi pyytää minulle pääsylippua. En tiedä, onko hän muistanut sitä tehdä."

Asiaa katsottiin eräästä luettelosta. Hänen nimeään ei löytynyt siitä. Kontrollööri, joka oli erittäin kohtelias mies, sanoi kuitenkin:

"Käykää vain sisään, hyvä herra, ja kääntykää johtajan puoleen. Hän kyllä järjestää asianne."

Hän meni saliin ja tapasi siellä melkein heti Rachelin, jonka hän edellisellä käynnillään oli ottanut mukaansa.

Nainen tuli hänen luokseen: "Päivää, rakkaani, kuinka voit?"

"Erittäin hyvin! Entä sinä itse?

"Kohtalaisesti. Tiedätkö, että olen nähnyt sinusta kaksi kertaa unta, sen jälkeen kun viimeksi tapasimme."

Duroy hymyili hyvillään: "Kas vain, mitähän se tietää?

"Se tietää, että minä pidän sinusta, poikaseni, ja että sinä tulet uudelleen luokseni, kun sinua huvittaa."

"Vaikka tänä iltana, jos tahdot."

"Sopii mainiosti."

"Mutta, kuulehan…" Duroy epäröi hieman hämillään siitä, mitä hän aikoi sanoa. "Asia on niin, että minulla ei ole lainkaan rahaa. Olin juuri eräässä ravintolassa ja menetin siellä kaikki."

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin vainuten valhetta, sillä hänellä oli ilotytön vaisto, ja hän oli tottunut ihmisten tinkimisiin ja temppuihin.

Hän sanoi: "Veijari! Nyt et käyttäydy kauniisti minua kohtaan!"

Duroy hymyili vaivautuneena: "Voitko tyytyä kymmeneen frangiin? Sen enempää minulla ei ole jäljellä."

Tyttö kuiskasi epäitsekkäänä kuin kurtisaani, joka tekee uhrauksen jonkin oikkunsa lakia:

"Kuten tahdot, rakkaani. Minä en halua muuta kuin sinut."

Ja hän kohotti ihastuneet silmänsä nuoren miehen viiksiä kohti ja otti hänen käsivartensa, johon hän rakastuneesti nojautui: "Nyt menemme juomaan lasin mehua. Ja sitten lähdemme yhdessä vähän kävelemään. Tahtoisin mennä kanssasi bulevardille voidakseni oikein näytellä sinua. Mutta sitten menemme aikaisin kotiin, eikö niin?"

* * * * *

Duroy nukkui kauan tytön luona. Oli täysi päivä, kun hän tuli kadulle, ja hän kiiruhti heti ostamaan La Vie Françaisen. Vapisevin käsin hän avasi lehden. Siinä ei ollut hänen kirjoitustaan. Hän seisoi katukäytävällä ja tarkasteli huolestuneena noita painettuja palstoja, toivoen lopuksi löytävänsä sen, mitä etsi.

Jotakin raskasta laskeutui äkkiä hänen sydämelleen, sillä lemmenyön rasitusten jälkeen vastoinkäyminen kouraisi hänen velttouttaan todellisen onnettomuuden voimalla.

Hän meni asuntoonsa ja nukahti riisuutumatta vuoteelleen.

Muutamia tunteja myöhemmin hän tuli toimitukseen ja meni johtaja Walterin puheille: "Hämmästyin tänä aamuna suuresti, kun en löytänyt artikkeliani lehdestä."

Johtaja kohotti päätään ja vastasi kuivasti: "Olen antanut sen ystävällenne Forestier’lle tarkastettavaksi. Hän ei pitänyt sitä tyydyttävänä. Teidän täytyy kirjoittaa se uudelleen."

Duroy poistui huoneesta sanaakaan sanomatta ja syöksyi raivostuneena ystävänsä luokse: "Miksi et ole pannut kirjoitustani lehteen?"

Forestier istui savuke suussa syvällä nojatuolissaan ja jalat pöydällä, tuhrien koroillaan aloittamaansa kirjoitusta. Hän vastasi rauhallisesti, ikävystyneellä ja hajamielisellä äänellä: "Johtajan mielestä se oli huono, ja hän pyysi minua antamaan sen sinulle takaisin uudelleen kirjoitettavaksi. Tuossa se on." Ja hän osoitti sormellaan muutamia papereita, jotka lepäsivät kokoon taitettuina kirjeenpuristimen alla.

Duroy ällistyi eikä tietänyt, mitä sanoisi. Kun hän työnsi tekeleensä taskuunsa, Forestier jatkoi: "Tänään sinun on ensiksi mentävä poliisilaitokseen…"

Ja hän selosti erinäisiä tehtäviä ja mainitsi joukon hankittavia uutisia. Duroy poistui keksimättä sitä purevaa sanaa, jonka hän olisi tahtonut ystävälleen sanoa.

Seuraavana päivänä hän toi artikkelinsa taas toimitukseen. Se hylättiin jälleen. Hän kirjoitti sen kolmannen kerran uudelleen, ja kun se vielä kerran hylättiin, hän ymmärsi, että hän oli ollut käänteissään liian nopea ja että vain Forestier’n käsi saattoi häntä auttaa.

Hän ei siis enää puhunut Afrikkalaisen sotilaan muistelmista, vaan lupasi sen sijaan itselleen, että hän rupeaisi liukkaaksi ja viekkaaksi, koska se kerran oli välttämätöntä, ja että hän sillä välin ahkerasti suorittaisi tehtävänsä.

Hän oppi tuntemaan teatterin ja politiikan kulissit, valtiomiesten ja kansanedustajain eteiset ja odotushuoneet, yksityissihteerien tärkeät persoonat ja uneliaiden vahtimestarien vihaiset katseet.

Hän kohtasi alinomaa ministereitä, portinvartijoita, kenraaleja, etsiviä, ruhtinaita, ilotyttöjä, välittäjiä, kurtisaaneja, suurlähettiläitä, piispoja, parittajia, ulkomaalaisia, nousukkaita, maailmanmiehiä, pelihelvettien isäntiä, ajureita, tarjoilijoita ja monia muuta. Hän oli kaikkien näiden sekä kiinnostunut että välinpitämätön ystävä. Hän arvioi heitä kaikkia saman mittapuun mukaan, katseli heitä kaikkia samoin silmin, koska hänen täytyi tavata heitä joka päivä kaikkina aikoina ja aina puhua heidän kanssaan ammattinsa vaatimista asioista. Hän vertasi itseään mieheen, jonka on maisteltava kaikenlaisia viinejä ja joka sen vuoksi ei voi erottaa château-Margaux’ta argenteuil’stä.

Pian hän tuli mainioksi reportteriksi, joka varmasti vainuten löysi uutisensa. Hän oli taitava, nopea, kohtelias, arvokas voima lehdessä, kuten johtaja Walter, joka osasi arvioida sanomalehtimiehiä, monesti lausui.

Mutta koska hän sai vain kymmenen centimea riviltä ja kaksisataaviisikymmentä frangia vakinaista palkkaa ja koska bulevardielämä, kahvilaelämä ja ravintolaelämä on kallista, hän oli aina ilman rahaa ja valitteli alituiseen huonoja raha-asioitaan.

Jokin keino tässä on keksittävä, hän ajatteli nähdessään toverinsa kulkevan tyttöjen kanssa ja sirottelevan kultaa ympärilleen. Hän ei tuntenut niitä salaperäisiä keinoja, joita hänen virkaveljensä käyttivät näin vauraiksi päästäkseen. Ja hän epäili kateellisena, että he käyttivät joitakin outoja, epäilyttäviä menettelytapoja, että he ottivat maksun palveluksistaan, että kysymyksessä oli todellinen salakuljetusjärjestelmä, jolle ihmiset antoivat hyväksymisensä tai jota he katselivat sormiensa lävitse. Hänen täytyi päästä tämän salaisuuden perille, päästä jäseneksi tähän vaiteliaaseen reportteriyhtymään ja tunkeutua niiden toveriensa seuraan, jotka jakelivat rahoja keskenään hänen pääsemättä niistä osalliseksi.

Ja usein iltaisin, kun hän katseli junia ikkunastaan, hän uneksi niistä keinoista, joita hän tulisi käyttämään.

5

Kaksi kuukautta oli kulunut, ja syyskuu lähestyi. Se nopea onni, jota Duroy oli toivonut, näytti sangen hitaalta. Häntä huolestutti erittäinkin se keskinkertainen asema, jossa hän oli. Eikä hän keksinyt mitään keinoa, jonka avulla hän olisi voinut kavuta niille kukkuloille, missä ihminen saa arvonantoa ja rahaa. Hän tunsi olevansa suljettu yksinkertaisen reportterinammatin rajojen sisälle, olevansa umpeen muurattu tähän ammattiin, ilman ulospääsyn toivoa. Hänestä pidettiin, mutta häntä arvioitiin vain hänen toimensa mukaisesti. Forestier’kaan, jolle hän teki tuhansia palveluksia, ei enää kutsunut häntä päivällisille, vaan kohteli häntä aivan kuin alaistansa, vaikka sinuttelikin häntä kuten ystävää.

Silloin tällöin Duroy tosin otti tilaisuudesta vaarin, kirjoitti artikkelin ja sai sen julkaistuksi. Uutistensa avulla hän oli oppinut sujuvan tyylin ja sen tahdikkuuden, joka häneltä vielä puuttui hänen kirjoittaessaan toista Algerian-juttuansa, eikä nyt enää tarvinnut pelätä, että hänen artikkelejaan hylättäisiin. Mutta tästä oli vielä pitkä matka täysin omintakeisten artikkelien kirjoittamiseen tai oikeuteen saada arvostellen käsitellä poliittisia kysymyksiä, yhtä pitkä matka ja yhtä suuri askel kuin siitä, että saa ajella Bois de Boulognessa kuskina, siihen, että saa ajella siellä omana herranaan. Varsinkin häntä nöyryytti se, että hän huomasi olevansa seuraelämän ulkopuolella, ettei hänellä ollut tuttavuuksia, joita hän olisi voinut kohdella vertaisinaan, ettei hän voinut päästä naisten kammioihin, vaikka monet hänen tuntemansa näyttelijättäret olivat ottaneet hänet vastaan kiinnostuneen tuttavallisesti.

Kokemuksestaan hän sitä paitsi tiesi, että he kaikki, sekä maailmannaiset että näyttelijättäret, tunsivat häntä kohtaan merkillistä vetovoimaa, ensi hetkestä ilmi leimahtavaa ystävyyttä, ja hän oli kärsimätön kuin liekaan pantu hevonen siitä, ettei hän saanut tutustua sellaisiin naisiin, jotka olisivat voineet vaikuttaa hänen kohtaloonsa.

Hyvin usein häntä oli houkutellut halu käydä tervehtimässä rouva Forestier’tä, mutta ajatus heidän viimeisestä tapaamisestaan pidätti ja nöyryytti häntä, ja sitä paitsi hän odotti kutsua hänen mieheltään. Silloin hänen mieleensä muistui rouva de Marelle. Hän muisti, että tämä oli kehottanut häntä käymään luonaan. Hän meni sinne eräänä iltapäivänä, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

"Olen aina kotona puoli kolmeen asti", rouva oli sanonut.

Duroy soitti hänen ovikelloaan puoli kolmelta.

Bouva de Marelle asui rue Varneuil’n varrella viidennessä kerroksessa.

Kellon kilahtaessa palvelijatar tuli avaamaan, kampaamaton pieni palvelustyttö, joka sitoi kiinni myssyään, vastatessaan: "Rouva on kyllä kotona, mutta en tiedä, onko hän jo noussut."