TOINEN OSA (continued 2)

"En odota mitään… en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti, että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni, valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"

Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi: "Minäkin rakastan teitä."

Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi: "Oh, suuri Jumala…!"

Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava… minä… jolla on kaksi tytärtä… mutta minä en voi… minä en voi… En olisi koskaan luullut… en olisi koskaan uskonut… se tunne on liian väkevä… se on väkevämpi minua… Kuulkaa… kuulkaa… en ole koskaan rakastanut ketään toista… kuin teitä… vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh, kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää, rakastan teitä…"

Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.

Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä koskettaa, puristaa…"

Rouva Walter otti toisen kätensä kasvoiltaan. Georges huomasi, että naisen poski oli aivan märkä ja että silmäripsistä oli putoamaisillaan kyynel. Hän tarttui tuohon käteen ja puristi sitä: "Oh, kuinka mielelläni joisin kyyneleenne."

Rouva Walter sanoi matalalla, murtuneella äänellä, joka muistutti valitusta: "Älkää vietelkö minua… minä olen hukassa!"

Georges’ia hymyilytti. Kuinka olisi ollut mahdollista vietellä häntä tällaisessa paikassa? Hän pani naisen käden sydämelleen ja kysyi: "Tunnetko, kuinka se lyö?" Sillä hän oli tyhjentänyt kaikki intohimoiset sanansa.

Mutta etäällä kulkevan lihavan kirkonkävijän säännölliset askeleet olivat muutamien minuuttien aikana lähestyneet. Hän oli käynyt kuorin luona ja marssi nyt ainakin toistamiseen pitkin oikeaa sivulaivaa. Kun rouva Walter huomasi miehen olevan aivan hänet peittävän pilarin luona, riuhtaisi hän kätensä Georges’in puristuksesta ja peitti uudelleen kasvonsa.

Ja he viruivat molemmat liikkumattomina polvillaan, aivan kuin he yhdessä olisivat lähettäneet palavia rukouksia taivaaseen. Lihava herra meni aivan heidän ohitseen, silmäsi heihin välinpitämättömästi ja eteni ovea kohden yhä pitäen hattua selkänsä takana.

Mutta Du Roy, joka halusi saada kohtauksen muuallakin kuin Kolminaisuudenkirkossa, mutisi: "Koska saan tavata teidät, huomenna?"

Rouva Walter ei vastannut. Hän näytti aivan ehdottomalta, rukousta esittäväksi patsaaksi kivettyneeltä.

Du Roy jatkoi: "Haluatteko, että tapaamme huomenna Parc Monceaussa?"

Rouva Walter käänsi häneen kasvonsa, jotka hän jälleen oli paljastanut, nuo lyijynharmaat kasvot, jotka hirveä tuska oli raadellut, ja sanoi katkonaisesti: "Lähtekää… jättäkää minut nyt… menkää pois… menkää pois… vain viideksi minuutiksi… kärsin liian paljon teidän läheisyydessänne… tahdon rukoilla… en voi… menkää… antakaa minun rukoilla… yksinäni… viisi minuuttia… en voi… antakaa minun rukoilla Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi… että hän pelastaisi minut… jättäkää minut… viideksi minuutiksi…"

Hänen kasvonsa olivat niin surkeat, hänen ilmeensä niin tuskallinen, että Georges nousi sanaakaan sanomatta ja uskalsi vasta hetken epäröityään kysyä: "Tulenko pian takaisin?"

Rouva Walter nyökkäsi aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tulkaa." Ja Georges lähti kulkemaan keskikäytävää kohden.

Rouva Walter yritti rukoilla. Hän teki yliluonnollisia ponnistuksia rukoillakseen Jumalaa, ja ruumis vapisten ja sielu menehtyneenä hän huusi kohti taivasta: "Armoa!"

Hän sulki epätoivon puuskassa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä, joka äsken poistui. Hän karkotti hänet ajatuksistaan, puolustautui häntä vastaan, mutta sen taivaallisen ilmestyksen asemesta, jota hän sielunsa hädän avuksi odotti, hän näki alituisesti edessään nuoren miehen soreat viikset.

Jo vuoden hän oli tällä tapaa taistellut joka päivä, joka ilta, sitä kasvavaa kiusausta, sitä kuvaa vastaan, joka häntä vainosi hänen unissaan, joka houkutteli hänen lihaansa ja kiusasi hänen öitään. Hän tunsi olevansa kiedottu verkkoon kuin eläin. Hänet oli köytetty ja heitetty tuon koiran syliin, joka oli hänet voittanut ja valloittanut vain huulikarvojensa ja silmiensä värin avulla.

Ja nyt kirkossa, Jumalan läheisyydessä, hän tunsi olevansa vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä lähempänä kadotusta kuin kotonaan. Hän ei voinut rukoilla, hän saattoi vain ajatella Georgesia. Hän kärsi jo siitä, että nuori mies oli poistunut. Hän taisteli kuitenkin epätoivon vimmalla, hän puolustautui, huusi apua koko sielunsa voimalla Hän olisi mieluummin tahtonut kuolla kuin langeta, hän, joka ei koskaan ollut langennut. Hän kuiskaili mielettömiä rukouksia, mutta kuuli vain Georgesin askelet, joiden kaiku kävi yhä heikommaksi pilarien välissä.

Hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, että taistelu oli turha. Mutta hän ei tahtonut sortua. Ja hänet valtasi hermokohtaus, joka paiskaa naiset maahan vapisevina, kirkuvina, vääntelehtivinä. Hänen kaikki jäsenensä tärisivät, ja hän tunsi, että hän kaatuisi, että hän vierisi tuolien väliin ja että hän huutaisi ääneen.

Joku lähestyi nopein askelin. Hän käänsi päätään. Se oli pappi. Silloin hän nousi, juoksi papin luokse kädet ristissä ja sopertaen: "Oh, pelastakaa minut! Pelastakaa minut!"

Pappi pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä haluatte, rouva?"

"Tahdon, että pelastatte minut. Armahtakaa minua. Ellette auta minua, olen hukassa."

Pappi tuijotti häneen miettien, oliko nainen ehkä hullu. Hän kysyi uudelleen: "Mitä voin tehdä puolestanne?"

Hän oli kookas ja lihavahko nuori mies. Hänen täyteläiset, riippuvat poskensa olivat mustansiniset, vaikka hän oli ne huolellisesti ajellut. Hän oli sievä kaupunkilaispappi, hyvinvoivan kaupunginosan ja rikkaiden rippilasten pappi.

"Antakaa minun ripittäytyä", rouva Walter sanoi, "ja neuvokaa minua, tukekaa minua, sanokaa, mitä minun on tehtävä!"

Pappi vastasi: "Minulla on rippi joka lauantai kolmesta kuuteen."

Rouva Walter tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä toistaen: "Ei! Ei! Ei! Heti! Heti! Minun täytyy! Hän on täällä! Täällä kirkossa! Hän odottaa minua!"

Pappi kysyi: "Kuka? Kuka teitä odottaa?"

"Eräs mies… joka tahtoo syöstä minut kadotukseen… joka tahtoo turmella minut, ellette pelasta minua… En voi paeta häntä… Olen liian heikko… liian heikko… niin heikko… niin heikko!…"

Hän lankesi polvilleen ja nyyhkytti: "Oh, armahtakaa minua, isä! Pelastakaa minut, Jumalan nimessä pelastakaa minut!"

Hän piti kiinni papin mustasta hameesta estääkseen häntä poistumasta. Ja pappi katsoi levottomasti joka taholle, jottei kukaan ilkeämielinen ihminen tai uskovainen näkisi naista, joka virui hänen jaloissaan.

Kun hän lopuksi käsitti, ettei hän pääsisi naisesta eroon, hän sanoi: "Nouskaa, minulla on sattumalta rippituolin avain mukanani." Ja hän kaivoi taskustaan avainnipun, josta hän valitsi avaimen, ja lähti nopein askelin astelemaan niitä pieniä puukojuja, niitä sielujen rikkalaatikkoja kohden, joihin uskovaiset tyhjentävät syntinsä.

Hän astui rippituoliin keskiovesta sulkien sen jälkeensä, ja rouva Walter, joka oli heittäytynyt ahtaaseen sivulokeroon, sopersi intohimoisesti toivoen:

"Siunatkaa minua, isä, sillä minä olen tehnyt syntiä!"

Du Roy, joka oli kiertänyt pääalttarin, kääntyi vasempaan sivulaivaan. Hetken kuljettuaan hän jälleen kohtasi tuon lihavan, kaljupäisen herran, joka rauhallisin askelin käveli pitkin kirkkoa. Du Roy ihmetteli itsekseen. "Mitähän tuo olento täältä etsii?"

Vieras oli myös hiljentänyt askeliaan ja katsoi Georgesia ilmeisesti haluten häntä puhutella. Tullessaan aivan Georgesin kohdalle hän tervehti hyvin kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, herra, että vaivaan, mutta voisitteko sanoa, milloin tämä kirkko on rakennettu?"

Du Roy vastasi:

"En tosiaankaan tiedä, mutta arvelen, että siitä on kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Olen muuten täällä ensimmäisen kerran."

"Niin minäkin. En ole koskaan ennen nähnyt tätä kirkkoa."

Sanomalehtimiehen valtasi uteliaisuus, ja hän kysyi:

"Näyttää siltä kuin katselisitte kirkkoa hyvin tarkoin. Tutkitte sitä ehkä yksityiskohtaisesti?"

Toinen vastasi alakuloisesti: "En tutki sitä, vaan odotan vaimoani, joka valitsi tämän kohtaamispaikaksemme. Mutta hän on myöhästynyt."

Sitten hän vaikeni ja sanoi muutaman sekunnin kuluttua: "On hiton kuuma tuolla ulkona."

Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä. Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.

"Oletteko maaseudulta?" hän kysyi.

"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne uteliaisuudesta?"

"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui hymyillen.

Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.

Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa löytääkseen rouva Walterin.

Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi, kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.

Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli ripittäytymässä!…

Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro, huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.

Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.

"Hyvä herra", hän sanoi, "pyydän teitä, älkää enää seuratko minua älkääkä tulko yksin luokseni. En ota teitä vastaan. Hyvästi!"

Ja hän poistui, pää pystyssä.

Du Roy antoi hänen mennä, sillä hänen sääntönään oli, ettei saanut väkisin vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Mutta kun pappi hieman hämillään astui ulos varustuksestaan, meni hän suoraan hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja murahti päin hänen kasvojaan:

"Ellei teillä olisi hametta, niin antaisin pari hyvää läimäystä vasten sievää suutanne."

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui vihellellen kirkosta.

Portailla seisoi äskeinen lihava herra hattu päässä ja kädet selän takana. Hän katseli odottamiseen väsyneenä edessään olevaa toria ja siltä lähteviä katuja.

Du Royn mennessä ohitse he tervehtivät toisiaan.

Sanomalehtimies tunsi olonsa vapautuneeksi ja meni La Vie Françaiseen. Jo ovella hän huomasi juoksupoikien tärkeistä ilmeistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja meni suoraan johtajan huoneeseen.

Johtaja Walter kulki hermostuneena edestakaisin ja saneli katkonaisin lausein artikkelia jakaen samalla tehtäviä ympärillään touhuaville reporttereille, antaen ohjeita Boisrenard’ille ja availlen kirjeitä.

Kun Du Roy astui sisään, johtaja huudahti ilosta:

"Oh, mainiota! Tuossahan on vihdoinkin Bel-Ami!"

Sitten hän äkkiä pysähtyi ja pyysi hieman hämillään anteeksi: "Suokaa anteeksi, että nimitän teitä siten, mutta tämä tilanne tekee minut hyvin hermostuneeksi. Olen kuullut rouvani ja tyttäreni aamusta iltaan sanovan teitä Bel-Amiksi, kunnes se on tullut minullekin tavaksi. Ettehän ole vihainen?"

Georges nauroi: "En suinkaan. Se liikanimi ei ole minulle lainkaan vastenmielinen."

Johtaja Walter jatkoi: "Mainiota, sitten ristin minäkin teidät Bel-Amiksi, kuten kaikki muutkin. No niin, täällä on suuria uutisia. Hallitus on kukistunut äänestykseen, jossa annettiin kolmesataakolmekymmentä ääntä kahtasataa vastaan. Parlamentin loma on jälleen lykätty, lykätty epämääräiseksi ajaksi, ja nyt on jo heinäkuun kahdeksaskolmatta päivä. Espanja on suuttunut meille Marokon takia, ja se seikka on kukistanut Durand de l’Ainen ja hänen joukkionsa. Nyt olemme liemessä kaulojamme myöten. Marrot on saanut tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen. Hän ottaa kenraali Boutin d’Acren sotaministeriksi ja ystävämme Laroche-Mathieun ulkoministeriksi. Itse hän pitää sisäministerin salkun ja kabinetin johdon. Meistä tulee hallituksen äänenkannattaja. Teen itse johtavan artikkelin, mutkattoman suunnanselityksen, jossa hahmottelen ministerien ohjelman."

Ukko hymyili ja jatkoi: "Toisin sanoen sen ohjelman, jonka mukaan he aikovat toimia, luonnollisesti. Mutta minun täytyy saada jotakin mielenkiintoista Marokonkysymyksestä, jotakin oikein huomiotaherättävää. En vain tiedä mitä. Voitteko te hankkia minulle jotakin?"

Du Roy ajatteli sekunnin ja vastasi sitten: "Järjestän kyllä asian. Teen tutkielman poliittisesta asemasta kaikissa afrikkalaisissa siirtomaissamme, Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa. Kirjoitan tällä laajalla alueella asuvien heimojen historian ja laadin matkaselostuksen retkestä Marokon rajalta Figuigin erämaahan, jonne kukaan eurooppalainen ei vielä ole jalallaan astunut ja joka on syynä koko selkkaukseen. Sopiiko se?"

Johtaja Walter huudahti: "Suurenmoista! Entä mikä otsakkeeksi?"

"Tunisista Tanger’hen."

"Mainiota."

Ja Du Roy meni kaivamaan La Vie Françaisen kätköjä löytääkseen ensimmäisen artikkelinsa: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia, joka uudelleen ristittynä ja joka kohdaltaan vähän kohenneltuna ja muunneltuna erinomaisesti kelpasi tarkoitukseen, koska kerran oli kysymys siirtomaapolitiikasta, Algerian väestöstä ja Oranin departementtiin lähetettävästä sotilasretkikunnasta.

Kolmessa neljännestunnissa koko kirjoitus oli muovailtu uudelleen ja siroteltu täyteen nykyhetken kastiketta ja uuden hallituksen ylistystä.

Johtaja luki kirjoituksen ja julisti: "Se on mainio… mainio… mainio… Te olette korvaamaton apulainen. Onnittelen teitä."

Ja Du Roy meni kotiin päivälliselle tyytyväisenä päiväänsä huolimatta Kolminaisuudenkirkossa kärsimästään tappiosta, sillä hän piti varmana, että peli oli voitettu.

Hänen vaimonsa odotti häntä kuumeisena. Nähdessään miehensä hän huusi: "Tiedätkö, että Laroche on ulkoministeri?"

"Tiedän. Olen kirjoittanut sen takia Algeriaa koskevan artikkelinkin."

"Minkä artikkelin?"

"Oh, tunnet sen kyllä, ensimmäisen, jonka kirjoitimme yhdessä: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Luin sen lävitse ja muovailin uuteen tilanteeseen sopivaksi."

Madeleine hymyili: "Niinkö! Sehän sopii mainiosti."

Ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kun tarkemmin ajattelen, niin muistan erään jatkon, joka sinun silloin piti kirjoittaa ja jonka… jätit sikseen. Voimme ryhtyä siihen nyt. Saisimme siitä hauskan sarjan, joka sopii tilanteeseen."

Du Roy vastasi istuutuen liemilautasensa ääreen: "Erinomaista. Nythän ei enää ole mitään esteitä, kun aisankannattaja Forestier on kuollut."

Madeleine vastasi kylmällä ja loukkaantuneella äänellä:

"Sinun leikinlaskusi on enemmän kuin sopimatonta, ja minä pyydän sinua lopettamaan sen. Olet jatkanut sitä jo aivan liian kauan."

Du Roy aikoi antaa ivallisen vastauksen, mutta samassa hänelle tuotiin sähke, jossa olivat vain seuraavat allekirjoitusta puuttuvat sanat: "Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon."

Du Roy ymmärsi, ja mieli äkkiä iloisena hän sanoi vaimolleen pannen paperin taskuunsa:

"En sano niin enää, rakkaani. Se on tyhmää. Myönnän sen."

Ja hän alkoi syödä.

Syödessään hän koko ajan muisteli sähkeen sanoja: "Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon." Rouva Walter siis taipui. Sähke merkitsi: "Minä antaudun, olen teidän, missä ja milloin vain haluatte."

Georges purskahti nauruun. Madeleine kysyi:

"Mikä nyt naurattaa?"

"Ei mikään erikoinen. Ajattelen vain erästä pappia, jonka äskettäin tapasin ja joka nyt lienee sangen ällistyneen näköinen."

Du Roy saapui täsmällisesti kohtauspaikalle. Puiston kaikilla penkeillä istui lämmön rasittamia porvareita ja huolettoman näköisiä lapsentyttöjä, jotka näyttivät uneksivan, sillä välin kun lapset peuhasivat käytävien hiekassa.

Hän löysi rouva Walterin pienten antiikkisten raunioiden luota, joiden lähellä poreilee lähde. Nainen kiersi solakoiden pylväiden muodostamaa ympyrää, kasvoillaan levoton ja onneton ilme.

Kun Du Roy oli tervehtinyt, rouva Walter sanoi:

"Täällä puistossa on niin paljon ihmisiä!"

Du Roy käytti tilaisuutta hyväkseen: "Se on totta. Haluatteko, että menemme jonnekin muualle."

"Mutta minne?"

"Minne tahansa. Ottakaamme vaikka ajuri. Jos laskette ikkunaverhon alas, niin olette täydessä turvassa."

"Ehkä niin on parempi. Täällä ihan kuolen pelosta."

"No, siinä tapauksessa löydätte minut viiden minuutin kuluttua ulkobulevardille johtavan puistonportin luota. Haen sinne ajurin."

Ja hän poistui juosten. Tavattuaan hänet jälleen rouva

Walter kysyi:

"Minne olette käskenyt ajamaan?"

Georges vastasi: "Älkää olko mistään levoton. Kuski on saanut ohjeensa."

Hän oli antanut osoitteeksi rue de Constantinoplella olevan huoneistonsa numeron.

Rouva Walter jatkoi: "Ette voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takianne, kuinka kidutettu ja kiusaantunut olen. Eilen olin kirkossa ilkeä, mutta tahdoin paeta teitä mihin hintaan tahansa. Pelkään niin kovin ollessani yksin teidän kanssanne. Oletteko antanut minulle anteeksi?"

Du Roy puristi hänen käsiään: "Olen, olen. Mitäpä minä en antaisi teille anteeksi, minä, joka rakastan teitä?"

Rouva Walter katsoi häneen rukoilevasti: "Kuulkaa, teidän täytyy luvata, että kunnioitatte minua… että ette… että ette… muuten en enää koskaan voi tavata teitä."

Du Roy ei ensin vastannut mitään. Hänen viiksiensä alla käväisi se hieno hymy, joka hämmensi naiset. Vihdoin hän mumisi:

"Olen orjanne."

Silloin rouva Walter alkoi kertoa, kuinka hän oli huomannut rakastavansa Georges’ia silloin, kun tämä hankkiutui menemään naimisiin Madeleine Forestier’n kanssa. Hän kertoi kaikenlaisia yksityiskohtia, pieniä läheisiä yksityiskohtia päivämäärineen ja muineen.

Äkkiä hän vaikeni. Vaunut olivat pysähtyneet. Du Roy avasi niiden oven.

"Missä me olemme?" rouva Walter kysyi.

Du Roy vastasi: "Astukaa ulos ja tulkaa kanssani tähän taloon. Voimme olla siellä paremmassa rauhassa."

"Mutta missä me olemme?"

"Kotona minun luonani. Se on nuorenmiehenasuntoni, jonka olen jälleen vuokrannut… muutamiksi päiviksi… saadaksemme pienen kolkan, jossa voimme tavata."

Rouva Walter oli tarttunut kiinni pehmustettuun vaununistuimeen kauhistuen tällaisen kahdenolon ajatusta ja sopersi:

"Ei, ei! En tahdo! En tahdo!"

Du Roy sanoi jyrkällä äänellä: "Vannon pitäväni teitä kunniassa. Tulkaa mukaan vain. Ettekö näe, että meitä katsellaan, että ihmisiä alkaa keräytyä. Kiiruhtakaa… kiiruhtakaa… tulkaa pois vaunuista."

Ja hän toisti: "Vannon pitäväni teitä kunniassa."

Eräs viinikauppias, jonka puoti oli portin vieressä, tuijotti heitä uteliain katsein. Rouva Walterin valtasi kauhu, ja hän kiiruhti taloon.

Hän meni portaita kohden, mutta Du Roy pysähdytti hänet tarttumalla hänen käsivarteensa: "Tänne, huoneisto on pohjakerroksessa."

Ja hän työnsi hänet luolaansa.

Heti suljettuaan oven hän syöksyi naiseen käsiksi kuin peto saaliinsa kimppuun. Rouva Walter puolustautui, taisteli, sopersi: "… Oh, Jumalani!… Oh, Jumalani…"

Du Roy suuteli hänen kaulaansa, silmiänsä, huuliansa niin tulisesti, ettei rouva Walter voinut välttää hänen väkivaltaisia hellyydenosoituksiaan. Ja koettaessaan rimpuilla vastaan ja välttää nuoren miehen suuta hän tuli vastoin tahtoaankin vastanneeksi hänen suudelmiinsa.

Äkkiä hän lakkasi taistelemasta Du Royn hyväilyjä vastaan, ja voitettuna ja nöyränä hän antoi riisua itsensä. Georges kuori hänen yltään kaikki vaatteet nopeasti ja varmoin sormin, jotka olivat liukkaat kuin minkäkin kamarineidon.

Rouva Walter oli temmannut käteensä kureliivin peittääkseen sillä kasvonsa ja seisoi suorana ja valkoisena keskellä kaikkia vaatekappaleitaan, jotka olivat pudonneet hänen jalkainsa ympärille.

Du Roy antoi hänen pitää kengät jalassaan, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyyn. Silloin nainen kuiskasi murtuneella äänellä hänen korvaansa: "Vannon teille… vannon teille… ettei minulla koskaan ole ollut rakastajaa." Hän sanoi sen aivan kuin nuori tyttö olisi sanonut: "Vannon teille, että olen neitsyt."

Ja Duroy ajatteli: "Se seikka ei liikuta minua vähintäkään."

5

Syksy oli tullut. Herrasväki Du Roy oli viettänyt koko kesän Pariisissa, käyden edustajakamarin lyhyen loman ajan La Vie Françaisessa voimakasta taistelua uuden hallituksen puolesta.

Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.

Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään, tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan, samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni, uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean kulman marokkolaisella nukella."

Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.

La Vie Française oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja maaseudun lehdet lainasivat tietonsa La Vie Françaisesta. Lehden mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi. Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa. Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.

Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin kuin hän heidän luonaan.

Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat olleet hänen sihteereitään.

Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.

Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi: "Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"

Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se saadaan vielä jonakin päivänä tietää."

Madeleine vastasi filosofisesti: "Ken elää, hän näkee."

Kamarien kokoutumispäivänä nuori nainen, vaikka lojui vielä vuoteessa, antoi miehelleen tuhansia ohjeita. Georges oli parhaillaan pukeutumassa mennäkseen aamiaiselle Laroche-Mathieun luokse, jolta hänen oli määrä ennen istuntoa saada neuvoja La Vie Françaisen seuraavan päivän poliittista artikkelia varten, tämän artikkelin kun tuli olla jonkinlainen virallinen tiedonanto hallituksen tärkeimmistä suunnitelmista.

Madeleine sanoi: "Mutta älä missään tapauksessa unohda kysyä häneltä, aiotaanko kenraali Belloncle lähettää Oraniin, kuten on ollut puhetta. Se on mitä tärkein asia."

Georges vastasi hermostuneesti: "Minä tiedän yhtä hyvin kuin sinä, mitä minun on tehtävä. Anna minun olla rauhassa lörpötyksiltäsi."

Madeleine jatkoi tyynesti: "Sinä et muista, rakas ystävä, että aina unohdat puolet niistä tehtävistä, jotka annan sinulle ministerin luo mennessäsi."

Georges murisi: "Sinun ministerisi hermostuttaa minut vihdoin kuoliaaksi. Hän on aasi."

Madeleine vastasi levollisella äänellä: "Hän ei ole enempää minun ministerini kuin sinunkaan. Mutta sinulla on hänestä enemmän hyötyä kuin minulla."

Pilkallisesti hymyillen Georges kääntyi vilkaisemaan vaimoaan:

"Anteeksi, minua hän ei sentään hakkaile."

Madeleine sanoi hitaasti: "Ei minuakaan. Mutta hän luo meidän omaisuutemme."

Georges vaikeni ja sanoi hetken kuluttua: "Jos saisin valita sinun ihailijoittesi välillä, niin luulenpa, että valitsisin sen vanhan pässinpään de Vaudrecin. Missä hän muuten oleilee? En ole nähnyt häntä kahdeksaan päivään."

Tunteitaan näyttämättä Madeleine vastasi: "Hän on sairaana. Hän on kirjoittanut minulle, että hänen on täytynyt paneutua vuoteeseen reumatisminsa takia. Sinun pitäisi mennä katsomaan kuinka hän voi. Se ilahduttaisi häntä. Tiedäthän, että hän kovasti pitää sinusta!"

Georges vastasi: "Se on totta. Menen sinne heti."

Hän oli lopettanut pukeutumisensa. Hattu päässä hän silmäisi ympärilleen, oliko mitään unohtunut. Huomatessaan kaiken olevan kunnossa hän meni sängyn luo ja suuteli vaimoaan otsalle: "Näkemiin, rakkaani. En tule kotiin, ennen kuin aikaisintaan seitsemältä."

Ja niin hän lähti. Herra Laroche-Mathieu odotti häntä, sillä hän söi aamiaista tänään kello kymmeneltä, koska ministerineuvoston oli määrä kokoutua kello kahdeltatoista, ennen parlamentin avajaisistuntoa.

Istuuduttuaan pöytään ministerin ja hänen yksityissihteerinsä seuraan, sillä rouva Laroche-Mathieu ei ollut halunnut muuttaa aamiaisaikaansa, Du Roy alkoi heti puhua kirjoituksestaan ja selosti sen suurin piirtein, vilkaisten silloin tällöin muistiinpanoihinsa, joita hän oli töhertänyt nimikortilleen. Lopetettuaan selostuksensa hän kysyi: "Haluatteko, rakas ministeri, jotakin muutettavaksi?"

"Hyvin vähän, hyvä ystävä. Olette ehkä vähän liian hyökkäävä Marokon kysymyksessä. Puhukaa retkikunnasta aivan kuin se lähetettäisiin, mutta tehkää samalla ymmärrettäväksi, ettei sitä lähetetäkään ja ettette itse lainkaan usko koko asiaan. Antakaa yleisön lukea rivien välistä, ettemme suinkaan aio pistää nenäämme tuohon ampiaispesään."

"Hyvä. Ymmärrän täydellisesti ja saatan asian myös yleisön tietoon tässä muodossa. Vaimoni pyysi minua kysymään teiltä, lähetetäänkö kenraali Belloncle Oraniin. Sen jälkeen, mitä äsken sanoitte, otaksun, ettei häntä lähetetä."

Valtiomies vastasi: "Ei."

Sitten he puhelivat alkavasta parlamenttikaudesta. Laroche-Mathieu alkoi pitää puhetta valmistaen niitä lauseparsia, joita hän muutamia tunteja myöhemmin aikoi ladella virkaveljilleen. Hän huitoi oikealla kädellään, nosti milloin haarukkaa, milloin veistä, milloin leivänviipaletta. Katsomatta kehenkään hän osoitti sanansa näkymättömälle kuulijakunnalle pursuttaen suustaan imelänmakeaa kaunopuheisuutta kuin sievästi käherretty poikanulikka. Kaksi pientä ylöspäin kiverrettyä viiksenkärkeä pisti esiin hänen ylähuulestaan kahtena käyränä piikkinä, jotka muistuttivat skorpionin häntiä, ja puuteroidut, keskeltä jakaukselle suitut hiukset kiertyivät tämän pikkukaupunginhurmaajan ohimoille kahdeksi pyöryläksi. Vaikka hän oli nuori, hän oli lihavanläntä ja hieman paisuneen näköinen, ja liivit pingottivat hänen vatsansa kohdalta. Yksityissihteeri söi ja joi levollisena. Hän oli epäilemättä tottunut ministerin puhetulvan puuskiin, mutta Du Roy, jonka sydäntä kirvelsi toisen menestyksen aiheuttama kateus, ajatteli itsekseen:

"Pärise sinä vain, aasi! Kylläpä näyttävät olevan lampaanpäitä nämä poliitikot."

Ja vertaillessaan toisiinsa omaa arvoaan ja lavertelevan ministerin ilmettä hän ajatteli: "Saakeli, olisipa minulla vain satatuhatta taskussani, niin asettuisin heti ehdokkaaksi Rouenin ihanilta seuduilta ja voitelisin hitaiden ja viekkaiden normandialaisteni kurkut. Yhtä hyvä valtiomies minusta tulisi kuin noista lyhytnäköisistä hölmöistä."

Herra Laroche-Mathieu puhui aina kahviin asti, mutta kun hän huomasi, että kello jo oli paljon, hän soitti ja tilasi vaununsa ojentaen samalla kätensä sanomalehtimiehelle: "Oletteko nyt aivan selvillä kaikesta, rakas toimittaja?"

"Täydellisesti, rakas ministeri. Voitte luottaa minuun."

Ja Du Roy lähti hitaasti toimitukseen aloittamaan artikkeliaan, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello neljää. Silloin hänen oli määrä tavata rouva de Marelle, jonka hän säännöllisesti kohtasi kaksi kertaa viikossa, maanantaina ja perjantaina, rue de Constantinoplella.

Mutta kun hän tuli toimitukseen, ojennettiin hänelle sinetöity kirje. Se oli rouva Walterilta ja kuului seuraavasti:

"Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule kello 2 rue de Gonstantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen.

Sinun hamaan kuolemaan.

Virginie."

Du Roy kirosi: "Jumaliste! Se iiliäinen!" Hän tuli huonolle tuulelle ja meni heti ulos jälleen ollen liian kiukuissaan voidakseen työskennellä.

Kuuden viikon ajan hän oli koettanut päästä eroon rouva Walterista onnistumatta laimentamaan hänen tunkeilevaa uskollisuuttaan.

Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti tehnyt hänestä lopun hellyydellään.

Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon. Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat, vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."

Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut. Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta, tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa, myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä, typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.

Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme, joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä. Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat, jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla. Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani", "kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.

Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti, kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.

Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa, pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon eikä Julian kyyneliä.

Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni! Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"

Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja "poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä "ämmäkseen".

Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"

Kaikki tämä vaikutti hänen suunsa sanomana hermostuttavasti Georges’iin.

Ja sitten hän kiusasi Georges’ia kömpelöillä hyväilyillään. Tultuaan aivan äkkiä aistilliseksi sorjan miehen suudelmista, jotka olivat sytyttäneet hänen verensä, hän sulloi syleilyihinsä niin haparoivaa intohimoa, niin ponnisteltua vakavuutta, että Du Royn täytyi nauraa ja ajatella eukkoja, jotka opettelevat lukemaan.

Ja kun hänen olisi pitänyt puristaa Georges syliinsä, kun hänen olisi pitänyt tuijottaa häneen palavin, syvin, hirvittävin silmin, kuten jotkut vanhentuneet, mutta vielä viimeisessäkin lemmessään uhkeat naiset, kun hänen olisi pitänyt purra häntä mykällä vapisevalla suullaan, tukahduttaa hänet pehmeään, lämpimään ihoonsa, silloin hän sen sijaan puristeli häntä kuin tytönletukka ja vaikuttaakseen suloiselta soperteli: "Rakattan tinua niin, pikkuiteni! Rakattan tinua niin! Ole oikein kiltti pikku yttävääti kohtaan!"

Silloin Du Royn valtasi hurja halu ruveta kiroilemaan ja noitumaan, siepata hattunsa, juosta tiehensä ja kolahduttaa ovi kiinni perässään.

Ensi aikoina he olivat usein tavanneet toisensa rue de Constantinoplella, mutta Du Roy, joka pelkäsi yhteentörmäystä rouva de Marellen kanssa, koetti nyt keksiä tuhansia tekosyitä näitä kohtauksia vastaan.

Mutta silloin hänen oli melkein joka päivä ollut pakko mennä hänen kotiinsa milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle. Rouva Walter puserteli hänen kättään pöydän alitse, suikkasi hänelle suuta ovien takana. Mutta Du Roy puolestaan mieluummin pilaili Suzannen kanssa, joka huvitti häntä pienillä kepposillaan. Suzannen pienelle nukenruumiille antoi eloa veitikkamainen ja liikkuva henki, vilkas ja pilaileva äly, joka aina oli valmis esiintymään markkinailveilijänä. Hän laski kaikesta ja kaikista leikkiä purevasti ja kekseliäästi. Georges rohkaisi hänen tulista vilkkauttaan kiihottaen häntä kujeesta toiseen ja he ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Suzanne huusi häntä alituiseen: "Kuulkaa Bel-Ami! Tulkaa tänne, Bel-Ami!"

Georges jätti heti äidin kiiruhtaakseen tyttären luo, joka kuiskasi jonkin pahanilkisyyden hänen korvaansa, minkä jälkeen molemmat nauroivat täyttä kurkkua.

Mutta Du Roy oli kyllästynyt äidin rakkauteen, jota kohtaan hän pian alkoi tuntea voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut nähdä eikä kuulla rouva Walteria joutumatta aivan raivoon. Hän lakkasi käymästä hänen luonaan, vastaamasta hänen kirjeisiinsä, saapumasta hänen kutsuihinsa.

Vihdoin rouva Walterille selvisi, ettei Georges enää rakastanut häntä, ja hän alkoi kärsiä kauheita tuskia. Mutta väsymättä hän edelleenkin vainosi rakastajaansa, vakoili häntä, odotti häntä umpivaunuissa, joiden ikkunaverhot oli laskettu alas, sanomalehden portilla, hänen kotinsa edustalla, kadulla tai yleensä kaikkialla, missä hän toivoi Du Royn menevän ohitse.

Du Royta halutti pahoinpidellä häntä, haukkua hänet pataluhaksi, lyödä häntä, sanoa hänelle päin silmiä: "Tukkikaa suunne, olen saanut tarpeekseni, te ikävystytätte minua." Mutta häntä pidätti aina jonkinlainen hänen toimipaikkansa aiheuttama arkuus, ja hän koetti hienoihin viittauksiin kätketyn kylmyyden ja tylyyden, mutta joskus myös kovien sanojen avulla saada toisen ymmärtämään, että tämä tekisi viisaasti lopettaessaan suhteen.

Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat toisensa hänen ovellaan.

Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.

Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa, Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin, kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien epäkauniit huvilat rehottivat.

Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa virran reunalla.

Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä, joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.

Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan kuolemaan. Virginie."

Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa, että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."

Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten, sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien järkkymätöntä järjestystä häirittiin.

Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:

"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne (1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. — Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."

Ja hän saapui huoneistoonsa odottamaan rouva Walteria.

Tämä tuli melkein heti hänen jälkeensä ja huudahti:

"Olet saanut kirjeen! Mikä onni!"

Du Roy vastasi pahantuulisen näköisenä:

"Tietysti. Sain sen toimituksessa, juuri kun olin lähdössä edustajakamariin. Mitä sinä nyt taas tahdot?"

Rouva Walter oli nostanut harsonsa suudellakseen häntä ja lähestyi nyt aran ja nöyrän näköisenä kuin koira, joka on saanut ankarasti selkäänsä.

"Oh, kuinka paha sinä olet minulle… kuinka tylysti sinä puhut minulle… Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Et voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takiasi!"

Du Roy murahti: "Ethän vain nyt taas aloita."

Rouva Walter seisoi aivan hänen vieressään odottaen vain pientä hymyä tai elettä heittäytyäkseen hänen syliinsä.

Hän kuiskasi: "Tälläkö tapaa kohdellaksesi sinä minut otit. Sinun olisi pitänyt antaa minun jäädä järkeväksi ja onnelliseksi, kuten olin ennen. Muistatko, mitä sanoit minulle kirkossa ja kuinka suorastaan väkisin toit minut tähän huoneeseen? Ja kuinka puhuttelet minua nyt, kuinka otat minut vastaan? Jumalani! Jumalani! Kuinka paha sinä olet minulle!"

Du Roy polki jalkaansa ja huusi raivoissaan:

"Vaikene jo! Olen saanut tarpeekseni. Enhän enää voi tavata sinua hetkeäkään, ennen kuin jo aloitat tuon valitusvirtesi. Voisi todella luulla, että ottaessani sinut olit vain kahdeksantoista vanha ja kokematon kuin enkeli. Ei, rakkaani, katsellaanpa vain asiaa sen oikeassa valossa. Tässä ei ole kysymyksessä mikään alaikäisen harha-askel. Sinä antauduit minulle täysin tietoisena teostasi. Olen sinulle suuresti kiitollinen, mutta enhän voi roikkua hameissasi kuolemaani saakka. Sinulla on mies ja minulla vaimo. Emme ole kumpikaan vapaita. Olemme kevytmielisesti antaneet oikun viekoitella itsemme. Nyt olkoon kaikki lopussa!"

Rouva Walter sanoi: "Oh, sinä olet epähieno! Sinä olet raaka! Sinä olet alhainen! Ei! Minä en ollut nuori tyttö, mutta minä en koskaan ollut rakastanut, en koskaan langennut…"

Du Roy keskeytti: "Tuon olet sanonut minulle jo sata kertaa. Tiedän tuon kaiken. Mutta sinulla on kaksi lasta… minä en poiminut ensimmäistä kukkaa…"

Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten ja alkoi hengittää katkonaisesti, nyyhkytysten tunkeutuessa hänen kurkkuunsa.

Kun Du Roy näki kyyneleet, hän otti hattunsa uuninkulmalta: "Vai niin, sinä rupeat itkemään. Hyvää yötä sitten! Tällaistako kohtausta varten sinä pyysit minua tulemaan?"

Rouva Walter liikahti asettuakseen hänen tielleen, otti nopeasti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmänsä hätäisellä liikkeellä. Hän pakotti äänensä varmemmaksi ja sanoi tärisyttävän tuskan silloin tällöin katkaistessa hänen puheensa:

"Ei… tulin… tulin antamaan sinulle erään uutisen… poliittisen uutisen… auttaakseni sinua ansaitsemaan viisikymmentätuhatta frangia… tai enemmänkin… jos vain haluat."

Äkkiä leppyneenä Du Roy kysyi: "Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Satuin eilen illalla kuulemaan muutaman sanan mieheni ja Larochen keskustelusta. Sitä paitsi he eivät minulta muutenkaan salaa juuri mitään. Mutta Walter pyysi, ettei ministeri kertoisi asiaa sinulle, jottet paljastaisi salaisuutta."

Du Roy oli laskenut hattunsa tuolille. Hän odotti jännittyneenä.

"No, mikä sitten on kysymyksessä?"

"Marokko aiotaan vallata!"

"Vielä mitä! Olen juuri ollut aamiaisella Larochen luona, joka melkein saneli minulle kaikki hallituksen suunnitelmat."

"Ei, ystäväni, he ovat vetäneet sinua nenästä, koska he pelkäävät suunnitelmiensa ilmitulemisla."

"Istuhan", Georges sanoi.

Ja hän istuutui itse nojatuoliin. Silloin rouva Walter veti esiin pienen jakkaran, istahti sille ja asettui nuoren miehen polvien väliin. Ja hän jatkoi hellivällä äänellä: "Ajattelen aina vain sinua ja koetan tarkoin kuunnella kaikkea, mitä ympärilläni kuiskaillaan."

Ja hän alkoi hiljaa selittää Du Roylle jo jonkin aikaa aavistaneensa, että oli tekeillä jotakin Du Royn selän takana ja että nuorta miestä käytettiin välikappaleena, samalla kun pelättiin hänen apuaan.

Hän sanoi: "Ymmärräthän, että kun rakastaa, tulee viekkaaksi."

Ja edellisenä iltana hän oli vihdoinkin ymmärtänyt. Kysymyksessä oli hyvin tuottava juttu, hyvin lihava liikeasia, jota oli valmisteltu kaikessa hiljaisuudessa. Nyt hän hymyili onnellisena viekkaudestaan, hän innostui, puhui kuin finanssinainen, joka on tottunut katselemaan pörssikoneiston työskentelyä, näkemään arvojen muuttuvan, nousujen ja laskujen vaihtelevan ja parin tunnin keinottelujen syöksevän perikatoon tuhansia pieneläjiä näiden sijoitettua säästönsä arvossapidettyjen ja kunnioitettujen miesten, valtiomiesten tai pankkimiesten, takaamiin arvopapereihin.

Hän toisteli: "Oh, se, mitä he nyt puuhaavat, on liian paksua. Liian paksua. Koko yritystä muuten on johtanut Walter, ja hän kyllä osaa asiansa. Hän on todella suurenmoinen."

Du Roy tuli kärsimättömäksi näistä johdannoista.

"No, jatkahan!"

"Niin, kuule nyt. Tangerin retkikunnasta he tekivät sopimuksen jo samana päivänä, jolloin Laroche sai haltuunsa ulkoministerin salkun, ja vähitellen he ovat ostaneet kaikki Marokon valtionobligatiot, jotka olivat laskeneet kuuteenkymmeneen neljään tai kuuteenkymmeneen viiteen frangiin. He ovat suorittaneet ostonsa hyvin taitavasti hämäräperäisten asiamiesten välityksellä, hulttioiden, joihin ei kukaan voi luottaa. He ovat pettäneet Rothschilditkin, jotka ihmettelivät Marokon paperien alituista kysyntää. Heille vastattiin nimeämällä välikädet, jotka kaikki olivat tunnettuja rappiolle joutuneita henkilöitä. Tämä rauhoitti suurta pankkia. Ja nyt aiotaan lähettää retkikunta, ja niin pian kuin joukkomme ovat perillä, takaa Ranskan valtio lainan. Ystävämme tulevat ansaitsemaan viisikymmentä tai kuusikymmentä miljoonaa. Ymmärräthän juonen? Ja ymmärräthän myös, että pelätään jokaista ihmistä, jokaista varomatonta sanaa."

Hän oli painanut päänsä nuoren miehen liiviä vasten ja kietonut käsivartensa hänen jalkainsa ympärille puristaen ja hangaten itseään häntä vasten ja hyvin tuntien, että hän tällä hetkellä herätti rakastajassaan mielenkiintoa, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa, ryhtymään mihin hyvänsä pienimmästäkin hyväilystä, pienimmästäkin hymyilystä.

Du Roy kysyi: "Oletko asiasta aivan varma?"

Rouva Walter vastasi vakuuttuneena: "Luulisinpa olevani!"

Du Roy selitti: "Se on todella liian paksua. Mutta mitä tuohon Laroche-hölmöön tulee, niin kyllä minä hänet nitistän. Mokoma huijari! Varokoon itseään… varokoon itseään tarkoin… Tuo ministeripöhkö minulla jo on haarukkani kärjessä!"

Sitten hän kävi miettiväiseksi ja mutisi: "Mutta olisihan tuota juttua sentään käytettävä hyväkseen."

"Sinä voit kyllä vielä ostaa Marokon papereita", rouva Walter sanoi. "Niiden kurssi on vielä toistaiseksi vain seitsemänkymmentäkaksi."

Du Roy jatkoi: "Niinpä kyllä, mutta minulla ei ole rahoja käytettävissäni."

Rouva Walter kohotti häneen silmänsä, jotka olivat täynnä rukousta: "Olen ajatellut sitäkin seikkaa, aarteeni, ja jos olisit oikein, oikein kiltti ja vähän rakastaisit minua niin voisin lainata sinulle."

Du Roy vastasi nopeasti, melkein tylysti: "Mitä siihen tulee, niin kieltäydyn paikalla."

Rouva Walter kuiskasi hellyttävällä äänellä: "Kuule, voit tehdä sen tarvitsematta lainata minulta. Tahtoisin itseäni varten ostaa kymmenellätuhannella frangilla Marokon papereita hankkiakseni itselleni pienen käsikassan. Tai olkoon menneeksi, otan kahdellakymmenellätuhannella. Sinä annat puolet. Tietysti ymmärrät, etten minä tästä tee tiliä Walterille. Ne eivät siis ole rahoja, jotka olisi maksettava juuri nyt. Jos onnistumme, niin voitat seitsemänkymmentä tuhatta frangia. Ellemme onnistu, niin olet velkaa minulle kymmenen tuhatta, jotka maksat takaisin, milloin haluat."

Du Roy sanoi vielä kerran: "Ei, minä en pidä sellaisista asioista."

Silloin rouva Walter alkoi esittää perustelujaan saadakseen nuoren miehen tekemään päätöksensä, todisti hänelle, että hän todellisuudessa sijoitti yritykseen kymmenentuhatta frangia kunniasanaansa vastaan, — että hän siis oli vaaralle alttiina ja ettei hän, rouva Walter, antanut hänelle etukäteen mitään, koska maksut suoritti Walterin pankkiiriliike.

Hän todisti Du Roylle edelleen, että juuri tämä oli La Vie Françaisessa johtanut koko sitä poliittisia taistelua, joka oli tehnyt yrityksen mahdolliseksi ja että hän olisi hyvin tyhmä, ellei hän käyttäisi sitä hyväkseen.

Du Roy epäröi yhä. Rouva Walter lisäsi: "Mutta ajattele nyt, että sinulle antaa etukäteen nämä kymmenentuhatta frangia Walter ja että sinä olet tehnyt hänelle palveluksia, jotka ovat paljon arvokkaampia kuin tämä rahasumma."

"Hm, se on totta", sanoi Du Roy. "Panen puoliksi sinun kanssasi. Jos häviämme, niin maksan sinulle kymmenentuhatta frangia."

Rouva Walter tuli niin hyvilleen, että hän nousi, tarttui molemmin käsin Du Royn päähän ja alkoi halukkaasti suudella nuorta miestä.

Ensiksi Du Roy ei lainkaan vastustellut, mutta kun rouva Walter tuli yhä rohkeammaksi, puristellen ja ahnehtien häntä hyväilyillään, hän tuli ajatelleeksi, että rouva de Marelle saattoi tulla milloin tahansa ja että hän Georges, jos hän antaisi myöten, menettäisi aikaa ja hukkaisi vanhan naisen syliin tulen, joka paremmin kannatti säästää nuorelle.

Siispä Georges työnsi rouva Walterin lempeästi luotaan: "No, no, ollaan nyt järkeviä", sanoi hän.

Nainen tuijotti häneen epätoivoisin silmin: "Oh, Georges! Enkö edes saa suudella sinua?"

Du Roy vastasi: "Et tänään. Minulla on vähän päänsärkyä. En voi oikein hyvin."

Silloin rouva Walter istuutui tottelevaisesti hänen polviensa väliin ja kysyi:

"Tuletko huomenna luokseni päivälliselle? Tekisit minut niin iloiseksi!"

Du Roy epäröi, mutta ei uskaltanut kieltää:

"Mielelläni, rakas ystävä."

"Kiitos, rakkaani."

Nainen hieroi hiljaa poskeaan nuoren miehen rintaa vasten hyväilevin, säännöllisin liikkein. Yksi hänen pitkistä hiussuortuvistaan tarttui liiviin. Hän huomasi sen, ja hänet valtasi äkkiä mieletön, taikauskoinen ajatus, jollaiset usein riittävät naiselle ainoaksi syyksi. Hän alkoi hyvin varovasti kiertää hiussuortuvaa napin ympärille. Sitten hän kiersi toisen hiuksen seuraavan napin ympärille ja vielä yhden hiuksen alapuolella olevan napin ympärille. Niin hän ympäröi jokaisen napin hiuksillaan.

Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan, vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla kerralla.

Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."

Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."

Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan, aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi. Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.

"Hyvästi!" hän sanoi.

Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi hänen silmiään.

Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran: "Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen, jonka ovi oli auki.

Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää, muuten myöhästyn."

Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua, kello on yli kolmen."

Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti: "Huomenna kello seitsemän."

Du Roy vastasi: "Huomenna kello seitsemän."

He erosivat. Rouva Walter kääntyi oikealle, Du Roy vasemmalle.

Du Roy meni aina ulkobulevardille asti. Siellä hän kääntyi ja poikkesi boulevard Malesherbes’ille. Verkalleen sitä pitkin astellessaan hän huomasi erään konditorion ikkunassa lasimaljakon, jossa oli sokeroituja kastanjia. Hän ajatteli: "Ostanpa puoli kiloa Clotildelle!" Ja hän osti niitä kokonaisen pussillisen, sillä Clotilde piti kovin näistä makeista hedelmistä. Kello neljältä hän oli jälleen rue de Constantinoplella odottamassa nuorta rakastajatartaan.

Tämä tuli hieman myöhästyneenä, sillä hänen miehensä oli tullut kotiin neljäksitoista päiväksi. Hän kysyi: "Voitko tulla luokseni päivälliselle huomenna? Mieheni olisi mielissään, jos saisi tavata sinua."

"En, olen kutsuttu johtajan luokse. Meidän on keskusteltava erinäisistä poliittisista ja taloudellisista asioista."

Clotilde oli riisunut hattunsa, ja nyt hän riisui myös kureliivinsä, joka ahdisti häntä liiaksi.

Du Roy osoitti makeispussia, joka oli uunin kulmalla. "Olen ostanut sinulle vähän sokeroituja kastanjia."

Clotilde taputti käsiään: "Suurenmoisia! Oletpa sinä kiltti!"

Hän otti pussin, maistoi yhtä ja selitti: "Ne ovat mainioita. Arvaan, etten jätä jäljelle ainoatakaan."

Sitten hän katsoi Georges’iin silmät täynnä aistillista iloa: "Sinä viljelet minun kaikkia paheitani!"

Hän alkoi hitaasti syödä kastanjia ja silmäsi alituisesti pussiin nähdäkseen, montako vielä oli jäljellä.

Hän sanoi: "No, istuudu nyt tähän nojatuoliin, niin että saan ryömiä jalkojesi väliin syömään makeisiani. Siellä minun on hyvä olla."

Du Roy hymyili, istuutui ja otti hänet polviensa väliin kuten äsken rouva Walterin.

Clotilde kohotti päätään häntä kohden puhuakseen hänelle ja sanoi, suu täynnä makeisia:

"Etpä tiedä, rakkaani, kuinka paljon olen sinusta uneksinut. Näin unta, että teimme pitkän matkan, sinä ja minä, kamelilla. Sillä oli kaksi kyttyrää, ja me istuimme hajareisin kumpikin kyttyrällämme ja matkasimme läpi erämaan. Meillä oli voileipiä pussissa ja viiniä pullossa ja me söimme eväämme siinä missä istuimme, kyttyröittemme päällä. Mutta minusta oli ikävää, ettemme voineet tehdä mitään muuta. Olimme aivan liian kaukana toisistamme, ja minä tahdoin hypätä alas."

Du Roy vastasi: "Minäkin tahdoin hypätä alas."

Nuori mies nauroi. Kertomus huvitti häntä. Hän houkutteli Clotilden puhumaan hullutuksia, lörpöttelemään, kertomaan kaikki lapsellisuutensa, kaikki suloiset tuhmuutensa, joilla rakastavaiset ilahduttavat toisiaan. Nämä hellittelyt, joita hän rouva de Marellen lausumina piti ihastuttavina, olisivat kiihottaneet hänet raivoon, jos ne olisi sanonut rouva Walter.

Myös Clotilde nimitti häntä "rakkaakseen, pojukseen, aarteekseen". Nämä sanat tuntuivat Du Roysta suloisilta ja hyväileviltä. Tuon toisen naisen sanomina ne ärsyttivät ja ällöttivät häntä. Sillä rakkauden sanat, jotka aina ovat samat, saavat makunsa niistä huulista, jotka niitä lausuvat.

Nauttiessaan Clotilden lapsellisuuksista hän koko ajan ajatteli niitä kymmeniätuhansia frangeja, jotka hän pian ansaitsisi, ja äkkiä hän keskeytti rakastajattarensa puhetulvan ravistamalla kahdesti etusormeaan: "Kuulehan, pienokaiseni, annan suoritettavaksesi erään tehtävän. Vie miehellesi minulta sellaiset terveiset, että hänen on huomenna ostettava kymmenellätuhannella frangilla Marokon valtionobligaatioita, joiden kurssi nyt on seitsemänkymmentäkaksi. Lupaan hänelle, että hän ansaitsee kuusi- tai kahdeksankymmentätuhatta frangia kolmen kuukauden kuluessa. Mutta sano hänelle, että hänen on oltava asiasta ehdottomasti vaiti. Sano hänelle minun sanoneen, että Tanger’n retkikunta on päätetty asia ja että Ranskan valtio takaa Marokon valtiovelan. Mutta älä kerro tästä toisille. Uskon sinulle valtiosalaisuuden."

Clotilde kuunteli häntä vakavana ja sanoi sitten: "Kiitos. Ilmoitan miehelleni jo tänä iltana. Voit luottaa häneen, hän ei tuiskahda sanaakaan. Hän on hyvin luotettava. Ei ole mitään vaaraa."

Hän oli syönyt loppuun kaikki kastanjat. Hän rutisti pussin palloksi käsissään ja heitti sen uuniin. Sitten hän sanoi: "Nyt menemme levolle." Ja istualtaan hän alkoi avata Georgesin liivejä.

Äkkiä hän keskeytti, veti napinreiästä esiin pitkän hiuksen ja purskahti nauruun: "Katsohan! Olet saanut liiveihisi Madeleinen hiuksen. Oletpa sinä uskollinen aviopuoliso!"

Mutta sitten hän jälleen tuli vakavaksi ja silmäili tarkasti kättään vasten löytämäänsä melkein huomaamatonta suortuvaa. Hän mutisi: "Se ei ole Madeleinen, se on tumma."

Du Roy hymyili: "Ehkä se on kamarineitsyen."

Mutta Clotilde tutki liivejä kuin paraskin salapoliisi ja löysi toisen hiussuortuvan, joka oli takertunut nappiin. Sitten hän huomasi kolmannenkin ja huudahti kalpeana ja vähän vavisten: "Oh, sinulla on ollut nainen, joka on kietonut hiuksensa kaikkiin nappeihisi."

Du Roy hämmästyi ja änkytti: "Ei suinkaan! Oletko hullu…"

Mutta sitten hän äkkiä muisti ja ymmärsi. Hän tuli ensin hämilleen, mutta purskahti sitten kovaan nauruun, sillä oikeastaan hän ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että Clotilde epäili häntä hänen naisonnensa takia.

Clotilde etsi etsimistään ja löysi koko ajan hiuksia, jotka hän veti esiin ja heitti nopealla liikkeellä matolle.

Hän oli hienolla naisenvaistollaan arvannut asian ja änkytti katkeroituneena, raivoissaan, itku kurkussa: "Hän rakastaa sinua, tuo toinen… ja hän on tahtonut, että kantaisit mukanasi jotakin hänestä… oh, sinä uskoton…"

Mutta sitten hän päästi kirkaisun, hysteerisen ilon repivän kirkaisun: "Oh!… Oh!… hän on vanha nainen!… valkoinen hius… Oh! sinä otat nyt vastaan vanhoja naisia… Saatko heiltä maksun… sano… saatko heiltä maksun? Ah! Sinä käytät vanhoja naisia… Silloin et tarvitsekaan minua enää… pidä se toinen…"

Hän nousi, juoksi hakemaan leninkiään, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille, ja pukeutui nopeasti.

Du Roy tahtoi pidättää häntä änkyttäen häpeissään: "Mutta Cloë… sinä olet tuhma… en tiedä, mistä nuo hiukset ovat… kuule… älä mene… jää tänne…"

Clotilde toisti:

"Pidä sinä vanha naisesi… pidä hänet… tee sormus hänen hiuksistaan… hänen valkoisista hiussuortuvistaan… Se sopii sinulle…"

Kiihkein nopein liikkein hän oli pukeutunut, järjestänyt hiuksensa, kiinnittänyt harsonsa, ja kun Du Roy koetti tarttua häneen, Clotilde iski häntä kaikin voimin päin kasvoja. Du Royn seistessä iskun huumaamana rouva de Marelle oli avannut oven ja kadonnut.

Kun Du Roy oli jäänyt yksin, hänet valtasi raivokas viha tuota vanhaa tammaa, tuota Walterin eukkoa kohtaan. Oh, kyllä se nainen tulisi saamaan tämän takaisin, vieläpä korkojen keralla!

Hän hautoi punaista poskeaan vedellä. Sitten hänkin meni ulos miettien kostoaan. Tällä kertaa hän ei antaisi anteeksi. Ei todellakaan!

Hän kulki aina bulevardille asti ja pysähtyi erään kellosepänliikkeen ikkunan taakse katselemaan erästä kronometriä, jota hän kauan oli mielitellyt ja joka maksoi tuhatkahdeksansataa frangia.

Äkkiä hänen sydämensä hypähti ilosta, ja hän ajatteli: "Jos ansaitsen seitsemänkymmentätuhatta, niin voin sen ostaa." Ja hän alkoi uneksia kaikesta, mitä hän tuolla suurella rahasummalla saisi aikaan.

Ensin hän tekisi itsensä edustajakamarin jäseneksi. Ja sitten hän ostaisi kronometrinsä, keinottelisi pörssissä… ja sitten… ja sitten…

Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa. Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.

Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella. Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa anteeksi.

Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime aikoina."

Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."

Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia, sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.

Hän änkytti: "Kiitos… tulen takaisin…" Mutta hän ei ymmärtänyt omia sanojaan.

Sitten hän hyppäsi ajurinvaunuihin ja ajoi kotiin.

Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen huoneeseensa ja ilmoitti heti:

"Joko tiedät? Vaudrec on kuolemaisillaan."

Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot… mitä sinä sanot… mitä sinä sanot?"

"Sanon, että Vaudrec on kuolemaisillaan reumatismiinsa, joka on siirtynyt sydämeen." Sitten hän kysyi: "Mitä aiot tehdä?"

Madeleine oli noussut tuhkanharmaana kasvoiltaan, posket hermostuneesti nykien, ja puhkesi kauheaan itkuun kätkien kasvot käsiinsä. Hän seisoi siinä nyyhkytysten vapisuttamana, tuskan repimänä.

Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kuivasi kyyneleensä: "Menen… menen sinne… älä välitä minusta… en tiedä, milloin tulen takaisin… älä odota minua…"

Du Roy vastasi: "Hyvä. Mene vain!"

He puristivat toistensa kättä, ja Madeleine kiiruhti ulos niin joutuin, että unohti hansikkaansa.

Georges, joka sai syödä päivällisen yksinään, alkoi kirjoittaa artikkeliaan. Hän laati sen aivan ministerin ohjeiden mukaan antaen lukijain ymmärtää, ettei Marokon retkikunnasta tule mitään.

Sitten hän vei sen toimitukseen, jutteli hetken johtajan kanssa ja ajoi kotiin poltellen savuketta ja sydän keveänä — miksi, sitä hän ei tietänyt.

Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin. Du Roy meni vuoteeseen ja nukahti.

Madeleine palasi puolenyön tienoissa. Georges heräsi ja kohottautui istualleen sängyssä.

Hän kysyi: "No?"

Hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan niin kalpeana ja liikutettuna. Madeleine kuiskasi:

"Hän on kuollut."

"Ah, entä… eikö hän sanonut mitään?"

"Ei mitään. Hän oli menettänyt tajuntansa ennen minun tuloani."

Georges mietti. Hänen huulilleen nousi kysymyksiä, joita hän ei uskaltanut lausua.

Madeleine riisuutui nopeasti ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä.

Du Roy jatkoi: "Jäikö häneltä sukulaisia?"

"Vain eräs veljenpoika."

"Ah! Tapasivatko he toisensa usein, hän ja veljenpoika?"

"Eivät… en ainakaan luule."

"Silloin… silloin veljenpoika saa periä hänet?"

"En tiedä."

"Oliko hän rikaskin?"

"Kyllä, hyvin rikas."

"Kuinka rikas, suunnilleen?"

"En tiedä tarkoin. Ehkä hänellä oli miljoona tai pari."

Du Roy ei enää sanonut mitään. Madeleine sammutti kynttilän. Ja he lepäsivät vieretysten pimeässä, vaiti, valvoen ja miettien.

Georges’ia ei enää nukuttanut. Nyt rouva Walterin hänelle lupaamat seitsemänkymmentätuhatta frangia näyttivät hänestä aivan mitättömiltä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin Madeleine olisi itkenyt. Hän kysyi päästäkseen varmuuteen:

"Nukutko jo?"

"En."

Madeleinen ääni oli kyyneleinen ja värisevä. Du Roy jatkoi:

"Unohdin kertoa, että sinun ministerisi vetää meitä nenästä."

"Kuinka niin?"

Ja Du Roy kertoi hänelle yksityiskohtaisesti Larochen ja Walterin suunnitteleman yrityksen.

Hänen lopetettuaan Madeleine kysyi:

"Mistä olet saanut tietää tuon kaiken?"

Du Roy vastasi:

"Salli minun olla sanomatta sitä. Sinulla on tietolähteesi, joita minä en urki. Minulla on omani, jotka haluan pitää ominani. Mutta minä vastaan joka tapauksessa tietojen todenperäisyydestä."

Madeleine mutisi:

"Niin, onhan se mahdollista… Minä aavistinkin, että he puuhaavat jotakin meidän selkämme takana."

Mutta Georges, joka ei saanut unen päästä kiinni, oli lähestynyt vaimoaan ja suuteli häntä hellästi korvaan. Madeleine työnsi hänet kiivaasti luotaan: "Pyydän, anna minun olla rauhassa, ole hyvä! Minua eivät tänä iltana hyväilyt huvita."

Du Roy kääntyi alistuvasti seinään päin ja nukahti lopuksi.

6

Kirkko oli verhottu mustiin, ja pääoven yläpuolelle oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna, joka osoitti, että viimeiseen lepoon oli vihitty aatelismies.

Juhlallisuuden päätyttyä vieraat hajautuivat hitaasti, kulkivat arkun ohitse ja vastaanottivat kädenpuristuksen kreivi de Vaudrecin veljenpojalta, joka oikealle ja vasemmalle vastaili tervehdyksiin.

Tultuaan kadulle Georges Du Roy ja hänen vaimonsa lähtivät astelemaan kotia kohden. He olivat vaipuneet äänettömiin ajatuksiin.

Vihdoin, aivan kuin hän olisi puhunut itsekseen, Georges sanoi:

"Se on todella hyvin kummallista!"

Madeleine kysyi:

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Ettei Vaudrec määrännyt testamentissaan meille mitään!"

Madeleine punastui. Näytti siltä, kuin punainen harso olisi äkkiä vedetty yli hänen valkean ihonsa kaulasta kasvoihin. Hän sanoi: "Miksi hän meille olisi testamentannut? Eihän siihen ollut mitään syytä."

Sitten hän hetkisen vaiettuaan jatkoi: "Hänen asianajajallaan ehkä on testamentti. Me emme vielä voi tietää mitään siitä asiasta."

Du Roy mietti ja mutisi sitten:

"Niin, onhan se hyvin mahdollista. Mehän olimme joka tapauksessa hänen parhaita ystäviään, me molemmat. Hän söi kahdesti viikossa meillä, tuli meille milloin halusi. Hän oli meillä niin kuin kotonaan, täydellisesti kuin kotonaan. Hän piti sinusta kuin isä, hänellä ei ollut perhettä, ei lapsia, ei sisaruksia, vain eräs veljenpoika, kaukainen sukulainen. Niin, hänellä täytyy olla testamentti. Eipä silti, että minä siitä suuriakaan välittäisin, mutta niin hän ainakin osoittaisi, että hän oli ajatellut meitä, että hän oli kiintynyt meihin, että hän oli kiitollinen meidän puoleltamme osakseen tulleesta ystävällisyydestä. Hän oli ehdottomasti velvollinen antamaan meille osoituksen ystävällisyydestään."

Miettivän ja kylmän näköisenä Madeleine sanoi:

"On kyllä mahdollista, että on olemassa jokin testamentti."

Heidän tultuaan kotiin, palvelija antoi Madeleinelle kirjeen. Hän avasi sen ja ojensi sen sitten miehelleen.

M. LAMANEUR.

Asianajotoimisto.

17, Rue des Vosges,

Arvoisa rouva.

Minulla on kunnia pyytää Teitä saapumaan toimistooni kello kahden ja neljän välillä iltapäivällä tiistaina, keskiviikkona tai torstaina, erään asian takia, joka koskee Teitä.

Pyytäen Teitä vastaanottamaan erinomaisen kunnioitukseni vakuutuksen jään odottamaan arvoisaa käyntiänne.

Lamaneur.

Asianajaja.

Nyt oli Georges’in vuoro punastua: "Tämän täytyy koskea testamenttia. Mutta onpa hullunkurista, että hän kutsuu sinut eikä minua, joka lain mukaan olen perheen päämies."

Madeleine ei ensin vastannut mitään, mutta sanoi sitten hetken mietittyään: "Haluatko, että menemme sinne heti?"

"Kernaasti."

Heti aamiaisen syötyään he lähtivät.

Heidän saavuttuaan herra Lamaneurin toimistoon ensimmäinen kirjanpitäjä nousi huomattavan innokkaana paikaltaan ja johdatti heidät isäntänsä huoneeseen.

Asianajaja oli pieni pullea herra, jossa kaikki oli pyöreää:

Hänen päänsä oli kuin pallo, joka oli naulattu kiinni toiseen palloon. Siitä taas erkanivat hänen jalkansa, jotka olivat niin lyhyet ja pienet, että nekin muistuttivat kahta palloa.

Hän tervehti, osoitti kahta tuolia ja sanoi kääntyen Madeleinen puoleen: "Hyvä rouva, olen pyytänyt teitä tulemaan tänne ilmoittaakseni teille kreivi de Vaudrecin viimeisen tahdon, joka koskee teitä."

Georges ei voinut olla mumisematta: "Sitä aavistinkin."

Asianajaja lisäsi: "Luen teille heti tämän asiakirjan, joka muuten on hyvin lyhyt."

Hän otti erään paperin, joka oli salkussa hänen edessään, ja luki:

"Allekirjoittanut Paul-Emile-Cyprien-Gontran, Vaudrecin kreivi, ilmoittaa sielultaan ja ruumiiltaan terveenä täten viimeisen tahtonsa.

Kun kuolema milloin tahansa voi meidät kohdata, tahdon, tietäen sen tulon, ajoissa kirjoittaa testamenttini, joka on säilytettävä herra Lamaneurin hallussa.

Kun minulla ei ole rintaperillistä, säädän koko omaisuuteni, jonka muodostavat kuudensadantuhannen frangin arvoiset arvopaperit ja viidensadantuhannen frangin arvoiset kiinteistöt, rouva Claire-Madeleine Du Roylle ilman mitään ehtoja tai vaatimuksia. Pyydän häntä vastaanottamaan tämän lahjan kuolleelta ystävältään, joka siten on tahtonut osoittaa lämmintä, syvää ja kunnioittavaa ystävyyttä."

Asianajaja lisäsi: "Siinä kaikki. Tämä asiapaperi on päivätty viime elokuussa, ja sillä korvattiin toinen samanlainen paperi, joka oli laadittu kaksi vuotta sitten rouva Claire-Madeleine Forestier’n nimelle. Minulla on tallella tämä ensimmäinenkin asiakirja, joka, jos suvun taholta tehdään testamenttia vastaan moite, voi todistaa, ettei kreivi de Vaudrec ollut muuttanut tahtoaan."

Madeleine, joka oli hyvin kalpea, tuijotti kengänkärkiinsä. Georges nyki hermostunein sormin viiksenpäitään. Oltuaan hetken vaiti asianajaja jatkoi: "On luonnollista, herra, ettei rouvanne voi ottaa vastaan perintöä ilman teidän suostumustanne."

Du Roy nousi ja vastasi käheästi: "Pyydän miettimisaikaa."

Asianajaja kumarsi hymyillen ja vastasi rakastettavalla äänellä: "Ymmärrän ne syyt, jotka saattavat teidät epäröimään, hyvä herra. Minun on lisättävä, että kreivi de Vaudrecin veljenpoika, joka jo tänä aamuna sai tiedon setänsä testamentista, on selittänyt hyväksyvänsä sen, jos hänelle luovutetaan sadantuhannen frangin suuruinen summa. Minun nähdäkseni on testamentti täysin lainvoimainen, mutta oikeudenkäynti herättäisi huomiota, jota te ehkä haluaisitte välttää. Ihmiset tahtovat mielellään suhtautua asioihin pahansuovasti. Ehkä joka tapauksessa voitte ilmoittaa minulle vastauksenne kaikkiin kohtiin ennen lauantaita?"

Georges kumarsi: "Varmasti, herra." Sitten hän tervehti juhlallisesti, antoi rouvansa, joka ei ollut sanonut mitään, mennä edellään ja poistui niin jäykän näköisenä, ettei asianajaja enää hymyillyt.

Kun he olivat tulleet kotiin, Du Roy sulki nopeasti oven ja heitti hattunsa sängylle:

"Sinä olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine, joka juuri riisui harsoaan, kääntyi hätkähtäen: "Minä? Oh!"

"Niin, juuri sinä. Kukaan ei anna koko omaisuuttaan naiselle, ilman että…"

Madeleine oli alkanut vavista eikä kyennyt irrottamaan neuloja, joilla hänen läpinäkyvä harsonsa oli kiinnitetty.

"Kas niin… kas niin… sinä olet hullu… sinä olet… sinä olet… sinä olet… Etkö juuri itse… aivan äsken… etkö juuri toivonut… että hän olisi testamentannut jotakin?"

Georges seisoi aivan hänen vieressään seuraten hänen kaikkia liikkeitään kuin tuomari, joka koettaa iskeä kiinni syytetyn pienimpiinkin varomattomuuksiin. Hän sanoi joka sanaa korostaen:

"Niin… hän olisi voinut antaa jotakin minulle… minulle, sinun miehellesi… minulle, ystävälleen… ymmärrätkö… mutta ei sinulle… sinulle, ystävättärelleen sinulle, minun vaimolleni. Ero on suuri, ratkaiseva, sopivaisuuskannalta ja… myös siltä kannalta, mitä ihmiset sanovat."

Nyt oli Madeleinen vuoro katsoa toista vakavasti silmiin. Hän katsoi Georges’ia kummallisesti, syvästi, aivan kuin tahtoen päästä selville kaikesta mieheensä kätkeytyvästä tutkimattomasta, kaikesta siitä, mitä ihmisessä ei milloinkaan saada nähdä ja mitä tuskin aavistetaankaan niiden nopeiden sekuntien aikana, jolloin se on velttouden tai huomaamattomuuden takia vartioimatta ja jolloin mysteerien ovi on raollaan. Ja hän virkkoi hitaasti:

"Minusta näyttää kuitenkin siltä… kuin olisi voitu pitää yhtä kummallisena niin suurta testamenttia… sinut hyväksesi."

Du Roy nauroi maltittomasti:

"Miksi niin?"

Madeleine sanoi: "Koska…" Hän epäröi ja jatkoi sitten: "Koska sinä olet mieheni, tunsit hänet niin lyhyen ajan… koska minä olin hänen ystävänsä ja aikoja ennen… koska hänen ensimmäinen testamenttinsa, joka oli laadittu Forcstier’n eläessä, jo oli minun hyväkseni."

Georges oli alkanut kulkea edestakaisin pitkin askelin. Hän selitti:

"Sinä et voi ottaa vastaan tätä testamenttia."

Madeleine vastasi välinpitämättömästi:

"No, siinä tapauksessa ei kannata odottaa lauantaihin. Voimmehan ilmoittaa sen herra Lamaneurille vaikka nyt heti."

Ja taas he seisoivat silmä silmää vasten koettaen tunkeutua toistensa sisimmän tuntemattomiin kätköihin, päästä selville toistensa salaisimmista ajatuksista. He koettivat nähdä toinen toisensa omantunnon yhden ainoan mykän kysymyksen valossa. Heidän välillään oli kaksinkamppailu, kahden olennon ottelu, jotka olivat eläneet toistensa rinnalla kuitenkaan koskaan oppimatta tuntemaan toinen toistaan ja jotka epäilivät toisiaan, vakoilivat ja vainosivat toisiaan, mutta eivät koskaan päässeet tunkeutumaan toistensa sielun hämäriin syvyyksiin.

Ja äkkiä Georges murahti matalalla äänellä ja katsoen vaimoaan suoraan kasvoihin:

"No… tunnusta pois, että olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine kohautti olkapäitään: "Sinä olet typerä… Vaudrec oli hyvin kiintynyt minuun, hyvin kiintynyt… siinä kaikki."

Du Roy polki jalkaansa: "Valehtelet! Se ei ole mahdollista!"

Madeleine vastasi levollisesti: "Asia on niinkuin sanoin."

Du Roy alkoi jälleen kulkea edestakaisin, mutta pysähtyi uudelleen: "Voitko sitten selittää, miksi hän määräsi koko omaisuutensa sinulle?"

Madeleine alkoi selittää huolettomalla, välinpitämättömällä äänellä: "Se on hyvin yksinkertaista. Kuten äsken sanoit, hänellä ei ollut muita ystäviä kuin me, tai oikeammin muita kuin minä, sillä hän tunsi minut jo lapsuudestani saakka. Äitini oli seuranaisena hänen vanhempiensa luona. Hän kävi usein meillä, ja koska hänellä ei ollut rintaperillistä, hän ajatteli minua. Mahdollista on, että hän myös vähän rakasti minua. Mutta ketäpä naista ei olisi tällä tapaa rakastettu? Onhan hyvin mahdollista, että tämä salainen tunne johdatti minun nimeni hänen kynänsä kärkeen, kun hän kirjoitti viimeistä tahtoaan. Hän antoi minulle kukkia joka maanantai. Sitä et koskaan ihmetellyt, eikä hän koskaan tuonut kukkia sinulle, vai mitä? Nyt hän antaa minulle omaisuutensa samasta syystä ja koska hänellä ei ole ketään toista, jolle hän sitä tarjoisi. Olisi päinvastoin ollut hyvin kummallisia, jos hän olisi määrännyt sen sinulle. Miksi hän niin olisi tehnyt? Mikä sinä olit hänelle?"

Hän puhui niin luonnollisesti ja niin rauhallisesti, että Georges alkoi epäröidä.

Nuori mies sanoi: "Oli miten tahansa, me emme kuitenkaan voi ottaa vastaan perintöä näissä olosuhteissa. Se tekisi sangen ikävän vaikutuksen. Koko maailma uskoisi sitä, mitä äsken sanoin, koko maailma nauraa hihittäisi minulle selkäni takana. Virkaveljeni ovat jo liiankin taipuvaisia kadehtimaan ja mustaamaan minua. Minun täytyy huolehtia kunniastani ja arvokkuudestani. Minun on mahdotonta hyväksyä ja sallia, että vaimoni ottaa vastaan sellaisen perinnön mieheltä, jonka jo julkisesti on huhuiltu olevan hänen rakastajansa. Forestier olisi ehkä sellaiseen suostunut, minä en."

Madeleine sanoi lempeästi: "No niin, ystäväni, me emme siis ota sitä vastaan. Miljoona vähemmän taskussamme, siinä kaikki."

Du Roy vaelsi yhä edestakaisin. Hän alkoi ajatella ääneen, puhuen vaimolleen, mutta kuitenkaan katsomatta häneen.

"Niinpä kyllä! Hm… miljoona… ikävä juttu… Hän ei käsittänyt, kun laati testamenttinsa, minkä tahdittomuuden hän teki, minkä loukkauksen sopivaisuutta vastaan. Hän ei käsittänyt, kuinka omituiseen ja naurettavaan asemaan hän saattaisi minut… Kaikki tässä elämässä riippuu pikkuseikoista… Hänen olisi pitänyt antaa minulle puolet, ja kaikki olisi ollut kunnossa."

Hän istuutui, pani jalkansa ristiin ja alkoi kierrellä viiksenpäitään kuten hän aina teki pulan, levottomuuden ja ankaran aivotoiminnan hetkinä.

Madeleine otti käsityön, jota hän silloin tällöin ompeli ja sanoi valitessaan lankoja:

"Minun on vain oltava vaiti. Miettiminen on sinun asiasi."

Du Roy ei kotvaan vastannut. Sitten hän sanoi epäröiden:

"Ihmiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään sitä, että Vaudrec on tehnyt sinut pääperillisekseen, enempää kuin sitäkään, että minä olen sen hyväksynyt. Jos näin ottaisit vastaan tämän omaisuuden, se merkitsisi sinun puoleltasi… rikollisen suhteen tunnustamista ja minun puoleltani häpeällistä välinpitämättömyyttä… Etkö ymmärrä että menettelymme voitaisiin näin tulkita? Meidän on keksittävä keskitie, hieno tapa asian naamioimiseksi. Voisit esimerkiksi uskotella, että hän on jakanut omaisuutensa meille molemmille ja antanut puolet miehelle ja puolet vaimolle."

Madeleine vastasi: "En ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun, kun kerran testamentin sanamuoto on selvä."

Du Roy todisteli: "Oh, se on hyvin yksinkertaista. Sinä annat minulle puolet perinnöstä vapaaehtoisena lahjana. Koska meillä ei ole lapsia, niin se käy päinsä. Ja siten tukittaisiin kateellisten ihmisten suut."

Madeleine sanoi hieman kärsimättömänä: "En käsitä kuinka kateellisten ihmisten suut voitaisiin tukkia, koska on olemassa Vaudrecin allekirjoittama paperi."

Du Roy jatkoi suuttuneena: "Onko meidän pakko sitä näyttää tai naulata sitä seinään? Sinä olet typerä. Me sanomme, että kreivi de Vaudrec on määrännyt meille puolet kummallekin omaisuudestaan… Siinä kaikki… Ethän voi ottaa vastaan perintöä ilman minun suostumustani. Saat suostumukseni sillä ehdolla, että jaamme omaisuuden, mikä on ainoa tapa pelastaa minut joutumasta ihmisten naurettavaksi."

Madeleine loi vielä kerran mieheensä läpitunkevan katseen:

"Kuten haluat. En pane vastaan."

Silloin Du Roy alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän näytti taas epäröivän ja vältti nyt vaimonsa tutkivia katseita. Hän sanoi: "Ei… ehdottomasti ei… ehkä on parempi luopua kaikesta… se on arvokkaampaa… soveliaampaa… kunniallisempaa… Kuitenkaan ei tällä tapaa kukaan voisi epäillä mitään, ei kukaan. Epäilevimpienkin olisi taivuttava."

Hän pysähtyi Madeleinen eteen: "No niin, rakkaani, jos haluat, niin menen yksinäni asianajajan luokse kysyäkseni häneltä neuvoa ja selittääkseni asian hänelle. Kerron omantunnonepäilyni ja sanon hänelle, että olemme päättäneet soveliaisuussyistä jakaa omaisuuden, jotteivät ihmiset pääsisi mitään puhumaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä olen suostunut ottamaan vastaan puolet tästä perinnöstä on aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta hymyillä. Silloin aivan kuin sanoisin ääneen: 'Vaimoni ottaa vastaan, koska minäkin otan vastaan, minä, hänen miehensä, joka osaan arvostella, mitä hän voi tehdä saattamatta itseään huonoon huutoon.' Muulla tapaa järjestettynä asia aiheuttaisi häväistysjutun."

Madeleine sanoi vaatimattomasti: "Tee kuten haluat."

Du Roy tuli yhä puheliaammaksi:

"Niin, asia on päivänselvä, jos perintö jaetaan kahtia. Me saamme perinnön eräältä ystävältä, joka ei ole tahtonut tehdä mitään eroa välillämme, joka ei ole tahtonut suosia toista toisen kustannuksella, joka on tahtonut menetellä aivan kuin hän olisi sanonut: 'En suosi toista enemmän kuin toistakaan kuolemani jälkeen, kuten en tehnyt eläessänikään.' Hän tietysti piti enemmän vaimosta, luonnollisesti, mutta antamalla omaisuutensa molemmille hän tahtoi selvästi ilmaista, että hänen tunteensa oli puhtaasti platoninen. Ja voit olla varma siitä, että jos hän olisi tullut asiaa ajatelleeksi, hän olisi niin tehnytkin. Mutta hän ei ajatellut sitä, ei ymmärtänyt seurauksia. Kuten äsken sanoit, hän toi sinulle kukkia joka viikko, ja sinulle hän tahtoi antaa viimeisen muiston, lainkaan ajattelematta…"

Madeleine keskeytti hänet vähän kärsimättömänä: "Hyvä, hyvä. Kyllä ymmärrän. Sinun ei tarvitse niin paljon selitellä. Mene nyt vain heti asianajajan luokse."

Du Roy änkytti punastuen: "Olet oikeassa. Lähden sinne heti."

Hän otti hattunsa, mutta sanoi vielä:

"Koetan järjestää asian veljenpojan kanssa viidelläkymmenellä tuhannella frangilla, eikö niin?"

Madeleine vastasi ylpeästi: "Ei. Anna hänelle hänen pyytämänsä satatuhatta. Ja ota ne vaikka minun osastani, jos haluat."

Du Roy mutisi, äkkiä häpeissään: "Oh, en suinkaan, jaamme tasan. Jos annamme viisikymmentätuhatta kumpikin, niin jäähän kuitenkin miljoona puhdasta."

Sitten hän lisäsi: "Tulen pian takaisin, pikku Made."

Ja hän meni asianajajan luokse selittäen hänelle suunnitelmansa, jonka hän väitti vaimonsa keksimäksi.

Seuraavana päivänä molemmat allekirjoittivat viidensadantuhannen frangin vapaaehtoisen lahjan, jonka Madeleine Du Roy antoi miehelleen.

He lähtivät asianajotoimistosta, ja koska oli kaunis ilma, Georges ehdotti, että he menisivät kävelylle bulevardeille. Hän osoitti vaimoaan kohtaan hyvyyttä, kohteliaisuutta, hienotunteisuutta, hellyyttä. Hän nauroi ja oli onnellinen, kun sen sijaan Madeleine oli miettiväisen ja hieman kärtyisen näköinen.

Oli sangen viileä syyspäivä. Ihmiset kulkivat nopein askelin. Heillä näytti olevan kiire. Du Roy vei vaimonsa myymälän luokse, jonka ikkunan takana hän usein oli katsellut haluamaansa kronometriä.

"Saanko ostaa sinulle jonkin koristeen?" hän kysyi.

Madeleine sanoi välinpitämättömästi:

"Kuten haluat."

He menivät sisään. Du Roy kysyi:

"Minkä ottaisit mieluimmin, kaulanauhan, rannerenkaan vai korvarenkaat?"

Kullan ja jalokivien kimallus karkotti heti Madeleinen tahallisen kylmyyden, ja hän alkoi loistavin, uteliain katsein tutkia koristuksia täynnä olevia lasilaatikoita.

Ja äkkiä häntä alkoi miellyttää eräs esine: "Katsohan, miten komea rannerengas!"

Se oli omituisen muotoinen ketju, jonka jokaisessa renkaassa oli erilainen kivi.

Georges kysyi: "Mitä tuo rannerengas maksaa?"

Kultaseppä vastasi: "Kolmetuhatta frangia, herra."

"Jos annatte sen minulle kahdella ja puolella, niin asia on selvä."

Mies vastasi epäröiden: "Ei, se on mahdotonta."

Du Roy jatkoi: "No, voitte panna lisäksi tämän kronometrin tuhannestaviidestäsadasta frangista. Se on yhteensä neljätuhatta, jotka maksan käteisellä. Sovittu. Ellette suostu, niin menen muualle."

Kultaseppä hämmästyi, mutta suostui lopuksi:

"No, olkoon menneeksi."

Ja ilmoitettuaan osoitteensa sanomalehtimies lisäsi: "Antakaa kaivertaa kronometriin nimikirjaimeni G.R.C. yhdeksi monogrammiksi ja niiden yläpuolelle vapaaherrallinen kruunu."

Hämmästynyt Madeleine alkoi hymyillä. Ja kun he lähtivät puodista, hän tarttui miehensä käsivarteen jonkinlaisen hellyyden valtaamana. Hänen mielestään Georges oli todella hyvin pystyvä. Olihan selvää, että nyt kun miehellä oli rahaa, hänellä täytyi olla arvonimikin.

Kauppias kumarsi: "Voitte luottaa minuun, herra paroni. Se on valmis torstaiksi."

He kulkivat Vaudevillen ohi. Siellä näyteltiin uutta kappaletta.

"Jos haluat", Georges sanoi, "niin menemme teatteriin illalla. Koetetaan saada aitio."

He saivat aition. Georges lisäsi: "Mitähän jos söisimme päivällistä ulkona?"

"Oh, kernaasti!"

Georges oli onnellinen kuin ruhtinas ja koetti keksiä lisää ohjelmaa.

"Jos menisimme noutamaan rouva de Marellea ja pyytäisimme häntä viettämään illan kanssamme? Hänen miehensä on kotona, kerrotaan. Olisi hauskaa puristaa hänenkin kättään."

He menivät herrasväki de Marellen luokse. Georges, joka äskeisen kiistan takia vähän pelkäsi tätä ensimmäistä tapaamistaan rakastajattarensa kanssa, oli mielissään siitä, että hänen vaimonsa oli mukana ja että kaikki selitykset siten välttyisivät.

Mutta Clotilde ei näyttänyt muistavan mitään, vaan pakottipa vielä miehensäkin ottamaan vastaan kutsun.

Siitä tuli hauska ateria ja ihastuttava ilta.

Georges ja Madeleine tulivat myöhään kotiin. Kaasu oli sammutettu. Valaistakseen portaita sanomalehtimies silloin tällöin sytytti vahatikun.

He tulivat ensimmäiseen kerrokseen, ja tulitikun äkillinen liekki valaisi peilistä kahta olentoa, joiden taustana oli portaiden pimeys.

He näyttivät aaveilta, jotka hetken kuluttua katoaisivat yöhön.

Du Roy kohotti kättään valaistakseen heidän peilikuviaan ja sanoi voitokkaasti nauraen:

"Miljoonan omistajat saapuvat kotiin!"

7

Jo kaksi kuukautta Marokon valloitus oli ollut tapahtunut tosiasia. Ranska, joka oli valtiaana Tanger’ssa, omisti koko Afrikan Välimeren-rannikon aina Tripoliin asti, ja tasavalta oli taannut vallatun maan velat.

Väitettiin, että kaksi ministeriä oli ansainnut parikymmentä miljoonaa tällä toimenpiteellä, ja melkein julkisesti mainittiin Laroche-Mathieun nimeä.

Mitä Walteriin tuli, Pariisissa tuskin kukaan oli tietämätön siitä, että hän oli voittanut vielä enemmän, ja saanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä miljoonaa lainasta ja kahdeksan tai kymmenen miljoonaa kupari- ja rautakaivoksista sekä suurista maa-alueista, jotka hän mitättömästä summasta oli ostanut ennen valloitusta ja ranskalaisen miehityksen jälkeen myynyt asutusyhtiöille.

Hänestä oli muutamassa päivässä tullut yksi maailman mahtavia, yksi niitä kaikkivaltiaita raharuhtinaita, jotka ovat mahtavampia kuin kuninkaat ja joiden edessä päät taipuvat, kielet sopertavat ja suut työntävät sisästään kaikkea, mikä ihmissielun pohjalla on mataluutta, raukkamaisuulta ja pelkuruutta.

Hän ei enää ollut juutalainen Walter, epäilyttävä pankinjohtaja, hämäräperäinen sanomalehden omistaja, kansanedustaja, jota syytettiin likaisista keinotteluista. Hän oli Herra Walter, rikas israelilainen.

Hän tahtoi sen myös osoittaa.

Hän tiesi, että Karlsburgin ruhtinas, joka omisti erään rue du Faubourg-Saint-Honorén kauneimpia taloja Champs-Elysées’tä reunustavine puistoineen, oli pulassa, ja ehdotti hänelle, että hän vuorokauden kuluessa myisi kiinteistönsä huonekaluineen päivineen muuttamatta ainoaakaan nojatuolia paikoiltaan. Hän tarjosi kolme miljoonaa. Ruhtinas, jota suuri summa houkutteli, hyväksyi tarjouksen.

Seuraavana päivänä Walter muutti uuteen asuntoonsa.

Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen ajatus, ajatus, joka täysin sopi Pariisin valloittajalle, ajatus, joka oli Napoleonin arvoinen.

Koko kaupunki kävi katsomassa unkarilaisen taiteilijan Karl Marcowitchin suurta taulua, joka oli näytteillä taidekauppias Jacques Lenoblen salongissa ja joka esitti veden päällä astelevaa Kristusta.

Innostuneet taidearvostelijat selittivät, että tämä taulu oli vuosisadan suurenmoisin mestariteos.

Walter osti sen puolesta miljoonasta frangista ja antoi sitten uutta yllykettä jo ennestäänkin kiihtyneelle yleiselle mielipiteelle. Hän pakotti Pariisin taas kertaalleen puhumaan hänestä, kadehtimaan häntä, moittimaan häntä tai antamaan hänelle hyväksymisensä.

Sen jälkeen hän julisti sanomalehdissä kutsuvansa jonakin iltana Pariisin hienoston kaikki tunnetut henkilöt kotiinsa katsomaan muukalaisen taiteilijan suurta taideteosta, niin ettei kukaan pääsisi sanomaan, että hän vain omaksi ilokseen oli hankkinut taulun itselleen.

Hänen kotinsa oli avoinna. Kuka tahansa oli sinne tervetullut. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää kutsukortti ovella.

Se oli laadittu seuraavaan muotoon: "Herra ja rouva Walterilla on kunnia kutsua Teidät illalla joulukuun 30. päivänä kello 9:n ja 12:n välillä kotiinsa katsomaan Karl Marcowitchin taulua 'Jeesus käy veden päällä'. Taulu valaistaan sähkövalolla."

Sitten oli hyvin pienin kirjaimin painettu jälkikirjoitus: "Keskiyön jälkeen tanssia."

Halukkaat saattoivat siis jäädä, ja heidän joukostaan Walter toivoi voivansa hankkia vastaiset uudet tuttavansa.

Toiset voisivat katsella taulua, taloa ja sen omistajaa, tarkastella näitä nähtävyyksiä uteliaasti, häikäilemättömästi ja välinpitämättömästi ja sitten poistua kuten olivat tulleetkin. Ja johtaja Walter tiesi kyllä, että he tulisivat takaisin, kuten he olivat tulleet hänen juutalaisten veljiensäkin luo, jotka olivat rikastuneet kuten hänkin.

Mutta ensin heidän täytyi tulla hänen taloonsa, kaikkien noiden ylhäisten vaakunaherrojen, joiden nimiä sanomalehdet mainitsevat, heidän täytyi tulla hänen luokseen näkemään sellaisen miehen kasvot, joka oli ansainnut viisikymmentä miljoonaa kuudessa viikossa. Heidän täytyi tulla hänen luokseen myös nähdäkseen ja laskeakseen toiset sinne tulleet, ja edelleen heidän täytyi tulla hänen luokseen siksi, että hänellä oli ollut kyllin paljon hyvää makua ja ymmärrystä kutsuakseen heidät ihailemaan kristillistä taulua Israelin pojan kotiin.

Hän näytti sanovan heille: "Katsokaa, minä olen maksanut puoli miljoonaa frangia Karl Marcowitchin uskonnollisesta mestariteoksesta 'Jeesus käy veden päällä'. Ja tämä mestariteos jäisi minun luokseni, se olisi aina minun katseltavanani juutalaisen Walterin talossa."

Hienoston keskuudessa, herttuattarien piireissä ja Jockey-klubissa oli paljon väitelty tästä kutsusta, joka todellisuudessa ei velvoittanut mihinkään. Sinne saattoi mennä kuten mennään katsomaan vesivärimaalauksia herra Petit’n salonkiin. Herrasväki Walter, joka omisti mestariteoksen, avasi vain eräänä iltana ovensa, jotta kaikki saisivat tilaisuuden sitä ihailla. Siinä kaikki.

La Vie Françaisessa oli neljäntoista päivän aikana joka aamu uutinen joulukuun 30. päivän illanvietosta, ja lehti koetti parhaansa mukaan kiihottaa yleisön uteliaisuutta.

Du Roy oli raivoissaan johtaja Walterin voitosta.

Hän oli pitänyt itseään rikkaana puoline miljoonineen, jonka summan hän oli kiristänyt vaimoltaan, ja nyt hän huomasikin olevansa köyhä, kovin köyhä, kun hän vertasi kurjaa omaisuuttaan siihen miljoonasateeseen, joka oli langennut hänen ympärilleen, ilman että hänen osalleen oli tullut mitään.

Hänen kateutensa ja katkeruutensa yltyi päivä päivältä. Hän oli vihoissaan koko maailmalle, Walterille, joka ei enää ollut käynyt hänen kotonaan, vaimolleen, joka Larochen pettämänä oli neuvonut häntä olemaan ostamatta Marokon valtionpapereita, mutta varsinkin hänen suuttumuksensa kohdistui ministeriin, joka oli vetänyt häntä nenästä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen ja joka aterioi hänen pöydässään kahdesti kuussa. Georges oli hänen sihteerinsä, hänen asiamiehensä, hänen kynänsä, ja kirjoittaessaan ministerin sanelun mukaan hän tunsi mieletöntä halua tämän kauniskiharaisen maaseutuhurmaajan kukistamiseen. Larochen ansiot ministerinä olivat varsin keskinkertaiset, ja säilyttääkseen salkkunsa hän oli tarkoin varonut ilmaisemasta, että se oli täynnä kultaa. Mutta Du Roy aavisti kullan siitä entistä huomattavasti ylhäisemmästä käyttäytymistavasta, jota nousukasasianajaja nyt noudatti, hänen eleistään, jotka olivat entistä vaativammat, hänen rohkeista väitteistään, hänen ehdottomasta itseluottamuksestaan.

Laroche vallitsi nyt herrasväki Du Royn kodissa, jossa hän oli vallannut kreivi de Vaudrecin paikan, päivät päästään puhutellen palvelijoita kuin jonkinlainen toinen isäntä.

Georges sieti häntä, mutta vaahtosi kuin koira, joka mielellään purisi, kun vain uskaltaisi. Sen sijaan hän oli usein tyly ja raaka Madeleinea kohtaan, joka vain kohautteli olkapäitään ja kohteli häntä kuin kiukuttelevaa lasta. Madeleine muuten ihmetteli hänen alituista pahantuulisuuttaan ja sanoi usein: "En ymmärrä sinua. Aina sinä vain valittelet. Onhan sinun asemasi loistava."

Du Roy käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut.

Hän oli ensin ilmoittanut, ettei hän lähde johtajan juhlaan ja ettei hän aikonut jalallaan astua tuon likaisen juutalaisen kotiin.

Kahden kuukauden ajan rouva Walter oli joka päivä kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen tai myöntämään hänelle kohtauksen missä tahansa, jotta hän rouva Walter olisi voinut antaa Du Roylle ne seitsemänkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli nuorelle miehelle voittanut.

Du Roy ei edes vastannut, vaan heitti nämä epätoivoiset kirjeet tuleen. Eipä silti, että hän olisi luopunut osuudestaan voittoon, mutta hän tahtoi saattaa rouva Walterin raivoihinsa, kohdella häntä halveksuen, polkea hänet jalkoihinsa. Rouva oli liian rikas! Du Roy tahtoi näyttää olevansa ylpeä.

Samana päivänä, jona taulua oli määrä juhlia, Georges vastasi Madeleinelle, jonka mielestä hän teki hyvin väärin, ellei mennyt juhlaan:

"Anna minun olla rauhassa! Jään kotiin."

Mutta päivällisen jälkeen hän äkkiä ilmoitti:

"Ehkä sentään kannattaa alistua tuohon piinaan. Pukeudu nopeasti!"

Madeleine oli tätä odottanutkin.

"Olen valmis neljänneksen kuluttua", hän sanoi.

Du Roy vaihtoi pukua yhä jatkaen torailemistaan, ja vielä vaunuissakin hän purki sappeaan.

Karlsburgin ruhtinaallisen hotellin suurta pihaa valaisi neljä hehkulamppua, jotka muistuttivat neljää sinertävää kuuta pihan neljässä nurkassa. Mahtava matto valui alas korkeilta portailta, ja jokaisella askelmalla seisoi liveripukuinen mies liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Du Roy murahti: "Mikä kerskuri!" Ja hän kohautti olkapäitään sydän täynnä kateutta.

Hänen vaimonsa sanoi: "Ole vaiti ja tee niinkuin hän!" He menivät sisään ja luovuttivat raskaat päällysvaatteensa lakeijoille, jotka kiiruhtivat esiin.

Eteisessä oli useita naisia miehineen myös riisumassa päällysvaatteitaan. Kuului kuiskauksia: "Tämä on suurenmoista! Suurenmoista!"

Suunnaton eteishalli oli verhottu seinävaattein, jotka esittivät Marsin ja Venuksen tarinaa. Oikealla ja vasemmalla kohosivat kaksiosaiset portaat, jotka yhtyivät toisessa kerroksessa. Portaiden takorautaiset kaiteet olivat ihmeen kauniit. Niiden iäkäs, himmeä kultaus juoksi hienon valojuovan kaltaisena pitkin punaisten marmoriaskelmien reunaa.

Vieraiden astuessa salonkeihin heitä vastassa oli kaksi tyttöä, toinen valko-, toinen sinipukuinen, jotka ojensivat kukkavihon naisille. Vieraat olivat ihastuksissaan.

Salongit olivat jo täynnä väkeä.

Useimmat naiset olivat aamupäiväpuvussa tahtoen siten osoittaa, että he olivat tulleet tänne kuin tavalliseen yksityiseen näyttelyyn. Niillä, jotka aikoivat jäädä tanssiaisiin, olivat kaula ja käsivarret paljaina.

Rouva Walter, jota hänen ystävättärensä ympäröivät, seisoi toisessa salongissa ja otti vastaan vieraiden tervehdyksiä. Monet eivät tunteneet häntä, vaan kuljeskelivat kuin ainakin museossa, lainkaan välittämättä isäntäväestä.

Nähdessään Du Royn rouva Walter kalpeni ja liikehti, aivan kuin hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen. Mutta kuitenkin hän jäi paikoilleen ja odotti. Georges tervehti häntä juhlallisesti, ja Madeleine lateli hänelle onnitteluja ja kohteliaisuuksia. Georges jätti vaimonsa emännän luokse ja lähti harhailemaan yleisön joukkoon kuunnellakseen kaikkia niitä ilkeyksiä, joita varmasti sanottaisiin.

Talossa oli viisi salonkia peräkkäin. Ne olivat kaikki verhotut kallisarvoisin seinävaattein, italialaisin korutapetein tai erityylisin ja -värisin itämaisin matoin. Seiniä peittivät vanhojen mestarien laulut. Varsinkin pysähdyttiin ihailemaan erästä Ludvig XVI:n tyylistä huonetta, jonkinlaista naisten kammiota, jonka seinät oli verhottu silkillä vaaleansinistä taustaa vasten sommiteltuine ruusunnuppuineen. Matalat, kullatut huonekalut, jotka oli verhottu samalla kankaalla kuin seinätkin, olivat ihailtavan hienoa tekoa.

Georges tunsi kaikki kuuluisuudet, herttuatar de Terracinen ja kreivitär de Ravanelin, kenraali, ruhtinas d’Andremont’in, kauniin markiisitar des Dunes’in sekä monet muut naiset ja herrat, joita saa nähdä teatterien ensi-illoissa.

Joku kosketti häntä käsivarteen, ja nuori, onnellinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Oh, siinähän te vihdoinkin olette, paha Bel-Ami! Miksi teitä ei enää koskaan saa nähdä?"

Se oli Suzanne Walter, jonka hienot, vaaleakutrisen hiuspilven ympäröimät emalisilmät tähysivät Georges’ia.

Georges ihastui nähdessään tytön ja puristi lämpimästi hänen kättään. Sitten hän pyysi anteeksi: "En ole päässyt minnekään. Minulla on ollut niin paljon puuhaa näinä parina viime kuukautena, etten ollenkaan ole ollut ulkona."

Suzanne jatkoi vakavan näköisenä: "Se on paha, hyvin paha, hyvin paha juttu. Olette kovin häijy meitä kohtaan, sillä me pidämme teistä, sekä äiti että minä. Mitä minuun tulee, en kykene mihinkään ilman teitä. Ellette ole täällä, niin menehdyn ikävään. Kuulette, että olen aivan vilpitön. Ei teillä ole oikeutta kadota sillä tapaa. Antakaa minulle käsivartenne, niin vien teidät katsomaan tauluamme 'Jeesus käy veden päällä'. Se on tuolla kaukana kasvihuoneen takana. Isä on asettanut sen sinne, jotta ihmisten olisi pakko kulkea kaikkien huoneiden läpi. Merkillistä, kuinka kauheasti isä tahtoo komeilla tällä hotellilla."

He menivät hitaasti ihmisjoukon lävitse. Vieraat kääntyivät katsomaan tuota komeaa miestä ja tuota viehättävää nukkea.

Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella ilo nähdä tuollaista!"

Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä ajattele mitään."

Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä sietämättömäksi.

Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"

Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."

Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."

Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.

Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."

Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi, että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.

Du Roy nauroi: "Saammepa nähdä, te olette aivan liian rikas."

Suzanne sanoi: "Mutta olettehan tekin saanut periä."

Du Roy huokaisi säälivästi: "Siitä ei kannata puhua. Tuskin kahtakymmentätuhatta korkoja. Se ei ole paljon näinä aikoina."

"Mutta rouvannehan on saanut periä yhtä paljon."

"Niin. Yhteensä miljoona. Neljäkymmentätuhatta korkoja. Mutta sillä summalla emme ole voineet hankkia edes omia vaunuja."

He tulivat viimeiseen salonkiin, ja heidän edessään avautui iso talvipuutarha. Se oli täynnä korkeita troopillisia puita, joiden juurella kasvoi harvinaisia kukkia. Kun astui tämän tumman vihreyden alle, jonne valo virtasi kuin hopeisen veden lävitse, tunsi vastaansa lehahtavan kostean mullan viileyden ja hajuvesien raskaan tuoksun. Puutarha aiheutti suloisen ja harvinaisen tunteen, epäterveen ja viehättävän, keinotekoisen, kiihdyttävän ja veltostavan. Käytävien matot, vihreät kuin sammal, kulkivat kahden tiheän pensasaidan välissä. Äkkiä Du Roy huomasi vasemmalla, laajan palmukatoksen alla, ison valkoisen marmorialtaan, jossa olisi voinut vaikka uida ja jonka rannoilla neljä kookasta, hollantilaisesta posliinista tehtyä joutsenta ruiskutti vettä puoliavoimesta nokastaan.

Altaan pohjalle oli siroteltu kultahiekkaa, ja vedessä ui isoja punaisia kaloja, kummallisia, rumia kiinalaisia kaloja, joilla oli ulkonevat silmät ja sinireunaiset evät. Ne olivat jonkinlaisia meren mandariineja, jotka uiskennellessaan tai levätessään kultaista taustaansa vasten, muistuttivat kaukaisen kotiseutunsa omituisia korukirjailuja.

Sanomalehtimies pysähtyi sydän jyskyttäen. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on loistoa! Tällaisessa talossa ihmisen on asuttava. Tänne on tullut muita. Minkä tähden minäkin en voisi tulla?" Hän ajatteli mahdollisia keinojaan, mutta kun hän huomasi, ettei mikään niistä kelvannut, hän suuttui voimattomuudestaan.

Hänen seuralaisensa ei enää puhunut, vaan näytti miettiväiseltä. Du Roy katseli häntä sivulta ja ajatteli: "Ei tarvitsisi muuta kuin mennä naimisiin tuon pienen elävän marionetin kanssa."

Mutta äkkiä Suzanne näytti jälleen havahtuvan: "Pitäkää varanne!" hän sanoi ja vei Georgesin heidän tiellään olevan joukon lävitse ja käännytti hänet äkkiä oikealle.

Keskellä kummallisia kasveja, jotka kohottivat kohti korkeutta väriseviä, hajasormisia kämmeniä muistuttavia lehtiään, näkyi veden päällä liikkumaton mies.

Vaikutus oli yllättävä. Taulu, jonka sivuja peitti elävä vihreys, näytti mustalta aukolta, josta avautui satumainen, äärettömän kaunis perspektiivi.

Täytyi katsoa tarkkaan ymmärtääkseen. Kehys leikkasi poikki veneen, jossa apostolit istuivat lyhdyn vinojen säteiden valaisemina. Lyhtyä piteli veneen laidalla istuva apostoli, ja se valaisi lähestyvää Jeesusta.

Vapahtaja käveli aallon harjalla, joka näytti nöyrästi hyväilevän jumalallista jalkaa ja hiljaa taipuvan sen alla. Kaikki oli pimeää Jumal’ihmisen ympärillä. Vain tähdet paloivat taivaalla.

Apostolien hämmästyksen vääristämät kasvot häämöttivät lyhdyn heikossa valonkajeessa yhden opetuslapsista näyttäessä tuolla lyhdyllä Herraa tovereilleen.

Se oli todella mahtava, harvinainen, suuren mestarin taideluoma. Se oli niitä teoksia, jotka tärisyttävät ajatuksiamme ja lahjoittavat meille unelmia vuosikausiksi.

Ihmiset, jotka sitä katselivat, seisoivat ensin hiljaa ja poistuivat sitten ajattelevaisina puhuen vain tästä maalauksesta.

Du Roy katseli sitä hetken ja huomautti: "On kyllä hauskaa, kun on varaa ostaa tuollaisia koristuksia."

Mutta kun ihmiset tunkeilivat ja tyrkkivät saadakseen nähdä, hän alkoi pyrkiä pois, pitäen koko ajan kainalossaan Suzannen pientä kättä, jota hän silloin tällöin vähän puristi.

Suzanne kysyi: "Ettekö haluaisi vähän samppanjaa. Mennäänpä tarjoiluhuoneeseen. Sieltä löydämme isän."

Ja he menivät hitaasti läpi kaikkien salonkien, joissa ihmisjoukot, julkisten juhlallisuuksien hieno yleisö, kohisivat myrskyisen meren tavoin.

Georges oli äkkiä kuulevinaan jonkun sanovan:

"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?

Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.

Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä heitä nyrkeillään.

Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta. Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon, jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?

He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.

Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään. Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami? Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken juomassa lasin viiniä."

Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.

Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi. Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.

"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän samppanjaa, se on mainion hyvää."

Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla miljoonat ovat mitättömiä."

Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."

Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut. Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.

Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään herrasväki de Marellen.

Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa, että te olette korvaamaton ystävä."

Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea. Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on aina pysytettävä erillään."

Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."

"Päätetty."

Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee sentään jotakin, kun on liikeälyä."

Georges vastasi: "Mitä vielä! Tarmokkaat miehet menestyvät aina tavalla tai toisella."

Clotilde jatkoi: "Ja kaksi tytärtä, kummallakin kaksi- tai kolmekymmentä miljoonaa! Lukuun ottamatta sitä, että Suzanne on kaunis."

Du Roy ei vastannut. Häntä kiusasi saada kuulla omia ajatuksiaan toisen suusta.

Clotilde ei vielä ollut nähnyt taulua. Du Roy ehdotti, että he menisivät sitä katsomaan. He huvittelivat panettelemalla ihmisiä, laskemalla leikkiä tuntemattomista kasvoista. Saint-Potin kulki aivan heidän ohitseen. Hänellä oli suuri joukko kunniamerkkejä frakkinsa rintapielessä. Se huvitti heitä suuresti. Eräällä vanhalla suurlähettiläällä, joka kulki Saint-Potinin perässä, oli kunniamerkkejä paljon vähemmän.

Du Roy huudahti:

"Sekalainen seurakunta!"

Boisrenard, joka puristi hänen kättään, oli myös koristanut napinreikänsä sillä vihreänkeltaisella nauhalla, joka oli ollut hänen rintapielessään Du Royn kaksintaistelussa.

Varakreivitär de Percemur, valtavana ja täynnä koristuksia, istui puhelemassa erään herttuan kanssa pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä kammiossa.

Georges mutisi: "Rakkauskohtaus!" Mutta talvipuutarhan toisessa päässä hän huomasi jälleen vaimonsa, joka istui Laroche-Mathieun vieressä. Molemmat peitti melkein kokonaan ryhmä kasveja. He näyttivät sanovan: "Olemme asettuneet tänne kaikkien näkyviin. Sillä me välitämme vähät siitä, mitä ihmiset sanovat."

Rouva de Marelle tunnusti, että Karl Marcowitchin Jeesus oli hyvin mielenkiintoinen. He palasivat takaisin. Aviomies oli kadonnut tungoksessa.

Du Roy kysyi: "Onko Laurine yhä vihainen minulle?"

"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta puhutaan, hän menee tiehensä."

Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.

Suzanne yllätti heidät eräällä ovella ja huusi:

"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle huoneeni."

Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.

Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan. Kuulkaa, on välttämätöntä… aivan välttämätöntä, että saan puhua kanssanne tänä iltana… tai muuten… tai muuten… ette tiedä, mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"

Du Roy vastasi ylhäisesti:

"Olkoon menneeksi. Kymmenen minuutin kuluttua olen neuvomassanne paikassa."

He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin, joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.

Kylmä ilma otti hänet vastaan kuin jäinen suihku. Hän ajatteli: "Hitto, täällähän vilustuu", ja hän sitoi nenäliinan suojaksi kauluksensa ympärille. Sitten hän alkoi hitaasti kulkea pitkin käytävää, nähden vain vaivoin eteensä, koska hän juuri oli tullut salonkien häikäisevästä valosta.

Hän erotti oikealla ja vasemmalla lehdettömiä puita, joiden ohuet oksat natisivat. Oksien välistä pilkisti harmaana hotellin ikkunoiden valo. Edessään keskellä tietä hän huomasi jotakin valkoista, ja rouva Walter, käsivarret ja olkapäät paljaina, sopersi värisevin äänin:

"Ah, vihdoinkin tulet! Haluatko ihan surmata minut?"

Du Roy vastasi levollisesti:

"Pyydän, ei mitään kohtauksia, tai menen heti tieheni."

Rouva Walter oli heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanoi huulet nuoren miehen suuta hipoen:

"Mutta mitä olen sinulle tehnyt? Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin olisin rikollinen. Sano, mitä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä solmit hiuksiasi minun nappeihini viime kerralla tavatessamme, ja se oli vähällä aiheuttaa välien särkymisen vaimoni ja minun välillä."

Rouva Walter hämmästyi, mutta ravisti sitten päätään: "Oh, sinun rouvasi ei sellaisesta välittäisi! Joku rakastajattaristasi kai pani toimeen jonkin kohtauksen."

"Minulla ei ole rakastajatarta."

"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta, että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."

Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.

Georges’in aivoissa syntyi kuitenkin hämärä mielijohde ja hän vastasi:

"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden. Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."

Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin rintamuksille ja kuiskasi:

"Lupaan mitä tahansa, kunhan vain saan nähdä sinut jälleen."

"Siis sovittu", Georges sanoi. "Olemme ystävät, siinä kaikki."

Rouva Walter sopersi:

"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä yksi suudelma… viimeinen."

Georges kielsi lempeästi.

"Ei, meidän on pidettävä sopimuksemme."

Rouva Walter kääntyi ja pyyhki pois pari kyyneltä. Sitten hän veti povestaan esiin paperikäärön, joka oli sidottu punaisella silkkinauhalla ja jonka hän ojensi Du Roylle:

"Ota tämä. Siinä on sinun osuutesi Marokon jutun voitosta. Olin niin iloinen saadessani ansaita sen sinulle. Ota se toki…"

Du Roy halusi kieltäytyä: "Ei, noita rahoja en ota vastaan."

Rouva Walter kiihtyi: "Oh, et tahdo tehdä minulle enää edes sitä palvelusta! Nehän ovat sinun, vain sinun! Ellet ota niitä, niin heitän ne katuojaan. Ethän sentään sitä tahdo, Georges?"

Du Roy otti tuon pienen käärön ja työnsi sen taskuunsa.

"Meidän täytyy mennä sisään", hän sanoi. "Sinä voit saada keuhkotulehduksen."

Rouva Walter mutisi: "Olisikin parempi, jos saisin kuolla." Hän tarttui Du Royn käteen, suuteli sitä intohimoisesti, hurjistuneen epätoivoisesti ja lähti sitten juoksemaan taloa kohden.

Du Roy palasi hitaasti ja miettiväisenä takaisin. Hän tuli talvipuutarhaan pää pystyssä ja hymy huulilla.

Hänen vaimonsa ja Laroche eivät enää olleet siellä. Vierasjoukot alkoivat huveta. Nähtävästi ei aiottu jäädä tanssiin. Hän huomasi Suzannen, joka kulki käsityksin sisarensa kanssa. He tulivat molemmat hänen luokseen pyytääkseen häntä tanssimaan ensimmäisen katrillin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa.

Du Roy hämmästyi:

"Vielä yksi, kuka hän on?"

Suzanne vastasi vähän pahanilkisesti:

"Hän on eräs sisareni uusi ystävä."

Rose punastui ja sopersi:

"Sinä olet paha, Suzanne. Ei hän ole enemmän minun kuin sinunkaan ystäväsi."

Du Roy hymyili: "Kyllä ymmärrän."

Rose käänsi heille vihoissaan selkänsä ja katosi.

Du Roy tarttui tuttavallisesti toisen tytön käsivarteen ja sanoi hyväilevällä äänellään: "Kuulkaahan, pikkuiseni, pidättekö minua ystävänänne?"

"Tottakai, Bel-Ami."

"Luotatteko minuun?"

"Täydellisesti."

"Muistatteko, mitä äsken teille sanoin?"

"Mistä asiasta?"

"Naimisiinmenostanne, tai oikeammin siitä miehestä, joka menee naimisiin kanssanne."

"Kyllä muistan."

"No, lupaatteko minulle erään seikan?"

"Kyllä. Mutta minkä seikan?"

"Että kysytte joka kerran minulta neuvoa, kun joku pyytää kättänne, ja ettette hyväksy ketään, ennen kuin olette kuullut minun mielipiteeni."

"Lupaan kernaasti."

"Tämä on meidän kahden salaisuus. Ei sanaakaan tästä isällenne tai äidillenne!"

"Ei sanaakaan."

"Vannotteko sen?"

"Vannon."

Rival saapui huolestuneen näköisenä: "Neiti, isänne on kysellyt teitä tanssiin."

Suzanne sanoi: "Tulkaa, Bel-Ami."

Mutta Du Roy kieltäytyi, sillä hän oli päättänyt heti lähteä kotiin saadakseen olla yksinään ja ajatella. Hän oli saanut kokea liian paljon uutta, ja hän ryhtyi etsimään vaimoaan. Hetken kuluttua hän näki hänet tarjoiluhuoneessa juomassa suklaata kahden tuntemattoman herrasmiehen seurassa. Madeleine esitti miehensä mainitsematta herrojen nimiä.

Hetken kuluttua Du Roy kysyi:

"Joko lähdemme?"

"Kuten haluat."

Madeleine otti hänen käsivartensa, ja he kulkivat salonkien lävitse, joissa ihmisjoukot alkoivat harventua.

Madeleine kysyi: "Missä rouva Walter on? Haluaisin sanoa hyvästi."

"Se on tarpeetonta. Hän vain koettaisi saada meidät jäämään tanssiaisiin, ja minä puolestani olen saanut tarpeekseni."

"Se on totta, olet oikeassa."

He olivat vaiti koko matkan. Mutta heti tultuaan huoneeseensa Madeleine sanoi hymyillen, riisumatta edes harsoaan:

"Etpä tiedä, mikä yllätys minulla on sinulle."

Du Roy murahti äreästi:

"Mikä sitten?"

"Arvaa!"

"En viitsi vaivautua."

"No! Ylihuomenna on tammikuun ensimmäinen päivä."

"Niin on."

"Silloin annetaan uudenvuodenlahjoja."

"Aivan oikein."

"Tässä on sinun lahjasi. Laroche antoi sen sinulle äsken." Hän antoi Du Roylle pienen mustan laatikon, joka muistutti jalokivirasiaa.

Du Roy avasi sen välinpitämättömästi ja näki Kunnialegioonan ristin.

Hän kalpeni hiukan, mutta hymyili sitten ja sanoi: "Olisin mieluummin ottanut kymmenen miljoonaa. Tämä ei maksa hänelle paljoakaan."

Madeleine oli odottanut ilonpurkausta ja loukkautui nyt hänen kylmyydestään:

"Sinä olet todella kummallinen. Sinulle ei kelpaa nykyään mikään."

Du Roy vastasi levollisesti: "Mies lyhentää vain velkaansa. Hän on velkaa minulle paljon enemmän."

Madeleine ihmetteli hänen äänensävyään ja jatkoi: "Se on kuitenkin sievä saavutus sinun iälläsi."

Du Roy selitti: "Kaikki on suhteellista. Olisin tänään voinut saavuttaa enemmänkin."

Hän otti rasian ja pani sen avoimena uuninkulmalle sekä katseli hetken siinä olevaa kimaltelevaa tähteä. Sitten hän jälleen sulki sen kannen ja istuutui olkapäitään kohauttaen sängylle.

Tammikuun ensimmäisen päivän L’Officiel-lehti julkaisi todella tiedonannon, että herra Prosper-Georges Du Roy, sanomalehdentoimittaja, oli erinomaisista ansioista nimitetty Kunnialegioonan ritariksi. Hänen nimensä oli painettu kahdeksi sanaksi, mikä miellytti Georges’ia enemmän kuin itse ritarimerkki.

Tuntia myöhemmin kuin hän oli lukenut tämän virallisen tiedonannon, hän sai kirjeen rouva Walterilta, joka pyysi häntä ja hänen vaimoaan saapumaan tapahtuman juhlimiseksi päivälliselle samana iltana. Hän epäröi muutaman minuutin, heitti sitten tuleen tuon kirjeen, joka oli laadittu monella tapaa ymmärrettäväksi, ja sanoi Madeleinelle:

"Tänä iltana menemme Walterille päivälliselle."

Madeleine hämmästyi: "Niinkö! Ja minä kun luulin, ettet sinä enää koskaan menisi heidän luokseen."

Georges vain murahti: "Olen muuttanut mielipidettä."

Heidän tullessaan rouva Walter istui yksinään pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä huoneessa, jonka hän oli valinnut yksityiseksi vastaanottohuoneekseen. Hän oli pukeutunut mustiin, ja hänen hiuksensa oli puuteroitu, mikä teki hänet ihastuttavan näköiseksi. Kaukaa hän vaikutti vanhalta, läheltä nuorelta, ja kun katseli häntä tarkoin, hän oli miellyttävä ansa silmille.

"Oletteko saanut surua?" Madeleine kysyi.

Hän vastasi surullisesti: "Tavallaan. En ole kadottanut ketään omaistani. Mutta olen tullut siihen ikään, jolloin ihminen suree omaa elämäänsä. Olen tänään mustissa vihkiäkseni tämän suruni. Mutta sitten kannan sen vain sydämessäni."

Du Roy ajatteli: "Tuleekohan hän pitämään tuon päätöksensä?"

Päivällinen muodostui vähän jäykäksi. Vain Suzanne lörpötteli lakkaamatta. Rose näytti olevan huolissaan. Sanomalehtimies sai osakseen paljon onnitteluja.

Illan kuluessa käyskenneltiin ja juteltiin salongeissa ja talvipuutarhassa. Du Royn kulkiessa viimeisenä rouva Walterin kanssa tämä nykäisi häntä käsivarresta.

"Kuulkaa", hän sanoi hiljaa. "En koskaan enää puhu teille siitä asiasta. Mutta käykää luonani, Georges. Kuulettehan, etten enää sinuttele teitä. Minun on mahdotonta elää ilman teitä, mahdotonta. Tunnen teidän läsnäolonne, te jäätte silmiini, sydämeeni, ruumiiseeni koko päiväksi ja koko yöksi. On kuin olisitte antanut minulle juoman, joka kuluttaa minut sisäisesti repaleiksi. En kestä enää. Ei. En kestä. Olen tehnyt tukkani valkoiseksi osoittaakseni sen teille, mutta tulkaa luokseni, tulkaa joskus, tulkaa ystävänä."

Hän oli tarttunut Du Royn käteen, puristi sitä, lävisti kynsillään hänen ihonsa.

Du Roy vastasi levollisesti: "Onhan se sovittu. Siitä asiasta ei enää kannata puhua. Näettehän, että tulin heti tänään saatuani kutsunne."

Walter, joka oli kulkenut edellä molempien tyttäriensä ja Madeleinen kanssa, odotti Du Royta Jeesuksen kuvan luona. "Kuvitelkaahan", hän sanoi nauraen, "että eilen löysin vaimoni täällä polvillaan. Hän oli kuin kirkossa. Hän suoritti katumusharjoituksiaan. Sainpa hyvän naurun!"

Rouva Walter vastasi lujalla äänellä, jossa väreili pidätelty liikutus: "Hän on se Vapahtaja, joka pelastaa sieluni. Hän antaa minulle rohkeutta ja voimaa joka kerralla, kun katson häneen."

Ja hän pysähtyi vetten päällä kävelevän Kristuksen eteen ja kuiskasi: "Kuinka kaunis hän on! Kuinka he ovatkaan peloissaan ja kuinka he rakastavatkaan häntä, nuo miehet! Katsokaa hänen päätään, hänen silmiään, katsokaa, kuinka vaatimaton hän on ja samalla kuinka yliluonnollinen!"

Suzanne huudahti: "Mutta hän on teidän näköisenne, Bel-Ami! Hän on aivan varmasti teidän näköisenne. Jos teillä olisi parta tai jos hänen leukansa olisi ajeltu, niin olisitte molemmat aivan yhdennäköiset. Tosiaankin, yhdennäköisyys on ihan ilmeinen!"

Ja hän tahtoi, että Du Roy asettuisi aivan taulun viereen, ja kaikkien täytyi todella tunnustaa, että molemmat kasvot muistuttivat toisiaan.

Kaikki hämmästyivät. Walter piti asiaa hyvin kummallisena. Madeleine selitti hymyillen, että Jeesus oli sentään paljon miehekkäämmän näköinen.

Rouva Walter seisoi liikkumattomana ja tuijotti silmiään räpäyttämättä Kristuksen kuvan vieressä olevia rakastajansa kasvoja. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet yhtä valkeiksi kuin hänen hiuksensa.

8

Pitkin kevättalvea Madeleine ja Georges Du Roy kävivät usein herrasväki Walterin luona. Georges söi siellä päivällistä monesti yksinäänkin, kun Madeleine valitti väsymystä ja jäi kotiin.

Du Roy oli valinnut perjantain vakinaiseksi päiväkseen, eikä rouva Walter koskaan kutsunut muita vieraita sinä iltana. Se kuului Bel-Amille, vain hänelle. Päivällisen jälkeen pelattiin korttia tai ruokittiin kiinalaisia kaloja ja elettiin ja huviteltiin kuten perheissä on tapana. Monesti rouva Walter oli jonkin oven takana tai jossakin pimeässä nurkassa, puunrungon suojassa talvipuutarhassa, kiihkeästi syleillyt nuorta miestä, puristanut häntä kaikin voimin rintaansa vasten ja kuiskannut hänen korvaansa: "Rakastan sinua!… Rakastan sinua!… Rakastan sinua kuolemaani asti!" Mutta Du Roy oli aina kylmästi työntänyt hänet luotaan ja vastannut kuivasti: "Jos nyt jälleen aloitatte, niin en tule tänne enää koskaan."

Maaliskuun lopussa alettiin äkkiä puhua molempien tyttärien naimisiinmenosta. Rose, sanottiin, menisi naimisiin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa ja Suzanne markiisi de Cazolles’in kanssa. Molemmat herrat olivat tulleet talon uskotuiksi ystäviksi, joille myönnettiin erikoisia etuja ja erikoisia oikeuksia.

Georges ja Suzanne olivat solmineet jonkinlaisen toverillisen ja vapaan ystävyyssuhteen. He juttelivat tuntikausia, pilailivat keskenään kaikista ihmisistä ja näyttivät miellyttävän toisiaan suuresti.

He eivät olleet koskaan puhuneet nuoren neidon mahdollisesta avioliitosta tai kosijoista, joita ilmautui.

Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle, rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse. Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."

He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät talvipuutarhaan.

Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja. Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään, liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään, pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän, vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta makupalaa.