ENSIMMÄINEN OSA (continued 2)

Ja hän avasi oven salonkiin.

Duroy astui sisään. Huone oli pienenlainen, harvaan kalustettu ja vähän sekaisen näköinen. Vanhat ja kuluneet nojatuolit seisoivat pitkin seiniä siinä järjestyksessä kuin palvelija oli ne siihen asettanut, eikä missään huomannut jälkiä siitä hienosta huolenpidosta, jota naiset osoittavat, kun he rakastavat kotiaan. Neljä vaatimatonta taulua, jotka esittivät veneitä joella, laivaa merellä, myllyä tasangolla ja puunhakkaajaa metsässä, riippui vinossa seinillä. Saattoi arvata, että ne olivat jo kauan riippuneet siinä siten välinpitämättömien silmien katseltavina.

Duroy istuutui odottamaan. Hän sai odottaa kauan. Sitten ovi avautui, ja rouva de Marelle tuli juosten sisään, yllään japanilainen punasilkkinen aamupuku, johon oli kirjailtu kultaisia maisemia, sinisiä kukkia ja valkoisia lintuja. Hän huudahti:

"Voitteko ajatella, että minä vielä olin makuulla! Teittepä kiltisti tullessanne minua tervehtimään! Olin jo varma siitä, että olitte minut unohtanut."

Hän ojensi molemmat kätensä ihastuneella liikkeellä, ja Duroy, jolle huoneen huolimaton asu antoi rohkeutta käyttäytyä vapaasti, tarttui niihin ja suuteli niitä molempia, kuten hän oli nähnyt Norbert de Varennen tekevän.

Rouva de Marelle pyysi häntä istuutumaan ja tarkasti hänet sitten kiireestä kantapäähän, sanoen: "Olettepa te muuttunut! Näytätte terveeltä. Pariisi on tehnyt teille hyvää. No, kertokaahan nyt jotakin uutta!"

Ja he alkoivat heti molemmat pakista, aivan kuin olisivat olleet vanhoja tuttavia. Ensi hetkestä alkaen he tunsivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta, tunsivat välilleen syntyvän suoran, läheisen ja tuttavallisen suhteen, joka viidessä minuutissa teki kaksi samanluontoista ja -rotuista olentoa ystäviksi.

Äkkiä nuori nainen sanoi hämmästyneenä: "Kummallista, miten tuttavallisesti me juttelemme. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät kymmenen vuotta. Meistä tulee varmasti hyvät toverit. Toivoisitteko sitä?"

"Se on harras toivomukseni", Duroy vastasi hymyillen hymyä, joka sanoi enemmänkin.

Duroyn mielestä rouva de Marelle oli kovin viekoitteleva istuessaan siinä kiiltävässä, pehmeässä aamupuvussaan. Hän ei ollut niin hieno kuin valkoiseen aamunuttuun verhoutunut rouva Forestier, hän oli vähemmän hauras, vähemmän herkullinen, mutta toisaalta kiihottavampi, maukkaampi.

Kun Duroy oli rouva Forestier’n läheisyydessä tämän hymyillessä liikkumatonta, siroa hymyään, joka yhtäaikaa sekä kutsui luokseen että työnsi pois aivan kuin sanoakseen: "Te miellytätte minua" tai: "Varokaa itseänne!" ja jonka todellisesta merkityksestä ei voinut koskaan päästä selville, hän tunsi aina halua syöksyä tuon nuoren naisen jalkoihin tai suudella hänen kaulaansa ympäröivää ohutta pitsiä ja hitaasti hengittää sisäänsä sitä lämmintä, tuoksuavaa ilmaa, joka virtasi hänen puvustaan ja verhosi hänen rintojaan. Rouva de Marellen luona hän tunsi väkivaltaisempaa ja kouraantuntuvampaa halua, joka pani hänen kämmenensä kihelmöimään, kun hän katseli kevyen silkkikankaan alta häämöttäviä nuoren naisruumiin ääriviivoja.

Rouva de Marelle puhui lakkaamatta, sirotellen lepertelyynsä alituisesti sitä kevyttä leikinlaskua, joka oli muodostunut hänelle tavaksi. Hän muistutti siinä suhteessa työmiestä, jolla oli tapana käyttää työssään vähitellen oppimiaan liikkeitä, joita toiset pitävät vaikeana ja ihmettelevät. Duroy kuunteli häntä ja ajatteli: "Saattaa olla hyvä painaa kaikki mieleensä. Antamalla hänen jutella voi saada aiheita Pariisin-kirjeisiin."

Mutta ovea, josta rouva oli tullut, koputettiin hiljaa, aivan hiljaa, ja hän huudahti: "Tule sisään vain, tyttöseni!" Hänen pieni tyttärensä tuli huoneeseen. Hän meni suoraan Duroyn luo ja ojensi hänelle kätensä.

Hämmästynyt äiti mutisi: "Mutta tämähän on suorastaan valloitus. Minä en enää tunne häntä." Nuori mies suuteli tyttöä, antoi hänen istuutua viereensä ja kyseli häneltä vakavan näköisenä, mitä hän oli tehnyt sen jälkeen, kun he viimeksi olivat tavanneet. Lapsi vastasi kysymykseen ohuella huiluäänellä ja kasvoillaan vakava, pikkuvanha ilme.

Pöytäkello löi kolme. Sanomalehtimies nousi.

"Tulkaa tervehtimään minua usein", rouva de Marelle pyysi. "Saamme sitten jutella niinkuin tänäänkin. Teidän kanssanne minulla on aina hauskaa. Mutta miksi käytte niin harvoin herrasväki Forestier’n luona?"

Duroy vastasi:

"Siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta minulla on ollut niin paljon työtä. Toivottavasti tapaamme heidän luonaan lähipäivinä."

Hän poistui, ja hänen sydämensä oli täynnä toivoa, vaikk’ei hän tietänyt, miksi.

Forestier’lle hän ei maininnut sanaakaan vierailustaan.

Mutta seuraaviksi päiviksi hänelle jäi siitä muisto, enemmänkin kuin muisto: jonkinlainen tunne, että tuo nainen oli alituisesti jollakin epätodellisella tavalla hänen läheisyydessään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut tuosta naisesta jotakin mukaansa, kuin hänen vartalonsa kuva olisi tarttunut kiinni hänen silmäkalvoonsa, kuin hänen olemuksensa tuoksu olisi jäänyt hänen sydämeensä. Hänen kuvansa seurasi aina hänen mukanaan, kuten usein sattuu, kun olemme viettäneet ihania hetkiä yhdessä jonkun kanssa. Silloin tuntuu siltä, kuin olisimme jonkin kummallisen, läheisen, hämärän vaikutuksen alaisia, vaikutuksen, joka johtuu jonkun ihmisen omistamisesta ja joka on hämmennyttävä ja kiihottava, koska se on täynnä mystiikkaa.

Muutamien päivien kuluttua hän teki uuden vierailun.

Palvelustyttö johdatti hänet saliin, ja heti sinne ilmestyi pikku Laurine. Tyttö ei ojentanut vain kättään, vaan myös otsansa ja sanoi: "Äiti pyysi sanomaan, että olisitte hyvä ja odottaisitte. Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sillä hän ei ole vielä pukeutunut. Minä pidän teille seuraa."

Duroyta huvitti tytön juhlallinen käytös, ja hän vastasi: "Todellako, hyvä neiti? Olen hyvin mielissäni saadessani viettää hetken seurassanne. Mutta sanon jo etukäteen, etten ole lainkaan vakava. Minä leikin päivät päästään. Leikitäänpä siis nyt kissaa ja hiiriä!"

Tyttö hämmästyi, mutta hymyili sitten kuin kypsä nainen, jolle tehdään odottamaton ja yllättävä tarjous. Hän sanoi:

"Huoneet eivät ole leikkimistä varten."

Mutta Duroy ei välittänyt vastaväitteistä: "Se on samantekevää. Minä leikin joka paikassa. Siis, ottakaa nyt kiinni minut." Ja hän alkoi juosta pöydän ympäri ja sai tytön houkutelluksi ajamaan häntä takaa. Tyttö tuli hänen perässään, yhä vain hymyillen jonkinlaista kohteliaan anteeksiantavaa hymyä ja väliin ojentaen kättään koskettaakseen nuorta miestä. Mutta juoksuksi hän ei vahingossakaan pistänyt.

Duroy pysähtyi ja kumartui. Kun tyttö lähestyi pienin epäröivin askelin, hän hyppäsi ilmaan kuin vieteriukko ja juoksi sitten salin toiseen päähän. Tyttö piti leikkiä hauskana, purskahti nauruun, innostui ja alkoi jo juostakin Duroyn jäljessä, kirkaisten iloisesti ja pelokkaasti luullessaan saavansa hänet kiinni. Duroy siirteli tuoleja, kokosi esteitä, pakotti tytön pitkän aikaa pyörimään saman tuolin ympärillä ja hyppäsi sitten toisen tuolin taakse. Laurine juoksi nyt innostuneena ja antautui kokonaan uuden leikin iloille. Hänen kasvonsa punertuivat, ja hänet valtasi oikea lapsen riemu joka kerta, kun hänen leikkitoverinsa pakeni tai keksi uusia kujeita.

Äkkiä ja samassa hetkessä, kun tyttö luuli saaneensa Duroyn kiinni, tämä tarttui häntä käsivarsiin ja nosti hänet korkealle ilmaan huudahtaen: "Kissa on kiinni!"

Ihastunut tyttö sätkytteli jalkojaan ja kirkui riemastuneen sydämensä koko voimalla.

Rouva de Marelle tuli hämmästyneenä huoneeseen: "Mutta Laurine, Laurine, sinähän leikit… Te olette oikea taikuri, herra Duroy."

Duroy laski tytön lattialle ja suuteli äitiä kädelle. Sitten he sijoittivat lapsen istumaan väliinsä. He tahtoivat jutella, mutta muuten niin hiljainen Laurine oli nyt innoissaan ja puhui koko ajan, niin että hänet täytyi lähettää pois.

Hän totteli vastustelematta, mutta kyyneleet silmissä.

Kun he olivat yksin, rouva de Marelle alensi ääntään: "Tiedättekö, minulla on eräs suuri suunnitelma, joka koskee teitäkin. Asia on tämä: Koska kerran viikossa käyn päivällisellä herrasväki Forestier’n luona, tarjoan silloin tällöin omasta puolestani päivällisen ravintolassa. En ota mielelläni vieraita vastaan kotonani, en ole sellaiseen varustautunut enkä muuten ymmärrä mitään talouspuuhista tai ruoanlaitosta, en yhtään mitään, en vähintäkään. Haluan elää vapaana. Minä siis järjestän silloin tällöin päivälliset johonkin ravintolaan, mutta ne eivät ole lainkaan hauskoja tilaisuuksia, kun meitä on vain kolme eivätkä omat tuttavani oikein mielellään seurustele heidän kanssaan. Tämän sanon selittääkseni teille aikomukseni teihin nähden. Ymmärrättehän? Tahtoisin siis teidät mukaan lauantaina kello puoli kahdeksalta Cafe Richeen. Tunnettehan sen paikan?"

Duroy suostui onnellisena. Rouva jatkoi: "Me olemme vain nelisin, oikea neliapila! Tuollaiset pienet juhlat ovat usein hyvin hauskoja meille naisille, jotka emme ole niihin niin tottuneita."

Hänellä oli yllään tummanruskea leninki, joka kohottavasti ja keimailevasti mukautui hänen vartalonsa, lanteillensa, kaulansa ja käsivarsiensa ympärille, ja Duroy tunsi hämärää hämmästystä, melkein painoa, jonka syytä hän ei oikein ymmärtänyt, mutta joka aiheutui naisen oman huolitellun hienouden ja hänen asuntonsa silmäänpistävän huolimattoman asun välisestä ristiriidasta.

Kaikki, mikä verhosi hänen vartaloaan, kaikki, mikä välittömästi ja läheisesti kosketti hänen ihoaan, oli herkullista ja hienoa, mutta kaikki, mikä häntä ympäröi, oli aivan merkityksetöntä.

Duroy lähti hänen luotaan vieden nytkin mukanaan jonkinlaisen eroottisen harha-aistimuksen hänen alituisesta läsnäolostaan. Ja reportteri odotti päivällisiltaa hyvin kärsimättömästi.

Vuokrattuaan toisen kerran hännystakin, koska hänen tulonsa eivät olleet sallineet hänen ostaa juhlapukua, hän saapui sovittuun ravintolaan ensimmäisenä, muutamia minuutteja ennen määräaikaa.

Hänet ohjattiin kolmanteen kerrokseen ja vietiin pieneen kabinettiin, jonka seinät oli verhottu punaisella ja jonka ainoasta ikkunasta oli näköala bulevardille.

Neliskulmainen pöytä, jonka valkoinen liina loisti kuin kiillotettuna, sekä lasit, hopeat ja lautastenlämmittäjät kimaltelivat houkuttelevan näköisinä kahden kynttilänjalan kannattaman kahdentoista kynttilän valossa.

Ikkunasta näki ison vaaleanvihreän läikän. Se oli erään bulevardilla kasvavan puun lehvistö, johon lankesi valo ravintolan yksityishuoneista.

Duroy istuutui matalalle leposohvalle, joka oli punainen kuten seinätkin ja jonka kuluneet vieterit taipuivat hänen allaan, niin että hänestä tuntui, kuin hän olisi vajonnut kuoppaan. Hän kuunteli sitä epäselvää surinaa, sitä sekavaa hälyä, joka suurissa ravintoloissa syntyy pöytäkaluston ja -hopean kilinästä, tarjoilijain nopeista askelista, joiden ääntä käytävien matot hiljentävät, ovien kolinasta, kun ne silmänräpäykseksi avataan, jolloin niiden kautta tulvahtaa ilmoille puheensorinaa niistä ahtaista suojista, joihin ihmiset sulkeutuvat aterioidakseen. Forestier tuli sisään ja tervehti Duroyta tuttavallisen toverilliseen tapaan, jota hän ei koskaan osoittanut La Vie Françaisen toimituksessa.

Sitten hän katsahti pöytään, käski sammuttamaan erään kaasuliekin, joka paloi kuin yölamppu, sulki ikkunan peläten vetoa ja valitsi itselleen hyvin suojatun paikan sekä selitti: "Minun täytyy olla hyvin varovainen. Terveyteni on ollut hyvä koko kuukauden, mutta pari päivää takaperin on se alkanut taas huonontua. Luulen, että vilustuin tiistaina tullessani teatterista."

Ovi avautui, ja molemmat nuoret naiset tulivat sisään hovimestarin seuraamina. Harsojensa ja viittojensa verhoamina he vaikuttivat hyvin salaperäisiltä. He huokuivat sitä ihastuttavaa mystiikkaa, joka kietoutuu naisten ympärille paikoissa, missä ympäristö on epäilyttävä.

Duroy tervehti rouva Forestier’tä, joka torui häntä siitä, ettei hän ollut käynyt heidän luonaan. Ystävättäreensä päin kääntyen hän sitten hymyillen lisäsi: "Mutta luonnollisesti te mieluummin käytte rouva de Marellen luona. Häntä varten teillä kyllä on aikaa."

Istuuduttiin pöytään. Kun hovimestari ojensi viinilistan Forestier’lle, rouva de Marelle huudahti: "Antakaa herroille, mitä he haluavat. Me naiset tahdomme kylmää samppanjaa, parasta mitä teillä on, makeaa esimerkiksi, eikä mitään muuta." Ja kun mies oli poistunut, hän selitti vallattomasti nauraen: "Tänä iltana tahdon päästä pieneen humalaan. Meidän täytyy saada juhla, oikea juhla."

Forestier, joka nähtävästi ei ollut kuullut mitään, kysyi: "Onko teillä mitään sitä vastaan, että suljen ikkunan? Minulla on ollut vähän vaivoja rinnassa viime päivinä."

"Olkaa hyvä!"

Hän meni sulkemaan ikkunan, joka oli jäänyt vähän raolleen ja istuutui sitten paikalleen hiukan hyväntuulisemman ja rauhallisemman näköisenä.

Hänen vaimonsa ei sanonut mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja hymyili pöytää tuijottaen kummallista hymyään, joka aina näytti lupaavan ja aina pettävän.

Pöytään tuotiin Ostenden ostereita, pieniä ja lihavia, pienten korvien näköisiä. Ne sulivat kielen ja kitalaen välissä kuin suolaiset karamellit.

Liemiruoan jälkeen tarjottiin lohta, joka oli haurasta kuin nuoren tytön liha, ja vieraat alkoivat jutella.

Ensin puhuttiin eräästä liikkeellä olevasta juorusta. Se koski erästä seurapiirien naista, jonka joku hänen miehensä ystävä oli yllättänyt ravintolan yksityishuoneessa hänen juuri illastaessaan erään ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa.

Forestier nauroi jutulle makeasti, mutta molemmat naiset selittivät, että jutun lörpöttelevä levittäjä oli suuri lurjus. Duroy oli heidän kanssaan samaa mieltä ja julisti äänekkäästi, että sellaisissa tapauksissa miehen velvollisuus oli vaieta kuin hauta, välittämättä siitä, oliko hän jutussa itse päähenkilö tai vain joku uskottu tai todistaja. Hän lisäsi: "Miten täynnä elämä olisikaan ihanuutta, jos voisimme luottaa toistemme ehdottomaan vaiteliaisuuteen. Juuri pelko salaisuuden pahastumisesta pidättää meitä usein, hyvin usein, ja naisia melkein aina."

Sitten hän kysyi hymyillen: "Vai enkö ole oikeassa? Kuinka monet antautuisivatkaan äkilliselle halulle, hetken kiihkeälle ja väkivaltaiselle oikulle, rakkauden satuleikille, elleivät he pelkäisi, että saavat maksaa hauraan ja lyhyen onnensa auttamattomalla häväistysjutulla ja tuskallisilla kyynelillä!"

Hän puhui sytyttävän innostuneesti. Hän puhui kuin ainakin oman asiansa puolesta, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minun seurassani teidän ei tarvitse pelätä sellaisia vaaroja. Koettakaa, niin saatte nähdä!"

Molemmat naiset katselivat häntä hyväksyvästi. Heidän mielestään hän puhui hyvin ja oikein, ja heidän ystävällinen vaitiolonsa ilmaisi, ettei heidän taipumaton pariisilainen moraalinsa voisi kauankaan vastustella, jos vain salaisuuden säilyminen taattaisiin.

Ja Forestier, joka puolittain makasi leposohvallaan, toinen jalka toisen päällä ja lautasliina kaulassaan puvun suojaamiseksi, selitti äkkiä vakaumuksellisen epäilijän ivalliseen tapaan: "Tuhat tulimmaista, kylläpä tulisi kalliiksi, jos salaisuudet säilytettäisiin. Aviomiesraukat!"

Keskustelu siirtyi rakkauteen. Korottamatta sitä ikuiseksi Duroy piti sitä jonkinlaisena pysyvänä käsitteenä, joka muodosti siteen, hellän ystävyyden, läheisen suhteen. Aistien yhtyminen oli vain sielujen yhtymisen sinetti. Mutta hän ilmaisi suuttumuksensa sitä repivää mustasukkaisuutta, niitä murhenäytelmiä ja kohtauksia, sitä kurjuutta kohtaan, joka melkein aina on seurauksena välien särkymisestä.

Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta, mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla vaatimuksilla."

Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin… niin… on ihanaa rakastaa…"

Ja hän näytti johtavan unelmansa kauemmaksikin, ajattelevan asioita, joita ei uskalleta sanoa.

Odotellessaan seuraavaa ruokalajia he silloin tällöin maistoivat samppanjaa, lohkaisivat palasia pienistä pyöreistä leivistä ja pureskelivat niitä. Ja rakkauden ajatus hiipi hitaasti ja vastustamattomasti heidän pariinsa ja humallutti vähitellen heidän sielunsa, sitä mukaa kuin vaalea viini, joka pisara pisaralta valui alas heidän kurkuistaan, kiihdytti heidän vertaan ja hämmensi heidän mieltään.

Sisään tuotiin vasikankyljyksiä, jotka lepäsivät mureina ja kevyinä pienillä tukevilla parsavuoteilla.

"Hitto, tuo näyttää herkulliselta", Forestier huudahti. Ja he söivät hitaasti, nauttien hienosta lihasta ja parsasta, joka oli paksua kuin kerma.

Duroy jatkoi: "Kun minä rakastan naista, koko se maailma häviää, joka häntä ympäröi."

Hän sanoi tämän täynnä vakaumusta, ja lemmennautintojen ajatteleminen kiihdytti häntä keskellä pöydän nautintoja, joiden kimpussa hän juuri oli.

Rouva Forestier lausahti tavalliseen välinpitämättömään tapaansa: "Ei mitään onnea voida verrata siihen, joka syntyy, kun kädet kohtaavat ja toinen kysyy: 'Rakastatteko minua?' ja kun toinen vastaa: 'Kyllä, minä rakastan sinua.'"

Rouva de Marelle, joka juuri oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt samppanjalasinsa, laski sen kovakouraisesti pöydälle ja sanoi iloisesti: "Minä puolestani olen vähemmän platoninen."

Ja kaikki alkoivat silmät loistaen laskea leikkiä hyväksyen täysin hänen sanansa.

Forestier ojentautui pitkälleen leposohvalle, levitti käsivartensa, nojasi ne tyynyjä vasten ja sanoi vakavalla äänellä: "Tämä suoruus on teille kunniaksi ja osoittaa, että olette käytännöllinen nainen. Mutta saisimmeko tietää, mitä herra de Marelle arvelee asiasta?"

Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen on vain… pidättäydyttävä."

Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin, nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta, sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin. Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan, nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan. Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi: "Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."

Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.

Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen tietoisesti lisää entistä humalaansa.

Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy, joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään, noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai äkkiä yskänkohtauksen.

Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati vainosi hänen ajatuksiaan.

"Me menemme kotiin", hän ilmoitti.

Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään, ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi nähdä, olen aivan sekaisin."

Ja hän heitti samalla Duroylle kukkaronsa.

Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun, antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"

"En tiedä. Antakaa mitä haluatte."

Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin nuorelle naiselle ja kysyi:

"Haluatteko, että saatan teidät ovellenne?"

"Luonnollisesti. Yksin en löytäisi kotiin."

He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä ajopeleissä.

Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa, sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli puuduttanut hänet.

"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.

Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui valonsäde kadulta.

Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia päättäväisesti ja häikäilemättä.

Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen, hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti, heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään hänen paljasta ihoaan.

Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.

Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle, eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä. Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.

Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten: "Koska saan nähdä teidät jälleen?"

Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään, minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.

Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein, voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.

Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut niin helposti ja odottamatta!

Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen, harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit, lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että hän oli asiasta aivan ymmällä.

"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa. Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."

Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat, kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen, joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.

Ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä.

Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan? Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut…? Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.

Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo palvelijattarenkin kasvoissa.

"Voiko rouva hyvin?" Duroy tiedusteli.

"Kyllä, kuten tavallisesti", tyttö vastasi johdattaen Duroyn salonkiin.

Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä huoneen kynnykseltä.

Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.

Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan. Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.

Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa ääretöntä syvyyttä.

Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen toverinsa luokse."

Duroy huokasi ja suuteli hänen ranteitaan: "Kiitos, minä jumaloin teitä."

Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten istuutuivat.

Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:

"Te ette siis ole minulle vihainen?"

Nainen laski kätensä hänen huulilleen:

"Ole vaiti!"

He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa polttavista käsistä.

"Kuinka minä ikävöinkään sinua!"

Nainen toisti:

"Vaiti! Vaiti!"

Viereisessä ruokasalissa palvelijatar kolisteli lautasia.

Duroy nousi: "En voi istua niin lähellä teitä. Voisin menettää malttini."

Ovi avattiin: "Pöytä on katettu."

Ja Duroy tarjosi emännälleen arvokkaasti käsivartensa.

He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä kaikin voimin.

Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja, kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.

Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten leposohvalle.

Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti: "Varokaa, joku voi tulla."

Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"

Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."

Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta… mutta minä… asun hyvin vaatimattomasti."

Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän asuntoanne."

Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat kahden kesken nautittuja aterioita.

Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki: "Huomenna… sanokaa… huomenna."

Vihdoin rouva de Marelle myöntyi: "No, olkoon, huomenna. Kello viisi."

Duroy huokasi pitkään ilosta. Ja he alkoivat jutella melkein rauhallisesti ja aivan tuttavallisesti, aivan kuin olisivat olleet tuttuja jo kaksikymmentä vuotta.

Äkkiä heitä hätkähdytti ovikellon soitto, ja he loittonivat toisistaan nopeasti.

Rouva de Marelle mutisi: "Se on kai vain Laurine."

Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti: "Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]

Rouva de Marelle purskahti nauruun: "Mainiota! Bel-Ami! Laurine on antanut teille nimen. Se sopii mainiosti teidän hyväilynimeksenne. Minäkin rupean nimittämään teitä sillä nimellä!"

Duroy istutti tytön polvelleen ja alkoi leikkiä hänen kanssaan niitä pieniä leikkejä, joita hän oli tälle opettanut.

Kahtakymmentä vaille kolme hän nousi lähteäkseen toimitukseen. Porraskäytävästä hän kuiskasi aivan hiljaa rouva de Marellelle: "Huomenna kello viisi."

Nuori nainen vastasi hymyillen: "Niin." Sitten hän katosi.

Lopetettuaan päivätyönsä toimituksessa Duroy alkoi ajatella, kuinka hän järjestäisi huoneensa ottaakseen vastaan rakastajattarensa ja kuinka hän parhaiten voisi peittää asuntonsa puutteellisuudet. Hän päätti ripustaa seinille japanilaisia koristuksia ja osti viidellä frangilla kokonaisen kokoelman silkkitilkkuja, viuhkoja ja pieniä verhoja, joilla hän peitti seinäpaperien pahimmat tahrat. Ikkunaruutuihin hän liimasi läpinäkyviä kuvia, jotka esittivät joella lipuvia veneitä, punaisten taivaiden muodostamaa taustaa vasten lenteleviä lintuja, parvekkeilla seisoskelevia kirjavapukuisia naisia ja lumisten tasankojen poikki tallustelevia pieniä mustia ukkoja.

Huone, johon juuri mahtui nukkumaan ja istumaan, muistutti pian värillisen lyhdyn sisustaa. Hän tarkasteli aikaansaamaansa tulosta tyytyväisenä ja vietti illan liimailemalla kattoon lintusilhuetteja, joita hän leikkasi väripaperinsa tähteistä.

Sitten hän meni maata, ja junien vihellykset tuudittivat hänet uneen.

Seuraavana päivänä hän tuli hyvissä ajoin kotiin mukanaan pussillinen makeisia ja madeirapullo, jonka hän oli ostanut eräästä sekatavarakaupasta. Hänen täytyi kuitenkin mennä uudelleen ulos ostamaan kaksi lautasta ja kaksi lasia. Koko tämän komeuden hän kattoi pesupöydän kannelle, jonka likaisen pinnan hän peitti pyyheliinalla; pesuvadin ja -kannun hän työnsi pöydän alle.

Sitten hän odotti.

Rouva de Marelle saapui neljännestä yli viiden ja huudahti huoneen kirkuvien värien hämmentämättä: "Teillähän on oikein hauska asunto, vaikka portaissa olikin hirveän paljon väkeä."

Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja otsaansa harson ja hatun lävitse.

Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi: "Tiistaina, samaan aikaan."

Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.

Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.

Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes osaa varoa lapsia portaissa!"

Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana olevasta kerroksesta.

Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:

"Kuulitko?"

Duroy ei ollut tietävinäänkään asiasta:

"En. Mitä sitten?"

"Minua häpäistiin!"

"Kuka häpäisi?"

"Alakerran roskaväki."

"Todellako, mitä sanotkaan, kerro!"

Rouva de Marelle alkoi nyyhkyttää saamatta enää sanaakaan suustaan.

Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä, panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen raivostunut vihansa purkautui ilmoille.

Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.

Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä. moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"

Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia: "Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne." Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."

Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa:

"Kuule, kuule, minä tiedän! Anna minun järjestää tämä asia! Lähetän sinulle huomenna 'sinilinnun'."

Siten hän nimitti pariisilaisia paikallissähkeitä.

Nyt hän jo hymyili, ihastuneena keksinnöstään, jota hän ei tahtonut ilmaista, ja osoitti tuhansin tavoin rakkauttaan.

Hän oli kuitenkin vielä sangen kiihtynyt mennessään alas portaita, ja hänen täytyi koko painollaan nojautua rakastajansa käsivarteen, sillä hän tunsi jalkojensa pettävän.

He eivät kohdanneet ainoatakaan ihmistä.

Duroylla oli tapana maata myöhään, ja hän oli vielä vuoteessa, kun lennätinlähetti toi hänelle luvatun "sinilinnun".

Duroy avasi sen ja luki:

"Tule kello viisi rue de Constantinople 127. Kysy huoneistoa, jonka rouva Duroy on vuokrannut. Tuhansia suudelmia omalta

Clo’ltasi."

Tasan kello viisi Duroy tiedusteli erään ison vuokrakasarmin portinvartijalta: "Täältäkö rouva Duroy on vuokrannut huoneiston?"

"Täältä, herra."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne."

Mies, joka nähtävästi oli tottunut arkaluontoisiin tilanteisiin, joissa varovaisuus on tarpeen, katsahti häntä silmiin ja alkoi etsiä avainta isosta avainnipustaan samalla kysyen:

"Varmaankin olette herra Duroy?"

"Olen, tietysti."

Ja portinvartija avasi oven pieneen, kahden huoneen huoneistoon, joka oli pohjakerroksessa vastapäätä hänen omaa komeroaan.

Sali, jonka kukalliset seinäpaperit vaikuttivat melkein uusilta, oli kalustettu mahonkisin huonekaluin, joiden päällys oli vihertävää, keltakuvioista kangasta. Lisäksi huoneessa oli surkean näköinen matto, joka oli niin ohut, että permantolaudat tuntuivat sen alta.

Sänkykamari oli niin pieni, että sänky täytti siitä kolme neljäsosaa. Sen hallussa oli huoneen koko toinen puoli seinästä toiseen. Se oli leveä hotellisänky, jota ympäröivät paksut siniset verhot ja jota painoi raskaana paksu, punainen, epäilyttävän tahrainen untuvapatja.

Duroy ajatteli levottomana ja tyytymättömänä: "Tämä juttu tulee maksamaan minulle paljon rahaa. Täytyy taas lainata. Tämä on aivan hullutusta hänen puoleltaan."

Ovi avautui, ja Clotilde syöksyi sisään kuin pyörretuuli, käsivarret levällään ja vaatteet kahisten. Hän oli tavattoman ihastunut: "Eikö tämä ole mukavaa, sano, eikö olekin? Ei mitään portaita, vaan suoraan sisään kadulta! Voi tulla ja mennä vaikka ikkunasta, ilman että portinvartija näkee. Kuinka me täällä rakastammekaan toisiamme!"

Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli hänen huulillaan.

Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan, pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina pyrkivät menemään sekaisin.

Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi innoissaan.

Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa. Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa nimeäni."

Duroy kysyi:

"Sinä kai sitten sanot minulle, kun on maksettava."

Nainen vastasi mutkattomasti: "Mutta kaikki on jo maksettu, rakkaani."

Duroy jatkoi: "Minä jään sinulle velkaa?"

"Et suinkaan, aarteeni, tämä ei kuulu sinuun lainkaan. Minähän tätä pientä ylellisyyttä halusin."

Nuori mies oli olevinaan vihainen: "Ei, saakeli sentään, sitä minä en salli."

Rouva de Marelle meni hänen luokseen ja laski rukoilevasti kätensä hänen olkapäilleen: "Oh, pyydän sinua, Georges, olisin niin onnellinen, jos saisin huolehtia pienestä pesästämme, aivan yksinäni! Ethän sinä suutu siitä? Vai mitä? Minähän teen sen meidän rakkautemme takia. Sano, että suostut, sano, pikku Geo, sano, että suostut!"

Hän rukoili rakastettuaan katseellaan, huulillaan, koko olemuksellaan.

Duroy antoi hänen rukoilla, kieltäytyi suuttuneen näköisenä ja myöntyi lopulta, koska koko ajan oli toivonut asian juuri näin järjestyvänkin.

Ja kun Clotilde oli mennyt, hän hieroi käsiään ja mutisi, selvittämättä itselleen sen tarkemmin, mistä juuri tänään tämä mielijohde tuli: "Hän on sentään hyvin mukava."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi "sinilintu", jossa kerrottiin:

"Mieheni tulee kotiin tänä iltana kuuden viikon tarkastusmatkalta. Saamme siis olla viikon erillämme. Kurjaa elämää, rakkaani! Clo.""

Duroy hämmästyi. Hän oli aivan unohtanut, että Clothilde oli naimisissa. Siinäpä mies, jota hän olisi tahtonut silmäillä vähän tarkemmin, vaikkapa vain yhden ainoan kerran, oppiakseen hänet tuntemaan.

Hän odotti kuitenkin kärsivällisesti aviomiehen lähtöä. Hän vietti kaksi iltaa Folies-Bergères’issâ ja ne päättyivät Rachelin luona.

Sitten eräänä aamuna tuli uusi sähkösanoma, jossa oli neljä sanaa: "Vihdoinkin, kello viisi. — Clo."

Molemmat tulivat jo ennen määräaikaa kohtaukseen. Clotilde heittäytyi rakastajansa syliin aivan huumautuneena ja suuteli hänen kasvojansa. Sitten hän sanoi: "Jos haluat niin voimme mennä ulos syömään päivällistä jonnekin, sitten kun olemme oikein kovasti rakastaneet. Olen järjestänyt iltani vapaaksi."

Oli juuri kuukauden alku, ja vaikka Duroy oli nostanut palkkansa etukäteen pitkäksi aikaa eteenpäin ja eli päivästä päivään kaikilta mahdollisilta tahoilta haalimillaan rahoilla, hän oli nyt sattumalta varoissaan. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän nyt saisi tilaisuuden uhrata jotakin Clotilden puolesta.

Hän vastasi: "Mielelläni, rakkaani, minne vain haluat."

Kello seitsemältä he lähtivät ulos ja tulivat ulkobulevardille. Clotilde nojasi raskaasti rakastajansa käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jospa tietäisit, kuinka onnellinen olen saadessani kulkea rinnallasi ja tuntea sinun olevan lähelläni!"

Duroy kysyi: "Tahtoisitko Lathuillen ravintolaan?"

Clotilde vastasi: "Oh, en, se on aivan liian hieno. Tahtoisin jotakin hauskaa, johonkin vaatimattomaan paikkaan, jossa käy vain työmiehiä ja konttoristeja. Sellaiset laitakaupungin kapakat ovat ihastuttavia! Ah, jospa olisimme voineet mennä maalle!"

Koska Duroy ei tuntenut mitään sellaista paikkaa lähistöllä, he harhailivat pitkin bulevardia ja menivät lopulta erääseen viinikauppaan, jossa tarjoiltiin ruokaa sivuhuoneessa. Rouva de Marelle oli nähnyt ikkunasta kaksi tytönletukkaa, joilla oli hiukset palmikolla ja jotka istuivat viinituvassa kahden sotamiehen seurassa.

Kolme ajuria istui syömässä illallista pitkän, matalan salin perukassa, ja eräs olento, jota oli mahdotonta luokittaa mihinkään ammattiin kuuluvaksi, istui pöydän ääressä piippua poltellen, jalat suorina ja kädet työnnettyinä housunkaulukseen. Hän oli puolittain makaavassa asennossa, niin että hänen päänsä lepäsi tuolin selkänojaa vasten. Hänen takkinsa vaikutti oikealta tahramuseolta, ja hänen taskuistaan, jotka olivat pullollaan kuin pussit, pisti esiin pullonkaula, leivänkappale, sanomalehtipaperiin kääritty paketti ja nuoranpätkä, joka riippui permannolle. Hänellä oli paksu, kiharainen ja takkuinen tukka, joka oli liasta harmaa, ja hänen hattunsa oli lattialla tuolin alla.

Clotilden tulo herätti huomiota, jonka aiheutti hänen hieno pukunsa. Molemmat rakastuneet parit lakkasivat kuiskailemasta, ajurit keskeyttivät väittelynsä, ja olio, joka poltti, otti piipun suustaan ja sylkäisi suoraan eteensä, kääntäen hieman päätään.

Rouva de Marelle kuiskasi: "Täällähän on hauskan näköistä! Täällä meidän kelpaa istua. Joskus toiste pukeudun työläisnaiseksi." Ja hän istuutui kursailematta ja vähintäkään vastenmielisyyttä osoittamatta puisen pöydän ääreen, joka oli aivan kiiltävä rasvaisista ruoanjätteistä ja täynnä viiniläiskiä, joita tarjoilijan pyyheliinan läimäyksen ei ollut onnistunut kuivata. Duroy etsi vähän hämillään ja häpeissään vaatenaulakkoa, mutta kun hän ei sellaista keksinyt, hän pani silkkihattunsa eräälle tuolille.

He söivät lampaanmuhennosta sekä vähän paistia ja vihanneksia. Clotilde toisti: "Minusta tämä on ihastuttavaa. Minun makuni on vähän katupoikamainen. Minulla on täällä paljon hauskempaa kuin Café Anglais’ssa." Sitten hän lisäsi: "Jos tahdot olla minulle oikein kiltti, niin otat minut mukaasi joihinkin piikatanssiaisiin. Tässä aivan lähellä tiedän erään hyvin hauskan paikan, jonka nimi on La Reine Blanche."

Duroy kysyi hämmästyneenä: "Kenen kanssa sinä siellä olet käynyt?"

Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi: "Erään ystävän kanssa…" Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi: "…joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin luonnollinen surun ilme.

Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin, mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt, kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!…

Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi La Reine Blancheen. Ilta olisi silloin täydellinen!"

Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."

Ja hymyillen hän vastasi: "Vien sinut sinne mielelläni, rakkaani."

Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi. Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."

Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan, liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta." Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet ajurilla hänen asuntoonsa.

Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista syrjäkaupungin pikkukapakoissa.

Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy. Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan, rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan, ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että ne ovat väärennettyjä kiviä."

Hän luuli näin olevansa mainiosti naamioitu, ja vaikka hän ainoastaan oli suojassa samalla tapaa kuin päänsä pensaaseen pistänyt jänis, hän meni näin pukeutuneena mitä pahamaineisimpiin paikkoihin.

Hän oli tahtonut, että Duroy olisi pukeutunut työmieheksi, mutta tämä oli jyrkästi kieltäytynyt, pitäen edelleenkin kaikilla näillä retkillä mallikelpoista bulevardipukuaan ja vaihtamatta edes korkeata silkkihattuaan pehmeään huopahattuun.

Clotildea tämä itsepäisyys vähän harmitti, mutta sitten hän lohduttautui tuumimalla: "Ihmiset luulevat, että minä olen kamarineitsyt, jonka on onnistunut saada rakastajakseen hieno herra." Ja häntä huvitti tämä ilveily äärettömästi.

He kävivät siis rahvaankahviloissa ja istuskelivat savuttuneissa huonerähjissä vanhojen puupöytien ääressä ja ontuvilla tuoleilla. Kitkerä savupilvi, jossa vielä tuntui päivälliseksi paistetun kalan käry, täytti salin. Puseropukuiset miehet metelöivät ja joivat pienistä laseista, ja tarjoilija, joka ihmeissään tuijotti tätä omituista paria, toi kaksi lasillista kirsikkaviinaa heidän pöytäänsä.

Pelosta ja ihastuksesta väristen Clotilde alkoi juoda tuota punaista viinaa luoden levottomia ja ilakoivia katseita ympärilleen. Jokainen lasi, jonka hän joi, oli sopimaton teko, jokainen pisara, jonka hän tätä polttavaa, maustettua juomaa lähetti kurkustaan alas, antoi hänelle mieluisan nautinnon tunteen, rikollisen ja kielletyn riemun tunteen.

Sitten hän sanoi puoliääneen: "Nyt mennään." Ja he poistuivat. Clotilde kulki juopuneiden lomitse, jotka kyynärpäät pöydällä silmäilivät häntä vihaisin ja epäluuloisin katsein. Hän asteli pienin nopein askelin kuin näyttelijätär, joka poistuu näyttämöllä. Ja tultuaan kadulle hän huokasi syvään, aivan kuin hän juuri olisi pelastunut kauheasta vaarasta.

Väliin hän väristen kysyi Duroylta: "Jos minua jossakin noista paikoista loukattaisiin, niin mitä tekisit?"

Duroy vastasi urhealla äänellä: "Puolustaisin sinua, saakeli soikoon!"

Ja Clotilde painautui onnellisena hänen käsivarttaan vasten, ehkä hämärästi toivoen, että häntä loukattaisiin, että häntä tarvitsisi puolustaa, että hän saisi nähdä miesten, vieläpä tuollaisten miesten, tappelevan hänen rakastettunsa kanssa hänen takiaan.

Mutta nämä retket, jotka uudistuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa, alkoivat väsyttää Duroyta, jonka sitä paitsi oli viime aikoina ollut hyvin vaikea hankkia edes niitä frangeja, jotka tarvittiin ajurin ja ruoan maksamiseen.

Nykyään hänen oli äärettömän vaikea tulla toimeen, paljon vaikeampi kuin siihen aikaan, jolloin hän oli Pohjoisrautatien palveluksessa, sillä hän oli ensimmäisinä sanomalehtimieskuukausinaan sirotellut rahaa ympärilleen sitä laskematta, aina toivoen seuraavana päivänä voivansa ansaita suuria summia. Tällä tavoin hän oli tyhjentänyt kaikki apulähteensä ja mahdollisuutensa saada rahaa.

Hyvin yksinkertainen keino lainata lehden kassasta oli pian käytetty loppuun, ja hän oli nyt velkaa lehdelle neljä kuukausipalkkaa sekä kuusisataa frangia, jotka hän oli saanut etukäteen rivimaksuista. Edelleen oli hän velkaa Forestier’lle sata frangia ja Jacques Rivalille, jolla oli antelias kukkaro, kolmesataa frangia. Lisäksi hänellä oli korviaan myöten kahdenkymmenen frangin ja sadan soun pikkuvelkoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään.

Saint-Potin, jolta hän oli tiedustellut keinoja, joiden avulla olisi vielä voinut hankkia sata frangia, ei ollut keksinyt mitään, vaikka hän olikin hyvin neuvokas mies. Ja Duroy tunsi katkeruutta tätä taloudellista kurjuutta kohtaan, joka oli entistä tuntuvampi nyt, kun hänellä oli suuremmat tarpeet. Hänessä kiehui koko maailmaa vastaan synkkä viha, yhä lisääntyvä ärtyisyys, joka purkautui ilmoille joka hetki pienimpienkin pikkuseikkojen takia.

Väliin hän laski, kuinka hän oli menetellyt saadessaan kulumaan keskimäärin tuhat frangia kuussa ilman mitään erikoista tuhlausta. Laskelman tuloksena oli, että jos hän söi kahdeksan frangin aamiaisen ja kahdentoista frangin päivällisen jossakin bulevardiravintolassa, se teki yhden louisdorin. Kun tähän lisäsi kymmenkunta frangia pientä rahaa, joka vieri kaikille suunnille, ties’ minne, niin päivän menoksi tuli kolmekymmentä frangia. Ja kolmekymmentä frangia päivässä on yhdeksänsataa frangia kuussa. Eikä laskelmassa ollut vielä silloin mukana vaatteisiin, kenkiin, liinavaatteisiin, pesuun ym. tarvittavia rahoja…

Joulukuun 14. päivänä hänellä siis ei ollut ainoaakaan souta taskussaan, ja rahantekomahdollisuudet olivat olemattomat.

Hän teki niinkuin hän oli tehnyt usein ennenkin: jätti aamiaisensa syömättä ja vietti iltapäivän toimituksessa raivokkaasti ja ahkerasti työskennellen.

Kello neljän aikaan hän sai rakastajattareltaan "sinilinnun", joka ilmoitti hänelle seuraavaa: "Haluatko syödä kanssani päivällisiä tänään? Teemme sitten jälkeenpäin pienen retken."

Duroy kirjoitti heti vastaukseksi: "Mahdotonta tulla päivälliselle." Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että olisi sangen tyhmää kieltäytyä niistä miellyttävistä hetkistä, joita rouva de Marelle saattoi hänelle valmistaa, ja lisäsi "Mutta odotan sinua kello yhdeksältä kohtauspaikassamme."

Ja sitten hän lähetti erään toimituksen juoksupojista viemään kirjelappua perille säästääkseen sähkekustannukset. Sen jälkeen hän syventyi miettimään, mistä saisi päivällisen.

Kello tuli seitsemän, eikä hän vieläkään ollut päässyt mihinkään tulokseen, ja pelottava nälkä kalvoi hänen sisuksiaan. Silloin hän tarttui epätoivoiseen keinoon. Hän odotti, kunnes kaikki hänen toverinsa olivat toinen toisensa jälkeen menneet, ja jäätyään yksin hän soitti kiivaasti. Johtajan vahtimestari, joka oli jäänyt vartioimaan toimitushuoneistoja, tuli sisään ja kumarsi.

Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."

Mies poimi liivintaskustaan kolme frangia ja kysyi:

"Eikö herra Duroy tarvitse enempää?"

"En, en, tämä riittää. Monet kiitokset!"

Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.

Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.

Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."

Duroy vastasi kiivaasti: "Miksi menisimme ulos? Täällähän on hyvä olla."

Clotilde jatkoi ottamatta hattua päästään: "Jospa tietäisit, kuinka kaunis kuutamo nyt on. Olisi todella nautinto mennä tänä iltana kävelemään."

"Mahdollisia kyllä, mutta minä puolestani en välitä kävelemisestä."

Duroy oli sanonut tämän suuttuneella äänellä. Clotilde hämmästyi ja kysyi loukkaantuneena: "Mikä sinun on? Minkä tähden käyttäydyt tuolla tapaa? Minua haluttaa lähteä kävelylle, enkä voi käsittää, miksi se suututtaisi sinua."

Duroy hyppäsi pystyyn aivan vimmastuneena: "Se ei suututa minua lainkaan. Se ikävystyttää minua, jos haluat sen tietää."

Clotilde oli niitä ihmisiä, joita vastustus ärsyttää ja jotka töykeys saattaa raivoon.

Ylpeästi ja jäätävän kylmästi hän sanoi:

"En ole tottunut siihen, että minua puhutellaan tuolla tapaa. Menen siis yksin. Hyvästi."

Duroy ymmärsi hänen olevan vakavissaan ja syöksyi kiivaasti hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja änkytti:

"Anna anteeksi rakkaani, anna anteeksi, olen tänään hyvin hermostunut ja ärtyinen. Minulla oli ollut vähän vastoinkäymisiä, vähän ikävyyksiä, ymmärräthän, toimituksessa."

Vähän leppyneempänä, mutta silti vielä tuohtuneena Clotilde vastasi:

"Se ei kuulu minuun! En halua olla pahantuulisuutenne maalitauluna."

Duroy suuteli häntä ja talutti hänet leposohvan luo:

"Kuule minua, rakas pikku ystäväni, en tahtonut loukata sinua. En ajatellut, mitä sanoin."

Hän oli pakottanut Clotilden istuutumaan ja polvistui nyt hänen eteensä: "Oletko antanut minulle anteeksi? Sano, että olet antanut anteeksi!"

Clotilde mutisi kylmästi: "Olkoon menneeksi, mutta älä tee sitä uudelleen." Ja noustuaan hän lisäsi:

"Mennään nyt kävelemään."

Duroy oli vielä polvillaan syleillen molemmin käsivarsin hänen jalkojaan sekä sammaltaen: "Pyydän sinua, ollaan täällä. Rukoilen sinua. Tee se minun takiani. Tahtoisin tänä iltana niin mielelläni pitää sinut vain itseäni varten, tässä hiilloksen ääressä. Sano, että suostut!"

Clotilde vastasi kylmästi ja kovasti: "Ei. Tahdon mennä ulos. En halua myöntyä oikkuihisi."

Duroy oli itsepäinen: "Pyydän sinua! Minulla on eräs syy. Hyvin tärkeä syy…"

Clotilde sanoi uudelleen: "Ei. Ja koska et tahdo lähteä ulos kanssani, niin menen tieheni. Hyvästi."

Hän irrottautui äkkiä ja lähti ovea kohden. Duroy juoksi hänen jälkeensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen:

"Kuule, Clo, pikku Clo’ni, kuule, jää tänne minun takiani…" Clotilde pudisti mitään vastaamalta päätään, koetti välttää hänen suudelmiaan ja vapautua hänen syleilystään yrittäen yhä poistua.

Duroy sopersi: "Clo, pikku Clo, minulla on eräs syy."

Clotilde pysähtyi ja katsoi häntä silmiin: "Sinä valehtelet… Mikä syy?"

Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena: "Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.

Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan souta…"

Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"

Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa, jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän. Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme…"

Clotilde katsoi häntä vakavasti: "Onko… se… siis totta?"

Sekunnissa Duroy oli kääntänyt nurin kaikki taskunsa, housuntaskunsa, liivintaskunsa ja takintaskunsa mutisten: "Oletko nyt tyytyväinen?"

Ja äkkiä Clotilde kiersi voimakkaan intohimon pakottamana käsivartensa hänen kaulaansa ja sopersi:

"Voi oma, oma rakkaani… oma rakkaani… jospa olisin tietänyt…! Kuinka sinun näin on käynyt?"

Ja hän pakotti Duroyn istuutumaan, heittäytyi itse hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä tuhat kertaa, suuteli häntä viiksille, suuteli häntä suulle ja silmille, pakottaen hänet kertomaan, kuinka hän oli joutunut tähän pulaan.

Duroy keksaisi liikuttavan kertomuksen. Hänen oli ollut pakko auttaa vanhaa isäänsä, joka oli joutunut ahdinkoon. Hän oli antanut hänelle kaikki säästönsä, ja lisäksi hänen oli ollut pakko tehdä velkaa.

Hän lisäsi: "Minun täytyy nyt kärsiä nälkää kuusi kuukautta, sillä kaikki apulähteeni ovat lopussa. Mutta mitäpä siitä, onhan elämässä vaikeuksia. Eivätkä rahat kaiken lopuksi ansaitse sitä huolta, jota niihin tuhlataan."

Clotilde kuiskasi hänen korvaansa: "Minä lainaan sinulle. Tahdotko?"

Duroy vastasi arvokkaasti: "Sinä olet kovin ystävällinen, lapseni, mutta pyydän sinua, älkäämme puhuko enää siitä asiasta. Se vain loukkaisi minua."

Clolilde vaikeni, mutta puristaen rakastettuaan syliinsä hän kuiskasi: "Sinä et koskaan tajua, kuinka paljon minä sinua rakastan."

Siitä tuli heidän parhaita lemmenöitään.

Tehdessään lähtöä Clolilde sanoi hymyillen:

"Hm! Kun on sinun tilanteessasi, ei mikään ole hauskempaa kuin löytää rahaa taskustaan, esimerkiksi jonkin kolikon, joka on joutunut vuorin väliin."

Duroy vastasi syvästi vakuuttuneena: "Niinpä niin, hitto vieköön!"

Rouva de Marelle tahtoi mennä jalkaisin kotiin sanoen haluavansa ihailla kuutamoa, ja koko ajan hän katseli haltioituneena rakastettuaan.

Oli kylmä ja kirkas yö, joka ennusti talven tuloa. Hevoset ja jalankulkijat kiiruhtivat kulkuaan purevan pakkasen ajamina. Korot kajahtelivat katukäytävillä.

Hyvästi sanoessaan Clolilde kysyi: "Haluatko, että kohtaamme ylihuomennakin?"

"Tietysti, kultaseni."

"Samaan aikaan?"

"Samaan aikaan."

"Hyvästi, rakkaani."

Ja he suutelivat toisiaan hellästi.

Duroy alkoi pitkin askelin harppoa kotiaan kohti. Hän mietti, miten hän huomenna selviytyisi pulastaan. Mutta avattuaan huoneensa oven ja kaivaessaan tulitikkuja liivintaskustaan hän pysähtyi hämmästyneenä. Hän oli tuntenut taskussaan rahan, joka pyöri hänen sormiensa välissä.

Sytytettyään valon hän poimi rahan esiin ja tarkasti sen. Se oli louisdori, kaksikymmentä frangia.

Hän luuli tulleensa sekapäiseksi.

Hän käänsi ja väänsi rahaa ja koetti miettiä, millä salaperäisellä tavalla se oli hänelle joutunut. Ei kai se ainakaan taivaasta ollut voinut hänen taskuunsa tipahtaa!

Multa äkkiä asia hänelle selvisi, ja hän harmistui.

Olihan hänen rakastajattarensa maininnut rahoista, jotka liukuvat vuorin väliin ja löytyvät rahapulan aikana. Clotilde siis oli antanut hänelle tämän almun. Mikä häpeä!

Hän vannoi: "Hyvä! Ylihuomenna puhun hänelle suuni puhtaaksi. Tuleepa siitä hänelle hauska hetki!"

Ja hän meni vuoteeseen, sielu kapinassa kiukusta ja häpeästä.

Hän heräsi myöhään. Hänen oli nälkä. Hän koetti nukahtaa uudelleen, jottei hänen olisi tarvinnut nousta ennen kello kahta. Sitten hän ajatteli: "Tästä ei ole mitään hyötyä. Täytyyhän minun joka tapauksessa hankkia rahaa." Hän lähti ulos toivoen kadulla keksivänsä jonkin keinon.

Mutta hän ei keksinyt mitään, ja joka kerta kun hän meni jonkin ravintolan ohi, hänet valtasi kauhea halu saada syödä, ja vesi nousi hänen kielelleen. Kello tuli kaksitoista, ja kun hän vielä silloinkaan ei ollut keksinyt mitään, hän teki nopeasti päätöksensä: "No niin, syön aamiaista Clotilden rahoilla. Eihän se estä minua maksamasta niitä huomenna hänelle takaisin."

Hän siis söi eräässä oluttuvassa aamiaisen, joka maksoi kaksi ja puoli frangia. Kun hän tuli toimitukseen, hän antoi vahtimestarille takaisin tällä lainaamansa kolme frangia: "Kas tässä, Foucart, kiitos lainastanne, jonka eilen illalla sain ajuria varten."

Hän työskenteli kello seitsemään asti. Sitten hän meni syömään päivällistä ja otti taas kolme frangia samoista rahoista. Illan kaksi olutlasia nosti päivän menot yhdeksään frangiin ja kolmeenkymmeneen centimeen.

Mutta kun hän ei voinut saada uutta luottoa eikä kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa keksinyt muitakaan keinoja, hän lainasi seuraavana päivänä vielä kuusi frangia Clotilden rahoista, jotka hänen olisi pitänyt maksaa takaisin jo samana iltana. Näin ollen, kun hän tuli sovittuun kohtaukseen, hänellä oli taskussaan neljä frangia ja kaksikymmentä centimeä.

Hän oli huonolla tuulella, ja hän oli luvannut itselleen tekevänsä nopeasti lopun koko asiasta. Hän oli päättänyt sanoa rakastajattarelleen: "Sinä tiedät, että olen löytänyt ne kaksikymmentä frangia, jotka toissapäivänä panit taskuuni. En maksa niitä takaisin tänään, koska tilanne ei ole muuttunut ja koska minulla ei ole ollut aikaa ajatella raha-asioita. Mutta aion antaa ne sinulle takaisin, kun ensi kerran tapaamme."

Clotilde saapui innokkaana ja hellänä, täynnä pelkoa siitä, miten Duroy oltaisi hänet vastaan. Hän suuteli rakastajaansa lakkaamatta välttääkseen selityksiä ainakin ensi hetkinä.

Duroy puolestaan ajatteli: "Onhan aikaa puhua asiasta myöhemminkin. Keksin varmasti jonkin syyn, jonka nojalla voin ottaa sen puheeksi."

Mutta hän ei keksinyt mitään syytä ja häntä aristutti käydä ensimmäisenä puhumaan tästä arkaluontoisesta asiasta.

Clotilde ei maininnut mitään kävelylle lähtiessään ja oli kaikin tavoin suloinen.

He erosivat puoliyön aikaan määrättyään seuraavan kohtauksen vasta tulevan viikon keskiviikoksi, sillä rouva de Marelle oli kutsuttu päivällisille useiksi illoiksi peräkkäin.

Maksaessaan seuraavana päivänä aamiaistaan ja kaivaessaan taskustaan niitä neljää hopearahaa, joiden siellä vielä piti olla, Duroy huomasi, että rahoja oli viisi ja niistä yksi kultaraha.

Ensin hän luuli saaneensa edellisenä iltana erehdyksessä takaisin kaksikymmentä frangia, mutta sitten hän ymmärsi, miten asia oli. Ja hän sai sydämentykytyksen näiden itsepäisten almujen nöyryytyksestä.

Minkä tähden hän ei ollut tullut sanoneeksi mitään! Jos hän olisi puhunut riittävän painokkaasti, niin tätä ei olisi tapahtunut.

Neljän päivän aikana hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja ja teki yhtä lukuisia kuin hyödyttömiäkin ponnistuksia saadakseen lainatuksi viisi louisdoria. Sillä välin hän kulutti loppuun Clotilden toisen kultarahan.

Kun he taas tapasivat, Duroy ilmoitti vihaisen näköisenä rakastajattarelleen: "Sanon sinulle vain, että älä yritä jatkaa viime iltojen leikkiäsi, sillä tämä rupeaa minua suututtamaan." Mutta Clotilden onnistui kuitenkin taas pistää kaksikymmentä frangia hänen housuntaskuunsa.

Löytäessään ne hän kirosi: "Piru vieköön!" Sitten hän siirsi ne liivintaskuunsa, jotteivät ne olisi pudonneet, sillä hän oli aivan pennitön.

Hän rauhoitti omaatuntoaan ajatellen: "Maksan kaikki takaisin samalla kertaa. Nämähän ovat oikeastaan vain lainoja."

Vihdoin lehden kassanhoitaja suostui hänen epätoivoisista pyynnöistään antamaan hänelle viisi frangia päivässä. Se riitti hädin tuskin ruokaan, mutta ei kuudenkymmenen frangin velan maksamiseen.

Ja kun Clotildeen jälleen tarttui hänen hullu halunsa tehdä yöllisiä retkiä Pariisin kaikenlaisiin epäilyttäviin paikkoihin, ei Duroy enää viitsinyt vihoitella siitä, että hän noiden matkojen jälkeen löysi kultarahan jostakin taskustaan, eräänä päivänä jopa kengästäänkin ja eräänä toisena päivänä kellonsa kansien välistä.

Koska kerran Clotilde halusi huveja, joiden kustannuksia hänen rakastajansa ei nyt voinut suorittaa, niin mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että hän maksoi ne itse?

Sitä paitsi Duroy pani tarkasti muistiin kaikki, minkä hän tällä tapaa sai, voidakseen jonakin päivänä maksaa takaisin.

Eräänä iltana Clotilde sanoi: "Ajattelehan, minä en ole vielä koskaan ollut Folies-Bergères’issä! Etkö veisi minua sinne?" Duroy epäröi, sillä hän pelkäsi, että he tapaisivat Rachelin. Mutta sitten hän ajatteli: "No, mitä siitä, enhän minä ole naimisissa. Jos tuo nainen näkee minut, niin hän ymmärtää tilanteen eikä puhuttele minua. Voimmehan sitä paitsi ottaa aition."

Hänen päätökseensä vaikutti myös eräs toinenkin seikka. Hän oli näet hyvin mielissään saadessaan täten tilaisuuden tarjota rouva de Marellelle teatteriaition tarvitsematta sitä maksaa. Se kävi jonkinlaisesta korvauksesta.

Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.

Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.

Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.

Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan. Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut hänet?"

Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään viha ja huulillaan kiivaat sanat!

Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse, ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan. Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."

Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"

Mutta Duroy ei kääntynyt vastaamaan.

Tyttö jatkoi: "Mitä nyt? Oletko tullut kuuroksi torstain jälkeen?"

Duroy ei vastannut, vaan heittäytyi halveksuvan näköiseksi, aivan kuin haluten olla puuttumatta moisen naisen asioihin.

Rachel purskahti nauruun, kiukkuiseen nauruun, ja sanoi:

"Vai niin, oletko mykkä? Onko rouvasi purrut kielesi poikki?"

Duroy liikahti vihaisesti ja vastasi raivoissaan:

"Millä oikeudella puhuttelette minua? Menkää matkoihinne, muuten haen poliisin."

Silloin Rachel parkaisi silmät säihkyen ja ääni kähisten: "Vai sillä tavalla! Mokomakin rähjä! Kun on maannut naisen kanssa, voi häntä ainakin tervehtiä. Vaikka oletkin täällä toisen kanssa, niin se ei ole mikään syy olla minua tuntematta. Jos olisit edes tehnyt minulle jonkin merkin, kun äsken kuljin ohitse, olisin antanut sinun olla rauhassa. Mutta sinä tahdoit näytellä ylpeää, keljuilija! Odota, kyllä saat tämän takaisin! Vai niin, sinä et edes tervehdi minua, kun kohtaan sinut…"

Hän olisi huutanut kauemminkin, mutta rouva de Marelle avasi aition oven ja lähti juoksemaan tungoksen lävitse etsien epätoivoissaan uloskäytävää.

Duroy syöksyi hänen jälkeensä ja koetti tavoittaa häntä. Kun Rachel näki heidän juoksevan, hän alkoi voitokkaasti kirkua: "Pysäyttäkää hänet! Pysäyttäkää! Hän on varastanut rakastajani!"

Ihmiset alkoivat nauraa. Kaksi iloista herraa tarttui pakenijan olkapäihin koettaen pysähdyttää hänet ja suudella häntä. Mutta Duroy oli ennättänyt paikalle. Hän vapautti Clotilden väkisin herrojen käsistä ja laahasi hänet kadulle.

Rouva de Marelle hyppäsi tyhjiin ajurinvaunuihin, jotka olivat pysähtyneet katuvierelle. Duroy syöksyi hänen perässään vaunuihin, ja kun ajuri kysyi: "Minne ajetaan, herra?" hän vastasi: "Minne tahansa."

Vaunut lähtivät hitaasti ja täristen liikkeelle. Clotilde, joka oli saanut hysteerisen kohtauksen, piti käsiä kasvoillaan ollen vähällä tukehtua nyyhkytyksiin. Duroy ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Vihdoin, kuullessaan Clotilden itkevän, hän änkytti: "Kuule, pikku Clo! Pikku Clo… anna minun selittää! Se ei ollut minun syyni… Tunsin tämän naisen aikoinani… ennen vanhaan…"

Clotilde paljasti äkkiä kasvonsa, rakastuneen naisen raivon, mielettömän raivon valtaamana, joka antoi hänelle puhekyvyn takaisin, ja läähätti sekavasti, lyhyin, katkonaisin lausein: "Oh… sinä lurjus… sinä konna… sinä kurja roisto!… Onko se mahdollista?… mikä häpeä?… Oh, Jumalani!… mikä häpeä!…"

Hän kiihtyi yhä enemmän, sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa selvenivät: "Minun rahoillaniko sinä olet hänelle maksanut, mitä? Ja minä kun olen antanut tuolle miehelle rahaa… tuota kokottia varten… Oh, senkin roisto!"

Hän näytti hetken ajan etsivän jotakin vielä voimakkaampaa sanaa, joka ei heti tullut hänen mieleensä. Sitten hän väänsi suutaan aivan kuin sylkeäkseen ja huusi: "Oh!… sika… sika… Sinä olet maksanut hänelle minun rahoillani… sika… sika!…"

Hän ei keksinyt muita sanoja, vaan hoki yhä: "Sika… sika!…"

Lopuksi hän kumartui ulos vaunuista, nykäisi kuskia hihasta, käski hänen pysähdyttää, avasi oven ja hyppäsi kadulle.

Duroy tahtoi seurata häntä, mutta nainen huusi: "Minä kiellän sinua tulemasta mukaani!" Hän huusi niin kovalla äänellä, että ohikulkijat pysähtyivät piiriin hänen ympärilleen, eikä Duroy uskaltanut liikahtaakaan skandaalin pelosta.

Rouva de Marelle otti esiin rahakukkaronsa ja alkoi vaunujen lyhdyn valossa poimia siitä rahoja. Hän otti kaksi frangia ja viisikymmentä centimea, jotka hän painoi ajurin käteen sanoen vapisevalla äänellä: "Olkaa hyvä… tässä ovat rahanne… Minä maksan… Viekää kotiinsa tuo rähjä… rue Boursault, Batignolles."

Ympärillä seisova ihmisjoukko riemuitsi. Eräs herrasmies sanoi: "Mainiota, tyttöseni!" Ja eräs vaunujen luona seisova sakilainen pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta ja huusi kimakalla äänellä: "Hyvästi, äijä!"

Vaunut lähtivät liikkeelle naurunremakan seuraamana.

6

Seuraavana päivänä Georges Duroy heräsi sangen murheellisena.

Hän pukeutui hitaasti ja istuutui sitten ikkunan ääreen miettimään. Koko hänen ruumistaan kivisti, aivan kuin hän olisi illalla saanut hyvän selkäsaunan.

Pakko hankkia rahaa teki hänet levottomaksi, ja hän lähti Forestier’n luo.

Hänen ystävänsä otti hänet vastaan työhuoneessaan, lämmitellen jalkojaan pesän edessä.

"Oletpa sinä aikaisin liikkeellä."

"Tärkeä asia. Olen joutunut kunniavelkaan."

"Pelissäkö?"

Duroy epäröi, mutta tunnusti sitten: "Pelissä."

"Onko velka suurikin?"

"Viisisataa frangia."

Hän oli velkaa vain kaksisataakahdeksankymmentä.

Forestier kysyi epäilevänä:

"Kenelle olet ne velkaa?"

Duroy ei tietänyt, mitä olisi vastannut:

"Niin… eräälle… eräälle herra de Carlevillelle."

"Vai niin, missä hän asuu?"

"Hän asuu… hän asuu…"

Forestier purskahti nauruun: "Aamupäivänkadun varrella kello neljätoista, eikö niin? Kyllä minä tunnen sen herran, poikaseni. Mutta jos tyydyt kahteenkymmeneen frangiin, niin ne ovat heti käytettävissäsi. Mutta penniäkään enempää et saa."

Duroy otti tarjotut kaksikymmentä.

Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.

Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."

Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi vapisemaan.

Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.

Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"

Duroy koetti nauraa: "No, no, älä nyt ole lapsellinen."

Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."

Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.

Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."

Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään tyytyväisenä suunnitelmaansa.

Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.

Duroyn saapuessa rouva Forestier makasi leposohvallaan lukien romaania.

Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen nimi?"

Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."

Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen. Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!

Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."

Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli: "Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.

Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä näkemättä."

Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä tarkoitatte?"

"Mitäkö? Ettekö arvaa?"

"En".

"Koska olen teihin rakastunut… oh! vain vähän, aivan vähän… enkä ole tahtonut rakastua korviani myöten…"

Rouva ei näyttänyt hämmästyvän enempää kuin loukkaantuvankaan tai olevan mielissään. Hän hymyili tavallista epämääräistä hymyään ja vastasi rauhallisesti:

"Oh, olisitte siitä huolimatta voinut tulla. Minua ei kukaan ole kauan rakastanut."

Duroy hämmästyi enemmän hänen sävystään kuin hänen lausumistaan sanoista ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Koska se on aivan turhaa ja koska minä heti sanon sen suoraan. Jos olisitte kertonut asianne aikaisemmin, olisin heti rauhoittanut teidät ja kehottanut teitä käymään täällä mahdollisimman usein."

Duroy huudahti juhlallisesti: "Luuletteko, että kukaan voi hallita tunteitaan?"

Nainen kääntyi hänen puoleensa: "Rakas ystävä, minusta rakastunut mies ei enää kuulu elollisten joukkoon. Hän käy typeräksi, eikä vain typeräksi, vaan vieläpä vaaralliseksikin. Ihmisiin, jotka rakastavat minua rakkaudesta tai väittävät rakastavansa, rikon kaikki läheiset suhteeni, koska he ensinnäkin ikävystyttävät minua ja koska heitä toiseksi täytyy epäillä kuin vesikauhuisia koiria, jotka äkkiä voivat saada taudinkohtauksen. Minä siis panen heidät moraaliseen karanteeniin, kunnes tauti on mennyt ohitse. Älkää unohtako sitä. Tiedän varsin hyvin, että teidän rakkautenne on vain jonkinlaista ruokahalua, kun se sitä vastoin minulle saattaa muodostua jonkinlaiseksi… jonkinlaiseksi sielun sakramentiksi, joka kokonaan puuttuu miesten uskonnosta. Te ymmärrätte kirjaimen, minä hengen. Mutta… katsokaa minua oikein silmiin…"

Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kylmät, ja korostaen joka sanaa hän jatkoi: "Minä en koskaan rupea teidän rakastajattareksenne, ymmärrättekö? On sen tähden aivan turhaa, vieläpä tyhmää, että pidätte kiinni toivomuksestanne… Ja nyt… kun leikkaus on tehty… haluatteko, että olemme ystäviä, hyviä ystäviä, mutta, kuten ainakin oikeat ystävät, täysin vilpittömään tapaan?"

Duroy ymmärsi, että tämän tuomion jälkeen kaikki vetoaminen tai valittaminen oli täysin turhaa. Hän teki heti päätöksensä ja ihastuksissaan tästä uudesta liittolaisestaan ojensi rouva Forestier’lle molemmat kätensä:

"Olen teidän, rouva, aivan kuten haluatte."

Rouva Forestier tunsi, että Duroyn ääni huokui rehellisyyttä. Niinpä hänkin ojensi molemmat kätensä.

Duroy suuteli niitä, toista toisensa jälkeen, ja sanoi koruttomasti kohottaessaan päätään: "Hitto, jos olisin kohdannut teidän kaltaisenne naisen, olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Forestier heltyi hänen sanoistaan. Ne hyväilivät häntä niinkuin naista aina hyväilevät kohteliaisuudet, jotka löytävät tien hänen sydämeensä. Hän loi Duroyhon nopean kiitollisen katseen, sellaisen, joka on omansa tekemään miehestä naisen orjan.

Kun Duroy ei sen jälkeen keksinyt, kuinka hän olisi jälleen solminut keskustelun katkenneet langat, rouva Forestier sanoi pehmeästi, samalla kun hän kosketti hänen käsivarttaan:

"Tahdon heti käydä toimeen ystävänänne. Te olette hyvin saamaton, rakas ystävä…"

Hän epäröi ja kysyi: "Voinko puhua vapaasti?"

"Olkaa hyvä!"

"Aivan vapaasti?"

"Niin."

"Hyvä. Menkää siis tervehtimään rouva Walteria, joka pitää teitä suuressa arvossa, ja olkaa hänelle jollakin tavoin mieliksi. Voitte hyvin imarrella häntä, vaikka hän onkin kunniallinen, ymmärrättekö, ehdottomasti kunniallinen. Oh, sillä taholla teillä ei ole mitään… mitään valloituksen toiveita. Mutta voitte saavuttaa paljon, jos osaatte tehdä itsenne suosituksi. Minä tiedän, että teillä on varsin vähäpätöinen toimi sanomalehdessä. Mutta älkää pelätkö, he ottavat yhtä hyväntahtoisesti vastaan kaikki toimittajansa. Voitte hyvin mennä sinne, luottakaa minuun!"

Duroy vastasi hymyillen: "Kiitos, te olette enkeli… oikea suojelusenkeli." Sitten he puhuivat muista asioista.

Duroy viipyi kauan tahtoen osoittaa, miten hyvin hän viihtyi rouva Forestier’n seurassa. Ja hyvästellessään hän vielä kysyi: "Onko siis sovittu, että olemme ystäviä?"

"Sovittu."

Koska hän oli huomannut äskeisen kohteliaisuutensa tehon, hän lisäsi vielä:

"Ja jos joskus tulette leskeksi, niin pyydän, että pidätte minut muistissanne."

Hän poistui nopeasti, jottei rouva Forestier olisi ennättänyt osoittaa suuttumustaan.

Meno rouva Walterin luokse teki Duroyn vähän levottomaksi, sillä häntä ei ollut koskaan pyydetty käymään johtaja Walterin kotona, eikä hän tahtonut tehdä mitään tyhmyyttä. Johtaja osoitti häntä kohtaan hyväntahtoisuutta, piti arvossa hänen palveluksiaan ja lähetti hänet mielellään suorittamaan vaikeita tehtäviä. Mikä esti häntä käyttämästä hyväkseen johtajansa suopeutta ja yrittämästä päästä suhteisiin hänen perheensä kanssa.

Eräänä päivänä Duroy siis nousi varhain, meni halliin ja osti kymmenellä frangilla tusinan hyviä päärynöitä. Hän sulloi ne huolellisesti koriin, niin että ne näyttivät kaukaa maaseudulta tulleilta, ja vei ne johtajan portinvartijalle, jolle hän samalla jätti seuraavasti tekstatun nimikorttinsa:

GEORGES DUROY

pyytää kunnioittavimmin Rouva Walteria ottamaan vastaan nämä muutamat päärynät, jotka tänä aamuna ovat saapuneet Normandiasta.

Seuraavana päivänä hänen toimituksessa olevassa kirjelaatikossaan oli kirjekuori, jossa oli rouva Walterin lähettämä kortti: "Lähettäen kiitolliset terveiseni ilmoitan, että olen kotona joka lauantai."

Seuraavana lauantaina Duroy meni rouva Walterin vastaanottoon.

Johtaja Walter asui boulevard Malesherbes’in varrella, omassa kaksiosaisessa talossaan, josta hän, säästäväisenä kuin ainakin käytännön mies, oli vuokrannut toisille puolet. Portinvartija, jonka asunto oli molempien porttien välissä, palveli sekä isäntää että vuokralaisia ja antoi molemmille sisäänkäytäville komean ja vakavaraisen leiman, sillä hänellä oli korea univormu, johon kuuluivat voimakkaita pohkeita peittävät valkoiset sukat sekä kultanappinen ja tulipunaisin taittein varustettu takki.

Salongit olivat ensimmäisessä kerroksessa erään etuhuoneen takana, jonka seiniä verhosivat gobeliinit ja jonka ovia peittivät raskaat verhot. Kaksi palvelijaa torkkui tuoleillaan. Toinen otti Duroyn päällystakin, toinen hänen keppinsä. Sen jälkeen toinen heistä avasi erään oven, astui muutaman askelen vieraan edellä, kääntyi sitten syrjään ja antoi vieraan mennä ohitseen, samalla kun hän huusi hänen nimensä tyhjään huoneistoon.

Nuori mies katseli hämillään ympärilleen, kunnes hän eräästä peilistä huomasi ihmisiä, jotka näyttivät istuvan hyvin kaukana. Hän erehtyi ensin suunnasta peilin harhauttamana ja marssi sitten kahden tyhjän salongin lävitse jonkinlaiseen pieneen, sinisin ja kultakoristeisin silkkitapetein somistettuun naistenhuoneeseen. Siellä istui puoliääneen jutellen neljä naista pyöreän pöydän ääressä, jolla oli teekuppeja.

Huolimatta siitä esiintymisvarmuudesta, jonka hän oli saavuttanut ottaessaan osaa Pariisin elämään ja jota varsinkin oli kehittänyt hänen reportteritoimensa, se kun alituiseen saattoi hänet kosketuksiin huomattavien henkilöiden kanssa, Duroy tunsi hiukan hämmennystä juhlallisen kävelynsä jälkeen läpi tyhjien salonkien.

Etsien silmillään emäntää hän änkytti: "Hyvä rouva, minulla on kunnia…"

Rouva Walter ojensi hänelle kätensä, johon hän tarttui kumartuen, ja sanoi pyytäessään vierastaan istumaan: "Olette hyvin rakastettava, herra, kun tulitte minua tervehtimään." Duroy istuutui tai oikeammin putosi istualleen, sillä hän oli luullut tuolia paljon korkeammaksi.

Kaikki vaikenivat. Eräs naisista alkoi puhua. Keskustelu kosketteli pakkasta, joka alkoi kiristyä, mutta joka kuitenkaan ei ollut kyllin kova hillitäkseen kaupungissa raivoavaa kuumetautia tai jäädyttämään järviä, niin että olisi voitu luistella. Ja jokainen lausui mielipiteensä talven tulosta Pariisiin. Sitten vaihdettiin mielipiteitä siitä, mikä vuodenaika on kaikkein parhain, ja keskustelun apuna käytettiin kaikkia niitä typeriä ajatuksia, jotka keräytyvät tuhrimaan aivokomeroita kuin tomu huonekaluja.

Avautuvan oven heikko narina sai Duroyn kääntämään päätään, ja hän näki kahden lasiruudun läpi lihavan naisen, joka oli tulossa huoneeseen. Hänen saavuttuaan eräs naisista nousi, hyvästeli ja poistui. Ja nuoren miehen katse seurasi hänen mustaa selkäänsä, jossa gagaattihelmet kiilsivät ja joka lopuksi katosi näkyvistä.

Kun henkilövaihdoksesta aiheutunut liikehtiminen oli asettunut, keskustelu siirtyi koneellisesti ja ilman ylimenoa koskettelemaan Marokon kysymystä ja sotaa idässä sekä englantilaisten vaikeuksia Afrikassa.

Naiset keskustelivat näistä asioista ulkomuistista, aivan kuin he olisivat esittäneet vakavaa seuranäytelmää, jota he moneen kertaan olivat harjoitelleet.

Saapui jälleen uusi vieras, pieni vaaleakiharainen rouva, joka aiheutti uuden poistumisen. Tällä kertaa lähti eräs pitkä ja kuiva keski-ikäinen nainen.

Nyt puhuttiin herra Linet’in toiveista päästä Akatemian jäseneksi. Vastatullut nainen oli varmasti vakuuttunut siitä, että herra Linet’n löisi laudalta herra Gabanon-Lebas, Don Quijoten kauniin runomittaisen näytelmämuodostelman tekijä.

"Se tulee, niinkuin tiedätte, esitettäväksi Odéonissa."

"Todellako! Sinne täytyy ehdottomasti mennä katsomaan tätä erittäin mielenkiintoista kirjallista koetta."

Rouva Walter puhui rauhallisesti ja siron välinpitämättömästi, koskaan miettimättä, mitä hänen tulisi sanoa, sillä hänen mielipiteensä olivat aina etukäteen valmiit.

Mutta hän huomasi päivän alkavan hämärtyä ja soitti palvelijaa tuomaan lamppuja. Samalla hän kuunteli metsäpurona solisevaa keskustelua ja ajatteli, että hän oli unohtanut tilata kirjapainosta seuraavien päivällistensä kutsukortit.

Hän oli vähän liian lihava, mutta silti vielä kaunis, siinä vaarallisessa iässä, jolloin kuihtumista ei enää voi välttää. Hän oli säilynyt hyvin huolellisen hoidon, kohtuullisuuden ja ihovoiteen avulla. Hän näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti kaikkeen, olevan maltillinen ja järkevä. Hän oli niitä naisia, joiden sielu muistuttaa ranskalaista puutarhaa. Siellä käyskennellessään ei kohtaa mitään yllätyksiä, mutta tuntee kuitenkin jonkinlaista viihtymystä. Hänessä oli sitä hienoa, hienotunteista ja varmaa viisautta, joka korvaa mielikuvituksen, herkkyyden ja intohimon, ja lisäksi rauhallista hyvänsuopaisuutta, joka kohdistui kaikkiin ja kaikkeen.

Hän huomasi, ettei Duroy ollut koko aikana sanonut mitään, ettei kukaan ollut häntä edes puhutellut ja että hän näytti vähän vaivautuneelta. Ja koska naiset eivät olleet päässeet eroon Akatemiasta, tuosta jo kauan vatkaamastaan mieliaiheestaan, rouva Walter kysyi: "Entä te, herra Duroy, jonka parhaiten pitäisi tuntea asia, kenelle te annatte etusijan?"

Duroy vastasi epäröimättä: "Tällaisesta asiasta puheen ollen, hyvä rouva, en välitä ehdokkaiden ansioista, jotka muuten aina voivat olla vähän epäilyttävät, vaan heidän iästään ja terveydestään. En kysy, mitä arvonimiä heillä on, vaan mitkä ovat heidän tautinsa. En ota selkoa siitä, ovatko he runomittaisesti kääntäneet Lope de Vegaa, mutta sen sijaan olen hyvin halukas hankkimaan tietoja heidän maksastaan, sydämestään, munuaisistaan ja selkäytimestään. Minun mielipiteeni on, että rasvoittunut sydän ja varsinkin epäsäännöllinen valtimo ovat sata kertaa arvokkaammat kuin neljäkymmentä nidosta väitöskirjoja jonkun berberirunoilijan isänmaallisista aatteista."

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi tätä selitystä.

Rouva Walter kysyi hymyillen: "Mistä tällainen mielipide?" Duroy vastasi: "Koska en milloinkaan välitä muusta kuin siitä, mikä tuottaa naisille huvia. Ja totuus on, hyvä rouva, että Akatemia kiinnostaa teitä naisia vain silloin, kun joku sen jäsenistä kuolee. Ja mitä useampia kuolemantapauksia, sitä enemmän ilon aiheita teille. Mutta jotta he kuolisivat pian, Akatemiaan on valittava vanhuksia ja sairaita."

Kun naiset yhä näyttivät vähän hämmästyneiltä, hän lisäsi: "Olen muuten aivan samaa mieltä kuin tekin ja luen mielelläni Pariisin lehdistä Akatemiassa sattuneista kuolemantapauksista. Kysyn heti itseltäni: 'Kenestä tulee hänen seuraajansa?' Ja sitten laadin luetteloni. Se on hyvin hauska leikki, jota leikitään Pariisin kaikissa salongeissa jonkun kuolemattoman kuollessa, ja sille voisi antaa nimeksi. 'Kuolema ja neljäkymmentä ukkoa'."

Naiset, jotka vieläkään eivät olleet päässeet aivan omiin oloihinsa, alkoivat kuitenkin hymyillä, sillä hänen sanoissaan oli jonkinlaista perää.

Hän lopetti, samalla kun hän nousi: "Te, hyvät naiset valitsette heidät, ja te valitsette heidät ainoastaan nähdäksenne heidän kuolevan. Valitkaa siis vanhoja, oikein vanhoja, niin vanhoja kuin suinkin, älkääkä välittäkö muusta."

Sitten hän poistui ylväästi kumartaen.

Hänen lähdettyään eräs naisista sanoi: "Sepä vasta hauska mies. Kuka hän oli?" Rouva Walter vastasi: "Eräs toimittajamme, jolla tosin vielä on sangen mitätön asema toimituksessamme, mutta joka epäilemättä pääsee vielä pitkälle."

Duroy kulki boulevard Malesherbes’iä pitkin tanssiaskelin. Hän oli loistavalla tuulella ja hyvin tyytyväinen äskeiseen vierailuunsa. Hän mutisi: "Olipa tämä onnistunut päivä!"

Samana iltana hän teki sovinnon Rachelin kanssa.

Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.

La Vie Française oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja. Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti suuressa arvossa.

"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti, joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa. Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro, joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan. Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.

Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten, että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea, kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.

Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma, tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu. Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.

Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus, mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien ajatusten arvaamiseen.

Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert de Varenne sanoi.

La Vie Françaisen poliittisina johtajina ja todellisina julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä. Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä hänen kanssaan ja hänen kauttaan.

Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet. He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.

Jotta lehti saisi kirjallisen ja pariisilaisen leiman, siihen oli kiinnitetty kaksi tunnettua, eri aloja edustavaa kirjailijaa, Jacques Rival, päiväntapahtumien seuloja, ja Norbert de Varenne, runoilija ja uuden koulun pakinoitsija.

Sitten oli hankittu halvalla teatteri-, taide- ja musiikkiarvostelijat, poliisiasiain toimittaja ja hevoskilpailujen toimittaja, jotka oli otettu pikkukynäilijäin laajasta palkkalaumasta. Kaksi hienoston naista, "Punainen domino" ja "Valkoinen käpälä", lähetti seurapiiriuutisia, käsitteli muoti-, pukeutumis-, etiketti- ja elämänohjekysymyksiä sekä julkaisi tyhmyyksiä tunnetuista naisista.

Ja La Vie Française eleli apurahoistaan kaikkien näiden eri käsien hoitaessa lankoja.

Juuri riemuillessaan nimityksestään "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi Duroy sai pienen painelun koriin, josta hän luki: "Herra ja rouva Walter pyytävät herra Georges Duroyta läsnäolollaan kunnioittamaan heidän päivällisiään torstaina tammikuun 20. päivänä."

Tämä uusi suosionosoitus, jonka hän sai osakseen heti ensimmäisen jälkeen, täytti hänet sellaisella ilolla, että hän suuteli kutsukorttia, aivan kuin se olisi ollut rakkauskirje. Sitten hän meni kassanhoitajan luo neuvottelemaan suuresta rahakysymyksestä.

Pariisilaisen lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston päälliköllä on tavallisesti oma tilinsä, jolla hän maksaa reportterinsa ja uutisensa sitä mukaa kuin he ovat hyviä tai huonoja. Toinen toisensa jälkeen reportterit tuovat hänelle uutisiaan, samalla tapaa kuin puutarhurit vievät tuotteitaan vihanneskauppiaalle.

Duroyn käytettäväksi osoitettiin aluksi tuhatkaksisataa frangia kuussa, ja hän päätti pidättää siitä itseään varten huomattavan osan.

Kassanhoitaja oli hänen innokkaista pyynnöistään lopuksi suostunut antamaan hänelle etukäteen neljäsataa frangia. Ensin hän oli aikonut hävyn vuoksi lähettää rouva de Marellelle takaisin häneltä lainaksi saamansa kaksisataakahdeksankymmentä frangia, mutta hän ajatteli melkein heti, että hänelle silloin jäisi vain satakaksikymmentä frangia, joka olisi ollut aivan liian pieni summa uuden viran asianmukaista hoitamista varten. Hän siis lykkäsi tämän takaisinmaksun kaukaisempiin aikoihin.

Kahden päivän ajan hän puuhaili uuden toimensa järjestelytöissä, sillä hän oli saanut haltuunsa erikoisen pöydän ja joukon hyllyjä koko toimituksen isossa yhteisessä salissa. Hän sai erään pöydän toisen puolen, ja toisella puolella istui Boisrenard, jonka musta norsunluutukka hänen iästään huolimatta aina riippui jonkin paperiarkin päällä.

Keskellä olevaa pitkää pöytää hallitsivat lentävät reportterit. Yleensä sitä käytettiin lepopenkkinä: joko istuttiin sen reunalla jalat riippuen tai turkkilaiseen tapaan sen päällä. Viisi tai kuusi miestä, jotka muistuttivat kiinalaisukkoja, istui aina tällä pöydällä pelaamassa bilboquet’ta lannistumattoman sitkeästi.

Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.

Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi."

Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella jonkinlaista arvoa La Vie Françaisen toimituksessa.

Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti jälleen.

Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse muina miehinä.

"En olisi häntä näkevinänikään", hän ajatteli.

Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.

Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."

Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän kirjeestä samanlaisen johdannon:

"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin mainita…"

Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia, naapureita ja saloa kohtaan.

Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä, jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön, kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan toisiaan vastapäätä lientään hörppien.

Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä." Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos.

Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet, erehtyneet henkilöstä… Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi, oikeaksi maailmanmieheksi.

Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle palvelijalle.

Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat edustajakamarin jäseniä ja La Vie Françaisen salaisia toimittajia. Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.

Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat. Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi: "Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."

Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.

Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.

Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin silkkilankarullia.

Odotettiin vielä jotakuta vierasta, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, tuollainen kiusallinen hiljaisuus, joka on niin tavallinen päivällisten edellä ja ihmisten kesken, jotka päivän erilaisten puuhien jälkeen ovat joutuneet toiseen ilmapiiriin.

Duroy oli paremman puutteessa ruvennut katselemaan seiniä. Herra Walter huomasi sen ja kysyi häneltä kaukaa, ilmeisesti haluten ylvästellä vauraudellaan: "Katseletteko taulujani?" Viimeisellä sanalla oli erikoinen paino. "Minäpä näytän niitä teille." Ja hän otti lampun käteensä jotta yksityiskohtia voisi paremmin tarkastella.

"Tässä on maisemia", hän selitti.

Keskellä seinää oli eräs iso Guillaumet’n teos, normandialainen merenranta myrskyisen taivaan alla. Sen yläpuolella oli eräs Harpignies’n metsämaisema sekä eräs Guillaumet’n maalaama algerialainen tasanko. Tasangolla seisoi taivaanrantaa vasten kuvastuva kameli, iso korkeajalkainen kameli, joka muistutti kummallista muistopatsasta.

Johtaja Walter siirtyi seuraavan seinän ääreen ja ilmoitti juhlallisella äänellä kuin seremoniamestari: "Laatumaalauksia". Niitä oli neljä: Gervexin "Eräs sairaskäynti", Bastien-Lepagen "Elonleikkaajatar", Bouguereaun "Leskivaimo" ja Jean-Paul Laures’in "Teloitus". Viimeksimainittu teos esitti erästä vendéelaista pappia, jonka osasto Sinisiä [eräs Vendéessa toiminut tasavaltalainen ryhmä Ranskan suuren vallankumouksen aikana. — Suom.] ampui hänen oman kirkkonsa seinän vierellä.

Hymy väikähti johtajan vakavilla kasvoilla, kun hän osoitti seuraavaa seinää. Ensimmäisenä oli pieni taulu, jonka oli maalannut Jean Béraud ja jonka nimi oli: "Ylhäältä ja alhaalta". Kuva esitti pientä sievää pariisitarta, joka kiipesi kiertoportaita omnibussin katolle. Hänen päänsä oli vaunun katon tasalla, ja muutamat katolla istuvat herrat tarkastelivat ahneen tyytyväisinä noita lähestyviä nuoria kasvoja, kun taas alhaalla istuvat miehet katselivat nuoren naisen jalkoja toisten ilmeiden ilmaistessa halua, toisten harmia.

Herra Walter piti lamppua käsivarsi ojossa ja sanoi rivosti naurahtaen: "Mitä arvelette? Eikö olekin lystikäs?"

Sitten hän selitti: "Lambert’in 'Hätäapu'."

Ruoka-astioista tyhjennetyllä pöydällä istui takalistollaan kissanpoika tarkastellen uteliaana ja hämmästyneenä kärpästä, joka oli tipahtanut vesilasiin. Kissan toinen käpälä oli pystyssä valmiina nopeasti iskemään kärpästä. Mutta se ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Se epäröi. Mitähän se päättäisi?

Sitten johtaja näytti erästä Detaille’ta. "Oppitunti" esitti sotilasta, joka opetti kasarmissa pientä villakoiraa lyömään rumpua. Johtaja Walter selitti: "Tuossa on paljon sukkeluutta."

Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on ihastuttava, todella ihastuttava, ihast…" Äkkiä hän keskeytti. Hän oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.

Johtaja Walter valaisi ja selitti taulujaan.

Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä, kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä, rohkeina, tavallaan ihaillen…

Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia. Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja. Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta, ei niin ainoatakaan…"

Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä ihmiset siitä ajattelisivat?

Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.

Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan väsynyt niiden ihailemiseen.

Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa, herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.

Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla mielihyvällä…"

Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.

Äkkiä Duroy luuli menettävänsä järkensä. Rouva de Marelle sanoi äänekkäästi: "Hyvää päivää, Bel-Ami. Ettekö enää tunne minua?"

Duroy pyörähti äkkiä ympäri. Rouva de Marelle seisoi hänen edessään hymyillen ja silmät täynnä ystävällistä iloa. Ja hän ojensi Duroylle kätensä.

Duroy tarttui siihen. Hän vapisi, sillä hän pelkäsi petosta. Rouva de Marelle lisäsi kirkkaalla äänellä:

"Mikä teihin on mennyt? Eihän teitä enää näe koskaan."

Duroy änkytti onnistumatta pääsemään tasapainoon: "Minulla on ollut niin paljon työtä, rouva, niin paljon työtä. Johtaja Walter on uskonut hoidettavakseni uuden toimen, joka vie kaiken aikani."

Rouva de Marelle vastasi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ja Duroy näki hänen katseessaan pelkkää hyväntahtoisuutta: "Tiedän sen. Mutta eihän sellaisen syyn takia saa unohtaa ystäviään."

Heidät erotti toisistaan eräs tanakka, isokokoinen, avokaulainen nainen, joka juuri tuli sisään. Hänellä oli punaiset käsivarret ja punaiset posket, hän oli pukeutunut ja kammattu silmiinpistävällä tavalla, ja hänen käyntinsä oli niin vaivalloinen, että jo hänet nähdessään tunsi hänen sääriensä painon ja tukevuuden.

Kun Duroy näki häntä kohdeltavan erikoisen kunnioittavasti, hän kysyi rouva Forestier’lta:

"Kuka tuo on?"

"Varakreivitär de Percemur, nimimerkki 'Valkoinen käpälä’."

Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen käpälä! Eipä ole hullumpi!"

Palvelija näyttäytyi ovella ja ilmoitti: "Rouva, pöytä on katettu."

Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit, joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman, vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt, epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa. Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti, melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.

Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.

Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa alkoi uudelleen.

Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.

Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan ja epäröimättä.

Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur, joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:

"Tunnetteko sen toisen myös, nimimerkki 'Punaisen Dominan'?"

"Tietysti: paronitar de Livarin?"

"Painaako hänkin yhtä paljon?"

"Ei, mutta hän on yhtä naurettava. Hän on pitkä, kuiva olento, iältään noin kuusikymmenvuotias, hänellä on irtotukka, irtohampaat, hänen mielipiteensä ovat Restauraation aikakaudelta ja pukunsa samoilta ajoilta."

"Mistä, Herran nimessä, moiset elukat on löydetty?"

"Nousukasporvaristo pyydystää aina verkkoihinsa ylhäisön hylyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin."

Johtajan, molempien edustajakamarin jäsenten sekä Norbert de Varennen ja Jacques Rivalin välillä sukeutui poliittinen mielipiteidenvaihto, jota riitti jälkiruokaan asti.

Kun oli jälleen palattu saliin, Duroy lähestyi taas rouva de Marellea ja katsoi häntä syvälle silmiin: "Sallitteko minun saattaa teidät kotiin tänä iltana?"

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."

"Milloin saan tavata teidät?"

"Tulkaa huomenna syömään kanssani aamiaista."

Ja he erosivat sanomatta toisilleen enää mitään.

Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan isällistä hyväntahtoisuutta.

"No, haluatteko saattaa minua kappaleen matkaa?" hän sanoi.

Duroy vastasi: "Mielelläni, rakas mestari."

Ja he lähtivät kulkemaan pitkin boulevard Malesherbes’iä hitain askelin.

Pariisi oli miltei autio tänä iltana. Oli kolea ilta, tuollainen ilta, jolloin äärettömyyden tuntu on tehoavampi kuin tavallisesti, jolloin tähdet tuikkivat korkeammalla kuin muulloin ja jolloin ilmassa värjyy se jäinen henkäys, joka tulee niin kaukaa, kauempaa kuin taivaan tähdet.

Molemmat miehet puhuivat aluksi sangen vähän. Sitten Duroy virkkoi jotakin sanoakseen:

"Herra Laroche-Mathieu tuntuu hyvin älykkäältä ja taitavalta mieheltä."

Vanha runoilija mutisi: "Vai sellaiselta hän teistä tuntuu."

Nuori mies hämmästyi ja epäröi: "Niinpä niin. Sitä paitsi häntä pidetään eräänä kamarin pystyvimmistä voimista."

"Mahdollista kyllä. Sokeiden valtakunnassa silmäpuolikin on kuningas. Kaikki nuo ihmiset ovat hyvin keskinkertaisia, sillä heidän ajatuskykynsä on sulloutunut kahden seinän, rahan ja politiikan, väliin. He ovat hölmöjä, ystäväni, joiden kanssa ei voi puhua mistään, ei mistään sellaisesta, josta me mielellämme puhumme. Heidän älynsä on laakea kuin malja, tai oikeammin kuin kaukalo, matala kuin Seine Asnières’in kohdalla.

"Ja kuinka vaikea onkaan löytää miestä, jolla on ajatusten avaruutta ja näköpiiriä, joka herättää meissä tunteen niistä meren raskaista tuulahduksista, joita saa hengittää rannikolla. Olen tuntenut muutamia sellaisia miehiä, mutta he ovat jo kuolleet."

Norbert de Varenne puhui kirkkaalla, mutta verhoutuneella äänellä, joka olisi komeasti kaikunut yön hiljaisuudessa, jos hän olisi päästänyt sen valloilleen. Hän tuntui olevan kiihtynyt ja masentunut. Sellainen alakuloisuus valtaa joskus sielun ja panee sen kopisemaan routaisen maan kaltaisena.

Hän jatkoi: "Mutta mitä merkitsee hiukkanen enemmän tai vähemmän neroutta, kun kaikki kuitenkin kerran päättyy?"

Ja hän vaikeni. Duroy, joka tänä iltana oli hyvällä päällä, sanoi hymyillen: "Te olette tänään huonolla tuulella, rakas mestari."

Runoilija vastasi: "Minä olen aina huonolla tuulella, ystäväni, ja muutaman vuoden kuluttua te olette samanlainen kuin minä. Elämä on kukkula. Niin kauan kun kuljemme ylöspäin, katselemme huippua ja tunnemme itsemme onnelliseksi. Mutta kun pääsemme huipulle, näemmekin äkkiä tien viettävän alaspäin, kohti loppua, joka on kuolema. Kulku ylöspäin käy hitaasti, mutta alaspäin nopeasti. Teidän iässänne olemme iloisia. Silloin toivomme niin paljon. Ne toiveet eivät koskaan toteudu. Minun iässäni ei odoteta enää mitään muuta kuin… kuolemaa."

Duroy naurahti: "Hitto, te panette kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni."

Norbert de Varenne jatkoi: "Ei, te ette vielä ymmärrä mitään, mutta koittaa päivä, jolloin muistatte, mitä nyt olen teille sanonut.

"Se päivä koittaa, ja se koittaa monille jo varhain. Silloin, sinä päivänä, nauru lakkaa, sillä kaikesta, mitä silloin näemme, meitä vastaan tirkistelee kuolema.

"Oh, ettehän te ymmärrä koko sitä sanaa! Kuolema! Teidän ikäisellenne se sana ei merkitse mitään. Minun ikäiselleni se on kauhistus.

"Niin, se selviää ihmiselle yhtäkkiä, ja silloin koko elämä muuttaa muotoaan, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka ja miksi. Viidentoista vuoden ajan minusta on tuntunut siltä kuin sisässäni olisi musta nälkäinen peto. Olen vähän kerrassaan, kuukausi kuukaudelta, tunti tunnilta alkanut tuntea kuinka jokin kalvaa perustuksiani, jäytää kuin taloa, joka on luhistumaisillaan. Se on turmellut minut niin, etten tunne itseäni. Minusta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä entisestä loistavasta, vahvasta, terveestä minästäni, siitä mikä olin kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ei ole enää mitään jäljellä. Olen nähnyt tuon jonkin muuttavan mustan tukkani valkeaksi. Ja kuinka vahingoniloisen hitaasti ja viisaasti suunnitellen se on sen tehnyt! Se on ottanut minulta pois kimmoisen ihoni, entisen ruumiini, jäseneni, hampaani ja jättänyt jäljelle vain toivottoman sielun, jonka senkin se minulta pian riistää.

"Niin, tuo kirottu eläin on nakertanut minut murskaksi, se on hiljaa ja kaameasti sekunti sekunnilta tehnyt tuhotyötään sisässäni. Ja nyt tunnen kuoleman kaikessa, mihin ryhdyn. Joka askeleella se lähestyy minua, joka liike, joka henkäys jouduttaa sen inhottavaa työtä. Hengittäminen, nukkuminen, juominen, syöminen, työnteko, uneksiminen, kaikki mitä teemme, on kuolemaa. Elämä on kuolemaa.

"Tekin vielä joskus sen ymmärrätte. Jos vain neljännestunninkaan ajan sitä ajattelette, niin sen ymmärrätte.

"Mitä te odotatte? Rakkauttako? Muutama suudelma vielä, ja sitten olette voimaton.

"Mitä vielä? Rahaako? Mihin tarkoitukseen? Naisiako varten? Onpa se onnea! Tai saadaksenne syödä paljon? Jotta tulisitte lihavaksi ja huutaisitte öisin luuvalon takia?

"Mitä vielä? Kunniaako? Mitä hyötyä on kunniasta, kun ei voi poimia sen hedelmiä rakkauden muodossa?

"Ja sitten? Aina vain kuolema kaiken loppuna.

"Nykyään näen sen niin läheltä, että minua usein haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois. Se peittää maan ja täyttää avaruuden. Se tulee esiin kaikkialta. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutama valkoinen parranhaiven ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee.

"Se turmelee kaiken, mihin ryhdyn, kaiken, mitä näen, mitä syön ja juon, kaiken, mitä rakastan, kuutamon, auringonnousun, aavan meren, kauniit joenrannat ja kesäiltojen lauhkean ilman, joka on niin suloista hengittää."

Hän kulki hiljalleen eteenpäin, vähän hengästyneenä, uneksien ääneen, itseksensä ja melkein unohtaen, että joku häntä kuunteli.

Hän jatkoi: "Eikä mikään olento palaa enää milloinkaan, ei milloinkaan… Kuvapatsaiden muotteja säilytetään, jotta voitaisiin uudelleen valaa samanlaisia esineitä, mutta minun ruumiini, minun kasvoni, minun ajatukseni ja toiveeni eivät milloinkaan palaa takaisin. Ja kuitenkin on syntyvä miljoonia, miljardeja olentoja, jotka kaikki poikkeavat minusta vain muutaman neliösentin verran. Heillä on kuten minullakin nenä, silmät, otsa, posket, suu, ja heillä on myös sielu niinkuin minullakin on sielu. Mutta sittenkään minä en enää milloinkaan palaa takaisin. Minusta ei mikään osa, jonka voisi tuntea, esiinny näissä lukemattomissa olennoissa, jotka ovat keskenään niin äärettömän erilaiset ja joista jokainen sittenkin niin läheisesti muistuttaa minua.

"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava avunhuutonsa? Mihin uskottava?

"Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema on varma."

Hän pysähtyi, tarttui Duroyn rintapieliin ja sanoi hitaasti:

"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää, monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämämme muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettakaa vapautua kaikesta, mikä teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin romantikkojen ja naturalistien välinen riita ja kuinka mitätön jokin talousarviokäsittely."

Hän joudutti askeliaan.

"Mutta te joudutte kokemaan myös epätoivoon langenneen pelottavan hädän. Te saatte taistella hylättynä ja vajota pettymysten suohon. Te huudatte 'auttakaa' joka taholle, mutta kukaan ei tule teitä auttamaan. Te ojennatte käsivartenne, anotte tukea, rakkautta, lohtua, pelastusta.

"Mutta kukaan ei tule.

"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.

"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."

Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä ja alistuneella äänellä:

"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä, ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."

Sitten, hetken vaiettuaan, hän virkkoi: "Minulla on vain runo."

Ja luoden katseensa kohti kalpean täysikuun hopeoimaa taivasta hän deklamoi:

"Mä tutkin taikasanaa oudon ongelman tuikkeesta taivaan ja tähden kalpean."

He tulivat place de la Concordelle, jonka poikki he kulkivat ääneti. Sitten he sivuuttivat Palais-Bourbonin. Norbert de Varenne alkoi jälleen puhua: "Menkää naimisiin, ystäväni. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun tässä minun iässäni täytyy elää yksinään. Tämä yksinäisyys täyttää minut kauhealla tuskalla. Väliin minusta tuntuu, kuin olisin koko maailmassa aivan ypö yksin ja salaperäisten vaarojen, kamalien väijytysten ympäröimä. Seinä, joka erottaa minut tuntemattomasta naapuristani, loitontaa minut hänestä ikkunastani näkemieni tähtien etäisyyteen. Ja seinien hiljaisuuden värisyttäessä minua minut valtaa kumma kuume, tuskan ja pelon kuume. Huoneessa, jossa täytyy asua yksin, hiljaisuus on syvä ja kolkko. Eikä tämä hiljaisuus vallitse ainoastaan ruumiini ympärillä, vaan myös sieluni ympärillä on hiljaista, ja jonkin huonekalun narahtaessa hätkähdän rajusti, sillä synkässä asunnossani en osaa odottaa mitään ääniä."

Hän vaikeni vielä kerran. Sitten hän lisäsi: "Kun tulee vanhaksi, lapset olisivat joka tapauksessa hyvät olemassa."

He olivat tulleet rue de Bourgognen puoliväliin. Runoilija pysähtyi korkean talon edustalle, soitti, puristi Duroyn kättä ja sanoi: "Unohtakaa kaikki tämä ukkorähjän lörpöttely, nuori mies, ja eläkää ikänne mukaisesti: hyvää yötä!"

Ja hän katosi mustaan porttikäytävään.

Duroy jatkoi alakuloisin sydämin yksin matkaansa. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi näytetty kuoppaa, joka oli täynnä lahoavia ihmisjätteitä, väistämätöntä kuoppaa, johon hänenkin jonakin päivänä täytyi pudota. Hän mutisi: "Perhana, eipä hänellä taida olla hauskaa kotonaan. Enpä haluaisi istua aitiossa katselemassa hänen ajatustensa revyytä!"

Hän pysähtyi päästääkseen erään hajuvesiltä tuoksuvan naisen ohitseen. Nainen oli tulossa kotiinsa ja laskeutui juuri vaunuistaan. Duroy hengitti pitkään ja ahnaasti ilmassa leijuvaa rautayrtin ja iiriksen tuoksua. Hänen keuhkonsa ja sydämensä alkoivat äkkiä paisua toivosta ja ilosta, ja ajatus, että hän seuraavana päivänä jälleen tapaisi rouva de Marellen, täytti hänet päästä jalkoihin.

Kaikki hymyili hänelle, elämä kohteli häntä ystävällisesti. Oli suloisia saada toiveensa täyttymään!

Hän nukahti huumaansa ja nousi aamulla jo varhain tehdäkseen kävelymatkan avenue du Bois-de-Boulognelle ennen lemmenkohtaukseensa menoa.

Tuuli oli kääntynyt, sää oli yön kuluessa tullut lauhemmaksi, huhtikuun aurinko paistoi, ja ilma oli ihana. Kaikki Boulognen metsän vakinaiset vieraat olivat tänä aamuna noudattaneet lempeän, kirkkaan taivaan kehotusta ja lähteneet kävelylle.

Duroy asteli hitaasti hengittäen raikasta ilmaa, joka oli keväisen suloinen. Hän kulki Riemukaaren ohitse ja saapui tuolle lavealle valtakadulle, joka oli täynnä ratsastajia. Hän katseli noita tämän maailman rikkaita, herroja ja naisia, jotka ratsastivat neliä tai ravia, ja tuskinpa hän nyt enää heitä kadehti. Hän tunsi heidät nimeltä melkein kaikki, tiesi heidän omaisuutensa suuruuden ja heidän elämänsä salaiset tarinat, sillä hänen toimensa oli tehnyt hänestä Pariisin kuuluisuuksien ja häväistysjuttujen tietosanakirjan.

Naisratsastajia kiiti ohitse. He olivat kireävyötäröisiä, aivan kuin tummiin verkapukuihinsa valettuja ja vaikuttivat, kuten yleensä satulassa istuvat naiset, ylpeiltä ja saavuttamattomilta. Ja kuin kirkossaan messua lukeva pappi Duroy höpisi huvikseen puoliääneen noiden naisten kuviteltujen ja todellisten rakastajien nimiä, arvonimiä ja toimia.

Tämä leikki huvitti häntä suuresti. Juhlavan kuoren alta hän aivan kuin kiskoi päivänvaloon ihmisten ikuisen ja uskomattoman kauhean kierouden, joka näytti häntä ilahduttavan, riemastuttavan ja lohduttavan.

Sen jälkeen hän huudahti ääneen: "Kurjat teeskentelijät!" ja hänen katseensa etsi niitä ratsastajia, joista olivat kulussa karkeimmat juorut.

Hän näki heidän joukossaan useita, joita epäiltiin pelipetturuudesta tai joille pelipöydät joka tapauksessa olivat suurena tulolähteenä.

Toiset suuret kuuluisuudet elivät, kuten kaikki tiesivät, yksinomaan vaimojensa tuloilla, toiset taas, kuten väitettiin, rakastajattariensa tuloilla. Monet olivat maksaneet velkansa — mikä oli rehellinen teko — kenenkään olematta selvillä siitä, mistä he olivat saaneet rahat — mikä taas oli löyhkäävä salaisuus. Hän näki rahamiehiä, joiden omaisuuden alkuna oli ollut varkaus ja jotka otettiin vastaan kaikkialla, hienoimmissakin taloissa, edelleen miehinä, jotka olivat niin kunnioitettuja, että pikkuporvarit kumarsivat heidän mennessään ohitse, mutta joiden röyhkeät keinottelut suurissa valtionyrityksissä eivät olleet tuntemattomia niille, jotka olivat saaneet silmätä heidän kulissiensa taakse.

Kaikilla oli ylhäinen ilme, ylpeä suu, häikäilemätön katse, olipa heillä sitten viikset tai poskiparta.

Duroy nauroi toistellen: "Koreita miehiä olette, pirun roistot!"

Mutta ohi ajoivat avovaunut, pienet ihastuttavat vaunut, joita veti nelistäen kaksi pientä valkoista hevosta. Hevosilla oli liehuva harja ja häntä, ja niiden ohjia piteli pieni, nuori vaaleaverinen nainen, tunnettu hienostokokotti. Takana istui kaksi palvelijaa. Duroy pysähtyi tuntien halua tervehtiä tuota rakkauden nousukasta ja taputtaa hänelle käsiään. Rohkenihan tuo nainen tänä kauniina aamuhetkenä ja keskellä tätä teeskentelevän hienoston valtaväylää häikäilemättä pöyhkeillä sillä karkealla loistolla, jonka hän oli ansainnut lakanoittensa välissä. Duroy ehkä hämärästi tunsi, että heidän välillään oli jotakin yhteistä, jokin luonnollinen side, että he molemmat olivat lajiltaan ja luonteeltaan samanlaisia ja että hänen oma menestyksensä käytti hyväkseen yhtä karkeita keinoja.