TOINEN OSA (continued 3)

Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita, nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä reunustavan sinisen verkon.

Georges ja Suzanne näkivät omat kasvonsa vedessä ja hymyilivät kuvilleen.

Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne, salailla minulta asioita."

Suzanne kysyi: "Mitä tarkoitatte, Bel-Ami?"

"Muistatteko, mitä lupasitte minulle tässä samassa paikassa tuon juhlan aikana?"

"Enpä oikein muista."

"Lupasitte kysyä minulta joka kerralla, kun joku pyytäisi kättänne."

"No?"

"No, joku on pyytänyt kättänne."

"Kuka?"

"Sen tiedätte itse varsin hyvin."

"En, voin vaikka vannoa."

"Ettekö muka tiedä! Tuo itserakas markiisi de Cazolles!"

"Hän ei ole lainkaan itserakas."

"Mahdollisesti ei, mutta tyhmä hän on. Pelin ja yöelämän turmelema mies. Todella hieno aviomies teille, joka olette niin kaunis, niin raikas, niin älykäs."

Suzanne kysyi hymyillen: "Mitä teillä on häntä vastaan?"

"Minullako? Ei mitään."

"Niinköhän! Hän ei ole lainkaan sellainen kuin miksi te sanotte häntä!"

"Niinkö luulette? Hän on tyhmyri ja vehkeilijä."

Suzanne kääntyi hieman ja lakkasi katselemasta veteen: "Sanokaahan, mikä teitä oikein vaivaa?"

Aivan kuin olisi riistänyt suuren salaisuuden irti sydämestään Du Roy vastasi:

"Katsokaas… katsokaas… minä olen hänelle mustasukkainen."

Suzanne äännähti hämmästyneenä: "Te?"

"Niin juuri, minä!"

"Niinkö? Mutta minkä tähden?"

"Koska olen rakastunut teihin. Sen tiedätte varsin hyvin, ilkimys!"

Silloin Suzanne sanoi ankaralla äänellä: "Te olette hullu, Bel-Ami!"

Du Roy jatkoi: "Tiedän kyllä, että olen hullu. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, minun, joka olen naimisissa oleva mies, eikä varsinkaan teille, nuorelle tytölle. Olen enemmän kuin hullu, olen rikollinen, melkein roisto. Minulla ei ole minkäänlaista toivoa, ja sitä ajatellessani menetän järkeni. Mutta kun kuulen puhuttavan, että te menette naimisiin, saan oikein raivonpuuskan. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, Suzanne."

Hän vaikeni. Kaikki kalat, joille ei enää heitetty ruokaa, olivat muuttuneet aivan liikkumattomiksi ja olivat nyt rivissä kuin tinasotamiehet tuijottaen noiden kahden ihmisen eteenpäin kurkottaviin kasvoihin, noiden kahden, jotka eivät enää välittäneet niistä.

Nuori tyttö kuiskasi puoliksi suruissaan, puoliksi iloissaan: "On vahinko, että olette naimisissa. Mutta sillehän ei voi mitään. Ei yhtään mitään."

Du Roy kääntyi kiihkeästi tyttöön päin ja sanoi aivan hänen korvaansa:

"Jos olisin vapaa, menisittekö silloin kanssani naimisiin?"

Suzanne vastasi vilpittömästi:

"Kyllä, Bel-Ami, menisin kyllä naimisiin kanssanne, sillä pidän teistä paljon enemmän kuin kenestäkään toisesta."

Du Roy nousi änkyttäen: "Kiitos… kiitos… pyydän teitä, älkää antako myöntävää vastausta kenellekään! Odottakaa vielä vähän! Pyydän sitä teiltä. Lupaatteko?"

Hieman hämillään ja ymmärtämättä, mitä Georges tarkoitti, Suzanne kuiskasi: "Lupaan sen teille."

Du Roy heitti veteen ison leivänkimpaleen, joka vielä oli hänen kädessään, ja livisti tiehensä kuin päätön, hyvästi sanomatta.

Kaikki kalat kiiruhtivat nälkäisinä leivän kimppuun, joka oli jäänyt pinnalle, kun eivät mitkään sormet olleet sitä muokanneet, ja alkoivat nykiä sitä ahnain suin. Ne laahasivat sen altaan toiseen päähän uiskennellen sen alla ja muodostaen liikkuvan rykelmän, jonkinlaisen levottoman, pyörivän kasvin, ison elävän kukan, joka oli heitetty veteen, terälehdet alaspäin.

Suzanne nousi ihmeissään ja levottomana ja meni hitaasti sisään. Sanomalehtimies oli poistunut.

Du Roy tuli kotiin hyvin levollisena. Madeleine kirjoitti kirjettä, ja Georges kysyi: "Tuletteko Waltereille päivälliselle perjantaina? Minä aion mennä."

Madeleine epäröi: "En voi oikein hyvin. Jään mieluummin kotiin."

Du Roy vastasi: "Kuten haluat. Ei kukaan pakota sinua." Sitten hän otti hattunsa ja meni jälleen ulos.

Jo pitkän aikaa hän oli vakoillut Madeleinea, vartioinut häntä, hiiviskellyt hänen jäljissään ja oli perillä hänen kaikista puuhistaan. Hetki, jota hän oli odottanut, oli vihdoinkin tullut. Hän ei ollut erehtynyt sävystä, jolla Madeleine oli vastannut: "Jään mieluummin kotiin."

Georges oli hyvin rakastettava vaimolleen seuraavien päivien aikana. Hän vaikutti melkein iloiselta, ja viime aikoina hän oli hyvin harvoin ollut iloinen. Madeleine sanoi hänelle: "Sinähän alat jälleen tulla kiltiksi."

Perjantaina Georges vaihtoi aikaisin pukua mennäkseen, kuten hän sanoi, toimittamaan muutamia asioita ennen päivällistä.

Kello kuuden ajoissa hän suuteli vaimoaan ja nouti ajurin place Notre-Dame-de-Lorettelta.

Hän sanoi: "Pysähtykää kadun toiselle puolelle vastapäätä rue Fontaine’n 17:ää ja seisokaa siinä, kunnes annan merkin. Sitten viette minut ravintola Coq-Faisaniin rue Lafayettelle."

Vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, ja Du Roy laski alas ikkunaverhot. Saavuttuaan oman ovensa edustalle hän piti porttia tarkasti silmällä. Kymmenen minuuttia odoteltuna hän näki Madeleinen tulevan ulos ja lähtevän kulkemaan ulkobulevardeja kohden.

Hänen vaimonsa ennätettyä jonkin matkan päähän, Georges pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta ja huusi kuskille: "Ajakaa!"

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle ja veivät hänet Coq-Faisanin, erään tämän kaupunginosan suosiman keskisäädynravintolan edustalle. Georges meni ravintolaan ja söi hitaasti katsahtaen silloin tällöin kelloaan. Hän joi kahvinsa, otti kaksi lasia konjakkia ja sytytti levollisesti hyvän sikarin. Kun kello tuli puoli kahdeksan, hän meni ulos, otti toisen ajurin ja ajoi sillä erään rue La Rochefoucauld’illa olevan talon eteen.

Kysymättä portinvartijaa hän kapusi talon kolmanteen kerrokseen ja tiedusteli ovea avaavalta palvelustytöltä: "Onko Guilbert de Lorme kotona?"

"Kyllä, herra."

Tyttö ohjasi hänet salonkiin, jossa hän sai odottaa hetken. Sitten huoneeseen astui pitkä, kunniamerkkinauhan koristama sotilaallisen näköinen herrasmies, jonka tukka oli harmaa, vaikka hän vielä oli nuori.

Du Roy tervehti ja sanoi sitten: "Kuten arvasittekin, herra komissaari, vaimoni syö parhaillaan päivällisiä rakastajansa kanssa eräässä kalustetussa huoneistossa, jonka he ovat vuokranneet rue des Martyrs’n varrelta."

Virkamies kumarsi: "Olen käytettävissänne."

Georges jatkoi: "Aikaahan on kello yhdeksään asti, vai kuinka? Teillähän ei ole sen kellonlyönnin jälkeen oikeutta tunkeutua yksityiseen huoneistoon toteamaan aviorikosta?"

"Aivan niin, kello seitsemään talvella ja kello yhdeksään maaliskuun viimeisestä päivästä. Tänään on huhtikuun viides, ja meillä on siis aikaa kello yhdeksään asti."

"No, herra komissaari, minulla on tuolla alhaalla vaunut. Voimme ottaa mukaamme ne konstaapelit, jotka seuraavat teitä, ja sitten odotamme hetken oven ulkopuolella. Mitä myöhemmin tulemme, sitä suurempi mahdollisuus meillä on yllättää heidät verekseltään."

"Kuten haluatte, herra."

Komissaari poistui huoneesta ja tuli takaisin yllään päällystakki, joka kätki hänen kolmivärisen virkanauhansa. Hän väistyi sivulle antaakseen sanomalehtimiehen mennä edellään. Mutta sanomalehtimies, jonka ajatukset pyörivät jossakin muussa, kieltäytyi menemästä edellä ja hoki hajamielisenä: "Teidän jälkeenne… teidän jälkeenne."

Virkamies sanoi: "Menkää toki, herra, minähän olen täällä kotonani."

Du Roy meni silloin kumartaen hänen edellään ovesta.

He ajoivat ensin poliisiasemalle noutaakseen kolme siviilipukuista konstaapelia, jotka odottivat heitä, sillä Georges oli päivällä etukäteen ilmoittanut illalla tapahtuvasta yllätyksestä. Yksi miehistä kapusi kuskin viereen, ja muut kaksi asettuivat vaunuihin, jotka nyt lähtivät ajamaan kohti rue des Martyrs’iä.

Du Roy sanoi: "Minulla on pohjapiirros. Huoneisto on kolmannessa kerroksessa. Ensin tullaan pieneen eteiseen, ja sisin huone on sänkykamari. Huoneistoon kuuluvat kolme huonetta ovat peräkkäin, eikä ole olemassa mitään käytävää, josta voisi päästä pakoon. Aivan lähellä asuu seppä, ja hän on valmiina tulemaan apuun teidän määräyksestänne."

Heidän tullessaan talon edustalle kello oli vain neljänneksen yli kahdeksan. He odottivat hiljaa parikymmentä minuuttia. Mutta kuullessaan kellon lyövän kolme neljännestä Georges sanoi: "Menkäämme sisään." Ja he menivät porraskäytävään välittämättä ovenvartijasta, joka muuten ei heitä huomannutkaan. Yksi konstaapeleista jäi kadulle vartioimaan uloskäytävää.

Toiset neljä herrasmiestä pysähtyivät kolmannessa kerroksessa, ja Du Roy pani korvansa ovea vasten ja katsoi sitten sisään avaimenreiästä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän soitti.

Komissaari sanoi apulaisineen: "Te jäätte tänne, kunnes kuulette merkin."

Ja he odottivat. Parin kolmen minuutin kuluttua Georges veti uudelleen kellonnauhasta useita kertoja peräkkäin. He kuulivat jonkin äänen sisältä ja sitten kuului kevyitä askelia. Joku tuli kuuntelemaan. Silloin sanomalehtimies koputti etusormensa rystysellä kovasti ovilasiin.

Ääni, naisen ääni, joka koetti pysyä tuntemattomana, kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisiupseeri vastasi: "Avatkaa lain nimessä."

Ääni toisti: "Kuka siellä?"

"Poliisikomissaari. Avatkaa! Muuten särjen oven."

Ääni jatkoi: "Mitä tahdotte?"

Du Roy vastasi: "Minä täällä! Ei kannata temppuilla!" Kevyet askelet, paljaiden jalkojen askelet, poistuivat ja tulivat takaisin muutaman sekunnin kuluttua.

Georges sanoi: "Ellette avaa, niin iskemme oven säpäleiksi." Hän tarttui messinkiseen ovenkahvaan ja painoi hitaasti olkapäällään. Kun kukaan ei vastannut, hän töytäisi ovea niin voimakkaasti, että vanha lukkorähjä särkyi, irrottuneet ruuvit lensivät irti puusta, ja nuori mies oli vähällä kaatua Madeleinen päälle. Tämä seisoi eteisessä yllään vain paita ja hame, tukka epäjärjestyksessä, jalat paljaina ja kynttilä kädessä.

Du Roy huusi: "Se on hän! Nyt hän on klikissä!" Ja hän syöksyi huoneistoon. Komissaari, joka oli ottanut hatun päästään seurasi jäljessä. Ja kauhistunut nuori nainen tuli heidän perässään valaisten tietä kynttilällä.

He menivät läpi ruokasalin, jonka pöydällä vielä oli aterian jätteitä: tyhjiä samppanjapulloja, avonainen hanhenmaksatölkki, kaluttuja kanankoipia ja puoliksi syötyjä leivänviipaleita. Astiakaapin päällä oli kaksi lautasta tyhjine osterinkuorineen.

Makuuhuone muistutti taistelukenttää. Naisen leninki oli heitetty tuolinselkämykselle ja miehen housupari riippui hajareisin erään nojatuolin käsinojalla sängyn jalkopään alla.

Makuuhuone, jokapäiväisin huonekaluin kalustettu vuokratalon huone, oli täynnä sitä vastenmielistä, tympäisevää hotellinhajua, jota erittävät ikkunaverhot, sängynpatjat, seinät, tuolit. Se oli kaikkien niiden henkilöiden lemua, jotka olivat nukkuneet tässä julkisessa asunnossa, eläneet siellä päivän tai kuusi kuukautta ja jättäneet jälkeensä jotakin omasta hajustaan, ihmishajusta, joka yhdistyneenä edellisten asukkaiden hajuun muodostaa heikon löyhkän, makean ja sietämättömän, tuon tutun löyhkän, joka on samanlainen kaikissa tällaisissa paikoissa.

Uuninkulmalla vetelehti hedelmälautanen, pullo chartreuseä ja kaksi pientä lasia, jotka vielä olivat puolillaan likööriä. Pronssisen pöytäkellon taulun peitti korkea hattu.

Komissaari kääntyi nopeasti ja katsoi Madeleinea suoraan kasvoihin:

"Te siis olette rouva Claire-Madeleine Du Roy, sanomalehdentoimittajan ja täällä läsnäolevan herra Prosper-Georges Du Royn laillisesti vihitty vaimo?"

Madeleine vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin olen, herra."

"Mitä teette täällä?"

Madeleine ei vastannut.

Virkamies jatkoi: "Mitä te teette täällä? Löydän teidät paikasta, joka ei ole kotinne, kalustetusta huoneesta, ja te olette melkein alasti. Minkä tähden olette tullut tänne?" Hän odotti hetken. Kun Madeleine yhä oli vaiti, virkamies jatkoi: "Ellette halua tunnustaa, rouva, niin minun on pakko itse ottaa selko asiasta."

Sängystä, peitteen alta, häämöttivät jonkun vartalon ääriviivat.

Komissaari lähestyi sänkyä ja huusi: "Hyvä herra."

Sängyssä oleva mies ei liikahtanut. Hän näytti makaavan selkä huoneeseen päin ja pää kätkettynä tyynyn alle.

Poliisiupseeri kosketti jotakin, joka näytti olevan olkapää, ja toisti: "Älkää pakottako minua, pyydän, käyttämään väkivaltaa."

Mutta mies pysyi edelleenkin liikkumattomana kuin hän olisi ollut kuollut.

Du Roy, joka oli kiivaasti astunut sängyn luo, tempaisi peitteen pois, heitti tyynyn menemään ja paljasti herra Laroche-Malhieun lyijynharmaat kasvot. Hän kumartui ministerin ylitse ja, vavisten halusta tarttua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, sähisi hampaittensa välitse: "Rohjetkaa nyt edes vastata inhottavasta menettelystänne!"

Virkamies kysyi jälleen: "Kuka olette?" Kun pelästynyt rakastaja ei vastannut, hän jatkoi: "Olen poliisikomissaari ja velvoitan teidät sanomaan nimenne."

Georges, jota eläimellinen viha tärisytti, huusi: "Vastatkaa pelkuri, roisto, tai minä ilmoitan nimenne!"

Silloin sängyssä oleva mies sopersi: "Herra komissaari, teidän ei tule antaa tuon miehen loukata minua. Hänen kanssaan vaiko teidän minun on selvitettävä tämä asia? Teillekö vai hänelle minun on vastattava?"

Häneltä näytti loppuneen sylki suusta.

Poliisiupseeri vastasi: "Teidän on vastattava minulle, vain minulle. Kysyn teiltä, kuka te olette?"

Toinen vaikeni. Hän piti lakanaa kaulaansa vasten ja pyöritti pelästyneitä silmiään. Hänen ylöspäin kierretyt viiksensä vaikuttivat aivan mustilta hänen kalmankalpeita kasvojaan vasten.

Komissaari jatkoi: "Ette halua vastata? Silloin minun on pakko pidättää teidät. Olkaa joka tapauksessa hyvä ja nouskaa vuoteesta. Kuulustelen teitä, kun olette pukeissanne."

Ruumis liikahti sängyssä, ja pääpuolesta kuului kuiskaus: "Mahdotonta, en voi teidän läsnäollessanne."

Virkamies kysyi: "Miksi ette?"

Toinen änkytti: "Koska… koska… koska olen aivan alasti."

Du Roy purskahti pilkalliseen nauruun ja otti lattialle pudonneen paidan, jonka hän heitti sänkyyn huutaen: "Tuossa on… nouskaa… Koska olette voinut riisuutua vaimoni läsnäollessa, niin kaiketi voitte pukeutua minun läsnäollessani."

Sitten hän käänsi selkänsä ja meni uunin luokse.

Madeleine oli saanut takaisin kylmäverisyytensä, ja kun hän näki kaiken olevan hukassa, hän oli valmis mihin tahansa. Hänen silmänsä kiiluivat ivallista uhmaa. Hän kiersi kokoon kappaleen paperia ja sytytti kuin suurta juhlaa varten kymmenen vahakynttilää, jotka seisoivat kurjien jalkojensa kannattamina uuninkulmalla. Sitten hän nojautui uunia vasten ja ojensi hiillosta kohden toisen paljaista jaloistaan, niin että löysänä vyötäröltä roikkuva hame nousi ylös takaa. Sitten hän otti savukkeen paperisesta rasiasta, sytytti sen ja alkoi polttaa.

Komissaari oli tullut takaisin hänen luokseen odottaessaan hänen rikostoverinsa pukeutumista.

Madeleine kysyi julkeasti: "Harjoitatteko useinkin tällaista ammattia, herra?"

Poliisiupseeri vastasi vakavasti: "Mahdollisimman harvoin, rouva."

Madeleine hymyili vasten hänen silmiään: "Siinä tapauksessa onnittelen teitä, sillä virkanne ei ole siisti."

Miestään hän ei ollut näkevinäänkään.

Mutta sängyssä oleva herra pukeutui. Hän oli vetänyt housut jalkaansa, solminut kengännauhansa ja lähestyi nyt liivejään napittaen.

Poliisiupseeri kääntyi hänen puoleensa:

"Nyt, herra, ehkä haluatte sanoa minulle, kuka olette."

Toinen ei vastannut.

Komissaari sanoi: "Olen pakotettu pidättämään teidät."

Silloin herrasmies huudahti kiivaasti: "Älkää koskeko minuun. Olen loukkaamaton!"

Du Roy hyökkäsi nyt esiin aivan kuin iskeäkseen hänet maahan ja sähähti päin hänen kasvojaan: "Te olette joutunut kiinni itse teosta… itse teosta. Voin antaa vangita teidät, jos haluan… niin, vangita!"

Ja sitten hän lisäsi vapisevin äänin: "Mies on Laroche-Mathieu, ulkoministeri."

Poliisikomissaari horjahti pelästyneenä ja änkytti: "Todellako, todellako? Ettekö, hyvä herra, sentään itse sanoisi, kuka te olette?"

Herrasmies epäröi hetken ja sanoi sitten lujasti: "Tällä kertaa tuo roisto ei ole valehdellut. Olen todella Laroche-Mathieu, ministeri."

Sitten hän näytti sormellaan Georgesin rintaa, jossa pienen punaisen liekin kaltaisena kiilsi kapea nauha, ja lisäsi: "Ja tuo konna on saanut minulta tuon ritarimerkin, jota hän kantaa rinnassaan."

Du Roy oli tullut tuhkanharmaaksi. Kiihkeällä liikkeellä hän repäisi tuon nauhanpätkän napinreiästään ja heitti sen uuniin: "Tuon arvoisena pidän koristusta, jonka on antanut teidän kaltaisenne sika."

He seisoivat vastatusten silmä silmää vasten, vihasta kiehuen ja kädet nyrkissä. Toinen oli laiha, ja hänen viiksensä uhosivat ylöspäin, toinen taas oli lihava, ja hänen viiksensä törröttivät sekaisina ja sikin sokin.

Komissaari kiiruhti heidän väliinsä ja erotti heidät: "Hyvät herrat, te häpäisette itsenne, unohdatte arvokkuutenne!"

Molemmat herrat vaikenivat ja kääntyivät erilleen toisistaan. Madeleine seisoi koko ajan liikkumattomana ja poltteli hymyillen savukettaan.

Poliisiupseeri jatkoi: "Herra ministeri, olen yllättänyt teidät ollessanne täällä kahden kesken rouva Du Royn kanssa; hän oli melkein alasti ja te vuoteessa. Vaatteenne olivat hajallaan epäjärjestyksessä pitkin huonetta. Siinä on riittävästi todistuksia siitä, että on tapahtunut aviorikos. Ette voi kieltää. Mitä voitte vastata?"

Laroche-Mathieu murahti: "Minulla ei ole mitään sanottavaa, tehkää velvollisuutenne."

Komissaari kääntyi nyt Madeleinen puoleen: "Tunnustatteko, rouva, että tämä herra on rakastajanne?"

Madeleine selitti häpeämättä: "En kiellä. Hän on rakastajani!"

"Se riittää."

Virkamies teki joitakin muistiinpanoja huoneen kunnosta ja kalustuksesta. Ministeri, joka oli pukeutunut valmiiksi ja odotti nyt päällystakki käsivarrella, kysyi komissaarin lopetettua kirjoittamisensa.

"Tarvitsetteko minua vielä, herra komissaari. Mitä minun on tehtävä? Voinko poistua?"

Du Roy katsahti häneen ja nauroi hävyttömästi: "Miksi poistuisitte? Me olemme lopettaneet. Voitte mennä sänkyyn takaisin, me jätämme teidät rauhaan."

Sitten hän kosketti sormellaan poliisiupseerin hihaa.

"Nyt lähdemme herra komissaari, meillä ei ole täällä enää mitään tekemisiä."

Hieman hämmästyneenä poliisiupseeri seurasi häntä, mutta makuuhuoneen ovella Georges pysähtyi antaakseen hänen mennä edellä. Toinen kieltäytyi kohteliaasti.

Du Roy oli itsepintainen: "Teidän jälkeenne, pyydän." Komissaari sanoi: "Teidän jälkeenne." Silloin sanomalehtimies kumarsi ja sanoi ivallisen kohteliaasti: "Nyt on teidän vuoronne, herra komissaari, minähän olen täällä melkein kuin kotonani."

Sitten hän sulki varovasti oven kasvoillaan säädyllisen hienostunut ilme.

Tuntia myöhemmin Georges saapui La Vie Françaisen toimitukseen.

Johtaja Walter oli jo siellä, sillä hän johti ja valvoi edelleenkin huolellisesti lehteään, joka nyt oli päässyt suunnattomaan vauhtiin ja suuresti edisti hänen pankkinsa yhä kasvavia rahakeinotteluja.

Johtaja kohotti päätään ja kysyi: "Kas, te olette täällä? Minkä tähden olette niin kummallisen näköinen? Miksi ette tullut meille päivälliselle? Missä olette ollut?"

Nuori mies, joka oli varma sanojensa vaikutuksesta, selitti, korostaen jokaista sanaa:

"Olen kukistanut ulkoministerin."

Toinen luuli hänen laskevan leikkiä.

"Kukistanut… Mitä tarkoitatte?"

"Olen kaatanut hallituksen. Ei muuta. Olikin jo aika ajaa pellolle se hylky."

Ukko luuli, että hänen kronikoitsijansa oli humalassa. Hän mutisi: "No, no, lörpöttelette turhia."

"En lainkaan. Yllätin juuri herra Laroche-Mathieun itse teosta vaimoni kanssa. Poliisikomissaari on todennut rikoksen. Ministeri on kukistunut."

Walter työnsi ällistyneenä silmälasinsa otsalleen ja kysyi: "Ettehän vain tee minusta pilaa?"

"En ollenkaan. Vieläpä aion kirjoittaa pienen pätkänkin tästä jutusta."

"Mutta mihin oikeastaan pyritte?"

"Tahdon kukistaa huijarin, roiston, yhteiskunnan pahantekijän!" George laski hattunsa tuolille ja lisäsi: "Varotkoot itseään ne, jotka asettuvat tielleni. Minä en koskaan anna anteeksi."

Johtaja ei vieläkään oikein ymmärtänyt. Hän mumisi: "Mutta… vaimonne?"

"Avioerohakemukseni laaditaan jo huomenna. Luovutan hänet takaisin Forestier-vainajalle."

"Aiotte ottaa avioeron?"

"Tietysti, hitto vieköön. Olin naurunalaisessa asemassa. Minun täytyi teeskennellä olevani nauta, jotta voisin yllättää hänet. Asia on nyt selvä. Olen tilanteen herra."

Johtaja Walter ei kyennyt pääsemään tolalleen. Hän tuijotti kauhistunein silmin Du Royta ja ajatteli: "Tuhat tulimmaista, siinäpä velikulta, joka saattaa olla hyvä olemassa."

Georges jatkoi: "Nyt olen vapaa… Minulla on vähän omaisuutta. Aion lokakuun uusintavaaleissa asettua ehdokkaaksi kotiseudullani, jossa olen hyvin tunnettu. Ollessani naimisissa naisen kanssa, jota kaikki pitivät epäilyttävänä olentona, en voinut asettua ehdokkaaksi enkä saavuttaa arvonantoa. Hän piti minua tyhmyrinä, kiemurteli suosiooni ja pyydysti minut. Mutta minä pääsin selville hänen pelistään ja aloin vartioida tuota vehkeilijätärtä."

Hän purskahti nauruun ja lisäsi: "Forestier raukka oli aisankannattaja… hän oli aisankannattaja tietämättään, levollisena ja luottavaisena. Mutta minäpä vapautin itseni siitä kuonasta, jonka hän jätti minulle perinnöksi. Tämän jälkeen pääsen pitkälle."

Hän oli istuutunut hajareisin eräälle tuolille. Ja aivan kuin ääneen ajatellen hän toisti: "Pääsen pitkälle."

Ja ukko Walter tuijotti häntä koko ajan silmät pyöreinä ja silmälasit otsalla sekä ajatteli: "Tosiaankin, hän pääsee pitkälle, tuo huijari."

Georges nousi. "Menen kirjoittamaan artikkeliani. Se on laadittava hienotunteisesti. Mutta olkaa varma siitä, että siitä tulee kauhea isku ministerille. Hän on pudonnut yli laidan. Häntä ei voida pelastaa. La Vie Françaisella ei enää ole mitään halua tai harrastusta säästää häntä."

Herra Walter epäröi hetken, mutta teki sitten päätöksensä: "Tehkää niin", sanoi hän, "sitä pahempi niille, jotka ovat joutuneet kiikkiin".

9

Kolme kuukautta oli kulunut. Herrasväki Du Royn avioero oli julistettu. Rouva oli ottanut jälleen nimen Forestier. Koska herrasväki Walterin oli määrä heinäkuun 15. päivänä matkustaa Trouvilleen, pääteltiin tehdä huviretki jonakin päivänä ennen eroa.

Valittiin torstai, ja liikkeelle lähdettiin jo kello yhdeksältä aamulla isoissa kuuden henkilön matkavaunuissa, joita veti nelivaljakko.

Aamiaista oli määrä syödä Saint-Germainissa Henrik IV:n paviljongissa. Bel-Ami oli pyytänyt saada olla ainoana miesvieraana, sillä hän ei voinut sietää markiisi de Cazolles’in kasvoja ja läsnäoloa. Mutta viime hetkessä päätettiin, että kreivi de Latour-Yvelin otettaisiin mukaan ja noudettaisiin suoraan vuoteesta. Hänelle ilmoitettiin asiasta edellisenä iltana.

Ajettiin neliä pitkin Champs-Elysées’tä ja sitten läpi Boulognen metsän.

Oli häikäisevän kaunis kesäinen päivä, eikä kuumuuskaan haitannut. Pääskyset lentelivät pitkissä kaarissa, jotka kuvastuivat taivaan sineä vasten mustina viiruina ja jotka jättivät kuvan silmään vielä senkin jälkeen, kun jo olivat lentäneet ohitse.

Kaikki kolme naista istuivat takaistuimella, ja herrat ajoivat selkä edellä, molempien vieraiden istuessa herra Walterin kummallakin puolella.

Ajettiin yli Seinen, kierrettiin Mont-Valérien reunaa, saavuttiin Bougivaliin ja seurattiin vihdoin virran reunaa Pecqiin.

Kreivi de Latour-Yvelin katseli Rosea hellästi. Hän oli kypsyneenpuoleinen mies, jonka pitkän, kevyen poskiparran kärjet liehuivat pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä, niin että Du Roylla oli tapana sanoa, että kreivillä oli "kauniita tuulentupia parrassaan". Kreivi ja Rose olivat olleet kihloissa kuukauden ajan.

Georges joka oli hyvin kalpea, katsoi usein Suzanneen, joka oli yhtä kalpea. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, näyttivät sulautuvan yhteen, ymmärtävän toisiaan, salaa vaihtavan jonkin ajatuksen sitten taas paetakseen toinen toistaan. Rouva Walter oli rauhallinen ja onnellinen.

Aamiainen kesti kauan. Ennen paluumatkaa Georges ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään terassille.

Pysähdyttiin ihailemaan näköalaa. Kaikki asettuivat riviin muurin reunustalle ja puhkesivat äänekkääseen ihastukseen nähdessään edessään avautuvan laajan maiseman. Pitkin kukkulan juurta, Maisons-Laffittea kohden, kiemurteli Seine ruohikossa piilottelevan jättiläiskäärmeen kaltaisena. Oikealla, kukkulan laella, piirtyi Marlyn linnakkeen hämähäkkisilhuetti taivasta vasten, ja alhaalla kätkeytyi itse Marly rehevän lehtimetsän peittoon.

Kautta koko alhaalla leviävän suunnattoman tasangon näkyi siellä täällä kylä. Vésinet’n pienet järvet muodostivat vaaleita pilkkuja pienen metsän lauhaan vihreyteen. Kaukana vasemmalla häämötti Sartrouvillen terävä kirkontorni.

Walter selitti: "Missään muualla maailmassa ei ole tällaista näköalaa. Sveitsinkään maisemat eivät vedä tälle vertoja."

Sitten lähdettiin hitaasti kävelemään ja nauttimaan näköalasta.

Georges ja Suzanne jättäytyivät muiden jälkeen. Heti heidän jäätyään muutaman askelen päähän toisista Georges sanoi matalalla, hillityllä äänellä: "Suzanne, minä rakastan teitä. Rakastan teitä aivan mielettömästi."

Suzanne kuiskasi: "Ja minä teitä, Bel-Ami."

Georges jatkoi: "Ellen saa teitä vaimokseni, lähden ainaiseksi Pariisista ja koko maasta."

Suzanne vastasi: "Mutta kysykää sentään isältä. Ehkä hän suostuu."

Georges teki kärsimättömän eleen: "Ei, sanon teille kymmenennen kerran, ettei se kannata. Hän sulkee minulta ovensa, hän ajaa minut lehdestä, emmekä me saa enää edes nähdä toisiamme. Se olisi minun kosintani viehättävä tulos. Teidät on luvattu markiisi de Cazolles’ille. Toivotaan vain, että vihdoin vastaatte: 'Kyllä'. Ja odotetaan."

Suzanne kysyi: "Mitä sitten on tehtävä?"

Georges epäröi katsellen tyttöä sivulta: "Rakastatteko minua niin paljon, että voisitte tehdä jonkin mielettömyyden?"

Suzanne vastasi päättäväisesti:

"Rakastan."

"Suuren mielettömyyden?"

"Niin."

"Suurimman kaikista mielettömyyksistä?"

"Niin."

"Onko teillä tarpeeksi rohkeutta uhmataksenne isäänne ja äitiänne?"

"On."

"Oikeinko totta?"

"Niin."

"Hyvä. On yksi keino, yksi ainoa! Asian täytyy saada alkunsa teistä eikä minusta. Te olette hemmoteltu lapsi, teillä on lupa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan ihmettele rohkeutta, jos te sitä osoitatte. Kuulkaa siis. Kun tulette tänä iltana kotiin, niin menkää ensin äitinne luo, kun hän on aivan yksinään. Ja hänelle te tunnustatte, että haluatte mennä kanssani naimisiin. Hän tietysti kiihtyy suunnattomasti, suuttuu kovasti…"

Suzanne keskeytti: "Oh, äiti kyllä suostuu!"

Georges jatkoi kiivaasti: "Ei. Ette tunne häntä. Hän suuttuu ja raivostuu vielä enemmän kuin isänne. Saattepa nähdä, että hän kieltää. Mutta pitäkää puolenne älkääkä taipuko. Sanokaa yhä uudelleen ja uudelleen, että tahdotte mennä naimisiin vain minun kanssani, ei kenenkään muun kuin minun kanssani. Teettekö sen?"

"Teen."

"Ja kun olette ollut äitinne luona, niin menette isänne luokse ja ilmoitatte hyvin vakavana ja hyvin päättäväisen näköisenä saman asian."

"Hyvä, hyvä. Entä sitten?"

"Ja sitten alkaa asian vakava puoli. Jos olette oikein päättänyt, oikein, oikein, oikein päättänyt tulla vaimokseni, niin… rakas, rakas pikku Suzanne… niin minä tulen… ryöstämään teidät!"

Suzanne aivan horjahti riemusta ja oli vähällä taputtaa käsiään: "Oh, mainiota! Te ryöstätte minut! Koska te ryöstätte minut?"

Yöllisten naisenryöstöjen koko vanha romantiikka, postivaunut, majatalot, kaikki kirjojen kertomat viehättävät seikkailut vilahtivat salamannopeasti tytön sielun silmien ohitse hurmaavana unena, joka nyt oli vähällä toteutua. Hän toisti: "Koska te ryöstätte minut?"

Georges vastasi hyvin hiljaa: "Tänä iltana… ensi yönä." Suzanne kysyi vavisten: "Minne me menemme?"

"Se on minun salaisuuteni. Mutta ajatelkaa, mitä teette. Ajatelkaa, että sellaisen paon jälkeen voitte vain tulla vaimokseni! Se on ainoa keino, mutta se on… se on hyvin vaarallinen… teille."

Suzanne selitti: "Olen tehnyt päätökseni… Missä voin tavata teidät?"

"Pääsettekö talosta ulos yksinänne?"

"Kyllä. Osaan avata pienen portin."

"No, kun portinvartija on mennyt levolle keskiyön jälkeen, te lähdette ulos ja tapaatte minut place de la Concordella. Löydätte minut vaunuista, jotka seisovat vastapäätä meriministeriölä."

"Tulen sinne."

"Aivan varmasti?"

"Aivan varmasti."

Georges tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Oh, kuinka minä rakastan teitä! Kuinka hyvä ja urhea te olette! Ette siis tahdo mennä naimisiin herra de Cazolles’in kanssa?"

"Oh, en!"

"Tuliko isänne kovin vihaiseksi, kun vastasitte kieltävästi?"

"Tuli kyllä. Hän tahtoi lähettää minut luostariin."

"Huomaatte siis, että on välttämätöntä olla tarmokas."

"Niin aion ollakin."

Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta. Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne… Georges’n kanssa!… Hänet ryöstettäisiin!… Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä. Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?

Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami siellä puuhailette?"

He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian oltaisiin.

Paluumatkalla ajettiin Chatoun kautta, jottei kuljettaisi samaa tietä kotiin.

Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin! Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut hänen kevyen nukensielunsa.

Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.

Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.

Mutta kun hän vain kerran saisi tytön käsiinsä, niin kyllä hän osasi panna kovan kovaa vastaan.

Hän ajatteli kaikkea tätä ja vastaili vain katkonaisesti hänelle osoitettuihin sanoihin, joita hän tuskin kuuli.

Myös Suzanne ajatteli, ja neljän hevosen kulkusten kilistessä hänen ajatuksensa kiitivät loppumattomille, leveille maanteille, ikuisiin kuutamoiltoihin, synkkiin metsiin, tienreunoilla oleviin kievareihin ja kiirehtiviin miehiin, jotka vaihtoivat hevosia, sillä kaikkienhan täytyi käsittää, että he olivat vainottuja.

Vaunujen pysähdyttyä Walterin hotellin edustalle pyydettiin Georgesia jäämään päivälliselle. Hän kieltäytyi ja meni kotiinsa.

Syötyään vähän hän ryhtyi järjestämään papereitaan aivan kuin lähteäkseen pitkälle matkalle. Hän poltti vaarallisia kirjeitä, kätki toisia ja kirjoitti muutamille ystävilleen.

Silloin tällöin hän katsahti kelloa ajatellen: "Kylläpä taitaa kuumottaa Waltereilla!" Ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään. Entä jos hän epäonnistuisi? Mutta mitä hänellä oli pelättävänä? Hän kyllä selviytyisi! Siitä huolimatta tämän illan peli oli uhkapeliä!

Kello yhdeltätoista hän meni jälleen ulos, harhaili jonkin aikaa kadulla, otti ajurin ja pysähdytti sen place de la Concordella meriministeriön pilaririvien eteen.

Jossakin kaukana löi tornikello kaksitoista lyöntiä, sitten jokin toinen kello vähän lähempänä, sen jälkeen kaksi kelloa yhtäaikaa ja viimeiseksi jokin hyvin kaukainen kello. Sen viimeisen lyönnin kajahdettua Du Roy ajatteli: "Kaikki on lopussa. Koko suunnitelma särkyy. Hän ei tule."

Hän oli kuitenkin päättänyt odottaa aamuun asti. Tällaisissa tapauksissa täytyi olla kärsivällisyyttä.

Hän kuuli vielä kellojen lyövän neljänneksen, sitten puolen ja vihdoin kolme neljännestä. Ja kaikki kellot toistivat lyönnit samalla tapaa kuin kello kahdeltatoista. Hän ei enää odottanut, hän vain mietti, mitä mahdollisesti oli tapahtunut. Äkkiä vaunujen ikkunan taakse ilmaantui naisen pää ja kuului kysymys: "Oletteko siellä, Bel-Ami?"

"Tekö se olette, Suzanne?"

"Minä juuri."

Du Roy ei saanut ovenripaa tarpeeksi nopeasti väännetyksi ja hoki lakkaamalta: "Ah,… tekö se olette… tekö se olette… tulkaa sisään."

Suzanne nousi vaunuihin ja vaipui Du Royn viereen, joka huusi ajurille: "Ajakaa!" Ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Suzanne huohotti kykenemättä ensin puhumaan mitään.

Du Roy kysyi: "No kuinka se tapahtui?"

Melkein pyörtymäisillään Suzanne kuiskasi:

"Oh, se oli kauheaa, varsinkin äidin luona."

Du Roy tuli levottomaksi ja alkoi vavista.

"Äitinne? Mitä hän sanoi? Kertokaa!"

"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani, jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin, etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin, että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä nyt olen. Minne menemme?"

Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!

Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja Bonnières’in välillä."

Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei minkäänlaisia!"

Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy kyllä perillä."

Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.

Hän kysyi pelästyneenä: "Miten on laitanne, pienokaiseni?"

Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."

* * * * *

Hänen äitinsä ei todellakaan nukkunut.

Kun Suzanne oli mennyt huoneesta, rouva Walter jäi kahden miehensä kanssa.

Hän kysyi, epätoivoissaan ja murtuneena:

"Hyvä Jumala! Mitä tämä merkitsee?"

Walter huusi raivoissaan: "Se merkitsee, että tuo kirottu vehkeilijä on kiemurrellut tytön suosioon. Hän se sai Suzannen karkottamaan Cazolles’in. Hän on huomannut myötäjäiset maukkaiksi. Piru vieköön!"

Hän alkoi raivoissaan kulkea edestakaisin ja jatkoi: "Sinä houkuttelit häntä tänne lakkaamatta, sinä imartelit häntä, sinä hellittelit häntä, sinä et koskaan väsynyt jaarittelemasta hänen kanssaan. Täällä puhuttiin vain Bel-Amista, aina vain Bel-Amista, aamusta iltaan. Niin, tässä on nyt palkkiosi!"

Rouva Walter sopersi tuhkanharmaana: "Minä?… Minäkö olisin häntä houkutellut?"

Walter karjui päin hänen silmiään: "Niin, juuri sinä! Tehän olette kaikki aivan hullaantuneet häneen, rouva de Marelle, Suzanne ja kaikki muut! Luuletko, etten huomannut, ettet sinä osannut elää kahta päivää pyytämättä häntä tulemaan tänne?"

Rouva Walter nousi arvokkaana: "En salli teidän puhutella minua tuohon sävyyn. Unohdatte, etten minä, kuten te, ole saanut sivistystäni kauppapuodissa."

Walter hämmästyi ensin aivan liikkumattomaksi, sinkosi sitten suustaan kirouksen ja meni tiehensä paiskaten oven kiinni perässään.

Jäätyään yksin rouva Walter meni vaistomaisesti peilin luo katsoakseen, oliko hän jollakin tapaa muuttunut, sillä niin mahdottomalta, niin hirveällä hänestä tuntui tämän illan tapahtuma. Suzanne rakastunut Bel-Amihin! Bel-Ami tahtoi mennä naimisiin Suzannen kanssa! Ei, hän oli erehtynyt, se ei voinut olla totta. Tyttö oli, mikä olikin sangen luonnollista, tietysti ihastunut komeaan mieheen ja toivonut saavansa hänet miehekseen. Suzanne oli itse keksinyt pienen pelinsä! Mutta Bel-Ami! Hän ei voinut olla sekautunut tähän juttuun! Rouva Walter mietti aivot sekaisina kuin suuren onnettomuuden edellä. Ei, Bel-Ami ei voinut tietää mitään tästä Suzannen vallattomuudesta.

Ja hän ajatteli kauan Du Royn mahdollista petollisuutta tai viattomuutta. Mikä roisto, jos asia oli lähtöisin hänestä! Ja mitä tapahtuisi nyt? Mitä vaaroja, mitä tuskia rouva aavistikaan!

Ellei Du Roy tietänyt mitään, niin kaikki saattoi vielä tulla tolalleen. Perhe lähtisi Suzannen kanssa puoleksi vuodeksi matkoille, ja kaikki loppuisi siihen. Mutta kuinka hän itse voisi sen jälkeen nähdä Georgesia? Sillä hän rakasti häntä yhä. Tämä intohimo oli tunkeutunut hänen sydämeensä nuolenkärjen kaltaisena, jota ei voinut kiskaista pois.

Olisi mahdotonta elää ilman Georgesia. Ennemmin hän vaikka kuolisi.

Hänen ajatuksensa sotkeutuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Hänen päässään alkoi viiltää tuska. Hänen ajatuksensa tulivat raskaiksi, sekaviksi, tekivät hänelle kipeää. Hän kiihtyi epävarmuudestaan, suuttui tietämättömyydestään.

Hän katsoi kelloa: se oli yli yhden. Hän sanoi itsekseen: "En voi jäädä tänne, tulen hulluksi. Minun täytyy saada varmuus. Menen herättämään Suzannen ja kysyn häneltä."

Ja hän meni sukkasillaan, jottei kolistelisi, ja kynttilä kädessä tyttärensä huoneeseen. Hän avasi oven hyvin hiljaa, astui sisään ja katsoi sänkyyn. Se oli koskematon. Ensin hän ei ymmärtänyt ja arveli tytön vielä väittelevän isän kanssa. Mutta pian alkoi kauhea epäluulo hiipiä hänen sieluunsa, ja hän juoksi miehensä luokse. Hän kiiti sinne kuin tuulenpyörre, kalmankalpeana ja huohottaen. Walter luki vielä vuoteessa.

Hän kysyi pelästyneenä:

"No, kuinka on laitasi?"

Rouva Walter änkytti:

"Oletko nähnyt Suzannea?"

"Minäkö? En. Kuinka niin?"

"Hän on… hän on… poissa. Hän ei ole huoneessaan."

Herra Walter hyppäsi nopeasti sängystään, veti tohvelit jalkaansa ja syöksyi ilman housuja ja paita liehuen tytön huoneeseen.

Nähtyään sen hän ymmärsi asian heti. Suzanne oli paennut.

Herra Walter vaipui nojatuoliin ja laski lampun lattialle eteensä.

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi: "No?"

Herra Walter ei enää kyennyt vastaamaan, hänellä ei enää ollut voimia vihaan, hän vaikeroi:

"Liian myöhään. Hän on saanut tytön. Me olemme hukassa."

Rouva Walter ei ymmärtänyt.

"Kuinka? Hukassa?"

"Tietysti. Nyt Suzannen on pakko mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Walter päästi eläimellisen äänen:

"Hänen kanssaan! Ei koskaan! Sinä olet järjiltäsi!"

Walter vastasi surullisesti:

"Ei kannata ulvoa. Hän on ryöstänyt tytön, häpäissyt hänet. Nyt on parasta antaa tyttö hänelle. Jos olemme varovaisia, niin kenenkään ei tarvitse saada tietää asiasta mitään."

Rouva Walter toisteli kauhean liikutuksen järkyttämänä:

"Ei koskaan! Hän ei koskaan saa Suzannea! En ikinä anna suostumustani."

Murtuneena Walter mumisi:

"Mutta hän on jo saanut tytön. On liian myöhäistä. Ja hän pitää hänet ja kätkee hänet, kunnes taivumme. Siis, häväistysjutun välttämiseksi meidän on taivuttava heti."

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi yhä:

"Ei! Ei! En suostu koskaan!"

Walter jatkoi kärsimättömänä: "Ei kannata enää keskustella koko asiasta. Se on välttämätöntä. Oh, minkälainen petkuttaja? Kuinka hän on meitä puijannut… Mutta hän on joka tapauksessa pystyvä mies. Olisimme voineet saada paljon paremman vävyn mitä tulee yhteiskunnalliseen asemaan, mutta emme älykkäämpää tulevaisuudenmiestä. Hän on todella tulevaisuudenmies. Hänestä tulee sekä edustajakamarin jäsen että ministeri."

Rouva Walter selitti, korostaen villin tarmokkaasti sanojaan:

"En koskaan suostu siihen, että hän menee naimisiin Suzannen kanssa… Ymmärrätkö… en koskaan!"

Walter suuttui ja alkoi käytännöllisenä miehenä puolustaa Bel-Amia:

"Vaikene nyt jo… Sanonhan, että se on välttämätöntä… ehdottomasti välttämätöntä. Ja kuka tietää? Ehkä meidän ei tarvitse sitä katua. Kun on kysymys hänen kaltaisistaan miehistä, ei koskaan voi tietää, kuinka käy. Muistathan, miten hän kolmella artikkelillaan kukisti tuon pässinpään Laroche-Mathieun ja miten arvokkaasti hän sen teki, mikä oli hyvin vaikeaa hänen asemassaan, hän kun oli aviomies. Niin, saadaanpa nähdä. Nyt me olemme joka tapauksessa kiikissä. Emme voi enää pelastua."

Rouva Walter tahtoi huutaa, heittäytyä maahan, repiä tukkaansa. Epätoivoisella äänellä hän lakkaamatta hoki:

"Hän ei saa… minä… en… tahdo!"

Walter nousi, otti lampun ja jatkoi:

"No, no, sinä olet tyhmä niinkuin kaikki naiset. Te ajattelette vain tunteillanne. Te ette ymmärrä mukautua olosuhteisiin… te olette tyhmiä! Olenhan sanonut sinulle, että hän nai Suzannen… Se on välttämätöntä."

Ja hän poistui huoneesta laahaten tohveleitaan. Hullunkurisen, yöpaitaan verhoutuneen aaveen kaltaisena hän vaelsi ison nukkuvan talonsa leveiden käytävien lävitse ja puikahti äänettömästi huoneeseensa.

Rouva Walter seisoi yksinään huoneessa sietämättömän tuskan raatelemana. Hän ei vieläkään tajunnut mitään. Hän vain kärsi. Sitten hän huomasi, ettei hän voinut seisoa siinä aamuun asti. Hän tunsi rajua halua juosta, juosta suoraan eteenpäin, mennä matkoihinsa, huutaa apua, saada apua.

Hän mietti, kenet hän kutsuisi. Minkä ihmisen? Hän ei voinut keksiä. Papin? Niin, papin! Hän heittäytyisi hänen jalkoihinsa, tunnustaisi kaikki, ripittäisi syntinsä ja epätoivonsa. Pappi kyllä ymmärtäisi, ettei tuo roisto voinut naida Suzannea, ja ehkäisisi sen.

Hänen täytyi heti saada pappi! Mutta mistä? Minne hän menisi? Eihän hän tännekään voinut jäädä.

Silloin häivähti hänen silmiensä ohi kuin näkynä veden päällä käyvän Jeesuksen mahtava kuva. Hän näki Vapahtajan niinkuin hän oli nähnyt hänet taulussa. Kristus siis kutsui häntä. Jeesus sanoi hänelle: "Tule luokseni. Tule ja polvistu jalkaini juureen. Minä lohdutan sinua ja sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä."

Hän otti kynttilänsä ja meni alakertaan, josta pääsi talvipuutarhaan. Jeesuksen kuva oli sen päässä, pienessä salongissa, jonka lasiovi pidettiin suljettuna, jottei maan kosteus turmelisi taulua.

Tämä salonki oli kuin jonkinlainen kappeli keskellä harvinaisia puita.

Kun rouva Walter tuli talvipuutarhaan, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muuten kuin valaistuna, hän pelästyi sen synkkää pimeyttä. Troopillisten maiden raskaat kasvit tekivät painostavalla hengityksellään ilman paksuksi. Ja kun ovet eivät enää olleet avoinna, tämän ihmeellisen, lasikuvun alle suljetun metsän ilma tunkeutui vaivalloisesti rintaan, huumasi, juovutti, tuntui suloiselta ja teki pahaa ja painoi ihoon hämärän tunnun kiihkeästä hekumasta ja kuolemasta.

Naisraukka hiipi hiljaa eteenpäin, peläten pimeää, jossa omituiset puut näyttivät kynttilän lepattavassa valossa eläimiltä, kummallisilta, muodottomilta pedoilta.

Aivan äkkiä hän näki Kristuksen. Hän avasi oven, joka erotti Vapahtajan hänestä, ja lankesi polvilleen.

Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja, intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.

Rouva Walter sopersi: "Jeesus… Jeesus… Jeesus!" Ja myös Georges’in nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!

Rouva Walter hoki: "Jeesus… Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä… tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa… oli yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen, tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.

Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja sammui.

Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa rakkauttaan.

Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa, jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten, kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista ja uuvuttavista trooppisista kasveista.

Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä. Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti itkuun.

Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi tyttärensä käden nuorelle miehelle.

Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä, jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta, mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.

Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.

Saatuaan tahtonsa täytetyksi hän vei Suzannen takaisin Pariisiin ja lähetti hänet hänen vanhempiensa luokse. Itse hän pysytteli jonkin aikaa näkymättömissä.

He olivat viettäneet kuusi päivää Seinen rannalla La Roche-Guyonissa.

Nuorella tytöllä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Hän oli saanut viettää täydellistä paimenelämää. Georges oli antanut hänen olla sisarenaan, niin että he saattoivat seurustella vapaasti ja siveän tuttavallisesti viettää jonkinlaista rakastunutta toverielämää. Du Roy arveli olevan viisasta antaa tytön olla koskemattomana. Jo heidän tulonsa jälkeisenä päivänä Du Roy oli ostanut hänelle liinavaatteita ja talonpoikaispukuja, ja Suzanne alkoi harrastaa onkimista päässään suunnaton olkihattu, joka oli koristettu niittykukilla. Hänen mielestään maaseudulla oli suloista olla. Siellä oli muun muassa vanha torni ja vanha linna, jossa hänelle näytettiin ihastuttavia kutomatöitä.

Georges jolla oli yllään maalaiskaupasta valmiina ostettu iso pusero, vaelteli Suzannen kanssa jalkaisin pitkin rantoja tai kävi hänen kanssaan soutelemassa. He suutelivat toisiaan alituisesti, ja silloin he vapisivat molemmat, tyttö viattomana ja Georges vähällä langeta kiusaukseen. Mutta nuori mies ymmärsi pysyä lujana, ja kun hän sanoi tytölle: "Huomenna matkustamme takaisin Pariisiin, isänne on antanut minulle kätenne", niin Suzanne kuiskasi lapsellisesti: "Joko nyt? Oli niin hauska olla vaimonne!"

10

Rue de Constantinoplen pienissä huoneissa oli pimeää, sillä Georges Du Roy ja Clotilde de Marelle, jotka olivat kohdanneet toisensa portilla, olivat menneet nopeasti sisään, ja ennen kuin Georges oli ennättänyt vetää ikkunaverhoja syrjään, rouva de Marelle oli sanonut:

"Sinä siis menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa?"

Georges myönsi lempeästi asian niin olevan ja lisäsi: "Etkö tietänyt sitä?"

Rouva de Marelle seisoi aivan Georges’in edessä ja jatkoi suuttuneena ja katkeroituneena: "Sinä menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa! Se on liian paksua! Se on liian paksua! Nyt olet pakoillut minua kolme kuukautta salataksesi sitä. Kaikki tietävät sen, paitsi minä. Mieheni kertoi sen minulle tänä aamuna."

Du Roy purskahti äänekkääseen nauruun, vaikka olikin vähän hämillään. Hän laski hattunsa uuninkulmalle ja istuutui nojatuoliin.

Rouva de Marelle katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hiljaa, mutta kiihtyneenä:

"Aina siitä asti kun jätit vaimosi olet valmistanut tätä temppua ja rauhallisesti pitänyt minua rakastajattarenasi, väliaikaisena vaimonasi. Sinä olet petkuttaja!"

Georges kysyi:

"Kuinka niin? Minulla oli vaimo, joka petti minua. Yllätin hänet, sain avioeron ja menen nyt naimisiin toisen kanssa. Mitä merkillistä siinä on?"

Rouva de Marelle mutisi vavisten:

"Oh, sinä olet hyvin viekas ja vaarallinen!"

Georges rupesi jälleen nauramaan:

"Hitto vieköön! Petetyiksi joutuvat vain aasit ja hullut!" Mutta Clotilde piti kiinni omasta ajatuksestaan:

"Olisinpa vain aavistanut sen heti alusta alkaen! Mutta enhän voinut uskoa, että sinä olet niin turmeltunut."

Georges’in kasvot vetäytyivät arvokkaisiin ryppyihin:

"Pyydän sinua harkitsemaan mitä sanoja käytät."

Hänen suuttumuksensa kiihdytti Clotildea: "Mitä! Sinä tahdot, että tästä lähtien puhuttelisin sinua hansikkaat käsissä! Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin roisto, nyt kun tunnen sinut, ja sinä luulet, etten sanoisi sitä sinulle päin silmiä? Sinä petät koko maailmaa, käytät hyväksesi kaikkia ihmisiä, etsit huvituksia ja rahaa kaikkialta ja vielä haluat, että minä suhtautuisin sinuun kuin kunnialliseen mieheen!"

Georges nousi huulet vavisten:

"Vaikene, tai ajan sinut täällä ulos!"

Clotilde sopersi:

"Ajat minut ulos… minut. Voisitko sinä ajaa minut ulos täältä… sinä… sinä?"

Hänen äänensä tukahtui, hän oli vähällä kuristua harmista, ja äkkiä, aivan kuin hänen suuttumuksensa portit olisivat räjähtäneet säpäleiksi, tuli niin että paukkui:

"Ajat minut ulos täältä? Oletko unohtanut, että minä heti ensimmäisestä päivästä alkaen maksoin tämän huoneiston? Niin, niin sinä kyllä otit sen silloin itseäsi varten, mutta kuka sen vuokrasi? Se olin minä… Kuka sen edelleenkin piti?… Se olin minä… Ja sinä tahdot ajaa minut täältä ulos! Suusi kiinni, lurjus! Luuletko, etten tiedä, että varastit Madeleinelta puolet de Vaudrecin perinnöstä? Luuletko, etten tiedä, että olet maannut Suzannen kanssa pakottaaksesi hänet kanssasi naimisiin…"

Georges tarttui hänen hartioihinsa ja ravisti häntä:

"Älä puhu hänestä! Kiellän sen!"

Coltilde huusi:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan, tiedän sen!"

Du Roy olisi sulattanut kaiken muun, multa tämä valhe katkeroitti hänet. Totuudet, jotka Clotilde oli heittänyt vasten hänen kasvojaan, nostattivat kiukun aaltoja hänen sydämessään, mutta valhe hänen vaimokseen tulevasta pienestä tytöstä pani hänen kämmenensä raivoisasti kihelmöimään lyömisen halusta.

Hän toisti:

"Vaikene… varo itseäsi… vaikene…" Ja hän ravisti Clotildea kuin ravistetaan oksaa, jotta saataisiin hedelmä putoamaan.

Clotilde ulvoi, hattu vinossa, suu auki, silmät sekaisina:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Georges päästi hänet irti ja antoi hänelle kädellään niin voimakkaan iskun vasten kasvoja, että hän kaatui lattialle seinän viereen. Mutta hän kääntyi Georges’iin päin ja huusi ranteisiinsa nojautuneena vielä kerran:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Silloin Georges syöksyi hänen kimppuunsa, tarttui häneen kiinni toisella kädellään ja alkoi lyödä häntä toisella kuin hän olisi lyönyt miestä.

Clotilde vaikeni äkkiä ja alkoi vaikeroida iskujen alla. Hän ei liikahtanutkaan. Hän oli piilottanut päänsä uuninnurkkaan ja päästeli valittavia kirkaisuja.

Du Roy lakkasi lyömästä ja nousi seisaalleen. Sitten hän astui muutaman askelen saavuttaakseen jälleen kylmäverisyytensä. Hän meni makuuhuoneeseen, kaatoi pesuvadin täyteen kylmää vettä ja upotti siihen kasvonsa. Sen jälkeen hän pesi kätensä ja meni sormiaan pyyhkien katsomaan, mitä Clotilde teki.

Rouva de Marelle ei ollut liikahtanutkaan. Hän makasi pitkällään permannolla ja itki hiljaa.

Du Roy kysyi:

"Joko pian lopetat vetistelemisesi?"

Clotilde ei vastannut. Georges seisoi keskellä huonetta ollen hieman hämillään, hieman häpeissään tuon lattialla viruvan ruumiin edessä.

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä ja otti hattunsa uuninkulmalta: "Hyvästi. Voit antaa avaimen portinvartialle, kun olet tullut valmiiksi. En aio odottaa sinun armonosoituksiasi."

Hän lähti, sulki oven, meni portinvartijan luokse ja sanoi:

"Rouva on vielä sisällä. Mutta hän lähtee pian. Sanokaa isännälle, että sanon irti huoneiston lokakuun alusta. Nyt on elokuun kuudestoista, niin että minulla on täysi irtisanomisoikeus."

Hän poistui nopein askelin, sillä hänen oli vielä kiireellisesti toimitettava joitakin viimeisiä morsiuslahjaostoksia.

Häät oli määrä viettää lokakuun 20. päivänä kamarien palattua aloittamaan syysistuntokauttaan. Vihkiminen toimitettaisiin Madeleinen kirkossa. Asiasta oli juoruttu paljon kenenkään kuitenkaan olematta oikein selvillä totuudesta. Useita juttuja kerrottiin. Kuiskailtiin, että oli tapahtunut naisenryöstö, mutta kukaan ei ollut varma mistään.

Palvelijain kertomuksen mukaan rouva Walter oli lakannut puhuttelemasta tulevaa vävyään ja ottanut vihoissaan myrkkyä samana iltana, jolloin avioliitto oli päätetty, vietyään sitä ennen keskiyön jälkeen tyttärensä luostariin.

Hänet oli kannettu huoneeseen melkein kuolleena. Arvatenkaan hän ei enää koskaan paranisi. Hän oli nyt kuin vanha nainen, hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hän oli täydellisesti heittäytynyt uskonnon suojaan käyden pyhällä ehtoollisella joka sunnuntai.

Syyskuun alkupäivinä La Vie Française ilmoitti, että paroni Du Roy de Cantel oli tullut sen päätoimittajaksi johtaja Walterin edelleenkin pysyessä toimeenpanevana johtajana.

Lehteen kiinnitettiin nyt suuri joukko tunnettuja artikkelinkirjoittajia, pakinoitsijoita, poliittisia toimittajia, taide- ja teatteriarvostelijoita, jotka rahan voimalla houkuteltiin suurista lehdistä, vanhoista arvokkaista sanomalehdistä.

Vanhat sanomalehtimiehet, vakavat arvokkaat toimittajat, eivät enää La Vie Françaisesta puhuessaan kohautelleet olkapäitään. Lehden nopea ja täydellinen menestys oli kokonaan hävittänyt sen halveksunnan, jolla sanomalehtimiehet ensi aikoina olivat lehteen suhtautuneet.

La Vie Françaisen päätoimittajan häistä tuli oikea pariisilainen jymytapahtuma, sillä koko kaupungin uteliaisuus oli viime aikoina ollut keskittyneenä Georges Du Royhin ja herrasväki Walteriin. Tilaisuuteen päättivät lähteä kaikki ne, joiden nimiä mainitaan sanomalehtien pikku-uutisosastoissa.

Vihkiäiset tapahtuivat kirkkaana syyspäivänä.

Jo kello kahdeksalta aamulla alkoi Madeleinen kirkon henkilökunta levittää rue Royalea hallitseville korkeille portaille isoa punaista mattoa, joka pysähdytti ohikulkijat ja ilmoitti Pariisin väestölle, että suuri juhlatilaisuus oli tulossa.

Virkamiehet jotka olivat matkalla toimipaikkoihinsa, pienet työläisnaiset ja juoksupojat pysähtyivät tuijottamaan ja ajattelivat hämärästi rikkaita ihmisiä, jotka tuhlaavat niin paljon rahoja naimajuhliinsa.

Kello kymmenen ajoissa alkoi uteliaita kokoutua paikalle. He pysähtyivät muutamiksi minuuteiksi toivoen, että juhlallisuudet ehkä alkaisivat heti, ja menivät sitten matkoihinsa.

Kello yhdeltätoista lähtivät poliisikomennuskunnat liikkeelle, saapuivat paikalle ja alkoivat heti hajoittaa väkijoukkoja, joita nyt keräytyi joka hetki.

Pian saapuivat ensimmäiset vieraat, ne, jotka halusivat päästä hyville paikoille voidakseen nähdä kaiken. He istuutuivat ison keskikäytävän äärimmäisille tuoleille.

Sitten, vähitellen, alkoi tulla toisia, naisia kahisevissa kankaissa, sihisevissä silkeissä, herroja, jotka melkein kaikki olivat kaljupäisiä ja jotka astelivat tottuneina ja jäykkinä kuin maailmanmiehet ainakin, mutta tavallista vakavampina tässä juhlallisessa paikassa.

Kirkko täyttyi hitaasti. Kirkas päivänvalo tulvi sisään mahtavasta avoimesta ovesta valaisten häävieraiden ensimmäistä riviä. Kuorista, joka vaikutti pimeältä, levitti vahakynttilöiden peittämä pääalttari keltaista valoa, joka oli kalpeaa ja nöyrää pääoven valovirran rinnalla.

Ihmiset tervehtivät toisiaan, nyökkäilivät, kokoutuivat ryhmiin. Kynän ritarit, jotka olivat vähemmän juhlallisia kuin hienoston herrat, juttelivat puoliääneen. Katseltiin naisia.

Norbert de Varenne, joka etsi seurakseen jotakuta tuttavaa, sai eräältä tuoliriviltä näkyviinsä Jacques Rivalin ja meni hänen luokseen.

"No", hän sanoi, "tulevaisuus kuuluu lurjuksille!" Toinen, joka ei ollut kateellinen, vastasi: "Hauskaa hänelle. Hänen uransa on selvä." Ja he alkoivat luetella läsnäolevien nimiä.

Rival kysyi: "Tiedättekö, minne hänen entinen vaimonsa on joutunut?"

Runoilija hymyili: "Hm. Minulle on kerrottu hänen elelevän kaikesta syrjässä jossakin Montmartren puolessa. Mutta… on olemassa eräs mutta… jo jonkin aikaa olen nähnyt La Plumessa poliittisia artikkeleita, jotka epäilyttävästi muistuttavat Forestier’n ja Du Royn kyhäyksiä. Ne on kirjoittanut eräs Jean Le Dol, joka on nuori, kaunis ja älykäs mies ja aivan ystävämme Georges’in hengenheimolainen. Hän on tutustunut Georges’in entiseen rouvaan. Mistä seikasta päätän, että rouva Forestier rakastaa aloittelijoita ja on heitä ikuisesti rakastava. Sitä paitsi rouva on rikas. Vaudrec ja Laroche-Mathieu eivät ole turhaan olleet talon ahkeria vieraita."

Rival selitti: "Pikku Madeleine ei ole hullumpi. Hyvin viekas ja hyvin kokenut! Hän lienee ihastuttava riisuutuneena. Mutta sanokaahan, kuinka Du Roy on voinut saada kirkollisen vihkimisen julkisen avioeron jälkeen?"

Norbert de Varenne vastasi: "Hän saa vihityttää itsensä kirkossa, koska kirkko on sitä mieltä, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut lainkaan naimisissa."

"Miten niin?"

"Ystävämme Bel-Ami arveli, joko välinpitämättömyydestä tai säästäväisyyssyistä, että pormestari riitti vihkimään hänet ja Madeleine Forestier’n. Hän siis ei välittänyt kirkollisesta siunauksesta, mikä seikka Pyhän Äitimme Kirkon silmissä leimaa koko hänen ensimmäisen avioliittonsa yksinkertaisesti huoruudeksi. Niinpä kirkko pitää Georges’ia nyt poikamiehenä ja levittää hänen kunniakseen nyt kaiken komeutensa, joka maksaa ukko Walterille komeat rahat."

Yhä kasvavan häävierasjoukon puheensorina täytti kirkon holvit. Kuului ääniä, jotka puhuivat aivan kovasti. Osoiteltiin kuuluisia henkilöitä, jotka pöyhistelivät rintaansa mielissään siitä, että heidät huomattiin, ja jotka huolellisesti noudattivat ihmisjoukkojen nähtäväksi tarkoitettua ryhtiään, tottuneina esiintymään kaikissa juhlissa, joiden välttämättöminä kaunistuksina, jonkinlaisina koristusesineinä, he pitivät itseään.

Rival jatkoi:

"Sanokaahan, rakas ystävä, te, joka niin usein käytte johtajan perheessä, onko totta, että rouva Walter ja Du Roy eivät koskaan puhu toisilleen?"

"Eivät koskaan. Rouva Walter ei tahtonut antaa Du Roylle tytärtään. Mutta Georges piti isää pauloissaan joidenkin maasta kaivettujen ruumiinjätteiden avulla, kerrotaan, ruumiinjätteiden, jotka oli haudattu Marokossa. Hän siis uhkasi ukkoa kauheilla paljastuksilla. Walter muisti Laroche-Mathieun esimerkin ja taipui heti. Mutta äiti, itsepäisenä kuin kaikki naiset, vannoi, ettei hän koskaan sanoisi sanaakaan vävylleen. He ovat armottoman hullunkurisia toistensa läsnäollessa, Rouva on kuin kuvapatsas, kostonjumalattaren kuvapatsas, ja Du Roy on hyvin vaivautunut, vaikk’ei hän sitä näytäkään, sillä hän jos kukaan osaa hillitä itsensä!"

Tuli virkaveljiä, jotka puristivat toistensa kättä. Kuului katkelmia poliittisista keskusteluista. Sekavana kuin kaukaisen meren kohina tunkeutui kirkon edustalle ahtautuneiden ihmisjoukkojen puheensorina päivänvalon kera sisään ovesta, nousi holvien alle ja leijaili siellä kirkkoon kokoutuneen valioyleisön hillitymmän sorinan yläpuolella.

Äkkiä kirkonvartija iski kolme kertaa sauvallaan puupermantoon. Koko seurakunta kääntyi katsomaan hameiden kahistessa ja tuolien kolistessa. Ja isänsä taluttamana ilmestyi nuori tyttö oviaukon kirkkaaseen valoon.

Suzanne muistutti vieläkin lelua, herkullista, kukin koristettua lelua.

Hän pysähtyi muutamiksi sekunneiksi kynnykselle, ja kun hän sitten astui ensimmäisen askelensa kirkon käytävälle, virittivät urut mahtavan huudon ilmoittaakseen kaikuvalla metalliäänellään morsiamen tulon.

Hän tuli sisään pää painuksissa, mutta ei lainkaan hämillään, hieman punehtuneena, suloisena, ihastuttavana, oikeana pienoismorsiamena. Naiset hymyilivät ja kuiskailivat hänen kulkiessaan ohitse. Herrat kuiskasivat: "Hän on hurmaava, jumalallinen!" Herra Walter asteli liioitellun arvokkaana, vähän kalpeana ja silmälasit vaakasuorina nenällä.

Heidän perässään tuli neljä morsiusneitoa. He olivat kaikki valkoisissa silkkipuvuissa ja kaikki kauniita, ja he muodostivat hovin tämän leikkikuningattaren ympärille. Sulhaspojat, jotka olivat valikoidun näköisiä ja kaikki saman kokoisia, kulkivat askelin, jotka näyttivät tanssimestarilta opituilta.

Sitten seurasi rouva Walter, jota talutti hänen toisen vävynsä seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäinen isä, markiisi de Latour-Yvelin. Rouva Walter ei kävellyt, hän laahautui eteenpäin ollen vähällä kaatua maahan joka askelella. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa olisivat liimautuneet kiinni permantoon, kuin ne olisivat kieltäytyneet häntä kannattamasta, kuin hänen sydämensä olisi jyskyttänyt hänen rinnassaan kuin eläin, joka hyppii päästäkseen vapaaksi.

Hän oli tullut laihaksi. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät vielä kalpeammilta ja vielä latteammilta kuin hänen kasvonsa.

Hän tuijotti eteensä päästäkseen näkemästä ketään ja ehkä vain ajatellakseen sitä, mikä häntä kiusasi.

Sitten tuli Georges Du Roy erään vanhan naisen rinnalla, jota kukaan ei tuntenut.

Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän kääntänyt sivuilleen kiinteää, kovaa katsettaan, joka tuijotti suoraan eteenpäin hieman rypistyneiden kulmakarvojen alta. Hänen viiksensä näyttivät kutittavan ylähuulta. Kaikkien mielestä hän oli todella komea nuori mies. Hänen käyntinsä oli ylväs, vartalonsa kaunis, jalkansa suorat. Hännystakki sopi hänelle hyvin, ja sen toisessa rintapielessä hehkui veripisaran kaltaisena Kunnialegioonan kalpea, punainen nauha.

Sitten tulivat sukulaiset, Rose senaattori Rissolinin rinnalla. Hän oli ollut naimisissa kuusi kuukautta. Kreivi de Latour-Yvelin talutti varakreivitär de Percemuriä.

Vihdoin tuli kirjava kulkue Du Royn ystäviä ja tuttavia, jotka hän oli esitellyt uudelle perheelleen. Pariisin väliluokan tunnettuja ihmisiä, jotka pian tulevat läheisiksi tuttaviksi, ja joitakuita näiden rikkaiden nousukkaiden kaukaisia serkkuja, kaikki uraltaan suistuneita aatelismiehiä, vararikkoisia, turmeltuneita ja, mikä pahinta, muutamat naimisissa olevia. Heidän joukossaan nähtiin herra de Belvigne, markiisi de Banjolin, kreivi ja kreivitär de Ravenel, herttua Ramorano, ruhtinas de Kravalow, chevalier Vairéali, edelleen Walterin vieraat, ruhtinas de Guerche, herttua ja herttuatar de Ferracine, kaunis markiisitar des Dunes. Muutamilla rouva Walterin sukulaisilla oli juhlakulkueessa maaseutuetikettinsä juhlallinen ilme.

Ja urut pauhasivat koko ajan työntäen valtavaan rakennukseen korisevia, rytmillisiä säveliään kiiltävistä kurkuistaan, jotka huutavat taivaaseen ihmisten iloja ja suruja. Isot ovenpuoliskot suljettiin, ja äkkiä tuli pimeää, aivan kuin joku olisi heittänyt ulos auringon.

Georges oli nyt polvillaan morsiamensa vieressä kuorissa, vastapäätä sytytettyä alttaria. Tanger’n uusi piispa astui piispansauva kädessään ja hiippa päässään sakastista vihkiäkseen heidät Kaikkivaltiaan nimessä.

Hän teki tavalliset kysymykset, vaihtoi sormukset, lausui sanat, jotka sitovat kuin kahleet, ja piti vihityille kristillisen puheen. Hän puhui kauan ja ylevin sanoin uskollisuudesta. Hän oli iso, lihava herra, niitä uljaita prelaatteja, joiden majesteetti on vatsa.

Kuului nyyhkytyksiä, ja muutamat päät kääntyivät katsomaan. Rouva Walter itki kasvot käsiin kätkettyinä.

Hänen oli täytynyt taipua. Mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä? Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ajanut kotiin palanneen tyttärensä huoneestaan ja kieltäytynyt häntä syleilemästä, siitä päivästä lähtien, jolloin hän hyvin hiljaa oli sanonut Du Roylle, joka jälleen oli ilmestynyt hänen näkyviinsä juhlallisesti tervehtien: "Te olette kurjin olento minkä tunnen; älkää koskaan puhutelko minua, sillä minä en koskaan vastaa teille", siitä päivästä lähtien hän oli kärsinyt kauheita, sammumattomia tuskia. Hän vihasi Suzannea hurjalla vihalla, joka oli täynnä katkeroitunutta intohimoa ja kuluttavaa mustasukkaisuutta, kummallista äidin ja rakastajattaren mustasukkaisuutta, jota ei voinut vastustaa ja joka oli kirvelevä ja polttava kuin avoin haava.

Ja tuossa nyt piispa vihki yhteen hänen tyttärensä ja hänen rakastajansa tuhannen henkilön läsnäollessa ja aivan hänen edessään! Eikä hän voinut sanoa mitään! Hän ei voinut sitä ehkäistä! Hän ei voinut huutaa: "Hän on minun, tuo mies, hän on rakastajani. Tämä liitto, jonka te siunaatte, on häpeällinen!"

Monet naiset kuiskasivat liikuttuneina: "Äiti raukka! Miten liikutettu hän on!"

Piispa piti puhettaan: "Te kuulutte maailman onnellisten joukkoon, sen rikkaimpiin ja kunnioitetuimpiin. Teillä, herra, jonka kykynne kohottaa toisten yläpuolelle, teillä, joka kirjoitatte, joka opetatte, neuvotte, johdatte kansaa, teillä on suuri tehtävä täytettävänänne, teillä on kaunis esimerkki annettavananne…"

Du Roy kuunteli turhamaisuudesta juopuneena. Tällä tapaa puhui hänelle Rooman Kirkon Prelaatti! Ja hän tunsi selkänsä takana suunnattoman ihmisjoukon läsnäolon, kuuntelevan ihmisjoukon, joka oli tullut tänne hänen takiaan. Hänestä tuntui, kuin jokin voima olisi työntänyt häntä eteenpäin, nostanut häntä. Hänestä tulisi yksi tämän maailman valtiaita, hänestä, hänestä, köyhän normandialaisen talonpojan pojasta.

Ja hän näki äkkiä vanhempansa heidän vaatimattomassa ravintolassaan, mäellä Rouenin leveän laakson yläpuolella, isän ja äidin, jotka tarjoilivat viiniä seudun talonpojille. Hän oli lähettänyt heille viisituhatta frangia saatuaan kreivi de Vaudrecin perinnön. Nyt hän lähettäisi heille viisikymmentätuhatta, ja he saisivat ostaa itselleen pienen maatilan ja elää onnellisina ja tyytyväisinä.

Piispa oli lopettanut puheensa. Kultaiseen messukasukkaan pukeutunut pappi nousi alttarille. Ja urut alkoivat uudelleen julistaa vastavihittyjen kunniaa.

Väliin ne sinkosivat sisästään pitkiä, suunnattomia valitushuutoja, jotka paisuivat kuin meren aallot ja kajahtivat niin mahtavasti, että niiden olisi voinut luulla nostavan paikoiltaan ja särkevän katon päästäkseen lentämään kohti sinistä taivasta. Niiden värisevät sävelet täyttivät koko kirkon ja panivat ruumiit ja sielut vapisemaan. Sitten ne äkkiä hiljenivät, ja vienoja iloisia säveleitä tanssi ilmoille, hipaisi korvaa kevyinä henkäyksinä, kuului pieniä sieviä säveljaksoja, ohuita ja leijailevia, jotka liitelivät kuin linnut. Mutta sitten tämä siro musiikki taas laajeni tullen voimassaan ja suuruudessaan hirvittäväksi, aivan kuin hiekkajyvä olisi varttunut kokonaiseksi maailmaksi.

Sitten kohosi ilmoille ihmisääniä, jotka leijailivat taipuneiden päiden yläpuolelle. Suuren Oopperan taiteilijat Vauri ja Landeck lauloivat. Suitsutus levitti hienoa bensoen tuoksua, ja alttarilla täyttyi jumalallinen sakramentti. Jumalan oma poika astui pappinsa kehotuksesta alas maan päälle pyhittääkseen paroni Georges Du Royn riemullisen voiton.

Bel-Ami, joka oli polvillaan Suzannen vieressä, oli painanut päänsä. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa melkein uskovainen, melkein jumalinen, täynnä kiitollisuutta sallimusta kohtaan, joka oli ollut hänelle niin suopea ja joka ilahdutti häntä kaikilla näillä kunnianosoituksilla. Ja oikein tietämättä, kenen puoleen hänen olisi ollut käännyttävä, hän kiitti menestyksestään.

Toimituksen päätyttyä hän nousi, tarjosi vaimolleen käsivartensa ja marssi sakastiin. Siellä alkoi häävieraiden loppumaton ohikulku. Georges, ilon huumaamana, kuvitteli olevansa kuningas, jolle kansa osoitti kunnioitustaan. Hän puristeli käsiä, soperteli merkityksettömiä sanoja, tervehti oikealle ja vasemmalle, vastaili onnentoivotuksiin: "Olette hyvin rakastettava."

Äkkiä hän huomasi rouva de Marellen. Ja muistellessaan kaikkia niitä suudelmia, jotka hän oli rakastajattarelleen antanut ja joihin tämä oli vastannut, muistellessaan heidän kaikkia hyväilyjään, heidän hellittelyjään, Clotilden äänen kaikua, hänen huuliensa makua, hän tunsi suonissaan kiihkeän himon saada uudelleen omistaa rakastajattarensa. Clotilde oli kaunis ja hieno poikamaisine ilmeineen ja virkeine silmineen. Georges ajatteli: "Hän on joka tapauksessa ihana rakastajatar."

Rouva de Marelle lähestyi hieman häveliäänä ja arkana ja ojensi Georges’ille kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan. Silloin hän tunsi naisen sormista hienon kutsun, tunsi sen suloisen painahduksen, joka antaa anteeksi ja peruuttaa kiistat. Ja itse hän puristi tuota pientä kättä aivan kuin sanoakseen: "Rakastan sinua yhä, olen sinun!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa hymyilevinä, loistavina, täynnä rakkautta. Clotilde kuiskasi miellyttävällä äänellä: "Pikaisiin näkemiin, herra."

Georges vastasi iloisesti: "Pikaisiin näkemin, rouva."

Ja rouva de Marelle poistui.

Toisia henkilöitä tunki esille. Ihmisjoukko kuohui Du Royn ympärillä kuin koski. Vihdoin se harveni. Viimeiset vieraat menivät. Georges tarttui jälleen Suzannen käsivarteen marssiakseen takaisin kirkon lävitse.

Se oli täynnä väkeä, sillä jokainen oli palannut paikalleen nähdäkseen heidän yhdessä poistuvan. Du Roy kulki hitaasti, levollisin askelin, pää pystyssä ja katse suunnattuna ovesta tulevaan valovirtaan. Hän tunsi pitkien värähdysten kiitävän pitkin ihonsa pintaa, kylmien värähdysten, jotka syntyvät rajattoman onnen tunteista. Hän ei nähnyt ketään. Hän ajatteli vain itseään.

Tullessaan kynnykselle hän näki suunnattoman ihmisjoukon, mustan, kohisevan massan, joka oli tullut sinne hänen takiansa, hänen, Georges Du Royn takia. Pariisin väestö katseli ja kadehti häntä.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki suoraan edessään place de la Concorden toisella puolella Edustajakamarin. Ja häntä halutti hypätä Madeleinen portailta suoraan Palais-Bourbonin ovelle.

Hän astui hitaasti alas korkeiden portaiden askelmia, molemmilla puolilla katsojain rivistöt. Mutta hän ei nähnyt heitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat nyt menneissä asioissa ja hän näki auringon valon häikäisemien silmiensä edessä rouva de Marellen, joka järjesteli peilin luona pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen noustessaan vuoteesta.