SISÄLLYS:

1. Sanansaattaja 2. Kirken rakuunat 3. Ylituomari 4. Ihmiskauppaa 5. Arabella Bishop-pedon 6. 6. Pakosuunnitelmia 7. Merirosvoja 8. Espanjalaisia 9. Kapinavangit 10. Don Diego 11. Pojan uskollisuutta 12- Don Fernando Sangre 13. Tortuga 14. Levasseurin uroteot 15. Lunnaat 16. Ansa 17. Hölmöt 18. Milagrosa 19. Tapaaminen. 20. Merirosvo ja varas. 21. Jaakko-kuninkaan palveluksessa. 22. Vihollisuuksia. 23. Panttivanki. 24. Sota. 25. Ludvig-kuninkaan palveluksessa. 26. Monsieur de Rivarol 27. Kartagena. 28. Monsieur de Rivarolin kunnia. 29. Vilhelm-kuninkaan palveluksessa. 30. Arabellan viimeinen taistelu. 31. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri.

Ensimmäinen luku

SANANSAATTAJA

Peter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan olevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen varrella Bridgewaterin kaupungissa.

Vastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta sitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt hänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä päivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen, aikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon enemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa.

Järjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä, joilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus käsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja muutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli varustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he olivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä kuin ne olivat kömpelöitä käsitellä.

Tuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista rauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa, kirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin asti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti luovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan vanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta leimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi.

Siitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin ja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä paavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä heinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli rauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin teki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti Horatiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti kiintynyt.

»Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?]

Ja nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta Somersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen mielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä, joka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista oloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä levollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista miehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun, jonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen tytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä halki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin armeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti heille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen ajatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka mielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti.

Hän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä naikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen laillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu, pettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli naulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu Tauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän korkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin, Skotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine alusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle prinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle Toisen, pojalle ja lailliselle perilliselle».

Se oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin, jossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää sanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen kruununsa».

Hän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä herra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä samainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan armosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän jutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka salaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli hyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin kuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi. Mitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta muuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa, että Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen, tukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin yksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman whig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan.

»Qvo, qvo, scelesti ruitis?»

Hän nauroi ja huokasi samalla kertaa, mutta nauru oli voiton puolella, sillä herra Blood, kuten useimmat itsekylläiset ihmiset, ei ollut hempeämielinen. Ja hän oli itsekylläinen. Vastoinkäymiset olivat tehneet hänet siksi. Helläsydämisempi mies, jolla olisi ollut hänen kokemuksensa ja tietonsa, olisi vuodattanut kyyneliä nähdessään tuon innosta palavan nonkonformistisen lammaslauman kulkevan suoraa päätä hirteen vaimojensa, tyttäriensä ja morsiamiensa saattamana, siinä varmassa vakaumuksessa, että he olivat menossa taistelemaan vapauden, oikeuden ja uskonsa puolesta. Sillä he tiesivät, kuten koko Bridgewaterkin jo muutaman tunnin oli tiennyt, että Monmouth samana iltana aikoi ryhtyä taisteluun. Herttuan tarkoitus oli yllättää Fevershamin johtama rojalistien armeija, joka paraikaa oli leiriytyneenä Sedgemooren luona. Herra Blood arveli, että lordi Feversham tunsi herttuan suunnitelman varsin hyvin, ja jos hän otaksumassaan pettyi, niin oli se vallan anteeksiannettavaa. Sillä hän ei pitänyt rojalistien ylipäällikköä niinkään ehdottomasti etevänä sillä alalla, jolle hän oli antautunut.

Herra Blood karisti tuhkan piipustaan ja aikoi vetää ikkunan kiinni. Katsahtaessaan silloin kadun toiselle puolelle hän huomasi häntä tarkkaavat vihamieliset silmät. Oikeastaan niitä oli kaksikin paria ja ne kuuluivat neidoille Pitt, kahdelle ystävälliselle ja tunteelliselle vanhallepiialle, jotka voittivat koko Bridgewaterin sievän Monmouthin ihailussa.

Herra Blood hymyili ja kumarsi, sillä hän oli varsin ystävällisissä väleissä heidän kanssaan ja olipa toinen neideistä ollut jonkin aikaa hänen potilaanaankin. Mutta tervehdykseensä hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Sen sijaan loisti silmäpareista yltyvän kylmä ylenkatse. Hymy herra Bloodin huulilla leveni, mutta ei varsin miellyttävästi. Hän käsitti syyn heidän vihamielisyyteensä, joka päivä päivältä viime viikon ajan oli yltynyt sen jälkeen kun Monmouth oli saapunut panemaan kaikenikäisen naisväen päät pyörälle.

Hän päätteli, että neidit Pitt halveksivat häntä sen vuoksi, että hän, huolimatta nuoresta iästään ja reippaudestaan sekä sotilasopinnoistaan, jotka nyt olisivat olleet asialle suuren arvoiset, pysytteli syrjässä ja poltteli vain rauhallisena piippuaan ja hoiteli kukkiaan tällaisena iltojen iltana, jona kaikki kunnon miehet kerääntyivät protestanttien puolesta taistelemaan sankarin ympärille, uhraten verensä kohottaakseen hänet sille valtaistuimelle, jolle hän kuului.

Jos herra Blood olisi alentunut väittelemään asiasta neitien kanssa, olisi hän arvatenkin korostanut sitä seikkaa, että hän oli saanut tarpeekseen vaeltelemisesta ja seikkailuista ja että hän nyt oli asettunut harjoittamaan sitä ammattia, johon hänet alun perin oli määrätty ja johon hänen opintonsa hänet oikeuttivat, että hän oli lääkäri eikä sotilas, parantaja eikä tuhooja. Mutta hän tiesi, että he olisivat vastanneet hänelle, että tällaisessa asiassa täytyi joka miehen, joka piti itseään miehenä, tarttua aseisiin. He olisivat huomauttaneet, että heidän oma veljenpoikansa, Jeremias, joka oli merimies, laivan kapteeni — ja joka onnettomuudekseen oli laskenut ankkurinsa juuri tähän aikaan Bridgewaterin lahdessa — oli jättänyt ruorinsa ja tarttunut muskettiin puolustaakseen oikeutta. Mutta herra Blood ei ollut niitä miehiä, jotka riitelevät. Kuten jo sanoin, hän oli itsekylläinen mies.

Hän sulki ikkunansa, veti uutimet eteen ja kääntyi hauskaan, kynttiläin valaisemaan huoneeseen, jossa rouva Barlow, hänen taloudenhoitajattarensa, parhaillaan kattoi illallispöytää.

»Olen kokonaan menettänyt noiden happamien neitokaisten suosion», hän puhui ajatuksiaan taloudenhoitajattarelle.

Hänen äänensä värähteli miellyttävästi ja sen metallimaista sointia lievensi ja pehmitti soma irlantilainen tuntu, jota hän ei harhaillessaankaan ollut menettänyt. Se oli ääni, joka yhtä hyvin pystyi mitä viekoittelevimmin ja hyväilevimmin suostuttelemaan toista, kuin vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Koko miehen luonne oli hänen äänessään. Muuten hän oli pitkä ja hoikka, tummaverinen kuin mustalainen, ja hänen tummien kulmakarvojensa alla loisti hämmästyttävän sininen silmäpari. Niissä oli merkillisen läpitunkeva ja nasevan ylpeä katse, joka hyvin sopi yhteen hänen tiukkailmeisen suunsa kanssa. Rohkeana kaartui komea nenä, ilmaisten jotenkin samaa kuin silmätkin. Vaikka hän oli puettu mustaan kuten hänen ammattinsa vaati, näkyi vaatteitten loisteliaasta tekotavasta, että hän kaikkien seikkailijat tavoin rakasti komeutta, eikä häntä puvusta päättäen olisi vakavaksi lääkäriksi tuntenutkaan. Hänen takkinsa oli hienonhienoa kamlottikangasta ja se oli hopealla reunustettu. Siinä oli Mechlin-pitsiset hihansuut ja hänen rintaansa peitti samaa laatua oleva röyhelö. Hänen valtava tekotukkansa oli yhtä huolellisesti käherretty kuin konsanaan jonkun Whitehallin asukkaan.

Kun näki hänet tuollaisena ja oivalsi hänen todellisen luonteensa, joka hänen ulkomuodostaan niin elävästi kuvastui, ei voinut olla arvailematta, kuinka kauan hänen kaltaisensa mies saattoi tyytyväisenä jäädä siihen syrjäiseen maankolkkaan, jonne sattuma oli hänet paiskannut kuusi kuukautta sitten.

Kuinka kauan mahtoikaan hän jaksaa jatkaa sitä ammattia, johon hänet oli määrätty jo ennen kuin hän toden teolla oli alkanut elää. Vaikka onkin sangen vaikea uskoa sitä tutustuttuamme hänen sekä tämän edellisiin että tämän jälkeisiin elämänvaiheisiinsa, on kuitenkin mahdollista,» että hän olisi jatkanut rauhallista elämäänsä Somersetshiressä ja antautunut kokonaan kutsumukselleen lääkärinä, ellei kohtalo oikkuineen olisi tullut väliin. Se on mahdollista, mutta tuskin luultavaa.

Hän oli irlantilaisen lääkärin poika, jonka eräs somersetshireläinen nainen, jonka veressä virtasi Frobisherin kulkuriverta, oli hänelle lahjoittanut. Frobisherien veriheimolaisuus selittää ainakin jossain määrin pojan luonteessa jo aikaisin ilmenneen viileyden. Isässä, joka ollakseen irlantilainen oli harvinaisen rauhaarakastava, oli pojan viileys herättänyt syvää huolestumista. Hän oli jo aikaisin päättänyt, että pojan tuli jatkaa isänsä kunniallista ammattia, ja Peter Blood, joka oli hyväpäinen ja erittäin tiedonhaluinen, oli omaistensa tyydytykseksi kahdenkymmenen ikäisenä saanut lääketieteen tohtorin arvonimen Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa. Hänen isänsä ummisti tyytyväisenä silmänsä kolme kuukautta myöhemmin. Hänen äitinsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten. Niinpä Peter Blood joutui perimään muutaman sata puntaa, joiden turvin hän lähti katselemaan maailmaa ja joksikin aikaa antamaan levottomalle hengelleen täyden riehuntavapauden. Sarja omituisia sattumia saattoi hänet alankomaalaisten palvelukseen. He olivat siihen aikaan sodassa ranskalaisten kanssa, ja koska oli erityisesti mieltynyt merielämään, hän valitsi laivaston koekentäkseen. Hänellä oli onni saada suorittaa erinäisiä tehtäviä kuuluisan Ruyterin johdon alaisena ja hän taisteli mukana siinä taistelussa Välimerellä, jossa tämä mainio alankomaalainen amiraali menetti henkensä.

Nimeguenin rauhanteon jälkeen ovat hänen edesottamisensa hämärän peitossa, mutta me tiedämme, että hän vietti kaksi vuotta espanjalaisten vankeudessa, vaikkakaan emme tunne syytä hänen sinne joutumiseensa. Voi olla mahdollista, että hän juuri tämän vuoksi vapaaksi päästyään lähti Ranskaan ja otti osaa ranskalaisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Täytettyään vihdoin toisenneljättä ikävuotensa hän kyllästyi seikkailuelämään, etenkin kun hänen terveytensä huolimattomasti hoidetun haavan vuoksi alkoi heikentyä. Tällöin valtasi hänet vastustamaton koti-ikävä. Hän astui laivaan Nantesissa matkan päämääränä Irlanti, mutta kun laiva rajuilman johdosta ajautui Bridgewaterin lahteen ja kun hänen terveydellinen tilansa matkan rasituksista oli yhä huonontunut, hän päätti jäädä sinne, varsinkin kun paikka, oli hänen äitinsä synnyinseutua.

Täten hän oli vuonna 1685 joutunut Bridgewateriin, jotenkin yhtä suuren omaisuuden omistajana kuin lähtiessään yksitoista vuotta sitten Dublinista.

Koska hän piti paikasta, jossa hänen terveytensä nopeasti palautui, ja koska hän arveli saaneensa yhdelle miehelle riittävän annoksen seikkailuja, hän päätti asettua sinne asumaankin ryhtyäkseen vihdoin harjoittamaan lääkärinammattiaan.

Siinä koko hänen elämän juoksunsa tai tarkemmin sanoen siihen päivään saakka kun Sedgemooren tappelu suoritettiin kuusi kuukautta hänen tänne tulonsa jälkeen.

Arvellen, etteivät tulossa olevat tapahtumat liikuttaneet häntä, ja piittaamatta vähääkään siitä touhusta, joka Bridgewateria kiinnosti sinä iltana, hän sulki korvansa koko melulta ja meni aikaisin levolle. Hän nukkui rauhallisesti jo ennen yhtätoista, jolla kellon lyömällä, kuten tiedätte, Monmouth kapinoitsijoineen ratsasti Bristol Streetiä kaupungista ulos välttääkseen kiertämällä ne suomaat, jotka olivat hänen ja kuninkaallisen armeijan välissä. Tiedätte myös, että hän erehdyksen ja huonon johdon vuoksi menetti ne edut, jotka suurempi miesluku — jota kuitenkin jossain määrin vastasi säännöllisen sotaväen tiukempi kuri vastapuolella — sekä tilaisuus yölliseen hyökkäykseen miltei nukkuvan armeijan kimppuun tarjosivat hänelle.

Armeijat joutuivat taisteluun keskenään kello kahden aikaan aamulla. Herra Blood nukkui rauhallisesti antamatta kaukaisen kanuunain jyminän häiritä itseään. Vasta neljän tienoissa, kun nouseva aurinko alkoi hajoittaa poljetun taistelukentän yli nousevia sumupilviä, hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteessaan, hieroi unen silmistään ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hänen oveltaan kuului yhtämittaista kolkutusta ja ääntä. Se oli saanut hänet hereille. Arvellen, että häntä tarvittiin johonkin synnytykseen, hän puki kiireesti ylleen aamupukunsa ja pani tohvelit jalkaansa mennäkseen alakertaan. Portaissa hän oli vähällä törmätä yhteen rouva Barlowin kanssa, joka juuri heränneenä hänkin oli liikkeellä puoleksi pukeutuneena ja kauhuni valtaamana. Herra Blood koetti rauhoittaa häntä muutamalla, sanalla ja meni itse avaamaan.

Vastanousseen auringon vinojen säteitten kultaisessa loisteessa seisoi oven edessä hengästynyt ja silmiään muljautteleva mies sekä höyryävä ratsuhevonen. Nuori mies, joka oli kauttaaltaan tomun ja lian peittämä ja jonka vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja vasen hiha kokonaan riekaleina, yritti puhua, mutta ei vähään aikaan saanut sanaakaan suustaan.

Samassa herra Blood tunsi hänet. Mies oli Jeremias Pitt, merikapteeni, vastapäätä asuvien neitien veljenpoika, jonka yleinen innostus oli saanut viekoitelluksi kapinan pyörteisiin. Koko katu alkoi herätä nuoren miehen aikaansaamasta melusta, ja siellä täällä aukeni ovi tai ikkuna, josta hätääntyneen utelias silmäpari tähyili syytä meteliin.

»Malttakaahan mielenne», sanoi herra Blood. »Liika kiireellä ei tietääkseni päästä mihinkään.»

Mutta silmiään pyörittelevä nuori mies ei huolinut kehotuksista. Hän alkoi heti läähättäen ja tukehtumaisillaan puhua.

»Se koskee lordi Gildoyta», hän ähki. »Hän on pahasti haavoittunut… Oglethorpissa… joen rannalla… olevassa maalaistalossa… kannoin hänet sinne… hän lähetti hakemaan teitä… Tulkaa, tulkaa!»

Hän aikoi tarttua lääkäriin viedäkseen hänet semmoisenaan, kotipukimissa ja tohveleissa, mutta tohtori sai vältetyksi hänen otteensa.

»Olkaa huoletta, kyllä minä tulen», sanoi hän. Hän oli tullut levottomaksi. Gildoy oli ollut hänen ystävällinen suojelijansa aina siitä asti kun hän oli paikkakunnalle asettunut. Herran Blood oli hyvinkin valmis tekemään voitavansa maksaakseen velkansa lordille ja oli pahoillaan, että siihen tarjoutui tilaisuus tällä tavalla, sillä hän tiesi vallan hyvin, että tulinen nuori ylimys oli ollut herttuan toimeliaimpia apureita.

»Tulen varmasti, olkaa huoletta», vakuutteli »tohtori. »Mutta antakaa minun toki ensin pukeutua ja ottaa mukaani sellaista, jota mahdollisesti tarvitsen perillä.»

»Joka hetki on nyt kallis.»

»Rauhoittukaa toki. Minä en tuhlaa aikaa. Mutta vakuutan teille uudelleen, että parhaiten pääsemme perille kiiruhtamalla hitaasti. Tulkaa sisään — istumaan.» Hän työnsi vastaanottohuoneen oven selälleen. Mutta nuori Pitt ei huolinut pyynnöistä. Hän vastasi kutsuun käden heilautuksella.

»Odotan tässä. Kiiruhtakaa Jumalan nimessä.»

Herra Blood meni pukeutumaan ja hakemaan lääkärinkojeensa. Tiedustelut lordi Gildoyn haavojen laadusta saivat jäädä matkan varrelle. Vetäessään saappaita jalkaansa hän jatkoi määräyksiään rouva Barlowille päivän varalta, ja niihin sisältyi myös päivällinen, jota hän kohtalon määräyksestä ei joutunut syömään.

Kun hän vihdoin pääsi lähtemään rouva Barlowin kaakattaessa hänen jäljessään kuin hätääntynyt lintu, tapasi hän nuoren Pittin puoleksi pukeutuneiden ja pelokkaiden kaupunkilaisten — parhaastaan naisten — keskeltä, jotka olivat kiiruhtaneet tiedustamaan, miten taistelun oli käynyt. Hänen antamansa uutiset olivat selvästi luettavissa kaupunkilaisten surumielisiltä kasvoilta ja niistä valituksista, jotka täyttivät aamuautereisen ilman.

Nähdessään tohtorin pukeutuneena ja kojelaatikko kainalossa sanantuoja ryntäsi ahdistajiensa käsistä, pudisteli pois väsymyksensä ja molemmat kyynelsilmäiset tätinsä, jotka riippuivat hänessä kuin takiaiset, tarttui hevostaan ohjaksista ja hyppäsi satulaan.

»Tulkaa, sir», hän huusi. »Nouskaa taakseni satulaan.»

Sanoja tuhlaamatta herra Blood noudatti pyyntöä. Pitt painoi kannuksensa hevosen kylkiin. Pieni väkijoukko väistyi syrjään ja niin lähti Peter Blood Odysseuksen retkilleen, istuen kaksin verroin kuormatun hevosen lautasilla ja pidellen toveriaan vyöstä. Sillä samainen Pitt, jota hän piti vain tavallisena haavoittuneen herrasmiehen lähettinä, olikin todellisuudessa kohtalon sanansaattaja.

Toinen luku

KIRKEN RAKUUNAT

Oglethorpen maatalo sijaitsi noin kahden mailin päässä etelään Bridgewaterista, joen oikealla rannalla. Se oli laaja, Tudorin aikainen talo, joka näytti harmaalta sitä joka taholta peittävän murattiköynnöksen vuoksi. Herra Bloodin nyt lähestyessä sitä tuoksuvan hedelmäpuutarhan läpi näytti se aamuauringon säteilyssä idylliseltä rauhan tyyssijalta, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että se saattoi olla osana siitä maailmasta, jossa sota ja verenvuodatus paraikaa riehui.

Ratsastaessaan Bridgewaterista he olivat tavanneet sillalla taistelusta paenneitten etujoukkojen väsyneitä, murtuneita miehiä, joista moni oli haavoittunut ja kaikki kauhun vallassa, kiiruhtamassa horjuvin askelin ja viimeiset voimansa ponnistaen luulottelemaansa kaupungin tarjoamaa turvaa kohti. Väsymyksestä raukein silmin ja pelko riutuneilla kasvoillaan he katselivat herra Bloodia, joka tovereineen tuli heitä vastaan, ja kähein äänin huusivat hänelle varoittavan sanan aivan kintereillään seuraavista armottomista takaa-ajajista. Häiriintymättä ajoi nuori Pitt kuitenkin tomuista maantietä eteenpäin ja heitä vastaan tuli yhä suurempia miesjoukkoja, jotka pakenivat Sedgemooren lyhyestä taistelusta. Pian hän jätti maantien ja kääntyi polulle, joka kulki läpi kasteisten niittymaiden. Täälläkin he tapasivat hajanaisina ryhminä noita onnettomia ihmisparkoja, jotka pelokkain katsein silmäilivät taakseen kulkiessaan pitkässä heinikossa, odottaen joka hetki näkevänsä rakuunain punaisia takkeja.

Mutta kun Pittin matka kulki etelään vieden heidät yhä lähemmä Fevershamin leiriä, selvisivät he pian tuosta inhimillisestä hylkytavarasta ja ratsastivat rauhallisen, kypsyyttään nuokkuvan hedelmätarhan läpi, joka kohta oli antava vuotuisen satonsa viinin valmistusta varten.

Vihdoin he laskeutuivat satulasta mukulakiviselle pihamaalle, ja Baynes, talon isäntä, lausui vakavana ja kiihtynein elein heidät tervetulleiksi.

Avarassa laattakivipermantoisessa hallissa tapasi tohtori lordi Gildoyn — pitkän, tumman nuorukaisen, jonka kasvoissa nenä ja leuka olivat eniten silmiinpistävät — pajunvitsoista tehdyllä lepovuoteella pitkänään korkean ikkunan kohdalla rouva Baynesin ja hänen komean tyttärensä hoivissa.

Herra Blood seisoi hetken äänettömänä katsellen potilastaan. Hän oli pahoillaan siitä, että niin loistavilla edellytyksillä varustettu nuori mies kuin lordi Gildoy oli pannut alttiiksi kaiken, ehkäpä elämänsäkin, auttaakseen arvotonta seikkailijaa hänen kunnianhimoisissa aikeissaan. Koska tohtori rakasti ja kunnioitti rohkeata nuorukaista, ilmoitti hän tunteensa tätä kohtaan syvällä huokauksella. Sitten hän laskeutui polvilleen ryhtyäkseen tehtäväänsä. Hän riisui häneltä asetakin ja alusvaatteet paljastaakseen lordin haavoitetun kyljen ja pyysi vettä ja pyyhkeitä sekä muuta mitä hän siinä tarvitsi.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli yhä hartaasti työssään, kun rakuunat saapuivat taloon. Hevosten kavioitten kopse ja käheät huudahdukset, jotka ilmoittivat heidän tulostaan, eivät vähimmässäkään määrässä häirinneet häntä työssään. Sillä ensiksikin oli sangen vaikeaa saada tohtoria tasapainostaan ja toiseksi hän oli kokonaan työhönsä kiintynyt. Mutta hänen ylhäisyytensä, joka nyt oli tullut tajuihinsa, osoitti suurta levottomuutta, ja Jeremias Pitt piiloutui erään vaatekomeron suojaan. Baynes oli levoton ja hänen vaimonsa ja tyttärensä vapisivat. Herra Blood koetti rauhoittaa heitä.

»Mitäpä tässä olisi pelättävää?» sanoi hän. »Mehän olemme kristityssä maassa, ja kristityt ihmiset eivät käy sotaa haavoittuneiden eikä heidän hoivaajiensa kanssa.» Näette, että hän vielä uskoi jonkin verran hyvää kristityistä. Hän piti omien määräystensä mukaisesti valmistettua vahvistuslääkettä lordin huulilla. »Rauhoittukaa, mylord, pahin on jo kestetty.»

Silloin kuului kilinää ja kalinaa kivipermantoisesta hallista. Siellä tuli kokonainen tusina saapasjalkaisia ja punatakkisia ratsumiehiä eräästä tangerilaisesta rykmentistä ja heitä johti vahvannäköinen, mustakulmainen mies, jolla oli sangen paljon kultanauhaa takkinsa rintamuksessa.

Baynes pysyi puoleksi uhmaavana paikallaan, mutta hänen emäntänsä ja tyttärensä väistyivät pelokkaina taaksepäin. Herra Blood, joka seisoi vuoteen pääpuolessa, katseli olkansa yli nähdäkseen, keitä tulijat olivat.

Upseeri jyrähdytti komennon ja se sai hänen miehensä odottavina pysähtymään. Sitten hän astui rehentelevästi eteenpäin, käsi hansikkaassa miekankahvalla ja kannukset komeasti kilisevinä hänen käydessään. Hän ilmaisi arvonsa talonpojalle:

»Olen kapteeni Hobart, eversti Kirken rakuunoista. Keitä kapinallisia on talossanne?»

Talonisäntä: säikähti upseerin raakaa äänensävyä. Se ilmeni hänen vapisevassa äänessään, kun hän vastasi.

»Minä… minä en pidä talossani mitään kapinallisia, sir. Tämä herrasmies…»

»Voinhan itsekin ottaa siitä selvän.» Kapteeni astui kolisten vuoteen luo ja loi karskin katseen kalpeakasvoiseen sairaaseen.

»Ei näy olevan tarpeellista tutkia, miten hän on tähän tilaan joutunut ja mistä hän on haavansa saanut. Kirottu kapinoitsija. Se on selvä.» Hän antoi käskyn rakuunoilleen. »Viekää hänet ulos täältä, pojat!»

Herra Blood astui vuoteen ja rakuunain väliin.

»Ihmisyyden nimessä, sir», sanoi hän hieman suuttuneella äänellä. »Me olemme Englannissa emmekä Tangerissa. Tämän herrasmiehen tila on vakava. Jos häntä käytte liikuttamaan, saattaa olla henki kysymyksessä.»

Kapteeni Hobart näytti huvittuneelta.

»Oh, pitäisikö minun olla huolissani kapinoitsijain hengestä! Piru vieköön! Luuletteko, että viemme hänet pois hänen tervehtymisensä vuoksi? Westonin ja Bridgewaterin välinen tienvarsi on istutettu täyteen hirsipuita ja hän saa paikan yhdessä niistä yhtä hyvin kuin joku muukin. Eversti Kirke aikoo opettaa näille nonkonformistisille hölmöille sellaisen läksyn, etteivät he sitä unohda miespolviin.»

»Aiotteko hirttää ilman edelläkäypää tuomiota? Siinä tapauksessa olen sittenkin erehtynyt. Olemme kuin olemmekin Tangerissa, josta teidän rykmenttinnekin on.»

Kapteeni katsoi lääkäriä kiiluvin silmin. Hän tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja pani merkille hänen hoikan, vilkkaan olemuksensa, ylpeän pään asennon ja sen arvonantoa vaativan ilmeen, joka oli herra Bloodille ominainen, ja sotilas tunsi sotilaan. Kapteenin silmät kapenivat. Jälleentunteminen tuli täydelliseksi.

»Kuka piru te olette?» puhkesi hän sanomaan.

»Nimeni on Blood, sir — Peter Blood. Suosittelen itseäni.»

»Aivan niin, Jumaliste! Siinäpä se. Tehän olitte ranskalaisten palveluksessa kerran, eikö niin?»

Jos herra Blood hämmästyi, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut.

»Niin olin.»

»Minäpä muistan teidät — viisi vuotta sitten tai ehkäpä enemmänkin. Te olitte silloin Tangerissa.»

»Se pitää paikkansa. Tunsin teidät, kapteeni.»

»Tottavie, nyt joudutte uudistamaan tuttavuutenne kanssani.» Kapteeni nauroi epämiellyttävästi. »Mikä teidät on tänne tuonut?»

»Tämä haavoittunut herrasmies. Minut noudettiin hoitamaan häntä. Olen lääkäri.»

»Te — lääkäri?» Iva soi hänen kerskuvassa äänessään hänen kuullessaan sellaisen valheen, kuten hän luuli.

»Medicinae baccalaureus», sanoi herra Blood.

»Älkää tyrkyttäkökään minulle ranskaanne, mies», säväytti Hobart.

»Puhukaa englantia!»

Herra Bloodin hymy harmitti häntä.

»Olen lääkäri ja harjoitan ammattiani Bridgewaterin kaupungissa.»

Kapteeni hymähti pilkallisesti.

»Jonne te jouduitte matkallanne Lyme Registä seuratessanne äpärä-herttuaanne.»

Nyt oli herra Bloodin vuoro hymähtää pilkallisesti.

»Jos teidän järkenne olisi yhtä vahva kuin teidän äänenne, niin te varmaan olisittekin niin suuri herra kuin luulottelette olevanne.»

Hetkeksi jäi rakuuna sanattomaksi. Hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi.

»Saatte vielä nähdä, että olen kyllin suuri hirttääkseni teidät.» »Miksipä ei. Tapanne ja ulkonäkönne muistuttavat vahvasti pyöveliä. Mutta jos aiotte sovittaa ammattianne potilaaseeni nähden, niin voi käydä niin, että saatte hamppuköyden omaan kaulaanne. Hän on sitä lajia, jota te ette pysty hirttämään ilman että siitä kysytään. Hänellä on oikeus vaatia tutkimusta ja vieläpä omien pääriensä puolelta.»

»Pääriensä?»

Kapteeni hämmästyi kolmea viimeistä sanaa, joita herra Blood oli korostanut.

»Varmastikin olisi kuka hyvänsä, paitsi hölmö tai raakalainen, ensin kysynyt hänen nimeään ennen kuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tämän herran nimi on lordi Gildoy.»

Sitten puhui lordi itsekin puolestaan heikolla äänellä.

»En tahdo salata yhteistoimintaani Monmouthin herttuan kanssa. Vastaan seurauksista. Mutta jos suvaitsette, teen sen vasta laillisen tuomion perusteella — jonka päärini langettavat, kuten tohtori sanoi.»

Heikko ääni vaikeni ja seurasi hetken hiljaisuus. Kuten tavallisesti kerskailevissa miehissä, oli Hobartissakin syvemmällä hyvä annos arkuutta. Hänen ylhäisyytensä säädyn kuultuaan se vaikutti häneen voimakkaasti. Orjamaisena nousukkaana hän tunsi pelonsekaista kunnioitusta arvonimiä kohtaan. Sitä paitsi hän pelkäsi everstiään, sillä Percy Kirke ei ollut hellävarainen erehdyksen tehneitä kohtaan.

Viittauksella keskeytti hän miestensä aikomuksen. Hänen täytyi saada miettiä. Huomattuaan sen lisäsi herra Blood hänelle miettimisen aihetta.

»Muistakaa myös, kapteeni, että lordi Gildoylla saattaa olla tory-puolueenkin keskuudessa sukulaisia ja ystäviä, joilla ehkä olisi yhtä ja toista sanottavaa eversti Kirkelle, jos häntä käsiteltäisiin kuten tavallista pahantekijää. Olkaa siis varovainen, kapteeni, taikka punotte, kuten jo sanoin, köyttä oman kaulanne varalle tänä aamuhetkenä.»

Kapteeni kohautti ylimielisesti olkapäitään varoitukselle, mutta toimi yhtäkaikki sen mukaisesti.

»Nostakaa vuode hartioillenne ja kantakaa hänet Bridgewateriin», hän sanoi miehilleen. »Sijoittakaa hänet vankilaan, kunnes saan ohjeita, miten menetellä hänen kanssaan.»

»Hän ei ehkä kestä hengissä matkan päähän», vastusteli Blood. »Hän on kovin heikko.»

»Sen pahempi hänelle. Minun tehtävänäni on ottaa kiinni kapinoitsijat.» Hän varmensi käskyään viittauksella. Kaksi miestä tarttui vuoteeseen ja kääntyi lähtemään. Gildoy teki heikon yrityksen ojentaa kättään herra Bloodia kohti. »Sir», sanoi hän, »jään teille suureen velkaan. Jos elän, niin koetan maksaa sen.»

Herra Blood kumarsi vastaukseksi ja sanoi sitten kantajille:

»Kantakaa häntä varovasti. Hänen eloon jäämisensä riippuu siitä.»

Kun lordi oli kannettu pois, kävi kapteeni ripeästi asioihin käsiksi. Hän kääntyi talonpojan puoleen.

»Mitä muita kirottuja kapinallisia teillä on talossanne?»

»Ei ketään muita, sir. Hänen ylhäisyytensä…»

»Olen selvinnyt lordista toistaiseksi. Selvittelen välini teidän kanssanne heti kun olen tarkastanut talonne. Ja jumaliste, jos olette valehdellut minulle…» Hän keskeytti antaakseen vihaisen määräyksen sotilailleen. Neljä rakuunaa meni ulos. Heti sen jälkeen kuului heidän meluava liikehtimisensä viereisestä huoneesta. Sillä välin etsiskeli kapteeni hallissa koputellen pistoolinsa perällä seinälaudoitusta.

Herra Blood arveli, ettei viivytteleminen häntä enää hyödyttänyt.

»Luvallanne toivotan teille hyvää huomenta», sanoi hän.

»Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni.

Herra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette ikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole huomannut sitä.»

Mutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti siitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä. Se oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli piiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan huonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin, jotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka istui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman näköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Sitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen ovipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin kauluksesta ja veti hänet päivänvaloon.

»Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen otus?»

Herra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut ja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman edelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt livistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko sukuluettelon nuorelle kapinalliselle.

»Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin serkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman everstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison hovinaisena.»

Sekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta kun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein nasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen.

»Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä olkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa minusta.»

»Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä teille seuraa.»

Rakuunaupseeri tuijotti ensin tohtoriin ja sitten taas vankiin. »Eikö mitä!» huudahti hän ja lennätti nuoren miehen sotamiestensä käsiin. »Viekää hänet Bridgewateriin ja vangitkaa tuo mies myös», jatkoi hän osoittaen Baynesia. »Kyllä me näytämme hänelle, mitä kapinallisten majoittaminen ja hoitaminen tietää.»

Syntyi hetken hämminki. Baynes tappeli sotamiesten käsissä kuin vimmattu ja teki ankaraa vastarintaa. Kauhistuneet naiset huusivat, mutta vaikenivat pian vielä suuremman kauhun edessä. Kapteeni astui huoneen poikki heidän luokseen. Hän otti tyttöä hartioista. Tyttö, sievä kultakutrinen olento, katsoi kapteeniin säälittävän rukoilevasti. Kapteeni katsoi häneen himokkaasti, silmät kiiluvina, otti häntä leuasta ja suuteli häntä raa’asti, niin että tyttö värisi kauhusta.

»Minä tarkoitan totta», sanoi raakimus hymyillen julmasti. »Toivottavasti tämä rauhoittaa teitä siksi kunnes olen päässyt selväksi noista roistoista.»

Ja hän kääntyi poispäin jättäen tytön puoleksi tainnoksissa ja vapisevana hätääntyneen äidin syliin. Hänen miehensä, jotka olivat sitoneet molemmat vangit, seisoivat odottaen käskyä ja virnistelivät.

»Viekää heidät pois, kornetti Drake ottakoon heidät huostaansa.» Hänen kiiluvat silmänsä etsivät taas piilottelevaa tyttöä. »Jään tänne vähäksi aikaa», sanoi hän, »tutkiakseni tarkemmin tämän paikan. Täällä saattaa olla vielä muitakin kapinallisia piiloutuneina.» Ja ikään kuin jälkimietteenä lisäsi hän: »Viekää tämä mies mukananne.» Hän osoitti herra Bloodia. »Mars!»

Herra Blood heräsi mietteistään. Hän oli tuuminut, että hänellä oli kojelaatikossaan pitkä leikkaus veitsi, jolla saattaisi suorittaa kapteeni Hobartiin nähden erittäin hyväätekevän leikkauksen. Hyväätekevän nimittäin ihmiskunnalle. Joka tapauksessa sairasti rakuuna liikaverevyyttä, joten pieni suoneniskentä olisi ollut hänelle sangen sopiva. Vaikeus oli vain tilaisuuden saannissa. Hän oli alkanut ajatella, eikö kapteenia olisi voinut saada viekoitelluksi hieman syrjään vaikkapa jonkin kätketyn aarteen tapaamisen toivossa, kun tämä liian aikainen keskeytys teki lopun hänen mieltäkiinnittävästä mietiskelystään.

Hän koetti voittaa aikaa.

»No, se sopii minulle erinomaisesti», sanoi hän, »sillä Bridgewateriin olen lähdössä, ja ellette te olisi minua viivyttänyt, niin olisin sinnepäin jo hyvässä matkassa.»

»Teidän määränpäänne siellä on vankila.»

»Eihän toki! Te laskette leikkiä!»

»Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana. Kysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.»

Raa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi oli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi itsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja rivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja veivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän taakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen.

»Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan määräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko talo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle tänne.»

Sotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen vartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin kynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat silmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän Hobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa hän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan menettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen tekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja Länsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi alistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta. Täällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana.

Puutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen onnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten lähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän lähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua voitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta kuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen huonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua, jotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy, jonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä kaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto.

Baynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli, että jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui avuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja karkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan tuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien omenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo kauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista ja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka mieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä.

Kolmas luku

YLITUOMARI

Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta — Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä. Tiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei tarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut valmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta vankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan Jaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä niissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus hänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema oli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen kahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi oikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä päivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä äärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta.

Jollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna sangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä sadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin täpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi. Tangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin menetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei tarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen mielivaltaisesta kenttäoikeudestaan.

Sittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä niin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä voi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he olivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät vähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia heidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi? Pyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä säästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan lopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä Monmouthin kapinallisten.

Hän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka parittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne, jotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään, sullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine haavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood vaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän vaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos hän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt Monmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta hänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa johdonmukaisuutta.

Hänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama Jeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman tilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi kumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä ehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa vankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua löyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa.

Ulkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat olivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun muassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä onnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun hän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta sitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava mies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth eli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi uuden sodan Babylonia vastaan.

Herra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli ottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden asian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään välinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän jo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut ottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut tarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala. Sillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys saadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta.

Myöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen — niin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli ostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen punnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon mukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain.

»Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin aikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule, että olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn nyt olevan?» kysyi hän.

Nuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin. Hänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan punakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat pyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä.

»Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien, ja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset kapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen heidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa, itsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat, jotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa heitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain nurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.»

Hän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten Tauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi. Hänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti tutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän.

Sali, joka parvekkeita myöten oli täynnä uteliaita katsojia — enimmäkseen naisia — oli verhottu punaiseen. Se oli yli tuomarin miellyttävä päähänpisto, joka varsin luontevasti ilmaisi, mikä väri hänen verenhimoista mieltään parhaiten viihdytti.

Salin toisessa päässä varta vasten tehdyllä korokkeella istuivat neuvoskunnan muodostavat viisi tuomaria punaisissa viitoissa ja mustissa suurissa tekotukissaan ja ylinnä heidän keskellään ylituomari, lordi Jeffreys, Wernin herra.

Vangit marssivat sisään vartijainsa saattamina. Oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta vankeusrangaistuksen uhalla, ja kun puheensorina vähitellen oli vaiennut, katseli herra Blood kiinnostuneena jurya, jonka muodosti kaksitoista paikkakuntalaista isäntämiestä. Eivät he juuri miehiltä näyttäneet. He olivat yhtä säikähtyneitä, levottomia ja masentuneita kuin varas, joka on tavattu pistämästä kättään lähimmäisensä taskuun. Juryn muodosti kaksitoista pelotettua miestä, jotka äskettäin olivat saaneet vapauttavan tuomion mutta jotka yhä olivat täydelleen herra ylituomarin mielivallan armoilla. Heistä vaelsi herra Bloodin rauhallinen katse tuomareihin ja varsinkin ylituomarina istuvaan lordi Jeffreysiin, jonka hirvittävä maine oli kulkeutunut hänen edellään Dorchesteristä.

Lordi Jeffreys oli pitkä, hoikka, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jolla oli erinomaisen kauniit soikeahkot kasvot. Hänen pitkäripsisten silmiensä ympärillä oli kärsimysten tai unettomuuden aiheuttamia tummia täpliä, jotka korostivat niiden loistetta ja hiljaista surumielisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, paitsi täyteläisiä huulia, joilla väreili eloisa puna, sekä jonkin verran korkeita, joskaan ei varsin esiinpistäviä poskipäitä, joilla helotti kuumeinen hehku. Hänen huulissaan oli jotakin, joka häiritsi hänen kasvojensa täydellisyyttä, jotakin pahaa, tuskin tuntuvaa, mikä kuitenkin oli havaittavissa ja oli omituisessa ristiriidassa hänen hienon nenänsä, tummien, kosteitten silmiensä ja kalpean otsansa ylvään rauhallisuuden kanssa.

Lääkäri herra Bloodissa katseli miestä erityisen kiinnostuneena, sillä hän tunsi sen kalvavan taudin, joka hänen ylhäisyyttään vaivasi, ja hän tiesi myös kuinka hämmästyttävän epäsäännöllistä ja juopottelevaa elämää tämä vietti siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

»Peter Blood, nostakaa kätenne!»

Yleisen syyttäjän karkea ääni herätti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän noudatti käskyä koneellisesti ja syyttäjä luki yksitoikkoisella äänellä syytekirjelmän, jossa sanottiin, että Peter Blood oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein armollisimman ja korkeimman ruhtinaan Jaakko Toisen, Jumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, hänen luonnollisen ja ylimmän herransa, kavaltamiseen. Siinä julistettiin vielä, että samainen Peter Blood, pelkäämättä Jumalaa, oli antanut perkeleen vietellä itsensä unohtamaan sanotulle herralle ja kuninkaalle tulevan rakkautensa, uskollisuutensa ja luonnollisen kuuliaisuutensa ja että hän, Peter Blood, oli ryhtynyt häiritsemään kuningaskunnan rauhaa ja levollisuutta nostattamalla kapinaa ja sotaa anastaakseen sanotun herransa ja kuninkaansa arvon, kunnian ja hänen korkean kruununsa kuninkaallisen nimen — ja paljon muuta samanlaista, jonka loputtua häntä kehoitettiin sanomaan tunnustiko hän syyllisyytensä vai ei.

Hän vastasi useammalla sanalla kuin mitä häntä oli kehoitettu käyttämään.

»Olen täydelleen viaton.»

Pieni, terävänaamainen mies, joka istui pöydän ääressä vasemmalla, ponnahti pystyyn. Hän oli herra Pollexfen, ylisyyttäjä.

»Oletteko syyllinen vaiko syytön?» kivahti ärtyisä herrasmies. »Teidän tulee käyttää niitä sanoja.»

»Vai niitä sanoja?» sanoi Peter Blood. »Noo — syytön.» Ja sitten hän jatkoi kääntyen tuomareitten puoleen. »Jos suvaitsette, arvoisat herrat, niin en ole syyllinen ainoaankaan niistä asioista, joista äsken kuulin itseäni syytettävän. Korkeintaan voidaan viakseni lukea kärsimättömyys, jota olen tuntenut ollessani kaksi kuukautta suljettuna inhottavaan vankilaan, jossa sekä terveyteni että elämäni olivat vaarassa.»

Päästyään alkuun aikoi hän puhua enemmänkin, mutta tällä kohdalla keskeytti hänet herra ylituomari lempeällä, miltei valittavalla äänellä.

»Nähkääs, sir, minun täytyy keskeyttää teidät nyt, koska meidän on seurattava yleistä ja yhteistä menettelytapaa oikeudenistunnossa. Te ette varmaankaan tunne lain muotoja?»

»En tiedä niistä mitään, mutta olen tähän saakka elänyt peräti onnellisena tässä tietämättömyydessäni. Varsin mielelläni olisin jättänyt tämänkin tuttavuuden niiden kanssa tekemättä.»

Heikko hymy välähti ylituomarin tarkkaavaisilla kasvoilla.

»Uskon teitä. Teitä tullaan tarkasti kuulemaan, kunhan teidän puolustautumistilaisuutenne tulee. Mutta kaikki, mitä te nyt sanotte, on tavasta poikkeavaa ja sopimatonta.»

Ilmeisen myötämielisyyden ja arvonannon rohkaisemana vastasi herra Blood tämän jälkeen sitä mukaa kuin häneltä kysyttiin tahtovansa tulla Jumalan ja isänmaansa tutkittavaksi. Kun sitten sihteeri oli rukoillut Jumalaa ja jättänyt hänen asiansa Hänen hyvään huomaansa, kutsui hän esiin Andrew Baynesin ja kehoitti häntä nostamaan kätensä ja vastaamaan. Baynesista, joka myös vastasi kieltävästi, hän siirtyi Pittiin. Tämä myönsi rohkeasti syyllisyytensä. Herra ylituomari liikahti paikallaan.

»Kas niin, se kuulostaa paremmalta», hän virkkoi ja hänen neljä punaviittaista virkaveljeään nyökkäsivät. »Jos kaikki olisivat yhtä itsepäisiä kuin hänen molemmat kapinatoverinsa, niin tästä ei tulisi loppua koskaan.»

Tämän pahaaennustavan välihuudahduksen jälkeen, joka lausuttiin niin epäinhimillisen jäätävästi, että koko oikeussalin läpi kävi puistatus, nousi herra Pollexfen seisomaan.

Erinomaisella pitkäveteisyydellä hän totesi, mistä noita kolmea miestä yleensä syytettiin ja erityisesti herra Bloodia, jonka asian piti ensimmäisenä tulla esille.

Ainoa todistaja, joka kuninkaan puolesta oli haastettu todistamaan, oli kapteeni Hobart. Hän kertoi reippaasti, missä olosuhteissa hän oli tavannut syytetyt ja miten hän oli heidät vanginnut yhdessä lordi Gildoyn kanssa. Everstinsä määräysten mukaan hän olisi hirttänyt Pittin heti, mutta vangittu Blood oli valheellaan saattanut hänet siihen uskoon, että sanottu Pitt oli valtakunnan päärejä ja siis henkilö, johon oli suhtauduttava varovaisesti.

Kapteeni Hobartin lopetettua todistuksensa kääntyi lordi Jeffreys Peter Bloodin puoleen.

»Onko syytetty Bloodilla mitään muistuttamista todistajan lausuntoa vastaan?»

»Ei mitään, mylord. Hänen puheensa pitää täsmälleen paikkansa.»

»Olen iloinen siitä, että myönnätte asian ilman verukkeita, jotka ovat niin tavallisia teikäläisille. Ja voin sanoa, että tässä ette verukkeilla mihinkään pääsisi. Sillä me olemme aina lopulta oikeassa, olkaa varma siitä.»

Baynes ja Pitt myönsivät myös kapteenin todistuksen yhtäpitäväksi totuuden kanssa, minkä jälkeen punaviittainen herra ylituomari huokasi syvään helpotuksesta.

»Koska asia siis on selvä, niin käykäämme eteenpäin Jumalan nimeen. Sillä meillä on vielä paljon työtä.» Hänen äänessään ei nyt ollut rippeitäkään ystävällisyydestä. Se oli tiukka ja särähtelevä ja huulet, joiden välistä se soi, olivat pilkallisessa hymyssä.

»Arvelen, herra Pollexfen, että koska heidän syyllisyytensä valtiopetokseen on tullut toteennäytetyksi — hehän ovat sen itsekin myöntäneet — niin ei tässä asiassa ole muuta sanomista.»

Silloin kajahti Peter Bloodin ääni kirkkaana ja siinä soi merkillinen naurun tuntu.

»Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä koko joukon sanomista.»

Hänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen rohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän vihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin, julmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi.

»Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista aikaamme joutaviin jaarituksiin?»

»Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet kuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi tehdä.»

»Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä ääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja hänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi, jonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla hän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä lääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen taudinkohtauksen, joka häntä kalvoi.

»Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä enää on puolustelemisesta apua.»

»Saatte päättää sitten, mylord.»

»Sitä varten istun tässä.»

»Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn puoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa edessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken miehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat yhä herra ylituomarin mielivallan alaisia.

Peter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä ja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se olikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty.

»Kapteeni Hobart on todistanut sen, mitä hän tiesi asiassa, että hän tapasi minut Oglethorpen talossa Westonin taistelun aamuna. Mutta hän ei ole kertonut, mitä minä tein siellä.»

Taas keskeytti ylituomari hänet. »Mitäpä te siellä olisitte tehnyt kapinallisten parissa, joista jo kaksi — lordi Gildoy ja toverinne tuossa — ovat tunnustaneet syyllisyytensä!»

»Senpä minä juuri pyydän saada kertoa teidän ylhäisyydellenne.» »Pyydän, tehkää se, ja Jumalan nimessä, tehkää se nopeasti, mies. Sillä jos minun täytyy vaivautua kuuntelemaan jokaista petturikoiraa, niin täytyy minun istua tässä kevätkäräjiin saakka.»

»Olin siellä, teidän ylhäisyytenne, lääkärin asioissa, sitomassa lordi Gildoyn haavoja.»

»Mitä tämä merkitsee? Kerrotteko meille, että muka olisitte lääkäri?»

»Oppiarvon suorittanut Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti lordi Jeffreys korottaen ääntään ja katsoen juryyn. »Mikä häpeämätön roisto! Te kuulitte todistajan äsken sanovan, että hän oli tuntenut hänet Tangerissa vuosikausia sitten ja että hän silloin oli Ranskan palveluksessa oleva upseeri. Te kuulitte syytetyn myöntävän, että todistaja oli puhunut totta.»

»Niin hän olikin. Mutta se mitä minä nyt kerron teille, on myös totinen tosi. Muutama vuosi sitten olin sotilas, mutta sitä ennen olin jo lääkäri ja olen sitä ollut taas viime tammikuusta saakka asetuttuani Bridgewateriin, kuten sadat todistajat voivat todistaa, jos tarvitaan.»

»Siihen ei ole tarpeellista tuhlata aikaamme. Tahdon omalla roistomaisella suullanne näyttää valheeksi puheenne. Kysyn teiltä vain: Kuinka jouduitte Monmouthin herttuan armeijaan, vaikka esitätte itsenne tässä lääkärinä, joka harjoittaa rauhallista ammattiaan Bridgewaterin kaupungissa?»

»En ole koskaan kuulunut siihen armeijaan. Ei kukaan ole todistanut sitä eikä tule todistamaankaan, sen vannon. Minulla ei ollut mitään tekemistä äskeisen kapinan kanssa. Pidin sitä mielettömänä seikkailuna. Rohkenen kysyä teidän ylhäisyydeltänne, (hänen irlantilainen murteensa tuli entistä tuntuvammaksi) mitä minulla, joka olen syntynyt ja kasvatettu paavin uskossa, saattoi olla tekemistä armeijassa, joka taisteli protestanttisuuden puolesta?

»Tekö paavin uskolainen?»

Ylituomari tuijotti häneen hetken. »Pikemminkin te muistutatte honottavaa, määkivää presbyteeriläis-Taavettia. Vakuutan, mies, että haistan presbyteeriläisen jo neljänkymmenen mailin päästä.»

»Siinä tapauksessa rohkenen ihmetellä, ettei niin tarkka nenä haista paavinuskolaista neljän jalan päästä.»

Parvekkeelta kuului naurun hihitystä, mutta tuomarin tuima katse ja oikeudenpalvelijain ääni vaimensivat sen heti.

Lordi Jeffreys nojasi eteenpäin pöytää vasten. Hän kohotti hienon kätensä, jossa hän vieläkin piteli pitsiröyhelöistä, hyväntuoksuista nenäliinaansa.

»Jätämme uskontokysymyksen sikseen tällä kertaa, ystäväni», sanoi hän. »Mutta huomatkaa tarkoin, mitä sanon.» Hän korosti hennolla etusormellaan jokaista sanaa. »Tietäkää, ystäväni, ettei ole mitään uskontoa, joka antaisi luvan valehtelemiseen. Teillä on kallis kuolematon sielu, eikä ole mitään koko maailmassa, joka olisi arvokkaampaa kuin se. Ajatelkaa, että suuri taivaan ja maan Jumala, jonka tuomioistuimen edessä te ja me ja kaikki ihmiset viimeisenä päivänä seisomme, on kostava teille jokaisen valheen ja oikeudenmukaisesti heittävä teidät iankaikkiseen tuleen, pudottava teidät tulisen pätsin pohjattomaan kuiluun, jos väistytte hivenenkään totuuden tieltä, hivenenkään, sillä minä vakuutan teille, että Jumala ei anna itseään pilkata. Tämän perusteella vaadin teitä vastaamaan totuuden mukaisesti:

Miten jouduitte vangituksi näiden muiden kapinallisten kanssa?» Peter Blood tuijotti hetken hämmästyneenä yli tuomariin. Mieshän oli uskomaton, epätodellinen, mielikuvituksellinen painajaistuomari. Sitten hän kokosi ajatuksensa ja vastasi:

»Minua pyydettiin tuona aamuna auttamaan lordi Gildoyta ja minä pidin velvollisuutenani noudattaa pyyntöä, koska olin sen ammatin harjoittaja.»

»Vai piditte velvollisuutenanne!»

Ylituomari, jonka kasvot olivat pelottavan näköiset — ne olivat kalmankalpeat, ja hänen vääntyneet huulensa olivat punaiset kuin veri, jota hän janosi — katsoi Peter Bloodia häijyn pilkallisesti. Sitten hän hillitsi itsensä, kuten näytti, vaivoin. Hän huokasi ja puhui aikaisempaan, hiljaisen valittavaan tapaansa. »Hyvä Jumala, miten te tuhlaatte kallista aikaamme! Mutta minä koetan olla kärsivällinen kanssanne. Kuka teitä pyysi sinne?»

»Master Pitt tuossa, kuten hän voi todistaa.»

»Oh! Master Pitt todistaa — hän, joka itse on tunnustanut olevansa maanpetturi. Siinäkö teidän todistajanne ovat?»

»Täällä on myös master Baynes, joka voi todistaa samaa.»

»Master Baynesin on vastattava omista synneistään, ja minä luulen että hänellä tulee olemaan täysi työ koettaessaan vapauttaa kaulansa hirttosilmukasta. No, sir, eikö teillä ole muita todistajia?»

»Voisin saada Bridgewaterista muitakin todistajia, jotka näkivät minun lähtevän sinä aamuna master Pittin hevosen selässä matkaan.»

Hänen ylhäisyytensä hymyili. »Se ei ole tarpeellista. Sillä huomatkaa, minä en aio tuhlata enempää aikaa teidän vuoksenne. Vastatkaa minulle ainoastaan: Tiesittekö, kun master Pitt, kuten väitätte, tuli teitä noutamaan, että hän, kuten kuulitte hänen tunnustavan, oli kuulunut Monmouthin kapinallisiin.»

»Tiesin, teidän ylhäisyytenne.»

»Te tiesitte! Vai niin!» Lordi katsoi pelokkaaseen juryyn ja naurahti lyhyesti. »Ja siitä huolimatta menitte hänen kanssaan?»

»Auttamaan haavoitettua ihmistä, kuten pyhä velvollisuuteni vaati!»

»Pyhä velvollisuutenne, sanoitte?» Lordi raivostui taas. »Hyvä Jumala! Missä käärmeitten sukukunnassa elämmekään! Teidän pyhä velvollisuutenne, roisto, kuuluu kuninkaalle ja Jumalalle. Mutta olkoon. Kertoiko hän teille, ketä teidät pyydettiin auttamaan?»

»Kyllä — lordi Gildoyta.»

»Ja te tiesitte, että lordi Gildoy oli haavoittunut taistelussa ja millä puolella.»

»Tiesin sen.»

»Ja sittenkin, vaikka koetatte uskotella meille, että olette herramme kuninkaan uskollinen alamainen, menitte auttamaan häntä?»

Peter Blood menetti kärsivällisyytensä hetkeksi.

»Minulla oli tekemistä vain hänen haavojensa eikä hänen valtiollisten mielipiteittensä kanssa, teidän ylhäisyytenne.»

Hyväksymisen mutinaa kuului sekä parvekkeelta että juryn puolelta. Se oli omiaan vain saamaan ylituomarin täyteen raivoon.

»Jeesus Jumala!» huusi hän. »Onko maailmassa koskaan nähty hävyttömämpää vintiötä kuin te?» Hän kääntyi kalmankalpeana juryn puoleen. »Minä toivon, herrat juryn jäsenet, että te otatte huomioon tämän petturiroiston kauhistuttavan käytöksen, ja siitä te ette voi olla havaitsematta, millainen mielenlaatu tämänkaltaisilla ihmisillä on, kuinka konnamaista ja pirullista heidän menettelytapansa on. Omalla suullaan on hän lausunut hirttotuomionsa moneen kertaan ja vielä siinä on lisää. Vastatkaa minulle, sir: Kun te saitte petetyksi kapteeni Hobartin valheillanne tämän toisen petturin, Pittin, yhteiskunnalliseen asemaan nähden, missä ominaisuudessa te silloin toimitte?»

»Pelastaakseni hänet joutumasta ilman tutkintoa hirtetyksi, kuten häntä uhattiin.»

»Mitä teillä oli sen asian kanssa tekemistä, joutuiko hän hirteen ja miten se tapahtui?»

»Oikeudenmukaisuus on jokaisen uskollisen alamaisen asia, sillä oikeudenrikos, jonka kuninkaan valtuutettu tekee, tuottaa häpeää hänen kuninkaalliselle majesteetilleen.»

Se oli ovelasti ja terävästi sinkautettu huomautus jurylle ja se ilmaisi, miten valpas ja maltillinen miehemme äly oli ja miten se juuri äärimmäisen vaaran hetkellä oli terävimmillään. Jokaiseen muuhun juryyn se varmaan olisi tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Se olisi saattanut tehdä sen tähänkin juryyn, joka oli kokoonpantu aroista lampaista, ellei ylituomarin pelottava hahmo olisi tehnyt sitä tyhjäksi.

Lordi Jeffreys nojautui raskaasti eteenpäin ja haukkoi ilmaa hämmästyksestä.

»Herra taivaassa!» myrskysi hän. »Onko koskaan nähty hävyttömämpää roistoa? Mutta asia on selvä. Minä näen jo, mikä te olette miehiänne. Näen hirttonuoran kaulallanne.»

Sanottuaan sanottavansa loppuun silmät häijysti mulkoilevina hän rauhoittui ja istuutui takaisin paikalleen. Oli kuin esirippu olisi pudonnut. Kaikki mielenliikutus hävisi hänen kalpeilta kasvoiltaan. Niille palasi taas entinen, hiljainen surumielisyys. Kun hän taas hetken perästä puhui, oli hänen äänensä pehmeä, miltei hellä, ja kuitenkin kuului joka sana selvästi suuressa oikeussalissa.

»Jos tunnen sydämeni oikean laadun, niin en tahtoisi vahingoittaa ketään, vielä vähemmän iloita siitä, että joku menee iankaikkiseen kadotukseen. Ainoastaan säälistä teitä kohtaan olen tuhlannut näin paljon sanoja tähtenne, koska tahtoisin, että panisitte jotakin arvoa kuolemattomalle sielullenne, ettekä saattaisi sitä iankaikkiseen kadotukseen itsepintaisesti turvautumalla valheeseen ja kiroilemiseen. Mutta huomaan, että mitkään yritykset siihen suuntaan eivät vaikuta teihin nähden mitään, ja sen vuoksi en aio sanoa teille enempää.» Hän käänsi taas kauniit, tarkkaavat kasvonsa juryn puoleen. »Hyvät herrat, minun täytyy lain puolesta, jonka tulkitsijoita me olemme ettekä te, selittää, että jos joku henkilö on tosiasiallisesti noussut kapinaan kuningasta vastaan ja joku toinen henkilö — joka ei todella vielä asiallisesti ole tehnyt sitä — tieten ottaa luokseen ja majoittaa, hoivaa ja auttaa häntä, niin on hän yhtä suuressa mitassa kapinallinen kuin se, joka kantoi asetta. Me olemme valamme ja omantuntomme velvoituksella sidotut osoittamaan teille, mitä laki on, ja te olette valanne ja omantuntonne perusteella velvolliset lausunnossanne ilmaisemaan ja päättämään, minkä tuomion lain totuus teitä vaatii langettamaan.»

Sitten hän jatkoi tulkintaansa selittäen, millä tavalla Baynes ja Blood olivat syypäitä valtiopetokseen, ensinmainittu sen vuoksi että hän oli ottanut luokseen maanpettureita, ja jälkimmäinen sen nojalla, että hän oli auttanut petturia hoitamalla hänen haavojaan. Hän sovitteli puheensa lomaan teennäisiä viittauksia luonnolliseen herraansa ja lailliseen ruhtinaaseensa, kuninkaaseen, jonka Jumala oli heidän valtiaakseen asettanut, sekä moitti nonkonformisteja ja Monmouthia, josta — omien sanojensa mukaan — uskalsi varmasti sanoa, että alhaisimmallakin alamaisella, joka oli laillisesti avioliitosta syntynyt, oli suurempi oikeus kruunun perimiseen kuin hänellä.

»Jeesus Jumala! Että meidän pitääkin elättää keskuudessamme sellaista kyykäärmeitten sukukuntaa», lopetti hän vihdoin retorisin elein vimmaisen purkauksensa. Sitten hän vaipui paikalleen väsyneenä ponnistuksestaan. Hetken hän oli aivan hiljaa pyyhkien vain huuliaan. Sitten hän liikahti levottomasti. Uudelleen vääntyivät hänen kasvonsa tuskaisesti ja muutamin kähein, miltei hajanaisin sanoin hän lähetti juryn tekemään päätöstään.

Peter Blood oli kuunnellut hänen hillitöntä, jumalatonta ja miltei iljettävän herjaavaa sanatulvaansa osoittaen mielenmalttia, mikä häntä perästäpäin ihmetytti. Hän hämmästyi siinä määrin miestä, hänen sielullisesti ja ruumiillisesti vaihtelevia tilojaan ja hänen uhkailevaa ja verenvuodatukseen pakottavaa menettelyään juryyn nähden, että hän miltei unohti, että hänen oma elämänsä oli kyseessä.

Häikäistyn juryn poissaolo ei kestänyt kauan. Lausunto julisti kaikki kolme vankia syyllisiksi. Peter Blood katsoi ympärilleen punaiseen verhotussa salissa ja hetken hänestä näytti kuin kalpeitten kasvojen muodostamat rivit olisivat huojuneet. Sitten hän oli taas oma itsensä ja hän kuuli äänen kysyvän, mitä hänellä oli sanomista siihen ja miksi hän ei saisi kuolemantuomiota, kun hän kerran oli todistettavasti ollut mukana maanpetoksellisessa toiminnassa.

Hän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman hiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut äärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo punaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen ja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus oli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän ankaruudelta.

»Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.»

Silloin Peter Blood kosti.

»Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän ylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni, vielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut — viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin armeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu minulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva. Minä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt vaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka te heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne: Se kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen kuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka nimeä te niin kevyesti käyttelette.»

Herra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin kuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter Bloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin, käsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat rajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti, heikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies menetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi puhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten ihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän julisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta sanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän vaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa kiiltävänä hiestä.

Vangit marssivat ulos.

Herra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä syyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa korvaan:

»Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin pohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa. Sillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan pitkälle.»

Neljäs luku

IHMISKAUPPAA

Herra Pollexfen oli yhtaikaa sekä oikeassa että väärässä, seikka joka sattuu paljon useammin kuin yleensä luullaankaan.

Hän oli oikeassa lausuessaan välinpitämättömästi ajatuksensa, että mies, jonka ilmeet ja sanat saattoivat pelästyttää niin pelätyn miehen kuin lordi Jeffreys oli, pystyi luomaan luonteensa voimalla huomattavan tulevaisuuden. Hän oli väärässä — vaikkakin anteeksiannettavasti — otaksuessaan, että Peter Blood joutuisi hirteen.

Olen sanonut, että niihin harmeihin, joita hänen armeliaisuuskäyntinsä Oglethorpessa aiheutti hänelle, sisältyi — vaikkei hän silloin sitä tietenkään käsittänyt — kaksikin syytä kiitollisuuteen. Toinen oli se, että hän ylimalkaan joutui oikeuden eteen, ja toinen taas, että oikeudenkäynti sattui syyskuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yhdeksänteentoista päivään saakka oli oikeuden tuomiot pantu täytäntöön pilkulleen ja siekailematta. Mutta yhdeksännentoista päivän aamuna saapui Tauntoniin lordi Sunderlandin, valtiosihteerin, lähetti, joka toi kirjeen lordi Jeffreysille. Kirjeessä oli ilmoitus, että hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut käskeä, että yksi toistasataa kapinallista oli varattava lähetettäviksi joillekin hänen majesteettinsa uutisviljelyksille Jamaikaan, Barbados- tai jollekin Pienten Antillien saarelle.

Ei suinkaan pidä luulla, että tämä käsky johtui jonkinlaisesta armollisuuden tunnosta. Lordi Churchill oli vallan oikeassa, kun hän sanoi, että kuninkaan sydän oli yhtä tunteeton kuin marmori. Havaittiin, että tuollainen summittainen hirttohomma oli mitä häikäilemättömintä arvokkaan aineksen tuhlausta. Uutisviljelyksille tarvittiin kipeästi orjia, ja terveen, voimakkaan miehen laskettiin olevan ainakin kymmenen- viidentoista punnan arvoinen. Sitä paitsi oli hovissa monta herrasmiestä, jotka mikä mistäkin syystä odottivat kuninkaan puolelta jotakin suosionosoitusta. Tässä tarjoutui helppo ja vaivaton keino suorittaa nuo pikku velat. Kapinallisten joukosta saattoi erottaa osan, jonka voi lahjoittaa näille herroille heidän vapaasti käytettävikseen.

Lordi Sunderlandin kirje antaa tarkat yksityistiedot siitä, miten anteliaasti kuningas jakeli ihmislahjojaan. Tuhat vankia piti jaottaman kahdeksan hoviherran ynnä muiden kesken, samalla kun kirjeen jälkikirjoituksessa määrättiin sata vankia kuningattaren tarpeita varten. Vangit piti heti lähetettämän kuninkaan eteläisille viljelyksille ja heidän tuli jäädä sinne kymmeneksi vuodeksi ennen kuin he taas pääsisivät vapauteen, ja oli niihin osiin siirtomaita, joihin heidät oli määrätty, hetimmiten ilmoitettava heidän saapumisestaan ja muuten huolehdittava siitä, että lähettämiseen heti ryhdyttiin.

Tiedämme ylituomarin sihteerin muistiinpanoista, miten lordi Jeffreys sinä iltana raivohumalaisen tavoin moitti sitä epäonnistunutta lempeyttä, johon kuningas oli saatu viekoitelluksi. Me tiedämme, miten hän kirjeellisesti koetti saada kuningasta peruuttamaan määräyksensä. Mutta Jaakko pysyi päätöksessään. Se oli — puhumattakaan siitä hyödystä mitä se hänelle tuotti — erinomainen osoitus siitä lempeydestä, joka oli hänelle ominaista. Hän tiesi, että hän säästämällä täten heidän henkensä saattaisi heidät suorastaan elävään kuolemaan. Monen heistä oli pakko sortua Länsi-Intian kauheassa orjuudessa eloonjäävien hartaasti kadehtimana.

Ja niin tapahtui, että Peter Blood ja hänen kanssaan Jeremias Pitt ja Andrew Baynes, sen sijaan että olisivat joutuneet roikkumaan hirressä kuten heidän tuomionsa määräsi, vietiin Bristoliin ja siellä noin viidenkymmenen muun vangin kanssa sullottiin Jamaikan kauppiaaseen.

Laivan ruumassa vallitseva ahtaus, kehno ravinto ja pilaantunut juomavesi aiheuttivat pian heidän joukossaan vaikean taudin, johon yksitoista kuoli. Heidän joukossaan oli myös onneton Oglethorpen isäntä, joka oli raaisti raahattu rauhallisesta kodistaan, kukoistavan puutarhansa keskeltä vain sen vian vuoksi, että oli tehnyt armeliaan teon.

Ellei Peter Bloodia olisi ollut, olisi kuolleisuus varmaan noussut paljon korkeammaksi. Alussa oli Jamaikan kauppiaan kapteeni kiroillen ja uhkaillen vastannut tohtorin vastalauseisiin sen johdosta, että sallittiin ihmisten kuolla sillä tavoin, ja hänen vaatimukseensa saada haltuunsa lääkekirstu ja hoitaa sairaita. Mutta pian havaitsi kapteeni Gardner, että hän saattoi joutua vastaamaan niin suuresta inhimillisen kauppatavaran hukkaamisesta, ja sen vuoksi hän vihdoinkin tajusi, että hän ilolla saattoi käyttää Peter Bloodin taitoa hyväkseen. Tohtori kävi työhön innokkaana ja määrätietoisesti ja menetteli niin taitavasti hoitaessaan sairaita ja parantaessaan onnettomuustovereittensa oloa laivalla, että hän sai taudin enemmän levenemisen estetyksi.

Joulukuun keskivaiheilla laski Jamaikan kauppias ankkurinsa Carlisle-lahden poukamassa ja päästi maihin neljäkymmentäkaksi eloonjäänyttä tuomittua kapinallista.

Jos nämä onnettomat olivat kuvitelleet — kuten monet näyttivät tehneen — että he olivat tulossa johonkin villiin, asumattomaan seutuun, niin oli varmaan se näky, joka heitä kohtasi jo ennen kuin heidät oli laskettu laivan kupeella odottaviin veneisiin, omiaan karkottamaan sen harhaluulon. He näkivät päinvastoin verraten uljaan kaupungin, jonka talot olivat rakennetut eurooppalaiseen malliin, mutta ei niin tiheään sulloutuneina kuin Euroopan kaupungeissa oli tavallista. Kirkon torni kohosi hallitsevana punaisten tiilikattojen yllä. Laajan sataman suuta vartioi linnoitus, jonka tykkien suut pistivät esille muurin aukoista, ja hallitustalon pitkä julkisivu näkyi kauaksi pieneltä mäeltä kaupungin yläpuolella. Tämä mäki oli yhtä eloisan vihreä kuin konsanaan englantilainen huhtikuinen kunnas, ja päiväkin muistutti elävästi huhtikuista päivää Englannissa, sillä runsaiden sateiden kausi oli juuri päättynyt.

Laajalla mukulakivisellä rantaäyräällä he tapasivat punatakkisen sotaväenosaston, joka oli heitä vastaanottamassa, sekä väkijoukon — jonka heidän tulonsa oli sinne viekoitellut — joka puvuissaan ja tavoissaan sangen vähän erosi siitä joukosta, jota kotoisissa merisatamissa tavallisesti näki, paitsi siinä, että siinä oli vähemmän naisväkeä ja enemmän neekereitä.

Kun heidät oli järjestetty riviin sillalle, tuli heitä tarkastamaan kuvernööri Steed, lyhyt, ryhdikäs ja punakka herrasmies, taftikankaisessa puvussa, jossa oli suunnaton määrä kultapunosta, ontuen hieman ja nojaten raskaasti tukevaan eebenpuiseen keppiin. Hänen jäljessään astui kookas, lihava mies, pystyssä päin ja hartiat paljon korkeammalla kuvernööriä, puettuna Barbados-saaren miliisin everstin pukuun, ja häijy ilme mahdottoman suurilla kellahtavilla kasvoillaan. Hänen sivullaan ja omituisena vastakohtana hänen korkeudelleen asteli kepeän poikamaisesti hoikka nuori neitonen muodinmukaisessa ratsastuspuvussa. Leveälierinen harmaa hattu, jossa hulmusi punertava kamelikurjen sulka, peitti osaksi hänen soikeat kasvonsa, joiden hienolle värille ei edes etelän syövyttävä aurinkokaan ollut mahtanut mitään. Punaruskeat, pitkät kutrit riippuivat hänen hartioilleen saakka. Rehellisyys ja suoruus paistoi hänen utuisista silmistään, jotka olivat aivan selkosellaan, ja sääli oli vaimentanut veitikkamaisuuden, joka tavallisesti karehti hänen raikkailla, nuorilla huulillaan.

Peter Blood hämmästyi huomatessaan tuijottavansa tytön pirteitä kasvoja, jotka näyttivät niin huonosti sopeutuvan tähän ympäristöön, ja huomattuaan, että häneen kohdistui yhtä tarkkaava katse, hän liikahti levottomasti. Hän havaitsi itse, miten surkea nähtävyys hän mahtoi olla. Pesemättömänä, tukka takkuisena ja hajallaan, musta, siivoton parta leuassa ja hänen kerran niin hieno kamlottikankainen pukunsa, jossa hänet oli vangittu, niin repaleisena, että se olisi ollut häpeäksi variksenpelätillekin, hän ei suinkaan ollut mitään herkullista silmänruokaa niin suloiselle olennolle. Siitä huolimatta tyttö ei kääntänyt hämmästynyttä, miltei lapsellista ja säälin ja ihmetyksen sekaista katsettaan hänestä. Hän kosketti kädellään kumppaninsa punaista hihaa, ja tämä käänsi pahantuulisesti murahtaen suuren ruhonsa niin, että joutui aivan päin tyttöä.

Katsoen miestä suoraan silmiin puhui tyttö hänelle vakavana jotakin, mutta eversti ei ilmeisesti kuunnellut puolella korvallakaan. Hänen pienet helmenkaltaiset silmänsä, joiden välissä oli pitkä ja paksu nenä, olivat kääntyneet tytöstä poispäin ja suuntautuivat Bloodin vieressä seisovaan vaaleatukkaiseen ja vankkarakenteiseen nuoreen Pittiin…

Kuvernööri oli myös pysähtynyt hetkeksi, ja pieni kolmihenkinen seurue jäi siihen keskustelemaan. Peter Blood ei voinut kuulla, mitä tyttö sanoi, sillä tämä alensi ääntään. Everstin ääni kuului hänen korviinsa sekasortoisena rummutuksena, mutta kuvernööri ei sen sijaan ollut varovainen eikä pieniääninen. Hänellä oli kimakka ääni, joka kantoi kauaksi, ja luullen itseään sukkelaksi hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet häntä.

»Mutta rakas eversti Bishop, teidän on tietenkin ensin valittava tuoreimmat tuosta kukkavihosta ja vielä omaan määräämäänne hintaan. Sitten vasta lähetämme heidät huutokaupattaviksi.»

Eversti nyökäytti päätään myöntymykseksi. Hän korotti äänensä vastaukseksi. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä, mutta tottavie, tuo joukko näyttää niin kehnolta, ettei siitä juuri paljoakaan ole hyötyä viljelyksillä.» Hänen pienet silmänsä tutkivat vankeja uudelleen, ja halveksunta, jota hän tunsi heitä kohtaan, korosti hänen häijyä ilmettään. Näytti siltä kuin häntä olisi harmittanut, etteivät he olleet sen paremmassa kunnossa. Sitten hän viittasi luokseen kapteeni Gardnerin ja he keskustelivat jonkin minuutin erään luettelon johdosta, jonka kapteeni hänen pyynnöstään oli ottanut esille.

Sitten hän työnsi luettelon syrjään ja lähti yksin vankeja kohti, katsellen heitä huulet nyrpällään. Nuoren somersetshireläisen merikapteenin eteen hän vihdoin pysähtyi ja seisoi hetken tuumien hänen arvoaan. Sitten hän koetteli nuoren miehen käsivarsilihaksia ja käski hänen avata suunsa, jotta näkisi hänen hampaansa. Hän pisti huulensa pitkään tönölle ja nyökäytti.

Olkansa takaa hän virkkoi Gardnerille:

»Viisitoista puntaa tästä miehestä.» Kapteeni näytti kauhistuneelta.

»Viisitoista puntaa! Se ei ole puoltakaan siitä, mitä aioin pyytää hänestä.»

»Se on puolta enemmän kuin aioin antaa hänestä», murahti eversti.

»Mutta kolmekymmentäkin on helppo hinta, teidän armonne.»

»Sillä hinnalla saan neekerinkin. Nämä valkoiset siat eivät jaksa elää täällä. He eivät kelpaa täkäläiseen työhön.»

Gardner alkoi kehua Pittin terveyttä, nuoruutta ja voimia. Hän ei kehunut ihmistä hänessä, vaan kuormajuhtaa. Pitt, tunteellisena miehenä, seisoi mykkänä ja liikkumattomana. Ainoastaan värinvaihtelut hänen kasvoillaan ilmaisivat sitä sisäistä taistelua, jolla hän sai säilytetyksi mielenmalttinsa.

Peter Bloodia iljetti inhottava tinkiminen.

Taempana vankirivin suuntaa käveli neiti keskustellen kuvernöörin kanssa, joka hymyili ja pöyhisteli kävellessään hänen vieressään. Tyttö ei tiennyt mitään siitä inhottavasta kaupankäynnistä, jossa eversti paraikaa askaroi. Oliko hän myös välinpitämätön siitä, ihmetteli Blood itsekseen.

Eversti Bishop kääntyi kantapäillään jatkaakseen kaupantekoa.

»Nostan kahteenkymmeneen asti. Penniäkään ei enempää ja sekin on jo puolta enemmän kuin Grabstonilta saatte heistä.»

Kapteeni Gardner huomasi, että tarjous oli lopullinen, joten hän huokasi ja suostui. Bishop oli jo menossa eteenpäin vankiriviä pitkin. Peter Bloodiin ja hänen vieressään seisovaan kuihtuneeseen nuorukaiseen eversti katsahti vain ohimennen halveksivasti. Mutta seuraava mies, keski-ikäinen jättiläinen nimeltä Wolverstone, veti hänen huomionsa puoleensa ja tinkiminen alkoi uudelleen.

Peter Blood seisoi loistavassa auringonpaisteessa ja veti keuhkoihinsa ilmaa niin hyväntuoksuista, ettei hän eläissään ollut sellaista hengittänyt. Se oli täynnä outoa tuoksua, kukkivan havumetsän, maustepippurin ja hyvänhajuisten setrien sekoitusta. Hän vaipui hyödyttömiin mietteisiin, joihin suloinen tuoksu hänet viekoitteli. Hänellä ei ollut pienintäkään halua keskusteluun, eikä myöskään Pittillä, joka seisoi synkkänä hänen vieressään ja jonka mieltä pääasiassa painoi sillä hetkellä se ajatus, että hänen nyt täytyi erota siitä miehestä, jonka vierellä hän oli seissyt viimeiset raskaat kuukaudet ja jota hän oli oppinut rakastamaan erinomaisena neuvonantajana ja auttajana. Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne, jonka rinnalla kestetyt vaivat eivät tuntuneet miltään, valtasi hänet. Pittistä ero tuntui kestettyjen kärsimysten huipulta.

Muitakin ostajia tuli, tarkasteli heitä ja meni taas menojaan. Sitten syntyi rivin päässä levotonta liikehtimistä. Gardner puhui kovalla äänellä ilmoittaen jotakin ostajille, jotka olivat odottaneet vuoroaan, kunnes eversti Bishop oli valinnut parhaimmat inhimillisestä kauppatavarasta. Kun hän oli lopettanut, huomasi Blood katsoessaan sinnepäin, että tyttö puhutteli Bishopia ja viittasi hopeahelaisella ratsupiiskallaan rivin toiseen päähän. Bishop varjosti kädellään silmiään tytön osoittamaan suuntaan. Sitten hän lähti hitaasti, astuen raskasta, vyöryvää käyntiään Gardnerin kanssa takaisin rivin alkupäähän, tytön ja kuvernöörin seuratessa perässä. He astelivat eteenpäin, kunnes eversti oli Bloodin kohdalla. Hän aikoi kävellä edelleen, mutta silloin tyttö kosketti ratsupiiskallaan hänen käsivarttaan ja sanoi:

»Tätä miestä minä tarkoitin.»

»Tätä?» kuului halveksiva vastaus. Peter Blood huomasi tuijottavansa pariin helmentapaisia ruskeita silmiä, jotka olivat painuneet kellahtavaan, rasvaiseen naamaan kuin pari korinttia vehnäkohokkaaseen. Hän tunsi, kuinka halveksivan loukkaava tarkoitus nostatti hänen verensä kasvoihin. »Pyh, luukasa, mitä minä sillä tekisin.»

Hän oli kääntymässä, kun Gardner tuli väliin.

»Olkoon, että hän on hoikka, mutta hän on sitkeä, sitkeä ja terve. Kun toinen puoli heistä oli sairaana ja toinen puoli sairastumaisillaan, niin pysyi tämä roisto jaloillaan ja lääkitsi vielä toisia. Ellei häntä olisi ollut, niin heitä olisi kuollut paljon enemmän. Sanokaamme viisitoista puntaa. Se on kohtuullinen hinta. Hän on sitkeä, vakuutan teidän armollenne, hän on sitkeä ja voimakas, vaikka onkin laiha. Hän on juuri niitä miehiä, jotka kestävät kuumuutta kun sen aika tulee. Ilmanala ei tapa häntä, ikävä kyllä.»

Kuvernööri Steed nauraa hykerteli. »Kuulittehan, eversti. Uskokaa vain veljentytärtänne. Hänen sukupuolensa tuntee heti miehen nähdessään hänet!» Ja hän nauraa hytkytti hyvillään sukkeluudestaan. Mutta hän nauroi yksin. Suuttumuksen puna valahti everstin veljentyttären kasvoille, kun taas eversti itse oli liian kiintynyt kaupanhierontaansa kuunnellakseen kuvernöörin sukkeluuksia. Hän pyyhkäisi kädellään leukaansa ja mutristi huuliaan hieman. Jeremias Pitt pidätti hengitystään jännityksestä.

»Annan kymmenen puntaa hänestä», sanoi eversti vihdoin.

Peter Blood rukoili sisimmässään, ettei tarjousta hyväksyttäisi. Syistä, joita hän ei olisi voinut selittää, hän tunsi tavatonta vastenmielisyyttä ajatellessaan joutuvansa tuon raa’an, eläimellisen miehen omaisuudeksi ja sen kautta tavalla tai toisella myös samettisilmäisen tytön omaisuudeksi. Mutta kohtalon määräykseltä säästyäkseen tarvittiin enemmän kuin mitä vastenmielisyys saattoi aikaansaada. Orja on orja eikä hänellä ole voimaa muuttaa sallimuksen säädöksiä. Peter Blood oli myyty eversti Bishopille — vastenmieliselle ostajalle — häpeällisestä kymmenen punnan hinnasta.

Viides luku

ARABELLA BISHOP

Eräänä tammikuun aurinkoisena sunnuntaiaamuna, noin kuukausi Jamaikan kauppiaan saapumisen jälkeen Bridgetowniin ratsasti neiti Arabella Bishop setänsä kaupungin pohjoisenpuoleisilla mäkimailla sijaitsevasta upeasta talosta. Häntä seurasi kaksi neekeripalvelijaa, jotka ravasivat hänen jäljessään kunnioittavan välimatkan päässä, ja hänen matkansa päämääränä oli kuvernöörin talo, jonne hän oli menossa tervehtimään kuvernöörin puolisoa, joka vastikään oli sairastellut. Noustuaan pienen heinäisen kukkulan laelle hän näki hoikan, pitkän ja tavalliseen herrasmiehen pukuun pukeutuneen miehen tulevan vastaansa. Mies oli hänelle outo, ja outo henkilö saarella oli harvinainen ilmiö. Ja kuitenkaan hän ei näyttänyt Arabellasta aivan vieraalta.

Arabella-neiti pysähdytti hevosensa ollen ihailevinaan näköalaa, joka kyllä olikin katsomisen arvoinen. Mutta — salaa hän katseli syrjäsilmällä tarkkaavasti vastaantulevaa miestä. Hän sai hieman korjata äskeistä havaintoaan hänen vaatetukseensa nähden. Se oli kylläkin siisti, mutta kaukana gentlemannin puvusta. Takki ja housut olivat yksinkertaista kotikutoista, ja jos ne istuivat hyvin, oli se pikemminkin hänen siron vartalonsa kuin räätälin ansiota. Hänen sukkansa olivat raakaa, karkeaa puuvillaa, kangashattu, jonka hän kunnioittavasti nosti päästään tullessaan tytön kohdalle, oli vanha ja nauhoja tai töyhtöä vailla. Se, mikä tytöstä äsken oli näyttänyt tekotukalta, olikin läheltä nähtynä vain miehen oma tuuhea ja aaltoileva tukka.

Hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajetut ja vakavat, ja hän katsoi hämmästyttävän sinisillä silmillään tarkkaavasti tyttöä. Mies oli menossa tytön ohi, mutta tämä esti sen.

»Luulen että tunnen teidät, sir», hän sanoi.

Hänen äänensä oli reipas ja poikamainen, ja muutenkin oli hänen käytöksessään jotakin poikamaista, jos nyt niin somasta tytöstä voi sellaista sanoa.

Se pohjautui hänessä ehkä eräänlaiseen vapaaseen, suoraan luonteenpiirteeseen, joka halveksi hänen sukupuolensa tavallista teennäisyyttä ja joka saattoi hänet hyviin väleihin koko maailman kanssa. Se saattoi myös olla syynä siihen, että Arabella-neiti oli jo päässyt viidenkolmatta vuoden ikään joutumatta naimisiin, vieläpä välttänyt kosinnankin. Hän kohteli kaikkia miehiä sisarellisella suoruudella, joka jo sinänsä pitää miehet loitolla ja siten estää heitä rakastumasta.

Hänen neekerinsä olivat pysähtyneet taemmaksi jonkin matkan päähän ja istuivat nyt kyyhkysillään lyhyessä heinikossa odottaen siinä, kunnes heidän emäntänsä taas lähtisi liikkeelle.

Outo mies pysähtyi, kun häntä puhuteltiin.

»Tottahan toki emäntä tuntee omaisuutensa», vastasi hän.

»Minun omaisuuttani?»

»Ainakin setänne. Sallinette että esitän itseni. Minua sanotaan Peter Bloodiksi ja olen tarkalleen kymmenen punnan arvoinen. Tiedän sen, sillä sen summan setänne minusta maksoi. Joka miehelle ei olekaan suotu onnea niin tarkalleen tuntea oma arvonsa.»

Silloin tyttö tunsi hänet. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli seisonut kuvernöörin ja setänsä kanssa laivasillalla, eikä ollut ihme, vaikkei hän heti tuntenutkaan häntä — huolimatta siitä mielenkiinnosta, jota mies hänessä silloin herätti — kun ottaa huomioon sen muutoksen, joka hänen ulkomuodossaan oli sen jälkeen tapahtunut, sillä hän ei paljonkaan muistuttanut orjaa.

»Hyvä Jumala!» sanoi tyttö. »Ja te osaatte nauraa!»

»Olen saavuttanut sen taidon», myönsi mies. »Minulle ei olekaan käynyt niin pahoin kuin olisi voinut.»

»Olen kuullut siitä.»

Se mitä hän oli kuullut, oli se seikka, että oli havaittu, että tämä rikollinen oli lääkäri. Asia oli tullut kuvernööri Steedin korviin, joka oli sairastanut kirotun pahaa leiniä, ja hän oli lainannut miestä tämän omistajalta. Lieneekö sitten ollut onnea vaiko taitoa, mutta Peter Blood oli yhtäkaikki hankkinut hänen ylhäisyydelleen sen lievikkeen hänen taudissaan, jota ei kumpikaan Bridgetownissa ammattiaan harjoittava lääkäri ollut ponnistuksistaan huolimatta kyennyt aikaansaamaan. Sitten oli kuvernöörin puoliso käyttänyt hänen apuaan migreeninsä parantamiseksi. Herra Blood havaitsi, ettei rouva sairastanut mitään muuta kuin kiukkuisuutta — seuraus hänen luonteensa oikullisuudesta, mihin oli lisättävä yksitoikkoinen elämä Barbados-saarella, joka taas ei oikein sopeutunut sanotun naisen yhteiskunnallisiin toiveisiin. Mutta hän oli määrännyt rouvalle lääkkeitä siitä huolimatta ja tämä oli tuntenut itsensä niistä paljon paremmaksi. Sen jälkeen levisi tieto hänen taidostaan rouvan välityksellä koko Bridgetowniin, ja eversti Bishop oli huomannut, että hänen uudesta orjastaan oli hänelle paljon suurempi hyöty hänen antaessaan tämän harjoittaa ammattiaan, kuin jos hän olisi pannut hänet työhön viljelyksilleen, mihin tarkoitukseen hän alun perin oli hänet ostanut.

»Teille, neitiseni, olen juuri kiitollisuuden velassa verraten helposta ja siististä elämästäni», sanoi herra Blood, »ja olen iloinen saadessani tässä tilaisuuden sanoa sen teille.»

Kiitollisuus kuvastui pikemminkin hänen sanoissaan kuin äänessään. Tyttö ihmetteli, mahtoiko mies mahdollisesti tehdä pilkkaa hänestä ja katsoi häneen niin pyytävän suoraan, että toinen olisi saattanut mennä siitä hämilleen. Peter Blood otti katseen kysymykseksi ja vastasi siihen.

»Jos joku toinen viljelystenomistaja olisi ostanut minut», selitti hän, »on hyvinkin luultavaa, että minun loistavat kykyni eivät koskaan olisi tulleetkaan päivänvaloon, vaan hikoilisin nyt kuokka tai lapio kädessä kuten ne muut raukat, jotka kanssani joutuivat tänne.»

»Ja miksi kiitätte minua siitä? Sehän oli setäni, joka teidät osti.» »Mutta hän ei olisi tehnyt sitä, ellette te olisi kehoittanut häntä siihen. Huomasin teidän intonne. Silloin se minua harmitti.»

»Harmitti?» Tytön poikamaisessa äänensävyssä oli hitunen taistelunhaastetta.

»En ole vallan tietämätön ihmiselämästä. Mutta joutua myytäväksi ja ostettavaksi oli uutta minulle, enkä ollut siinä mielentilassa, että olisin tuntenut juuri rakkauttakaan ostajaani kohtaan.»

»Kun koetin saada setäni ostamaan teidät, niin tein sen sen vuoksi että säälin teitä.» Ääni oli hieman ankara, ikään kuin puhuja olisi halunnut moittia sitä pilkan ja sukkeluuden sekoitusta, jota Peter Blood puheessaan käytti.

Tyttö jatkoi selittelyään. »Setäni saattaa tuntua teistä tylyltä mieheltä. Epäilemättä hän sellainen onkin. He ovat kaikki kovia ihmisiä, nämä viljelysten omistajat. Luulen, että elämä täällä tekee heidät sellaisiksi. Mutta täällä on muita, jotka ovat vielä pahempia. Esimerkiksi herra Grabston tuolla Speightownissa. Hän oli silloin sillalla ostamassa niitä, jotka setäni jätti ostamatta, ja jos olisitte joutunut hänen käsiinsä… Pelottava mies. Sen vuoksi, nähkääs.»

Herra Blood oli hieman hämillään.

»Tämä mielenkiinto vierasta kohtaan…», alkoi hän. Sitten hän suuntasi koeputkensa toiseen suuntaan. »Mutta siinähän oli muita, jotka ansaitsivat sääliänne yhtä suuressa mitassa.»

»Te ette näyttänyt samanlaiselta kuin ne muut.»

»En olekaan samanlainen», sanoi Blood.

»Oh.» Tyttö tuijotti Bloodiin hieman ylpein elein. »Teillä on suuret luulot itsestänne.»

»Päinvastoin. Toiset ovat kaikki ansioituneita kapinallisia. Minä en ole: Siinä on ero. Minä olen niitä, joilla ei ollut älyä huomata, että Englanti oli puhdistuksen tarpeessa. Olin tyytyväinen saadessani harjoittaa lääkärinammattiani rauhallisessa Bridgewaterissa sillä aikaa kun minua viisaammat vuodattivat verensä koettaessaan karkottaa maasta saastaisen tyrannin ja hänen viheliäiset kätyrinsä.»

»Sir», keskeytti tyttö hänet. »Tehän haastatte maanpetosta.»

»Toivon että puhun kyllin selvästi.»

»Täällä on sellaisia, jotka antaisivat teille raippoja, jos kuulisivat mitä puhutte.»

»Kuvernööri ei koskaan sallisi sen tapahtuvan. Hänellä on kihtinsä ja hänen puolisollaan migreeninsä.»

»Siihenkö luotatte?» Tyttö oli rehellisesti pilkallinen.

»Teillä ei ole varmaankaan koskaan ollut kihtiä, arvatenkaan ei myöskään migreeniä», vastasi Peter Blood.

Tyttö teki kädellään hieman kärsimättömän liikkeen ja katsoi hetken miehen ohi merelle päin. Sitten hän äkkiä kääntyi hänen puoleensa uudelleen kulmat hieman rypyssä.

»Mutta ellette ole kapinallinen, niin miten jouduitte tänne?» kysyi hän.

Herra Blood huomasi, mitä tyttö ajatteli, ja hän nauroi. »Se on pitkä juttu», hän sanoi.

»Jonka te pidätte parempana olla kertomatta?»

Silloin Peter Blood kertoi hänelle jutun lyhyesti.

»Hyvä Jumala! Kuinka konnamaista», huudahti tyttö kertomuksen loputtua.

»Niin, Englanti on oikein viehättävä maa Jaakko Toisen käsissä. Ei ole juuri syytä sääliä minua enää. Kun otan huomioon kaiken tuon, niin pidän Barbados-saarta parempana. Täällä voi ainakin uskoa Jumalaan.»

Puhuessaan lipui hänen katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle kaukana häämöttävästä mahtavasta Hillboy-vuoresta taivaan tuulien kuohuttamaan, rajattomaan valtamereen. Sitten ikään kuin ihana näköala olisi muistuttanut hänelle hänen omaa pienuuttaan, hänen huoliensa vähäpätöisyyttä, hän vaipui mietteisiinsä.

»Onko elämä niin vaikeaa muualla?» kysyi tyttö ja hän oli hyvin vakava.

»Ihmiset tekevät sen sellaiseksi», vastasi Peter Blood.

»Minä ymmärrän.» Tyttö naurahti heikosti ja hieman surunvoittoisesti; Peter Bloodista ainakin tuntui siltä.

»En ole koskaan pitänyt Barbadosta minään maallisena taivaana», tunnusti Arabella. »Mutta epäilemättä te tunnette maailmaa enemmän kuin minä.» Hän kosketti hevostaan pienellä hopeahelaisella ratsupiiskallaan.

»Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne», hän jatkoi.

Peter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä hypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään.

Pitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli hänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja laivojen liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten kiertelivät.

Näköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja sanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain langennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy omien onnettomuuksiemme väheksymiseen.

Hän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin astumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti — pienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja heidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat.

Hänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta:

»Tepsi ei kivet vankilaksi, Tyrmiksi ei rautavanteet.»

Mutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin runoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka sillä ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut kuinka laaja. Ja niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen tunteva ajan oloon yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi typistettyjä siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui hänelle mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen onnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea osansakaan antanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi tarjonnut toisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle. Pikemminkin heidän kurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä mielenkatkeruutta, joka hänen sielussaan versoi.

Niistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet maihin Jamaikan kauppiaasta, oli eversti Bishop ostanut kokonaista viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille viljelystenomistajille, muutamat Speightowniin ja toiset vielä kauemmaksi pohjoiseen. Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei hän voinut tietää, mutta Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood tulla ja mennä aivan vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan, ja heidän kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja. He uurastivat sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja jos heidän työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen ja hänen apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui ripeästi. He kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina, he elivät liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin suolaista lihaa ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin eräinä vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä ennätti kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli hänelle jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin ehdotukseen, että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta kuin ennen. Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin kuoliaaksi eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen toimittivat neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka oli erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja ruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta kaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän eli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin.

Sen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen. Pahimmatkin uppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin kuvaamattomaan kohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella.

Vain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi ulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä tapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan, päivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa ihminen niin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa kaipausta muodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut täällä elämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon. Hän pani naurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään hoitaen sairaita eversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä syvemmälle kahden muun lääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa.

Vapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä, joihin hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään itsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli myyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää migreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä vieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän häpeämättömästi ja kylmästi kehitteli ja mielisteli.

Silloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan päästänyt häntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten osoittaen mielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter Blood koskaan olisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi hän, aikonut antaa tytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean sulonsa ja hänen vapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan, reippaan äänensä pettää itseään. Koko elämässään — ja se oli ollut sangen vaihteleva — ei Peter Blood ollut koskaan tavannut miestä, joka hänen mielestään olisi ollut enemmän eläimellinen kuin tytön setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä sedästä.

Arabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin, ja jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän säälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös veljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein, ikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki puhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti tyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias vastakkaisessa tapauksessa.

Vaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla vallan hyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi uskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön suonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen verensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet hänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille verelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom Bishop — samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen ja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli täydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja lähtenyt hakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut Antilleille tuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden vuoden ikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen hän oli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka kaikkein vähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli ajatelleeksi nuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa alkoi olla hieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan Barbados-saarelle, ja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin toisena aikana olisi halveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin hänen hurjuutensa alkoi kantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan vaihdos oli varsin suotava. William tuli, ja hänen antelias veljensä tarjosi hänelle osuutta tuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun Arabella oli viidentoista ikäinen, hänen isänsä kuoli, jättäen hänet setänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän ainoa virhe. Mutta hänen luonteenjaloutensa väritti muidenkin ihmisten luonteet hänen omansa mukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse johtanut tyttärensä kasvatusta antaen hänen luonteelleen itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin luotti. Asiain näin ollen ei sedän ja veljentyttären välillä juuri valinnut rakkaus. Mutta tyttö oli kuuliainen sedälleen ja tämä taas varovainen käytöksessään tytön läsnäollessa. Koko elämänsä ajan, huolimatta hurjuudestaan, hän oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta veljeään kohtaan, jonka arvon tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi järkeä, ja nyt oli kuin jotakin tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt isästä tyttäreen, joka myös tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa, vaikkakaan hän ei omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon.

Peter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme liiankin taipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen perusteella.

Hän sai sangen pian korjata tuomiotaan.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu ja runneltu englantilainen laiva, Devonin ylpeys, sivut karstalla ja kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto poikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti sillä paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut otteluun Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa, jotka kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että espanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea välttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen espanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun Devonin ylpeys ei ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei se enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin englantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista omaan ruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin merirosvouksiin, jotka antoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin ja Escorialin hoveissa, valituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin toiselta taholta.

Mutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin mielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen merikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia, jotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja rehenteleviä espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä muut kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa mitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi Devonin ylpeydelle suojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista kaikin tavoin.

Mutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa englantilaisia merimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja kuin heidän laivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa samanlaisessa kunnossa olevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet tuon arvolastia kuljettaneen espanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli hyökännyt englantilaisen laivan kimppuun ja saattanut itsensä kykenemättömäksi peräytymään. Haavoittuneet sijoitettiin pitkään vajaan satamassa, ja Bridgetownin koko lääketieteellinen voima kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood komennettiin ottamaan osaa tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi, että hän puhui kastilian kieltä — hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin äidinkieltäänkin — ja osaksi hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana espanjalaiset annettiin hänen hoitoonsa.

Peter Bloodillahan ei ollut mitään aihetta rakastaa espanjalaisia. Hän oli kaksivuotisen virumisensa aikana espanjalaisten vankeudessa ja sitä seuraavan oleskelunsa aikana espanjalaisissa Alankomaissa saanut nähdä sellaisia puolia espanjalaisten luonteessa, jotka hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin ihailtavia. Siitä huolimatta hän suoritti lääkärintehtävänsä huolella ja tunnontarkasti, joskin ilman erityistä innostusta, vieläpä osoitti eräänlaista pintapuolista ystävällisyyttäkin potilaitaan kohtaan. He olivat puolestaan niin hämmästyneitä siitä, että heidän haavojaan hoidettiin, sen sijaan että heidät summamutikassa olisi hirtetty, että he osoittivat heikäläisille varsin tavatonta alistuvaisuutta. Mutta kaikki ne armeliaat Bridgetownin asukkaat, jotka joukoittain tungeksivat väliaikaisen sairashuoneen luona tuoden haavoittuneille englantilaisille merimiehille hedelmiä, kukkia ja muita herkkuja, eivät vähääkään välittäneet espanjalaisista. Niin, jos eräiden kaupunkilaisten toivomuksia olisi noudatettu, olisivat he saaneet jäädä kuolemaan kuin vahingolliset syöpäläiset, ja siitä oli Peter Bloodilla ja heti alussa varma todistus.

Erään avustamaan lähetetyn neekerin kanssa hän oli parhaillaan asettamassa paikalleen katkennutta jalkaa, kun matala ja raaka ääni, jota Peter Blood oli oppinut inhoamaan enemmän kuin kenenkään ennen tuntemansa ihmisen, äkkiä puhutteli häntä.

»Mitä te siellä teette?»

Blood ei kääntänyt katsettaan työstään. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä, sillä hän tunsi äänen.

»Asetan paikoilleen taittunutta jalkaa», hän vastasi pysähtymättä työssään.

»Sen saatan kyllä nähdä, hölmö.» Suuri ruho asettui ikkunan ja Peter Bloodin väliin. Olkivuoteella makaava puolialaston mies muljautti mustia silmiään ja katsoi pelokkaana tulijaan.

Englannin kielen tuntemattomuus ei estänyt häntä huomaamasta, että siinä seisoi vihollinen. Karkea, uhkaava äänensävy ilmaisi sen asian kyllin selvästi. »Näen sen, yhtä hyvin kuin huomaan mikä roisto siinä makaa. Kuka teille on antanut luvan asetella paikoilleen espanjalaisia koipia?»

»Olen lääkäri, eversti Bishop. Mies on loukkaantunut, eikä minun asiani ole käydä erottelemaan ihmisiä. Minä noudatan kutsumustani.»

»Vai niin, jumaliste. Jos olisitte tehnyt sen aina, niin ette olisi täällä nyt.»

»Päinvastoin, juuri siksi olenkin täällä.»

»Oh, minä tunnen valheellisen juttunne.» Eversti naurahti ivallisesti ja huomattuaan, että Blood jatkoi työtään mistään piittaamatta, hän tuli todella vihaiseksi.

»Lopettakaa heti tuo ja katsokaa minuun, kun puhun teille.» Peter Blood pysähtyi työssään, mutta vain hetkeksi.

»Miehellä on kovat tuskat», sanoi hän lyhyesti ja jatkoi työtään.

»Vai on hänellä tuskia! Toivonpa, että hänellä olisi niitä enemmänkin, senkin kirottu koira merirosvoksi. Mutta katsokaa minuun, senkin kapinallinen kelmi!»

Eversti puhui kiljuen, raivostuen siitä, että hän piti Bloodin käytöstä uhmana, joka muka ilmeni äärimmäisenä väheksymisenä häntä kohtaan. Hänen pitkä bambukeppinsä kohosi jo lyöntiin. Peter Bloodin siniset silmät huomasivat liikkeen ja hän puhui nopeasti välttääkseen iskun:

»En ole kapinallinen, sir, olinpa sitten mitä muuta hyvänsä. Toimin kuvernööri Steedin nimenomaisesta määräyksestä.»

Eversti mykistyi ja hänen suuret kasvonsa punastuivat. Hänen suunsa retkahti auki.

»Kuvernööri Steedin!» kertasi hän. Sitten hän laski keppinsä, kääntyi ympäri ja virkkamatta sanaakaan Bloodille lähti raskaasti astumaan toiseen päähän vajaa, jossa kuvernööri sillä hetkellä seisoi.

Peter Blood nauroi partaansa. Mutta hänen voitonriemunsa ei johtunut niinkään paljon ihmisyyssyistä kuin siitä ajatuksesta, että hän oli nolannut epäinhimillisen omistajansa.

Espanjalainen, joka oli käsittänyt, että tohtori oli riidassa, koski se sitten mitä hyvänsä, uskalsi kuiskaten kysyä, mitä oli tapahtunut. Blood pudisti päätään äänettömänä ja jatkoi työtään. Hän koetti jännittää kuuloaan saadakseen tietää, mitä Steedin ja Bishopin välillä tapahtui. Eversti melusi ja raivosi kohautellen suurta ruhoaan pienen kuihtuneen ja koreasti puetun kuvernöörin edessä. Mutta pieni, sievistelevä hupakko ei antanut perään. Hän tiesi, että hänellä oli puolellaan yleinen mielipide. Muutamia tosin oli, mutta heitä ei ollut monta, jotka olivat samalla julmalla kannalla kuin eversti Bishop. Hänen ylhäisyytensä vetosi asemaansa. Blood oli hänen käskystään alkanut hoitaa espanjalaisia, ja hänen käskyjään oli jokaisen noudatettava. Siinä ei ollut sen enempää mukisemista.

Mutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon sanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja rivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi suuttumaan.

»Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja se antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli harmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se pani hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta sanomattomassa raivossa.

Kaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten omistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään armeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille merimiehille.

Taas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä, liikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan välittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui yksinomaan Devonin ylpeyden miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood varsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta erästä haavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken syventynyt — hän näki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka oli eronnut muusta joukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun meheviä sokeriruo’on varsia erään hänen potilaansa päällysviitalle, joka teki hänelle peiton virkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut valkoiseen silkkiin ja häntä seurasi kaksi koria kantavaa neekeriä.

Peter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat kyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja tuijotti hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili tuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet Arabella Bishopiksi.

»Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata väärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka hänen sielussaan soi.

Hymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan. Hänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia tuokion ihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi.

»Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi Arabella.

Vastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia.

»Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän pitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja kuolemaan märkiviin haavoihinsa.»

Tyttö huomasi hänen ivansa nyt selvemmin. Hän tuijotti yhä Bloodiin.

»Miksi te kerrotte sitä minulle?»

»Varoittaakseni teitä joutumasta everstin epäsuosioon. Jos hän olisi saanut määrätä, niin en koskaan olisi saanut hoitaa heidän haavojaan.»

»Ja te ajattelitte tietysti, että minun täytyy olla samaa mieltä kuin setänikin?» Hänen äänessään oli purevuutta ja hänen silmissään välähti pahaenteinen tuli.

»En tahtonut tieten olla epäkohtelias naista kohtaan edes ajatuksissanikaan», sanoi Blood. »Mutta kun annoitte heille lahjoja ja teidän setänne ehkä saisi kuulla siitä, niin…» Hän pysähtyi jättäen lauseensa kesken. »Niin… sen vuoksi minä…», lopetti hän.

Mutta lady ei ollut sillä tyydytetty.

»Ensin te tahdotte tehdä minusta epäinhimillisen ja sitten pelkurin. Totisesti! Miehelle, joka ei tahdo olla epäkohtelias naista kohtaan edes ajatuksissakaan, ei se ole niinkään vähän.» Hän nauroi poikamaisesti, mutta sen sävy kiusasi Bloodin korvia tällä kertaa.

Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja Peter Blood huomasi nyt, että hän oli tuominnut tyttöä väärin.

»Mitenkäpä minä olisin arvannut… että eversti Bishopilla olisi ollut enkeli veljentyttärenä?» hän sanoi häikäilemättömästi, sillä hän oli häikäilemätön äkillisen katumuksen vallassa, kuten miehet usein ovat.

»Ette tietenkään. Luulenpa ettette juuri usein arvaa oikein.» Muserrettuaan siten Peter Bloodin sanoillaan ja katseellaan Arabella Bishop kääntyi korinsa ja sitä kantavien neekerien puoleen. Hän nosti siitä nyt siihen ladotut hedelmät ja herkut ja asetti ne niin suuriin kasoihin kunkin kuuden espanjalaisen vuoteelle, että kun hän oli viimeiselle antanut hänelle tulevan osan, oli kori tyhjä eikä siitä jäänyt mitään hänen omille maanmiehilleen.

Nämä eivät todellakaan olleet hänen hyvyytensä tarpeessa — sen hän epäilemättä huomasi — sillä he saivat yllin kyllin muilta.

Tyhjennettyään täten korinsa hän kutsui neekereitään ja sanomatta sanaakaan, edes vilkaisematta Peter Bloodiin hän meni pois, pää pystyssä ja leuka kenossa.

Peter seurasi häntä silmillään. Sitten hän huokasi syvään.

Häntä hämmästytti huomio, että hän oli huolissaan joutumisestaan Arabella Bishopin vihoihin. Eilen se ei olisi voinut tapahtua. Se saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että hänen oli tänään sallittu nähdä tytön oikea luonne. — Ikävä juttu, mutta se oli minulle oikein. Näyttää siltä kuin en tietäisi mitään ihmisluonteesta. Mutta miten hitossa saatoin arvata, että suvusta, josta saattaa syntyä sellainen pahahenki kuin eversti Bishop, voi myös syntyä sellainen pyhimys kuin tuo tyttö…

Kuudes lukit

PAKOSUUNNITELMIA

Sen jälkeen kävi Arabella Bishop päivittäin satamassa olevalla sairasvajalla tuoden lahjoja ja hedelmiä ja myöhemmin vielä lisäksi rahaa ja vaatteita espanjalaisille vangeille. Mutta hän sovitti käyntiaikansa niin, ettei Peter Blood nähnyt häntä siellä enää kertaakaan. Bloodinkin käynnit harvenivat sitä mukaa kuin hänen potilaansa paranivat. Se seikka, että hänen hoidokkinsa viihtyivät hyvin ja tulivat kaikki terveiksi, kun taas kokonainen kolmasosa niistä haavoittuneista, jotka olivat Whackerin ja Bronsonin — molempien toisten lääkärien — hoidossa, kuoli, oli omiaan lisäämään sitä mainetta, joka kapinavangilla jo ennestään oli Bridgetownissa. Se saattoi olla vain sotaonnea. Mutta kaupungin asukkaat eivät suvainneet ajatella sillä tavalla. Se johti nyt siihen, että Bloodin kummankin vapaan ammattiveljen potilasjoukko pieneni ja hänen oma työnsä ja hänen omistajansa tulot lisääntyivät. Whacker ja Bronson panivat molemmat viisaat päänsä yhteen keksiäkseen keinon, jolla tämä sietämätön asiaintila saataisiin loppumaan. Mutta tämän selostaminen veisi meidät kertomuksen edelle.

Eräänä päivänä astui Peter Blood, lieneekö sitten ollut sattumalta vaiko tahallaan, kokonaista puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti satamaan ja tapasi neiti Bishopin juuri kun tämä oli tulossa vajasta. Peter Blood nosti hattuaan ja astui sivuun antaakseen hänelle tietä. Tyttö meni, leuka pystyssä ja katse suunnattuna siten, ettei hänen tarvinnut nähdä Bloodia.

»Arabella-neiti», sanoi Blood pyytävällä äänellä.

Tyttö huomasi hänen läsnäolonsa ja katsoi häneen hieman pilkallisen tarkasti.

»Kas!» sanoi hän. »Sehän onkin hienotunteinen gentlemannini!» Peter huoahti. »Olenko rikkonut niin anteeksiantamattomasti? Pyydän nöyrästi anteeksi.»

»Miten alentuvainen olette!»

»On julmaa pilkata minua sillä tavoin», sanoi Peter ja otti pilkallisen nöyrän ilmeen. »Minähän olen yhtäkaikki vain orja. Ja tekin voisitte ehkä sairastua jonakin päivänä.»

»Entä sitten?»

»Olisi kovin nöyryyttävää kutsua minut sairaskäynnille, kun kohtelette minua kuin vihamiestä.»

»Te ette ole ainoa lääkäri Bridgetownissa.»

»Mutta minä olen vaarattomin.»

Tyttö tuli äkkiä epäileväksi ja huomasi, että Blood laski hänen kanssaan leikkiä, johon hän jo jossakin määrin oli suostunut. Hän jäykistyi ja katsoi Bloodiin uudelleen.

»Olette ehkä liian vapaa puheissanne, hän huomautti.

»Lääkärin etuoikeuksia.»

»Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja sitten hän, kieltämättä vihaisena, lähti.

»Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin omaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten vajaan.

Aamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois suunnilleen tunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi kaupungin lääkäreistä — osoittaen odottamatonta alentuvaisuutta, sillä tähän saakka ei kumpikaan heistä ollut puhutellut häntä muuten kuin sattumalta ja happamenlaisesti tokaisemalla hyvän päivän.

»Jos olette menossa eversti Bishopin luo, niin tulen kanssanne pienen matkan, tohtori Blood», sanoi hän. Hän oli lyhyt, vanttera mies, noin viidenviidettä ikäinen ja hänellä oli riippuvat posket ja siniset silmät.

Peter Blood hämmästyi, mutta ei näyttänyt sitä.

»Olen menossa kuvernöörin taloon», vastasi hän.

»Ah, aivan oikein! Kuvernöörin rouva, niin niin.» Ja Whacker nauroi tai ehkäpä ilkamoi. Peter ei ollut oikein varma asiasta. »Hän vaatii paljon aikaanne, olen kuullut! Niin, niin, nuoruus ja kauneus, tohtori Blood! Ne ovat arvaamattomia etuja meidän ammatissamme, kuten muissakin — varsinkin kun on kysymys naisista!»

Peter tuijotti häneen. »Jos tarkoitatte sitä, miltä puheenne kuulostaa, niin on parasta sanoa se kuvernööri Steedille. Se saattaisi huvittaa häntä.»

»Käsititte varmasti minut väärin.»

»Toivottavasti.»

»Mutta tehän olette kovin kuumaverinen!» Tohtori pisti käsivartensa Bloodin käsikoukkuun. »Vakuutan, että haluan olla ystävänne, auttaa teitä. »Kuulkaapa.» Vaistomaisesti hän alensi ääntään. »Orjuus, jossa elätte, mahtaa olla erinomaisen tuskastuttavaa miehelle, jolla on sellaiset lahjat kuin teillä.»

»Mikä erinomainen huomiokyky!» huudahti herra Blood ivallisesti. Mutta tohtori käsitti hänet sananmukaisesti.

»Minä en ole mikään hölmö, rakas tohtori. Tunnen ihmisen ensi näkemältäkin ja usein voin sanoa mitä hän ajatteleekin.»

»Jos voitte lukea minun ajatukseni, niin olkaa hyvä ja todistakaa se», sanoi herra Blood.

Tohtori Whacker veti hänet vielä lähemmäksi heidän kulkiessaan satamassa. Hän alensi ääntään vieläkin tuttavallisemmaksi. Hänen teräksensiniset silmänsä katsoivat toverin tummia, pilkallisia kasvoja, jotka olivat päätä korkeammalla kuin hänen omansa.

»Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän seisovan tuijottamassa meren ulapoille, silmät sielunne ilmeisenä peilinä. Ettenkö tietäisi, mitä silloin ajattelette? Jos voisitte vapautua tästä orjuuden helvetistä, niin voisitte harjoittaa ammattianne, jonka kaunistus te olette, vapaana miehenä iloksenne ja omaksi hyödyksenne. Maailma on avara. On monta maata paitsi Englantia, jotka ottaisivat lämpimästi vastaan niin suurilla edellytyksillä varustetun miehen kuin te olette. Sitä paitsi on monta muuta siirtomaata kuin nämä englantilaiset.» Yhä aleni hänen äänensä, kunnes se muuttui kuiskaukseksi, vaikka puheenkantaman päässä ei näkynyt ketään. »Täältä ei ole niinkään pitkä matka Curacaon alankomaalaisiin siirtomaihin. Tähän vuodenaikaan saattaa matkan sinne tehdä aivan pienessä veneessäkin. Ja Curacaosta ei ole kuin kukonaskel suureen maailmaan, joka olisi teille avoinna, kun vain pääsisitte vapaaksi siteistänne.»

Tohtori Whacker lopetti. Hän oli kalpea ja hieman hengästynyt, mutta hänen kovat silmänsä katsoivat yhä tutkivasti ilmeetöntä toveria.

»No?» kysyi hän hetken perästä. »Mitä sanotte siihen?»

Mutta Blood ei vastannut heti. Hänen sielussaan oli noussut myrsky, jota hän koetti vaimentaa, jotta hän pystyisi tyynesti arvostelemaan asiaa, joka sinne niin äkkiä oli sinkautettu ja joka oli, siellä saanut aikaan niin oudon levottomuuden. Hän alkoi siitä, mihin joku toinen ehkä olisi lopettanut.

»Minulla ei ole rahaa. Ja sellaiseen yritykseen tarvittaisiin hyvänlainen summa.»

»Minähän sanoin, että tahdon olla ystävänne.»

»Mitä?» kysyi Peter Blood äärimmäisen hämmästyneenä.

Mutta hän ei kuullut toisen vastausta. Tohtori Whackerin vakuuttaessa, että hänen sydämensä vuoti verta nähdessään, miten hänen ammattiveljensä kitui orjuudessa ja miten häneltä riistettiin mahdollisuus käyttää lahjojaan omaksi hyväkseen, Peter Blood iski älynsä kynnet ilmeiseen totuuteen asiassa. Whacker ja hänen ammattiveljensä halusivat päästä miehestä, joka uhkasi saattaa heidät turmioon taidollaan. Reippauden puute päätösten teossa ei kuulunut Peter Bloodin vikoihin. Ja sen vuoksi pakoajatus, joka ei aikaisemmin ollut koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, nyt tohtori Whackerin istuttamana puhkesi heti täyteen kukkaan.

»Aivan niin, aivan niin», virkkoi hän toverinsa yhä puhuessa ja selittäessä, ja välttääkseen tohtori Whackerin silmiä hän teeskenteli. »Se on erittäin jalomielistä teidän puoleltanne — sangen veljellistä, kuten ainakin lääkäreiden kesken. Niin tahtoisin minäkin samanlaisissa olosuhteissa tehdä.»

Kovat silmät leimahtivat ja kuiskaava ääni vapisi, kun toinen miltei liian innokkaana kysyi:

»Te suostutte siis? Suostutteko?»

»Suostun?» nauroi Blood. »Jos joutuisin kiinni ja minut tuotaisiin tänne takaisin, niin he katkaisisivat siipeni ja panisivat otsaani polttomerkin ainaiseksi.»

»Mutta asian puolesta kannattaa uskaltaakin jotain!» Viettelijän ääni kävi yhä vapise vammaksi.

»Aivan varmasti», myönteli Blood. »Mutta siihen tarvitaan muutakin kuin rohkeutta. Se vaatii rahaa. Purjeveneen saisi ehkä ostaa kahdellakymmenellä punnalla.»

»Siitä kyllä pidetään huoli. Se jää lainaksi, jonka maksatte meille — minulle, kun voitte.»

Petollinen »meille», jonka tohtori Whacker niin äkkiä korjasi, valaisi lopunkin jutussa. Toinenkin tohtori oli asiassa mukana.

He lähestyivät sataman asuttua puolta. Nopeasti, mutta kaunopuheisesti Blood ilmaisi kiitollisuutensa, vaikka tiesikin, ettei toinen sitä ansainnut.

»Puhumme asiasta uudelleen toisen kerran — huomenna», lopetti hän. »Te olette avannut minulle toivon veräjän.»

Siinä hän ei ainakaan sanonut muuta kuin yksinkertaisen totuuden ja hän esitti sen sangen huonosti. Oli todella kuin pimeän vankilan ovi olisi avautunut vapauden auringonpaisteeseen, vankilan, jossa hän luuli saavansa viettää lopun ikänsä.

Hänelle tuli nyt kiire päästä yksinäisyyteen, tyynnyttämään levotonta mieltään ja suunnittelemaan yhtenäisesti, mitä hänen piti tehdä. Myös täytyi hänen neuvotella jonkun toisen kanssa asiasta. Hän oli jo keksinyt tuon toisen. Sellaista matkaa varten tarvittiin purjehdustaitoinen mies, ja sellainen oli hänellä varsin lähellä Jeremias Pittissä. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli neuvotella nuoren merikapteenin kanssa, jonka täytyi olla mukana, jos jutusta tulisi tosi. Koko sen päivän hän kulki levottomana vastasyntynyt toive sydämessään ja oli miltei sairas kärsimättömyydestä odottaessaan illan tuloa ja mahdollisuutta keskusteluun valitsemansa toverin kanssa. Seurauksena siitä oli, että Blood aikaisin sinä iltana oli sen paaluaitauksen sisäpuolella, joka ympäröi orjien savihökkeleitä ja päällysmiehen valkoista rakennusta, ja hän sai tilaisuuden muiden huomaamatta kuiskata pari sanaa Pittille.

»Tule tänä yönä minun majaani, kun muut ovat nukkuneet. Minulla on jotakin sanomista sinulle.»

Nuori mies tuijotti häneen. Bloodin merkitsevä äänenpaino herätti hänet siitä sielullisesta välinpitämättömyydestä, johon hän viime aikoina oli vajonnut raaistuttavan orjuuden väsyttämänä. Sitten hän nyökkäsi ilmaisten siten ymmärtävänsä ja suostuvansa, ja he erosivat.

Kuuden kuukauden olo viljelyksillä Barbados-saarella oli aikaansaanut miltei traagillisen muutoksen nuoressa merimiehessä. Hänen entinen eloisa vilkkautensa oli kokonaan kadonnut. Hänen kasvonsa alkoivat olla ilmeettömät, hänen silmänsä synkät ja loistetta vailla ja hän liikkui vältellen ja salakähmäisesti kuin liiaksi piiskattu koira. Hän oli kestänyt huonon ruoan ajan, äärimmäisen raskaan raadannan sokeriviljelyksillä armottomassa auringonpaisteessa, päällysmiehen ruoskan iskut työn laimetessa ja kuolettavan eläimellisen elämän, johon hänet oli tuomittu. Mutta hinta, jonka hän eloonjäämisestään maksoi, oli tuo tavallinen hinta. Hän oli vaarassa tulla eläimeksi, vajota niiden neekerien tasolle, jotka joskus ahersivat hänen rinnallaan. Ihminen eli hänessä kuitenkin vielä, se ei vielä nukkunut, vaikka se oli jo turtunut epätoivon yltäkylläisyydestä, ja ihminen hänessä pudisti pois turtuneisuutensa heti ja heräsi eloon kuultuaan Bloodin ensimmäiset sanat, jotka hän sinä yönä hänelle puhui — heräsi ja itki.

»Pako?» läähätti hän. »Hyvä Jumala!» Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi itkeä kuin lapsi.

»Hiljaa! Rauhoitu, rauhoitu toki!» kehoitteli Blood kuiskaten, säikähtäessään nuoren miehen nyyhkytyksiä. Hän meni Pittin viereen ja asetti tyynnyttävästi kätensä hänen hartioilleen. »Jumalan tähden, hillitse itsesi! Jos joku kuulee puheemme, niin saamme molemmat raippoja.»

Niiden etujen joukossa, joita Blood nautti, oli muun muassa se, että hänellä oli oma maja käytettävänään. Siinä he nyt olivat kahden. Mutta sen seinät olivat kokoonpannut ruo’oista, joiden väliin oli laastittu ohuesti savea, ja sen ovi oli bamburuokoa, jonka läpi ääni kuului helposti. Vaikka paaluaita oli suljettu yöllä ja kaikki sen sisäpuolella nukkuivat, saattoi kuitenkin joku kuljeksiva päällysmies mennä läheltä ohi, ja äänien kuuluminen johtaisi ilmitulemiseen. Pitt käsitti sen ja hillitsi mielenliikutuksensa.

He istuivat sen jälkeen aivan lähekkäin ja puhuivat kuiskaamalla toista tuntia, ja koko ajan tuli Pittin uinuva järjenjuoksu yhä terävämmäksi toivon kovasimen hiomana. Heidän täytyi saada mukaansa uhkayritykseen ainakin puoli tusinaa miehiä, mahdollisesti tusinakin, mutta ei enempää. Heidän täytyi valita parhaat niistä eloonjääneistä Monmouthin miehistä, jotka eversti Bishop oli ostanut. Sellaiset miehet, jotka tunsivat merielämää, olivat kipeimmin tarpeen.

Mutta sellaisia tässä onnettomassa joukossa oli vain kaksi, eikä heidänkään taitonsa ollut erittäin suuri. He olivat Hagthorpe, joka oli palvellut kuninkaallisessa laivastossa, ja Nikolas Dyke, joka oli ollut aliupseerina edellisen kuninkaan aikana — sekä eräs kolmas nimeltä Ogle, joka oli ollut tykkimiehenä.

Ennen kuin he erosivat, he sopivat siitä, että Pitt alkaisi näiden kolmen kanssa keskustelut ja jatkaisi sitten värväystään kuuden tai kahdeksan muun miehen suhteen. Hänen piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, tutkia huolellisesti kukin mies ennen kuin ilmaisi hänelle mitään ja silloinkin välttyä ilmaisemasta niin paljoa, että petos saattaisi tehdä tyhjäksi yrityksen, joka vielä oli järjestettävä yksityiskohtaisesti. Työskennellessään viljelyksillä saisi Pitt yllin kyllin tilaisuutta levitellä tietoa asiasta orjatovereilleen.

»Varovaisuutta ennen kaikkea», oli Bloodin viimeinen huomautus heidän erotessaan. »'Kiiruhda hitaasti’, kuten roomalaiset sanoivat, ja muista että jos erehdyt, niin hävität kaikki mahdollisuudet, sillä sinä olet ainoa purjehdusta tunteva meidän joukossamme ja ilman sinua ei ole mitään pelastusta.»

Pitt rauhoitti häntä ja livahti takaisin omaan majaansa, oljille, jotka olivat hänen vuoteenaan.

Tullessaan seuraavana aamuna satamaan tapasi Blood tohtori Whackerin mitä anteliaimmalla tuulella. Nukuttuaan asian päälle tämä oli nyt valmis lainaamaan tuomitulle aina kolmeenkymmeneen puntaan saakka, jolla summalla hän pystyisi hankkimaan itselleen sellaisen veneen, että pääsisi sillä pakenemaan Barbados-saarelta.

Blood kiitti asianmukaisesti antamatta tohtorin aavistaakaan, että hän selvästi näki todellisen syyn hänen anteliaisuuteensa.

»Minä en halua rahoja, vaan itse veneen», sanoi hän. »Sillä kukapa myisi minulle veneen, josta teosta hän joutuisi kärsimään kuvernööri Steedin määräämän rangaistuksen. Olette kai lukenut hänen julistuksensa?»

Tohtori Whackerin kasvot synkistyivät. Miettiväisenä hän raapi leukaansa. »Niin, olen lukenut sen. Minä en uskalla hankkia teille venettä. Se tulisi varmasti ilmi. Se täytyy jättää. Ja rangaistus on kaksisataa puntaa sakkoa paitsi vankeutta. Se veisi minut turmioon. Ymmärrättehän sen?»

Bloodin hyvät toiveet alkoivat häipyä ja epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

»Mutta sittenhän ei olekaan mitään tehtävissä», änkytti hän.

»Ei, ei, eivät asiat niin hullusti ole.» Tohtori Whacker hymyili hieman jäykästi. »Olen ajatellut asiaa. Teidän täytyy pitää huolta siitä, että se mies, joka myy teille veneen, lähtee kanssanne — niin ettei hän ole täällä vastailemassa kyselyihin perästäpäin.»

»Mutta kuka muu täältä lähtisi kuin sellainen, joka on samanlaisessa asemassa kuin minäkin? Mitä minä en voi, sitä eivät hekään voi.»

»Saarella on muitakin pidätettyjä kuin orjia. Täällä on monta velkojensa vuoksi ja he olisivat erinomaisen iloisia saadessaan levittää siipensä ja lentää täältä pois. Täällä on esimerkiksi eräs Nuttall, joka työskentelee laivaveistämöllä ja joka, mikäli tiedän, tervehtisi ilolla sellaista mahdollisuutta, jonka te voitte hänelle tarjota.»

»Mutta miten velallinen saisi rahaa ostaakseen veneen? Siitä nousisi varmaan kysymys.»