SISÄLLYS: (continued 3)

Kun he nousivat keskilaivaan, tuli Hagthorpe heitä vastaan. Blood huomasi, että hänellä oli vakava, miltei pelästynyt ilme kasvoillaan.

»Näen, että olet huomannut sen», sanoi Blood rauhallisesti.

Hagthorpe katsoi häneen kysyvästi, mutta ei osannut arvata, mitä hän tarkoitti.

»Don Diego… aloitti hän, lopetti sitten ja katsoi kummasti. Bloodiin.

Huomatessaan Hagthorpen äkillisen vaikenemisen ja omituisen katseen ryntäsi Don Esteban edelle kasvot kalpeina.

»Oletteko syöneet sananne, senkin roistot? Onko hänelle tapahtunut jotakin?» hän huudahti, ja kuusi espanjalaista hänen takanaan kävivät äänekkäiksi.

»Me emme syö sanaamme», sanoi Hagthorpe varmasti, niin varmasti, että he rauhoittuivat. »Ja tässä tapauksessa se ei olisi ollut tarpeenkaan. Don Diego kuoli köysissään jo ennen kuin te ehditte Encarnacioniin.»

Peter Blood ei sanonut sanaakaan.

»Kuollut?» huusi Esteban. »Tarkoitatteko, että murhasitte hänet. Miten hän kuoli?»

Hagthorpe katsoi nuorukaiseen.

»Mikäli ymmärrän», sanoi hän, »niin Don Diego kuoli pelosta.»

Silloin löi Don Esteban Hagthorpea vasten kasvoja, ja Hagthorpe olisi lyönyt takaisin, ellei Blood olisi astunut väliin ja hänen miehensä olisi käyneet nuorukaiseen käsiksi.

»Anna olla», sanoi Blood. »Sinä aiheutit sen itse loukkaamalla hänen isäänsä.»

»Tarkoitukseni ei ollut loukata», vastasi Hagthorpe pidellen poskeaan. »Asia on kuten sanoin, tule katsomaan.»

»Olen nähnyt sen», vastasi Blood. »Hän kuoli jo ennen kuin lähdimme Cinco Llagasista. Hän riippui kuolleena köysissään, kun puhuttelin häntä ennen lähtöämme.»

»Mitä te sanotte?» huudahti Don Esteban.

Blood katsoi häneen vakavana. Vakavuudestaan huolimatta hän näytti nauravan, vaikkakin ilottomasti.

»Mitähän, jos olisitte tiennyt sen ennen kuin lähdimme, nuori mies?» kysyi hän vihdoin.

Don Esteban tuijotti häneen silmät selällään, voimatta uskoa hänen puhettaan.

»En usko teitä», sanoi hän sitten.

»Mutta teidän täytyy. Olen lääkäri ja tunnen kuoleman, kun näen sen tulleen.»

Syntyi äänettömyys, ja sen aikana tuli nuorukainen vakuuttuneeksi asian todenperäisyydestä.

»Jos olisin tiennyt sen», sanoi hän vihdoin ääni käheänä, »niin te riippuisitte tällä hetkellä Encarnacionin raakapuussa.»

»Minä tiedän sen», sanoi Blood. »Olenkin tässä juuri miettinyt, kuinka ihmisten tietämättömyyttä on tarpeen tullen soma käyttää hyväkseen.»

»Mutta te roikutte vieläkin raakapuussa», raivosi nuorukainen.

Kapteeni Blood kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Silti hän ei jättänyt uhkausta huomioonottamatta, eikä sitä tehnyt liioin Hagthorpe eivätkä muutkaan, jotka sen kuulivat. Sen huomasi selvästi siinä neuvottelussa, joka samana iltana pidettiin kapteenin hytissä.

Neuvottelu koski sitä, mitä espanjalaisille vangeille tehtäisiin. Ottaen huomioon, että Curacaoon ei nyt ollut yrittämistäkään, koska heidän vesi- ja muonavarastonsa olivat sangen vähissä, ja että Pitt oli niin heikossa tilassa, ettei hän vielä pystynyt ohjaamaan laivaa, päätettiin purjehtia Hispaniolan itäpuolitse sen pohjoista rannikkoa pitkin Tortugaan, merirosvojen tuttuun, laittomaan satamaan, jossa heidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa ahdistettaviksi.

Nyt nousi kysymys siitä, viedäkö vangit laivan mukana Tortugaan vaiko panna heidät veneeseen ja antaa heidän itsensä yrittää Hispaniolaan, joka oli vain kymmenkunnan mailin päässä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puolusti Blood itse.

»Muu ei voi tulla kysymykseen», väitti hän. »Tortugassa he joutuisivat elävältä nyljettäviksi.»

»Joka on lievempää kuin mitä he oikeastaan ansaitsisivatkaan», murahti Wolverstone.

»Ja muistapa pojan tämänpäiväistä uhkausta, Peter», tokaisi Hagthorpe väliin. »Jos hän pelastaa henkensä ja vie sanan sedälleen amiraalille, niin saattaa hänen uhkauksensa hyvinkin muuttua todellisuudeksi.»

Peter Bloodiin nähden merkitsee sangen paljon se, ettei hän antanut miesten todistelujen vähääkään vaikuttaa päätökseensä. Oikeastaan se on pieni asia, mutta kertomuksessa, jossa niin moni seikka puhuu häntä vastaan, en voi — koska kertomukseni on luonteeltaan eräänlainen puolustuskirjoitus — jättää mainitsematta asianhaaraa, joka voimakkaasti puhuu hänen edukseen, asianhaaraa, joka ilmaisee, että se tunteettomuus, josta häntä on syytetty, ei kuulunut hänen varsinaiseen luonteeseensa, vaan oli vääryyttä kärsineen miehen järkeilemisen tuotetta.

»En välitä vähääkään hänen uhkauksistaan.»

»Mutta sinun pitäisi kuitenkin», sanoi Wolverstone. »Viisainta olisi hirttää hänet ja koko muu joukko samaten.»

»Viisaus ei aina ole inhimillistä», sanoi Blood. »Paljon enemmän inhimillistä on erehtyä, vaikkakin saattaa olla poikkeuksellista erehtyä olemaan lempeä. Mutta olkaamme nyt poikkeuksellisia. Äh, minua ei ensinkään miellytä harkittu murhaaminen. Aamunkoitossa panemme koko joukon veneeseen, varustamme siihen hieman vettä ja laivakorppuja ja annamme heidän mennä helvettiin.»

Se oli hänen viimeinen sanansa asiassa ja se pysyi, sillä hän piti lujin ottein kiinni siitä arvonannosta, jonka hän miestensä keskuudessa oli hankkinut itselleen. Päivän nousussa lähetettiin Don Esteban miehineen menemään.

Kaksi päivää myöhemmin purjehti Cinco Llagas Cayonan kallioiden ympäröimään lahteen, jonka luonto näytti muodostaneen varmaksi turvapaikaksi niille, jotka sen olivat itselleen omaksuneet.

Kolmastoista luku

TORTUGA

On jo aika avoimesti ilmoittaa se tosiasia, että kertomus kapteeni Bloodin seikkailuista kiittää säilymisestään aikakirjoissa kokonaan Jeremias Pittin, somersetshireläisen laivankapteenin ahkeruutta. Paitsi sitä, että tämä miellyttävä nuori mies oli taitava purjehtija, hän näkyy olleen myös väsymätön kynäniekka, ja hänen kynänsä sujuvuus näyttää olleen läheisissä tekemisissä sen kiintymyksen kanssa, jota hän ilmeisesti tunsi kapteeni Bloodia kohtaan.

Hän piti Arabellan, nelikymmentykkisen fregatin, lokikirjaa ja hoiti laivurin tai kuten nykyään sanoisimme, purjehdusupseerin tointa laivalla. Ja lokikirjaansa hän piti tavalla, jota en koskaan ole kenenkään nähnyt pitävän. Se käsittää parikymmentä samankokoista osaa, joista toisia on kokonaan kadonnut, toisista taas puuttuu niin paljon lehtiä, että niistä on sangen vähän hyötyä. Ja jos niitä työläästi tutkiessani — niitä säilytetään muuten herra James Speken kirjastossa Comertonissa — olen usein katkerasti valittanut niiden hukkaanjoutumista, niin olen toiselta puolen ollut syvästi tuskastunut säilyneiden osien suunnattomaan monisanaisuuteen ja pitkäveteisyyteen ja minun on ollut äärimmäisen vaikea saada sekasortoisesta kokonaisuudesta seulotuksi todella tärkeimmät asiat.

Ensimmäisessä lokikirjassaan Pitt kertoo miltei yksinomaan niistä Bloodin vaiheista, jotka sattuivat ennen hänen ensimmäistä Tortugaan tuloaan. Tätä osaa sekä Tannattin kokoamaa »Valtiollisia oikeudenkäyntejä» olen pääasiassa — vaikkakaan en ainoina — lähteinäni käyttänyt tähän mennessä.

Pitt panee suuren painon sille tosiasialle, että ne olivat juuri ne seikat, joista minä nimenomaan olen puhunut, ja yksinomaan ne, jotka saivat Bloodin hakemaan ankkuroimispaikan Tortugasta. Hän väittää monisanaisesti ja kiivaasti, joka puolestaan todistaa, että vastakkaisiakin mielipiteitä on ilmaantunut eräillä tahoilla, ettei Bloodilla eikä myöskään hänen onnettomuustovereillaan ollut vähintäkään aikomusta yhtyä merirosvoihin, jotka Ranskan puolivirallisen suojeluksen alla olivat Tortugasta tehneet itselleen pesäpaikan, josta käsin he saattoivat mielin määrin tehdä säälimättömiä rosvoretkiään pääasiassa Espanjan kustannuksella.

Hänen alkuperäinen tarkoituksensa, kertoo Pitt, oli matkustaa Ranskaan tai Hollantiin. Mutta odotellessaan pitkät viikot laivaa, joka olisi vienyt hänet jompaankumpaan maahan, pienenivät hänen mahdollisuutensa pienenemistään, kunnes ne vihdoin kokonaan häipyivät. Hänen kronikoitsijansa luulee myös huomanneensa ystävässään jonkinlaista salaista murhetta, ja hän arvelee, että syynä siihen oli väkevä länsi-intialainen paloviina, jonka väärinkäyttöön Blood nyt toimettomuuden päivinään oli tehnyt itsensä syypääksi, vaipuen siten niiden hurjien seikkailijain tasolle, joiden kanssa hän maalla ollessaan seurusteli.

En usko, että Pitt tässä asiassa olisi syyllinen siihen, että hän erityisestä pyynnöstä koettaisi puolustella sankariaan. Luulen puolestani, että Peter Bloodilla näihin aikoihin oli enemmänkin mieltämasentavaa mietittävää. Ennen kaikkea Arabella Bishop — eikä meillä ole oikeutta tehdä epäilyksen alaiseksi sitä, että tämä ajatus häntä askarrutti mitä suurimmassa määrin. Hän oli suunniltaan sen kiduttavan tunteen johdosta, jonka saavuttamattoman halajaminen aiheuttaa. Hän kaipasi Arabellaa, mutta tiesi hänen olevan saavuttamattomissa, peruuttamattomasti ja ainaisesti. Myöskään ei hänellä pyrkiessään Ranskaan tai Hollantiin ollut minkäänlaista selvää ja toteutettavaa suunnitelmaa päästyään jompaankumpaan maahan. Hän oli kerta kaikkiaan karannut orja, henkipatto omassa maassaan ja koditon hylkiö muissa maissa. Hänelle jäi vain meri, joka on vapaa kaikille ja erityisen viekoitteleva niille, jotka tuntevat olevansa sotakannalla ihmiskunnan kanssa. Kun siis otamme huomioon hänen seikkailijaverensä, joka jo aikaisemmin oli ajanut hänet harhailuihin pelkän seikkailunhalun vuoksi, ja kun ajattelemme, että tätä halua nyt oli suuressa määrin lisännyt henkipattona elämisestä aiheutuva häikäilemättömyys sekä että hänen harjaantuneisuutensa ja taitavuutensa merisota-asioissa äänekkäästi tehosti viettelystä, saatammeko silloin ihmetellä tai rohkenemmeko ehkä moittia häntä siitä, että hän vihdoin sortui kiusaukseen? Ja muistakaamme, etteivät viettelijöinä esiintyneet ainoastaan rohkeat merirosvot, joiden tuttavuuteen hän joutui Tortugan pahamaineisen sataman kapakoissa, vaan myös M. d’Ogeron, saaren kuvernööri, joka kantoi satamaveronaan kymmenykset kaikesta saaliista, mikä tuli lahteen, ja joka sitä paitsi ansaitsi suunnattomasti toimittamalla pyydettäessä rahansijoituksia Ranskaan. Ammatti, joka saattoi tuntua vastenmieliseltä, kun siihen kehoittivat kaikenkarvaiset likaiset, puolihumalaiset seikkailijat, metsästäjät, metsätyöntekijät ja helmenpyytäjät — englantilaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia — muuttui kunnioitettavaksi, miltei viralliseksi rosvoustoimeksi, kun sitä suositteli kohtelias, keski-ikäinen gentlemanni, joka edustaessaan ranskalaista Länsi-Intian kauppakomppaniaa näytti edustavan itse Ranskanmaata.

Sitä paitsi olivat kaikki ne miehet — niistä ei tehnyt poikkeusta edes Jeremias Pitt, jonka veri taukoamatta ja pakottavasti kutsui merille — jotka Peter Bloodin kanssa olivat pelastuneet Barbados-saaren orjuudesta ja jotka tietysti eivät kuten hänkään tienneet minne kääntyä, päättäneet järjestään liittyä suureen Rannikon veljeskuntaan, kuten rosvot itseään nimittivät. Ja he yhtyivät kehoittelemaan Bloodia toisten neuvojien kanssa ja pyysivät häntä jäämään johtajakseen, kuten tähänkin saakka, Barbados-saarelta lähdettyä, vannoen seuraavansa häntä uskollisesti veipä hän heidät minne tahansa.

Ja niin, kootakseni muutamaan sanaan kaiken sen, mitä Jeremias on asiasta kertonut, Blood antautui vihdoin sekä ulkonaisen että sisäisen pakon ahdistamana ja heittäytyi kohtalon tuuditeltavaksi. »Fata viam invenerunt», lausui hän itse siitä.

Luulen, että hänen pitkälliseen vastustelemiseensa oli syynä Arabella Bishopin muisto. Se seikka, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan, ei paljoakaan painanut vaa’assa silloin eikä myöhemminkään. Hän tajusi elävästi, miten tyttö ylenkatsoisi häntä, kun saisi kuulla, että Blood oli ruvennut merirosvoksi, ja vaikka se vasta oli kuviteltua, kärsi hän siitä jo nyt kuin olisi se ollut tapahtunut tosiasia. Vaikka hän koetti tukahduttaa tuota tunnettaan, ajatteli hän kuitenkin alituisesti tyttöä. Hän tinki omantuntonsa kanssa, jota tytön muisto piti niin arveluttavan toimeliaana. Hän vannoi itselleen, että tytön muisto aina tulisi pysymään elävänä auttamassa häntä pitämään kätensä niin puhtaina kuin suinkin oli mahdollista miehelle, joka ryhtyi niin hurjaan ammattiin kuin hän juuri oli antautumassa. Ja niin jäi tuo muisto katkeransuloisena mutta puhdistavana voimana asustamaan hänen sielussaan, vaikka hän ei voinutkaan toivoa koskaan saavansa tyttöä omakseen, eipä edes nähdäkseenkään häntä. Rakkaus, joka ei koskaan toteudu, pyrkii usein jäämään ihmiselle johtavaksi ihanteeksi.

Tehtyään kerran päätöksensä hän ryhtyi toimekkaasti työhön. d’Ogeron, kuvernööreistä avuliain, lainasi hänelle rahaa, jotta hän voisi varustaa laivansa asianmukaiseen kuntoon. Sen nimen hän oli vaihtanut Arabellaan. Se tapahtui kuitenkin joltisenkin arvelun perästä, sillä hän pelkäsi, että hän siten paljastaisi sydämensä salaisuuden. Mutta hänen barbadoslaiset ystävänsä pitivät sitä vain ilmauksena siitä aina-valmiista pilkanteosta, jota heidän päällikkönsä niin viljalti harrasti.

Niiden neljänkolmatta seuralaisen lisäksi, jotka hänellä jo oli, hän lisäsi vielä kolminkertaisen summan miehiä, jotka hän harkiten ja varoen — hän oli poikkeuksellisen tarkka ihmistuntija — valitsi Tortugan seikkailijain joukosta. Kaikkien kanssa hän teki Rannikon veljeskunnan kesken tavanmukaisen sopimuksen, jonka pykälien mukaan kunkin tuli saada osansa saadusta saaliista. Mutta muussa suhteessa se poikkesi tuntuvasti veljeskunnan säännöistä.

Arabellalla ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen tottelemattomuus tai epäjärjestys, jotka olivat niin tavallisia merirosvojen aluksilla. Niiden, jotka hän otti mukaansa, oli sitouduttava tinkimättä tottelemaan ja alistumaan hänen sekä vaalin perusteella asetettavien upseerien komentoon. Ne, joita ei sanottu pykälä miellyttänyt, saivat lähteä jonkun muun komentoon.

Joulukuun lopulla, kun pyörremyrskyt olivat puhaltaneet itsensä väsyksiin, hän lähti merille laivallaan, joka oli hyvin varustettu sekä aseistuksen että miehistön puolesta, ja ennen kuin hän seuraavassa toukokuussa palasi pitkältä ja vaiheikkaalta purjehdukseltaan, oli kapteeni Peter Bloodin maine kuin väreet tuulispään edellä levinnyt yli Karibian meren. Vähien Antillien luona oli aivan alussa syntynyt taistelu erään espanjalaisen kaljaasin kanssa ja se oli päättynyt espanjalaisen ryöstämiseen ja upottamiseen. Rio de la Hachan luona oli tarkoituksenmukaisesti sijoittamalla useampia rosvolaivoja suoritettu rohkea hyökkäys espanjalaisen helmiä kuljettavan laivaston kimppuun ja siltä oli saatu erinomaisen rikas helmisaalis. Manterelle oli tehty retki Sancta Marian kultakentille, mutta kertomus siitä on tuskin joka kohdaltaan uskottava, ja sitä paitsi oli tehty joukko pienempiä retkiä, joilta kaikilta Arabellan miehistö palasi uljaana ja rikkaana, joskaan ei aivan vahingoittumattomana.

Ja niin tapahtui, että ennen kuin Arabella ennätti seuraavassa toukokuussa kotiin varustelua ja korjauksia varten — sillä se ei ymmärrettävästi ollut vailla vaurioita — oli sen ja sen kapteenin, Peter Bloodin, maine levinnyt Bahama-saarilta Vähille Antilleille ja Uudesta Providencesta Trinidadiin.

Kaikuja maineesta oli levinnyt Eurooppaankin, ja Jaakko-kuninkaan hoviin oli Espanjan lähettiläs kiiruhtanut tuomaan vihaiset moitteensa, joihin oli vastattu, että kapteeni Bloodin edesottamuksia ei suinkaan tulisi katsoa Englannin kuninkaan käskystä toimitetuiksi vaan että tämä Blood oli todellakin tuomittu kapinallinen, karannut orja ja että jokainen toimenpide, johon hänen katolinen majesteettinsa hänen kiinnisaamisekseen ryhtyisi, saavuttaisi kuningas Jaakko Toisen sydämellisimmän hyväksymisen.

Don Miguel de Espinosalta, Espanjan Länsi-Intian vesien amiraalilta, ja Don Estebanilta, hänen veljenpojaltaan, joka purjehti amiraalin kanssa, ei suinkaan puuttunut hyvää tahtoa saada vedetyksi seikkailija raakapuun nenään roikkumaan. Heille oli Bloodin vangitseminen, josta nyt oli tullut kansainvälinen asia, myös perheasia.

Espanja ei säästänyt — Don Miguelin suun kautta nimittäin — uhkauksiaan. Ne tunkeutuivat Tortugaankin ja niiden mukana vakuutus siitä, että niiden takana ei ollut ainoastaan hänen oman maansa, vaan myös Englannin kuninkaan arvovalta.

Mutta nämä uhkaukset eivät pelottaneet kapteeni Bloodia. Eikä ollut todennäköistä, että hän niiden vuoksi aikoisi jäädä Tortugan suojiin happanemaan. Sillä kaikesta siitä, mitä hän ihmisten puolelta oli saanut kärsiä, oli hän valinnut Espanjan syntipukikseen. Siten hän arveli palvelevansa kahta tarkoitusta: hän sai hyvitystä ja palveli samalla ei tosin stuartilaista kuningasta, jota hän halveksi, vaan Englantia ja sen kautta koko sivistynyttä ihmiskuntaa, jolta julma, petollinen, ahnas ja tekopyhä Kastilia koetti estää kaiken yhteyden Uuden maailman kanssa.

Eräänä päivänä, kun hän Hagthorpen ja Wolverstonen kanssa istui piipun ja rommipullon ääressä eräässä rantapuolen ummehtuneessa ja tervankatkuisessa kapakassa, tervehti häntä upeapukuinen merirosvo, jolla oli yllään kullalla reunustettu musta satiinitakki ja uumillaan jalan levyinen punainen vyö.

»Teitäkö sanotaan Le Sangiksi?» hän kysyi ranskaksi.

Kapteeni Blood katsahti ylös nähdäkseen kysyjän ennen kuin vastasi. Mies oli pitkä ja näytti voimakkaalta ja hänellä oli tummat, kotkamaiset kasvot, jotka olivat eläimelliset mutta kauniit.

Kallisarvoinen timantti välkkyi hänen kädessään, joka ei ollut liian puhdas ja jota hän piti pitkän miekkansa kahvalla, ja hänen korvissaan, jotka kastanjanruskea rasvainen tukka puoleksi peitti, riippuivat kultaiset renkaat.

Kapteeni Blood otti piipun suustaan.

»Nimeni», sanoi hän, »on Peter Blood. Espanjalaiset tuntevat minut Don Pedro Sangren nimellä ja ranskalainen kutsukoon minua vaikka Le Sangiksi jos haluaa.»

»Hyvä», sanoi koreapukuinen seikkailija englannin kielellä, ja odottamatta muuta kehoitusta hän otti tuolin ja istuutui likaisen pöydän ääreen. »Minun nimeni», ilmoitti hän noille kolmelle miehelle, joista ainakin kaksi katsoi häneen hieman karsaasti, »on Levasseur. Ehkäpä olette kuulleet minusta.»

Kyllä he olivat, totisesti. Hän oli erään kaksikymmentä tykkiä käsittävän rosvolaivan päällikkö, joka viikko sitten oli saapunut lahteen ja jonka miehistö oli pääasiassa ranskalaisia helmenpyytäjiä pohjoisesta Hispaniolasta, miehiä, joilla oli syytä vihata espanjalaisia hartaammin kuin englantilaisilla. Levasseur oli tuonut heidät takaisin Tortugaan vähemmän onnistuneen purjehdusmatkan jälkeen. Mutta hänen suunnattoman turhamaisuutensa lannistamiseksi tarvittiin paljon enemmän kuin huono onni pystyi tekemään. Vaikka hän olikin karjahteleva, riitaisa, ylen juoppo ja hurja uhkapeluri, oli hänen maineensa merirosvona villin Rannikon veljeskunnan keskuudessa erittäin hyvä. Hän oli saavuttanut mainetta myös eräällä toisella alalla. Hänen hienostelevassa, kehuskelevassa renttumaisuudessaan oli jotakin, jota naisväki piti erinomaisen houkuttelevana. Se seikka, ettei hän kainostellut julkisesti kehuskella voittojaan, ei ihmetyttänyt kapteeni Bloodia, mutta häntä kummastutti ennen kaikkea se, että miehellä näkyi jossakin määrin olevan syytä kehuskeluihinsa.

Yleisenä juoruna kierteli juttu siitä, että myös mademoiselle d’Ogeron, kuvernöörin tytär, oli joutunut hänen villin vetovoimansa pauloihin ja että Levasseur oli röyhkeydessään mennyt niin pitkälle, että oli kuvernööriltä pyytänyt tytön kättä. d’Ogeron oli antanut hänelle ainoan sopivan vastauksen. Hän oli ajanut hänet ulos. Levasseur oli poistunut raivoissaan vannoen tekevänsä mademoisellen vaimokseen koko kristikunnan isien uhallakin ja että M. d’Ogeron saisi katkerasti katua loukkaustaan.

Tällainen oli se mies, joka nyt ehdotti kapteeni Bloodille yhteistoimintaa tarjoten hänen käytettäväkseen ei ainoastaan omaa miekkaansa, vaan laivansakin miehistöineen päivineen.

Kymmenkunta vuotta sitten oli Levasseur ainoastaan kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena purjehtinut hirviömäisenä julmurina tunnetun L’Ollonais'n kanssa, ja hänen sen jälkeen tekemänsä roistontyöt olivat omiaan näyttämään, että hän oli käynyt koulunsa menestyksellisesti. Epäilen vahvasti, tokko noina päivinä oli suurempaa roistoa Rannikon veljeskunnan keskuudessa kuin tämä Levasseur.

Mutta sittenkään, miehen vastenmielisyydestä huolimatta, ei kapteeni Blood voinut kieltää, että hänen suunnitelmansa ilmaisi rohkeutta, mielikuvitusvoimaa ja oveluutta, ja hänen täytyi myöntää, että he yhdistynein voimin saattoivat ryhtyä suurempiin yrityksiin kuin kumpikaan yksin omalla tahollaan. Huippukohtana Levasseurin ehdotuksessa oli ryöstöretken teko manterella sijaitsevaan Maracaibon kaupunkiin, mutta sitä varten hän myönsi tarvittavan vähintään kuusisataa miestä, eikä kuuttasataa miestä voinut sijoittaa niihin kahteen alukseen, jotka heillä nyt oli käytettävinään. Sen vuoksi oli ensin tehtävä muutamia valmistavia retkiä, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli saada lisää laivoja.

Koska kapteeni Blood ei pitänyt miehestä, ei hän suostunut asiaan heti. Mutta koska ehdotus häntä miellytti, lupasi hän miettiä sitä. Sitten alkoivat sekä Hagthorpe että Wolverstone kehoitella häntä innokkaasti, sillä he eivät tunteneet henkilökohtaista vastenmielisyyttä ranskalaista kohtaan kuten heidän kapteeninsa, ja seurauksena oli, että viikon päästä tehtiin Levasseurin ja Bloodin välillä sopimus, jonka he itse sekä — kuten tapa vaati — valitut edustajat heidän seuralaisistaan allekirjoittivat.

Sopimuksessa määrättiin kaiken varalta muun muassa, että jos laivat joutuisivat erilleen toisistaan, oli jälkeenpäin tehtävä tarkka selvitys siitä saaliista, minkä kukin laiva omalla tahollaan oli hankkinut, ja että se laiva, joka sen oli saanut, oli oikeutettu pitämään kolme viidettäosaa saaliista, kun taas kaksi viidettäosaa oli luovutettava toiselle osakkaalle. Nämä osat taas oli jaettava miehistön kesken niiden määräysten mukaan, joista kukin päällikkö oli miestensä kanssa sopinut. Muuten sisälsi sopimus kaikki tavanmukaiset pykälät, joista eräässä määrättiin, että se joka tavattiin salaamasta tai vähentämästä pienintäkään osaa saaliista, olkoon se vaikka yhden peson arvoinen, oli muitta mutkitta hirtettävä raakapuuhun.

Sovittuaan kaikesta he valmistautuivat merillelähtöön, ja aivan lähtöiltana oli Levasseur vähällä tulla ammutuksi romanttisessa yrityksessään kiivetä kuvernöörin puutarha-aidan yli ottaakseen hellät jäähyväiset rakastetultaan mademoiselle d’Ogeronilta. Hän perääntyi vasta kun häntä oli kahdesti ammuttu hyväntuoksuisen pimento-pensaan takaa, jossa vartiosto piilotteli, ja hän lähti luvaten palatessaan ryhtyä erikoisiin ja lopullisiin toimenpiteisiin asiassa.

Sinä yönä hän nukkui laivassaan, jonka hän ylimieliseen tapaansa oli ristinyt Ukkosen jylinäksi, ja siellä hän seuraavana päivänä otti vastaan kapteeni Bloodin, jota hän puoleksi piloillaan tervehti amiraalinaan. Irlantilainen tuli sopimaan erinäisistä yksityisseikoista, joista meidän ei tarvitse tietää muuta kuin se, että jos laivat joko vahingossa tai tarkoituksella joutuivat toisistaan eroon, niin niiden oli yhdyttävä Tortugassa niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen tarjosi Levasseur amiraalilleen päivälliset ja yhdessä he joivat uuden yrityksen maljan toisensa jälkeen, sillä seurauksella, että Levasseur eron hetkellä oli niin humalassa kuin hänen yleensä saattoi otaksua pystyvän olemaan — menettämättä silti järjenjuoksuaan.

Kapteeni Blood lähti vihdoin iltapäivällä pois ja hänet soudettiin takaisin suurelle laivalleen, jonka ylälaidat olivat maalatut punaisiksi ja tykinaukkojen suut kullatut, joten ne laskevan auringon valossa loistivat kauniisti välkkyen.

Hän oli hieman raskasmielinen. Olen jo sanonut, että hän oli erinomainen ihmistuntija, ja hänen johtopäätöksensä Levasseuriin nähden täytti hänen sielunsa pahoilla aavistuksilla, jotka painoivat häntä sitä raskaammin mitä lähemmäksi lähtöhetki tuli.

Hän puhui siitä Wolverstonelle, joka tuli häntä vastaan hänen astuessaan Arabellaan.

»Te saitte minut tekemään tuon sopimuksen, mutta minä pelkään pahoin, ettei koko touhusta lähde paljoakaan hyvää.»

Jättiläinen pyöritteli ainoata verenhimoista silmäänsä ja nauroi pilkallisesti työntäen eteenpäin vankkaa leukaansa. »Me väännämme niskat nurin siltä koiralta, jos hän näyttäytyy petolliseksi.»

»Sen teemme — jos vain olemme elossa silloin kun asianhaarat sitä vaativat.» Jättäen asian silleen hän sitten jatkoi: »Lähdemme aamulla, ensi nousuveden aikaan.» Sitten hän meni hyttiinsä.

Neljästoista luku

LEVASSEURIN UROTEOT

Kello mahtoi olla siinä kymmenen tienoissa seuraavana aamuna, kokonainen tunti ennen sovittua lähtöaikaa, kun pieni kanootti laski Ukkosen jylinän kupeeseen ja puoliveri-intiaani lähti astumaan laivan portaita kannelle. Hän oli pukeutunut karvaisiin parkitsemattomiin nahkahousuihin, ja punainen huopapeitto teki takin virkaa. Hän toi kokoonkäärityn paperilapun kapteeni Levasseurille.

Kapteeni aukaisi paperin, joka oli pahoin tahriintunut ja rutistunut joutuessaan puoliverisen käsiteltäväksi. Sen sisällön saamme ylimalkaisesti kääntää seuraavasti:

»Rakkaani — olen hollantilaisessa prikissä Jongurouw, joka on juuri lähdössä merille. Päätettyään erottaa meidät ainaiseksi lähettää julma isäni minut veljeni turvissa Eurooppaan. Rukoilen sinua, tule avukseni. Vapauta minut, rakastettu sankarini!

Lohduton Madelainesi, joka rakastaa sinua.»

Tulinen pyyntö liikutti rakastettua sankaria sydänjuuria myöten. Hänen synkkä katseensa lipui lahden yli etsien hollantilaista prikiä, jonka hän tiesi olevan matkalla Amsterdamiin tupakka- ja vuotalastissa.

Sitä ei näkynyt missään kapeassa lahdessa olevien laivojen joukossa. Hän karjaisi kysymyksen, joka hänen mielessään liikkui.

Vastaukseksi osoitti puoliverinen vaahtona hyrskyävää karia, joka muodosti yhden sataman parhaista puolustuskeinoista. Noin mailin päässä siitä näkyi merta vasten purje, joka oli menossa merille päin.

»Tuolla se menee», sanoi hän.

»Siellä!» Ranskalainen tuijotti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Miehen paha sisu nousi ja hän kääntyi kirjeen tuojan puoleen. »Ja missä sinä olet viivytellyt, kun nyt vasta tulet kirjeinesi? Vastaa minulle!»

Puoliverinen säikähti melkein kuoliaaksi hänen raivoaan. Pelko mykisti hänet kokonaan, vaikka hänellä ehkä olisi ollutkin vastaus kysymykseen. Levasseur tarttui häntä kurkusta, pudisti häntä pari kertaa muristen raivosta ja paiskasi hänet sitten pyykattia vasten. Mies löi kaatuessaan päänsä laivanportaaseen ja jäi makaamaan aivan hiljaa veren virratessa suusta ja sieraimista.

Levasseur pyyhkäisi käsiään toisiaan vasten ikään kuin puhdistaakseen ne pölystä.

»Heittäkää tuo lihakasa laidan yli», käski hän paria miestä, jotka joutilaina kävelivät keskikannella. »Sitten ankkuri ylös ja hollantilaisen perään.»

»Hiljemmin toki, kapteeni! Mitä tämä merkitsee?» Hänen olkapäälleen laskeutui hillitsevänä raskas käsi ja hän näki edessään luutnanttinsa leveät kasvot. Cahusac, rehevä ja Tunteeton bretagnelainen roisto, katseli tylsästi häntä suoraan kasvoihin.

Levasseur selitti aikomuksensa sekoittaen siihen tarpeettoman määrän sadatuksia.

Cahusac pudisti päätään. »Hollantilaista prikiä!» sanoi hän. »Mahdotonta! Se ei ole luvallista.»

»Kuka piru meitä siitä kieltää?» kysyi Levasseur hämmästyksen sekaisella raivolla.

»Ensiksikään ei oma miehistömme mielellään siihen ryhdy. Toiseksi on kapteeni Blood otettava lukuun.»

»Minä en välitä kapteeni Bloodista vähääkään…»

»Mutta häntä ei voi jättää pois laskuista. Hänellä on voima puolellaan, sekä metallia että miehiä, ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ennemmin upottaa meidät kuin sallii meidän käydä hollantilaisen kimppuun. Hänellä on omat tuumansa merirosvouksesta, tällä kapteeni Bloodilla, kuten varoitin teitä.»

»Ah», sanoi Levasseur näyttäen hampaitaan. Mutta hänen silmänsä, jotka yhä tähyilivät kaukaista purjetta, olivat synkän miettiväiset. Mutta ei kauan. Mielikuvitusvoima ja keinokkuus, jotka ominaisuudet kapteeni Blood oli miehessä huomannut, avasivat hänelle pian pääsyn pälkähästä.

Kiroten sielussaan koko sopimuksen yhteistyöstä jo ennen kuin ankkurikaan oli vielä nostettu hän alkoi miettiä keinoja sen määräysten kiertelemiseksi. Cahusac oli puhunut totta. Blood ei tulisi sallimaan, että hänen tietensä aiheutettaisiin vahinkoa hollantilaisille. Mutta se kävi ehkä päinsä hänen poissaollessaan. Ja kun teko kerran oli tehty, täytyisi Bloodin väkisinkin hyväksyä se, koska olisi myöhäistä ryhtyä vastalauseisiin.

Tunnin kuluessa olivat molemmat laivat menossa merelle. Käsittämättä syytä sovitun ajan muutokseen hyväksyi kapteeni Blood sen ja nosti ankkurinsa ennen määräaikaa nähdessään liittolaisensa tekevän niin.

Koko päivän oli hollantilainen priki näkyvissä, vaikkakin se iltaan mennessä oli häipynyt pieneksi pisteeksi pohjoisella taivaanrannalla.

Bloodin ja Levasseurin kesken sovittu matkasuunta kulki itään Hispaniolan pohjoista rantaa pitkin. Arabella jatkoi sitä suuntaa koko yön yhtä mittaa sillä seurauksella, että kun aamu valkeni, oli se yksin. Ukkosen jylinä oli yön pimeyden turvin kääntynyt koilliseen ja jatkoi matkaansa jokainen riepu purjetta levällään.

Cahusac oli vielä kerran koettanut panna vastaan.

»Piru sinut vieköön», oli Levasseur vastannut hänelle. »Laiva kun laiva, olkoon se sitten hollantilainen tai espanjalainen, ja laivoja me tällä hetkellä tarvitsemme. Se riittäköön miehistölle.»

Hänen luutnanttinsa ei sanonut enää mitään. Mutta kirjelapusta päättäen, jonka hän oli vilaukselta nähnyt, hän tiesi, että kyseessä oli joku nainen eikä mikään laiva, ja hän pudisti synkästi päätään taapertaessaan länkisäärillään antamaan tarpeellisia määräyksiään miehistölle. Aamunkoitossa oli hänen laivansa aivan hollantilaisen vanavedessä, tuskin mailin päässä siitä, ja sen näkeminen herätti selvästi levottomuutta Jongvrouwilla. Epäilemättä Madelainen veli sai aikaan levottomuuden tuntiessaan Levasseurin laivan. Merirosvot näkivät, kuinka hollantilainen lisäsi purjeita koettaen siten, joskin turhaan, päästä edelle, ja silloin he käänsivät alatuuleen purjehtien vinhaa vauhtia eteenpäin kunnes tulivat sellaiseen asemaan, että saattoivat ampua ensimmäisen varoittavan laukauksen hollantilaisen keulan editse. Jongvrouw käänsi peränsä heitä kohti ja avasi tulen perätykeistään. Pieni ammus lensi vinkuen rosvojen laivan köysien läpi ja vahingoitti vain aivan vähän sen purjeita. Seurasi sitten lyhyt taistelu täydessä vauhdissa, jonka aikana hollantilainen lähetti koko laidallisensa rosvoja kohti.

Viisi minuuttia sen jälkeen olivat laivat kylki kyljessä, Jongvrouw lujasti kiinnitettynä rosvolaivaan iskuhaoilla. Merirosvot syöksyivät kiljuen prikiin.

Hollantilaisen kapteeni astui suuttumuksesta punoittaen esiin uhmatakseen rosvoja, ja häntä seurasi hieno, kalpeakasvoinen nuori herrasmies, jonka Levasseur heti tunsi valitsemakseen lankomieheksi.

»Kapteeni Levasseur, tämä on väkivaltaa, josta te vielä joudutte vastaamaan. Mitä tekemistä teillä on minun laivallani?» kysyi hollantilainen kapteeni.

»Aluksi minulla oli vain aikomus ottaa se, mikä minulle kuuluu, jotakin, joka on minulta ryöstetty. Mutta koska te olette halunnut sotaa ja avannut tulen laivaani vastaan aiheuttaen sille vahinkoa ja tappaen viisi miestäni, niin tämä on sotaa ja niin muodoin on myös teidän laivanne minun sotasaalistani.»

Peräkannen partaalla katseli mademoiselle d’Ogeron hehkuvin silmin ja henkeään pidättäen rakastettua sankariaan. Voitokkaalta uroolta hän näyttikin seistessään laivan kannella käskevänä, rohkeana ja kauniina. Hän näki tytön ja hypähti iloisesti huudahtaen häntä kohti. Hollantilaisen kapteeni asettui kättään nostaen hänen tielleen. Levasseur ei ruvennut kiistelemään hänen kanssaan, siihen hän oli liian malttamaton halussaan päästä naisensa luo. Hän heilautti kerran sotakirvestään, jota oli kantanut vyöllään, ja hollantilainen kaatui kannelle pää halkaistuna. Kiihkeä rakastaja astui ruumiin yli riemun kirkastaessa hänen kasvojaan.

Mutta mademoiselle kauhistui. Hän oli ihanan kypsyyden rajalla oleva tyttö, ylhäisen ja hienon näköinen, ja hänen kasvojaan, jotka olivat valkoiset kuin vanha norsunluu, ympäröi kiiltävän musta tukka. Hänen ilmeensä olivat hieman ylpeät ja niitä korostivat vielä hänen tummien silmiensä raskaat luomet.

Yhdellä hyppäyksellä oli hänen rakastettunsa hänen vieressään. Heitettyään pois verisen kirveensä hän levitti käsivartensa sulkeakseen tytön syliinsä. Mutta tyttö kauhistui häntä yhä syleilyssäkin, jota hän ei voinut välttää. Pelko oli kokonaan hälventänyt ylpeyden hänen miltei täydellisiltä kasvoiltaan.

»Minun, vihdoinkin minun ja kaiken uhallakin!» huusi Levasseur riemuiten ja elehtien kuin konsanaan sankari näyttämöllä.

Mutta tyttö koetti työntää häntä luotaan painaen käsillään häntä rintaa vasten eikä voinut muuta kuin sammaltaa. »Miksi, miksi tapoit hänet?»

Levasseur nauroi kuin sankari ainakin. Hän vastasi tytölle sankarillisesti, alentuvasti kuin jumala puhutellessaan kuolevaista: »Hän asettui tiellemme. Olkoon hänen kuolemansa esikuvana ja varoituksena. Huomatkoon sen ja ottakoon onkeensa jokainen, joka aikoo asettua tiellemme.»

Se oli niin loistavan hirvittävää, hänen eleensä olivat niin mahtavat ja hienot ja hänen vetovoimansa niin pakottava, että tyttö hylkäsi tyhmän pelkonsa ja antautui itsestään, hurmaantuneena hänen hellään syleilyynsä. Sitten hän nosti tytön olalleen ja kantoi kepeän kuormansa kuin riemukulussa miestensä iloisten eläköönhuutojen kaikuessa oman laivansa kannelle. Tytön ajattelematon veli olisi varmaankin keskeyttänyt romanttisen kohtauksen, ellei varuillaan oleva Cahusac olisi yllättämällä kaatanut häntä kannelle ja sitten sitonut kuin linnunpoikasta.

Sillä aikaa kun Levasseur sitten nautti kajuutassaan naisensa hymyilystä, järjesteli Cahusac sotasaalista. Hollantilainen miehistö komennettiin suurveneeseen ja käskettiin painumaan helvettiin. Onneksi heitä oli vähemmän kuin kolmekymmentä, joten suurvene, vaikka olikin vaarallisen raskaassa lastissa, pystyi kantamaan heidät. Tutkittuaan sitten lastin määräsi Cahusac hollantilaiseen laivaan aliperämiehen ja parikymmentä merimiestä ja jätti sen seuraamaan Ukkosen jylinää, jonka keula nyt käännettiin etelään Vähiä Antilleja kohti.

Cahusac oli huonolla tuulella. Se uhkapeli, johon he olivat ryhtyneet anastaessaan hollantilaisen aluksen ja tehdessään väkivaltaa Tortugan kuvernöörin perheen jäsenille, ei ollut missään suhteessa siihen arvoon nähden, mikä jäi heidän saaliikseen. Hän sanoi sen suoraan ja synkeänä Levasseurille.

»Sen mielipiteen voit pitää omanasi», vastasi kapteeni. »Älkää luulkokaan, että minä olen niitä miehiä, jotka asettavat kaulansa silmukkaan tietämättä, miten sen siitä saa pois. Minä lähetän Tortugan kuvernöörille sovintoehdot, jotka hänen täytyy hyväksyä. Ohjaa laiva Virgen Magraan. Menemme maihin ja järjestämme asiat sieltä käsin. Ja sano heille, että tuovat Ogeron-maitovellin hyttiini.

Levasseur palasi ihailijattarensa luo.

Sinne tuotiin heti myös tytön veli. Kapteeni nousi ottaakseen hänet vastaan ja taivutti pitkää vartaloaan välttyäkseen lyömästä päätään hytin matalaan kattoon. Mademoiselle nousi myös.

»Miksi näin?» kysyi tyttö Levasseurilta osoittaen veljensä sidottuja ranteita.

»Valitan», sanoi Levasseur. »Haluan että se loppuu tähän. Antakoon herra d’Ogeron minulle kunniasanansa…»

»Minä en anna teille mitään», säväytti kalpea nuorukainen, jolta ei suinkaan puuttunut sisua.

»Siinä nyt näet», sanoi Levasseur ja kohautti olkapäitään syvästi pahoillaan, ja mademoiselle kääntyi vastustamaan veljeään.

»Henri, sehän on tyhmää. Jos olet minun ystäväni, niin et menettele tuolla tavoin. Sinä…»

»Pikku hupakko», vastasi veli, vaikka sana »pikku» ei ollut ensinkään paikallaan, sillä tyttö oli pitempi häntä. »Pikku hupakko, luuletko, että toimisin sinun ystävänäsi, jos ryhtyisin sovitteluihin tuon roistomaisen merirosvon kanssa?»

»Hiljaa, nuori kukonpoikanen!» Levasseur nauroi. Mutta hänen naurunsa ei ollut miellyttävää.

»Etkö sinä huomaa, mitä vahinkoa sinun häpeällinen mielettömyytesi on jo aikaansaanut? Ihmishenkiä on menetetty, jotta tuo hirviö saisi sinut käsiinsä. Ja etkö sinä huomaa, missä asemassa nyt olet — tuon pedon vallassa, tuon roiston, joka on syntynyt koirankopissa ja joka on murhamiesten kasvatti!»

Hän olisi ehkä sanonut enemmänkin, ellei Levasseur olisi lyönyt häntä suuta vasten. Levasseur näet ei sietänyt enempää kuin muutkaan kuulla totuutta omasta itsestään.

Mademoiselle tukahdutti huutonsa, kun nuorukainen horjahti lyönnin vaikutuksesta taaksepäin. Veli lysähti nojalleen sängyn päätä vasten ja jäi siihen verta vuotavin huulin. Mutta hänen sisunsa ei ollut laimentunut ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli aavemainen hymy, kun hän silmillään etsi sisarensa katsetta.

»Siinä nyt näet», sanoi hän. »Hän lyö miestä, jonka kädet ovat sidotut.»

Hänen yksinkertaiset sanansa, ja vielä enemmän se sanomattoman halveksiva äänensävy, jolla ne lausuttiin, herättivät Levasseurin raivon, joka ei muutenkaan paljoa tarvinnut.

»Ja mitähän te tekisitte, senkin nukke, jos kätenne olisivat vapaat?» Hän otti vankiaan takin rintamuksesta ja pudisti häntä. »Vastatkaa minulle! Mitä te tekisitte? Pyh, senkin tyhjänpäiväinen suunsoittaja! Te sitten…» Ja sitten tuli virtanaan sanoja, joita mademoiselle ei tuntenut mutta joiden rumuuden hän vaistomaisesti oivalsi.

Kasvot kalpeina seisoi tyttö hytin pöydän ääressä ja pyysi Levasseuria lopettamaan. Noudattaakseen hänen mieltään tämä avasi oven ja nakkasi hänen veljensä ulos.

»Pankaa tuo rähjä kannen alle, kunnes tarvitsen häntä», karjui hän ja sulki oven.

Koettaen sitten hillitä itseään hän kääntyi tytön puoleen hymyillen anteeksipyytävästi. Mutta hän ei saanut hymyä vastaukseksi. Tyttö oli saanut nähdä rakastetun sankarinsa luonteen oikeassa karvassaan ja näky oli sekä vastenmielinen että pelottava. Se muistutti hänen mieleensä äskeisen murhan, ja äkkiä hän havaitsi, että se, mitä hänen veljensä oli sanonut, oli totta. Hänen kasvoillaan muuttui pelko kauhuksi hänen nojatessaan pöytään ikään kuin turvaa hakien.

»Mitä tämä merkitsee, armaani?» kysyi Levasseur ja tuli häntä kohti. Mutta kun tyttö väisti häntä, Levasseurin silmissä välähti ja hänen kasvoillaan oli hymy, joka sai tytön säikähtämään.

Levasseur otti hänet kiinni, kun tyttö ei enää päässyt kauemmaksi pienessä hytissä, ja sulki hänet pitkillä käsivarsillaan syliinsä.

»Ei, ei», läähätti tyttö.

»Kyllä, kyllä», pilkkasi mies vastaan ja hänen ivansa oli kaikkein kauheinta. Hän likisti tyttöä raa’asti, puristi häntä tahallaan niin että koski, koska hän vastusteli, ja suuteli häntä väkisin tytön kiemurrellessa hänen syleilyssään. Intohimonsa sokaisemana joutui hän vihan vimmaan ja poisti siten viimeisetkin rippeet sankarinnaamaristaan.

»Pieni hupakko, etkö kuullut, kun veljesi äsken sanoi, että olet minun vallassani? Pane se mieleesi ja muista, että tulit omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa naisen sopii leikkiä viimeistä paria ulos. Tule siis järkiisi, tyttöseni, ja pidä hyvänäsi omat aikaansaannoksesi.» Hän suuteli tyttöä taas, miltei halveksuen, ja työnsi hänet sitten luotaan. »Ei mitään otsan rypistyksiä enää, muuten saat katua niitä», hän sanoi lopuksi.

Joku koputti ovelle. Kiroten häiritsijää hän meni avaamaan ovea. Cahusac seisoi hänen edessään. Bretagnelaisen kasvot olivat vakavat. Hän tuli ilmoittamaan, että laiva oli saanut vesirajassa vuodon, joka oli aiheutunut hollantilaisen ammuksista. Levasseur lähti hätääntyneenä hänen kanssaan ulos. Vuoto ei ollut vaarallinen niin kauan kuin ilma pysyi kauniina, mutta jos heidät tavoittaisi myrsky, niin se saattoi muuttua siksi. Mies laskettiin laidan yli väliaikaisesti tukkimaan vuotavaa paikkaa purjekankaalla, ja pumput pantiin käyntiin.

Heidän edessään taivaanrantaa vasten näkyi pilvenhattaran tapainen, ja Cahusac arveli sen olevan pohjoisimman Virginia-saarista.

»Meidän täytyy purjehtia sinne suojaan ja korjata laiva siellä», sanoi Levasseur. »Minä en oikein luota tähän tukahduttavaan kuumuuteen. Myrsky saattaa yllättää meidät jo ennen kuin pääsemme maihin.»

»Myrsky tai jokin muu», virkkoi Cahusac synkeästi. »Oletteko huomannut tuota?» Ja hän osoitti ylähankaan päin. Levasseur katsoi ja veti henkeään. Kaksi laivaa, jotka siltäkin välimatkalta näyttivät kookkailta, tuli heitä kohti noin viiden mailin päässä.

»Jos ne ajavat meitä takaa, niin mitä silloin tapahtuu?» kysyi Cahusac.

»Me tappelemille, käyköön miten tahansa», vannoi Levasseur.

»Epätoivoisen neuvoja», sanoi Cahusac ylenkatseellisesti. »Sitä se on, kun lähtee merille lemmenkipeän miehen kanssa. Hillitkää nyt itsenne, kapteeni, sillä jos me saamme harmia tuon hollantilaisjutun vuoksi, niin loppuu laulumme lyhyeen.»

Lopun päivää ajatteli Levasseur kaikkea muuta kuin rakkautta. Hän jäi kannelle ja silmäili vuoroin maata ja vuoroin laivoja, jotka hiljalleen lähestyivät heitä. Hänellä ei olisi ollut mitään hyötyä lähtemisestä avoimelle merelle, ja vuotavana olisi alus vain lisännyt vaaraa. Hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja tapella. Mutta illan tullen, kun he olivat noin kolmen mailin päässä maalta ja hän juuri oli antamaisillaan määräyksen purjeiden vähentämisestä taistelun alkamista varten, hän oli vähällä pyörtyä ilosta kuullessaan äänen tähystäjän korista ilmoittavan, että suurempi laivoista oli Arabella. Sen toveri oli arvatenkin sotasaalista.

Mutta Cahusacin alakuloisuus ei siitä vähentynyt.

»Nyt tulee pienempi kahdesta pahasta», murisi hän. »Mitä Blood on sanova tuosta hollantilaisesta?»

»Sanokoon mitä haluaa», nauroi Levasseur suunnattomassa helpotuksen tunnossaan.

»Entä sitten Tortugan kuvernöörin lapset?»

»Hän ei saa tietää heistä mitään.»

»Mutta hän saa lopulta tietää.»

»Niin mutta vasta sitten, kun asia on järjestetty. Minä sovin siitä kuvernöörin kanssa. Vannon, että tiedän keinon, jolla pakotan d’Ogeronin sovintoon.»

Pian sen jälkeen laivat laskivat La Virgen Magran pohjoiselle rannalle. Saari oli pieni ja puuton, noin kaksitoista mailia pitkä ja kolme leveä, eikä siinä ollut muita asukkaita kuin lintuja ja kilpikonnia. Se oli aivan hedelmätön ja sen eteläpäässä näkyi suuria suolalammikoita.

Levasseur astui Cahusacin ja parin upseerin kera veneeseen ja lähti vierailulle Bloodin Arabellalle.

»Meidän lyhytaikainen eromme on ollut sangen tuottelias», tervehti kapteeni Blood häntä. »Meillä on molemmilla ollut touhukas aamu tänäpäivänä.» Hän oli erinomaisella tuulella mennessään edellä hyttiinsä, jossa saaliinjaon piti tapahtua.

Arabellaa seuraava suuri laiva oli kuusikolmatta tykkiä käsittävä espanjalainen laiva Puerto Ricosta, joka kuljetti kahtakymmentätuhatta naulaa kaakaota, neljääkymmentätuhatta kultakolikkoa ja jalokiviä noin kymmenentuhannen edestä. Se oli runsas saalis, josta sopimuksen mukaan kaksi viidettäosaa meni Levasseurille ja hänen miehilleen. Rahat ja jalokivet jaettiin heti, mutta kaakaosta sovittiin, että se oli vietävä Tortugaan myytäväksi.

Sitten tuli Levasseurin vuoro, ja Bloodin muoto muuttui mustaksi, kun ranskalainen oli lopettanut kertomuksensa. Hollantilaiset olivat hyväntahtoista väkeä, jota oli mieletöntä suututtaa, varsinkin niin joutavan tavaran kuin nahkojen ja tupakan vuoksi, jonka arvo korkeintaan nousi pariinkymmeneentuhanteen kultakolikkoon.

Mutta Levasseur vastasi hänelle samalla tavalla kuin hän oli vastannut Cahusacille, että laiva kuin laiva ja niitä he etupäässä tarvitsivat uhkayritystään varten. Blood jätti asian silleen kohautellen vain olkapäitään, ehkäpä sen vuoksi että päivä oli muuten ollut hänelle niin onnekas. Sitten ehdotti Levasseur, että Arabella ja saalislaiva purjehtisivat Tortugaan purkamaan kaakaolastiaan ja ottamaan sieltä lisämiehistöä. Levasseur toimittaisi sillä aikaa tarpeellisia korjauksia omalla laivallaan ja purjehtisi sitten etelään odottamaan amiraaliaan Saltatudon luona, joka oli noin yhdennellätoista leveysasteella ja josta he sitten yhdessä lähtisivät sovitulle ryöstöretkelleen.

Levasseurin suureksi helpotukseksi ei Blood ainoastaan suostunut ehdotukseen, vaan sanoi olevansa valmis lähtemään vaikka heti.

Niin pian kuin Arabella oli lähtenyt, vei Levasseur laivansa lahden poukamaan ja pani miehensä tekemään väliaikaista asumusta maalle itseään, miehistöään ja väkipakolla pidättämiään vieraita varten.

Auringon laskun aikaan alkoi tuuli kiihtyä, se yltyi myrskyksi ja siitä sellaiseksi pyörremyrskyksi, että Levasseur kiitti Luojaansa siitä, että oli maalla ja että hänen laivansa olivat suojassa. Hän ihmetteli hieman itsekseen, miten Blood mahtoi suoriutua avomerellä niin hirvittävässä ilmassa, mutta hän ei antanut sellaisten murheiden painaa mieltään turhan paljoa.

Viidestoista luku

LUNNAAT

Kun meri seuraavana päivänä myrskyn jälkeen ihanana kimalteli auringon loisteessa ja ilmassa tuntui virvoittavan suolainen henkäys, esitettiin Virgen Magran eteläpäässä, vaalenneiden hiekkasärkkien juurella, johon Levasseur oli levittänyt suuren purjeen teltaksi, omituinen näytelmä.

Ranskalainen merirosvo istui tyhjällä vesitynnyrillä kuin valtaistuimella ja oli tärkeässä puuhassa. Hän järjesteli sovinnonhierontaa Tortugan kuvernöörin kanssa.

Kunniavartiona oli hänen vierellään puoli tusinaa laivaupseereja, joista viisi oli raakoja helmenpyytäjiä yllään likaiset takit ja nahkahousut. Kuudes oli Cahusac. Levasseurin edessä seisoi kahden puolialastoman neekerin vartioimana nuori d’Ogeron, jolla oli röyhelöpaita, silkkiset alusvaatteet ja hienot Cordovan-nahkaiset puolikengät.

Häneltä oli riisuttu takki pois ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse. Nuoren miehen kauniit kasvot olivat kalpeat. Aivan lähellä ja myös vartioituna, mutta sitomattomana istui mademoiselle, hänen sisarensa, pienelle hiekkakummulle lyyhistyneenä. Hän oli myös hyvin kalpea ja näytti turhaan koettavan peittää pelkoa ylpeillä eleillään.

Levasseur kääntyi M. d’Ogeronin puoleen. Hän puhui pitkään.

»Otaksun, monsieur», hän sanoi pilkallisen kohteliaasti, »että olen tehnyt itseni kyllin tajuttavaksi. Mutta jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä, tahdon vielä kerran sanoa sen. Teidän lunnaanne on määrätty kahdeksikymmeneksituhanneksi kultakolikoksi ja te saatte itse kunniasanaanne vastaan lähteä hakemaan ne. Todellakin, huolehdin siitä, että pääsette perille ja annan teille kuukauden ajan menoanne ja paluutanne varten. Teidän sisarenne jää siksi aikaa tänne pantiksi. Isänne ei varmaankaan ole pitävä summaa liian suurena, kun on kysymys hänen poikansa vapaudesta ja tyttärensä myötäjäisistä. Minä olen todellakin vaatimaton, pardi! M. d’Ogeronia pidetään yleensä rikkaana miehenä.»

M. d'Ogeron nuorempi nosti päätään ja katsoi rohkeasti kapteenia silmiin.

»Minä kieltäydyn, kerta kaikkiaan ja lopullisesti, käsitättekö. Tehkää mitä haluatte ja olkaa ainaiseksi kirottu, senkin likainen merirosvo, jolla ei ole ihmisyyttä eikä kunniantuntoa vähääkään.»

»Miksi tuollaisia sanoja!» nauroi Levasseur. »Miksi niin tulistua. Olkaa toki järkevä. Ette varmaankaan ole ajatellut asian toista puolta. Kun sen olette tehnyt, ette niskoittele enää. Missään tapauksessa ette tule sitä jatkamaan. Meillä on keinoja, joilla taltutamme niskoittelijat. Ja minä varoitan teitä antamasta kunniasanaanne pakosta ja sitten jäljestäpäin pettämästä minua. Minä keksin kyllä keinoja, joilla rankaisen teitä. Sitä paitsi muistakaa, että sisarenne kunnia on minulla panttina. Jos te sattuisitte unohtamaan palata takaisin myötäjäisten kanssa, niin saattaisin minäkin unohtaa mennä sisarenne kanssa naimisiin.»

Levasseur hymyili häijysti ja hän näki, miten kauhu kuvastui nuoren miehen kasvoilla. M. d’Ogeron katsahti hurjan näköisenä sisareensa ja huomasi, että toivottomuus oli kokonaan muuttanut hänen kauniin muotonsa.

Vastenmielisyys ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan.

»Ei, saastainen koira, tuhat kertaa ei.»

»Te olette mieletön itsepäisyydessänne.» Levasseur puhui kiihtymättä, teeskennellen pilkallisesti pahaamieltä. Hän oli ahkerasti tehnyt piiskansiimaan solmuja ja näytti nyt sitä. »Tunnetteko tätä? Se on sellainen rukousnauha, joka on käännyttänyt monta itsepäistä kerettiläistä. Se pystyy puristamaan silmät miehen päästä auttaakseen häntä tulemaan järkiinsä. Kuten tahdotte siis.»

Hän heitti solmuja täynnä olevan piiskansiiman toiselle neekereistä, joka silmänräpäyksessä kiinnitti sen vangin otsan ympäri. Sitten sovitti musta mies siiman ja pään väliin metallipuikon, joka oli vain piirun varren paksuinen. Sen tehtyään hän muljautti silmiään Levasseuriin päin odottaen alkamismerkkiä.

Levasseur katsoi vankiaan. Hän näki kuinka tämän lihakset jännittyivät, miten hänen kalpea ihonsa muuttui harmahtavaksi ja miten hikikarpalot tunkeutuivat esille aivan piiskansiiman alapuolelta.

Mademoiselle huudahti ja yritti noustua, mutta hänen vartijansa pidättivät häntä. Hän vaipui uudelleen hiekkakunnaalleen ja valitti tuskaisena.

»Pyydän teitä säästämään itseänne ja sisartanne», sanoi kapteeni, »tulemalla järkiinne. Mitä merkitseekään lopulta summa, jonka olen maininnut? Sehän on vähäpätöinen juttu rikkaalle isällenne. Toistan vieläkin, että olen ollut vaatimaton, mutta koska kerran olen sanonut kaksikymmentätuhatta, niin sen pitää olla kaksikymmentätuhatta.»

»Ja mistä kaksikymmentätuhatta, jos saan luvan kysyä?»

Kurjalla ranskan kielellä, mutta terävänä ja kohteliaana, aivan kuin se olisi ollut kaikua Levasseurin pilkanteosta, toistui kysymys kaikuna heidän keskellään.

Levasseur ja hänen upseerinsa katsahtivat hätkähtäen ympärilleen.

Heidän takanaan olevan hiekkasärkän laella, taivaan sini taustanaan, seisoi pitkä hoikka mies, huolellisesti pukeutuneena hopeareunaiseen mustaan pukuun ja punainen kamelikurjen sulka leveälierisessä hatussaan. Hatun alta näkyivät kapteeni Bloodin ahavoituneet kasvot.

Levasseur nousi seisaalleen kiroten hämmästyksestä. Hän oli ollut siinä uskossa, että kapteeni Blood oli matkalla Tortugaan ja siis kokonaan kuulomatkan ulkopuolella, olettaen, että hän oli onnellisesti suoriutunut edellisen päivän myrskystä.

Astellen pehmeässä hiekassa, johon hänen hienot espanjannahkaiset kenkänsä vajosivat nilkkoja myöten, tuli kapteeni Blood suoraryhtisenä rantaa kohti. Hänen kanssaan oli Wolverstone ja tusinan verran muita miehiä.

Pysähdyttyään hän nosti kauniissa kaaressa lakkiaan vartioidulle neidolle. Sitten hän kääntyi Levasseurin puoleen.

»Hyvää huomenta, paras kapteeni», sanoi hän ja jatkoi selittäen läsnäolonsa syitä. »Viimeöinen myrsky pakotti meidät palaamaan takaisin. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin antaa laivojen kootuin purjein ajautua myrskyn mukana ja se toi meidät saman matkan takaisin minkä olimme kulkeneetkin. Vieläpä, piru vieköön, menetimme Santiagon suunnastankin, joten olin hyvilläni, kun saatoin laskea saaren länsirannalla olevaan lahteen suojaan, ja me lähdimme sitten saaren poikki oikoaksemme jäseniämme ja tullaksemme tervehtimään teitä. Mutta keitä nämät ovat?» Hän osoitti miestä ja naista.

Cahusac kohautti olkapäitään ja kohotti pitkät käsivartensa taivasta kohti.

»Kas niin», sanoi hän merkitsevästi.

Levasseur puri huuliaan ja kalpeni. Mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi kohteliaasti:

»Vankeja, kuten näette.»

»Varmaankin viimeöinen myrsky paiskasi heidät rantaan, vai?» »Eipä niinkään.» Levasseurin oli vaikea hillitä itseään. »He olivat hollantilaisessa laivassa.»

»En muista teidän maininneen heistä mitään.»

»En tehnytkään sitä. He ovat minun vankejani… se on oma henkilökohtainen juttuni. He ovat ranskalaisia.»

»Ranskalaisia!» Kapteeni Blood iski silmänsä ensin Levasseuriin, ja sitten vankeihin.

M. d'Ogeron seisoi yhä jännittyneenä, mutta hänen kasvoiltaan oli paennut kauhun ilme. Keskeytys, joka oli tullut yhtä odottamatta hänelle kuin hänen kiduttajalleenkin, oli sytyttänyt toivon kipinän hänen sydämessään. Hänen sisarensa, jonka mielessä liikkui samanlaisia aavistuksia, seisoi kurottautuen eteenpäin, silmät selällään ja suu puoleksi avoinna.

Kapteeni Blood kostutti alahuultaan ja katseli silmäkulmiaan rypistäen Levasseuria.

»Eilen te hämmästytitte minua ryhtymällä sotaan ystävällisten hollantilaisten kanssa. Mutta nyt näyttää siltä kuin eivät teidän omat maanmiehennekään saisi teiltä rauhaa.»

»Sanoinhan jo, että nämä… että tämä on henkilökohtainen asiani.»

»Ah! Entä heidän nimensä?»

Kapteeni Bloodin tuima, arvovaltainen ja hieman ylenkatseellinen käytös sai Levasseurin helposti kuohahtavan vihan nousemaan. Veri virtasi hitaasti takaisin hänen kalvenneille kasvoilleen ja hänen katseensa kävi julkeaksi, miltei uhkaavaksi. Sillä välin vastasi hänen vankinsa hänen puolestaan.

»Olen Henri d’Ogeron ja tässä on sisareni.»

»D’Ogeron?» kapteeni Blood tuijotti puhujaan. »Oletteko mahdollisesti sukua hyvälle ystävälleni Tortugan kuvernöörille?»

»Hän on isämme.»

Levasseur kääntyi kiroten toisaalle. Kapteeni Bloodin valtasi hämmästys niin perin pohjin, että kaikki muut tunteet saivat väistyä.

»Pyhimysten nimessä! Oletteko järjiltänne, Levasseur? Ensin loukkaatte hollantilaisia, jotka ovat meidän ystäviämme. Sitten otatte vangiksi kaksi henkilöä, jotka ovat ranskalaisia, omia maanmiehiänne. Ja nyt käy ilmi, että he eivät ole sen vähempää kuin Tortugan kuvernöörin lapsia, Tortugan, joka on ainoa turvapaikkamme koko saaristossa…»

Levasseur keskeytti hänet vihaisena:

»Täytyykö minun vielä kerran sanoa teille, että se on minun henkilökohtainen asiani? Minä vastaan siitä yksinäni Tortugan kuvernöörille.»

»Entä ne kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa? Onko sekin teidän yksityisasianne?»

»Tietysti.»

»Nyt en ole ensinkään yhtä mieltä kanssanne.» Kapteeni Blood istuutui tyhjälle tynnyrille, jolla Levasseur äsken oli istunut, ja katsahti häneen ystävällisesti. »Ajan voittamiseksi täytynee minun ilmoittaa teille, että kuulin koko ehdotuksenne, jonka teitte tälle naiselle ja tälle herrasmiehelle, ja haluan myös sanoa teille, että me purjehdimme määräysten alaisina, jotka eivät siedä minkäänlaista kaksimielisyyttä. Te olette määrännyt heidän lunnaikseen kaksikymmentätuhatta. Tämä summa kuuluu siis teidän ja minun miehistölleni siinä suhteessa kuin sopimuksemme edellyttää. Ettehän tahtone väittää sitä vastaan? Mutta asia tulee yhä vakavammaksi sen vuoksi, että olette salannut minulta osan saaliistanne, jonka viime matkallanne saitte, ja sellaisesta rikkomuksesta määräävät sääntömme erinäisiä rangaistuksia, jotka eivät suinkaan ole lievintä laatua.»

»Ho, ho», nauroi Levasseur epämiellyttävästi. Sitten hän lisäsi: »Jos ette pidä menettelystäni, niin voimmehan purkaa sopimuksemme.»

»Se onkin tarkoitukseni. Mutta me puramme sen silloin ja sillä tavalla kuin minä haluan, ja se on silloin, kun te olette tyydyttävästi täyttänyt sopimuksemme määräykset.»

»Mitä te tarkoitatte?»

»Koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista», sanoi kapteeni Blood. »Tahdon sivuuttaa tällä hetkellä sen mielettömyyden, jonka teitte ryhtymällä sotaan hollantilaisten kanssa ja ottamalla ranskalaisia vangiksenne, siten suututtaen Tortugan kuvernöörin. Mukaudun asiaan sellaisena kuin se on. Te olette itse määrännyt lunnaat kahdeksikymmeneksituhanneksi ja mikäli ymmärsin, tulisi neiti jäämään teidän panttivangiksenne. Mutta en käsitä, miksi hän jäisi juuri teidän panttivangiksenne, kun hän määräysten mukaan on meidän kaikkien sotasaalista.»

Synkäksi kuin ukkospilvi kävi Levasseurin otsa.

»Mutta en tahdo riistää häntä teiltä, jos olette valmis ostamaan hänet meiltä», sanoi kapteeni Blood.

»Ostamaan?»

»Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.»

Levasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin kanssa.

»Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee maksaa se hänestä.»

»Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt sisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen kaksikymmentätuhatta. Siitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska niin tahdotte. Mutta teidän täytyy maksaa tuo summa heistä, toisesta lunnaina ja toisesta myötäjäisinä, ja se on sitten jaettava miehistöjen kesken. Jos sen teette, on otaksuttavaa, että miehet suhtautuvat vähemmän ankarasti tekoonne, jolla olette rikkonut keskenämme sovittuja määräyksiä.»

Levasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa leikinlaskua!»

»Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood.

Levasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain tusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan, jolla oli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään. Mutta näytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin, jonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä nauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin, joka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti kutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin sielunominaisuus.

Ja Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka täydellisesti he olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä, että joka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka heidän johtajansa oli aikonut pitää omanaan.

Se antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan sydämessään seuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan ahneudelleen, hän teki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan — että hänen oli meneteltävä asiassaan varovaisesti.

»Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan. »Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen perusteella minun.»

»Hyvä», murahti Cahusac, »sitten järjestyy kaikki itsestään.»

»Niinkö luulette?» sanoi kapteeni Blood. »Mutta entä jos M. d’Ogeron kieltäytyy maksamasta lunnaita? Mitä sitten?» Hän nauroi ja nousi verkalleen seisomaan. »Ei, ei. Jos kerran kapteeni Levasseur saa sillä aikaa pitää tytön panttina, niin maksakoon hän lunnaat meille ja vastatkoon sitten itse siitä, jos ne jäävät hänelle tulematta.»

»Niin on asian laita», huudahti eräs Levasseurin upseereista. Ja Cahusac lisäsi: »Siinä on järkeä. Kapteeni Blood on oikeassa. Se on sääntöjemme mukaista.»

»Mikä on sääntöjemme mukaista, senkin hullut?» Levasseur oli vaarassa menettää mielenmalttinsa. »Sacré Dieu! Mistä luulette minun saavan kokoon kaksikymmentätuhatta? Koko osani tältä matkalta ei nouse kuin puoleen siitä. Jään sen teille velkaa siksi, kunnes olen ansainnut niin paljon. Tyydyttääkö se teitä?»

Ei ole epäilystäkään siitä, että se olisi tyydyttänyt heitä, ellei kapteeni Bloodilla olisi ollut muuta mielessään.

»Entä jos te sattuisitte kuolemaan ennen kuin olisitte ansainnut sen? Se olisi liian uskallettua meidän puoleltamme, paras kapteeni.»

»Piru teidät vieköön!» huudahti Levasseur kääntyen raivosta kalveten Bloodin puoleen. »Eikö teitä tyydytä mikään?»

»Tottahan toki. Kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa, heti jaettaviksi.»

»Minulla ei ole niitä.»

»Antakaa sitten sen ostaa vangit, jolla on rahaa.»

»Ja kenellä luulette sellaisia summia olevan, jollei kerran minullakaan niitä ole?»

»Minulla on», sanoi kapteeni Blood.

»Teillä!» Levasseurilta jäi suu auki. »Te… tekö haluatte tytön?»

»Miksikäs ei? Ja minä menen pitemmälle jalomielisyydessä kuin te, siinä että uhraudun saadakseni hänet ja maksan kunniallisesti siitä, mitä haluan omakseni.»

Levasseur tuijotti häneen tylsästi suu auki. Hänen takanaan tekivät hänen upseerinsa samoin. Kapteeni Blood istuutui jälleen tynnyrille ja veti takkinsa sisätaskusta pienen nahkaisen pussin. »Olen iloinen voidessani ratkaista ongelman, joka hetki sitten näytti vallan mahdottomalta», virkkoi hän. Ja Levasseurin ja hänen upseeriensa mulkoilevien silmien edessä hän aukaisi pussin suun ja vierähytti sieltä neljä tai viisi helmeä, jotka kukin olivat varpusen munan kokoisia. Hänellä oli niitä kokonaista kaksikymmentä kappaletta pussissaan ja ne oli saatu äskeisessä helmenpyyntilaivaston ryöstössä.

»Tehän olette olevinanne helmien tuntija, Cahusac. Minkä arvoisiksi arvelette näitä?»

Bretagnelainen otti tarjotun, kaikissa sateenkaaren väreissä säteilevän pallon karkean peukalonsa ja etusormensa väliin ja tutki sitä ovelin silmäyksin.

»Tuhat kolikkoa», vastasi hän heti.

»Sillä saa paljon enemmän Tortugassa tai Jamaikassa, ja kaksi kertaa enemmän Euroopassa», sanoi kapteeni Blood. »Mutta minä hyväksyn arviointinne. Ne ovat, kuten näette, jotenkin yhdenkokoisia. Tässä on kaksitoista kappaletta, jotka vastaavat kahtatoistatuhatta kolikkoa. Se on Ukkosen jylinälle kuuluva osa, kolme viidesosaa, kuten sopimuksessa määrätään. Kahdeksastatuhannesta, jotka kuuluvat Arabellalle, vastaan minä miehistölleni. Ja nyt, Wolverstone, ole hyvä ja tuo omaisuuteni laivalleni.» Hän nousi taas ja osoitti vankeja.

»Ah ei!» Levasseur laski raivonsa valloilleen. »Se ei saa tapahtua. Te ette vie häntä.» Hän olisi hyökännyt kapteeni Bloodin päälle, joka seisoi levollisena mutta varuillaan, ellei eräs Levasseurin upseereista olisi estänyt häntä.

»Nom de Dieu, kapteeni! Mitä aiotte tehdä? Asiahan on sovittu, kunniallisesti sovittu kaikkien tyydytykseksi», sanoi Blood.

»Kaikkienko?» säväytti Levasseur. »Teidän kyllä, ehkä, senkin naudat, mutta entä minun?»

Cahusac, joka piti helmiä suurella kämmenellään, astui hänen luokseen. »Älkää olko mieletön, kapteeni. Tahdotteko saada aikaan levottomuuksia miehistön keskuudessa? Hänellähän on miltei kaksi sen vertaa miehiä kuin meillä on. Mitä merkitsee yksi tyttö enemmän tai vähemmän? Taivaan nimessä, antakaa hänen mennä. Kapteeni Blood on maksanut runsaasti tytöstä ja kohdellut meitä oikeudenmukaisesti.»

»Oikeudenmukaisesti?» karjui raivostunut kapteeni. »Te…» Rumasta sanavarastostaan hän ei löytänyt sopivaa nimitystä luutnantilleen. Hän löi miestä niin rajusti, että tämä lensi nelin kontin. Helmet putosivat hiekkaan.

Cahusac rupesi etsimään niitä ja hänen toverinsa auttoi häntä puuhassa. Kosto sai odottaa. Muutaman tuokion he ryömivät maassa nelin kontin, unohtaen koko muun maailman. Samaan aikaan tapahtui kuitenkin tärkeitä asioita.

Levasseur asettui miekka kädessä ja kasvot raivosta kalpeina kapteeni Bloodin eteen estääkseen hänen poistumistaan.

»Te ette vie häntä niin kauan kuin minä elän», huusi hän.

»Sitten otan hänet teidän kuoltuanne», vastasi kapteeni Blood ja hänenkin miekkansa välähti auringossa. »Säännöt määräävät, että jos joku, olkoon hän arvoltaan mikä hyvänsä, salaa osan saaliista, vaikka yhden pesonkin arvosta, niin hänet on vedettävä raakapuuhun. Se oli lopullinen tarkoitukseni, mutta koska kerran tahdotte, että toimitan sen tällä tavalla, niin tahdon tehdä mieliksenne, senkin saastainen raivohullu.»

Hän viittasi miehiä poistumaan, kun nämä aikoivat käydä välittämään, ja miekat kalskahtivat vastakkain.

M. d’Ogeron katseli heitä mietteisiinsä vaipuneena, eikä osannut arvata, mitä seurauksia jommankumman kaatuminen hänelle toisi. Sillä välin oli kaksi Bloodin miestä tullut neekerien paikalle ja poistanut piiskansiiman hänen otsaltaan. Mademoiselle taas oli noussut seisomaan ja katseli tapausten kulkua kuolonkalpeana, kädet tiukasti painettuina huohottavaa rintaansa vasten ja kauhun ilme silmissään. Asia oli pian selvä. Raaka voima, johon Levasseur oli niin varmasti luottanut, ei pystynyt vastustamaan irlantilaisen koeteltua taitavuutta. Kun Levasseur sitten molemmat keuhkot lävistettyinä makasi pitkänään maassa yskien viimeisiä henkäyksiään kurjasta ruumiistaan, katsahti kapteeni Blood tyynesti ruumiin toisella puolen seisovaan Cahusaciin ja virkkoi:

»Arvelen, että tämä selvittää meidän välimme.»

Kylmin, välinpitämättömin silmin katseli Cahusac entisen johtajansa värisevää ruumista. Jos Levasseur olisi ollut toisenluonteinen mies, olisi asia ehkä päättynyt kokonaan toisin. Mutta siinä tapauksessa olisi kapteeni Blood myös käyttänyt toisia keinoja sovitellessaan välejään hänen kanssaan. Levasseuria kohtaan ei kukaan tuntenut rakkautta eikä myöskään uskollisuutta. Miehet, jotka olivat antautuneet hänen johdettavikseen, olivat kaikkein kurjinta ainesta merirosvojenkin joukossa, joilla kaikessa oli ainoana vaikuttimenaan saaliinhimo ja ahneus. Heidän saaliinhimoaan oli kapteeni Blood käyttänyt niin ovelasti hyväkseen, että oli saanut heidät pitämään Levasseuria syyllisenä rikkomukseen, jota he pitivät anteeksiantamattomana, hän kun oli anastanut itselleen sellaista, jonka saattoi vaihtaa kullaksi ja jakaa heidän kaikkien kesken.

Niinpä tyytyi roskajoukko, joka nyt riensi uhkaavin elein äkkiä suoritetun surullisenlystikkään näytelmän tapahtumapaikalle, niihin muutamiin sanoihin, joilla Cahusac selitti heille asian.

Kun he vielä hieman näyttivät epäröivän, lisäsi Blood pari sanaa, jotka saivat heidät nopeammin tekemään päätöksensä.

»Jos tulette meidän ankkuripaikallemme, saatte heti Santiagon aarteista osanne, jonka sitten saatte käyttää oman mielenne mukaan.»

He menivät saaren poikki vieden molemmat vangit mukanaan, ja myöhemmin samana päivänä, kun saaliinjako oli toimitettu, he olisivat tehneet pesäeron, mutta silloin tarjoutui Cahusac niiden miesten kehoituksesta, jotka olivat valinneet hänet Levasseurin seuraajaksi, miehistöineen uudelleen kapteeni Bloodin palvelukseen.

»Jos tahdotte purjehtia kanssani, niin se käy laatuun ainoastaan sillä ehdolla, että sovitte rötöksenne hollantilaisten kanssa ja annatte heille takaisin sekä heidän laivansa että lastinsa», vastasi kapteeni.

Ehtoon suostuttiin, ja kapteeni Blood meni tapaamaan vieraitaan, Tortugan kuvernöörin lapsia.

Mademoiselle d’Ogeron ja hänen veljensä — jälkimmäinen oli nyttemmin vapautettu kahleistaan — istuivat Arabellan suuressa hytissä, jonne heidät oli viety.

Benjamin, kapteeni Bloodin neekeripalvelija, oli asettanut pöydälle viiniä ja syötävää ja ilmoittanut, että se oli heitä varten, mutta ruoka oli jäänyt koskematta. Sisar ja veli istuivat tuskaisessa jännityksessä arvellen, että heidän pelastumisensa oli ollut vain joutumista ojasta allikkoon. Vihdoin heittäytyi mademoiselle tuskaisessa epätoivossaan polvilleen veljensä eteen pyytäen anteeksi mielettömyyttään, joka oli saanut aikaan kaiken sen pahan, joka heidän nyt oli kärsittävä.

M. d'Ogeron ei ollut erityisen anteeksiantavalla tuulella.

»Olen hyvilläni, että vihdoinkin huomaat, mitä olet tehnyt», sanoi hän. »Ja nyt on tuo toinen merirosvo ostanut sinut ja sinä olet hänen omaisuuttaan. Toivottavasti käsität senkin.»

Hän olisi ehkä sanonut muutakin, mutta lopetti kuullessaan, että ovi avautui. Kapteeni Blood seisoi ovella. Hän oli juuri sopinut asioista Levasseurin seuraajan kanssa. M. d’Ogeron ei ollut huolinut hillitä ääntään, joten kapteeni oli kuullut hänen kaksi viimeistä lausettaan. Sen vuoksi hän erinomaisesti käsitti syyn siihen, että mademoiselle hänen astuessaan hyttiin hypähti pystyyn ja peräytyi peloissaan niin kauas kuin pääsi.

Kapteeni otti kohteliaasti lakin päästään ja meni pöydän luo.

»Mademoiselle», sanoi hän sujuvalla ranskan kielellään, »pyydän teitä rauhoittumaan. Tällä laivalla teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella. Niin pian kuin pääsemme taas vesille, käännämme kulkumme suoraan Tortugaan viedäksemme teidät kotiin isänne luo. Ja minä pyydän, ettette käsitä asiaa niin, että minä olisin ostanut teidät, kuten veljenne juuri sanoi. Kaikki mitä olen tehnyt, tapahtui vain sen vuoksi, että sain houkutelluksi koko roistojoukon pääroistoa, heidän entistä päällikköään vastaan ja siten pelastetuksi teidät hänen käsistään. Pitäkää, jos haluatte, sitä vain pienenä, ystävällisenä lainana, jonka voitte maksaa, kun saatte siihen tilaisuuden.»

Mademoiselle tuijotti häneen voimatta uskoa korviaan.

M. d’Ogeron nousi pystyyn.

»Monsieur, onko mahdollista, että olette vakavissanne?» kysyi hän.

»Olen. Sellaista ei ehkä tapahdu usein nykyään. Olkoon, että olen merirosvo, mutta minun menettelytapani eivät ole samat kuin Levasseurin, jonka olisikin pitänyt jäädä Eurooppaan harjoittamaan taskuvarkaan ammattiaan. Minulla on eräänlaista kunniantuntoa — sanokaamme vaikka rippeitä kunniantunnosta — jäännös paremmilta päiviltä.»

Sitten hän jatkoi reippaammalla äänellä: »Syömme päivällistä tunnin kuluttua ja toivon, että kunnioitatte läsnäolollanne seuraamme. Sitä ennen, monsieur, pitää Benjamin huolen sitä, että saatte sopivan puvun yllenne.»

Hän kumarsi heille ja kääntyi lähteäkseen, mutta mademoiselle pidätti häntä.

»Monsieur!» huudahti tyttö terävästi.

Blood pysähtyi ja kääntyi ympäri ja tyttö lähestyi häntä hitaasti, katsellen ihmetyksen ja pelon sekaisin ilmein.

»Oh, te olette jalomielinen.»

»En sanoisi aivan niin paljoa», vastasi kapteeni Blood.

»Olette, olette! Ja on oikeus ja kohtuus, että saatte tietää kaiken,»

»Madelon!» huudahti hänen veljensä estääkseen tyttöä.

Mutta hän ei antanut estellä itseään. Hänen pakahtumaisillaan olevan sydämensä täytyi saada purkautua.

»Monsieur, se mitä on tapahtunut, on kokonaan minun syytäni. Tämä mies… tämä Levasseur…

Blood tuijotti vuorostaan voimatta uskoa korviaan. »Hyvä Jumala! Onko se mahdollista? Tuollainen eläin!»

Äkkiä tyttö laskeutui polvilleen ja ennen kuin Blood ennätti estää sitä, oli tyttö tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä.

»Mitä te ajattelette, mademoiselle!»

»Se on anteeksipyyntö. Mielessäni riistin teiltä kaiken kunnian ajatellessani, että olitte samanlainen kuin Levasseur ja että teidän kiistanne oli vain kahden sakaalin välinen tappelu riistasta. Polvillani, monsieur, pyydän teitä antamaan sen anteeksi.»

Kapteeni Blood katsoi tyttöä, ja hymy nousi hänen huulilleen, ja hänen sinisiin silmiinsä ja ahavoituneille kasvoille levisi omituinen kirkkaus.

»Eihän toki, lapseni», sanoi hän, »vaikeampi olisi antaa anteeksi tuhmuuttanne, jos olisitte ajatellut toisin.»

Auttaessaan tyttöä seisaalleen hän ajatteli itsekseen, että hän oli tässä jutussa käyttäytynyt sangen hyvin. Sitten häneltä pääsi huokaus. Hänen epäilyttävä maineensa, joka niin äkkiä oli levinnyt yli koko Karibian meren, oli varmaankin jo ennättänyt Arabella Bishopinkin koviin. Hän ei saattanut olla epätietoinen siitä, että tyttö halveksi häntä pitäen häntä samanlaisena roistona kuin kaikkia muitakin merirosvousta ammattinaan harjoittavia. Sen vuoksi hän toivoi, että jonkinlainen kaiku juuri tästä teosta joutuisi Arabellan kuuluville ja lievittäisi osaltaan hänen tuntemaansa halveksumista. Sillä koko totuus, jonka hän visusti salasi mademoiselle d'Ogeronilta, oli se, että pannessaan henkensä alttiiksi pelastaakseen tytön hänen vaikuttimenaan oli ajatus, että teko olisi mieluisa neiti Bishopille, jos hän vain olisi voinut olla näkemässä sitä.

Kuudestoista luku

ANSA

Mademoiselle d’Ogeronin jutun luonnollisena seurauksena oli, että kapteeni Bloodin ja Tortugan kuvernöörin välit, jotka jo ennestään olivat varsin sydämelliset, yhä paranivat. Hienoon kivitaloon, jonka M. d’Ogeron oli rakennuttanut itselleen laajaan ja upeaan puutarhaan Cayonan itäiseen osaan, tuli kapteeni Bloodista mieluinen ja tervetullut vieras. M. d'Ogeron oli kapteenille velkaa enemmänkin kuin sen kaksikymmentätuhatta, minkä tämä oli maksanut tytön lunnaina, ja vaikka ranskalainen olikin ovela ja rahanymmärtävä mies, osasi hän kuitenkin olla vieraanvarainen ja tajusi mistä olla kiitollinen. Sen hän nyt osoittikin kaikin tavoin, ja hänen voimakkaan suojeluksensa turvin nousikin kapteeni Bloodin maine merirosvojen keskuudessa pian korkeimmilleen.

Niinpä kun Blood ryhtyi varustamaan laivastoaan Maracaiboon tehtävää matkaa varten, joka alun perin oli Levasseurin suunnitelma, ei hänellä ollut puutetta laivoista eikä miehistä, jotka olivat halukkaita lähtemään hänen kanssaan. Hän otti palvelukseensa kaikkiaan viisisataa miestä, vaikka hän helposti olisi voinut saada yhtä monta tuhatta, jos vain olisi voinut sijoittaa heidät. Samoin olisi hän vaikeudetta voinut lisätä laivojensa lukua toisella mokomalla, mutta hän piti parempana pysyttää sen semmoisenaan. Hänen kolme laivaansa olivat Arabella, Ukkosen jylinä, jota Cahusac nyt noin sadanviidenkymmenen ranskalaisen päällikkönä kuljetti, sekä Santiago, joka oli pantu uudelleen kuntoon ja kastettu uudestaan Elisabethiksi, Englannin kuningattaren kunniaksi, jonka merimiehet aikoinaan olivat nöyryyttäneet espanjalaisia samoin kuin kapteeni Blood nyt toivoi tekevänsä. Sitä komensi Hagthorpe, jonka Blood hänen entisen merivoimissa suorittamansa palveluksen nojalla siihen määräsi, ja miehistö hyväksyi määräyksen.

Muutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen jälkeen — elokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto, muutamia pienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen lahteen ja pani toimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa kaupungissa.

Asiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat joutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista — jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka sukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka kapteeni Blood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo sanonut, että hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli hänelle edullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt toiselta puolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa, toiselta. Heidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä aukeamalla, jota harvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa leyhyttelevät palmut ympäröivät, tungeksi satakunta villiä, kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa merirosvoa, joiden hälinä aika ajoin vaimeni, jotta he olisivat paremmin kuulleet, mitä heidän johtajiensa kesken tapahtui.

Cahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an riitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa. Hän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei kuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä epäsointuinen kuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen ammattinsa ja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja Pittin miltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima sininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli pääsi jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja kannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja puukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan riippuvassa tupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän naamansa yllä liehui turbaanin tapaan kiedottu punainen liina.

»Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän liian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole mikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä näen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään, joka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä haistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät ja aivot tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme? Kaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta asukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin kapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä eteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes huomaamme, että on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että emme pääse ensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua. Jokainen teistä ymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni Blood tahtoo edetä ja niin me menemme eteenpäin. Me menemme Gibraltaria kohti. Tosin saimme vihdoin, pitkän ajan perästä, käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme hänet maksamaan suuret lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet tuon lunastussumman ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta mitä se todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun sanoa se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä. Jumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat meitä. Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä välin ovat saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla. Katsokaa: Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni Bloodinne itsepäisyydestä.»

Wolverstone nauroi. Cahusac raivostui.

»Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle, miten pääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan amiraalin ehtoihin?»

Portailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen hyväksymisenmurina. Wolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja hän puristi valtavan kätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen ranskalaista, joka selvästi kiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut millänsäkään. Miesten mieliala rohkaisi häntä.

»Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse Isä Jumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on naurettava, tietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja…»

Hän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä muineen Peter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen ranskalainen merikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin nuori, oli saavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen kuin oman laivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin palvelukseen. Kapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten kepeästi pitkään eebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen hatun varjostamina. Hänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään merirosvoa. Hän muistutti paljon enemmän Mallilla tai Alamedalla vetelehtijää, varsinkin viimeksimainittua, sillä hänen komea violetti silkkipukunsa kultaisine reunuksineen ja napinläpineen oli täysin espanjalainen. Mutta pitkä, käyttökelpoinen miekka, jonka kahva hieman pisti käden alta esille, oikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja hänen teräksiset silmänsä ilmaisivat hänessä seikkailijan.

»Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?» hän sanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo kokonaan haihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän puhui rauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että olemme vitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät nykyiseen vaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää vitkasteluun? Me olemme viipyneet kuukauden työssä, joka ilman teidän tyhmyyttänne olisi suoritettu viikossa.»

»Jumaliste, oliko se minun syytäni, että…?»

»Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea olevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne väylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni kolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla saatoimme korjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää riittivät antamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja päästämään heidät kaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä täytyi meidän lähteä tavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta saarilinnoituksestaan, ja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni, ennen kuin saimme sen nujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä, kunnes eräs vartioalus toi La Guayrasta espanjalaisen laivaston. Ellette olisi menettänyt laivaanne ja sen kautta pienentänyt laivastoamme kahteen kolmasosaan, niin pystyisimme nyt raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin menestymisen toivein. Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua tässä tuomariksi ja moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma taitamattomuutenne on ollut syynä.»

Hän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se oli ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa, joka vartioi satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä tyynesti luottaen ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön vihollisensa Don Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston amiraali. Paitsi velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla, kuten tiedätte, henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa, joka johtui Encarnacionilla tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen veljensä kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen veljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin amiraalin samanniminen tunne.

Ja sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi säilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista, miehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka häntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen rosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen mitä hänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista kovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä väärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän.

»Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti Cahusac pikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone puhkesi nauruun, joka muistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on siitä, mitä nyt teemme», Cahusac jatkoi.

»Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood.

»Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali, on luvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti, emme vahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja palautamme kaiken omaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.»

Kapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka paljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies vastasi hänelle ilmeisen halveksivasti.

»Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta asemastamme huolimatta, pelkää meitä.»

»Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän todellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli, täytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta valinnan varaa. Se on minun mielipiteeni.»

»Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen hylännyt hänen ehtonsa.»

»Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien miesten murina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo, neuvottelematta minun kanssani!»

»Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme äänestäneet teidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa mieltä kanssani. Mutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset seuralaisenne haluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia ehtoja, niin emme estä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne amiraalin luo. Don Miguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä voitte olla varma.»

Cahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten sitten itsensä hän kysyi käheällä äänellä:

»Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.»

Hymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja.

»Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa anna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän lähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa lunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin kaupungin tuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja hävitämme hänen laivastonsa.»

Ehtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta englantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina tajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen rauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun. Se laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli merirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset seuralaiset oivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he mielensä ja vihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään yksin. Hän poistui nöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin seuraavana päivänä, kun hänen kostonhalunsa sai sopivaa viihdykettä. Se tuli espanjalaisen amiraalin vastauksen muodossa, jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että koska merirosvot hylkäsivät hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän salli heidän kunniallisesti antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän nyt odottaa heitä lahden suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään merelle. Hän lisäsi, että jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi hän itse lahteen heitä noutamaan heti kun Santo Niño, hänen viides sotalaivansa, joka juuri oli tulossa La Guayrasta, saapuisi.

Tällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa.

»Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka muristen lähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette eronnut minusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan lähdön. Ottakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja menkää helvettiin.»

Cahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat olleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen saaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän luopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja muista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni Bloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä vahingoittumattomana pälkähästä — ja mikäli he hänen neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut vallan mahdottomalta — niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt jäisi saamatta. Se olisi liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he lopulta alistuivat Peter Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He olivat lähteneet uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen kanssaan suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän itse Cahusacin synkästä suusta samana iltana.

Kapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja ottamaan osaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin toimenpiteisiin asian johdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin kuvernöörin suuressa hallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut omaksi tyyssijakseen — nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli, jonka keskellä suihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen ilakoi. Sen molemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä niistä levisi miltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja, joita maurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset vuorostaan uuteen maailmaan.

Täällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen ehdotuksen pohjalla, jonka kapteeni Blood esitti.

Suuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä paristakymmenestä joesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin reunustavilta lumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä mailia pitkä ja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren pullon muotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla.

Kaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista saarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne ovat poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä kuin saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta, joka on noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia lähemmäksi kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella veneellä. Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on luja kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen ja jonka merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen ja pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat ankkurissa. Amiraalin Encarnacion, jonka jo entuudestaan tunnemme, oli mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja kahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta Salvador, jolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, Infanta ja San Felipe, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia kaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä käsittävine miehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka välistä kapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla Arabellallaan, jossa oli neljäkymmentä tykkiä, Elisabethilla, jolla oli kaksikymmentäkuusi tykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he olivat Gibraltarista anastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella pikkutykillä kummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin nelisensataa niistä yli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat lähteneet, kun sen sijaan espanjalaisilla oli käytettävänään kokonaista tuhat miestä laivoillaan.

Suunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli epätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti.

»Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen suorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli piippuaan, joka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla, josta Gibraltar oli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan useampiakin paaleja. »Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että olen niistä suoriutunut onnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea rokan syöpi. Vanhat roomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.»

Hän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman luottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät ahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka merirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä toimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika oli tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de Espinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa Santo Niñon, joka oli tulossa La Guayrasta.

Pääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista ryöstetyllä purrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin suunnitelmassa. He alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät, kunnes purressa ei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he tekivät niin paljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten he tekivät kanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen kaiken tervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista käsiinsä saivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa oleviin aukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut.

Kun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät kaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi. Mutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan. Silloin he vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa kohti ainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa heitä troopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa.

He kulkivat seuraavassa järjestyksessä. Etumaisena kulki Wolverstonen johtama polttolaivaksi muutettu pursi, jossa oli miehistönä kuusi vapaaehtoista, joista kunkin piti saada sata kultakolikkoa mieheen ylimääräistä erikoisena palkkiona. Sitten tuli Arabella. Sitä seurasi vähän matkan päässä Elisabeth, jota komensi Hagthorpe ja jolla laivaten Cahusac ja hänen ranskalainen miehistönsä olivat. Jälkijoukon muodosti toinen pursi sekä kahdeksan kanoottia, joihin oli sijoitettu vangit, orjat ja suurin osa ryöstettyä saalista. Kaikki vangit olivat köysissä ja heitä vartioi kaksi musketeilla varustettua merirosvoa, minkä lisäksi kullakin aluksella oli vielä kaksi miestä, jotka hoitivat purjehdusta. Jälkijoukon oli pysyteltävä perässä eikä se saanut sekaantua tulevaan otteluun.

Opaalinkarvaisten ensi säteiden karkottaessa yön pimeyden erottivat merirosvojen harjaantuneet silmät espanjalaisten laivojen komeat ääriviivat niiden kelluessa noin neljännesmailin päässä. Osaamatta epäillä mitään ja luottaen suuriin voimiinsa eivät espanjalaiset olleet huolimattomaan tapaansa nytkään pitäneet tarkkaa huolta vartioinnista. Varmaa on, että he eivät aamuhämärissä huomanneet Bloodin laivastoa ennen kuin vasta sen jälkeen kun Bloodin laivasto oli nähnyt heidät. Kun he vihdoin olivat heränneet unestaan, oli Wolverstonen pursi jo aivan lähellä, kiitäen heitä kohti täysin purjein, jotka oli nostettu heti kun espanjalainen laivasto tuli näkyviin.

Suoraan amiraalin laivaa Encarnacionia kohti suuntasi Wolverstone purren ja sidottuaan sitten peräsimen kiinni hän sytytti valmiina vieressään olleesta tuohuksesta suuren, tiiviisti punotuista oljista tehdyn soihdun, jonka hän oli kastanut tervassa. Ensin se hehkui hieman, mutta kun hän oli muutaman kerran heilauttanut sitä päänsä ympäri, syttyi se liekkiin juuri kun pieni alus rysähtäen ja heilahdellen jysähti lippulaivan kylkeen sotkien köysistönsä ja raakapuunsa toisen köysistöön ja katkoen ja kiristäen niitä valtavalla rytinällä. Hänen kuusi miestään seisoivat puolialastomina valmiina paikoillaan, neljä purren laidalla ja kaksi perässä, ja varustettuina kukin kiinnityshaoillaan. Samalla hetkellä kun alukset törmäsivät yhteen, iskivät miehet hakansa sotalaivaan, kun taas perässä olevat täydensivät työtä kietomalla lisää köysiä jo ennen sotkeutuneeseen rykelmään.

Laivalla sai odottamaton herääminen suunnattoman sekasorron aikaan. Kilvan juoksivat, huusivat ja toitottivat miehet torviaan. Ensin he kiiruhtivat nostamaan ankkuria, mutta hylkäsivät tuuman liian myöhäisenä. Luullen sitten, että heidän alukselleen aiottiin hyökätä, kävivät espanjalaiset käsiksi aseisiinsa ja odottivat ryntäystä. Kun sitä ei ruvennut kuulumaan, hämmentyivät he, sillä muutakaan he eivät olleet tottuneet odottamaan merirosvoilta. Vielä lisäsi heidän hämminkiään Wolverstone, joka alastomana viiletti purren kantta edestakaisin suuri palava soihtu kädessään. He eivät osanneet arvata totuutta, ennen kuin hän oli jo tekonsa tehnyt ja eräs upseeri komensi silloin hyökkäämään purteen.

Mutta käsky tuli liian myöhään. Wolverstone oli nähnyt kuuden toverinsa hyppäävän mereen kiinnitettyään hakansa sotalaivaan ja silloin hän kiiruhti itsekin purren oikealle laidalle. Hän paiskasi loimuavan soihtunsa lähimmästä aukosta purren ruumaan ja sukelsi sitten vuorostaan mereen, josta hänet pian nostettiin Arabellan suurveneeseen. Mutta ennen kuin se tapahtui, oli pursi yhtenä ahjona, josta räjähdys toisensa perästä sinkosi palavia sytykkeitä Encarnacionin kannelle ja josta pitkät liekit ahnaasti nuolivat sen sivuja karkottaen kauaksi ne uskalikot espanjalaiset, jotka — vaikkakin myöhään — koettivat henkensäkin uhalla vapauttaa laivansa purresta.

Ja sillä aikaa kun espanjalaisen laivaston pelottavin alus täten tehtiin toimintakyvyttömäksi aivan alkuunsa, purjehti Blood avaamaan tulensa Salvadoria vastaan. Hän laukaisi ensin koko laitatulensa sen sivua vasten ja pyyhkäisi hirvittävällä voimalla miltei kaiken sen kannelta, kääntyi sitten ympäri ja laukaisi toisen koko laidallisen runkoon aivan läheltä. Jättäen sen siihen puoleksi raajarikkoisena ainakin väliaikaisesti ja jatkaen matkaansa samaan suuntaan hän sai aikaan yleisen hämmingin Infantalla ampumalla sitä parilla laukauksella keulatykeistään ja laski sitten rysähtäen sen kylkeen, kiinnitti haat ja ryntäsi kannelle. Hagthorpe teki San Felipen kanssa saman tempun.

Koko tänä aikana eivät espanjalaiset ennättäneet ampua ainoatakaan laukausta, sillä niin täydellisesti oli heidät yllätetty ja niin lamaannuttava oli Bloodin hyökkäys ollut.

Nähdessään äkkiä edessään merirosvojen kylmän teräksen ei San Felipen eikä Infantan miehistöistä ollut paljoakaan vastusta. Huomatessaan sitten amiraalin laivan palavan ja Salvadorin ajelehtivan avuttomana he menettivät kaiken rohkeutensa ja laskivat aseensa luullen olevansa voitetut.

Jos Salvador olisi päättäväisellä vastarinnalla rohkaissut toisia laivoja, niin olisivat ehkä espanjalaiset nauttineet sen päivän voiton hedelmät. Mutta sattui, että Salvador onnettomuudekseen oli aitoespanjalaiseen tapaan varustettu aarrelaivaksi ja sillä oli uumenissaan harkkoja viidenkymmenen tuhannen kultakolikon arvosta. Koettaessaan ennen kaikkea pelastaa näitä joutumasta merirosvojen saaliiksi ohjasi Don Miguel, joka miehistönsä jäännöksen kanssa oli muuttanut Salvadoriin, sen Palomas-saarta ja väylää hallitsevaa linnoitusta kohti. Tämän linnoituksen oli amiraali odotuspäivänä salaisesti miehittänyt ja varustanut aseilla. Sitä varten hän oli tuonut kaiken aseistuksen Cojeron linnoituksesta sinne. Cojeron linnoitus oli kauempana reitiltä ja sen aseistukseen oli kuulunut tavallista voimakkaampia ja kantavampia tykkejä.

Aavistamatta vähääkään tätä lähti kapteeni Blood ajamaan takaa Salvadoria seuranaan Infanta, jossa nyt oli merirosvoista kokoonpantu miehistö Ybervillen komennossa. Salvadorin perätykit vastasivat umpimähkään takaa-ajajien murhaavaan tuleen ja sen vauriot olivat niin vakavaa laatua, että kun se pääsi linnoituksen tykkien kantopiiriin, se alkoi upota ja painui vihdoin matalikolle niin syvään, että ainoastaan osa siitä näkyi veden yläpuolella. Amiraali koetti parhaansa mukaan saada miehensä, minkä uimalla, minkä veneessä, kuiville.

Ja silloin, juuri kun kapteeni Blood luuli, että voitto oli hänen ja että hänellä oli tie vapaana merelle, näytti linnoitus äkkiä ja arvaamatta hirvittävän voimansa. Mylvähtäen ilmaisi patteri olemassaolonsa ja Arabella huojui sen iskusta, joka särki sen keskiosan partaan ja kylvi kuolemaa ja sekasortoa siihen kokoontuneiden merirosvojen keskuuteen.

Ellei Pitt, laivuri olisi itse käynyt ruoriin ja kääntänyt laivaa jyrkästi oikealle, olisi se saanut vielä tuntuvampia vaurioita toisesta yhteislaukauksesta, joka seurasi miltei heti ensimmäisen perässä.

Sillä välin oli heikomman Infantan käynyt vielä pahemmin. Vaikka siihen ei ollut käynyt kuin yksi ainoa ammus, oli se murskannut sen vasemmanpuoleisen laidan aivan vesirajasta, aikaansaaden vuodon, joka piankin olisi painanut sen veden alle, ellei kokenut Yberville olisi heti ryhtynyt vastaaviin toimenpiteisiin ja käskenyt heittämään vasemman puolen tykkejä mereen. Siten hän sai laivansa keventymään ja oikealle kyljelleen kallistuneena pysymään veden pinnalla ja lähti seuraamaan peräytyvää Arabellaa linnoitustykkien jatkaessa ammuntaa, vaikkakin aikaansaamatta enempiä vaurioita.

Päästyään tykkien kantaman ulkopuolelle laivat yhtyivät ja niihin liittyivät vielä Elisabeth ja San Felipe tuumimaan, mitä nyt oli tehtävä.

Seitsemästoista luku

HÖLMÖT

Nolona johti kapteeni Blood neuvotteluja, joita kiireen kaupalla pidettiin Arabellan peräkannella aamuauringon kirkkaassa loisteessa. Se oli, kertoi hän perästäpäin, hänen loistavan uransa katkerin hetki. Hänen täytyi sulattaa se tosiasia, että vaikka hän oli johtanut tehtävänsä taidolla, josta saattoi olla ylpeä, musertaessaan voiman, joka mieslukunsa ja aseistuksensa puolesta oli niin suuri, että Don Miguel hyvällä syyllä saattoi pitää sitä voittamattomana, oli kolme onnistunutta laukausta aavistamattomasta patterista tehnyt kokomaan tyhjäksi hänen voittonsa. Ja tyhjäksi se oli jäävä, kunnes hän oli hävittänyt sen linnoituksen, joka yhä esti hänen pääsyään merelle.

Ensin tahtoi kapteeni Blood heti panna kuntoon laivansa ja yrittää uudelleen. Mutta toiset kehoittivat häntä säilyttämään malttinsa, sillä sellainen äkkipikaisuushan oli hänelle vierasta ja yksinomaan harmin ja nöyryytyksen aiheuttamaa. Tyynnyttyään hän alkoi punnita asemaa. Arabella ei pystynyt siinä kunnossa lähtemään merelle, Infanta pysyi ainoastaan keinotekoisesti veden pinnalla ja San Felipe oli melkein yhtä kehnossa kunnossa sen pommituksen johdosta, jonka alaisena se oli ollut ennen antautumistaan merirosvoille.

Oli siis selvä, että hänen lopulta täytyi myöntää, ettei ollut muuta keinoa kuin palata Maracaiboon ja korjata siellä laivat, ennen kuin saattoi ryhtyä väkivoimin raivaamaan pääsyä merelle.

Ja niin tulivat lyhyen ja tuiman tappelun nolatut voittajat takaisin Maracaiboon. Ja jotta heidän johtajansa ei säästyisi äärimmäiseltä katkeroitumiselta, täytyi hänen lisäksi kuunnella, mitä Cahusacilla oli toivottomuudessaan lörpöttelemistä, ja sanoja tämä ei ainakaan säästänyt. Oltuaan ensin mielettömän tyytyväinen pienillä voimilla saavutetun helpon ja nopean voiton johdosta aamuaikaisessa vaipui ranskalainen nyt entistäkin synkempään pessimismiin. Ja hän tartutti mielialansa ainakin suurimpaan osaan maanmiehiään.

»Nyt on kaikki lopussa», sanoi hän kapteeni Bloodille. »Ainakin tällä kertaa olemme satimessa.»

»Rohkenen huomauttaa teille, että olette sanonut samat sanat kerran ennenkin», vastasi kapteeni Blood niin kärsivällisesti kuin taisi. »Kun kerran olette nähnyt, mitä olette nähnyt, niin ette voine kieltää, että palaamme voimakkaampina sekä laivojen lukuun että aseistukseen nähden kuin olimme lähtiessämme. Katsokaa meidän nykyistä laivastoamme.»

»Näen sen hyvinkin», sanoi Cahusac.

»Tuhat tulimmaista! Te olette oikea valkomaksainen raukka, kun kaikki käy ympäri.»

»Sanotteko minua pelkuriksi?»

»Rohkenen sanoa.»

Bretagnelainen tuijotti häneen ja hengitti raskaasti. Mutta hänen ei tehnyt mieli vaatia hyvitystä loukkauksen johdosta. Hän tiesi liiankin hyvin, minkälaatuinen se hyvitys olisi, jonka kapteeni Blood hänelle antaisi. Hän muisti Levasseurin kohtalon. Sen vuoksi hän turvautui vain sanoihin.

»Se on jo liikaa! Menette liian pitkälle», valitti hän katkerasti.

»Kuulkaahan, Cahusac, minä olen jo sairaaksi asti väsynyt teidän alituisiin valitteluihinne ja ruikutuksiinne, kun asiat eivät luista yhtä tasaisesti kuin luostarin päivällispöydässä. Jos kerran haluatte, että kaikki luistaisi kepeästi ja vaivattomasti, niin teidän ei olisi pitänyt lähteä merille, ei ainakaan minun kanssani, sillä minun seurassani eivät asiat koskaan luista rauhallisesti eivätkä vaivattomasti. Ja muutapa minulla ei olekaan sanottavana teille tänä aamuna.»

Cahusac kääntyi kiroillen poispäin ja meni tunnustelemaan miestensä mieliä.

Kapteeni Blood lähti sitomaan ja lääkitsemään haavoittuneita ja siinä hommassa hän viipyi myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten hän vihdoin meni maihin ja palasi kepeämmällä mielellä kuvernöörin asuntoon kirjoittaakseen puhtaimmalla kastilian murteella uhkaavan mutta kohteliaan kirjeen Don Miguelille.

»Olen tänä aamuna näyttänyt teidän ylhäisyydellenne, mihin pystyn. Vaikka minulla ei ollut kuin yksi kahta vastaan sekä mies- että tykkilukuun nähden, olen upottanut suuren laivastonne laivat, joilla teidän piti tulla tuhoamaan minut Maracaibon lahdessa. Täten ette enää pysty täyttämään uhkaustanne, vaikka La Guayrasta tuleva Santo Niñokin saapuisi avuksenne. Siitä mitä on tapahtunut, voinette vetää johtopäätöksenne siihen nähden, mitä tulee tapahtumaan. En vaivaisikaan tällä kirjeellä teidän ylhäisyyttänne, ellen olisi inhimillinen mies, joka kammoaa verenvuodatusta. Sen vuoksi tarjoan teille nyt puhtaasti ihmisystävällisistä syistä viimeiset ehtoni ennen kuin käyn käsittelemään voittamattomaksi arvelemaanne linnoitusta samalla tavalla kuin laivojannekin, joita te myös piditte voittamattomina. Säästän Maracaibon kaupungin hävitykseltä ja vien mieheni sieltä heti sekä jätän ne neljäkymmentä vankia, jotka sieltä olen ottanut, takaisin sillä ehdolla, että te maksatte minulle viisikymmentätuhatta kultarahaa ja sata nautaa lunnaina ja annatte minun häiriintymättä mennä salmesta. Vankini, jotka suurimmaksi osaksi ovat arvohenkilöitä, pidän panttina lähtööni saakka, jolloin lähetän heidät takaisin kanooteissa, joita sitä varten otan mukaani. Jos teidän ylhäisyytenne neuvonantajat mahdollisesti saavat teidän hylkäämään ehtoni ja siten pakotatte minut hävittämään linnoituksen ehkäpä muutamien ihmishenkien kustannuksella, niin varoitan teitä, sillä mitään armoa ette siinä tapauksessa voi meidän puoleltamme odottaa, ja minä alan työni muuttamalla tuhkaläjäksi sen paikan, jossa viehättävä Maracaibon kaupunki nyt seisoo.»

Kirjoitettuaan kirjeen hän käski vankien joukosta tuoda luokseen Maracaibon varakuvernöörin, joka oli joutunut vangiksi Gibraltarissa. Selitettyään hänelle kirjeen sisällön hän lähetti hänet Don Miguelin luo.

Valitessaan varakuvernöörin lähetikseen kapteeni Blood menetteli sangen ovelasti. Jos kukaan, toivoi juuri tämä palavasti kaupunkinsa pelastumista. Hän oli mies, joka hinnalla millä hyvänsä tulisimmin vaatisi kaupungin säästämistä siltä tuholta, jolla kapteeni Blood sitä uhkasi.

Hänen laskunsa eivät pettäneetkään. Varakuvernööri yhtyi intohimoisesti kirjeessä mainittuihin ehtoihin.

Mutta Don Miguel oli uljaampaa ainesta.

Totta oli, että hänen laivastonsa oli osaksi hävitetty ja osaksi anastettu. Mutta, hän ajatteli, hänet oli yllätetty. Sitä ei tapahtuisi toista kertaa. Linnoitusta ei vain niinkään yllätettäisi. Tehköön kapteeni Blood mitä halusi Maracaibossa, mutta häntä odottaisi katkera jälkilasku, kun hän mahdollisesti — ja ennemmin tai myöhemmin täytyi hänen se tehdä — päättäisi lähteä lahdesta.

Varakuvernööri raivostui. Hän menetti mielenmalttinsa ja tuli sanoneeksi kovia sanoja amiraalille. Mutta ne eivät olleet niin kovia kuin ne sanat, jotka amiraali lausui hänelle.

»Jos te olisitte ollut yhtä uskollinen kuninkaallenne koettamalla estää noita kirottuja merirosvoja tunkeutumasta tänne, kuin minä aion olla estäessäni heitä lähtemästä täältä, niin emme nyt ensinkään olisi tässä vaikeassa pulmassa. Älkää siis väsyttäkö minua enää raukkamaisilla neuvoillanne. Minä en suostu mihinkään sovitteluihin kapteeni Bloodin kanssa. Tiedän velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja aion myös tehdä sen. Tunnen myös velvollisuuteni itseäni kohtaan. Minulla on eräs yksityinen asia suoritettavana tuon roiston kanssa ja aion tehdä sen nyt. Viekää ne terveiset hänelle.»

Niin palasi varakuvernööri takaisin Maracaiboon omaan kauniiseen taloonsa, jonka kapteeni Blood oli tehnyt päämajakseen, ja toi mukanaan amiraalin vastauksen. Ja koska hän luulotteli, että amiraalin uljas rohkeus vastoinkäymisenkin hetkellä oli vuodattanut myös häneen samanlaista sisua, saneli hän amiraalin terveiset niin uhkaavassa muodossa kuin tämä suinkin saattoi toivoa.

»Vai niin», sanoi kapteeni Blood tyynesti hymyillen, vaikka hänen mielensä olikin perin alakuloinen hänen huomatessaan pöyhkeilynsä epäonnistuneen. »No niin, onpa sääli, että amiraali on niin itsepäinen. Sillä tavalla hän menetti laivastoissakin, mutta sehän olikin hänen oma asiansa. Mutta niin ei ole kauniin Maracaibon kaupungin laita. Ehkäpä hän menettääkin sen suuremmitta suruitta. Olen kovin pahoillani. Kaikenlainen hävittäminen, kuten verenvuodatuskin, on minulle perin vastenmielistä. Mutta minkäpä sille taitaa! Huomisaamuna panen toimeen. ilotulituksen, ja ehkäpä amiraali on illalla havaitseva, että Peter Blood on niitä miehiä, jotka pitävät sanansa. Saatte mennä, Don Francisco.»

Varakuvernööri meni ulos laahustavin askelin vartijainsa saattamana ja hänestä oli uhkamielisyys tyystin hävinnyt.

Mutta tuskin oli varakuvernööri poistunut, kun Cahusac, joka oli ollut amiraalin vastausta odottelevassa neuvoskunnassa, hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojenteli niitä vastalauseeksi.

»Jumaliste, mitäs nyt sanotte?» huusi hän käheällä äänellä. Ja odottamatta vastausta kysymykseensä hän raivosi edelleen: »Minä tiesin, ettette säikäyttäisi amiraalia niin helposti. Hän pitää meitä satimessaan — ja hän tuntee asiansa. Ja sittenkin te luulette, että hän suostuisi teidän häpeämättömiin ehtoihinne. Teidän mieletön kirjeenne on lopullisesti aiheuttanut sinetin meidän tuomiomme alle.»

»Joko olette lopettanut?» kysyi Blood rauhallisesti, kun ranskalainen vaikeni vetääkseen henkeään.

»En, en vielä.»

»Säästäkää minua sitten enemmältä. Se on kuitenkin samaa lajia, piru vieköön, eikä se auta meitä ratkaisemaan pulmaamme.»

»Mutta mitä aiotte tehdä. Se teidän on meille sanottava.»

Tämä ei enää kuulostanut kysymykseltä, se oli vaatimus.

»Mistä pirusta minä sen tietäisin. Minä toivoin, että teillä olisi itsellänne jokin suunnitelma. Mutta koska teille näkyy olevan niin tuiki tärkeää pelastaa oma nahkanne, niin saatte sekä te että ne, jotka ovat samaa mieltä kanssanne, erinomaisen kernaasti jättää meidät. En vähääkään epäile, että espanjalainen amiraali on hyvillään siitä, kun lukumäärämme siten tuntuvasti vaikka hieman myöhäänkin vähenee. Saatte purren läksiäislahjaksi meiltä ja voitte liittyä vaikka Don Miguelin linnoitusjoukkoihin, sillä en usko, että te ainakaan meitä voitte hyödyttää tässä pälkähässä.»

»Miesteni asia on päättää siitä», vastasi Cahusac niellen raivonsa ja meni ulos puhuttelemaan heitä jättäen toiset rauhassa tekemään suunnitelmiaan.

Aikaisin seuraavana aamuna hän tuli taas kapteeni Bloodin puheille. Hän tapasi hänet yksin kuistillaan kävelemässä edestakaisin, pää painuneena rintaa vasten. Cahusac erehtyi luulemaan mietiskelyä masentuneisuudeksi. Kukin meistä arvostelee naapuriaan oman mittapuunsa mukaan.

»Olen ottanut sanoistanne vaarin, kapteeni», ilmoitti hän synkän vihaisena. Kapteeni Blood pysähtyi. Hartiat kumarassa ja kädet selän takana hän katseli lempeästi ja äänettömänä merirosvoa.

Cahusac selitti sanojaan. »Eilen illalla lähetin erään miehistäni viemään espanjalaiselle amiraalille kirjeen. Selitin antautuvani ehdolla, että meitä kohdeltaisiin kunniallisesti kuten sotavankeja. Tänä aamuna sain vastauksen. Hän suostuu ehdolla, että en vie mitään mukanani. Mieheni ovat menossa purteen. Me lähdemme heti.»

»Onnellista matkaa», sanoi kapteeni Blood, ja nyökäten päätään hän kääntyi kantapäillään jatkaen keskeytynyttä mietiskelyään.

»Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?» huudahti Cahusac.

»Olisihan sitä muutakin», sanoi Blood olkansa takaa, »mutta minä tiedän, että se ei teitä miellyttäisi.»

»Haa! Siis hyvästi, rakas kapteeni.» Myrkyllisesti hän lisäsi sitten: »Minun uskoni on, että emme enää tapaa toisiamme.»

»Toivon, ettette pety uskossanne», vastasi kapteeni Blood.

Cahusac riensi tiehensä sadatellen rivosti. Ennen puolta päivää oli hän matkalla tovereineen, joita oli noin kuusikymmentä masentunutta miestä, jotka hän oli saanut houkutelluksi mukaansa huolimatta Ybervillen yrityksistä pidättää heitä. Amiraali piti lupauksensa ja salli heidän vapaasti lähteä merelle, seikka jota kapteeni Blood, sikäli kuin hän tunsi espanjalaisia, piti vallan odottamattomana.

Tuskin olivat luopiot nostaneet ankkurinsa, kun varakuvernööri pyysi päästä uudelleen kapteeni Bloodin puheille. Saatuaan luvan siihen ilmoitti Don Francisco heti, että yhden yön miettiminen oli kiihdyttänyt hänen pelkoaan Maracaibon kaupungin puolesta ja vahvistanut hänen vakaumustaan amiraalin jääräpäisyydestä.

Kapteeni Blood otti hänet ystävällisesti vastaan.

»Hyvää huomenta; Don Francisco. Olen lykännyt ilotulituksen iltaan. Se tekee komeamman vaikutuksen pimeässä.»

Don Francisco, heikko, hermostunut ja vanhanpuoleinen mies, joka oli ylhäistä sukua mutta poti henkevyyden puutetta, kävi suoraan asiaan.

»Tulin luoksenne, Don Pedro, sanomaan, että jos odotatte kolme päivää, niin koetan saada kokoon vaatimanne lunnaat, joiden maksamiseen Don Miguel de Espinosa ei suostunut.»

Kapteeni Blood katsoi miestä ja rypisti tummia kulmakarvojaan.

»Ja mistä aiotte saada sen kokoon?» kysyi hän ilmaisten lievän hämmästyksensä.

Don Francisco pudisti päätään.

»Sen täytyy jäädä omaksi salaisuudekseni», vastasi hän. »Tiedän, mistä se on saatavissa, ja minun maanmiesteni täytyy maksaa se. Antakaa minulle aikaa kolme päivää kunniasanaani vastaan, niin takaan, että tulette olemaan tyytyväinen. Poikani jää sillä välin panttivangiksi.» Ja sitten hän alkoi pyytää ja rukoilla. Mutta se keskeytyi äkkiä.

»Pyhimysten nimessä! Te olette rohkea mies, Don Francisco, kun tulette puhumaan minulle sellaisia — kertomaan minulle, että tiedätte, mistä lunnaat ovat saatavissa, mutta kuitenkin kieltäydytte ilmaisemasta paikkaa. Ettekö luule, että pari puunaulaa kynnen alle saisi teidät puheliaammaksi?»

Vaikka Don Francisco tulikin hieman kalpeammaksi, pudisti hän kuitenkin uudelleen päätään.

»Ne kuuluivat Morganin, L’Ollonais’n ja muiden merirosvojen tapoihin. Mutta ne eivät ole kapteeni Bloodin tapoja. Ellen olisi tiennyt sitä, en olisi puhunut niin paljoa.»

Kapteeni nauroi. »Te vanha roisto», sanoi hän. »Te luotatte turhamaisuuteeni, niinkö!»

»Kunniantuntoonne, kapteeni.»

»Merirosvon kunniantuntoon? Olette varmaankin menettänyt järkenne?»

»Kapteeni Bloodin kunniantuntoon», väitti Don Francisco itsepäisesti. »Maineenne kertoo, että te käytte sotaa kuin gentlemanni.»

Kapteeni Blood nauroi taas ja siinä oli katkera sävy, joka sai Don Franciscon pelkäämään pahinta. Hän ei osannut arvata, että kapteeni ivasi itseään.

»Se on vain sen vuoksi, että se lopultakin on hyödyllisintä. Ja sen vuoksi saatte tekin pyytämänne kolme päivää. Siis työhön heti. Saatte minulta niin monta muulia kuin tarvitsette. Siitä pidän huolen.»

Don Francisco lähti hankinnalleen jättäen kapteeni Bloodin katkeruuden ja tyydytyksen sekaisin tuntein tuumimaan sitä seikkaa, että ritarillisuus, sikäli kuin se oli sovitettavissa merirosvon ammattiin, saattoi olla varsin hyödyllistäkin.

Täsmälleen kolmantena päivänä palasi varakuvernööri Maracaiboon tuoden muuleineen raskaat kantamukset kultaa ja rahaa vaaditun summan arvosta sekä neekeriorjien kuljettaman satapäisen härkälauman.

Eläimet jäivät niiden merirosvojen käsiteltäviksi, jotka tavallisissa oloissa harjoittivat hirvenmetsästystä ja sen johdosta tiesivät, miten nauta oli paloiteltava, ja heiltä meni miltei kaksi viikkoa ruhojen suolaamisessa ja säilöönpanossa lahden rantamalla.

Sillä välin pantiin laivoja uudelleen merikuntoon, ja kapteeni Blood pohti ankarasti arvoitusta, jonka ratkaisusta heidän pelastuksensa riippui. Hän hankki itselleen intiaanivakoojia, ja nämä toivat hänelle tiedon, että espanjalaiset matalan veden aikana olivat pelastaneet Salvadorista kolmekymmentä tykkiä ja siten lisänneet ennestään ylivoimaiseen tykistöönsä vielä yhden patterin. Vihdoin teki kapteeni Blood itse tiedusteluretken sinne siinä toivossa, että hän itse paikalla keksisi jonkin hedelmällisen juonen. Henkensä uhalla, ainoastaan kahden luotettavan intiaanin seurassa, hän souti pimeän tultua kanootilla saareen. He piilottivat kanoottinsa tiheään pensaikkoon, jota kasvoi sangen runsaasti koko saarella, ja lymyilivät itsekin siinä päivän koittoon saakka. Sitten lähti Blood yksin äärimmäisen varovasti tarkasteluretkelleen. Hän lähti oikeastaan vakuuttautumaan arvelusta, joka oli syntynyt hänen päässään, ja meni niin lähelle linnoitusta kuin uskalsi ja hieman lähemmäksi kuin oli turvallista.

Hän ryömi nelin kontin eräälle mailin päässä olevalle kukkulalle, jolta hän havaitsi näkevänsä koko linnoituksen sisäisenkin rakenteen. Mukaansa varustamallaan kaukoputkella hän saattoi todeta, että hänen arvelunsa ja toivonsa oli perusteltu, eli toisin sanoen, että kaikki tykinsuut olivat suunnatut merelle päin.

Tyytyväisenä hän palasi Maracaiboon ja esitti sotaneuvostolle, johon kuuluivat Pitt, Hagthorpe, Yberville, Wolverstone, Dyke ja Ogle, ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli vallata linnoitus maan puolelta. Mentyään saaren poikki yön pimeyden turvissa tuli heidän yllättää espanjalaiset ja nujertaa heidät, ennen kuin he ehtisivät kääntää tykkinsä hyökkääjiä kohti.

Paitsi Wolverstonea, jonka luonteenlaatu vaati uhkarohkeita otteita, ottivat kaikki muut upseerit ehdotuksen sangen kylmästi vastaan. Hagthorpe vastusti sitä hillittömästi.

»Sehän on jäniksen aivoista lähtenyt suunnitelma, Peter», sanoi hän pudistaen vakavasti kaunista päätään. »Ajattelehan toki, me emme edes varmasti voi luottaa siihenkään, että pääsemme huomaamatta niin lähelle linnoitusta, että voimme vallata sen ennen kuin he ehtivät kääntää tykkinsä meitä kohti. Ja vaikka onnistuisimmekin, niin emme voi itse kuljettaa mukanamme ainoatakaan tykkiä. Meidän täytyy kokonaan turvautua pikkuaseisiimme, ja miten voimme me, vain kolmisensataa miestä (niin vähiin oli Cahusacin lähtö supistanut heidän lukumääränsä), lähteä saaren poikki hyökkäämään vihollisen kimppuun, jonka lukumäärä on kaksi kertaa niin suuri kuin meidän joukkomme?»

Muut, Dyke, Ogle, Yberville ja vieläpä Pittkin, jonka uskollisuus Bloodia kohtaan sai hieman epävarmaksi, yhtyivät äänekkäästi Hagthorpeen. Kun he olivat sanoneet sanottavansa, virkkoi kapteeni Blood: »Olen miettinyt kaikki valmiiksi, olen punninnut vaarat ja tutkinut kuinka ne ovat vältettävissä. Näin vaikeissa olosuhteissa…»

Hän vaikeni äkkiä. Sitten hän rypisti silmäkulmiaan syvissä mietteissä. Äkkiä välähti hänen kasvoillaan uusi aate. Hänen päänsä vaipui hitaasti alas ja hän istui kauan miettien ja punniten leuka rintaa vasten painuneena. Sitten hän nyökkäsi. »Niin.» Ja taas hän virkkoi: »Niin.» Hän nosti päätään ja katsoi heihin. »Kuunnelkaa», hän huudahti. »Voitte olla oikeassa. Ehkäpä tappion vaara saattaa olla liian suuri. Olkoon miten tahansa, mutta olen keksinyt paremman keinon. Me muutammekin hyökkäyksemme valehyökkäykseksi. Suoritamme sen näin.»

Hän puhui nopeasti ja selvästi ja hänen puhuessaan nousi innostuksen puna hänen upseeriensa kasvoille. Kun hän oli lopettanut, huudahtivat he kaikki yhdestä suusta, että hän oli pelastanut heidät.

»Se on nyt teossa osoitettava päteväksi», sanoi Peter Blood.

Koska he olivat jo olleet lähtövalmiina viimeiset neljäkolmatta tuntia, ei heillä ollut mitään viivyttelemisen syytä, vaan he päättivät ryhtyä toimeen seuraavana aamuna.

Kapteeni Blood oli niin varma menestyksestään, että hän heti vapautti panttivankeina pitämänsä kaupunkilaiset, vieläpä neekeriorjatkin, jotka muiden mielestä olivat laillista sotasaalista.

Ainoa varovaisuustoimenpide, johon hän ryhtyi vapauttamiensa vankien suhteen, oli se, että hän komensi heidät kirkkoon ja lukitsi heidät sinne odottamaan vapauttajikseen niitä kaupunkilaisia, jotka piankin palaisivat kotiinsa.

Vietyään sitten kaiken miehistönsä laivoihin ja sullottuaan aarteet niiden uumeniin nostivat merirosvot ankkurinsa ja lähtivät purjehtimaan estettään kohti kullakin laivalla perässään kolme intiaanipirogia.

Nähdessään heidän komean tulonsa keskipäivän täydessä valossa valkoisten purjeiden loistaessa auringon väikkeessä hykerteli amiraali pitkiä, kapeita käsiään tyytyväisyydestä ja nauroi hiljaa itsekseen.

»Vihdoinkin!» huudahti hän. »Nyt Jumala antaa heidät minun käsiini!» Hän kääntyi takanaan seisovan upseeriryhmän puoleen. »Ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua», sanoi hän. »Sanokaa nyt, herrat, enkö ollut oikeassa, kun odotin kärsivällisesti. Tässä loppuvat nyt hänen katolisen majesteettinsa alamaisten kärsimykset, jotka tuo jumalaton mies, Don Pedro Sangre, kuten hän kerran itseään nimitti, on aiheuttanut.»

Hän kääntyi antaakseen jonkin määräyksen, ja linnoituksessa kuhisi kuin ampiaispesässä. Miehistö seisoi jo tykkien ääressä sytyttimet valmiina kädessään, kun linnoituksesta huomattiin, että merirosvot kääntyivät hieman länteen, yhä kuitenkin Palomassaarta kohti. Espanjalaiset katselivat heidän liikehtimistään hämmästyneinä.

Puolentoista mailin päässä linnoituksesta länteen ja puoli mailia saaren rannasta — juuri matalikon reunaan, josta Palomassaareen eivät päässeet muut kuin matalakulkuisimmat alukset — laskivat merirosvojen neljä laivaa ankkurinsa aivan espanjalaisten näkyvissä, mutta tarkalleen poissa heidän voimakkaimman tykkinsä ulottuvilta.

Amiraali nauroi pilkallisesti.

»Ahaa! He epäröivät, nuo englantilaiset koirat. Por Dios, kyllä heillä on syytäkin siihen.»

»He odottavat pimeän tuloa», vihjaisi hänen veljenpoikansa, joka seisoi hänen vieressään vapisten innosta.

Don Miguel katsahti häneen hymyillen. »Ja mitähän mahtaa pimeys heitä auttaa kapeassa salmessa, aivan tykkieni suiden edessä? Ole huoletta, Esteban, tänä iltana kostamme isäsi puolesta.»

Hän kohotti kaukoputkeaan jatkaakseen merirosvojen tarkastelua. Hän näki, että intiaaniveneitä, joita he olivat tuoneet mukanaan, aseteltiin laivojen kupeelle, ja ihmetteli hieman, mitä sellainen liikehtiminen saattoi merkitä. Vähän aikaa olivat pirogit näkymättömissä laivojen takana. Sitten alkoi niitä ilmestyä toinen toisensa perästä niiden kiertäessä laivoja ja soutaessa niistä poispäin, ja hän huomasi, että joka vene oli täynnä aseistettuja miehiä. Täydessä lastissa ne soluivat rantaa kohti, missä oli sakeaa pensaikkoa. Ihmettelevän amiraalin katse seurasi niiden kulkua, kunnes ne hävisivät tiheään rantalehvistöön.

Silloin hän laski kaukoputkensa ja katsahti upseereihinsa.

»Mitä pirua tämä merkitsee?» kysyi hän.

Ei kukaan vastannut, sillä he olivat yhtä hämmästyneitä kuin hän itsekin.

Hetken perästä nykäisi Esteban, joka koko ajan oli tarkastanut merta, amiraalia hihasta ja huudahti: »Tuolla ne menevät.» Hän osoitti pirogeja.

Ja siellä menivät todellakin pirogit matkalla takaisin laivoille. Mutta nyt he huomasivat, ettei niissä ollut jäljellä muita kuin soutajat. Aseistettu lasti oli jäänyt maihin.

Pirogit soutivat takaisin laivoille palatakseen hetken perästä uuden aseistetun mieslastin kanssa, jonka ne taas jättivät Palomassaareen. Vihdoin rohkeni eräs espanjalainen upseeri selittää asian.

»He aikovat ahdistaa meitä maalta käsin — yrittävät vallata linnoituksen.»

»Aivan niin», vastasi amiraali hymyillen. »Arvasin sen jo. Jonka Jumala tahtoo hävittää, sen hän lyö sokeudella.»

»Teemmekö hyökkäyksen?» kysyi Esteban innoissaan.

»Hyökkäyksen? Tuon vesakon läpi? Se olisi samaa kuin antautua heidän armoilleen. Ei, ei, me odotamme heitä ja otamme täällä vastaan heidän hyökkäyksensä. Tulkoot koska tahansa, niin on se oleva heidän turmionsa — ja täydellinen päällepäätteeksi. Älä epäilekään sitä.»

Mutta illan tullen ei amiraalin mielenrauha enää ollut vallan yhtä täydellinen. Siihen mennessä olivat pirogit kulkeneet saaren väliä jo kuutisen kertaa ja olivat joka matkallaan vieneet sinne täyden lastin miehiä sekä — kuten Don Miguel kaukoputkellaan huomasi — ainakin kaksitoista tykkiä.

Hänen naamansa ei enää hymyillyt. Se näytti vihaiselta ja myös hieman huolestuneelta, kun hän kääntyi upseeriensa puoleen.

»Kuka hölmö se uskotteli minulle, että heitä olisi vain kolmisensataa miestä? He ovat jo vieneet maihin ainakin kaksi kertaa niin paljon.»

Vaikka hän oli hämmästynyt, niin olisi hän ollut sitä vielä suuremmassa määrin, jos olisi tiennyt totuuden asiassa, nimittäin sen, että saaressa ei ollut ainoatakaan merirosvoa eikä ainoatakaan tykkiä. Petos oli onnistunut täydellisesti. Don Miguel ei osannut arvata, että miehet, joita pirogeissa kuljetettiin, olivat joka kerralla samoja, että he matkalla saareen seisoivat tai istuivat näkyvissä, mutta paluumatkalla laivoille makasivat näkymättöminä veneiden pohjalla, jotka siten näyttivät tyhjiltä.

Espanjalaisten sotilaiden pelko, että he mahdollisesti joutuisivat yöllisen hyökkäyksen kohteeksi maan puolelta ja että kapteeni Bloodilla lisäksi oli kaksi kertaa suurempi miesluku käytettävänään kuin he olivat laskeneet, alkoi jo tarttua amiraaliinkin.

Häipyvän päivän viimeisinä tunteina sotilaat tekivät tarkalleen sen, mitä kapteeni Blood niin varmasti oli uskonut heidän tekevän — tarkalleen sen, mitä heidän täytyi tehdä puolustautuakseen hyökkäystä vastaan, jonka valmistus niin perinpohjaisesti oli osattu teeskennellä. He ryhtyivät kuin vimmatut puuhaamaan raskaiden tykkien kanssa, jotka oli asetettu hallitsemaan kapeata, merelle johtavaa salmea.

Ähkien ja hikoillen, upseeriensa kirousten ja piiskainkin pakottamina he uurastivat kauhunsekaisessa pelossa suurempien ja useampien tykkien siirtämisessä maan puolelle linnoitusta. He sijoittivat ne uusiin asemiin vastaanottamaan hyökkäystä, joka nyt saattoi millä hetkellä hyvänsä alkaa puolen mailin päässä olevasta metsästä.

Kun yö pimeni, olivat nyt ainakin espanjalaiset kutakuinkin varustettuja hyökkäyksen varalta. He olivat tavattomasti peloissaan, sillä noiden villien paholaisten häikäilemätön rohkeus oli sananpartena niillä vesillä. He seisoivat tykkiensä ääressä odottaen.

Ja heidän odottaessaan ja laskuveden alkaessa nosti kapteeni Bloodin laivasto pimeän turvissa rauhallisesti ankkurinsa ja kuten kerran ennenkin, ainoastaan priipurjeen avulla ja sekin mustaksi maalattuna hakivat kaikki neljä laivaa luotaamalla tiensä reitille, joka vei merelle johtavaan kapeaan salmeen.

Elisabeth ja Infanta, jotka kulkivat vierekkäin ensimmäisinä, olivat miltei linnoituksen kohdalla ennen kuin espanjalaiset huomasivat niiden varjomaiset rungot ja keulasta kuuluvan hiljaisen veden solinan. Heidän tarkkaavaisuutensa oli siihen saakka ollut suunnattuna toiselle puolelle. Ja nyt nousi öiseen ilmaan jotenkin samanlainen nolattujen ihmisten raivokas mylvinä kuin Baabelin kieltensekoituksessa mahtoi syntyä. Lisätäkseen sekasortoa ja saattaakseen espanjalaisen sotaväen epäjärjestykseen tyhjensi Elisabeth vasemman laitansa tykit linnoitusta vastaan kulkiessaan nopean virran viemänä sen ohi.

Huomattuaan tulleensa petetyksi, vaikka ei vielä tiennyt millä tavalla, ja että hänen saaliinsa oli livistämäisillään hänen käsistään, amiraali käski raivoissaan miehiään kuljettamaan raskaat tykit entisille paikoilleen ja komensi tykkimiehensä sillä aikaa pienemmille tykeille, ainoat, jotka hänen mahtavista, vaikka nyt voimattomista aseistaan olivat salmeen päin suunnattuina. Niillä hän avasi vihdoin, kalleimmat hetket menetettyään, tulen laivoja vastaan.

Siihen vastasi Arabella koko toisen laitansa hirvittävällä tulella. Se oli juuri tullut linnoituksen kohdalle ja lisäsi paraikaa purjeitaan. Raatavat ja kiljuvat espanjalaiset näkivät tulikielekkeiden leimahtaessa vilahdukselta sen punaiset laidat, ja sen tykkien jylinään hukkui heidän vetoköysiensä kitinä. Sen jälkeen he eivät sitä enää nähneet. Häipyessään suojaavaan pimeyteen, jonne espanjalaiset suuntasivat pienet tykkinsä, eivät pälkähästä pelastuneet laivat ampuneet enää ainoatakaan laukausta, joka olisi auttanut heidän pettyneitä ja hämmästyneitä vihollisiaan edes suunnilleenkaan määräämään heidän asemaansa.

Bloodin laivasto kärsi aivan mitättömiä vaurioita, ja kun espanjalaiset olivat saaneet sekasorrostaan edes sen verran selvyyttä, että olisivat saattaneet tulla vaarallisiksi, oli laivasto jo etelätuulen kuljettamana kulkenut kapean salmen kautta meren ulapalle.

Niinpä jäi Don Miguel de Espinosa sulattelemaan menettämänsä tilaisuuden tuottamaa katkeruutta ja miettimään, millä sanoilla hän saisi ilmoitetuksi hänen katolisen majesteettinsa ylimmälle neuvostolle, että Peter Blood oli päässyt livahtamaan Maracaibon lahdesta vieden mukanaan kaksi kahdenkymmenen tykin sotalaivaa, jotka vastikään olivat olleet Espanjan omaisuutta, puhumattakaan kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta kultakolikosta ynnä muusta ryöstösaaliista.

Raskaaksi nousi todellakin Peter Bloodin velka, jonka amiraali vannoi hinnalla millä hyvänsä perivänsä viimeistä penniä myöten.

Mutta Espanjan kuninkaan tappiot eivät pysähtyneet äsken sattuneisiin. Sillä seuraavana iltana yhdytti kapteeni Bloodin laivasto vähän matkaa Oruban rannikolta Venezuelan lahden suulla myöhästyneen Santo Niñon, joka täysin purjein kiiruhti Don Miguelin avuksi.

Ensin luuli espanjalainen tapaavansa Don Miguelin voittoisan laivaston, joka palasi tuhoamasta merirosvoja. Mutta kun Arabella verraten lähellä nosti mastonsa huippuun Pyhän Yrjön viirin, havaitsi se erehdyksensä ja valiten kahdesta pahasta lievemmän — antautui.

Kapteeni Blood komensi miehet veneisiin ja käski heidän soutaa Orubaan tai minne vain halusivat. Olipa hän niinkin hienotunteinen, että auttaakseen heitä matkaan lahjoitti heille useammankin pirogin, joita hän yhä kuljetti perässään.

»Te tapaatte Don Miguelin», sanoi hän, »varmaankin sangen pahantuulisena. Viekää hänelle terveiseni ja sanokaa hänelle, että rohkenen muistuttaa häntä siitä, että hän itse on syypää kaikkeen siihen pahaan, mitä hänelle on tapahtunut. Se paha, minkä hän pani alkuun lähettäessään veljensä epäviralliselle ryöstöretkelle Barbados-saarelle, on sattunut hänen omaan nilkkaansa. Kehoittakaa häntä vastedes ajattelemaan kahdesti ennen kuin laskee paholaisensa englantilaisten siirtomaiden kimppuun.»

Niin sanoen hän jätti Santo Niñon kapteenin astumaan veneeseen ja lähti itse tutkimaan uuden saaliinsa arvoa. Kun luukut avattiin, havaittiin että laivan kannen alla oli ihmislasti.

»Orjia», sanoi Wolverstone ja pysyi väitteessään kiroten espanjalaisten roistomaisuutta, kunnes laivan mustista uumenista kiipesi esille Cahusac räpytellen silmiään auringonpaisteessa.

Oli siinä muutakin kuin auringonpaiste, joka sai bretagnelaisen räpyttelemään silmiään. Ja ne, jotka hänen perässään nousivat ihmisten ilmoille — jäännös hänen entisestä miehistöstään — kirosivat häntä pelottavasti hänen raukkamaisuutensa vuoksi, joka oli saattanut heidät kiitollisuudenvelkaan pelastumisestaan samoille miehille, jotka he vastikään olivat jättäneet kuolemaantuomittuina.

Santo Niño oli tavannut heidän purtensa ja upottanut sen, ja Cahusac oli hädin tuskin pelastunut joutumasta hirteen tullakseen sitten pitkäksi aikaa Rannikon veljeskunnan pilkan esineeksi.

Monta kuukautta sai hän sittemmin Tortugassa alituiseen vastata kysymykseen:

»Minne sinä tuhlasit kaiken sen kullan, minkä Maracaibosta sait?»

Kahdeksastoista luku

MILAGROSA

Maracaibon-tapausta on pidettävä kapteeni Bloodin mestarinäytteenä merirosvousasioissa. Vaikka hänen monien taistelujensa joukossa tuskin on yhtään, joka ei näyttäisi jotakin puolta hänen nerokkuudestaan merisodassa, ei se yhdessäkään niistä ilmene niin loistavana kuin niissä kahdessa liikkeessä, joilla hän vapautui siitä ansasta, jonka Don Miguel de Espinosa oli hänelle virittänyt.

Maine, joka hänellä tätä ennen oli ollut, oli aivan mitätön siihen verrattuna mitä nyt seurasi. Se oli mainetta, jota ei kukaan merirosvo ole nauttinut — ei edes Morgan — aikaisemmin eikä myöhempinäkään aikoina.

Tortugassa, jossa hän nyt pani kuntoon niitä laivoja, jotka oli anastanut siitä laivastosta, jonka piti tuhota hänet, hän joutui Rannikon veljeskunnan keskuudessa rajattoman ihailun ja melkeinpä jumaloimisen esineeksi, ja kaikki pyrkivät osallisuuteen kunniasta päästä hänen palvelukseensa. Se tarjosi hänelle harvinaisen tilaisuuden valita suurentunutta laivastoaan varten miehistön tarkalleen oman makunsa mukaan, ja hän valikoi tarkkaan. Kun hän seuraavan kerran lähti merille, oli hänellä viisi komeata laivaa käsittävä laivasto ja yli tuhat miestä. Näette siis, että hän ei ollut ainoastaan kuuluisa, vaan myös pelottava. Kolme uutta espanjalaista alustaan risti hän uudelleen oppineen huumorilla Clothoksi, Lachesikseksi ja Atropokseksi, julman leikillisesti ilmoittaakseen maailmalle, että hän asetti ne jokaisen espanjalaisen kohtalon ratkaisijoiksi, joka vain sattui hänen tielleen merellä.