SISÄLLYS: (continued 4)

Euroopassa aiheutti uutinen hänen laivastostaan ja sen edellä käynyt uutinen espanjalaisen amiraalin häviöstä Maracaibon lahdessa tavatonta huomiota. Espanja ja Englanti olivat vuoroin ja sangen epämiellyttävällä tavalla välikädessä, ja jos huolitte penkoa näiden valtioiden välistä kirjeenvaihtoa tältä ajalta, niin huomaatte, että se on sangen laaja eikä aina varsin ystävällistä laatua.

Ja sillä välin saattaa espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan sanoa tulleen Karibian meren vesillä raivohulluksi. Se alennustila, johon hän oli joutunut kapteeni Bloodin käden kautta kärsimänsä tappion vuoksi, oli tehnyt hänestä mielettömän. On mahdotonta olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, jos vain koetamme olla puolueettomia. Viha oli nyt tuon onnettoman miehen jokapäiväisenä leipänä ja koston toivo hänen ainaisena painajaisenaan. Raivoten kuin mielipuoli hän purjehti Karibian merta ristiin rastiin etsien vihollistaan ja hyökkäsi sillä välin, ikään kuin tyydyttääkseen kostonhimoista ruokahaluaan, jokaisen englantilaisen ja ranskalaisen laivan kimppuun, joka vain taivaan rannalle ilmaantui.

Minun ei tarvitse sanoa enempää osoittaakseni, että tämä kuulu amiraali, hieno herrasmies, oli todella menettänyt järkensä ja ruvennut vuorostaan merirosvoksi. Kastilian korkein neuvosto saattoi tietenkin moittia hänen toimiaan. Mutta mitäpä se merkitsi miehelle, jonka tuomio jo peruuttamattomasti oli langetettu. Päinvastoin, jos hän saisi elää ja nähdä sen päivän, jolloin rohkea ja häpeämätön Blood olisi nujerrettu, ei olisi vallan mahdotonta että Espanja katseli lempeämmällä silmällä hänen nykyisiä edesottamuksiaan ja aikaisempia häviötään.

Ja niin etsi espanjalainen amiraali kapteeni Bloodia meren jäljettömiltä taipaleilta vähääkään välittänyttä edes siitä, että tällä oli suunnattomasti ylivoimainen laivasto. Mutta kokonaisen vuoden sai hän turhaan etsiä. Olosuhteet, joissa he tapasivat toisensa, olivat peräti merkilliset.

Inhimillisen elämän tarkka huomioiminen opettaa pintapuolisellekin ihmiselle, joka mielellään ivaa näytelmien ja kertomusten sepittäjien apunaan käyttämää sattumaa, että itse elämäkin on miltei yhtenäistä sattumien sarjaan. Avatkaa menneisyyden historia miltä sivulta tahansa, niin huomaatte, että sattumat siinä luovat tapahtumia, jotka ainoastaan toinen sattuma olisi saattanut kääntää päinvastaiseksi. Sattumaa saattaa todella sanoa Sallimuksen aseeksi sen määrätessä ihmisten ja kansojen kohtaloita.

Huomatkaa, kuinka se nytkin toimi kapteeni Bloodin ja eräiden muiden asian järjestelemisessä.

Viidentenätoista päivänä syyskuuta 1688 — muistettava vuosi Englannin aikakirjoissa — purjehti Karibian merellä kolme laivaa, joiden tapaaminen ratkaisi monen ihmisen kohtalon.

Ensimmäinen niistä oli kapteeni Bloodin lippulaiva Arabella, joka oli pyörremyrskyssä joutunut erilleen muista merirosvoista Vähien Antillien luona. Noin 17⁰ pohjoista leveyttä ja 74⁰ itäistä pituutta se ponnisteli tukahduttavassa kuumuudessa Tortugaa, merirosvojen hajaantuneen laivaston luonnollista yhtymäpaikkaa kohti.

Toinen laiva oli suuri espanjalainen sotalaiva Milagrosa, joka seuranaan pienempi fregatti Hidalga, piileskeli vähän matkaa Caymitesta, sen pitkän niemen pohjoispuolella, joka pistää Hispaniolan lounaisesta kolkasta. Milagrosella purjehtii kostonhimoinen Don Miguel. Kolmas ja viimeinen niistä laivoista, joiden kanssa olemme tekemisissä, oli englantilainen sotalaiva, joka sanottuna päivänä oli ankkurissa ranskalaisessa St. Nikolasin satamassa, Hispaniolan koillisella rannalla. Se oli matkalla Plymouthista Jamaikaan ja kuljetti erästä sangen ylhäistä matkustajaa lordi Julian Waden persoonassa, joka sukulaisensa lordi Sunderlandin lähettämänä liikkui sangen tärkeillä ja arkaluontoisilla asioilla, jotka suoranaisesti aiheutuivat Englannin ja Espanjan välisestä vihaisesta kirjeenvaihdosta.

Ranskan hallitus, samoin kuin Englanninkin, oli äärimmäisen harmistunut merirosvojen ryöstöretkistä ja niistä johtuneista yhtämittaisista jännittyneistä väleistä Espanjan kanssa, ja se oli turhaan koettanut lopettaa ne vaatimalla äärimmäistä ankaruutta meren tuolla puolen olevilta monilta kuvernööreiltään. Mutta nämä olivat joko — kuten Tortugan kuvernööri — miltei julkisessa liitossa merirosvojen kanssa, taikka — kuten ranskalaisen Hispaniolan kuvernööri — sitä mieltä, että merirosvoja pikemminkin oli yllytettävä, koska he siten olivat jonkinlaisena vastapainona espanjalaisten ahneudelle ja vallanhimolle, joka muussa tapauksessa olisi saattanut tulla varsin tuhoisaksi muiden kansojen siirtomaille. He olivat suorastaan sitä mieltä, että jokainen ankarampi toimenpide johtaisi siihen, että merirosvot hakisivat itselleen uusia toimialoja etelämpänä.

Tyynnyttääkseen Jaakko-kuninkaan hätää päästä sovintoon Espanjan kanssa ja noudattaakseen Espanjan lähettilään uudistuneita ja vihaisia vaatimuksia oli mylord Sunderland, Englannin valtiosihteeri, nimittänyt voimakkaan miehen Jamaikan varakuvernööriksi. Tämä voimakas mies oli eversti Bishop, joka nyt muutaman vuoden oli ollut Barbados-saaren vaikutusvaltaisin viljelystenomistaja.

Eversti Bishop oli ottanut viran vastaan ja lähtenyt viljelyksiltään, missä hänen rikkautensa olivat huimasti kasvaneet, täynnä intoa, joka pohjautui haluun maksaa omalta kohdaltaan velkansa Peter Bloodille.

Heti Jamaikaan tulonsa jälkeen olivat merirosvot tunteneet hänen läsnäolonsa. Mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä, niin se merirosvo, jota hän erityisesti halusi käsiinsä — Peter Blood, joka kerran oli ollut hänen orjansa — vältti hänet aina ja jatkoi häiriintymättä ja suuressa mittakaavassa espanjalaisten hätyyttämistä sekä maalla että merellä ja piti siten Englannin ja Espanjan välejä jatkuvasti kireinä, mikä oli erittäin vaarallista aikana, jolloin Euroopan rauha muutenkin oli vaikeasti ylläpidettävissä.

Harmistuneena sekä omalta osaltaan että niistä moitteista, joita hän epäonnistumisensa vuoksi sai Lontoosta, meni eversti Bishop vihdoin niin pitkälle, että alkoi miettiä retken tekemistä itse Tortugaan saadakseen vihamiehensä käsiinsä ja yrittääkseen puhdistaa koko saaren merirosvoista. Onnekseen hän kuitenkin luopui mielettömästä suunnitelmastaan osaksi paikan luontaisen lujuuden vuoksi, mutta osaksi myös siitä syystä, että kostoretki Tortugaan, joka ainakin nimellisesti oli ranskalainen alusmaa, olisi ollut raskas loukkaus Ranskaa kohtaan. Ilman tuollaista retkeä ei hän kuitenkaan pystynyt merirosvoja hillitsemään. Hän tunnustikin sen kirjeessään valtiosihteerille.

Tämä kirje sekä siinä selostettu asiantila pani lordi Sunderlandin epäilemään, ettei harmillista ongelmaa voitukaan ratkaista tavallisin keinoin. Hän alkoi tuumia tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja ja muisti, miten Morgan oli Kaarle Toisen aikana otettu kuninkaan palvelukseen. Hänen mieleensä johtui, että sama keino ehkä tepsisi kapteeni Bloodiinkiin nähden. Hänen ylhäisyydeltään ei jäänyt huomaamatta se mahdollisuus että Blood ei harjoittanut laittomuutta omasta taipumuksestaan, vaan että hän välttämättömyyden pakosta teki sitä, mihin hänen maanpakolaisuutensa oli hänet vienyt, ja että hän mielihyvin luopuisi siitä, kun siihen vain tarjoutuisi tilaisuus.

Toimien tässä mielessä lähetti lordi Sunderland sukulaisensa, lordi Julian Waden, avonainen valtakirja muassaan järjestämään asiaa valtiosihteerin haluamaan suuntaan. Ovela Sunderland, joka oli mestari juonittelussa, neuvoi sukulaistaan siinä tapauksessa, ettei Blood taipuisi taikka hän itse ei syystä tai toisesta katsoisi sopivaksi pestata häntä kuninkaan palvelukseen, kohdistamaan huomionsa Bloodin upseereihin ja yrittämään viekoitella heitä hänen palveluksestaan heikontaakseen häntä siinä määrin, että hän sitten helposti joutuisi eversti Bishopin laivaston saaliiksi.

Royal Mary, jolla lordi Sunderlandin terävä, sivistynyt, hieman kevytmielinen ja erinomaisen hieno lähetti matkusti, oli onnellisen matkan jälkeen saapunut St. Nikolasiin, joka oli viimeinen satama ennen määräpaikkaa. Oli sovittu, että lordi Julian ilmoittautuisi ensin varakuvernöörille Port Royalissa, josta hän tarpeen vaatiessa saattoi purjehtia Tortugaan. Nyt sattui, että varakuvernöörin veljentytär oli pari kuukautta aikaisemmin tullut St. Nikolasiin omaisiaan tervehtimään sekä päästäkseen Jamaikalla sinä aikana vallitsevasta sietämättömästä kuumuudesta. Koska hänen näihin aikoihin piti matkustaa takaisin, pyydettiin hänelle paikka Royal Maryllä, ja katsoen hänen setänsä arvoon ja asemaan myönnyttiin pyyntöön heti.

Lordi Julian tervehti hänen laivalle tuloaan tyydytyksen tuntein. Se antoi hänen matkalleen, joka oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen, juuri sen höysteen, jonka se tarvitsi ollakseen täydellinen. Hänen ylhäisyytensä oli niitä ritareita, joiden elämä tuntui ehdottomasti tyhjältä ja hukkaanmenneeltä, ellei sitä sulostuttamassa ollut nainen.

Neiti Arabella Bishop, suoraluonteinen tytönletukka poikamaisine äänineen ja miltei poikamaisen kevyine liikkeineen ei ehkä ollut sellainen lady, joka Englannissa olisi herättänyt lordien herkuttelevaa huomiota. Miehen sangen turmeltunut, huolellisesti kasvatettu maku kallistui niissä asioissa pulleisiin, kaihomielisiin, peräti avuttomiin naisiin. Neiti Bishopin viehättävyyttä ei voinut kieltää. Mutta se oli sitä laatua, jota vain hienotunteinen mies pystyi käsittämään. Ja lordi Julian, vaikka ei suinkaan ollut raaka, ei ollut hienotunteinen siinä määrässä. Näillä sanoilla älköön käsitettäkö, että tahtoisin sanoa lordista mitään pahaa.

Neiti Bishop oli yhtä kaikki nuori nainen ja lady, ja niillä leveysasteilla, jonne lordi Julian oli harhautunut, tarpeeksi harvinainen ilmiö vetääkseen hänen huomionsa puoleensa. Lordi puolestaan, korkeine arvonimineen ja asemineen, tottuneen hovimiehen kohteliaisuuksineen ja itsekin henkilökohtaisesti sangen miellyttävänä, tuntui tulevan suuresta maailmasta, jota tyttö tuskin tunsi muuta kuin nimeltä, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Antilleilla. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että he jo ennen kuin Royal Mary pääsy lähtemään St. Nikolasista, olivat kiintyneet toisiinsa. Kumpikin taisi kertoa toisilleen asioita, joita toinen halusi tietää. Lordi osasi kiihottaa tytön mielikuvitusta kertomalla juttuja Jaakko-kuninkaasta — hän esiintyi niissä usein itse pääsankarina tai ainakin varsin huomattavana tekijänä — ja tyttö puolestaan voi rikastuttaa lordin tietomäärää uutta maailmaa koskevilla tiedonannoilla.

Ennen kuin St. Nikolas oli häipynyt näköpiiristä, oli heistä tullut, hyvät ystävät ja hänen ylhäisyytensä lordi alkoi korjata ensivaikutelmaansa tytöstä sekä huomata viehätystä siinä suorasukaisessa toverillisuudessa, jolla tyttö kohteli kaikkia miehiä veljinään. Kun ajattelemme, että lordin mieltä painoi hänen matkansa aiheuttanut tehtävä, niin ei ole ihmeellistä, että he joutuivat puhumaan kapteeni Bloodistakin.

»Ihmettelenpä», sanoi lordi heidän kävellessään peräkannella, »oletteko koskaan nähnyt tuota Bloodia, joka kerran oli setänne istutuksilla orjana?»

Neiti Bishop pysähtyi. Hän nojasi laivan parraspuuhun katsellen häipyvää maata, ja kului hetkinen, ennen kuin hän vakavalla, levollisella äänellä vastasi:

»Olen nähnyt hänet useinkin. Tunsin hänet varsin hyvin.»

»Älkäähän toki!» Hänen ylhäisyytensä oli vähällä menettää mielentyyneytensä, jota hän niin hartaasti koetti ylläpitää. Hän oli nuori mies, ehkäpä kahdeksankolmatta, keskimittaa pitempi ja näytti vielä pitemmältä tavattoman hoikkuutensa vuoksi. Hänellä oli pienet, kalpeat ja kapeat kasvot, joita varjosti kullankellertävä käherretty tekotukka, tunteellinen suu ja vaaleansiniset silmät, jotka antoivat hänen ulkomuodolleen uneksivan, miltei surumielisen mietiskelevän ilmeen. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta valppaat ja tarkkaavat, vaikkei hän tässä tapauksessa huomannutkaan sitä lievää värinmuutosta tytön poskilla, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut, eikä myöskään epäilyttävää vastausta, jonka tyttö antoi.

»Älkäähän toki!» toisti lordi ja tuli tytön viereen. »Ja millaiseksi mieheksi hänet havaitsitte?»

»Siihen aikaan kunnioitin häntä onnettomuuden kohtaamana gentlemannina.»

»Tunsitteko hänen tarinansa?»

»Hän kertoi sen minulle. Sen vuoksi kunnioitin häntä — vastoinkäymisissä osoittamansa tyynen miehuuden vuoksi. Mutta sittemmin olen miltei ollut taipuvainen uskomaan, että hän ei puhunut totta.»

»Jos tarkoitatte sitä vääryyttä, minkä hän joutui kärsimään kuninkaallisen kenttäoikeuden puolelta, joka tuomitsi Monmouthin kapinallisia, niin voitte olla varma siitä, että se oli totta. Hän ei ollut Monmouthin yrityksessä mukana. Se on varma. Hänet tuomittiin lain pykälän mukaan, jota hän ei saattanut tuntea tehdessään teon, joka väännettiin maanpetokseksi. Mutta hän on, totta vie, kostanut omalla tavallaan.»

»Sepä onkin», sanoi tyttö hiljaa, »anteeksiantamaton teko. Se on vienyt hänet turmiolle — ja ansiosta.»

»Turmiolle?» Hänen ylhäisyytensä naurahti hieman. »Älkää olko niinkään varma siitä. Hänestä on tullut rikas mies, olen kuullut. Hän on muuttanut espanjalaisen ryöstösaaliinsa ranskalaiseksi kullaksi, jota säilytetään hänen varaltaan Ranskassa. Hänen tuleva appensa M. d’Ogeron on pitänyt siitä huolen.»

»Hänen tuleva appensa?» toisti tyttö ja tuijotti silmät pyöreinä ja suu auki lordiin. Sitten hän lisäsi: »M. d'Ogeron? Tortugan kuvernöörikö?»

»Sama mies. Huomannette, että miehellä on oiva suojelija. Se on uutinen, jonka kuulin St. Nikolasissa. En osaa sanoa, oliko se oikein tervetullut, sillä en ole varma siitä, että se on helpottava tehtävääni, jonka vuoksi sukulaiseni lordi Sunderland minut tänne lähetti. Ette kai tiennyt siitä mitään?»

Neiti Bishop pudisti päätään virkkamatta sanaakaan. Hän oli kääntänyt kasvonsa poispäin ja katseli hiljaa lainehtivaa merta. Hetken perästä hän puhui taas, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja täysin hillitty.

»Mutta jos se on totta, olisi hänen rosvoamisensa jo loppunut. Jos… jos hän rakastaa ja on kihloissa ja jos hän vielä lisäksi on rikas, kuten sanoitte, niin hän varmasti olisi lopettanut uhkarohkean ammattinsa ja…»

»Niinpä niin. Niin minäkin ajattelin, kunnes sain selityksen asiaan. M. d’Ogeron on ahnas sekä omasta että tyttärensä puolesta. Ja mitä tyttöön tulee, niin olen kuullut, että hän on oikea villipeura, sopiva Bloodin tapaiselle miehelle. Oikeastaan ihmettelen, miksi hän ei nai tyttöä heti ja ota häntä mukaansa ryöstöretkilleen. Se olisi tytölle uusi elämys. Ihmettelen myös Bloodin kärsivällisyyttä. Hänhän tappoi miehen saadakseen tytön omakseen.»

»Sanoitteko, että hän tappoi miehen tytön vuoksi?» Kauhu kuvastui Arabella-neidin äänessä.

»Niin on asianlaita. Mies oli eräs ranskalainen merirosvo nimeltä Levasseur. Hän oli tytön rakastettu ja Bloodin liittolainen uhkayrityksessä. Blood halusi tyttöä itselleen ja tappoi Levasseurin saadakseen hänet. Hyi, se on epämiellyttävä juttu, sen myönnän. Mutta ihmiset elävät näissä maissa toisenlaisten lakien mukaan…»

Tyttö oli kääntynyt häneen päin. Hän oli huuliaan myöten kalpea ja hänen utuiset silmänsä välähtivät, kun hän lopetti lordin Bloodia puolustavat puheet.

»Varmaankin, jos hänen liittolaisensa sallivat hänen elää sellaisen teon jälkeen.»

»Oh, teko tapahtui säännönmukaisessa kaksintaistelussa, olen kuullut.»

»Kuka sen kertoi?»

»Eräs mies, joka on purjehtinut heidän kanssaan, ranskalainen nimeltään Cahusac, jonka tapasin eräässä rantakapakassa St. Nikolasissa. Hän oli ollut Levasseurin luutnantti ja oli läsnä sillä saarella, jolla teko tapahtui ja Levasseur sai surmansa.»

»Entä tyttö? Sanoiko hän tytönkin olleen läsnä?»

»Sanoi. Hän oli silminnäkijänä tilaisuudessa. Blood vei hänet mukanaan, kun hän oli suoriutunut rosvotoveristaan.»

»Ja kuolleen toverit sallivat sen tapahtua!» Lordi huomasi epäilyksen tytön äänessä, mutta häneltä jäi kuulematta se helpotuksen sävy, joka siihen samalla oli sekoittunut. »Oh, minä en usko sitä juttua. Minä en tahdo uskoa sitä!»

»Kunnioitan teitä siksi, neiti Bishop. Minun oli itsenikin vaikea uskoa, että ihmiset saattaisivat olla niin tunteettomia, kunnes Cahusac selitti asian tarkemmin.»

»Tyttö?» neiti Bishop perääntyi epäuskostaan, epäuskosta joka oli vapauttanut hänet sanoin selittämättömästä mielipahasta. Tarttuen kaiteeseen hän käänsi kysyessään kasvonsa lordiin. Myöhemmin lordi muisti, että tytön käytöksessä oli jotakin omituista, joka silloin jäi häneltä huomaamatta.

»Blood osti heidän suostumuksensa ja oikeuden viedä tytön mukanaan. Hän maksoi heille hinnan helmissä, joita oli yli kahdenkymmenentuhannen kultakolikon arvosta.» Hänen ylhäisyytensä nauroi taas hieman ylenkatseellisesti. »Sievä hinta! Vai mitä? He ovat roistoja järjestään — varastelevia, pirullisia konnia joka ainoa. Onpa tämä juttu sopivaa kuultavaa ladyn korville.»

Tyttö käänsi taas katseensa lordista ja havaitsi, että hänen silmiään hieman hämärsi. Tuokion kuluttua hän kysyi hieman epävarmalla äänellä:

»Miksi ranskalainen kertoi teille tuon jutun? Vihasiko hän kapteeni Bloodia?»

»Sitä en saanut tietää», sanoi hänen ylhäisyytensä hitaasti. »Hän kertoi sen… oh, kai tavallisena juttuna, esimerkkinä merirosvojen menettelytavoista.»

»Tavallisena!» huudahti tyttö. »Hyvä Jumala! Tavallisena juttuna.»

»Uskallan sanoa, että olemme kaikki raakalaisia sivistyksen suoman vaipan turvissa», sanoi lordi. »Mutta tämä Blood, hän on monitaitoinen mies, mikäli Cahusacilta kuulin. Hänhän on lääkäri…»

»Se on totta, tiedän sen.»

»Ja hän on palvellut kauan sotaväessä ulkomailla, sekä meri- että maavoimissa. Cahusac sanoi — vaikka tuskin voin uskoa sitä — että hän olisi taistellut Ruyterin alaisena.»

»Sekin on totta», sanoi tyttö. Hän huokasi syvään. »Teidän Cahusacinne tiedot näkyvät olevan tarkkoja — valitettavasti.»

»Oletteko pahoillanne siitä?»

Tyttö katsoi häneen. Lordi huomasi, että hän oli hyvin kalpea.

»Samalla tavalla kuin olemme pahoillamme, kun kuulemme jonkun henkilön, jota olemme pitäneet arvossa, kuolleen. Kerran kunnioitin häntä onnettomana, mutta kunniallisena herrasmiehenä. Mutta nyt…» Hän vaikeni ja hymyili omituista hymyä. »Parasta unohtaa sellainen mies.»

Ystävyys, jota neiti Bishop aina osoitti kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan, kasvoi yhä heidän välillään sen lyhyen ajan kuluessa, mikä heillä enää oli jäljellä, kun sattui tapaus, joka pilasi lupaavimman vaiheen hänen ylhäisyytensä matkalla.

Häiritsijä oli raivohullu espanjalainen amiraali, jonka he tapasivat merellä toisena päivänä, kun olivat puoleksi sivuuttaneet Goneveslahden. Royal Maryn kapteeni ei säikähtänyt, vaikka Don Miguel ampui sitä. Huomatessaan, että muhkean espanjalaisen aluksen kyljet olivat korkealla veden pinnasta ja siten tarjosivat erinomaisen maalin hänelle, englantilainen tunsi houkutusta pilantekoon. Jos kerran tämä Don, joka liehutti Kastilian lippua mastonsa huipussa, halusi tappelua, niin oli Royal Mary juuri se laiva, joka mielellään tarjosi hänelle palvelustaan. Voi olla, että hän oli oikeassa varmassa uskossaan ja että hän sinä päivänä olisi tehnyt lopun Don Miguelin hurjasta menosta, ellei onnekas sattuma Milagrosan tykistä olisi käynyt keularuumassa olevaan ruutivarastoon ja lennättänyt ilmaan miltei toista puolta hänen laivastaan. Miten ruuti oli joutunut sinne, ei ole milloinkaan selvinnyt, eikä uljas kapteeni itsekään jäänyt eloon tutkiakseen asiaa.

Ennen kuin Royal Maryn miehistö ennätti tointua hämmästyksestään, kun heidän kapteeninsa oli kuollut ja kolmasosa miehistöstä samalla tuhoutunut, kellui laiva ammottavana ja kallistelevana raajarikkona meren selällä ja espanjalaiset olivat rynnänneet sen kannelle.

Kapteenin hytissä peräkannen alla, mihin neiti Bishop oli viety turvaan, koetti lordi Julian lohduttaa ja rohkaista häntä vakuuttaen että kaikki päättyisi hyvin — juuri samalla hetkellä, kun Don Miguel miehineen astui laivaan. Lordi Julian ei itse ollut ensinkään varma tuloksesta, ja hänen kasvonsa olivat kieltämättä kalpeat. Ei sen vuoksi että hän millään muotoa olisi ollut pelkuri, mutta olo suljettuna tuntemattoman aineen päällä uiskentelevaan puiseen häkkiin, joka taistelun aikana koska tahansa saattoi vaipua valtameren syvyyksiin, oli levottomuutta herättävää sille, joka saattoi maalla olla hyvinkin rohkea. Onneksi neiti Bishop ei näyttänyt olevan sen heikon lohdutuksen tarpeessa, jota lordi saattoi tarjota. Tosin hän oli kalpea ja tosin näyttivät hänen samettisilmänsä tavallista suuremmilta, mutta hän hallitsi itsensä täydellisesti. Puoleksi istuen ja puoleksi nojaten kapteenin pöytää vasten hän säilytti mielenmalttinsa niin hyvin, että saattoi tyynnyttää puoliveristä palvelijaansa, joka kauhuissaan ryömi hänen jaloissaan.

Silloin aukeni hytin ovi, ja Don Miguel itse pitkänä ja auringonpaahtamana astui sisään. Lordi Julian pyörähti ympäri nähdäkseen, kuka tulija oli, ja tarttui miekkansa kahvaan.

Espanjalainen oli reipas ja asiallinen.

»Älkää olko hullu», sanoi hän omalla kielellään, »tai muuten saatte hullun lopun. Teidän laivanne uppoaa.»

Don Miguelin takana seisoi kolme, neljä kypäräniekkaa sotamiestä, ja lordi Julian käsitti asemansa. Hän irrotti kätensä miekankahvasta ja pari kolme jalkaa terästä solui hiljaa takaisin tuppeen. Mutta Don Miguel hymyili niin, että valkea, tasainen hammasrivi välkkyi harmaiden viiksien takaa, ja ojensi kätensä.

»Olkaa hyvä», sanoi hän.

Lordi Julian epäröi. Hänen katseensa solui neiti Bishopiin.

»Luulen, että se on parasta», sanoi tyyni nuori lady, ja silloin antoi hänen ylhäisyytensä miekkansa antautumisen merkiksi.

»Tulkaa — jokainen laivalleni», sanoi Don Miguel ja meni edellä ulos.

He menivät — tietenkin. Sillä ensiksikin oli espanjalaisella voimaa pakottaa heidät tulemaan ja toiseksi houkutteli laiva, jonka Don Miguel ilmoitti olevan uppoamaisillaan, sangen vähän jäämään. He eivät viipyneet kauempaa kuin oli tarpeellista, jotta neiti Bishop ennätti koota vähäiset pikkuesineensä ja lordi siepata päällysviittansa.

Mitä tulee muihin eloonjääneisiin teurastuspaikalla, joka ennen oli ollut Royal Mary, niin jättivät espanjalaiset heidät täydelleen oman onnensa nojaan. Ottakoot veneensä ja elleivät ne kantaneet heitä, niin uikoot ja hukkukoot. Se oli espanjalaista. Se seikka, että neiti Bishop ja lordi Julian vietiin mukana, johtui vain siitä, että Don Miguel huomasi, että he ilmeisesti olivat arvokasta saalista. Hän otti heidät vastaan omassa hytissään erinomaisen kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös pyysi saada kunnian tutustua heidän nimiinsä.

Lordi Julian, joka oli aivan sairas kauhusta juuri näkemänsä näytelmän johdosta, pystyi vaivoin hillitsemään itseään niin paljon, että saattoi täyttää amiraalin pyynnön. Sitten hän ylpeästi vuorostaan vaati saada tietää ahdistajansa nimen. Hän oli äärimmäisen pahalla tuulella. Hän tunsi, että ellei hän ollut tässä odottamattomassa ja vaikeassa asemassa, johon kohtalo hänet oli saattanut, tehnyt mitään kunniatonta, niin ei hän myöskään ollut tehnyt mitään kunniakasta. Se olisikin merkinnyt sangen vähän, ellei hänen heikon toimintansa todistajana olisi ollut nainen. Hän päätti, mikäli mahdollista, parantaa asiaansa.

»Olen Don Miguel de Espinosa», sai hän vastaukseksi. »Katolisen kuninkaan laivaston amiraali.»

Lordi Julian ällistyi. Jos Espanja pani toimeen sellaisen melun jonkun kapteeni Bloodin kaltaisen karkulaisseikkailijan ryöstöretkien vuoksi, niin mitä saattoikaan Englanti nyt vastata siihen?

»Ehkäpä sitten kerrotte minulle, miten on mahdollista, että käyttäydytte kuin joku kirottu merirosvo?» kysyi hän. Ja lisäsi sitten: »Toivon, että huomaatte, mitä seurauksia siitä saattaa olla ja mihin edesvastuuseen te tämänpäiväisen tekonne, murhanhimoisesti vuodattamanne veren ja tätä ladyä ja minua kohtaan harjoittamanne väkivallan johdosta olette joutuva.»

»En ole harjoittanut mitään väkivaltaa teitä kohtaan», sanoi amiraali hymyillen kuten hymyilee vain se, jolla on valtit kädessään. »Päinvastoin olen pelastanut henkenne.»

»Pelastanut henkemme!» Lordi Julian menetti tuokioksi puhekykynsä niin kylmäverisen hävyttömyyden edessä.

»Entä niiden elämä, jotka te turhan päiten olette teurastanut? Jumaliste, mies, sen saatte vielä kalliisti maksaa!»

Don Miguel hymyili yhä. »Se voi olla mahdollista. Kaikki on mahdollista. Mutta sillä välin maksaa teidän molempien elämä paljon. Eversti Bishop on rikas mies. Ja te, mylord, olette epäilemättä myös rikas. Minä olen miettivä asiaa, jotta voin määrätä lunastussumman.»

»Te olette siis juuri sellainen murhanhimoinen merirosvo, jona teitä pidin», raivosi hänen ylhäisyytensä. »Ja teillä on kyllin hävyttömyyttä kutsuaksenne itseänne katolisen kuninkaan laivaston amiraaliksi. Saammepa nähdä, mitä teidän katolisella kuninkaallanne on siihen sanomista.»

Amiraalin hymyileminen loppui. Hänen ilmeessään näkyi jotakin siitä raivosta, joka hänen aivoihinsa oli syöpynyt. »Te ette näy ymmärtävän», sanoi hän. »Minä kohtelen teitä, englantilaiset kerettiläiskoirat, juuri samalla tavalla kuin te olette kohdelleet espanjalaisia merellä, te helvetin rosvot ja varkaat! Minulla on kunnia tehdä se omissa nimissäni, mutta te, uskottomat pedot, te lähetätte kapteeni Bloodinne, Hagthorpenne ja Morganinne meitä vastaan ja kieltäydytte vastaamasta heidän teoistaan. Kuten Pilatus, pesette te kätenne.» Hän nauroi hurjaa naurua. »Näytelköön nyt Espanja Pilatuksen osaa. Kieltäytyköön se nyt vastaamasta minun teoistani, kun teidän lähettiläänne Escorialin linnassa vikisee korkeimman neuvoston edessä pyytäen edesvastuuta Don Miguel de Espinosalle tämänpäiväisestä merirosvouksesta.»

»Kapteeni Blood ja ne muut eivät ole Englannin amiraaleja», huudahti lordi Julian.

»Eivätkö? Kuinka minä sen tietäisin! Miten Espanja sen tietäisi! Tehän olette kaikki valehtelijoita, te englantilaiset kerettiläiset.»

»Sir!» Lordi Julianin ääni oli karhea kuin viila ja hänen silmänsä salamoivat. Vaistomaisesti meni hänen kätensä sille kohdalle, jossa hänen miekkansa tavallisesti riippui. Sitten hän kohautti hartioitaan ja sanoi pilkallisesti: »Aivan niin, se käy erinomaisesti yhteen sen kanssa, mitä aikaisemmin olen espanjalaisten kunniantunnosta kuullut ja mitä nyt olen nähnyt samasta avusta teihin nähden, kun loukkaatte miestä, joka on aseeton ja päälle päätteeksi teidän vankinne.»

Amiraalin kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän nosti jo kätensä lyödäkseen, mutta hillitsi itsensä, ehkäpä juuri niiden sanojen johdosta, joihin loukkaava vastaus oli verhottu. Hän kääntyi äkkiä ja meni sanaakaan vastaamatta ulos.

Yhdeksästoista luku

TAPAAMINEN

Kun ovi paukahti kiinni poistuvan amiraalin takana, lordi Julian kääntyi Arabellan puoleen ja suorastaan hymyili. Hän tunsi, että hän oli nyt toiminut paremmin, ja oli miltei lapsellisen tyytyväinen sen johdosta. »Luulenpa, että minulla oli viimeinen sana», sanoi hän ja heilautti kultakutrista päätään.

Neiti Bishop, joka istui hytin pöydällä, katsoi häneen kiinteästi vastaamatta hänen hymyynsä. »Onko sillä sitten niin väliä, kenelle viimeinen sana jää? Minä ajattelen noita onnettomia raukkoja, jotka jäivät Royal Maryyn. Monellakin heistä on varmasti viimeinen sana sanottuna. Ja mitä varten? Hieno laiva on upotettu, monta henkeä mennyt ja kolme kertaa enemmän hengenvaarassa. Ja mitä varten?»

»Oh, te olette hermostunut, neiti, minä…»

»Hermostunut!» Neiti Bishop nauroi pilkallisesti. »Vakuutan teille, että olen tyyni. Minä tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa, lordi Julian. Minkä vuoksi espanjalaiset tekivät tämän? Missä tarkoituksessa?»

»Kuulittehan mitä hän sanoi.» Lordi Julian kohautteli vihaisena hartioitaan. »Verenhimosta», selitti hän lyhyesti.

»Verenhimosta?» kysyi tyttö. Hän oli hämmästynyt. »Onko sitten todella sellaista olemassa? Sehän on mieletöntä, hirviömäistä.»

»Pirullista», myönsi hänen ylhäisyytensä. »Paholaisen töitä.»

»En käsitä sitä. Kolme vuotta sitten tekivät espanjalaiset ryöstöretken Bridgetowniin ja siellä suoritettiin tekoja, joiden pitäisi olla ihmiselle mahdottomia, kauhutöitä, uskomattoman vastenmielisiä, jotka nyt, kun ajattelen niitä, tuntuvat pahalta unelta. Ovatko ihmiset sitten petoja?»

»Ihmiset?» kertasi lordi Julian tuijottaen tyttöön. »Sanokaa espanjalaiset, niin myönnän niin olevan.» Hän oli englantilainen, joka puhui perivihollisestaan, ja sittenkin hänen sanoissaan oli paljon totta. »Sellaisia ovat espanjalaisten menettelytavat uudessa maailmassa. Tottavie, sellaisille miehille kuin Blood saattaa miltei antaa anteeksi mitä he tekevät.»

Tyttö värisi aivan kuin kylmästä ja nojaten kyynärpäitään pöytää vasten hän jäi leuka käsien varassa tuijottamaan suoraan eteensä.

Katsellessaan tyttöä huomasi lordi, miten väsynyt ja kalpea hän oli. Syytä oli yllin kyllin, enempäänkin. Lordin tuttavapiiristä ei olisi löytynyt ainoatakaan naista, joka sellaisessa koetuksessa olisi säilyttänyt malttinsa. Pelosta neiti Bishop ei ollut näyttänyt merkkiäkään, ei kertaakaan. Epäilemättä hän oli ihailtava tyttö.

Espanjalainen tarjoilija astui sisään kantaen hopeista suklaakalustoa ja perulaisia sokerileivoksia, jotka hän asetti pöydälle ladyn eteen.

»Amiraali pyytää tervehtiä», sanoi hän, kumarsi ja poistui.

Neiti Bishop ei edes huomannut häntä eikä hänen tarjottaviaan, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan. Lordi Julian käveli pari kertaa edestakaisin pitkässä, kapeassa hytissä, johon valo pääsi kattoaukosta ja suuresta neliskulmaisesta ikkunasta peränpuolella. Hytti oli ylellisesti sisustettu. Siinä oli kauniita itämaisia mattoja lattialla, täysinäisiä kirjahyllyjä oli pitkin seiniä ja toisessa päässä leikkauksin varustettu pähkinäpuinen tarjoilupöytä, joka oli täynnä hopeaesineitä. Pitkällä laivakirstulla, joka oli peräänpäin aukeavan oven kohdalla, oli kitara, josta riippui heleän värisiä nauhoja.

Lordi Julian otti sen käteensä, näpäytti kerran sen kieliä ikään kuin hermostuneen kiihtyneenä ja pani sen taas pois.

Hän kääntyi katsomaan neiti Bishopia.

»Tulin tänne lopettamaan merirosvoutta», sanoi hän. »Mutta hitto vieköön, alan uskoa, että ranskalaiset ovat oikeassa kun toivovat, että sitä jatkuisi espanjalaisten roistojen kuritukseksi.»

Hän sai vahvistusta uskolleen muutaman tunnin kuluttua. Siihen mennessä oli kohtelu Don Miguelin puolelta jatkuvasti kohteliasta ja hienoa. Se vahvisti sitä neiti Bishopin halveksivasti lausumaa arvelua, että koska heitä pidettiin panttivankeina, niin ei heidän tarvinnut pelätä mitään pahaa espanjalaisten puolelta. Ladyn ja hänen kauhistuneen palvelijansa käytettäväksi luovutettiin erityinen hytti ja samoin tehtiin lordi Julianille. He saivat vapaasti liikkua laivalla ja heidät kutsuttiin päivälliselle amiraalin pöytään. Mutta he eivät saaneet tietää mitään siitä, mikä heitä odotti, eikä myöskään mikä matkan päämäärä oli.

Milagrosa ja sen perässä purjehtiva Hidalga kääntyivät ensin luoteeseen, pyörsivät sitten Tiburonin-niemen ympäri, niin että maa häämötti kuin pilvenä alahangan puolella suoraan etelään, joutuivat siten suoraan kapteeni Bloodin syliin, joka, kuten muistamme, purjehti Vähiä Antilleja kohti. Tämä tapahtui varhain seuraavana aamuna. Haeskeltuaan järjestelmällisesti vihamiestään turhaan kokonaisen vuoden yhdytti Don Miguel hänet täten arvaamatta ja kokonaan sattuman kaupalla. Mutta sehän kuuluu onnettaren tapoihin. Se oli myös onnettaren oikkuja, että hän, Don Miguel, tapasi Arabellan sellaiseen aikaan, jolloin se sattumalta oli joutunut erilleen muusta laivastosta ja yksin ollen joutui siten heikommalle puolelle. Don Miguelista näytti kuin olisi onni, joka niin kauan oli suosinut Bloodia, vihdoinkin kääntynyt hänen puolelleen.

Neiti Bishop ei tietenkään voinut tuntea laivaa Cinco Llagasiksi, jonka hän ennenkin oli nähnyt — eräänä surullisena päivänä Barbados-saarella kolme vuotta sitten. Hänelle se oli vain suuri laiva, joka päättävästi, majesteettisesti tuli heitä kohti, englantilainen sen mastossa olevasta lipusta päättäen. Näky sykähdytti hänen sydäntään omituisesti. Se herätti hänessä kohottavan ylpeyden tunteen, joka ei vähääkään välittänyt vaarasta, jonka laivojen tapaaminen välttämättömästi toi mukanaan.

Hänen vieressään perässä, jonne hän oli kiivennyt nähdäkseen paremmin, seisoi lordi Julian yhtä innokkaasti katsellen vastaantulevaa laivaa. Mutta hän ei tuntenut samaa riemua kuin tyttö. Hän oli vastikään ollut elämänsä ensimmäisessä meritaistelussa ja tunsi, että hänelle riitti siitä elämystä moniksi ajoiksi eteenpäin. Tätäkään ei ole selitettävä minkäänlaiseksi vihjaukseksi hänen rohkeuteensa nähden.

»Katsokaahan», sanoi neiti Bishop osoittaen laivaa. Ja sanomattomaksi hämmästyksekseen huomasi lordi, että tytön silmät säkenöivät. Tajusiko tyttö, ajatteli lordi itsekseen, mitä oli tulossa? Neiti Bishopin seuraava lause poisti hänen epätietoisuutensa. »Se on englantilainen ja se tulee päättävästi kohti. Se aikoo ryhtyä taisteluun.»

»Herra sitä siinä tapauksessa auttakoon», sanoi lordi synkästi. »Sen kapteenin täytyy olla hullu. Mitä hän saattaa toivoa voivansa tehdä kahdelle näin suurelle alukselle? Kun he kerran osasivat niin helposti puhaltaa ilmaan Royal Maryn, niin mitä te tekevät tälle. Katsokaahan tuota pirua Don Miguelia. Hän on oikein vastenmielinen pirullisessa ilossaan.»

Peräkannelta, jossa hän liikuskeli kuumeisissa valmistuspuuhissa, katsahti amiraali vankeihinsa päin. Hänen katseensa oli terävä ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Hän kohotti käsivartensa osoittaen laivaa ja puhui espanjan kielellä jotakin, mitä he eivät häärivien miesten melulta voineet kuulla.

He nojasivat kaidetta vasten ja katselivat miesten puuhia. Don Miguel seisoi kaukoputki kädessä peräkannella ja jakeli käskyjään. Tykkimiehet sytyttelivät jo sytyttimiään ja merimiehet olivat mastoissa vähentämässä purjeita. Toiset levittivät suurta köysiverkkoa keskilaivan yli suojaksi putoavia raakapuita vastaan. Sillä välin oli Don Miguel antanut merkin Hidalgalle ja sen johdosta oli laiva vähitellen tullut lähemmäksi, kunnes se oli Milagrosan rinnalla noin puolen kaapelinmitan päässä siitä ylähangan puolella, ja korkealta paikaltaan saattoivat lordi ja neiti Bishop nähdä merimiesten askartelun sen kannella. Ja nyt he saattoivat jo erottaa merkkejä valmistelupuuhista englantilaisellakin aluksella. Sen pää- ja märssypurjetta laskettiin paraikaa. Sitten se ainoastaan priipurjeen ja mesaanin avulla lähestyi ratkaisevaa ottelua varten, johon täten molemmin puolin toisiaan haastamatta tai merkkejä vaihtamatta oli päätetty ryhtyä.

Arabellan kulku oli tietenkin hitaampaa sen jälkeen kun purjeita oli vähennetty, mutta siitä huolimatta yhtä määrätietoista kuin ennenkin. Se oli jo varman tykinkantaman päässä ja saattoi jo selvästi nähdä miesten liikehtimisen etukannella ja messinkitykkien loistavan sen keulassa. Milagrosan tykkimiehet kohottivat jo sytyttimiään ja koettivat puhaltelemalla ylläpitää niiden sammumaan pyrkivää tulta. He katsoivat kärsimättöminä amiraalia. Mutta amiraali pudisti juhlallisena päätään.

»Kärsivällisyyttä», kehoitteli hän miehiä. »Säästäkää tultanne, kunnes hän on varmasti meidän. Hän tulee suorinta tietä tuomiolleen, suoraan raakapuuhun ja köyteen, jotka niin kauan ovat odottaneet häntä.»

»Peijakas!» virkkoi hänen ylhäisyytensä. »Tuo englantilainen saattaa olla kylläkin rohkea, kun uskaltaa lähteä taisteluun näin epäedullisissa olosuhteissa. Mutta on hetkiä, jolloin viisaus on parempi ominaisuus päällikössä kuin rohkeus.»

»Rohkeus voittaa usein ylivoimaisenkin vastuksen», sanoi neiti Bishop. Lordi katsoi häneen ja näki hänen olemuksessaan vain innostusta. Pelosta ei vieläkään näkynyt merkkiäkään. Hänen ylhäisyytensä oli suunniltaan hämmästyksestä. Tyttö ei ainakaan kuulunut siihen lajiin naisia, joihin hän ikänsä oli tottunut.

»Sallinette, että vien teidät heti suojaan», sanoi hän.

»Näen parhaiten tästä», vastasi neiti Bishop ja lisäsi sitten levollisesti: »Rukoilen tuon englantilaisen puolesta. Hän mahtaa olla hyvin rohkea.»

Sisimmässään lordi Julian kirosi miehen rohkeutta.

Arabella lähestyi nyt suunnassa, jonka, jos se pysyi entisellään, täytyi viedä sen aivan molempien espanjalaisten laivojen väliin. Lordi huomautti siitä.

»Hän on kerrassaan mieletön», sanoi hän. »Hänhän ohjaa laivansa suoraan kuoleman kitaan. Espanjalaiset ampuvat sen säpäleiksi välissään. Ei ole kumma, jos tuo mustanaamainen Don viivyttelee tulen alkamista. Hänen sijassaan tekisin minä aivan samoin.»

Mutta samassa kohottikin amiraali kätensä. Keskilaivasta hänen alapuolellaan törähti torvi ja heti asetti keulan tykkimies sytyttimensä sankkirei’ille. Laukausten vyöryessä merelle näki hänen ylhäisyytensä kahden ammuksen raskaasti läiskähtävän veteen englantilaisen keulan etupuolelle. Miltei heti syöksyi kaksi peräkkäistä tulikieltä Arabellan messinkisistä keulatykeistä ja tuskin ennättivät perässä seisovat katselijat nähdä sen ryöpyn, jonka toinen ammuksista sai aikaan aivan heidän lähellään, kun toinen repivällä rytinällä ja voimalla, joka sai Milagrosan vavahtamaan perästä keulaan asti, sattui sen keulaan. Kostaakseen vahingon laukaisi Hidalga kaksi etumaista tykkiään englantilaista kohti. Mutta kumpainenkaan niistä ei sattunut, vaikka välimatkaa ei enää ollut kuin pari- kolmesataa jalkaa.

Sadan jalan päästä ampuivat Arabellan kaksi etumaista tykkiä, jotka olivat ladatut uudelleen, Milagrosaa ja särkivät sen keula puomin palasiksi, niin että laiva hetken kulki ohjaamatta. Don Miguel kirosi rumasti, ja sitten kun laiva oli käännetty entiseen suuntaansa, vastasivat sen keulatykit. Mutta tähtäys oli liian korkea, ja toisen ammuksen lentäessä Arabellan köysistön läpi vahingoittaen hieman sen suurmastoa suhahti toinen taas ohi. Ja kun laukauksen aikaansaama savu oli hälvennyt, havaittiin englantilaisen olevan miltei espanjalaisten välissä, keula melkein keulan kohdalla ja tulossa, kuten hänen ylhäisyytensä arveli, suoraan kuoleman kitaan.

Lordi Julian pidätti henkeään ja neiti Bishop teki samoin puristaen lujasti edessään olevaa kaidetta. Hän näki välähdykseltä häijysti irvistelevän Don Miguelin kasvot ja keskilaivan yhtä pirullisesti virnistelevien tykkimiesten naamat. Vihdoin oli Arabella aivan espanjalaisten välissä, keula perän ja perä keulan kohdalla. Don Miguel puhutteli erästä torvenpuhaltajaa, joka oli noussut peräkannelle ja seisoi nyt amiraalin vieressä.

Mies nosti hopeista torveaan antaakseen merkin molempien laivojen laitatykeille. Mutta juuri kun hän nosti sen huulilleen, tarttui amiraali hänen käteensä ja esti merkinannon puhaltamisen. Vasta silloin hän huomasi sen, mikä oli päivän selvää — tai ainakin sen olisi pitänyt olla kokeneelle merisotilaalle — hän oli nimittäin viivytellyt liian kauan, ja kapteeni Blood oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Jos he nyt olisivat ampuneet englantilaista laivaa, olisi heidän täytynyt ampua myös toisiaan. Liian myöhään komensi amiraali perämiestä kääntämään laivansa jyrkästi alahankaan valmistuakseen siten vähemmän hankalaan hyökkäykseen. Samalla hetkellä näytti Arabella suorastaan räjähtävän. Kahdeksantoista tykkiä sen kummallakin laidalla tyhjensi itsensä suoraan espanjalaisten kylkiin. Puolipökerryksissä tärisyttävästä räjähdyksestä ja menetettyään tasapainonsa laivan äkillisen kallistumisen johdosta paiskautui neiti Bishop kovasti lordi Juliania vasten, joka pysytteli pystyssä kaiteen turvissa. Vuorenkorkuiset savupilvet ylähangalla estivät kokonaan näköalan, ja pistävä haju kävi heidän kurkkuihinsa ja pani heidät yskimään ja pärskimään.

Keskilaivan hirvittävästä sekasorrosta nousi kiukkuinen kuoro espanjalaisia sadatuksia ja haavoittuneiden miesten valitushuutoja. Milagrosa hoippui hitaasti eteenpäin, kylki ammottavana aukkona. Sen etumasto oli palasina, ja katkenneita raakapuita riippui laivan yli pingotetussa köysi verkossa. Sen keula oli säpäleinä ja eräs ammus oli lentänyt suurhytin läpi ja hävittänyt sen miltei kokonaan.

Don Miguel komenteli kuin raivohullu ja koetti hädissään peräänpäin kulkeutuvan savun läpi nähdä, miten Hidalgan oli käynyt.

Äkkiä ja aavemaisena näkyivätkin kohoavan savun alta laivan ääriviivat, ja vähitellen sen punainen kylki sai selvemmät muodot, kun se hitaasti kulkeutui yhä lähemmäksi. Sen purjeista ei ollut jäljellä muuta kuin rätti priipurjeen paikalla.

Sen sijaan että Arabella olisi jatkanut kulkemaansa suuntaa, kuten Don Miguel oli varmasti odottanut sen tekevän, se oli savun suojassa kääntynyt ympäri ja purjehti nyt samaan suuntaan kuin Milagrosakin. Se kääntyi sitten äkkiä tuulen poikki Milagrosaa kohti, niin äkkiä, että hurjistunut Don Miguel tuskin oli huomannut millainen tilanne oli, kun toinen törmäsi hänen laivansa sivulle sellaisella voimalla, että se kallistui arveluttavasti. Kuului metallin kalinaa ja ratinaa, kun tusinan verran kiinnityskoukkuja iskeytyi sen laitaan ja kiinnittyi sen puuosiin, ja Milagrosa oli lujasti englantilaisen laivan tuntosarvien otteessa.

Sen takana ja hieman perän puolella oli savu vihdoinkin hälvennyt ja Hidalga ilmestyi näkyviin kurjassa tilassa. Se upposi nopeasti kallistuen pahaenteisesti alahangan puolelle, eikä saattanut olla kysymys kuin muutamasta hetkestä, kun se painuisi syvyyteen. Sen miehistön huomio oli kokonaan kiinnittynyt veneisiin, joita he vimmatusti ponnistellen koettivat ajoissa saada veteen.

Koko menosta ei Don Miguel ennättänyt huomata muuta kuin vilahduksen, mikä kyllä riitti, kun hänen oman laivansa kannelle ryntäsi villi ja kiljuva lauma merirosvoja. Tuskin koskaan on luja luottamus niin äkkiä muuttunut epätoivoksi ja ahdistajasta tullut avuton ahdistettava. Sillä espanjalaiset olivat avuttomia. Nopeasti suoritettu hyökkäysliike yllätti heidät hetkellä, jolloin koko laidan aivan läheltä ampuma yhteislaukaus oli saanut aikaan sekasorron laivalla. Muutamat Don Miguelin upseereista koettivat vähän aikaa rohkaista miehiään vastarintaan. Mutta espanjalaiset, jotka eivät muutenkaan pysty käsikähmässä paljoon, menettivät rohkeutensa kokonaan havaitessaan, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä. Heidän äkkiä kootut rivinsä hajaantuivat jo ennen kuin he edes ennättivät järjestyä. Pakotettuina perääntymään keskilaivasta sekä perään että keulaan eivät he päässeet eteenpäin, ja siten muodostui taistelu sarjaksi ryhmä-otteluja. Ja sillä aikaa kun ne suoritettiin yläkannella, painui toinen joukko merirosvoja pääkäytävästä keskikannelle nujertamaan siellä asemissaan olevan tykkimiehistön.

Peräkannella, jonne ylivoimainen hyökylaine merirosvoja vyöryi toissilmäisen, vyötäisiään myöten alastoman jättiläisen johtamana, seisoi Don Miguel raivon ja epätoivon turruttamana. Hänen yläpuolellaan ja takanaan seisoivat peräkannella lordi Julian ja neiti Bishop tapahtumain todistajina, hänen ylhäisyytensä kauhuissaan siitä raivosta, jolla taistelu ahtaalla tappotantereita suoritettiin ja lady horjuvana ja sairaana, menetettyään vihdoinkin rohkean tyyneytensä.

Mutta taistelun raivo talttui pian. He näkivät Kastilian lipun putoavan mastonhuipusta. Eräs merirosvo oli miekallaan katkaissut sen nostonuoran. Hyökkääjät olivat jo vallanneet koko yläkannen, ja sen miehistö seisoi aseista riisuttuna ja sullottuna kuin lammaslauma paimentensa piirittämättä.

Äkkiä neiti Bishop virkosi heikkoudestaan ja alkoi tuijottaa silmät selällään ja posket kuolonkalpeina. Raivaten tietään keskilaivalla vallitsevan sekasorron läpi asteli pitkä, auringon tummaksi paahtama mies, jolla oli espanjalainen päähine päässään. Hän oli pukeutunut tummaan teräshaarniskaan, joka oli kirjailtu itämaisilla kultakuvioilla. Sen yllä oli leveä punasilkkinen vyö, jonka liehuvissa päissä riippui kummassakin hopeahelainen pistooli. Hän astui leveitä, peräkannelle johtavia portaita kevyesti ja varmasti, kunnes pysähtyi espanjalaisen amiraalin eteen. Sitten hän kumarsi virallisen jäykästi. Hänen metallimaisen, sointuvan äänensä hänen puhuessaan puhtainta kastilian murretta, kuulivat myös taempana seisovat kaksi katselijaa, ja se lisäsi yhä sitä ihailun sekaista ihmettelyä, jolla lordi Julian oli seurannut miehen tuloa.

»Me tapasimme vihdoinkin uudelleen, Don Miguel», sanoi ääni. »Toivon, että olette tyytyväinen. Vaikka kohtauksemme ei ehkä muodostunutkaan aivan sellaiseksi kuin te olitte kuvitellut, niin olette sitä kuitenkin hartaasti halunnut ja etsinyt.»

Äänettömänä, kasvot kalmankalpeina ja suu omituisen vääristyneenä sekä raskaasti hengittäen otti Don Miguel de Espinosa vastaan ivan mieheltä, jota hän piti syypäänä sortumiseensa ja muuhunkin. Sitten häneltä pääsi tolkuton raivon äännähdys, ja hänen kätensä lennähti miekkaan. Mutta juuri kun hänen sormensa puristuivat miekan kahvaan, puristui toisen käsi hänen ranteeseensa.

»Tyynesti, Don Miguel», puhutteli ääni rauhallisesti, mutta varmasti. »Älkää häikäilemättömyydellänne turhan vuoksi aiheuttako samanlaisia rumia äärimmäisyyksiä, joihin te olisitte ryhtynyt, jos tilanne olisi kääntynyt päinvastaiseksi.»

Tuokion he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään.

»Mitä aiotte tehdä minulle?» kysyi espanjalainen vihdoin käheällä äänellä.

Kapteeni Blood kohautti hartioitaan. Hänen lujat huulensa hymyilivät hieman.

»Se mitä aion teille tehdä, on jo tehty. Ja jotta se vielä lisäisi kiukkuanne, niin pyydän saada huomauttaa, että te itse olette sen itsellenne aiheuttanut. Te olette itse näin tahtonut.»

Hän kääntyi ja osoitti veneitä, joita hänen miehensä parhaillaan laskivat veteen laivan keskiosassa. »Teidän veneitänne lasketaan vesille. Saatte mennä niihin miehinenne, ennen kuin upotamme laivanne. Tuolla häämöttää Hispaniolan ranta. Voitte vaaratta päästä sinne. Ja jos tahdotte ottaa neuvostani vaarin, sir, niin älkää enää ryhtykö minua ahdistelemaan. Luulen, että minä en tuota teille onnea. Lähtekää te takaisin Espanjaan, Don Miguel, ja toimiin, joita ymmärrätte paremmin kuin tätä merielämää.»

Pitkän aikaa tuijotti hävinnyt amiraali äänettömänä vihamiestään, kunnes vihdoin sanaakaan virkkamatta meni portaita alas horjuen kuin juopunut ja hyödyttömän miekan kolistessa hänen jäljessään. Hänen voittajansa, joka ei ollut välittänyt edes riisua häneltä asetta, seurasi katseellaan hänen menoaan, kääntyi sitten ja huomasi molemmat katselijat aivan yläpuolellaan. Ellei lordi Julianilla olisi ollut muuta ajattelemista, olisi hän varmaankin huomannut, että mies näytti äkkiä jäykistyvän ja että hän ahavoitumisestaan huolimatta kalpeni. Tuokion hän seisoi tuijottaen. Sitten hän äkkiä astui nopeasti portaita ylös. Lordi meni häntä vastaan.

»Tarkoitatteko, sir, että annatte tuon espanjalaisen roiston vapaasti poistua?» huudahti hän.

Mustaan haarniskaan puettu herrasmies näytti nyt vasta huomanneen hänen ylhäisyytensä läsnäolon.

»Ja mikä mies te sitten olette?» kysyi hän korostaen selvästi irlantilaisittain. »Mitä teillä voi olla sen asian kanssa tekemistä?»

Hänen ylhäisyytensä havaitsi, että tarpeellisen kunnioituksen puute miehen käytöksessä oli pikaisen korjauksen tarpeessa.

»Minä olen lordi Julian Wade», ilmoitti hän siinä tarkoituksessa. Ilmeisesti hänen ilmoituksellaan ei ollut pienintäkään vaikutusta. »Aivanko todella! Ehkäpä sitten selitätte, mitä pirun tekemistä teillä on tällä laivalla?»

Lordi Julian hillitsi itsensä, jotta hän voisi antaa pyydetyn selityksen. Hän teki sen lyhyesti ja kärsimättömästi.

»Vangitsiko hän teidät — yhdessä neiti Bishopin kanssa?» kysyi kapteeni Blood.

»Tunnetteko neiti Bishopin?» huudahti hänen ylhäisyytensä joutuen yllätyksestä toiseen.

Mutta tuo käytöstapoja vailla oleva olio oli astunut hänen ohitseen ja kumarsi ladylle, joka nyt puolestaan käyttäytyi kylmästi ja miltei halveksivan vastahakoisesti. Huomatessaan sen mies kääntyi vastatakseen lordin kysymykseen.

»Minulla oli kerran kunnia tuntea hänet», sanoi hän. »Mutta neiti Bishopilla näkyy olevan huono muisti.»

Hänen huulensa vääntyivät outoon hymyyn ja hänen tummien kulmakarvojen alla vilkkaasti loistavissa silmissään välähti tuska — tuska, joka sekoittui hänen äänestään kuulostavaan ivaan. Mutta kaikesta siitä ei neiti Bishop huomannut muuta kuin ivan. Se suututti häntä.

»Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini, kapteeni Blood», sanoi hän, ja silloin parahti hänen ylhäisyytensä ihmeissään:

»Kapteeni Blood!» huusi hän. »Oletteko te kapteeni Blood?»

»Mitä muuta te sitten odotitte?»

Blood lausui kysymyksensä väsyneesti, hajamielisesti. »Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini.» Julma lause täytti kokonaan hänen ajatuksenpa kaikuen kaikumistaan hänen aivoissaan.

Mutta lordi Julian ei antanut perään. Hän otti kapteenia hihasta toisella kädellään ja viittasi toisella poistuvaa, masentunutta Don Miguelia.

»Onko minun käsitettävä asia niin, ettette aio hirttää tuota espanjalaista roistoa?»

»Minkä vuoksi minun pitäisi hirttää hänet?»

»Sen vuoksi, että hän on kirottu merirosvo, kuten voin todistaa ja olen jo todistanut.»

»Oh», sanoi Blood ja lordi Julian ihmetteli riutunutta ilmettä hänen kasvoillaan, jotka muutama hetki sitten olivat olleet niin lujat ja häikäilemättömät. »Minä olen kirottu merirosvo itsekin, joten minun täytyy olla sääliväinen kaltaisiani kohtaan. Don Miguel saa mennä.»

Lordi Julian vetäisi henkeään. »Senkin jälkeen kun olen kertonut teille, mitä hän on tehnyt. Vaikka hän on upottanut Royal Maryn. Vaikka hän on kohdellut minua — meitä sillä tavalla?» Lordi Julian esitti harmistuneen vastalauseensa.

»Minä en ole Englannin enkä minkään muunkaan maan palveluksessa, sir. Eivätkä minua liikuta ne vääryydet, joiden alaisiksi sen lippu saattaa joutua.»

Bloodin väsyneet silmät välähtivät niin raivokkaasti, että hänen ylhäisyytensä väisti askelen taaksepäin. Mutta Bloodin viha häipyi yhtä pian kuin se oli noussutkin. Hänen äänensä oli aivan tyyni kun hän lisäsi:

»Jos suvaitsette saattaa neiti Bishopin minun laivaani, olisin teille hyvin kiitollinen. Pyydän teitä kiiruhtamaan, sillä aiomme upottaa tämän laivan heti.»

Hän kääntyi hitaasti lähteäkseen. Mutta taas keskeytti lordi Julian hänet. Hän hillitsi harmistuneen hämmästyksensä ja sanoi sanottavansa kylmän rauhallisesti. »Kapteeni Blood, olen pettynyt teidän suhteenne. Olin toivonut teistä suuria.»

»Menkää helvettiin», sanoi kapteeni Blood, kääntyi kantapäillään ja lähti.

Kahdeskymmenes luku

MERIROSVO JA VARAS

Kapteeni Blood asteli edestakaisin peräkannella hämärässä viileydessä ja suuren perälampun kultaisessa loisteessa, jonka eräs merimies juuri oli sytyttänyt. Hänen ympärillään vallitsi rauha. Päivän taistelun merkit olivat tyystin poistetut, laivan kannet oli pesty ja järjestys palautettu sekä ylhäällä että alhaalla. Ryhmä miehiä istui kyykkysillään suurluukun ympärillä ja lauloi unisella äänellä. Yön tyyneys ja kauneus oli ehkä pehmittänyt heidän paatuneet mielensä. He kuuluivat alahangan vahtimiehiin ja odottivat kahdeksan lyöntiä, jolloin vahtivuoron oli määrä muuttua.

Kapteeni Blood ei kuullut heitä eikä hän kuullut mitään muutakaan, paitsi niiden julmien sanojen kaiun, joilla hänet oli ristitty merirosvoksi ja varkaaksi.

Merirosvo ja varas!

Ihmisluonteessa on merkillinen ominaisuus, nimittäin se, että ihminen saattaa vuosikausia olla vakuuttunut siitä, että jokin seikka on tietyllä tolalla ja siitä huolimatta hämmästyy tavattomasti havaitessaan omilla aistimillaan, että asia on täydellisesti yhtäpitävä hänen uskonsa kanssa. Kun kapteeni Bloodia kolme vuotta sitten koetettiin Tortugassa taivuttaa merirosvon ammattiin, jota hän siitä saakka olikin sitten harjoittanut, tiesi hän, mitä Arabella Bishop varmaan hänestä ajattelisi, jos hän suostuisi. Ainoastaan vakaumus siitä, että tyttö oli häneltä ainaiseksi mennyt, sai hänet eräänlaisen toivottoman häikäilemättömyyden avulla, jonka hän sieluunsa omaksui, tekemään lopullisen päätöksen ruveta rosvoksi.

Hänen laskelmiinsa ei ollut päässyt ajatus, että hän vielä kerran saattaisi tavata Arabella-neidin, hän ei saattanut uneksiakaan siitä. He olivat ainaiseksi ja lopullisesti erotetut toisistaan. Siitä huolimatta ja huolimatta vakaumuksesta, että tämä ajatus, joka hänelle oli tuskallinen, ei surettanut tyttöä, hän oli säilyttänyt hänen kuvansa sydämessään kaikissa villin rosvoelämänsä vaiheissa. Hän oli käyttänyt sitä jonkinlaisena hillitsijänä ei ainoastaan itseensä vaan myös seuralaisiinsa nähden. Merirosvoja ei ollut koskaan pidetty niin tarmokkaassa kurissa, heitä ei ollut koskaan hillitty ja pidätetty kohtuuttomuudesta ryöstössä ja saaliinhimossa, joka oli niin tavallista heikäläisille, kuin kapteeni Bloodin johtaessa heitä. Heidän sopimuksessaan oli määräys, että heidän monessa asiassa oli ehdottomasti noudatettava johtajansa käskyjä. Ja koska onni hänen johtaja-aikanaan oli ollut hänelle erinomaisen myötäinen, oli hän pystynyt ylläpitämään tuota ankaraa pykälää tavalla, joka siihen saakka oli vallan tuntematon merirosvojen aikakirjoissa. Miten olisivatkaan samaiset merirosvot nauraneet hänelle nyt, jos hän olisi kertonut heille, että hän oli tehnyt sen kaiken vain tyttöletukan vuoksi, johon hän oli romanttisesti rakastunut? Miten nauru olisikaan paisunut, jos hän olisi vielä lisännyt, että tuo tyttö oli sinä päivänä ilmoittanut hänelle, että hän ei lukenut merirosvoja eikä varkaita tuttavapiiriinsä?

Merirosvo ja varas!

Miten itsepäisesti nuo sanat soivatkaan hänen korvissaan, miten ne koskivat ja polttivat hänen aivojaan.

Hänen mieleensä ei johtunut — hän ei ollut mikään sielutieteilijä eikä perehtynyt naisellisen järjen mutkikkaaseen työskentelytapaan — että jo se tosiasia, että tyttö heti ja niin oudoissa olosuhteissa, joissa he toisensa tapasivat, antoi hänelle nuo nimitykset, oli perin omituinen. Hän ei huomannut, että siinä oli jotakin arvoituksellista, ja sen vuoksi hän ei voinut ratkaista sitä. Muussa tapauksessa olisi hän voinut tehdä sen johtopäätöksen, että jos tyttö kerran hetkellä, jolloin hän oli vapauttanut hänet vankeudesta ja niin muodoin olisi ansainnut kiitosta siitä, oli esiintynyt katkerana, täytyi sen tapahtua sen vuoksi, että katkeruus oli varempi tunne hänen sielussaan kuin kiitollisuus ja lisäksi syvälle juurtunut. Syynä siihen oli se, että tyttö oli kuullut mitä ammattia Blood oli ryhtynyt harjoittamaan. Mutta miksi sitten? Sitä ei Blood tullut kysyneeksi itseltään, sillä muussa tapauksessa olisi pieni valonpilkahdus päässyt lieventämään hänen synkkää, äärimmäisen pahanlaatuista alakuloisuuttaan. Varmaankaan ei neiti Bishop olisi siinä määrin kiihottunut, jos hän olisi ollut välinpitämätön Bloodista. Tyttöhän oli tuntenut, että Bloodin teko oli henkilökohtainen vääryys häntä kohtaan. Varmastikaan — olisi Blood voinut päätellä — ei mikään muu kuin tämä voinut aiheuttaa niin voimakasta katkeruutta ja halveksuntaa kuin tyttö oli osoittanut.

Niin te päättelette. Mutta niin ei päätellyt kapteeni Blood. Oikeastaan hän ei sinä yönä päätellyt sitä eikä tätä. Hänen sielussaan taisteli miltei pyhä rakkaus, jota hän näinä vuosina oli tuntenut neiti Bishopia kohtaan, ja se viha, jonka tyttö nyt oli hänessä herättänyt. Kun äärimmäisyydet yhtyvät, saattavat ne sekaantua toisiinsa tuntemattomiksi. Ja korkein rakkaus ja tulisin viha yhtyivät tänä iltana kapteeni Bloodin sielussa niin sekavaksi vyyhdeksi, että siitä muodostui hirviömäinen intohimo.

Merirosvo ja varas!

Sellaiseksi oli tyttö hänet armotta tuominnut unohtaen kokonaan sen vääryyden, mitä Blood oli saanut kärsiä, sen toivottoman aseman, missä hän oli ollut karattuaan Barbados-saarelta, ja kaiken muun mikä oli tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli. Ei sekään seikka, että Blood oli harjoittanut merirosvoutta niin puhtain käsin kuin sellaisessa ammatissa elävän yleensä oli mahdollista, ollut juolahtanut tytön päähän lieventävänä asianhaarana hänen tuomitessaan miestä, jota kerran oli pitänyt arvossa. Hän ei tuntenut Bloodia kohtaan minkäänlaista hellyyttä, ei mitään armoa. Hän oli tutkinut, todistanut hänet syylliseksi ja tuominnut hänet yhdellä ainoalla lauseella. Blood oli merirosvo ja varas hänen silmissään, ei enempää eikä vähempää. Mikä tyttö sitten oli? Mitä ovat he, jotka eivät osaa armahtaa? kysyi Blood tähdiltä.

Hyvä, hän tahtoi pysyä sellaisena, miksi tyttö oli häntä nimittänyt. Merirosvoksi ja varkaaksi oli tyttö hänet ristinyt.

Niinpä hän aikoi pysyä merirosvona, ei enempää eikä vähempää, ja olla säälimätön, paatunut, kuten kaikki muutkin, jotka sen nimen ansaitsivat. Hän aikoi heittää kaikki narrimaiset ihanteet, joiden voimalla hän oli koettanut ohjata elämäänsä, hän aikoi tehdä lopun mielettömästä yrityksestä palvella kahdenlaista maailmaa. Tyttö oli kyllin selvästi näyttänyt hänelle, mihin maailmaan hän kuului. Nyt hän aikoi näyttää, että tyttö oli oikeassa. Tyttö oli hänen laivassaan, hänen vallassaan, ja Blood halusi hänet omakseen.

Hän nauroi hiljaa, ilkamoiden nojatessaan laivan kaidetta vasten ja katsellessaan fosforiloistetta laivan vanavedessä, ja hänen oman naurunsa ilkeä kaiku säikähdytti häntä. Hän pysähtyi mietteissään ja värisi. Hänen rivo naurunsa päättyi lopulta nyyhkytykseen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja tunsi kylmän hien otsallaan.

Sillä välin yritteli lordi Julian, joka paljon paremmin kuin kapteeni Blood tunsi ihmiskunnan naissukupuolen, ratkaista sitä omituista ongelmaa, joka Bloodilta oli kokonaan jäänyt huomaamatta. Luulen että häntä kiihotti siihen jonkinlainen epämääräinen mustasukkaisuuteen vivahtava tunne. Neiti Bishopin käyttäytyminen niissä vaarallisissa tilanteissa, jotka he yhdessä olivat läpäisseet, oli opettanut hänet huomaamaan, että naiselta saattoi puuttua se teennäinen sulo, joka kuului sivistyneeseen naisellisuuteen, ja että hän juuri sen vuoksi oli sitä enemmän ihailtava. Hän ihmetteli, millainen tytön suhde kapteeni Bloodiin oli aikaisemmin ollut, ja hän tunsi eräänlaista levottomuutta, joka pakotti hänet koettamaan saada asiasta selvän.

Kuten olen sanonut, oli hänen ylhäisyytensä vaalean uneksivilla silmillä tapana tehdä huomioita ja hänen älynsä oli kohtalaisen terävä.

Hän moitti nyt itseään siitä, ettei ollut huomannut erinäisiä asioita aikaisemmin, tai ainakin ettei ollut tutkinut niitä tarkemmin, ja hän yhdisteli nyt uutterasti niitä tuoreimpiin havaintoihinsa, joita hän tänä päivänä oli tehnyt.

Hän oli huomannut esimerkiksi, että Bloodin laivan nimi oli Arabella, ja hän tiesi, että neiti Bishopin nimi oli Arabella, ja hän oli huomannut kaikki ne oudot pikkuasiat, jotka kapteeni Bloodin ja neiti Bishopin tapaaminen oli ikään kuin vetänyt esille. Ja sitten hän oli huomannut sen merkillisen muutoksen, jonka tämä tapaaminen oli molemmissa aiheuttanut.

Lady oli ollut hirvittävän epäystävällinen kapteenia kohtaan. Se oli mitä typerin asenne ladylle niissä olosuhteissa ja Bloodin tapaiseen mieheen nähden, eikä hänen ylhäisyytensä voinut otaksua, että neiti Bishop tavallisissa oloissa olisi ollut niin typerä. Ja kuitenkin, huolimatta tytön töykeästä käytöksestä ja välittämättä siitä tosiasiasta, että hän oli sen miehen veljentytär, jota kapteeni Bloodin täytyi pitää vihamiehenään, oli sekä lordia että neiti Bishopia kohtaan osoitettu mitä suurinta hienotunteisuutta Bloodin laivalla.

Heidän kummankin käytettäväkseen oli luovutettu hytti, joihin heidän vähäisten tavarainsa jäännökset ja neiti Bishopin palvelija eli asianmukaisesti sijoitettu. He saivat oleskella suurhytissä ja olivat istuneet samassa pöydässä laivuri Pittin ja Wolverstonen kanssa, joka oli Bloodin luutnantti, jotka kumpainenkin olivat käyttäytyneet heitä kohtaan erinomaisen kohteliaasti. Vielä oli jäljellä se seikka, että Blood itse oli miltei tarkoituksellisesti välttänyt tunkeutumasta heidän seuraansa.

Hänen ylhäisyytensä mietteet kulkivat nopeasti mutta varovasti ajatusten sokkeloisia teitä tehden huomioita ja yhdistellen niitä. Käytettyään ne loppuun hän päätti etsiä lisätietoja neiti Bishopilta itseltään.

Mutta hänen täytyi odottaa kunnes, Pitt ja Wolverstone olivat lähteneet. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa niinkään kauan, sillä kun Pitt nousi pöydästä lähteäkseen Wolverstonen perässä, joka oli jo mennyt, pidätti neiti Bishop hänet kysyen:

»Herra Pitt, ettekö te ole yksi niistä, jotka pelastuivat Barbados-saarelta yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?»

»Olen. Minä olin myös teidän setänne orjia.»

»Ja olette sen jälkeen ollut yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?»

»Koko ajan hänen laivurinaan, neiti.»

Neiti Bishop nyökkäsi. Hän oli hyvin tyyni ja hillitty, mutta hänen ylhäisyytensä huomasi, että hän oli tavallista kalpeampi, vaikka sitä siihen katsoen, mitä hän viime päivinä oli saanut kokea, ei kannattanut ihmetellä.

»Oletteko koskaan purjehtinut erään ranskalaisen kanssa, jonka nimi on Cahusac?»

»Cahusac!» nauroi Pitt. Nimi herätti hänessä nauruhermoja kutittelevan muiston. »Kyllä. Hän oli meidän kanssamme Maracaibossa.»

»Entä toisen ranskalaisen kanssa, jonka nimi oli Levasseur?» Hänen ylhäisyytensä ihmetteli, että lady muisti nuo nimet.

»Kyllä, Cahusac oli Levasseurin luutnantti, kunnes tämä kuoli.»

»Kunnes kuka kuoli?»

»Levasseur. Hän menetti henkensä eräällä. Virginin-saariston saarella kaksi vuotta sitten.»

Syntyi äänettömyys. Sitten neiti Bishop kysyi entistäkin rauhallisemmalla äänellä:

»Kuka hänet tappoi?»

Pitt vastasi reippaasti. Hänellä ei ollut mitään syytä viivytellä vastaustaan, vaikkakin hän alkoi pitää tutkintoa hieman vaivalloisena.

»Kapteeni Blood tappoi hänet.»

»Miksi?»

Pitt epäröi. Se ei ollut sellainen juttu, joka sopi neitseellisille korville.

»He riitaantuivat», sanoi hän lyhyesti.

»Koskiko se erästä… erästä naista?» Neiti Bishop ahdisti häntä itsepintaisesti.

»Saattaisihan sitä sanoa niinkin.»

»Mikä ladyn nimi oli?»

Pitt kohotti silmäkulmiaan. Hän vastasi kuitenkin.

»Neiti d’Ogeron. Hän oli Tortugan kuvernöörin tytär. Hän oli lähtenyt tuon Levasseur-veitikan matkaan ja… ja Peter vapautti tytön hänen likaisista käsistään. Mies oli sydämetön roisto ja ansaitsi täydelleen sen, mitä Peter hänelle antoi.»

»Aivan niin. Ja… ja kuitenkaan ei kapteeni Blood ole vielä mennyt naimisiin tytön kanssa?»

»Ei vielä», nauroi Pitt, joka tiesi kuinka perätön se Tortugassa levinnyt huhu oli, jonka mukaan mademoiselle d’Ogeron oli kapteeni Bloodin tuleva vaimo.

Neiti Bishop nyökkäsi äänettömänä, ja Jeremias Pitt kääntyi lähteäkseen hyvillään siitä, että tutkimus vihdoin oli päättynyt. Hän pysähtyi ovella lisätäkseen pienen ilmoituksen.

»Ehkäpä teitä lohduttaa tieto, että kapteeni on teidän hyväksenne muuttanut suuntaa. Hänen tarkoituksensa on laskea teidät molemmat maihin Jamaikan rannalla, niin lähellä Port Royalia kuin vain uskallamme. Olemme jo kääntyneet, ja jos tätä tuulta jatkuu, olette hyvin pian taas kotona, neiti.»

»Erittäin kohteliasta hänen puoleltaan», venytteli hänen ylhäisyytensä huomattuaan, ettei neiti Bishop aikonut vastata. Hän istui tuijottaen silmät synkkinä tyhjyyteen.

»Tepä sen sanoitte», virkkoi Pitt.» Hän panee alttiiksi paljon enemmän kuin kukaan muu panisi hänen sijassaan. Mutta sellainen hän on aina ollut.»

Pitt lähti ulos jättäen hänen ylhäisyytensä miettimään ja uneksivilla silmillään tutkimaan neiti Bishopin kasvonilmeitä. Hänen, mielensä tuli entistäänkin levottomammaksi. Vihdoin neiti Bishop katsahti häneen ja puhui.

»Teidän Cahusacinne näkyy puhuneen enemmänkin kuin totta.»

»Huomasin, että totesitte sen», sanoi hänen ylhäisyytensä. »Ja minä ihmettelen miksi.»

Kun hän ei saanut mitään vastausta, jatkoi hän neiti Bishopin tarkastelua äänettömänä ja hypisteli pitkillä kapeilla sormillaan kultaisia kiharoitaan, jotka varjostivat hänen kapeita kasvojaan.

Neiti Bishop istui mietteissään otsa rypyssä ja hänen surumieliset silmänsä näyttivät tarkastelevan espanjalaisen pöytäliinan hienoa kudosta. Hänen ylhäisyytensä katkaisi vihdoin äänettömyyden.

»Tuo mies hämmästyttää minua», sanoi hän hitaasti rauhallisella äänellään, joka ei koskaan näyttänyt menettävän tasaisuuttaan. »Jo se seikka, että hän meidän vuoksemme muuttaa suuntaansa, on sinänsä ihme, mutta että hän panee itsensä meidän vuoksemme vaaralle alttiiksi — että hän uskaltaa lähteä Jamaikan vesille… se hämmästyttää minua, kuten jo sanoin…»

Neiti Bishop kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän näytti kovin miettivältä. Sitten hänen huulensa värähtivät omituisesti, miltei pilkallisesti, niin ainakin lordista näytti. Tytön hennot sormet rummuttivat pöydän kulmaa.

»Minusta näyttää vieläkin kummallisemmalta, se, ettei hän pidä meitä panttivankeina», sanoi hän viimein.

»Sen te kyllä ansaitsisitte.»

»Oh, miksi niin, jos suvaitsette?»

»Siitä syystä, että puhuttelitte häntä sillä tavalla kuin teitte.»

»Minä kutsun tavallisesti asioita omalla nimellään.»

»Niinkö? Peijakas vieköön! Minä en ylpeilisi siitä. Se todistaa joko äärimmäistä suoruutta tai äärimmäistä typeryyttä.» Hänen ylhäisyytensä kuului näet lordi Sunderlandin filosofiseen koulukuntaan. Hetken perästä hän sitten lisäsi: »Se on kiittämättömyyttä.»

Tytön poskille nousi vieno puna. »Teidän ylhäisyytenne on ilmeisesti suuttunut minuun. Olen kovin pahoillani. Mutta toivon, että teidän ylhäisyytenne suuttumus on terveempää kuin teidän elämänkatsomuksenne. Minulle on aivan uutta se tieto, että kiittämättömyys on vain nuorten ja typerien vika.»

»Minä en sanonut niin, neiti.»

Hänen äänessään oli sama kirpeys kuin äsken neiti Bishopin sanoissa. »Jos suvaitsisitte kuunnella mitä sanon, niin ette käsittäisi minua väärin. Sillä vaikka minä en teidän tilallanne sanokaan juuri sitä mitä ajattelen, niin sanon kuitenkin sen, minkä tahdon saada esille. Kiittämättömyys saattaa olla inhimillistä, mutta sen osoittaminen on lapsellista.»

»En… enpä luule ymmärtäväni teitä.» Tytön otsa oli kovin rypyssä. »Millä tavalla olen ollut kiittämätön ja ketä kohtaan?»

»Ketäkö kohtaan? Kapteeni Bloodia tietenkin. Hänhän pelasti meidät.»

»Niinkö?» Tytön käytös oli kylmä. »Minä en aavistanutkaan, että hän tiesi meidän olleen Milagrosalla.»

Hänen ylhäisyytensä suvaitsi näyttää aivan pienen kärsimättömyyden eleen.

»Kai te kuitenkin olette tietoinen siitä, että hän vapautti meidät», sanoi hän. »Te, joka olette elänyt näillä villeillä leveysasteilla, ette voine olla tietämätön siitä, mikä on tunnettua Englannissa asti, nimittäin että kapteeni Blood rajoittuu tarkasti ahdistamaan ainoastaan espanjalaisia. Joten siis nimittäessänne häntä merirosvoksi ja varkaaksi liioittelitte hänen syyllisyyttään, sen sijaan että näissä olosuhteissa olisi ollut viisaampaa lieventää sitä.»

»Viisaampaa?» Tytön ääni oli pilkallinen. »Mitä tekemistä minulla on viisauden kanssa?»

»Ei mitään, mikäli voin havaita. Mutta koettakaa edes olla jalomielinen. Sanon teille suoraan, neiti, että Bloodin sijassa en koskaan olisi ollut niin hyväsydäminen. Tuhat tulimmaista! Kun ajattelette, mitä hän on omien maamiestensä puolelta saanut kärsiä, niin pitäisi teitä ihmetyttää, että hän ensinkään tekee eroa espanjalaisen ja englantilaisen välillä. Tuliapa myydyksi orjaksi! Hyi!» Hänen ylhäisyyttään värisytti. »Ja vielä jollekin kirotulle istutustenomistajalle.» Hän vaikeni äkkiä. »Suokaa anteeksi, neiti Bishop. En tällä hetkellä…»

»Te iskitte harhaan puolustaessanne tätä… merirosvoa», neiti Bishopin iva oli kärkevää.

Hänen ylhäisyytensä tuijotti taas seuralaistaan. Sitten hän puoleksi sulki suuret vaaleat silmänsä ja korjasi hieman tekotukkaansa. »Kummastelen, miksi te vihaatte häntä niin kovasti», sanoi hän hiljaa.

Hän huomasi äkillisen syvän punan tytön poskilla ja näki miten hänen kulmansa rypistyivät. Tyttö oli perin pohjin suuttunut, arveli lordi. Mutta räjähdystä ei kuulunut. Tyttö tointui.

»Vihaisinko häntä? Taivaan Herra, mikä ajatus! Minä en tunne häntä kohtaan mitään.»

»Mutta teidän pitäisi, neiti.» Hänen ylhäisyytensä sanoi sanottavansa suoraan. »Hän ansaitsee sen. Hän olisi kyky kuninkaallisessa laivastossa, mies, joka pystyy sellaiseen, mitä hän tänä aamuna teki. Hän ei ole turhaan palvellut Ruyterin alaisena. Ruyter oli suuri merisankari — ja tottavie, hänen oppilaansa on mestarinsa veroinen, jos vähänkin ymmärrän niitä asioita. Epäilen, onko kuninkaallisessa laivastossa ainoatakaan sellaista miestä. Uskaltautua noiden kahden laivan väliin aivan läheltä ja sitten ampua ne säpäleiksi! Sellainen vaatii rohkeutta, keinokkuutta ja kekseliäisyyttä. Ja me maakravut emme olleet ainoat, jotka hän petti liikkeellään. Espanjalainen amiraali ei aavistanutkaan hänen tarkoitustaan ennen kuin se oli myöhäistä ja Blood voittanut. Hän on suuri mies, neiti Bishop. Mies, jota sietää pitää arvossa.»

Neiti Bishop kävi pilkalliseksi.

»Teidän pitää käyttää vaikutusvaltaanne lordi Sunderlandiin, jotta hän saisi kuninkaan tarjoamaan Bloodille upseerin paikkaa.»

Hänen ylhäisyytensä nauroi hiljaa. »Tottavie, se on jo tehty. Minulla on valtakirja taskussani.» Ja hän lisäsi neiti Bishopin hämmästystä selittämällä lyhyesti asianlaidan. Hän jätti hämmästyneen tytön siihen ja meni ulos etsimään Bloodia. Mutta tyttö kiusasi yhä hänen mieltään. Jos hän olisi ollut hiemankin sovinnollisempi Bloodia kohtaan, niin lordi olisi tuntenut itsensä onnellisemmaksi.

Hän tapasi kapteenin kävelemässä edestakaisin peräkannella sielullisesti väsyneenä kamppailustaan pirun kanssa, vaikkei lordilla tästä seikasta voinut olla himmeintäkään aavistusta. Miellyttävän tuttavallinen kun oli, pujotti hän muitta mutkitta käsivartensa kapteenin käsikoukkuun ja lähti käymään yhtä jalkaa kapteenin kanssa.

»Mitä tämä merkitsee», säväytti Blood, jonka mieliala oli vihainen ja ynseä. Hänen ylhäisyytensä ei hämmästynyt.

»Haluan, sir, että olemme ystäviä», sanoi lordi lempeästi.

»Se on kovin alentuvaista teidän puoleltanne.»

Lordi Julian ei ollut huomaavinaan ilmeistä ivaa.

»On ihmeellinen sattuma, että me tällä tavalla joudumme tapaamaan toisemme, varsinkin kun olen lähtenyt Länsi-Intiaan varta vasten etsimään teitä.»

»Te ette suinkaan ole ensimmäinen siinä työssä», vastasi toinen pilkallisesti. »Mutta he ovat pääasiassa olleet espanjalaisia ja heillä on aina ollut huono onni.»

»Käsitätte minut kokonaan väärin», vastasi lordi Julian. Ja sitten hän alkoi selittää tulonsa syitä. Kun hän oli lopettanut, vapautti Blood, joka oli pysähtynyt ja ollut hämmästyksestä sanattomana, kätensä lordin käsikynkästä ja jäi seisomaan hajareisin hänen edessään.

»Te olette vieraanani laivallani», sanoi hän, »ja minullakin on vielä menneiltä päiviltä rippeitä kunniallisesta käyttäytymisestä, vaikka olenkin merirosvo ja varas. Sen vuoksi en tahdo kertoa teille, mitä ajattelen teistä, joka rohkenette esittää minulle tämän tarjouksen, enkä myöskään lordi Sunderlandista, koska hän on teidän sukulaisenne, joka on kyllin häpeämätön lähettääkseen sellaisen. Mutta minua ei ihmetytä ensinkään, jos Jaakko Stuartin ministeri luulee, että joka miehen voi lahjomalla saada pettämään ne, jotka luottavat häneen.» Hän nosti kätensä ja viittasi keskilaivaan, josta kuului joutilaina vetelehtivien merirosvojen puoleksi surumielinen laulu.

»Taas te käsitätte minut väärin» huudahti lordi Julian huolissaan ja harmistuneena. »Se ei ole tarkoitus. Teidän seuralaisenne sisältyvät samaan sopimukseen.»

»Ja te luulette, että he lähtevät minun kanssani ahdistamaan veljiään — Rannikon veljeskuntaa? Sieluni kautta, lordi Julian, väärinkäsitys on teidän puolellanne. Eikö Englannissa enää ole pienintäkään tietoa kunniantunnosta? Oh, ja siinä on vielä muutakin. Luuletteko, että minä saattaisin ottaa valtakirjan Jaakko kuninkaalta? Vakuutan teille, että en saastuttaisi käsiäni sillä, vaikka ne ovatkin merirosvon ja varkaan. Te kuulitte neiti Bishopin tänään sanovan minua merirosvoksi ja varkaaksi — halveksittavaksi olioksi — hylyksi. Mutta kuka minut on siksi tehnyt? Kuka on tehnyt minusta merirosvon ja varkaan?»

»Jos olitte kapinallinen…», alkoi hänen ylhäisyytensä.

»Teidän täytyy tietää, etten ollut sellainen — en vähääkään kapinallinen. Sitä ei koskaan edes otaksuttukaan. Jos niin olisi, saattaisin antaa sen heille anteeksi. Mutta he eivät voi sillä peittää häpeäänsä. Ei, ei. Siinä ei tapahtunut mitään erehdystä. Minut tuomittiin juuri siitä, mitä olin tehnyt. Tuo verenhimoinen vampyyri, lordi Jeffreys, tuomitsi minut kuolemaan, ja hänen arvon isäntänsä Jaakko Stuart lähetti minut sittemmin orjuuteen sen vuoksi, että olin tehnyt armeliaisuuden työn, sen vuoksi että säälistä ja ajattelematta uskontoa tai politiikkaa olin koettanut lievittää kanssaveljieni kärsimyksiä, sen vuoksi että olin sitonut miehen haavat, joka todistettiin maanpetturiksi. Siinä oli koko minun rikkomukseni. Te löydätte sen kyllä asiakirjoista. Ja sen vuoksi minut myytiin orjaksi, sen vuoksi, että Englannin lain mukaan, kuten Jaakko Stuart sitä vastoin Jumalan lakia tulkitsee, on se, joka suojaa ja lohduttaa kapinallista, itse myös tuomittava kapinallisena. Voitteko uneksiakaan, mies, mitä orjana oleminen on?»

Hän vaikeni päästyään vihansa huippuun. Hetken hän oli ääneti ja heitti sen sitten pois, aivan kuin se olisi ollut päällysviitta. Hänen äänensä oli taas matala ja häneltä pääsi väsymyksen ja halveksunnan sekainen nauru.

»Kas niin. Minä tulistuin joutavasta. Olen selittänyt asioitani ja se ei, Jumala sen tietää, kuulu tapoihini. Olen kiitollinen teille, lordi Julian, ystävällisistä aikeistanne. Olen sitä todellakin. Mutta ymmärrättehän ehkä. Te näytätte siltä.»

Lordi Julian seisoi liikkumattomana. Häneen koskivat syvästi toisen sanat, tulisen kaunopuheinen purkaus, joka muutamalla terävällä, selväpiirteisellä vedolla niin vakuuttavasti oli ilmaissut miehen katkeran syytöksen ihmiskuntaa kohtaan, hänen täydellisen puolustuksensa ja puhdistuksensa kaikesta, josta häntä saattoi syyttää. Hänen ylhäisyytensä katseli miehen pelottomia kasvoja, jotka loistivat kalpeina suuren perälampun valossa, ja hänen omat silmänsä saivat huolestuneen ilmeen. Hän oli nolo.

Hän huokasi syvään. »Sääli», virkkoi hän hitaaseen tapaansa. »Oh, piru vie, kirotun sääli!» Hän ojensi kätensä, äkillisen jalomielisyyden puuskassa. »Mutta ei mitään loukkauksia meidän välillämme kapteeni Blood.»

»Oh, ei mitään. Mutta… minä olen merirosvo ja varas.» Hän nauroi ilottomasti ja välittämättä ojennetusta kädestä kääntyi kantapäillään ja lähti.

Lordi jäi hetkeksi paikalleen ja katseli peräparrasta kohti poistuvaa solakkaa olentoa. Sitten hän antoi kätensä hervottomana pudota sivulleen ja lähti pois.

Aivan hyttiin johtavan käytävän suussa hän törmäsi neiti Bishopiin. Tyttö ei ollut vielä päässyt käytävästä, sillä hänen selkänsä oli lordiin päin ja hän käveli samaan suuntaan kuin lordikin. Mies seurasi häntä, mutta hänen ajatuksensa olivat liiaksi kiintyneet kapteeni Bloodiin, jotta hän olisi huomannut tytön liikehtimistä sillä hetkellä.

Tultuaan hyttiin hän heittäytyi nojatuoliin ja räjähti voimalla, joka oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

»Hitto vieköön, jos koskaan olen tavannut miestä, josta pitäisin enemmän, tai edes niinkään paljon. Ja kuitenkaan ei hänen kanssaan pääse mihinkään.»

»Niin, kuulin kyllä», myönsi neiti Bishop hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin kalpea ja katsoi ristissä oleviin käsiinsä.

Lordi katsahti hämmästyneenä ja jäi tuijottamaan tyttöön miettivän näköisenä. »Kummastelenpa, eikö koko juttu ole teidän aikaansaannostanne», sanoi hän sitten. »Teidän sananne ovat myrkyttäneet hänen mielensä. Hän heitti ne vasten kasvojani kerran toisensa jälkeen. Hän ei huolinut kuninkaan tarjoamasta toimesta, eikä edes tarttunut ojennettuun käteeni. Mitä sellaiselle miehelle mahtaa? Hän päättää päivänsä raakapuussa huolimatta hyvästä onnestaan. Ja tuo romanttinen hölmö kulkee parhaillaan vaaraa kohti meidän vuoksemme.»

»Miten?» kysyi tyttö hätkähtäen.

»Mitenkö? Oletteko unohtanut, että hän paraikaa purjehtii Jamaikaa kohti ja että Jamaika on Englannin laivaston pääasema? Tosin teidän setänne on sen päällikkönä…»

Neiti Bishop nojautui pöydän yli keskeyttääkseen hänet ja lordi huomasi, että tyttö hengitti raskaasti, että hänen silmänsä laajenivat levottomuudesta.

»Mutta siinä suhteessa hänellä ei ole mitään toivomisen varaa», huudahti hän. »Oh, älkää luulkokaan. Hänellä ei ole katkerampaa vihollista maailmassa. Setäni on kova, anteeksiantamaton mies. Luulen, ettei mikään muu kuin toivo saada käsiinsä ja hirttää kapteeni Blood saanut setääni jättämään Barbados-saaren viljelyksiä ja ottamaan vastaan varakuvernöörin virkaa Jamaikassa. Kapteeni Blood ei tietenkään tiedä siitä mitään…» Hän vaikeni ja teki pienen, avuttoman eleen.

»En luule, että siinä olisi mitään eroa, vaikka hän sen tietäisikin», sanoi lordi vakavana. »Miestä, joka saattaa antaa anteeksi Don Miguelin tapaiselle viholliselle ja asettua niin taipumattomalle kannalle minun suhteeni, ei voi arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on ritarillinen aivan idioottimaisuuteen saakka.»

»Ja kuitenkin on hän ollut mitä on ollut ja tehnyt, mitä on tehnyt viimeiset kolme vuotta», sanoi neiti Bishop, mutta hän sanoi sen nyt surumielisesti, kokonaan vailla aikaisempaa halveksumista.

Lordi Julian oli sattuvasanainen, kuten olemme huomanneet.

»Elämä saattaa joskus olla pirullisen mutkikasta», huokasi hän.

Yhdeskolmatta luku

JAAKKO-KUNINKAAN PALVELUKSESSA

Raikas torventoitotus ja pitkä kellonsoitto laivan kellotapulissa herätti neiti Bishopin aikaisin seuraavana aamuna. Maatessaan valveilla ja katsellessaan toimettomana vihreänä pärskähtelevää vettä, joka näytti virtaa van hänen paksulasisen ikkunansa ohi, alkoi hän vähitellen tajuta kiireellisen touhun aiheuttaman melun — kymmenien jalkojen kopinan, äänekkään huudon ja yhtenäisen raskaiden esineiden siirtelemisen aivan hänen hyttinsä alla olevassa ruumassa. Havaitessaan, että liikehtiminen tiesi tavallisuudesta poikkeavaa toimeliaisuutta, hän nousi vuoteesta, ja koska hän tunsi itsensä epämääräisen levottomaksi, hän herätti nukkuvan palvelijattarensa.

Lordi Julian oli saman melun häiritsemänä jo jalkeilla ja pukeutunut nopeasti. Kun hän pian sen jälkeen ilmestyi peräkannelle, havaitsi hän tuijottavansa vuorenkaltaiseen purjejoukkoon. Joka tilkku purjetta, minkä Arabella vain kykeni kantamaan, oli levitetty sen raakapuihin kokoamaan kaiken voiman mitä aamuaikainen tuuli saattoi antaa. Edessäpäin ja molemmin puolin sitä avautui rajaton valtameren ulappa hohtaen kullalta, vaikka päivän kehrästä vasta toinen puoli oli noussut taivaanrannan yläpuolelle.

Keskilaivassa, jossa koko yön oli vallinnut suloinen rauha, touhusi nyt kiireisessä askartelussa viisi- kuusikymmentä miestä. Laivan partaalla aivan lordin yläpuolella ja takana seisoi kapteeni Blood väitellen toissilmäisen jättiläisen kanssa, jonka päätä ympäröi punainen puuvillaliina ja jonka sininen paita oli auki vyötäröä myöten. Kun lordi ilmestyi heidän näkyviinsä, vaikeni keskustelu ja Blood kääntyi tervehtiäkseen häntä.

»Hyvää huomenta, lordi», sanoi hän ja lisäsi: »Olen tehnyt aika tyhmyyden. Minun olisi pitänyt tietää, ettei Jamaikaa ole hyvä lähestyä liikaa yön aikana. Mutta minulla oli kiire saada teidät maihin. Tulkaa tänne ylös, niin näytän teille jotakin.» Lordi Julian seurasi ihmetellen kehoitusta. Tultuaan kapteeni Bloodin viereen hän suuntasi katseensa peräänpäin kapteenin osoituksen mukaan ja huudahti hämmästyksestä.. Siellä näkyi noin kolmen mailin päässä maa, epätasainen seinämä, eloisaa vihreyttä, joka täytti koko läntisen taivaanrannan. Ja parin mailin päässä siitä purjehti heitä kohti kolme valkoista laivaa hyvää vauhtia.

»Niillä ei ole mitään lippua mastossa, mutta ne kuuluvat Jamaikan laivastoon», selitti Blood rauhallisesti, miltei välinpitämättömästi. »Päivän koittaessa havaitsimme tulevamme niitä vastaan. Me käännyimme heti ja siitä lähtien olemme purjehtineet kilpaa. Mutta Arabella on ollut vesillä neljä kuukautta yhtä mittaa ja pohja on niin likainen, ettei se saavuta tarpeellista nopeutta.»

Wolverstone pisti molemmat peukalonsa leveän vyönsä vähin ja katsahti korkeuksistaan pilkallisesti lordiin, vaikka hänen ylhäisyytensäkin oli pitkä mies. »Niin että saatte olla vielä yhdessä meritaistelussa, ennen kuin pääsette eroon laivoista, mylord», sanoi hän.

»Siitä asiasta olemme juuri olleet eri mieltä», selitti kapteeni Blood. »Sillä minä en lähtisi mielelläni niin epätasaiseen taisteluun.»

»Hiiteen epätasaisuudet», tokaisi Wolverstone ja työnsi suurta leukaansa eteenpäin. »Me olemme tottuneet epätasaisiin taisteluihin. Maracaibossa olivat voimasuhteet vielä epäedullisemmat, ja sittenkin me voitimme ja anastimme kolme laivaa. Ne olivat epäedullisemmat eilenkin, kun tapasimme Don Miguelin.»

»Niin, mutta ne laivat olivat espanjalaisia.»

»Ja missä suhteessa nämä ovat sitten parempia? Pelkäätkö sinä kömpelöä barbadoslaista viljelystenomistajaa? Mikä sinua oikein vaivaa, Peter? En ole vielä koskaan nähnyt sinun pelkäävän.»

Tykki paukahti heidän takanaan.

»Se on merkki, joka vaatii pysähtymistä», sanoi Blood entiseen välinpitämättömään tapaansa ja huokaisi syvään.

Wolverstone liikahti vihaisesti kapteeninsa edessä.

»Minä lähetän ensin eversti Bishopin helvettiin, ennen kuin antaudun hänelle», sanoi hän ja sylkäisi, arvatenkin korostaakseen sanojaan.

Hänen ylhäisyytensä rupesi välittämään.

»Oh, mutta — luvallanne — eversti Bishopin puolelta ei varmaankaan ole mitään pelättävää. Ottaen huomioon sen suuren palveluksen, minkä olette tehnyt hänen veljentyttärelleen ja minulle…»

Wolverstonen hevosnauru keskeytti hänet. »Kuulehan gentlemannia!» ivasi hän. »Te ette tunne eversti Bishopia, se on selvä. Hän ei luopuisi veljentyttärensä, ei tyttärensä eikä edes äitinsäkään tähden siitä verestä, jonka hän arvelee kuuluvan itselleen. Hän on oikea verenjuoja. Saastainen peto. Me tunnemme hänet, kapteeni ja minä. Me olemme olleet hänen orjiaan.»

»Mutta olenhan minä tässä», sanoi lordi Julian mahtipontisesti.

Wolverstone nauroi taas, minkä johdosta hänen ylhäisyytensä punastui. Hänen oli pakko korottaa hidas puhetapansa hyvän joukon pontevammaksi.

»Vakuutan teille, että minun sanani merkitsee jotakin Englannissa.»

»Niin, Englannissa, mutta tämä ei ole Englantia, piru vieköön.»

Jymähti laukaus toisesta tykistä, ja ammus roiskautti veden korkealle vähemmän kuin puolen kaapelinmitan päässä perästä. Blood nojasi kaiteeseen ja sanoi jotakin alapuolellaan olevalle kauniille nuorelle miehelle, joka seisoi ruorimiehen vieressä.

»Käske pienentämään purjeita, me käännymme tuuleen.»

Mutta Wolverstone sekaantui asiaan.

»Odotahan vähän, Jeremias!» mylvähti hän. »Odota!» Hän kääntyi taas kapteeniin ja pannen kätensä hänen olkapäilleen hymyili hieman miettiväisenä.

»Rauhoitu, vanha Susi! Rauhoitu!» kehoitti kapteeni Blood häntä.

»Rauhoitu itse, Peter. Oletko sinä tullut hulluksi! Aiotko saattaa meidät kaikki helvettiin tuon hellimäsi kylmän tyttöletukan vuoksi?»

»Vaiti!» huusi Blood raivostuen äkkiä.

Mutta Wolverstone ei vaiennut. »Se on totuus, sinä mieletön mies. Tuo kirottu hienohelma on tekemäisillään sinusta pelkurin. Hänen vuokseen sinä pelkäät — eversti Bishopin veljentyttären vuoksi! Jumaliste, mies, sinä saat aikaan kapinan laivalla, ja minä ryhdyn ennemmin johtamaan sitä kuin lähden Port Royaliin roikkumaan hirressä.»

Heidän katseensa yhtyivät ja siinä kohtasi toisensa synkkä raivo ja syvä viha, hämmästys ja suru.

»Ei ole kysymyskään kenenkään muun antautumisesta koko laivalla kuin minun», sanoi Blood. »Jos Bishop voi tiedottaa Englantiin, että minut on saatu kiinni ja hirtetty, niin hän on tehnyt itsestään kuuluisan miehen ja samalla saanut tyydytetyksi henkilökohtaisen vihansa minua kohtaan. Sen pitäisi hänelle riittää. Lähetän hänelle sanan ja tarjoudun antautumaan hänen omalla laivallaan tuoden tullessani neiti Bishopin ja lordi Julianin, mutta vain sillä ehdolla, että Arabella saa jatkaa matkaansa estelemättä. Siihen kauppaan hän on varmaan suostuva, jos tunnen häntä vähääkään.»

»Sitä kauppaa ei koskaan tehdä», vastasi Wolverstone ja hänen tulisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi. »Sinä olet niin hullu, Peter, ettet sinä pysty edes ajattelemaankaan.»

»En kuitenkaan niin hullu kuin sinä vaatiessasi taistelua noiden kanssa.» Hän viittasi kädellään takaa-ajavia laivoja, jotka hitaasti mutta varmasti lähenivät. »Ennen kuin olemme kulkeneet puoltakaan mailia, ovat ne meidän vierellämme.»

Wolverstone kirosi hartaasti ja vaikeni sitten äkkiä. Ainoalla silmällään hän oli huomannut hoikan olennon, joka harmaaseen silkkiin puettuna nousi portaita ylös. He olivat olleet niin kiihtyneitä, etteivät olleet huomanneet neiti Bishopin tulevan hyttiin johtavan käytävän ovesta. Olipa muutakin, joka oli jäänyt huomaamatta peräkannella seisovilta miehiltä, vieläpä heidän alapuolellaan seisovalta Pittiltäkin. Muutama tuokio sitten oli Ogle, tykkikannen miehistön suurimman osan seuratessa hänen perässään, sukeltautunut esille ja joutunut heidän kanssaan matalalla äänellä käytyyn, mutta sitä tuimempaan sanakiistaan siitä, että nämä olivat jättäneet työnsä tykkien ääressä.

Blood ei huomannut heitä vieläkään. Hän oli kääntynyt katsomaan neiti Bishopia ja ihmetteli, että tämä nyt oli uskaltautunut peräkannelle, vaikka koko eilisen päivän oli vältellyt kapteenia. Tytön läsnäolo tällä hetkellä, ottaen huomioon varsinkin Bloodin ja Wolverstonen välisen väittelyn luonteen, oli harmillista.

Erinomaisen suloisena ja sievänä kiiltävän harmaassa silkkipuvussaan hän pysähtyi Bloodin eteen. Heikko levottomuuden puna nousi hänen somille poskilleen ja hänen kirkkaat pitkäripsiset silmänsä säteilivät suoruutta ja rehellisyyttä. Hänellä ei ollut hattua päässään ja hänen kullanruskean tukkansa vallattomat kiharat liehuivat hurmaavasti aamutuulessa.

Kapteeni Blood paljasti päänsä ja kumarsi ääneti hänelle, ja tyttö vastasi siihen rauhallisesti ja muodollisesti.

»Mitä on tekeillä, lordi Julian?» kysyi hän.

Aivan kuin vastaukseksi jymähti kolmas laukaus laivasta, jota tyttö paraikaa ihmetellen ja tutkivasti katseli. Hänen otsansa rypistyi. Hän katsoi vuoroon miehiä, jotka seisoivat hänen edessään synkkinä ja ilmeisesti levottomina.

»Ne ovat Jamaikan laivasto-osaston aluksia», vastasi hänen ylhäisyytensä. Sen olisi joka tapauksessa pitänyt olla riittävä selitys. Mutta ennen kuin kukaan ennätti lisätä mitään, kääntyi heidän huomionsa vihdoinkin Ogleen, joka tuli juosten leveitä portaita ylös, sekä miehiin, jotka seurasivat hänen vanavedessään ja joiden kasvoilla näkyi katselijain mielestä ilmeinen uhka.

Portaiden yläpäässä huomasi Ogle tien suljetuksi, sillä Blood astui hänen eteensä kasvot ja joka jäsen jäykistyneenä.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi kapteeni tuikeasti. »Teidän paikkanne on tykkien luona. Miksi olette jättäneet ne?»

Oglen käytöksestä hävisi selvä uhkamielisyys heti hänen joutuessaan näin kuulusteltavaksi. Sen tukahdutti vanha tottumus totella ja se luontainen käskyvaltius, johon kätkeytyi Bloodin salaisuus pystyä pitämään kurissa villit seuralaisensa. Mutta se ei saanut tykkimiestä luopumaan tuumastaan. Se oli pikemminkin omiaan lisäämään hänen kiihtymystään.

»Kapteeni», sanoi hän ja viittasi puhuessaan takaa-ajaviin laivoihin. »Me olemme eversti Bishopin armoilla. Emme pysty pääsemään pakoon emmekä taistelemaan.»

Blood näytti kasvavan pituutta ja hänen jäykkyytensä lisääntyi.

»Ogle», sanoi hän ja hänen äänensä oli kylmä ja kova kuin teräs, »teidän paikkanne on tykkikannella. Sinä palaat heti takaisin paikallesi ja viet miehesi mennessäsi, tai muuten…»

Mutta Ogle keskeytti hänet uhkaavin elein.

»Uhkaukset eivät auta mitään, kapteeni.»

»Vai eivät?»

Ensi kerran hänen merirosvo-aikanaan tapahtui nyt, ettei hänen käskyjään toteltu. Se seikka, että tottelemattomuus tapahtui miehen puolelta, johon hän miltei eniten luotti ja joka oli hänen vanhoja Barbados-saaren aikaisia liittolaisiaan, teki hänelle äärimmäisen vastenmieliseksi ryhtyä keinoon, jonka hänelle vaisto neuvoi välttämättömäksi.

Hänen kätensä puristi lujasti pistoolin päätä, jonka hän ojensi Oglea kohti.

»Sekään ei auta», varoitti Ogle yhä kiivaammin. »Miehet ovat samaa mieltä kuin minäkin ja he aikovat ajaa tahtonsa läpi.»

»Ja mitähän he suvaitsevat tahtoa?»

»He tahtovat sitä, mikä voi pelastaa meidät. He eivät aio antaa hukuttaa eikä hirttää itseään.»

Alhaalla olevan neljän- viidenkymmenen miehen suusta kuului hyväksymisen mutinaa. Kapteeni Blood katseli hetken tuimakatseisia ja päättävän näköisiä miehiä ja kääntyi sitten uudelleen Oglen puoleen. Kysymyksessä oli ilmeisesti epämääräinen uhka, kapinahenki, jota hän ei voinut käsittää.

»Ja te tulitte antamaan minulle neuvoja, niinkö?» kysyi hän vähääkään lieventämättä ankaruuttaan.

»Aivan niin, kapteeni. Neuvoja. Tuo tyttö tuossa», hän ojensi paljaan käsivartensa neiti Bishopia kohti. »Bishopin tyttö, kuvernööri Bishopin veljentytär… Me vaadimme hänet turvallisuutemme pantiksi.»

»Niin juuri», mylvähtivät merirosvot kuorossa alempana ja pari kolme yritti jo toteuttaa aikeensa.

Äkkiä selvisi Bloodille, mitä heillä oli mielessään. Ja vaikka hänen ulkonainen tyyni ankaruutensa ei mitenkään sitä osoittanut, valtasi hänet pelko.

»Millä tavalla kuvittelette voivanne käyttää neiti Bishopia siihen tarkoitukseen?»

»Hänen olonsa laivalla on suorastaan Sallimuksen anti. Nostakaa lippu, kapteeni, ja antakaa heille merkki, jotta he lähettäisivät veneen tänne, ja vakuuttakaa heille, että tyttö on laivallamme. Antakaa heidän tietää, että jos he yrittävätkään estää meitä purjehtimasta täältä, niin me hirtämme tuon nuken ensin ja tappelemme sitten. Ehkäpä se hieman jäähdyttää eversti Bishopin kiihkoa.»

»Tuskinpa vain.» Vitkaan ja pilkallisena kuului Wolverstonen vastaus toisen kiihtyneeseen puheeseen ja puhuessaan hän astui Bloodin viereen odottamattomana liittolaisena. »Muutamat noista haahkakukoista saattavat ehkä uskoa sellaista lörpötystä.» Hän viittasi peukalollaan halveksivasti alhaalla olevia merirosvoja kohti, joiden lukumäärää etukannelta rientävät miehet yhä lisäsivät. »Vaikka muutamien heistä pitäisi tietää enemmän, sillä vielähän joukossamme pitäisi olla yksi ja toinen, joka oli meidän kanssamme Barbados-saarella ja joka siis, kuten sinä ja minä, tuntee eversti Bishopin. Jos aiot vedota Bishopin tunteisiin, niin olet suurempi hölmö, Ogle, kuin luulinkaan, paitsi mitä tykin käsittelyyn tulee. Niihin ei ole perustamista, ellette tahdo näin väkisin tulla ammutuksi upoksiin. Vaikka meillä olisi laivanlastillinen Bishopin veljentyttäriä, ei se pidättäisi häntä. Niin, kuten juuri sanoin hänen ylhäisyydelleen, joka samoin kuin tekin uskoo että neiti Bishopin oleminen laivallamme takaa meille turvan everstiä vastaan, ei tuo saastainen orjakauppias edes äitinsä vuoksi hellittäisi mistään, minkä hän arvelee omakseen. Ja ellet sinä olisi sellainen hölmö, Ogle, niin minun ei tarvitsisi sanoa sinulle tätä. Meidän on tapeltava, pojat…»

»Miten me pystymme tappelemaan, mies?» raivosi Ogle hänelle koettaen hurjistuneena tehdä tyhjäksi Wolverstonen todistelun, joka jo alkoi vaikuttaa hänen kuulijoihinsa. »Voit olla oikeassa, mutta voit myös olla väärässä. Meidän täytyy koettaa sitä. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme…»

Loput hänen sanoistaan hukkuivat merirosvojen huutoon, jolla he itsepintaisesti vaativat tyttöä luovutettavaksi heidän turvallisuutensa pantiksi. Entistä voimakkaampana kumahti samalla tykinlaukaus alahangan puolella ja lähellä keulaa he näkivät korkean vesipatsaan, jonka harhaan ammuttu kuula oli nostanut.

»He ovat jo tykinkantaman päässä», huusi Ogle ja nojautuen kaiteen yli hän komensi: »Kääntäkää laiva tuuleen.»

Pitt, joka seisoi paikallaan perämiehen vieressä, kääntyi pelottomana kiihtyneeseen tykkimieheen päin ja vastasi:

»Milloin sinä olet alkanut pitää isännyyttä komentosillalla, Ogle? Minun käskijäni on vain kapteeni.»

»Nyt sinä noudatat minun käskyäni, tai jumaliste, sinä…»

»Odota», sanoi Blood ja pani kätensä Oglen käsivarrelle. »Luulenpa, että on parempiakin keinoja.»

Hän katsahti lähestyviä laivoja olkansa yli, joista etumaisin oli enää ainoastaan neljännesmailin päässä. Hänen katseensa osui ohimennen neiti Bishopiin ja lordi Julianiin, jotka seisoivat rinnatusten muutaman askelen päässä hänen takanaan. Hän huomasi, miten kalpea ja jännittynyt tyttö oli. Hän seisoi suu hieman auki ja silmissä säikähtynyt ilme ja tuijotti kapteeniin odottaen häneltä kohtalonsa ratkaisua.

Blood mietti nopeasti punniten sitä mahdollisuutta, että hän ampumalla Oglen ehkä aiheuttaisi yleisen kapinan. Hän oli varma siitä, että hän saisi puolelleen muutaman miehen. Mutta hän oli yhtä varma siitäkin, että hän saisi suurimman osan vastaansa ja että nämä pitäisivät puoliaan huolimatta kaikista hänen toimenpiteistään, pitäen neiti Bishopin panttivankinaan, koska siihen kerran tarjoutui näin hyvä tilaisuus. Ja jos he tämän tekivät, niin oli neiti Bishop joka tapauksessa mennyttä. Sillä vaikka eversti suostuisikin heidän vaatimukseensa, niin he pitäisivät siitä huolimatta tytön panttivankinaan.

Sillä välin kävi Ogle kärsimättömäksi. Kapteenin yhä pidellessä häntä käsivarresta hän kääntyi äkkiä tämän puoleen.

»Mikä parempi keino?» kysyi hän. »Sellaista ei ole. Minä en aio antaa vetää itseäni nenästä sellaisilla puheilla, mitä Wolverstone pitää. Hän saattaa olla oikeassa, mutta voi olla väärässäkin. Meidän täytyy koettaa tätä, se on ainoa mahdollisuutemme, ja kuten sanoin, sitä on koetettava.»

Kapteeni Bloodin mielessä oleva parempi keino oli sama, jonka hän oli jo Wolverstonelle ehdottanut. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa, olisivatko miehet Oglen aikaansaaman hätääntymisen vuoksi samaa mieltä asiasta kuin Wolverstone. Mutta hän näki selvästi, että vaikka he suostuisivatkin, niin he eivät sittenkään luopuisi aikeistaan neiti Bishopiin nähden. He saisivat vain Bloodin antautumisesta lisävaltin taistelussaan Jamaikan kuvernööriä vastaan.

»Tytön vuoksi me juuri olemme joutuneet tähän satimeen», raivosi Ogle yhä. »Hänen ja sinun vuoksesi. Viedäksesi hänet Jamaikaan saatoit meidät kaikki vaaranalaisuuteen, emmekä me aio antaa tappaa itseämme niin kauan kuin voimme tytön avulla pelastaa itsemme pälkähästä.»

Hän yritti taas kääntyä peränpitäjän puoleen, mutta Blood puristi häntä yhä lujemmin käsivarresta. Ogle väänsi itsensä irti kiroten karkeasti. Mutta nyt oli Blood tehnyt päätöksensä. Hän oli keksinyt ainoan mahdollisen keinon, ja vaikka se olikin hänelle tuiki vastenmielinen, täytyi hänen siihen taipua.

»Teidän keinonne on huono ja toivoton», huudahti hän. »Minulla on varmempi ja helpompi. Odottakaahan!» Hän kumartui kaiteen yli. »Käännä peräsin, Pitt», sanoi hän. »Käännä tuuleen ja anna heille merkki, että he lähettävät tänne veneen.»

Hämmästyksen hiljaisuus valtasi koko laivan — hämmästyksen ja epäluulon tunne niin äkillisestä myöntymisestä. Mutta Pitt, vaikka oli saman mielialan vallassa kuin muutkin, noudatti heti käskyä. Hänen äänensä kajahti kirkkaasti hänen antaessaan tarpeelliset määräykset, ja hetken kuluttua juoksi parikymmentä merimiestä täyttämään hänen käskyjään. Seurasi vintturien kitinä ja löyhtyvien purjeiden läiskinä laivan kääntyessä vastatuuleen, ja kapteeni Blood kääntyi ja viittasi lordi Julianin luokseen. Hänen ylhäisyytensä tuli tuokion epäröityään hämmästyksen ja epäluulon vallassa — samanlaisen epäluulon, jota lordi Julian ja koko laivaväki oli tuntenut, vaikkakin kukin omalla tavallaan Bloodin äkillisen myöntymisen johdosta heidän vaatimukseensa pysäyttää laiva.

Seisoen kaiteen ääressä lordi Julianin vieressä selitti kapteeni Blood nyt aikeensa.

Lyhyesti ja selvällä äänellä hän ilmoitti kaikille, mikä lordi Julianin matkan tarkoitus Karibian merelle tullessaan oli ollut ja minkä tarjouksen hän eilen oli Bloodille tehnyt.

»Tuon tarjouksen minä hylkäsin, kuten hänen ylhäisyytensä voi teille vakuuttaa, sen vuoksi, että katsoin sen loukkaavaksi. Ne teistä, jotka ovat saaneet kärsiä Jaakko-kuninkaan hallituskomennon vuoksi, käsittävät minut. Mutta nyt kun olemme joutuneet näin toivottomaan tilanteeseen — emme pääse purjehtimalla heitä pakoon emmekä myöskään voine voittaa heitä taistelussa, kuten Ogle on sanonut — olen päättänyt käyttää Morganin temppua, otan vastaan kuninkaan valtakirjan ja suojelen meitä kaikkia sen voimalla.»

Oli kuin salaman isku olisi lyönyt heidät kaikki hetkeksi tainnoksiin. Sitten heräsi Baabelin sekasorto uudelleen. Suurin osa miehistöä tervehti ilmoitusta kuten sellainen ihminen, joka jo on valmistautunut kuolemaan, tervehtii pientä lykkäystä ennen loppua. Mutta moni ei osannut päättää puoleen eikä toiseen, ennen kuin he olivat saaneet tyydyttävän vastauksen useampaankin kysymykseen ja varsinkin yhteen, jonka Ogle teki.

»Onko Bishop paneva mitään arvoa valtakirjalle, kun näytät sen hänelle?»

Nyt vastasi lordi Julian.

»Hänen käy varsin huonosti, jos hän yrittää väheksyä kuninkaan arvovaltaa. Ja vaikka hän yrittäisikin sitä, niin olkaa huoleti siitä, että hänen upseerinsa eivät voi tehdä muuta kuin vastustaa häntä yrityksessään.»

»Niin», sanoi Ogle, »se on totta.»

Mutta muutamat olivat vielä julkisesti ja rehellisesti asian kulkua vastaan. Heitä oli Wolverstone, joka heti ilmoitti vastalauseensa.

»Minä mätänen ennemmin helvetissä kuin palvelen sellaista kuningasta», mylvähti hän raivoissaan.

Mutta Blood rauhoitti heidät pian.

»Ei kenenkään ole pakko seurata minua kuninkaan palvelukseen, jos ei häntä haluta. Se ei kuulu kauppaan. Mutta kauppaan kuuluu, että minä astun kuninkaan palvelukseen niiden kanssa, jotka haluavat tulla mukaan. Älkää luulkokaan, että suostun tähän hyvillä mielin. Omasta puolestani olen aivan samaa mieltä kuin Wolverstonekin. Suostun siihen ainoastaan äärimmäisenä keinona pelastaakseni meidät kaikki varmasta tuhosta, jonka omalla toiminnallani olen hankkinut niskaamme. Ja nekin, jotka eivät halua seurata minua, pysyvät koskemattomina ja saavat sittemmin vapaasti lähteä minne haluavat. Niillä ehdoilla myyn itseni kuninkaalle. Sanokoon lordi Julian, joka on valtioministerin edustaja, suostuuko hän näihin ehtoihin.»

Heti kajahti hänen ylhäisyytensä suostumus innokkaana ja selvänä. Ja siihen päättyikin todellisuudessa koko juttu. Lordi Julian, joka nyt joutui hyväntahtoisen leikinlaskun ja puoleksi pilkallisten hyvä-huutojen kohteeksi, kiiruhti noutamaan hytistään valtakirjaa ja iloitsi itsekseen asian käänteestä, joka soi hänelle tilaisuuden suorittaa niin loistavalla tavalla tehtävänsä, jota varten hän oli tullut.

Sillä välin oli merkinpuhaltaja ilmoittanut Jamaikan laivastolle, että sieltä lähetettäisiin vene, ja keskilaivassa olevat miehet hajaantuivat meluten laivan kaiteille kurkottelemaan ja katselemaan komeita aluksia, jotka hyvää vauhtia lähestyivät heitä. Kun Ogle lähti peräkannelta, kääntyi Blood ympäri ja joutui silmäkkäin neiti Bishopin kanssa.

Tyttö oli katsellut häntä loistavin silmin, mutta nähdessään nyt Bloodin alakuloiset kasvot ja ne syvät vaot, jotka synkensivät hänen otsaansa, muuttui hänen ilmeensä. Hän lähestyi Bloodia tavallisuudesta poikkeavan arastelevasti ja pani toisen kätensä kevyesti hänen käsivarrelleen.

»Te olette valinnut viisaasti, sir», sanoi hän kiitellen, »vaikka teittekin sen vastenmielisesti.»

Blood katseli synkin silmin tyttöä, jonka vuoksi hän oli tehnyt uhrauksensa.

»Se oli velvollisuuteni teitä kohtaan — ainakin luulin niin», sanoi hän rauhallisesti.

Tyttö ei käsittänyt. »Teidän päätöksenne pelasti minut hirvittävästä vaarasta», myönteli tyttö ja värisi ajatellessaan sitä. »Mutta minä en käsitä, miksi ensin hylkäsitte tarjouksen, kun se teille esitettiin. Sehän on kunniakas tehtävä.»

»Jaakko-kuninkaan palvelus?» vastasi Blood pilkallisesti.

»Englannin», korjasi tyttö moittivasti. »Isänmaa on kaikki, sir, hallitsija ei mitään. Jaakko-kuningas menee menojaan, toisia tulee sijaan ja hekin menevät. Mutta Englanti jää sen poikien kunniakkaasti palveltavaksi huolimatta siitä, mitä kaunaa meillä saattaa olla niitä miehiä kohtaan, jotka sitä kulloinkin hallitsevat.»

Blood näytti hieman hämmästyvän, sitten hän hymyili. »Ovelaa asianajoa», virkkoi hän hyväksyvästi. »Teidän olisi pitänyt äsken puhua miehistölle.»

Sitten hänen ääneensä tuli pilkallinen sävy, kun hän lisäsi:

»Luuletteko, että tuo kunniallinen palvelus pystyy puhdistamaan miehen, joka on ollut merirosvo ja varas?»

Neiti Bishop loi silmänsä alas. Hänen äänensä oli hieman epävarma hänen vastatessaan.

»Jos hän — jos hän tarvitsee puhdistamista. Ehkäpä — ehkäpä häntä on tuomittu liian ankarasti.»

Bloodin siniset silmät salamoivat ja hänen lujasti yhteenpuristuneilta huuliltaan hävisi kova piirre.

»Niinkö… jos luulette niin», sanoi hän katsahtaen tyttöön omituisen nälkäinen ilme katseessaan, »niin saattaa elämällä ehkä sittenkin olla tarkoituksensa, ja ehkäpä Jaakko-kuninkaankin palveleminen saattaa käydä siedettäväksi.»

Katsahtaessaan tytön ohi merelle hän huomasi veneen lähtevän eräältä suurista laivoista, jotka nyt käännyttyään vastatuuleen keinuivat hiljalleen noin kolmen sadan jalan päässä Arabellasta. Hänen käytöksensä muuttui äkkiä. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja taas itse käynyt kohtaloonsa käsiksi. »Jos suvaitsette mennä hyttiinne ja noutaa sieltä tavaranne ja palvelijanne, niin lähetämme teidät jollekin Jamaikan laivaston suurelle alukselle.» Hän osoitti venettä puhuessaan.

Tyttö meni, ja Blood jäi Wolverstonen kanssa katselemaan lähestyvää venettä, jossa oli kaksitoista soutajaa ja jonka perätuhdolla istui punaisiin puettu jäykkäryhtinen olento. Hän nosti kaukoputkensa miestä kohti.

»Sehän ei olekaan Bishop itse», sanoi Wolverstone puoleksi kysyen, puoleksi varmana.

»Ei», Blood työnsi kaukoputkensa kokoon. »Kuka lienee, en tunne.»

»Haa!» Wolverstone purki pilkallisesti iloaan. »Huolimatta innostaan ei Bishopia itseään ole haluttanut tulla tänne. Hän on ollut tällä aluksella ennenkin ja sai uida siitä hyvästä. Hän muistaa sen ehkä vielä ja on sen vuoksi lähettänyt edustajansa.»

Edustaja osoittautui olevan upseeri nimeltä Calverley, pirteä, omahyväinen mies, vasta äskettäin Englannista tullut keltanokka, jonka eleistä saattoi helposti huomata, että eversti Bishop oli tarkoin evästänyt hänet lähettäessään hänet käsittelemään merirosvoja.

Hänen käytöksensä oli ylpeä, kova ja ylenkatseellinen, kun hän astui Arabellan kannelle.

Blood, kuninkaan valtakirja taskussaan, ja lordi Julian seisoivat vierekkäin ottaakseen vastaan tulijan, ja kapteeni Calverley hämmästyi hieman nähdessään kaksi miestä, jotka ainakin ulkomuodoltaan olivat jotakin aivan toista kuin mitä hän oli odottanut saavansa nähdä. Mutta hänen ylpeä rauhallisuutensa ei siitä häiriintynyt ja hän tuskin suvaitsi katsahtaa puolialastomiin ja villin näköisiin miehiin, jotka vetelehtivät puoliympyrässä taempana.

»Hyvää päivää, sir», huudahti Blood hänelle hilpeästi. »Minulla on kunnia toivottaa teidät tervetulleeksi Arabellalle. Nimeni on Blood — kapteeni Blood, nöyrin palvelijanne. Ehkäpä olette kuullut minusta aikaisemmin.»

Kapteeni Calverley tuijotti hämillään.

Pelätyn merirosvon hilpeä käytös oli jotakin, jota hän ei ollut osannut odottaa toivottomalta mieheltä, jonka oli pakko häpeällisesti antautua.

Hieman hapahko hymy karehti upseerin ylpeillä huulilla.

»Se kunnia kutistuu kyllä hirsipuussa, olkaa varma siitä», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Mutta se kuulunee teidän tapaisillenne. Minä olen kuitenkin tullut tänne kuulemaan teidän antautumisestanne enkä teidän hävyttömyyksiänne.»

Kapteeni Blood näytti hämmästyneeltä, pahastuneelta. Hän kääntyi valittaen lordi Julianiin.

»Siinä nyt kuulitte! Oletteko kuullut mokomaa ennen? Mutta minähän jo sanoin teille. Näette, että tämä nuori mies on täydelleen erehtynyt. Ehkäpä säästymme luiden turhanpäiväisiltä rikkomisilta, jos selitätte hänelle kuka ja mikä minä oikeastaan olen.»

Lordi Julian astui askelen eteenpäin ja kumarsi välinpitämättömästi, miltei ylenkatseellisesti ylenkatseelliselle, mutta nyt aivan hölmistyneelle upseerille. Pitt, joka peräkannelta käsin seurasi näytelmää, kertoo meille, että hänen ylhäisyytensä oli yhtä vakavan näköinen kuin pappi mestaustilaisuudessa. Mutta epäilen hieman, että hänen vakavuutensa oli vain naamio, jolla hän koetti peittää salaista iloaan.

»Minulla on kunnia ilmoittaa teille, sir, että kapteeni Blood on kuninkaan palveluksessa valtakirjan nojalla, jonka on allekirjoittanut ja sinetillään varustanut lordi Sunderland, hänen majesteettinsa kuninkaan valtiosihteeri.»

Kapteeni Calverleyn kasvot lensivät punaisiksi, ja hänen silmänsä suurenivat. Taempana olevat merirosvot nauroivat, ilkamoivat ja kiroilivat komedian aiheuttamasta ilosta. Pitkän aikaa tuijotti Calverley ääneti hänen ylhäisyyteensä ja huomasi, miten kalliisti ja loisteliaasti hän oli puettu, miten ylhäisen tyynesti ja kylmän hienosti hän sanoi sanottavansa, mikä kaikki oli omiaan muistuttamaan siitä suuresta maailmasta, johon hän kuului.

»Ja kuka piru te sitten olette?» räjähti hän vihdoin.

Yhä kylmemmäksi ja ylhäisemmäksi kävi lordin ääni.

»Te ette ole varsin kohtelias, sir, kuten jo aikaisemmin olen huomannut. Nimeni on Wade — lordi Julian Wade. Olen hänen majesteettinsa lähettämänä tullut näille sivistymättömille perukoille ja olen mylord Sunderlandin läheinen sukulainen. Eversti Bishopille on ilmoitettu tulostani.»

Äkillinen muutos Calverleyn käytöksessä lordi Julianin mainitessa nimensä ilmaisi selvästi, että ilmoitus oli tullut ja että hän tiesi siitä..

»Minä… minä luulen, että sellainen on saapunut», sanoi Calverley epäilyksen ja epäluulon välimailla. »Nimittäin, että eversti Bishopille on tullut ilmoitus lordi Julian Waden tulosta. Mutta — mutta… tällä laivalla?» Upseeri teki avuttoman eleen ja joutuen kokonaan hämilleen vaikeni äkkiä.

»Olin tulossa Royal Maryllä…»

»Niin on meille ilmoitettu.»

»Mutta Royal Mary joutui erään espanjalaisen merisissin käsiin, enkä ehkä olisi koskaan tullut tänne, ellei olisi ollut kapteeni Bloodia, sillä hän pelasti minut.»

Kapteeni Calverleyn sielussa vaikeni. »Aivan niin, minä ymmärrän.»

»Minä rohkenen epäillä sitä.» Lordin ääni ei ollut hitustakaan lempeämpi. »Mutta jääköön se toiseen kertaan. Jos kapteeni Blood suvaitsee näyttää valtakirjansa, niin se ehkä saa kaikki epäilykset kaikkoamaan ja voimme jatkaa edelleen. Olen iloinen päästessäni vihdoin Port Royaliin.»

Kapteeni Blood ojensi pergamentin Calverleyn mulkoilevien silmien eteen. Upseeri tarkasteli sitä, varsinkin sinettiä ja nimikirjoitusta. Sitten hän astui askelen taaksepäin, nolona, voimattomana miehenä. Hän kumarsi avuttomasti.

»Minun täytyy palata eversti Bishopin luo saamaan määräyksiä», ilmoitti hän heille.

Sillä välin oli miesjoukko hajaantunut kahden puolen, ja aukosta astui esiin neiti Bishop sekarotuisen palvelijansa kanssa. Olkansa takaa huomasi kapteeni Blood hänen tulonsa.

»Koska eversti Bishop on teidän laivallanne, niin ehkäpä viette hänen veljentyttärensä hänen luokseen. Neiti Bishop oli myös Royal Maryllä ja pelastin hänet samalla kun hänen ylhäisyytensäkin… Hän voi kyllä selvittää yksityiskohtiaan myöten sekä pelastumisensa että nykyisen asiain tilan.»

Täten joutuessaan yllätyksestä toiseen ei kapteeni Calverley pystynyt muuhun kuin kumartamaan uudelleen.

»Mitä minuun tulee», sanoi lordi Julian, joka koetti tehdä neiti Bishopin lähdön vapaaksi kaikista sekaantumisista merirosvojen puolelta, »niin jään Arabellalle kunnes saavumme Port Royaliin. Viekää terveiseni eversti Bishopille. Sanokaa hänelle, että odotan saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan siellä.»

Kahdeskolmatta luku

VIHOLLISUUKSIA

Port Royalin suuressa satamassa, joka oli niin laaja, että siihen olisi mahtunut koko maailman laivastot, oli Arabella ankkurissa. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut vankina, sillä sen edessä noin neljännesmailin päässä ylähangan puolella kohosi mahtavana korkeuteen linnoituksen ainoa pyöreä torni ja parin kaapelin mitan päässä sen takana alahangan puolella oli kuusi sotalaivaa, jotka muodostivat Jamaikan laivasto-osaston.

Vastapäätä aivan Arabellan kohdalla näkyi mahtavan, veden rajaan asti ulottuvan kaupungin tasakattoisia valkoisia taloja. Niiden takana kohosivat punaiset katot porrasmaisesti loivasti kohoavan mäen mukaan, jolle kaupunki oli rakennettu siellä täällä esiinpistävine torneineen ja huippuineen, ja tämän takana jono vihertäviä vuorenselkämiä, joiden äärimmäisenä taustana kohosi sininen taivas kuin kiilloitettu teräksinen tuomiokirkko.

Ruo’oista punotussa lepotuolissa, joka oli nostettu häntä varten peräkannelle ja jota häikäisevältä, polttavalta auringonpaisteelta suojasi väliaikainen, ruskeasta purjekankaasta tehty katos, loikoi Peter Blood, nahkakantinen, paljon sormeiltu kappale Horatiuksen Oodeja unohdettuna kädessään.

Aivan hänen alapuoleltaan kuului pesuharjojen suhina ja veden solina pyykateissa, sillä oli vielä aikainen aamu ja kannenpesijät olivat Haytonin, puosun, johdolla jo täydessä työn touhussa keski- ja keulakannella. Huolimatta kuumuudesta ja tyynestä ilmasta oli yhdellä työntekijöistä tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan jaksaakseen loilottaa rivoa merirosvolaulua.

Blood huoahti syvään, ja hymyn tapainen levisi hänen tarkkaaville, auringon paahtamille kapeille kasvoilleen. Sitten hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen sinisten silmien yllä ja syvät mietteet eristivät hänet kokonaan lähimmästä ympäristöstä.

Asiat eivät olleet luistaneet ensinkään hyvin niinä kahtena viikkona, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jona hän otti vastaan kuninkaan valtakirjan.

Heti maihin noustua oli syntynyt kahnausta eversti Bishopin kanssa. Kun Blood ja lordi Julian astuivat maihin yhdessä, oli heitä vastassa mies, joka ei edes koettanutkaan salata harmiaan asiain käänteen johdosta eikä päätöstään muuttaa niitä oman mielensä mukaan. Hän odotti heitä laivasillalla muutamien upseerien ympäröimänä.

»Tehän olette lordi Julian Wade, mikäli ymmärrän», oli hänen epäkohtelias tervehdyksensä. Sillä Bloodille ei hänellä sillä hetkellä ollut tarjottavana muuta kuin vihainen silmäys.

Lordi Julian kumarsi. »Otaksun, että minulla on kunnia puhutella eversti Bishopia, Jamaikan varakuvernööriä.» Oli miltei kuin hänen ylhäisyytensä olisi antanut everstille pienen opetuksen käyttäytymisessä. Tämä ottikin sen onkeensa ja teki myöhästyneen kumarruksen, nostaen samalla leveälieristä hattuaan. Sitten hän jatkoi entiseen tapaansa.

»Minulle on kerrottu, että te olette jättänyt kuninkaan valtakirjan tälle miehelle.» Hänen äänensäkin kertoi, kuinka katkera hänen vihansa oli. »Syyt teidän menettelyynne olivat epäilemättä jalot — kiitollisuus pelastumisestanne espanjalaisten käsistä. Mutta asia semmoisenaan on mahdoton, mylord. Valtakirja täytyy saada peruutetuksi.»

»Enpä luule käsittäväni teitä», sanoi lordi Julian ylhäisesti.

»Varmaankaan ette, sillä jos sen tekisitte, ette koskaan olisi toiminut tällä tavoin. Tuo mies on vetänyt teitä nenästä. Hänhän on ensiksikin kapinallinen, toiseksi karannut orja ja kolmanneksi ja viimeiseksi verinen merirosvo. Olen ajanut häntä takaa koko viime vuoden.»

»Vakuutan teille, sir, että tiesin täydelleen tämän kaiken. Minä en jaa kuninkaan valtakirjoja kevytmielisesti.»

»Vai ette, jumaliste! Mitä te muutakaan luulette tämän olevan. Mutta hänen majesteettinsa varakuvernöörinä Jamaikassa otan minä vapauden korjata erehdyksenne omalla tavallani.»

»Niinkö! Ja mikähän tapa se on?»

»Port Royalissa on hirsipuu, joka on odottanut tätä roistoa jo kauemman aikaa.» Blood oli puuttumaisillaan puheeseen, mutta lordi ennätti ennen häntä.

»Huomaan, sir, että ette oikein ole perillä tilanteesta. Jos valtakirjan antaminen kapteeni Bloodille on ollut erehdys, niin ei syy ole minun. Minä toimin mylord Sunderlandin ohjeiden mukaan, ja täysin tietoisena olosuhteista on hänen ylhäisyytensä määrännyt valtakirjan nimenomaan kapteeni Bloodille, jos hän vain suostuu ottamaan sen vastaan.»

Eversti Bishopin suu jäi auki hämmästyksestä ja harmista.

»Määräsikö lordi Sunderland valtakirjan juuri hänelle?»

»Nimenomaan hänelle.»

Hänen ylhäisyytensä odotti hetkisen vastausta. Kun ei sitä kuulunut sanattomaksi mykistyneeltä varakuvernööriltä, teki hän puolestaan kysymyksen.

»Vieläkö nytkin uskallatte sanoa sitä erehdykseksi, sir? Ja rohkenetteko käydä korjaamaan sitä?»

»Minä… minä en saattanut uneksiakaan…»

»Ymmärrän. Sallikaa minun esittää teille kapteeni Blood.»

Väkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain kykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän koetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa.

Tästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet, päinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi.

Bloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan lepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen laivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja kun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien merirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla Rannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku, herjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon, jonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän oli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä niin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla siihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin vilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka hän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa ja joka päivä urhoollisesti alistui sietämään eversti Bishopin osoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä se suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että tytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle, hienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä mahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli ollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan rinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää?

Ymmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun koirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina pakenevaa varjoaan.

Hän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen silmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se mikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden avulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä.

Vene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien ja jysähdellen Arabellan punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi merkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä kilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli pitkän valittavan vonkaisun.

Äänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi solakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa, kultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa arvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla varustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille.

»Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi Bloodille kokoontaitetun paperin.

Blood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja housuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas ilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan.

Blood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu», sanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen.

Nuori laivuri katsahti sitä harmailla silmillään. Miettiväisenä hän pyyhkäisi kullankeltaista partaansa.

»Ethän mene?» sanoi hän puoleksi kysyen, puoleksi vaatien.

»Miksikä en? Olenhan joka päivä käynyt linnoituksessa…»

»Mutta hän tahtoo tavata sinua Wolverstonen asiassa. Siinä hänellä on vihdoinkin mihin käydä käsiksi. Tiedäthän, Peter, että yksinomaan lordi Julian on estänyt Bishopia purkamasta vihaansa sinuun. Jos hän nyt pystyy näyttämään, että…»

»Mitä sitten?» keskeytti hänet Blood välinpitämättömästi. »Olenko minä sen suuremmassa vaarassa maalla kuin laivassakaan, kun ei miehistöstä ole jäljellä kuin viisikymmentä ja nekin sellaisia vetelyksiä, joille on yhdentekevää ovatko he kuninkaan vai minun palveluksessani? Jeremias, rakas poikaseni, asian laita on niin, että Arabella on täällä vankina, niin, niin, vankina tuon linnoituksen ja laivaston välissä. Älä unohda sitä.

Jeremias puristi kätensä nyrkkiin.

»Miksi annoitkaan Wolverstonen ja muiden lähteä», huudahti hän hieman katkerasti. »Sinun olisi pitänyt huomata siitä koituva vaara.»

»Miten olisin kunniallisena miehenä voinut pidättääkään heitä? Se kuului kauppaan. Sitä paitsi, mitä apua heidän jäämisestäänkään olisi ollut minulle?» Ja kun ei Pitt vastannut hänelle mitään, hän jatkoi olkapäitään kohautellen: »Ymmärrätkö nyt? Lähden hakemaan lakkini, keppini ja miekkani ja sitten menen maihin. Pidähän huolta siitä, että vene on valmiina.»

»Sinä menet ummessa silmin Bishopin käsiin», varoitti Pitt häntä.

»No, no, ehkäpä ei minua oteta niinkään helposti kuin hän luulottelee. Minussakin on vielä pari okaa jäljellä.» Ja naurahtaen Blood lähti hyttiinsä.

Jeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi epätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän lähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas antamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta.

»Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli laskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin nämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten sanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä, jos sopimus aiotaan rikkoa.»

»Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen päivälliseksi takaisin. Ole huoletta.»

Blood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi hän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna maihin hänen henkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään linnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden tykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut määräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että hänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin.

Astellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni suuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa sotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen edestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään Bloodin hän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli pirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla.

Hänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana kohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan pääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia kasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui äkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin.

»Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten hän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan sydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.»

»Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään hoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja hyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on kiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan pysähtymään.»

»Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän», esitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen sinisissä silmissään oudon kylmä katse.

»Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä huolimatta ahdistelette minua alituisesti.»

Se pani miekat kalskahtamaan yhteen ja kaksintaistelun välttäminen oli Bloodin vaistoja vastaan.

»Tottavie, te ainakin sanotte ajatuksenne selvästi», sanoi hän. »Mutta koska otin kantaakseni kuninkaan takin enemmän tai vähemmän teidän vuoksenne, niin pitäisi teidän sietää sitä edes sen verran kuin se pystyy verhoamaan entistä merirosvoa ja varasta.»

Tyttö kohautti hartioitaan harmistuneena ja katuen sanojaan. Peläten ilmaisevänsä jälkimmäisen tunteen hän turvautui edelliseen. »Koetan parastani», sanoi hän.

»Voitte siis olla armelias jossakin määrin!» Blood nauroi hiljaa. »Mikä taivaan armo, miten kiitollinen olenkaan. Ehkäpä kuitenkin olen liian julkea. Mutta en saata unohtaa sitä, että ollessani vain halpa orja setänne viljelyksillä kohtelitte minua joltisenkin ystävällisesti.»

»Miksikäs en! Siihen aikaan teillä olikin jossain määrin oikeus vaatia minulta ystävällisyyttä. Tehän olitte silloin vain onneton herrasmies.»

»Ja miksi te minua nyt sanoisitte?»

»Tuskin ainakaan onnettomaksi. Tännekin on kulkeutunut maine teidän hyvästä onnestanne merillä — siitähän on tullut miltei sananparsi. Ja on tänne kulkeutunut huhuja teidän hyvästä onnestanne muissakin asioissa.»

Hän puhui nopeasti, ajatellen mielessään mademoiselle d’Ogeronia, ja hän olisi heti peruuttanut sanansa, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta Peter Blood sivuutti ne kokonaan eikä tulkinnut niitä ensinkään sillä tavalla kuin tyttö oli pelännyt.

»Niin — aika joukko valheita, epäilemättä, kuten voisin todistaa teille.»

»En käsitä, miksi vaivautuisitte selittämään niitä valheiksi ja puolustamaan itseänne», sanoi tyttö vähentääkseen Bloodin rohkeutta.

»Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.»

»Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.»

Se oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui huomautukseen:

»Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut tässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin, että voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä paljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan huomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.»

Tytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan Bloodin lujan katseen edessä.

»Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi hän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi.

»Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se teille.»

»Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän täydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi — että teitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin kiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.»

»Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana, niin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se tekisi minulle kuinkakin hyvää.»

Tytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili valkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin äänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän ehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi rehellisesti korjata tekonsa.

»Te erehdytte», alkoi hän. »En tarkoittanut sitä.»

Mutta kohtalo oli kerta kaikkiaan määrännyt, että he käsittäisivät toisensa väärin. Mustasukkaisuus, tuo järjen pimentäjä, oli ollut ahkerassa touhussa kummankin aivoissa.

»Mitä sitten», kysyi Blood ja lisäsi sitten: »Lordi Julianiako?»

Tyttö tuijotti häneen, uudelleen vihaisena.

»Oh, olkaa suora minua kohtaan», pyysi Blood antamatta perään.

»Se olisi edes pieni ystävällisyyden osoitus minua kohtaan.»

»Te… te olette aivan sietämätön», sanoi tyttö. »Pyydän, antakaa minun mennä».

Blood astui syrjään, ja leveällä lakillaan, joka yhä oli hänen kädessään, hän viittasi tytölle tietä taloon päin.

»En tahdo pidättää teitä kauempaa, neiti. Mutta kirotun teon, jonka tulin tehneeksi tyhjän päiten, voin taas tehdä tekemättömäksikin. Perästäpäin voitte sitten muistutella mielessänne, että se oli teidän sydämettömyytenne, joka minut siihen ajoi.»

Tyttö oli liikahtanut lähteäkseen, mutta pysähtyikin ja katsoi Bloodiin. Hän oli nyt vuorostaan puolustautumassa ja hänen äänensä vapisi vihasta.

»Siinäkö äänilajissa! Ja te rohkenette puhutella minua sillä tavalla!» huudahti hän niin tulisesti, että Bloodkin hämmästyi. »Te olette kyllin julkea moittiaksenne minua siitä, etten halua teidän kättänne, kun kerran tiedän kuinka saastainen se on ja kun tiedän, että olette murhamies ja vielä muutakin.»

Blood tuijotti tyttöön suu auki.

»Murhaaja — minäkö?» kysyi hän vihdoin.

»Täytyykö minun mainita uhrinne nimikin? Ettekö murhannut Levasseuria?»

»Levasseuria?» Blood hymyili hieman. »Vai on teille kerrottu siitäkin!»

»Voitteko kieltää sen?»

»Tapoin hänet, se on totta. Ja muistan tappaneeni toisenkin miehen samanlaisissa olosuhteissa. Se tapahtui Barbados-saarella sinä yönä, jolloin espanjalaiset ryöstivät kaupungin. Mary Traill voisi kertoa siitä teille. Hän oli läsnä silloin.»

Hän painoi lakin päähänsä tuimalla otteella ja lähti vihaisena pois, ja tyttö jäi seisomaan ennättämättä vastata sanaakaan ja pystymättä edes täydelleen käsittämään, mitä hänen sanansa merkitsivät.

Kolmaskolmatta luku

PANTTIVANKI

Peter Blood seisoi hallitustalon pilarien kannattamassa eteisessä ja katseli mitäännäkemättömillä silmillään, joissa kuvastuivat suru ja suuttumus Port Royalin sataman toisella puolen kohoavia vihertäviä mäkiä ja Sinivuorten harjannetta, joka niiden takana näytti värisevän helteisessä ilmassa.

Hänet herätti unelmistaan neekeripalvelija, joka palasi ilmoittamasta hänen tulostaan, ja hän lähti sitten orjan mukana talon läpi sen takana olevalle kuistille, jonka varjossa eversti Bishop ja lordi Julian paraikaa vilvoittelivat itseään.

»Ahaa, vai jo te tulitte», tervehti varakuvernööri häntä ja sitten seurasi sarja epämääräisiä, mutta ilmeisesti pahaa tuulta ilmaisevia ähkimisiä.

Hän ei viitsinyt nousta seisomaan, vaikka lordi Julian, noudattaen hienon kasvatuksensa juurruttamia vaistoja, oli hänelle hyvänä esimerkkinä. Vihaisten kulmiensa alta katseli Barbados-saaren rikas istutustenomistaja entistä orjaansa, joka hattu kädessä ja kevyesti nojaten nauhoilla koristettuun keppiinsä seisoi kuin eivät hänen kasvonsa vihan ilmettä tuntisikaan, vaikka ritarillinen vastaanotto samaista tunnetta yhtä mittaa kasvatti.

Vihdoin puhkesi eversti Bishop puhumaan kulmat vihaisissa rypyissä ja ääni itsekylläisen kopeana.

»Olen kutsunut teidät tänne, kapteeni Blood, eräiden vastikään saapuneiden uutisten johdosta. Minulle on ilmoitettu, että satamasta on eilen illalla lähtenyt eräs fregatti, jolla teidän liittolaisenne Wolverstone ja sataviisikymmentä entistä alaistanne miestä on poistunut. Hänen ylhäisyytensä ja minä olisimme iloisia, jos selittäisitte, miten tulitte sallineeksi sen.»

»Sallineeksi?» kysyi Blood. »Minä käskin häntä lähtemään.»

Vastaus sai Bishopin hetkeksi sanattomaksi. »Käskitte?» sanoi hän epäuskoisella äänenpainolla ja hänen ylhäisyytensä kohotteli kulmakarvojaan. »Jumaliste! Ehkäpä selitätte hieman tarkemmin asian. Minne Wolverstone on lähtenyt?»