SISÄLLYS: (continued 5)

»Tortugaan. Hän lähti sinne viemään sanaani niille upseereille, jotka neljän laivansa kanssa odottavat minua siellä. Käskin hänen kertoa heille, mitä on tapahtunut ja miksi heidän ei enää tarvinnut odottaa minua.»

Bishopin suuri naama näytti paisuvan yhä suuremmaksi ja sen puna kävi tuntuvammaksi. Hän pyörähti lordi Julianiin päin.

»Siinä sen kuulitte, mylord. Hän on aivan tahallisesti laskenut Wolverstonen merille taas — Wolverstonen, joka on pahin koko rosvojoukosta hänen itsensä jälkeen. Toivon, että teidän ylhäisyytenne vihdoinkin huomaa, mikä mielettömyys oli antaa kuninkaan valtakirja tällaiselle miehelle vastoin kaikkia neuvojani. Tämä tekohan on… on suorastaan kapinaa… maanpetosta! Jumaliste! Se on kenttäoikeudessa ratkaistava asia.»

»Lopettakaa jo lörpöttelynne kapinoista, maanpetoksista ja kenttäoikeuksista!» sanoi Blood, pani hatun päähänsä ja istuutui pyytämättä. »Olen lähettänyt Wolverstonen ilmoittamaan Hagthorpelle, Christianille ja Ybervillelle sekä muille pojille, että heillä on kokonainen kuukausi aikaa päättää, tahtovatko he seurata esimerkkiäni, jättää merirosvouden ja palata hirviensä ja tukkimetsiensä luo, tai muutoin poistua Karibian vesiltä. Siinä kaikki mitä olen tehnyt.»

»Mutta miehistö?» keskeytti hänen ylhäisyytensä tasaisella kultivoidulla äänellään. »Nuo sataviisikymmentä miestä, jotka Wolverstone vei mukanaan?»

»Ne kuuluvat siihen osaan miehistöäni, joille ei Jaakko-kuninkaan palvelus maistunut ja jotka sen vuoksi päättivät hankkia toimeentulonsa muulla tavalla. Se sisältyi sopimukseemme, mylord. Heidän piti saada esteettä lähteä.»

»En muista sitä», sanoi hänen ylhäisyytensä rehellisesti.

Blood katsahti häneen hämmästyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään.

»Totisesti, minua ei ainakaan voi moittia siitä, että teidän ylhäisyydellänne on huono muisti. Sanon, että asia oli niin, ja minä en valehtele. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Missään tapauksessa ette voi olettaa, että olisin muunlaiseen sopimukseen suostunut.»

Silloin varakuvernööri räjähti.

»Te olette antanut noille kirotuille roistoille Tortugassa varoituksen, jotta he pääsisivät meiltä karkuun. Sen te juuri olette tehnyt. Sillä tavalla te väärinkäytätte valtakirjaanne, jolla olette pelastanut oman kaulanne!»

Peter Blood katsoi häneen lujasti, kasvot liikkumattomina.

»Tahdon huomauttaa teille», sanoi hän vihdoin hyvin tyynesti, »että tarkoitukseni oli — kokonaan jättämällä laskuista teidän halunne, joka kuten jokainen tietää on lähinnä sukua pyövelille — puhdistaa Karibian meri merirosvoista. Nyt olen ryhtynyt mahdollisimman tehokkaaseen keinoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Tiedon siitä, että olen astunut kuninkaan palvelukseen, pitäisi jo sinänsä olla omiaan hajoittamaan sen laivaston, jonka päällikkönä minä vastikään olin.»

»Aivan niin», ilkkui varakuvernööri pahanilkisesti. »Entä jollei se sitä tee?»

»Siihen mennessä on aikaa yllin kyllin tuumia, mihin sitten on ryhdyttävä.»

Lordi Julian ehätti ennen Bishopin uutta ryöppyä.

»On mahdollista, että mylord Sunderland on tyytyväinen, jos asia saa sen ratkaisun minkä lupaatte.»

Se oli kohteliasta ja sovinnollista puhetta. Bloodia kohtaan tuntemansa ystävällisyyden vuoksi ja käsittäen täydelleen sen vaikean aseman, mihin merirosvo oli joutunut, oli lordi valmis noudattamaan saamaansa määräystä aivan kirjaimellisesti. Sen vuoksi hän tarjosi nyt ystävällisesti kätensä auttaakseen Bloodia viimeisen ja vaikeimman vastuksen yli, jonka tämä itse oli rakentanut sovituksensa tielle Bishopin käytettäväksi. Pahaksi onneksi oli nuori aatelismies viimeinen henkilö, jolta Blood tällä erää halusi apua, siinä määrin oli katkera mustasukkaisuus hämmentänyt hänen mielensä.

»Joka tapauksessa», vastasi hän vihaisesti ja ehkä vielä enemmän pilkallisesti, »on se kai korkeinta mitä te minulta voitte odottaa ja varmasti se on kaikki, mitä hän on minuun nähden saava.»

Hänen ylhäisyytensä rypisti silmäkulmiaan ja kosketti nenäliinalla huuliaan.

»En luule oikein pitäväni teidän puhetavastanne. Todellakin, kun lähemmin ajattelen asiaa, niin en ole enempää odottanutkaan teiltä.»

»Olen sangen pahoillani siitä. Tosiaankin», vastasi Blood hävyttömästi. »Mutta siinä sitä nyt ollaan. Minä en ainakaan sen vuoksi ole taipuvainen lieventämään puhetapaani.»

Hänen ylhäisyytensä vaaleat silmät laajenivat hieman. Hitaasti hän nosti silmäkulmiaan.

»Ah», virkkoi hän. »Te olette hirvittävän epäkohtelias mies. Olen pettynyt teidän suhteenne, sir. Olin siinä uskossa, että olitte gentlemanni.»

»Ja se ei suinkaan ole teidän ylhäisyytenne ainoa erehdys», pisti Bishop väliin. »Suuremman erehdyksen teitte siinä, että annoitte hänelle kuninkaan valtakirjan ja siten pelastitte tämän roiston hirsipuusta, jonka olin häntä varten varustanut Port Royaliin.»

»Niin, mutta suurin erehdys koko valtakirjajupakassa», sanoi Blood hänen ylhäisyydelleen, »oli se seikka, että tästä likaisesta orjakauppiaasta tehtiin Jamaikan varakuvernööri, vaikka hänestä olisi pitänyt tehdä sen pyöveli, johon virkaan hän luonteensa perusteella olisi sopivin.»

»Kapteeni Blood!» sanoi hänen ylhäisyytensä ankaran moittivasti. »Sieluni ja kunniani kautta, sir, te menette kerrassaan liian pitkälle. Te olette…»

Mutta tässä keskeytti hänet Bishop. Hän oli kompuroinut seisoalleen ja vuodatti nyt raivoaan sanoilla, joita on mahdotonta painattaa. Kapteeni Blood, joka myös oli noussut, seisoi näennäisesti välinpitämättömänä odottaen myrskyn asettumista. Kun se vihdoin oli tapahtunut, kääntyi hän rauhallisesti lordi Julianin puoleen ikään kuin tämä olisi viimeksi puhunut.

»Mitä teidän ylhäisyytenne pitikään sanoa?» kysyi hän hämäävän tyynesti.

Hänen ylhäisyytensä oli jälleen entinen hillitty herrasmies ja hän oli taas taipuvainen sovitteluihin. Hän nauroi ja kohautti olkapäitään.

»Peijakas vieköön, tässä on todellakin tulistuttu turhan vuoksi», sanoi hän. »Ja Jumala tietää, että tämä kiusallinen ilmanala on omiaan sitä lisäämään. Eversti Bishop, te olette ehkä hieman liian itsepintainen ja teissä, sir, on ehkä liian paljon pippuria. Olen jo sanonut, että lordi Sunderlandin puolesta tyydyn odottamaan kokeenne tuloksia.»

Mutta eversti Bishopin raivo oli nyt kiehahtanut sille asteelle, ettei se enää ollut hillittävissä.

»Vai tyydytte odottamaan, vai niin?» karjui hän. »Hyvä, mutta minä en tyydy. Tämä on asia, jossa teidän ylhäisyytenne saa tyytyä olemaan huonompi asiantuntija. Ja joka tapauksessa rohkenen minä tässä toimia omalla vastuullani.»

Lordi Julian jätti taistelun sikseen. Hän hymyili väsyneesti, kohautti hartioitaan ja heilautti kättään antautumisen merkiksi.

Eversti Bishop raivosi edelleen.

»Koska hänen ylhäisyytensä tässä on antanut teille valtakirjan, niin minä en niin muodoin suoranaisesti voi ahdistaa teitä merirosvouksesta, kuten ansaitsisitte. Mutta te saatte vastata kenttäoikeudessa edesottamuksistanne Wolverstoneen nähden ja kärsiä siitä seuraavan rangaistuksen.»

»Kas niin», sanoi Blood. »Nyt tulemme siis pääasiaan. Te varakuvernöörinä tulette olemaan ylituomarina tässä kenttäoikeudessa. Te voitte siten maksaa minulle vanhan kaunanne hirttämällä minut, huolimatta siitä, tapahtuuko se ansiosta vai ei!» Hän nauroi ja lisäsi sitten: »Praemonitus, praemunitus.»

»Mitä se merkitsee?» kysyi lordi Julian terävästi.

»Luulin, että teidän ylhäisyydellänne oli hieman koulusivistystä.» Huomaatte, että hänen välttämättömästi täytyi haastaa riitaa. »En kysy, mitä se sananmukaisesti merkitsee, sir», sanoi lordi Julian, »vaan haluan tietää, mitä te tahdotte minun ymmärtävän.»

»Sen jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi», sanoi Blood. »Toivotan teille kummallekin oikein hyvää päivän jatkoa.» Hän nosti lakkiaan ja teki sorean kumarruksen.

»Ennen kuin menette», sanoi Bishop, »ja säästääkseni teitä turhilta hätäilyiltä, ilmoitan teille, että sataman ja linnoituksen päälliköt ovat saaneet määräyksensä. Te ette lähde minnekään Port Royalista, hieno, silmukkakaulainen pulmuseni. Piru vieköön, minä aion antaa teille ainaisen ankkuripaikan tuolla hirsipuun luona.»

Peter Blood jäykistyi ja loi vilkkaat siniset silmänsä tulisesti vihamiehensä pöhöttyneisiin kasvoihin. Hän asetti pitkän keppinsä vasempaan käteensä, työnsi huolimattomasti oikean kätensä asetakkinsa rintamuksen alle ja kääntyi lordi Julianiin, joka miettiväisenä rypisteli silmäkulmiaan.

»Muistelen teidän ylhäisyytenne vakuuttaneen koskemattomuuteni.» »Teidän oma käytöksenne tekee lupaukseni täyttämisen sangen vaikeaksi.» Hän nousi. »Teitte minulle, kapteeni Blood, suuren palveluksen ja minä toivoin, että meistä olisi tullut ystävät. Mutta koska kerran haluatte, että asiat menevät päinvastaiseen suuntaan, niin…» Hän kohautti hartioitaan ja viittasi kädellään varakuvernööriin päin.

Blood täydensi hänen lauseensa omalla tavallaan:

»Te tarkoitatte, että teillä ei ole kylliksi luonteen lujuutta vastustaaksenne mylvivän härän vaatimuksia.» Hän näytti ulkonaisesti aivan tyyneltä, jopa hymyilikin. »Hyvä — kuten sanoin äsken — praemonitus — praemunitus. Pelkään, ettette ole saanut klassillista sivistystä, sillä muutoin tietäisitte, että se merkitsee: varoitettu on varuillaan.»

»Varoitettu! Haa!» murahti Bishop. »Varoitus tulee hieman liian myöhään. Te ette lähde tästä talosta.» Hän otti askelen ovea kohti ja korotti äänensä. »Hei siellä…», alkoi hän huutaa.

Sitten hän kuuluvasti vetäisi henkeään ja vaikeni. Kapteeni Bloodin käsi oli äkkiä sukeltanut asetakin alta ja vetänyt esille pitkän, runsailla hopeakoristeilla helatun pistoolin, jonka hän jalan päästä ojensi varakuvernöörin päätä kohti.

»Ja varuillaan», sanoi hän. »Älkää liikahtako paikaltanne, teidän ylhäisyytenne, muussa tapauksessa saattaa sattua tapaturma.»

Ja hänen ylhäisyytensä, joka oli alkanut astua Bishopin avuksi, pysähtyi silmänräpäyksessä. Varakuvernööri, jonka kasvoilta komea puna oli äkkiä kadonnut, hätkähti ja alkoi horjahdella tuntiessaan polviensa notkahtelevan. Peter Bloodin tuima katse yhä lisäsi hänen kauhuaan.

»Minua oikein ihmetyttää, etten ammu teitä muitta mutkitta, senkin rasvainen roisto. Mutta kun jätän sen tekemättä, tapahtuu se samasta syystä kuin kerran ennenkin pelastitte kurjan nahkanne, kun se oli jo menemäisillään. Te ette tunne sitä syytä, se on varma, mutta olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että sellainen on olemassa. Samalla tahdon kuitenkin varoittaa teitä jännittämästä liian kireälle jalomielisyyttäni, joka tällä hetkellä on kokonaan sen sormen varassa, joka painaa pistoolini liipasinta. Te aiotte hirttää minut, ja koska se on pahinta mitä minulle saattaa tapahtua, niin haluan valaista teitä sillä tiedolla, ettei minua vähääkään arveluta lisätä syyllisyyttäni vuodattamalla teidän saastaista vertanne.» Hän heitti keppinsä pois vapauttaen siten vasemman kätensä. »Olkaa hyvä ja tarjotkaa minulle käsivartenne, eversti Bishop. Pian, pian, mies, käsivarsi tänne!»

Tiukan äänen, päättäväisen katseen ja kiiluvan pistoolinsuun pakottamana totteli Bishop vastaan hangoittelematta. Hänen vastikään vuolas ja rumasanainen suulautensa oli kerrassaan tyyntynyt. Hän ei rohjennut puhua mitään. Kapteeni Blood tunki vasemman kätensä varakuvernöörin oikeaan käsipuoleen. Sitten hän pani oikean kätensä pistooleineen takaisin asetakkinsa alle.

»Vaikkei sitä näykään, on pistoolini suu teihin päin ja vakuutan kunniani kautta, että ammun teidät kuoliaaksi vähimmästäkin häiriöstä, tulkoon se sitten puolelta tai toiselta. Pankaa se mieleenne lordi Julian. Ja nyt, saastainen pyöveli, alkakaahan liikutella jalkojanne niin rivakasti ja vilkkaasti kuin suinkin ja käyttäytykää niin luonnollisesti kuin vain taidatte, sillä muuten näette pian Cocytus-joen mustat vedet.»

Toistensa käsipuolessa he astuivat talon läpi ja puutarhaan, jonne Arabella oli jäänyt odottelemaan Peter Bloodin paluuta.

Miettiessään Bloodin lähtiessään lausumia sanoja oli hänen mielensä ensin vallannut levottomuus. Sitten oli hänelle äkkiä selvinnyt totuus Levasseurin kuolemaan nähden. Hän havaitsi, että nimenomainen johtopäätös siitä oli sama kuin Bloodin pelastaessa Mary Traillin. Kun mies sillä tavalla uskaltaa henkensä naisen puolesta, on muu asiassa helposti arvattavissa. Sillä sellaisia miehiä on sangen harvassa, jotka panevat alttiiksi niin paljon odottamatta siitä mitään henkilökohtaista etua. Blood kuului noihin harvoihin, siitä hän oli antanut selvän näytteen Mary Traillin tapauksessa.

Arabella ei tarvinnut enempiä vakuutteluja Bloodin puolelta päästäkseen varmuuteen siitä, että oli tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä. Tyttö muisti Bloodin käyttämät sanat laivalla (jonka hän oli ristinyt Arabellaksi)sinä yönä, jolloin Blood oli pelastanut hänet espanjalaisen amiraalin käsistä, sanat, jotka hän oli lausunut, kun tyttö oli ilmaissut mielihyvänsä siitä, että Blood oli ottanut vastaan kuninkaan valtakirjan, ja vihdoin ne sanat, jotka Blood oli sanonut hänelle samana päivänä ja jotka olivat herättäneet vain hänen suuttumuksensa. Kaikki tämä sai nyt hänen mielessään uuden merkityksen, kun hän pääsi vapautumaan tolkuttomista ennakkoluuloistaan.

Sen vuoksi hän oli jäänyt puutarhaan odottamaan Bloodin palaamista korjatakseen rikkomuksensa ja tehdäkseen lopun väärinkäsityksistä. Kärsimättömästi hän odotti Bloodia. Mutta näytti siltä kuin hänen kärsivällisyytensä olisi joutunut kovan koetuksen alaiseksi. Sillä kun Blood vihdoin tuli, hän tuli muiden seurassa — vieläpä tavallisuudesta poikkeavan läheisessä ja ystävällisessä seurustelussa — hänen setänsä kanssa. Harmistuneena Arabella oivalsi, että selvittelyt oli jätettävä tuonnemmaksi. Jos hän olisi voinut aavistaa, kuinka pitkäksi aikaa eteenpäin selvitys siirtyi, olisi hänen harminsa muuttunut epätoivoksi.

Blood asteli tovereineen hänen ohitseen, poistui puutarhasta ja tuli linnoituksen pihamaalle. Siellä seisoi linnanpäällikkö, joka oli saanut määräyksen olla vankan miehistön kanssa valmiina tarpeen tullen vangitsemaan kapteeni Bloodin, ja hän hämmästyi perin pohjin nähdessään, että Jamaikan varakuvernööri astui näköjään mitä ystävällisimmissä väleissä sen miehen käsipuolessa, joka hänen oli määrä vangita. Sillä kulkiessaan jutteli ja lasketteli Blood iloisesti leikkiä.

He astuivat portista kenenkään ahdistamatta ja saapuivat laivalaiturille, jonka vierellä Arabellan pikkuvene odotteli. He istuutuivat vierekkäin perätuhdolle ja vene lähti liikkeelle heidän yhä iloisesti jutellessaan ja ohjasi kulkunsa suurta punaista laivaa kohti, jossa Jeremias Pitt kärsimättömänä odotteli.

Arvannette, miten laivuri hämmästyi nähdessään varakuvernöörin astuvan laivanportaita ylös Bloodin seuratessa hänen kintereillään.

»Meninpä todellakin ansaan, kuten pelkäsit, Jeremias», tervehti Blood häntä. »Mutta minäpä riistäydyin siitä irti ja toin ansanasettajan tullessani. Tämä roisto rakastaa lujasti elämäänsä, näetsen.»

Eversti Bishop seisoi keskilaivassa suuret kasvot kalpeina kuin kuolema. Huulet riippuivat velttoina, eikä hän tohtinut katsoa suurluukun kohdalla seisoskelevia uhkaavan näköisiä merirosvoja.

Blood huusi keulakannen kaidetta vasten nojailevalle puosulle käskyn.

»Heitähän silmukalla varustettu köysi tuon raakapuun yli, jos sattuisin tarvitsemaan sitä. Älkää nyt toki pelästykö; rakas eversti. Se on vain siltä varalta, että sattuisitte olemaan liian itsepäinen, jota minä en kuitenkaan usko. Puhumme asiamme selväksi syödessämme, sillä arvelen, ettette kieltäydy kunnioittamasta arvoisalla läsnäolollanne vaatimatonta päivällistäni.»

Hän talutti tahdottoman, lyyhistymäisillään olevan öykkärin suureen hyttiin. Benjamin, Bloodin valkoisiin housuihin ja puuvillapaitaan pukeutunut neekeripalvelija kiiruhti hänen käskystään valmistamaan päivällistä.

Eversti Bishop lyyhistyi alahangan puolella olevalle arkulle ja puhui ensi kerran.

»Saanko… saanko kysyä, mikä teidän tarkoituksenne on?» hän änkytti vapisten.

»No, ei mitään vaarallista, eversti. Vaikka te ette ansaitsekaan parempaa kuin köyden raakapuussa, niin vakuutan teille, etten käytä sitä muuten kuin äärimmäisessä tapauksessa. Te sanoitte, että hänen ylhäisyytensä lordi teki suuren erehdyksen antaessaan minulle valtakirjan, jonka valtiosihteeri oli minua varten määrännyt. Olen samaa mieltä kanssanne ja aion lähteä merille uudelleen. Cras ingens iterabimus aequor. Teistä tulee oikein klassillisesti sivistynyt mies, ennen kuin pääsette minusta eroon. Lähden takaisin Tortugaan merirosvojeni luo, jotka ainakin ovat kunniallisia ja siivoja poikia. Ja sen vuoksi olen tuonut teidät laivalleni panttivangiksi.»

»Hyvä Jumala!» ähki varakuvernööri. »Te… te… ettehän tarkoittane, että viette minut Tortugaan?»

Blood nauroi oikein sydämensä pohjasta. »Ei, ei, enhän minä toki tee teille niin huonoa palvelusta. Enhän toki. En vaadi muuta kuin että takaatte minulle vapaan lähdön Port Royalista. Ja jos olette sovinnollinen, niin en aio vaivata teitä uimisella tällä kertaa. Te olette antanut erinäisiä määräyksiä satamapäälliköllenne sekä inhottavan linnoituksenne päällikölle. Te saatte nyt olla hyvä ja lähettää hakemaan heidät molemmat tänne laivalleni ja minun läsnäollessani ilmoittaa heille, että Arabella tänä iltana lähtee kuninkaan asioissa merelle ja että sen lähtöä ei millään muotoa estetä. Ja jotta olisin varma siitä, että he noudattavat käskyänne, on heidän seurattava mukana vähän matkaa. Kas tässä tarpeelliset välineet sitä varten. Kirjoittakaa heti — ellette mieluummin roiku raakapuussa.»

Eversti Bishop nousi nyrpeänä. »Te pakotatte minut siis väkivallalla…», alkoi hän.

Blood keskeytti hänet ystävällisesti.

»Eihän toki. En pakota teitä ensinkään. Annan teidän aivan vapaasti valita joko kynän tai hirttonuoran. Asia jää kokonaan teidän päätettäväksenne.»

Bishop tuijotti häneen. Nostellen sitten raskaasti hartioitaan hän otti kynän käteensä ja istuutui pöydän ääreen. Vapisevin käsin hän kirjoitti määräyksen upseereilleen. Blood lähetti sen maihin ja pyysi sitten vastahakoista vierastaan pöytään.

»Toivon, että teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennenkin, eversti.»

Onneton Bishop istuutui komennon mukaan. Syöminen ei kuitenkaan ollut vallan helppoa hänen asemassaan olevalle miehelle. Eikä Blood häntä siihen erityisemmin pakottanutkaan. Kapteeni itse kävi ruokaan kiinni tarmokkaasti. Mutta ennen kuin he olivat päässeet puoliväliinkään ateriaa, tuli Hayton ilmoittamaan, että lordi Julian Wade oli juuri saapunut laivalle ja pyysi tavata kapteenia heti.

»Odotin häntä», sanoi Blood. »Tuo hänet sisään.»

Lordi Julian tuli. Hän oli jäykkä ja arvokas. Hän huomasi yhdellä silmäyksellä tilanteen kapteeni Bloodin noustessa tervehtimään häntä.

»Olittepa oikein ystävällinen, kun tulitte seuraamme, mylord», sanoi Blood.

»Kapteeni Blood», sanoi hänen ylhäisyytensä ankarasti, »mielestäni on leikinlaskunne hieman uskallettua. En ymmärrä, mikä tarkoituksenne lienee, mutta kai teidän täytynee huomata, että olette liian uhkarohkea.»

»Ja minä ihmettelen, käsittääkö teidän ylhäisyytenne, minkä uhkarohkean teon te teette tullessanne laivalleni — aivan kuten olin odottanutkin.»

»Mitä sillä tarkoitatte, sir?»

Blood antoi merkin Benjaminille, joka seisoi Bishopin takana.

»Tuo tuoli hänen ylhäisyydelleen, Hayton. Lähetä hänen ylhäisyytensä vene maihin. Sano heille, että hän ei palaa vähään aikaan.»

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Piru vie. Aiotteko pidättää minut täällä? Oletteko järjiltänne?»

»Ehkäpä on parasta, että jäät tänne, Hayton, jos hänen ylhäisyytensä sattuisi tulemaan väkivaltaiseksi, sanoi Blood. »Sinä, Benjamin, kuulit käskyni. Vie se perille.»

»Sanokaa heti, mikä on tarkoituksenne, sir», tiuskaisi hänen ylhäisyytensä vapisten vihasta.

»Aion vain pelastaa itseni ja mieheni eversti Bishopin hirttonuorasta. Sanoin jo arvanneeni, ettei teidän ritarillisuutenne sallinut jättää häntä pulaan vaan että seuraisitte häntä tänne, ja olen juuri lähettänyt maihin hänen käskynsä, jossa hän kutsuu myös satama- ja linnanpäällikkönsä tänne. Kun he ovat tulleet laivalleni, on minulla se pantti, jonka juuri tarvitsen oman ja miesteni turvallisuuden vakuudeksi.»

»Te roisto!» kirahti hänen ylhäisyytensä hampaittensa välistä.

»Se riippuu kokonaan siitä, miten asioita katselee», sanoi Blood. »Se on niitä nimiä, joita minä en tavallisissa oloissa suvaitse joka miehen suusta sovitettavan itseeni. Mutta kun otan huomioon sen, että kerran teitte minulle omasta tahdostanne palveluksen ja nyt ilmeisesti teette minulle toisen vasten tahtoanne, annan teille epäkohteliaisuutenne tällä kerralla anteeksi. Todellakin teen sen.»

Hänen ylhäisyytensä nauroi. »Te hölmö», sanoi hän, »luulitteko että minä tulisin rosvolaivallenne ryhtymättä vastaaviin varokeinoihin? Ilmoitin linnanpäällikölle tarkalleen, miten olitte pakottanut eversti Bishopin tulemaan mukaanne. Koettakaahan arvata, noudattaako hän tai satamapäällikkö käskyä ja sallivatko he teidän lähteä satamasta kuten kuvittelette.»

Bloodin kasvot kävivät vakaviksi.

»Olen hyvin pahoillani siitä», sanoi hän.

»Niin minäkin luulisin», vastasi hänen ylhäisyytensä.

»Oh, en suinkaan omasta puolestani. Olen pahoillani varakuvernöörin puolesta. Tiedättekö, mitä olette tehnyt? Mikäli ymmärrän, olette hirttänyt hänet.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Bishop äkkiä kauhun vallassa.

»Jos he lähettävät yhdenkään laukauksen laivaani kohti, niin lentää varakuvernööri silmänräpäyksessä raakapuuhun. Teidän ainoa toivonne on siinä, että lähetän ilmoituksen heille aikomuksestani. Ja jotta saisitte tilaisuuden mahdollisimman täydellisesti korjata sen vahingon, minkä olette aikaansaanut, täytyy teidän itsenne lähteä viemään sanaa siitä, mylord.»

»Sittenpä on piru, jos minä sen teen», huohotti hänen ylhäisyytensä.

»Mitä kummia, sehän on järjetöntä ja itsepintaista puhetta. Mutta ellette te lähde, voi joku toinen toimittaa asian yhtä hyvin. Ja kun minulla on yksi panttivanki lisää — kuten alun perin olin suunnitellutkin — olen tietenkin enemmän voiton puolella.»

Lordi Julian tuijotti häneen ja huomasi tarkalleen mitä lähtemästä kieltäytyminen tiesi.

»Ehkäpä alatte taipua, kun käsitätte asian», virkkoi Blood.

»Niin, Jumalan nimessä, menkää, mylord», ruikutti Bishop. »Ja pakottakaa heidät noudattamaan käskyä. Minä olen tämän kirotun merirosvon vallassa.»

Lordi Julian loi everstiin katseen, joka ei juuri ilmaissut ihastusta. »No, jos kerran niin tahdotte…», alkoi hän. Sitten hän kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Bloodin puoleen.

»Otaksun voivani luottaa siihen, ettei eversti Bishopille tapahdu mitään pahaa, jos saatte esteettä purjehtia täältä.»

»Annan kunniasanani siitä», sanoi Blood. Ja myös siitä, että viipymättä lähetän hänet taas maihin.»

Lordi Julian kumarsi jäykästi pelokkaalle varakuvernöörille. »Käsittänette, sir, että teen toivomuksenne mukaan», sanoi hän kylmästi.

»Niin, niin!» kiiruhti Bishop vastaamaan.

»Hyvä», lordi Julian kumarsi taas ja lähti. Blood saattoi hänet portaiden päähän, missä yhä kiikkui Arabellan pikkuvene.

»Tämä tietää nyt hyvästiä ainaiseksi, mylord», sanoi Blood. »Ja sitten on minulla vielä yksi asia.» Hän veti taskustaan pergamentin ja ojensi sen lordille. »Se on valtakirja. Bishop oli oikeassa sanoessaan, että se oli erehdys.»

Lordi Julian katsoi Bloodia ja hänen ilmeensä lauhtui.

»Olen pahoillani», sanoi hän rehellisesti.

»Toisenlaisissa olosuhteissa…», alkoi Blood. »Mutta mitäpä siitä! Toivon että ymmärrätte. Vene odottaa jo.»

Lordin jalka oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta hän viivähti vieläkin.

»En vieläkään käsitä… piru vieköön jos käsitänkään!… miksi ette lähettänyt jotakuta muuta henkilöä sananviejäksi linnanpäällikölle ja pidättänyt minua laivallanne lisävakuutena siitä, että teidän tahtonne täytetään.»

Bloodin vilkkaat silmät katsahtivat toisen silmiin, jotka olivat kirkkaat ja rehelliset, ja hän hymyili hieman miettiväisenä. Hetken hän näytti epäröivän. Sitten hän selitti asian.

»Miksipä en sanoisi sitä teille? Siihen oli sama syy, joka sai minut haastamaan riitaa kanssanne, jotta minulle olisi tarjoutunut tyydytys pistää pari jalkaa terästä sisuksiinne. Kun otin vastaan valtakirjanne, ajattelin, että siten ehkä puhdistaisin itseni neiti Bishopin silmissä — jonka vuoksi, kuten ehkä olette arvannut, tein sen. Mutta minä olen havainnut, että olen havitellut mahdottomuuksia.

Minun olisi pitänyt tietää, että se oli vain sairaan miehen unia. Olen myös havainnut, että jos neiti Bishop valitsee teidät, kuten uskon hänen tekevän, niin hän tekee viisaasti, ja sen vuoksi en tahdo panna teidän henkeänne alttiiksi pidättämällä teitä laivalla, sillä aikaa kun toinen veisi sanan linnanpäällikölle ja ehkä saattaisi hutiloida asiassa. Ehkäpä nyt käsitätte minut.»

Lordi Julian tuijotti häneen ymmällä. Hänen pitkät, ylhäissäätyiset kasvonsa olivat sangen kalpeat.

»Hyvä Jumala», sanoi hän. »Ja te kerrotte tämän minulle!»

»Kerron sen sen vuoksi… Oh, no niin… jotta kertoisitte sen tytölle; jotta se saisi hänet oivaltamaan, että merirosvossa ja varkaassa on vielä jäännös entistä onnetonta herrasmiestä, jona hän minua ennen piti, ja että hänen onnensa on minun hartain toiveeni. Kun hän tietää sen, niin hän ehkä muistelee minua ystävällisemmin tuntein — vaikkapa vain rukouksissaan. Siinä kaikki, mylord.»

Lordi Julian tuijotti yhä merirosvoon äänettömänä. Ääneti ojensi hän vihdoin kätensä ja äänettömänä tarttui Blood siihen.

»Enpä oikein tiedä, vaikka olisitte väärässä», sanoi hänen ylhäisyytensä, »ja vaikka olisitte sittenkin parempi mies.»

»Mitä häneen tulee, niin pitäkää huolta siitä, että olen oikeassa.

Jääkää hyvästi!»

Lordi Julian puristi ääneti hänen kättään, meni portaita alas ja lähti. Kaukaa hän heilautti kättään Bloodille, joka seisoi laivan kaiteeseen nojautuneena ja katseli poistuvaa venettä.

Arabella lähti tunnin kuluttua kulkien hitaasti heikon tuulen viemänä. Linnoitus pysyi äänettömänä, eikä laivasto liikahtanutkaan estääkseen lähtöä. Lordi Julian oli vienyt sanan tehokkaasti ja hän oli lisännyt siihen vielä oman henkilökohtaisen käskynsä.

Neljäskolmatta luku

SOTA

Avomerellä viiden mailin päässä Port Royalista, missä ei Jamaikan rannikosta enää erottanut yksityisseikkoja, kääntyi Arabella tuuleen ja pursi, jota se oli vetänyt perässään, vedettiin laivan kylkeen.

Kapteeni Blood saattoi pakollisen vieraansa portaiden päähän. Eversti Bishop, joka kahden pitkän tunnin ajan oli ollut kuolettavan pelon tuskassa, hengitti taas vapaammin. Ja sitä mukaa kuin hänen pelkonsa vuoksi laski, sitä mukaa virtasi hänen syvälle juurtunut vihansa rohkeata merirosvoa kohtaan taas tavalliseen uomaansa. Mutta hän oli varovainen. Vaikka hän sydämessään vannoikin, ettei hän Port Royaliin päästyään säästäisi mitään vaivoja eikä jättäisi käyttämättä mitään keinoja saadakseen Peter Bloodin lopulliseen ankkuripaikkaansa hirttopylvään juurelle, hän piti kuitenkin valansa tarkasti omana tietonaan.

Peter Blood ei ollut mikään haihattelija. Hän ei ollut eikä hänestä koskaan olisi tullutkaan täysiveristä merirosvoa. Koko Karibian merellä ei olisi ollut toista merirosvoa, joka olisi kieltäytynyt ilosta vetää eversti Bishop raakapuuhun ja siten lopullisesti tukahuttamalla kostonhimoisen viljelystenomistajan vihan lisännyt omaa turvallisuuttaan. Mutta Blood ei ollut niitä miehiä. Mitä eversti Bishopiin tulee, oli Blondilla vielä omat erikoissyynsä pidättäytymiseen. Koska eversti oli Arabella Bishopin setä, täytyi kapteeni Bloodin olla kajoamatta hänen henkeensä.

Niinpä kapteeni hymyili vasten everstin velttoja ja tuhkanharmaita kasvoja ja hänen pieniä silmiään, jotka tähysivät häntä niin häijynilkeästi, ettei niiden ilmeen suhteen saattanut erehtyä.

»Onnellista matkaa kotiin, rakas eversti», sanoi hän jäähyväisiksi, ja hänen kevyen hymyilevästä ulkomuodostaan olisi ollut vaikea arvata, miten raskasta tuskaa hän rinnassaan kantoi. »Olette jo toisen kerran tehnyt minulle palveluksen olemalla panttivankinani. Tekisitte viisaasti, jos välttäisitte joutumasta kolmatta kertaa siihen asemaan. Minä en näy tuottavan onnea teille, eversti, kuten olisi pitänyt huomata.»

Jeremias Pitt, joka seisoi joutilaana Bloodin vieressä, katseli synkin silmin varakuvernöörin lähtöä. Heidän takanaan seisoi joukko tuimannäköisiä vankkarakenteisia ja auringonpaahtamia merirosvoja, ja heidän haluaan murskata Bishop kuin kärpänen pidätti vain alistuminen johtajansa rautaiseen tahtoon. He olivat jo Port Royalissa kuulleet Pittiltä, missä vaarassa heidän kapteeninsa oli ollut, ja vaikka he olivat yhtä valmiit kuin hänkin jättämään kuninkaan palveluksen, jota heille vastikään oli tyrkytetty, he olivat kuitenkin suutuksissaan siitä tavasta, jolla heidät pakotettiin siitä eroamaan, ja ihmettelivät nyt Bloodin pidättyväisyyttä Bishopiin nähden. Varakuvernööri katsahti ympärilleen ja näki heidän uhkaavan vihamieliset katseensa. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen elämänsä sillä hetkellä oli hiuskarvan varassa ja että harkitsematon sana saattaisi aikaansaada vihan purkauksen, josta ei mikään inhimillinen voima saattaisi häntä pelastaa. Sen vuoksi hän ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi ääneti kapteenille ja meni nopeasti hapuillen ja kompastellen portaita alas ja neekerisoutajien miehittämään veneeseen.

He vetivät veneen Arabellan punaisesta kyljestä eroon, nostivat purjeen ja käänsivät Port Royalia kohti, jonne toivoivat ehtivänsä ennen pimeän tuloa. Ja Bishop, valtava ruho kyyristyneenä perätuhdolle, istui äänettömänä, mustat kulmat rypyssä, paksut huulet lerpullaan, ja hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli nyt vaihtunut niin valtavaan ilkeyteen ja kostonhimoon, että hän kokonaan unohti raakapuun ja silmukan, jotka hän juuri oli hädin tuskin välttänyt.

Port Royalin laiturilla, taisteluvalmiina kohoavan linnan muurin alla, seisoivat majuri Mallard ja lordi Julian odotellen Bishopia, ja he tunsivat tavatonta helpotusta auttaessaan häntä pääsemään purresta maihin.

Majuri Mallard tunsi tarvetta puolustautua.

»Olen oikein iloinen tavatessani teidän terveenä jälleen, sir», hän sanoi. »Olisin ampunut Bloodin laivan upoksiin, vaikka olittekin siinä, ellette lordi Julianin kautta olisi lähettänyt minulle sanaa ja ellei hänen ylhäisyytensä olisi vakuuttanut, että Blood oli antanut kunniasanansa siitä, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, ellei häntä ahdistettaisi. Minun täytyy tunnustaa, että pidän teidän ylhäisyyttänne hieman liian herkkäuskoisena, kun luotitte tuollaisen kirotun merirosvon sanaan…»

»Minä olen havainnut, että hänen sanansa on yhtä hyvä kuin jonkun muunkin», katkaisi hänen ylhäisyytensä majurin innokkaan puhetulvan. Hän puhui harvinaisen jäätävällä arvokkuudella, jota hän tilaisuuden tullen osasi käyttää. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä oli erinomaisen huonolla tuulella. Kirjoitettuaan kotiin valtiosihteerille, että hän oli tehtävässään onnistunut, hän huomasi nyt, että hänen oli pakko kirjoittaa uudelleen ja ilmoittaa, että tulos hänen onnistumisestaan oli ollut perin lyhytaikainen. Ja koska majuri Mallardin suippopäiset viikset nostelivat hieman kärkiään hänen pilkallisesti hymähtäessään sille ilmoitukselle, että merirosvon sanaan saattoi luottaa, lisäsi lordi Julian vielä kirpeämmin: »Se seikka, että eversti Bishop on onnellisesti palannut retkeltään, osoittaa, että olen oikeassa. Ja sellaista todistusta vastaan ei teidän mielipiteenne paina mitään. Teidän pitäisi käsittää se.»

»Oh, aivan kuten teidän ylhäisyytenne sanoo.» Majuri Mallardin käytös oli hieman ivansekainen. »Totta on, että eversti Bishop on täällä taas terveenä ja vahingoittumattomana, mutta niin on myös kapteeni Blood tuolla meren ulapalla terveenä ja vahingoittumattomana ja valmiina alkamaan uudelleen konnantyönsä.»

»Minua ei haluta väitellä kanssanne niistä asioista, majuri Mallard.»

»Sitä hän ei tule kauan jatkamaan», murahti eversti Bishop, joka vihdoinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. »Ei…» Hän korosti vakuutustaan sanoilla, joita ei voi painattaa. »Vaikka minun täytyisi uhrata viimeinen shillinki omaisuudestani ja viimeinen alukseni Jamaikan laivastosta, niin kierrän minä hamppuköyden sen roiston kaulaan ennen kuin lepään. Enkä minä aio viivytellä pitkiä aikoja.» Hän oli tullut tulipunaiseksi vihansa vimmassa ja verisuonet hänen otsallaan olivat korkealla kuin piiskan siima. Sitten hän lopetti.

»Teitte oikein, kun seurasitte lordi Julianin määräyksiä», hän kiitti majuria. Sitten hän kääntyi ja otti lordia käsipuolesta. »Tulkaa, mylord. Meidän kahden täytyy ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.»

He lähtivät yhdessä, kiersivät linnakkeen ja tulivat linnan pihan kautta puutarhaan, jossa Arabella levottomana odotti. Nähdessään setänsä hän tunsi suurta helpotusta — ei ainoastaan hänen, vaan myös kapteeni Bloodin puolesta.

»Te panitte itsenne suurelle vaaralle alttiiksi, sir», sanoi Arabella vakavana lordi Julianille sitten kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu.

Mutta lordi Julian vastasi hänelle samaan tapaan kuin majuri Mallardillekin. »Siinä ei ollut mitään vaaraa, neiti.»

Tyttö katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Lordin pitkät, ylhäiset kasvot olivat tavallista surumielisemmän miettiväiset. Hän vastasi tytön kysyvään katseeseen.

»Jos Bloodin laiva estelemättä sai sivuuttaa linnoituksen, ei eversti Bishopia uhannut mikään vahinko. Siitä antoi Blood minulle kunniasanansa.»

Heikko hymy karehti tytön huulilla, joilla tähän saakka oli ollut miettivä ilme, ja hänen poskilleen nousi vieno puna. Hän olisi tahtonut jatkaa keskustelua, mutta varakuvernöörin mieliala ei sitä sallinut. Hän mutristi suutaan ja murahteli ajatukselle, että Bloodin sanaan saattoi luottaa, unohtaen kokonaan, että hän sai kiittää sitä siitä, että vielä oli hengissä.

Illallista syötäessä ja pitkän aikaa vielä sen jälkeen ei varakuvernööri puhunut mistään muusta kuin Bloodista, siitä miten hän panisi hänet jalkapuuhun ja mitä kauheita kidutuksia hän aikoi hänelle valmistaa. Kun hän illalla pitkään joi runsaasti, kävi hänen puheensa yhä raaemmaksi ja hänen uhkauksensa yhä hirvittävämmiksi, kunnes Arabella vihdoin poistui kalpeana ja miltei itkuun tyrskähtämäisillään. Bishop ei usein paljastanut itseään siinä määrin veljentyttärelleen. Omituista kyllä, tämä raaka ja röyhkeä viljelystenomistaja pelkäsi hentoa tyttöä. Oli kuin tyttö olisi perinyt isältään sen kunnioituksen, jota hänen setänsä aina oli tuntenut veljeään kohtaan.

Lordi Julian, josta Bishop alkoi tuntua sietämättömän vastenmieliseltä, pyysi pian sen jälkeen anteeksi ja lähti etsimään ladyä. Hänellä oli vielä Bloodin terveiset toimitettavina perille ja nyt ajatteli hän sopivan tilaisuuden tulleen. Mutta neiti Bishop oli jo vetäytynyt yöksi huoneeseensa ja lordi Julianin täytyi hillitä kärsimättömyyttään — siihen saakka oli hän jo tullut — huomiseen asti.

Sangen varhain seuraavana aamuna, ennen kuin päivän helle ennätti käydä sietämättömäksi lordille, hän koetti vaania tyttöä ikkunastaan ja näkikin hänen liikuskelevan puutarhassa atsaleain parissa. Sovitelma oli erittäin kaunis miehelle, jolle se uutuudessaan oli yhtä viehättävä naisellisen kauneuden kuvana. Hän kiiruhti tytön luo, ja mietteistään heräten tämä sanoi hänelle hyvän huomenensa hymyillen ja rehellisesti. Lordi selitti tulonsa aiheutuneen siitä, että hänellä oli terveiset kapteeni Bloodilta.

Hän huomasi, että tyttö hieman hätkähti ja että hänen huulensa heikosti vavahtelivat, ja sitten hän vielä havaitsi, että tyttö oli kalpea ja että hänen silmäinsä ympärykset olivat tummat sekä että hän oli tavallista miettivämmän näköinen, seikka, joka häneltä illalla oli kokonaan jäänyt huomaamatta.

He lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden muodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli samalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi katseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli tarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman sulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt teki, hänet välttämättömän tarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi minkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet taivaalliseksi riemuksi.

Hän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen raskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan. Tyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen vastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun lordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt.

Äänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon. Sitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin.

»Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen siten kärsimättömyyttään.

Lordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen siitä, miten aloittaisi selityksensä.

»Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan, jonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä onnettomasta herrasmiehestä, jona… jona te kerran hänet tunsitte.»

»Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana.

Lordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä valaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut.

»Minä luulen… minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi lordi.

Tytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin.

»Jos ilmoitatte, mitkä terveiset hän lähetti, niin voin päättää, teenkö hänelle vääryyttä vai enkö.»

Lordille sellainen puhe oli käsittämätöntä. Hän ei vastannut heti. Hän havaitsi, ettei hän ollut tarpeeksi miettinyt, mitä sanoja hän käyttäisi! ja asia oli erinomaisen arkaluontoinen. Nyt täytyi puhua harkittuja sanoja. Se ei koskenut niinkään paljon terveisten perille saattamisen muotoa kuin sitä, miten hän parhaiten saattoi käyttää sitä oman asiansa ajamiseksi. Lordi Julian, joka oli kuin kotonaan naissukupuolen kanssa käytettävässä kielessä ja joka tavallisesti oli varsin rauhallinen seurustellessaan suuren maailman naisten kanssa, tunsi itsensä oudon jännittyneeksi tämän suorasukaisen ja vilpittömän viljelystenomistajan veljentyttären edessä.

He kävelivät edelleen äänettöminä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kirkasta auringonpaistetta kohti, jossa talolle vievä tie kulki lehtokujan poikki. Aurinkoisella paikalla tienristeyksessä leijaili kirjava perhonen, joka oli kuin mustaa ja punaista samettia ja yhtä suuri kuin miehen kämmen. Hänen ylhäisyytensä mietiskelevät silmät seurasivat sen lentoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja hän puhkesi vasta sitten puhumaan.

»Se ei ole helppoa. Hitto vie, se ei ole helppoa. Ja me olemme täällä olleet enteenä hänelle. Teidän setänne sen kautta, ettei hän ole saattanut »unohtaa vihaansa, ja te siten, että sanoitte hänelle ensin, että hän kuninkaan palveluksessa voisi sovittaa entisyytensä, ettekä sitten jäljestäpäin myöntänytkään hänelle, että hän oli sen tehnyt. Siitä huolimatta, vaikka teidän pelastamisenne oli päävaikuttimena siihen, että hän ensinkään ryhtyi tuohon palvelukseen.»

Tyttö oli kääntynyt sivuttain lordiin, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan.

»Tiedän, minä tiedän nyt», sanoi tyttö hiljaa. Hetken päästä hän sitten teki kysymyksen: »Entä te? Mitä osaa teidän ylhäisyytenne on tässä näytellyt… koska luette itsenne meidän muiden rikollisten joukkoon?»

»Minun osani?» Taas mies epäröi. Sitten hän syöksyi päistikkaa asiaan, kuten miehet tekevät päättäessään ryhtyä sellaiseen, jota pelkäävät.

»Jos käsitin hänet oikein ja jos hän itse käsitti asian oikein, niin oli minun osani, vaikka toiminkin passiivisena, yhtä vaikuttava. Pyydän huomauttaa, että toistan vain hänen sanojaan. En puhu itsestäni.» Hänen ylhäisyytensä tavaton hermostuneisuus yltyi joka hetki. »Hän ajatteli, no niin, hän sanoi minulle, että minun läsnäoloni täällä oli pienentänyt hänen mahdollisuuksiaan puhdistaa itsensä teidän silmissänne. Ja ellei hän teidän silmissänne voinut puhdistautua, niin koko asialla ei ollut mitään merkitystä.»

Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin ja hänen huolestumista ilmaisevat kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä.

»Luuliko hän, että te olisitte tiellä?» kysyi hän. Oli selvää, että hän pyysi lisää valaistusta asiaan. Lordi kiiruhti antamaan sitä hieman pelästyneenä ja posket punaisina.

»Niin hän luuli ja hän sanoi sen tavalla, joka kertoi minulle jotakin, jota ennen kaikkea toivon, vaikka en rohkenekaan uskoa sitä, sillä Jumala sen tietää, etten ole mikään narri, Arabella. Hän sanoi.. Mutta antakaahan kun ensin kerron, missä asemassa olin silloin. Olin mennyt hänen laivalleen — vaatimaan, että hän heti vapauttaisi setänne, jota hän piti panttivankinaan.

Hän nauroi minulle vasten naamaa. Eversti Bishopin täytyi jäädä hänen panttivangikseen, jotta Blood tuntisi itsensä turvalliseksi. Mennessäni pikaistuksissani hänen laivalleen tarjosin omassa persoonassani hänelle toisen panttivangin, joka oli hänelle ainakin yhtä arvokas kuin eversti Bishop. Kuitenkin pakotti hän minut lähtemään laivasta. Ei sen vuoksi että olisi pelännyt seurauksia, sillä hän ei osaa pelätä, eikä myöskään minkään henkilökohtaisen arvonannon vuoksi minua kohtaan, sillä hän sanoi, että olin käynyt hän silmiään suorastaan halveksittavaksi — ja tämä juuri samasta syystä, josta hänen täytyi huolehtia minun turvallisuudestani.»

»En käsitä», sanoi tyttö, kun lordi lopetti. »Eikö siinä ole täydellinen ristiriita?»

»Se vain näyttää siltä. Tosiasia on, Arabella, että tuo onneton mies, hän… hän rohkenee rakastaa teitä.»

Tyttö huudahti ääneen ja puristi käsiään rintaansa vasten, jonka rauha äkkiä häiriytyi. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän tuijotti lordiin.

»Minä… minä olen pelottanut teidät», sanoi lordi huolestuneena. »Pelkäsin, että niin kävisi. Mutta se oli välttämätöntä, jotta käsittäisitte asian.»

»Jatkakaa», pyysi tyttö.

»No niin. Hän näki minussa henkilön, joka teki hänelle mahdottomaksi saada teidät omakseen, sanoi hän. Sen vuoksi hän olisi voinut mielihyvin surmata minut. Mutta koska minun kuolemani tuottaisi teille surua ja teidän onnenne oli hänelle pyhintä kaikesta, luopui hän siitä osasta turvaansa, jonka minun persoonani hänelle tarjosi. Jos hänet estettäisiin lähtemästä ja minä siinä kahakassa, mikä siitä olisi seurauksena, menettäisin henkeni, saattoi siinä olla se vaara tarjona, että te… te joutuisitte suremaan minua. Siihen vaaraan hän ei antautuisi. Te nimititte häntä merirosvoksi ja varkaaksi, sanoi hän ja lisäsi että — toistan vain yhä hänen sanojaan — jos te valitessanne toisen meistä kahdesta valitsette, kuten hän sanoi uskovansa, minut, niin on valintanne hänen mielestään viisaasti tehty. Sen vuoksi hän käski minua poistua laivalta ja lähteä maihin.»

Tyttö katsoi häneen silmät kyynelissä. Lordi otti askelen häntä kohti, huokasi syvään ja ojensi hänelle kätensä.

»Oliko hän oikeassa, Arabella? Elämäni onni riippuu teidän vastauksestanne.»

Mutta tyttö katsoi häneen yhä äänettömänä kyynelten valuessa runsaina, ja ennen kuin hän puhui, ei lordi uskaltanut jatkaa.

Lordin valtasi tuskallinen epäilys. Kun tyttö sitten puhui, havaitsi lordi, miten oikeaan osunut hänen vaistonsa oli herättäessään tuon epäilyksen, sillä tytön sanat ilmaisivat sen tosiasian, että kaikesta, mitä lordi oli puhunut, olivat ainoastaan ne seikat, jotka koskivat Bloodin käyttäytymistä tyttöön nähden, herättäneet hänen mielenkiintoaan.

»Sanoiko hän niin!» huudahti tyttö. »Niinkö hän sanoi? Oh!» Tyttö kääntyi toisaanne ja hänen katseensa lipui tien varressa olevien hoikkien appelsiinipuiden runkojen välistä yli sataman kimaltelevien vesien kaukana häämöttäviä vuoria kohti. Hän jäi siihen hetkeksi, ja lordi seisoi jäykkänä, pelokkaana odottaen selvempää mielenilmausta tytön puolelta. Vihdoin se tuli, hitaasti, varovasti ja äänellä, joka silloin tällöin oli tukahtumaisillaan. »Eilen illalla, kun setäni ilmaisi vihansa ja kauhean raivonsa, alkoi minussa herätä ajatus, että niin voimakas kostonhimo saattoi asua ainoastaan sellaisissa ihmisissä, jotka itse ovat tehneet väärin. Se on sitä raivohulluutta, johon he ärsyttävät itsensä, jotta voisivat uskoa, että heidän intohimonsa on oikeutettua. Minun olisi pitänyt tietää, että olin ollut liian herkkä uskomaan kaikkia niitä kauheuksia, joita Peter Bloodin tilille pantiin. Toissapäivänä sain häneltä itseltään selityksen Levasseur-juttuun, jonka te kuulitte St. Nikolasissa. Ja nyt tämä… tämä yhä vahvistaa uskoani hänen arvostaan ja oikeamielisyydestään. Sellaiselle roistolle, jona minä häntä liian herkästi jouduin pitämään, olisi sellainen teko, josta juuri kerroitte, mahdoton.»

»Sitä mieltä olen minäkin», sanoi hänen ylhäisyytensä lempeästi.

»Niin sen täytyy olla. Ja vaikka ei niin olisikaan, ei se merkitsisi nyt mitään. Mutta se mikä jotakin merkitsee ja on niin raskasta ja katkeraa, on se seikka, että ellen olisi sanonut toissapäivänä hänelle niitä sanoja, joilla ajoin hänet luotani, niin hän olisi voinut pelastua. Jospa olisin saanut puhua hänen kanssaan ennen kuin hän lähti! Odotin häntä, mutta setäni oli hänen kanssaan, enkä osannut aavistaakaan, että hän oli lähdössä pois. Ja nyt hän on mennyttä miestä — uudelleen laittomuutta ja merirosvoutta harjoittamassa, ja siinä hän lopultakin joutuu kiinni ja tuhoutuu. Ja se on minun syytäni — minun!»

»Mitä te puhuttekaan! Ainoat tekijät tässä asiassa ovat teidän setänne vihamielisyys ja hänen oma itsepäisyytensä, joka ei suostunut sovitteluihini. Teidän ei tarvitse syyttää itseänne mistään.»

Tyttö kääntyi kärsimättömästi lordiin ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. »Ja te voitte puhua tuolla tavoin huolimatta hänen terveisistään, jotka sellaisinaan ilmaisevat, miten suuressa määrin minä olen syyllinen. Sehän oli juuri minun käytökseni häntä kohtaan ja ne nimitykset, jotka hänelle annoin, jotka saivat hänet lähtemään uudelleen. Senhän hän selvästi sanoi teille. Tiedän, että asia on niin.»

»Teillä ei ole mitään aihetta mielipahaan», sanoi lordi. »Ja mitä suruunne tulee, niin voitte yhä luottaa minuun siinä — jos se tuottaa teille jotakin lievitystä — että teen voitavani pelastaakseni hänet siitä asemasta, mihin hän nyt on joutunut.»

Tyttö vetäisi syvään henkeään.

»Teettekö sen!» huudahti hän äkkiä kiihkeän toiveikkaana. »Lupaatteko sen?» Hän ojensi toiselle kätensä sydämellisesti. Lordi tarttui siihen molemmin käsin.

»Minä lupaan», vastasi hän ja jatkoi sitten pidellen yhä tytön ojentamaa kättä omassaan. »Arabella», sanoi hän hellästi, »te ette vielä ole vastannut toiseen asiaan, jota kysyin.»

»Toiseen asiaan?» Oliko lordi mieletön? tuumi tyttö. Saattoiko tällaisella hetkellä mikään muu asia olla minkään arvoinen?

»Tämä asia koskee minua itseäni, koko tulevaisuuttani, ah, niin läheisesti. Tuo asia, jonka Blood uskoi tapahtuvan, joka pakotti hänet… tuo… että te hieman välitätte minusta.»

Lordi näki, että väri tytön kasvoilla muuttui ja että hän taas kävi huolestuneen näköiseksi.

»Välitän teistä?» sanoi tyttö. »Tottahan toki. Mehän olemme olleet hyviä ystäviä ja toivon, että olemme edelleenkin, mylord.»

»Ystäviä! Hyviä ystäviä!» sanoi lordi pahantuulen ja katkeruuden välimailla. »En pyydä vain ystävyyttänne, Arabella. Kuulittehan mitä sanoin teille, mitkä terveiset toin teille. Ettehän sano, että Peter Blood oli väärässä?»

Tyttö koetti hiljaa irrottaa kättään ja huolestunut ilme hänen kasvoillaan yhä lisääntyi. Hetken lordi epäröi. Sitten hän huomasi mitä tyttö teki ja laski käden irti.

»Arabella!» huudahti hän tuskan valtaamana.

»Tunnen ystävyyttä teitä kohtaan, mylord. Mutta ainoastaan ystävyyttä.»

Lordin toiveiden linna lysähti romahtaen maahan ja hän jäi seisomaan puolipökerryksissä. Kuten hän itse oli sanonut, ei hän ollut mikään narri. Mutta siitä huolimatta oli tässä jotakin, mitä hän ei käsittänyt. Tyttö tarjosi hänelle ystävyyttä, vaikka lordi olisi voinut tarjota hänelle niin ylhäisen aseman, ettei hän, tavallisen siirtomaan viljelystenomistajan tytär, olisi varallisuudestaan huolimatta osannut uneksiakaan sellaisesta. Ja tämän hän hylkäsi ja puhui vain ystävyydestä. Peter Blood oli siis erehtynyt. Mutta kuinka paljon hän oli erehtynyt? Oliko hän erehtynyt tytön tunteista itseään kohtaan yhtä paljon kuin hän ilmeisesti oli erehtynyt tytön tunteissa hänen ylhäisyyttään kohtaan? Siinä tapauksessa… Hän keskeytti mietteensä äkkiä.

Sen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi saada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin:

»Onko se Peter Blood?»

»Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen tarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen kasvoilleen.

»En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen.

Se ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä himmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän vihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa valossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian myöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella.

Lordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää olisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi nähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä, mitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto hänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on — kuin totuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin omaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen pahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan — jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on täytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on, että senkin jäännöksen arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia kohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija. Hän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi mahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy todeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan vieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän hankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle olisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa tarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa olisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut mustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa.

Kun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli lordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin lippulaivassa mukana.

Heidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin vaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin, ja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään hyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia takaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen tarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja harrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken.

Ajometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa Hispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat kestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he risteilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin Port Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet, suurinta levottomuutta herättävät uutiset.

Ludvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin. Tanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt niihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen Tanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin kuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota, sillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen. Huhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan saarivaltakuntaan.

Viikkoja kului, ja jokainen laiva, joka saapui kotimaasta, toi lisää uutisia. Vilhelm oli tullut meren yli Englantiin, ja maaliskuussa vuonna 1689 saivat jamaikalaiset tietää, että hän oli ottanut vastaan kruunun ja että Jaakko-kuningas oli turvautunut ranskalaisiin aseisiin saadakseen valtansa takaisin.

Sunderlandin sukulaismiehelle olivat nämä todellakin levottomuutta herättäviä uutisia. Niitä seurasi sitten kirje Vilhelm-kuninkaan valtiosihteeriltä, ja siinä ilmoitettiin, että Englannin ja Ranskan välillä oli sota ja että sen johdosta mahdollisesti siirtomaissa sattuvien selkkausten varalta oli sinne tulossa kenraalikuvernööri lordi Willoughbyn persoonassa ja että hänen kanssaan oli lähetetty laivasto-osasto amiraali van der Kuylenin johdolla vahvistamaan Jamaikan laivastoa kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Bishop käsitti heti, että tämä tiesi loppua hänen rajattomalle vallalleen siinäkin tapauksessa, että hän yhä jäisi Jamaikan varakuvernööriksi. Lordi Julian taas ei tarkempien suoranaisten ohjeiden puutteessa tiennyt, mitä se hänelle merkitsi. Mutta hän oli Arabellaan kohdistuvien toiveittensa vuoksi ollut sangen läheisissä ja luottamuksellisissa väleissä eversti Bishopin kanssa ja eversti Bishop oli nyt hyvin kärkäs saamaan sukulaisekseen niin vaikutusvaltaisen ja huomattavan miehen kuin lordi Julian oli, varsinkin kun valtiolliset tapahtumat näyttivät uhkaavan syrjäyttää hänet.

He pääsivät täydelliseen yhteisymmärrykseen asiassa, ja lordi Julian ilmoitti hänelle kaikki tietonsa.

»Yksi vastus on tiellämme», sanoi hän. »Kapteeni Blood. Tyttö rakastaa häntä.»

»Te olette varmaankin hullu!» huudahti Bishop saatuaan takaisin puhekykynsä.

»Teillä on täysi syy ajatella niin», sanoi hänen ylhäisyytensä valittavalla äänellä. »Mutta minä satun kuitenkin olemaan täydessä järjessäni ja puhun sen mukaan kuin tiedän.»

»Kuin tiedätte?»

»Arabella on itse tunnustanut sen minulle.»

»Turkasen kappale tytöksi! Jumaliste, minä saatan hänet vielä järkiinsä.» Se oli orjakauppiaan puhetta, miehen, joka hallitsi piiskan avulla.

»Älkää olko mieletön, Bishop.» Hänen ylhäisyytensä halveksiva äänensävy sai everstin rauhoittumaan paljon paremmin kuin mitkään todistelut. »Sellaisia keinoja ei sovi sovelluttaa Arabellan tapaiseen tyttöön. Ellette halua turmella mahdollisuuksiani ainaiseksi, niin on parasta, että pidätte suunne visusti kiinni ettekä yritäkään käydä välittämään.»

»Minäkö en kävisi välittämään? Hyvä Jumala, mitä sitten?»

»Kuulkaahan, mies. Tytöllä on luja luonne. En usko, että oikein tunnette veljentytärtänne. Niin kauan kuin Blood elää, odottaa tyttö häntä.»

»Ehkäpä hän sitten tulee järkiinsä, kun Blood on kuollut.»

»Nyt näytte alkavan käsittää», kiitteli hänen ylhäisyytensä. »Se on ensimmäinen ja tärkein askelemme.»

»Ja nyt on meillä siihen mahdollisuus», Bishop oikein lämpeni innostuksesta. »Sota Ranskan kanssa poistaa kaikki pidättymisemme Tortugaan nähden. Voimme vapaasti verhota hyökkäyksemme sotatoimilla. Voitto siellä, niin olemme uuden hallituksen suosiossa!»

»Ah!» sanoi lordi Julian ja mutristi miettiväisenä huuliaan.

»Huomaan että ymmärrätte», nauroi Bishop raa’asti. »Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, vai. Me kierrämme sen roiston oinaan pesäänsä aivan Ranskan kuninkaan nenän alla ja tällä kerralla otamme hänet kiinni, vaikka meidän täytyisi panna Tortuga soraläjäksi.»

He lähtivät matkalle jo kahden päivän kuluttua — joka tällä erää oli suunnilleen kolme kuukautta Bloodin lähdöstä — ja ottivat mukaansa kaikki laivat sekä avuksi pienempiä aluksia. Arabellalle ja muulle yleisölle he ilmoittivat lähtevänsä ranskalaiseen Hispaniolaan, joka todellisuudessa oli ainoa paikka, jonne eversti Bishopilla oli jonkinlainen oikeus lähteä Jamaikasta sellaisena aikana. Hänen velvollisuudentuntonsa olisi kuitenkin pitänyt pidättää hänet Jamaikassa, mutta se oli vihan sokaisema — tuon tunteista hedelmättömimmän ja harhaanjohtavimman. Imperatorin, vara-amiraali Cranfurdin lippulaivan, suuressa hytissä joi varakuvernööri itsensä sinä iltana juovuksiin juhliessaan sitä vakaumustaan, että kapteeni Bloodin tiimalasissa viimeinenkin hieta oli nyt juoksemassa loppuun.

Viideskolmatta luku

LUDVIG-KUNINKAAN PALVELUKSESSA

Sillä välin oli kapteeni Blood, helvetin tuli povessaan, kolme kuukautta ennen eversti Bishopin lähtöä hävittämään Tortuga maan tasalle, purjehtinut talvimyrskyjen tuomana sen kallioiden suojaamaan satamaan ja saapunut sinne kahta päivää aikaisemmin kuin se fregatti, jolla Wolverstone oli päivää aikaisemmin lähtenyt Port Royalista.

Turvallisessa satamassa hän oli tavannut laivastonsa odottamassa. Sen muodostivat ne neljä laivaa, jotka olivat eronneet hänestä myrskyssä Vähien Antillien luona, ja miehistönä niissä oli seitsemänsataa merirosvoa. He tervehtivät häntä sitäkin innokkaammin, kun he olivat olleet sangen levottomia hänen kohtalostaan. Tykit jyskivät ja laivat liputtivat hänen tulonsa kunniaksi. Koko kaupunki heräsi satamasta kuuluvaan ryskeeseen ja riensi laitureille miehissä ja naisissa ottamaan vastaan kuuluisaa merirosvopäällikköä hänen tullessaan rantaan.

Hän tulikin rantaan — arvatenkin vain siitä syystä, ettei yleisö pettyisi odotuksessaan. Hän oli vaitelias ja hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen huulillaan karehti pilkallinen hymy. Annahan Wolverstonen saapua, kuten hän aivan kohta tekisi, niin kyllä koko sankaripalvonta muuttuisi kiroukseksi.

Hänen kapteeninsa. Hagthorpe, Cristian ja Yberville olivat laiturilla vastaanottamassa häntä ja heidän kanssaan oli muutama sata hänen merirosvojaan. Hän katkaisi lyhyeen heidän tervetulotoivotuksensa ja kun he kiusasivat häntä kysymyksinä siitä, missä hän oli viipynyt niin kauan, hän kehoitti heitä odottamaan Wolverstonen tuloa, jolloin he saisivat uteliaisuutensa perin pohjin tyydytetyksi. Siten hän pääsi heistä irti ja tunki yhtenäisen väkijoukon läpi eteenpäin. Siinä oli kaikenkarvaista väkeä, englantilaista, ranskalaista ja alankomaalaista kauppiasta, viljelystenomistajaa ja merimiestä mitä kirjavinta laatua, merirosvoja, joista toiset olivat laillisia hirvenmetsästäjiä Hispaniolasta, toiset taas rehellisesti ja avoimesti merirosvoja, metsätyömiehiä ja intiaaneja, sekarotuisia hedelmänmyyjiä, neekeriorjia, muutamia hempukoita ja tunkiokuningattaria vanhasta maailmasta ja kaikkia mahdollisia ihmiskunnan yhteisen perheen edustajia, jotka tällä hetkellä olivat tehneet Cayonan satamalaitureista Baabelin huonomaineisen jäljennöksen.

Päästyään heistä kaikista vihdoin ja vaikeuksien perästä vapaaksi kapteeni Blood ohjasi kulkunsa M. d’Ogeronin upeaan taloon tervehtiäkseen ystäviään, kuvernööriä ja tämän perhettä.

Alussa merirosvot joutuivat siihen luuloon, että Wolverstone oli tulossa mukanaan harvinaisen arvokas sotasaalis, mutta vähitellen tippui Arabellan pienentyneeltä miehistöltä aivan päinvastaisia tietoja, jotka olivat omiaan kääntämään heidän tyytyväisyytensä hämmästykseksi. Osaksi uskollisuudesta kapteeniaan kohtaan, osaksi havaitessaan sen, että jos hän oli syyllinen, niin olivat he itsekin kanssasyyllisiä, ja osaksi vihdoin siitä syystä, että he, yksinkertaisina, kädestä suuhun elävinä miehinä olivat itsekin ymmällä siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, Arabellan miehistö koetti olla mahdollisimman vaitelias tortugalaisiin veljiinsä nähden niinä kahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä ennen kuin Wolverstone tuli. Mutta he eivät olleet tarpeeksi vaiteliaita estääkseen erinäisten levottomuutta herättävien juorujen ja merirosvojen kannalta omituisten, rumia seikkailuja koskevien juttujen liikkeelle pääsemistä, seikkailujen, joihin kapteeni Blood oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Ellei Wolverstone olisi tullut sinä päivänä jona tuli, on varsin mahdollista, että olisi syntynyt räjähdys. Mutta kun Vanha Susi kahden päivän päästä laski ankkurinsa lahdella, kääntyivät kaikki uteliain kysymyksin hänen puoleensa.

Wolverstonellahan oli vain yksi silmä. Mutta hän näki ainoalla silmällään ison joukon enemmän kuin moni mies kahdella. Ja huolimatta harmaasta päästään — sitä ympäröi varsin somasti punavihreä turbaani — hänellä oli sydän paikallaan kuin poikasella ja sydämeensä hän kätki paljon rakkautta Peter Bloodia kohtaan.

Nähdessään Arabellan ankkurissa lahdella, kun hän kiersi kallioisen niemen linnoituksen edessä, hän hämmästyi ensin. Hän hieroi ainoata silmäänsä saadakseen sen selväksi ja katsoi uudelleen. Sittenkään hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Silloin ilmoitti ääni hänen takanaan — se oli Dyken, joka oli halunnut purjehtia hänen kanssaan — ettei hän suinkaan yksin ollut hämmästynyt.

»Taivaan nimessä, onko tuo Arabella vai onko se sen haamu?»

Vanha Susi pyöritteli ainoata silmäänsä ja avasi suunsa puhuakseen. Sitten hän sulki sen taas heti ja sulki sen visusti. Hänellä oli varovaisuuden suuri lahja, varsinkin asioissa, joita hän ei ymmärtänyt. Alus oli Arabella, sitä hän ei enää voinut epäillä. Ja koska asia oli niin, täytyi hänen ajatella ennen kuin puhui. Mitä pirua teki Arabella täällä sen jälkeen kun hän oli jättänyt Jamaikan? Ja oliko kapteeni Blood laivalla ja komensiko hän sitä, vai oliko sen miehistön jäännös tuonut sen Tortugaan ja jättänyt kapteenin Port Royaliin?

Dyke teki samanlaisia kysymyksiä. Tällä kertaa vastasi Wolverstone hänelle.

»Sinulla on kaksi silmää käytettävänäsi ja kysyt kuitenkin minulta, jolla on vain yksi. Mitä näet?»

»Mutta minähän näen Arabellan.»

»Tietysti, koska se kerran tuolla keinuu. Mitä sinä muutakaan odotit näkeväsi.»

»Odotin?» Dyke tuijotti häneen suu ammollaan. »Odotitko sinä sitten näkeväsi Arabellan täällä?»

Wolverstone katsoi häneen halveksivasti, naurahti ja sanoi sitten niin kovalla äänellä, että sen kaikki hänen ympärillään olevat kuulivat.

»Tietysti. Mitäpä minä muutakaan olisin odottanut!» Ja hän nauroi taas naurua, joka Dykestä tuntui kuin olisi häntä sanottu hölmöksi. Sitten Wolverstone kääntyi ja kohdisti huomionsa kokonaan ankkuroimispuuhaan.

Kun merirosvot sitten maissa ahdistivat häntä kysymyksillään, huomasi hän heidän kysymyksistään, millä kannalla asiat olivat. Hän päätteli, että Blood joko rohkeuden puutteessa tai muista syistä oli kieltäytynyt antamasta mitään tietoja edesottamuksistaan sen jälkeen kun Arabella oli eronnut sisarlaivoistaan. Wolverstone onnitteli itseään siitä, että oli ollut niin varovainen Dyken suhteen.

»Kapteenihan on aina ollut vaatimaton mies», selitti hän Hagthorpelle ja muille, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. »Hänen tapoihinsa ei ole kuulunut etsiä omaa kiitostaan. Niin on asian laita nytkin. Me jouduimme yhteen vanhan Don Miguelin kanssa ja ennen kuin meidän piti upottaa hänen laivansa, otimme Arabelalle erään lontoolaisen sievistelijän, jonka valtiosihteeri oli lähettänyt tänne tarjoamaan kapteenille upseerin valtakirjaa siinä tarkoituksessa, että Blood jättäisi merirosvouden ja alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kapteeni kirosi sielunsa helvettiin vastaukseksi sellaiseen tarjoukseen. Sitten kahahdimme yhteen Jamaikan laivaston kanssa, jonka päällikkönä oli tuo vanha piru Bishop ja silloin oli kapteenilla ja meillä jokaisella mammanpojalla silmukka kaulassa. Niinpä minä menin hänen luokseen ja sanoin hänelle: 'Ota vastaan tuo saastainen valtakirja', sanoin minä, 'rupea kuninkaan mieheksi ja pelasta siten sekä oma että meidän kaulamme. Hän otti sanastani vaarin ja lontoolainen antoi hänelle valtakirjan paikalla. Bishop oli tukehtua raivosta, kun hän sai kuulla asian, mutta se oli tapahtunut, ja hän sai niellä sen sellaisenaan.

Me olimme kuninkaan poikia kaikki ja niin lähdimme purjehtimaan Bishopin kanssa Port Royaliin. Mutta Bishop ei luottanut meihin, hän tiesi liian paljon. Ellei tuota lontoolaista olisi ollut, niin hän olisi hirttänyt kapteenin valtakirjoineen päivineen. Blood aikoi livahtaa Port Royalista samana iltana, mutta tuo koira Bishop oli lähettänyt käskyn, että linnoituksesta tuli pitää tarkasti silmällä kapteenin hommia. Vihdoin, vaikka siihen menikin kaksi viikkoa, sai Blood hänet petetyksi. Hän lähetti minut ja suurimman osan miehistöään pois eräällä fregatilla, jonka minä olin ostanut tarkoitusta varten. Hänen juonensa oli muka lähteä ajamaan minua takaa. Käyttikö hän sitä juonta vai jotakin muuta ehkä, sitä en osaa sanoa, mutta tuossa hän nyt on edessäni, kuten olin odottanutkin.»

Wolverstonessa meni hukkaan suuri historioitsija. Hänellä oli aitoa mielikuvitusta, joka tietää tarkalleen, kuinka pitkälle sopii turvallisesti poiketa totuudesta ja tarkalleen miten paljon väriä on käytettävä, jotta se saisi hänen tarkoituksiaan vastaavan hahmon.

Esitettyään keitoksessaan valhetta ja totuutta ja lisättyään siihen vielä toisen Peter Bloodin urotöistä hän kysyi, missä kapteenin mahdollisesti saattaisi tavata. Saatuaan tietää, että kapteeni oleskeli laivallaan, astui Wolverstone veneeseen ja soudatti itsensä Arabellalle ilmoittautumaan, kuten hän sanoi.

Arabellan suuressa hytissä hän tapasi Peter Bloodin yksinään ja vahvasti humalassa, tila, jossa ei kukaan ennen muistanut nähneensä häntä. Kun Wolverstone astui sisään, kohotti Blood verestävät silmänsä katsoakseen tulijaa. Hetkeksi niiden katse terästyi, tuijotti vieraaseen. Sitten hän naurahti tylsää, älytöntä naurua, jossa kaikesta huolimatta kuitenkin oli heikko ivan sävy.

»Ah! Vanha Susi!» sanoi hän. »Vihdoinkin saapunut, vai?» Hän nikotteli äänekkäästi. »Ja mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, häh?» Hän vaipui veltosti tuoliinsa.

Vanha Susi tuijotti häneen synkän äänettömänä. Hän oli aikanaan huolettomin silmin nähnyt toimitettavan monta pirullista konnantyötä, mutta nähdessään Bloodin tällaisessa tilassa hän tuli äkkiä murheelliseksi. Ilmaistakseen tunteensa hän kirosi hartaasti. Se oli hänen ainoa tapansa ilmaista tunteitaan, olivatpa ne sitten mitä laatua hyvänsä. Sitten hän astui raskaasti eteenpäin, painui pöydän ääreen istumaan ja katseli kapteenia.

»Hyvä Jumala, Peter, mitä tämä tietää?»

»Rommia», sanoi Peter Blood. »Jamaikalaista rommia». Hän työnsi pullon ja lasin Wolverstonea kohti. Wolverstone ei ollut näkevinään niitä.

»Minä kysyn sinulta, mikä sinua vaivaa?» kiljahti hän.

»Rommi», vastasi kapteeni Blood uudelleen ja hymyili. »Juuri rommi. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi. Miksi sinä et vastaa minun kysymykseeni? Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?»

»Se on tehty jo», sanoi Wolverstone. »Kiitä Luojaasi siitä, että osasit pitää suusi kiinni kunnes minä tulin. Oletko kyllin selvä käsittääksesi mitä sanon?»

»Humalassa tai selvänä, yhdentekevä. Minä ymmärrän aina sinua.»

»Kuuntele sitten.» Ja nyt tuli juttu, jonka Wolverstone äsken oli keittänyt kokoon. Kapteeni jännitti itseään käsittääkseen sen.

»Se käy todesta», sanoi hän Wolverstonen lopetettua. »Ja… oh… ei mitään vahinkoa! Kiitos sinulle, Vanha Susi… uskollinen Vanha Susi! Mutta maksoiko se vaivan? Minä en enää ole mikään merirosvo, en koskaan enää… Se on lopussa…. lopussa… sanon minä!» Hän paukautti nyrkillään pöytään ja hänen silmissään välähti äkkiä tuli.

»Tulen luoksesi puhumaan uudelleen sitten kun aivoissasi on vähemmän rommia», sanoi Wolverstone nousten seisomaan. »Sillä välin on sinun muistettava se juttu, jonka kerroin sinulle, etkä saa sanoa sanaakaan, joka saattaisi tehdä minusta valehtelijan. He uskovat kaikki minua, nekin, jotka tulivat kanssani Port Royalista. Olen saanut heidät uskomaan. Jos he tietäisivät, että sinä vakavissasi olet ottanut vastaan valtakirjan ja samassa tarkoituksessa kuin Morgan sen teki, niin arvannet mitä siitä seuraisi.»

»Helvetti siitä tulisi, mutta siihen minä olenkin kypsä», vastasi kapteeni.

»Sinä tulet hellämieliseksi», sanoi Wolverstone. »Huomenna puhumme asiasta uudelleen.»

Niin he tekivätkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä sinä päivänä eikä liioin seuraavinakaan niin kauan kuin kesti sadekautta, joka juuri silloin alkoi. Pian ovela Wolverstone keksi, ettei se ollut rommi, joka Bloodia vaivasi. Rommi oli tosin tulos, mutta ei millään muotoa syy hänen täydelliseen välinpitämättömyyteensä. Hänen sydäntään jäyti haava, ja Vanha Susi tiesi tarpeeksi paljon käsittääkseen sen laadun. Hän kirosi kaiken, mikä hametta kantoi, ja koska hän tunsi maailmaa, hän odotti taudin paranemista. Mutta se ei mennyt ohi. Ellei Blood istunut noppaa pelaten ja juopotellen Tortugan rantakapakoissa — seurustellen olioiden kanssa, joita hän terveempinä päivinään olisi halveksinut, sulkeutui hän hyttiinsä Arabellalla yksin ja puhumattomana. Hänen ystävänsä kuvernöörin talossa hämmästyivät hänessä tapahtunutta muutosta ja koettivat käännyttää häntä paremmalle tielle. Mademoiselle d’Ogeron, joka erityisesti oli huolissaan hänestä, lähetti miltei joka päivä hänelle kutsun, mutta sangen harvoihin Peter Blood edes vastasi.

Myöhemmin, kun sadekausi läheni loppuaan, tulivat hänen kapteeninsa hänen luokseen ja ehdottivat tehtäväksi tuottavia ryöstöretkiä espanjalaisiin siirtokuntiin. Mutta kaikkeen hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka, kun viikot kuluivat ja ilmat asettuivat, alussa aiheutti kärsimättömyyttä ja lopuksi suuttumusta.

Christian, joka oli päällikkönä Clotholla, tuli eräänä päivänä suutuksissaan hänen luokseen ja moitti häntä toimettomuudesta sekä vaati määräystä päästä tekemään jotakin.

»Mene helvettiin!» tiuskaisi Blood kuunneltuaan loppuun haasteen.

Christian poistui raivoissaan ja seuraavana aamuna Clotho nosti ankkurinsa ja purjehti pois näyttäen siten esimerkkiä, jota seuraamasta Bloodin uskollisten kapteenien oli ajan pitkään mahdotonta pidättää miehiään.

Joskus Blood kysyi itseltään, miksi hän ensinkään oli tullut Tortugaan takaisin. Ajatellen Arabellaa ja miten tämä pilkallisesti oli nimittänyt häntä merirosvoksi ja varkaaksi, oli Blood vannonut luopuvansa ainaiseksi merirosvoudesta. Miksi hän siis oli täällä? Siihen kysymykseen hän vastasi toisella kysymyksellä: Missä hän muuallakaan voisi olla? Näytti siltä kuin hän ei pääsisi eteen- eikä taaksepäin.

Kaikkien nähden hän meni alaspäin päivä päivältä. Hän oli kokonaan menettänyt halunsa miltei turhamaiseen ulkoasustaan huolehtimiseen ja puki itsensä huolimattomasti ja epäsiististi. Hän antoi mustan pitkän parran kasvaa poskilleen, jotka olivat ennen aina olleet huolellisesti ajellut, ja hänen pitkä, vankka ja tumma tukkansa, joka ennen oli niin somasti käherretty, riippui nyt velttona ja takkuisena harjana hänen silmillään. Hänen kasvojensa raikas päivetys oli vaihtunut sairaalloiseksi kalvakkuudeksi, ja hänen siniset silmänsä, jotka ennen olivat olleet niin vilkkaat ja käskevät, olivat nyt synkät ja sammuneet.

Wolverstone, joka yksin tunsi syyn hänen alennustilaansa, rohkeni kerran — mutta ainoastaan kerran — käydä suoraan hänen kimppuunsa siitä.

»Hyvä Jumala, Peter! Eikö tämä koskaan ala loppua», murisi jättiläinen. »Aiotko sinä viettää päiväsi tylsästi ja juopottelemalla kalpeanaamaisen tyttörievun vuoksi, joka ei sinusta välitä. Piru vieköön! Jos kerran haluat hänet, niin miksi et, jumaliste, lähde ja ota häntä?»

Siniset silmät tuijottivat häneen mustien kulmakarvojen alta ja niissä syttyi äkkiä entinen lieska. Mutta Wolverstone ei välittänyt siitä, vaan jatkoi:

»Minä saatan olla hyvä tytölle, niin kauan kuin hyvyys auttaa hänen suosioonsa. Mutta piru vieköön, jos minä viitsin mädättää itseäni rommilla minkäänlaisen hametta kantavan otuksen vuoksi. Se ei kuulu Vanhan Suden tapoihin. Ellei sinua vedä mikään muu retki puoleensa, niin miksikä ei Port Royal? Mitä hittoa sillä on väliä, vaikka se on englantilainen siirtomaa? Sitä hallitsee Bishop, eikä sinun komennossasi ole ainoatakaan roistoa, joka ei mielihyvin seuraisi sinua vaikka helvettiin, kun vain Bishopin kaula on kysymyksessä. Vakuutan sinulle, että se käy päinsä. Meidän tarvitsee vain vakoilla, milloin Jamaikan laivasto on poissa. Kaupungissa on tarpeeksi saalistamista miehille, ja sinulle se tyttö. Kysynkö heidän mieltään asiassa?»

Blood nousi seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, ja hänen kalpeat kasvonsa olivat vääntyneet.

»Lähde tästä hytistä silmänräpäyksessä, tai on sinun raatosi kannettava täältä, kautta taivaan! Sinä likainen koira. Uskallatko sinä tehdä minulle sellaisia ehdotuksia?»

Hän alkoi kirota uskollista upseeriaan sellaisella myrkyllisyydellä, ettei sitä kukaan tähän saakka olisi osannut hänestä aavistaa. Ja Wolverstone, säikähtäneenä hänen raivoaan, meni ulos sanaakaan lisäämättä. Kysymystä ei otettu enää koskaan esille, ja kapteeni Blood sai jäädä rauhassa jatkamaan tyhjää mietiskelyään.

Vihdoin, kun hänen merirosvonsa jo alkoivat tulla katkeriksi, tapahtui jotakin, minkä kapteenin ystävä M. d'Ogeron oli aikaansaanut. Eräänä aurinkoisena aamuna tuli Tortugan kuvernööri Arabellaan ja toi mukanaan pienen pyöreän herrasmiehen, joka oli yhtä miellyttävä ulkonäöltään kuin varma tavoiltaan.

»Hyvä kapteeni», sanoi d'Ogeron, »tuon luoksenne M. de Cussyn, ranskalaisen Hispaniolan kuvernöörin, joka haluaisi puhua kanssanne pari sanaa.»

Ystävänsä vuoksi otti kapteeni Blood piipun suustaan, pusersi rommin hieman vähemmäksi aivoistaan, nousi ja kumarsi M. de Cussylle.

»Palvelijanne», sanoi hän.

M. de Cussy vastasi kumarrukseen ja istuutui peräikkunan alla olevalle kirstulle.

»Teillä on hyvänlainen voima käytettävissänne täällä, kapteeni», sanoi hän.

»Noin kahdeksansataa miestä.»

»Ja mikäli käsitän, käyvät he niskoitteleviksi joutilaisuudessaan.»

»Menkööt vaikka helvettiin milloin vain haluavat.»

M. de Cussy otti hienotunteisesti hieman nuuskaa.

»Minulla olisi hieman parempaa ehdotettavana heille», virkkoi hän.

»Ehdottakaa sitten», sanoi Blood innostumatta asiaan.

M. de Cussy katsahti M. d’Ogeroniin ja kohotti hieman silmäkulmiaan. Kapteeni Blood ei tuntunut hänen mielestään oikein lupaavalta. Mutta M. d’Ogeron mutristi huuliaan ja nyökkäsi tarmokkaasti, ja Hispaniolan kuvernööri esitti ehdotuksensa.

»Uutiset kertovat, että Ranska on joutunut sotaan Espanjan kanssa.»

»Vai kuuluu sellaisia uutisia», murisi Blood.

»Minä puhun virkani puolesta, herra kapteeni. En puhu epävirallisesti pikku otteluista enkä ryöstöretkistä, jotka olemme antaneet anteeksi tähän saakka. Ranskan ja Espanjan välillä on sota — todellinen sota Euroopassa. Ranskan tarkoitus on laajentaa sotaliikkeensä uuteen maailmaan saakka. Brestistä on tänne tulossa siinä tarkoituksessa laivasto, jota komentaa herra paroni de Rivarol. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän pyytää minua varustamaan apulaivaston osaston ja palkkaamaan vähintään tuhat miestä vahvistukseksi hänelle hänen saapuessaan tänne. Lyhyesti sanoen, olen tullut tänne ystävämme M. d'Ogeronin kehoituksesta tarkoituksella saada teidät liittämään voimanne M. de Rivarolin lipun alle.»

Blood katsahti häneen heikko mielenkiinnon ilme silmissään.

»Te siis tarkoitatte, että astuisimme Ranskan palvelukseen?» kysyi hän. »Millä ehdoilla, monsieur?»

»Kapteenin arvolla teille ja sopivat arvot alaisillenne upseereille. Te saatte arvonne mukaisen palkan ja yhdessä miestenne kanssa teidät oikeutetaan kymmenenteen osaan kaikesta saadusta sotasaaliista.»

»Minun mieheni eivät luultavasti tule pitämään tarjousta kovinkaan anteliaana. He sanovat teille ehkä, että he saattavat lähteä huomisaamuna täältä, puhdistaa jonkin espanjalaisen siirtokunnan juurta jaksain ja pitää koko saaliin omanaan.»

»Niinpä kyllä, mutta sillä uhalla, että heitä syytetään merirosvouksesta. Meidän joukossamme asemanne tulee lailliseksi ja viralliseksi ja ottaen huomioon sen voimakkaan laivaston, joka M. de Rivarolilla on käytettävänään, tulee toiminta tapahtumaan paljon laajemmalla pohjalla kuin te omin voimin pystyisitte yrittämään. Joten siis kymmenes osa kaikesta saaliista edellisessä tapauksessa lienee ainakin saman veroinen kuin koko saalis jälkimmäisessä.»

Kapteeni Blood mietti. Ehdotus ei ainakaan tiennyt merirosvousta. Se oli kunniallista työtä Ranskan kuninkaan palveluksessa.

»Minä neuvottelen upseerieni kanssa asiasta», sanoi hän ja lähetti hakemaan heitä.

He tulivat, ja M. de Cussy itse esitti heille asian. Hagthorpe ilmoitti heti, että ehdotus tuli sopivaan aikaan. Miehet harmittelivat pitkällistä toimettomuutta ja olivat varmaankin hyvin auliita ryhtymään toimeen, jota M. de Cussy heille Ranskan puolesta tarjosi. Hagthorpe katsoi puhuessaan Bloodiin. Blood nyökkäsi synkkänä hyväksymisen merkiksi. Siitä rohkaistuneina he ryhtyivät keskustelemaan ehdoista. Ybervillellä, nuorella ranskalaisella merirosvolla, oli kunnia huomauttaa M. de Cussylle, että heille tuleva osa saaliista oli liian pieni. Jos heille tarjottaisiin viides osa, niin saattaisivat upseerit mennä takuuseen miehistön suostumuksesta. Ei vähemmästä.

M. de Cussy oli pahoillaan. Hänellä oli ohjeensa. Oli sangen uskallettua ylittää niitä. Merirosvot pysyivät lujina vaatimuksissaan. Ellei M. de Cussy voinut luvata viidettä osaa, ei asian vuoksi kannattanut tuhlata enempiä sanoja. Vihdoin suostui M. de Cussy ylittämään valtuutensa, pykälät laadittiin ja allekirjoitettiin samana päivänä. Merirosvojen tuli olla Petit Goaven luona tammikuun lopulla, jolloin M. de Rivarol oli ilmoittanut olevansa odotettavissa.

Sen jälkeen seurasi touhun päiviä Tortugassa. Laivoja laitettiin kuntoon, lihaa suolattiin, varastoja koottiin. Näihin asioihin, joihin kapteeni Blood ennen oli kohdistanut koko huomionsa, ei hän nyt puuttunut ensinkään. Hän pysyi yhä välinpitämättömänä ja erillään kaikesta. Vaikka hän olikin suostunut yritykseen tai paremminkin antanut upseeriensa toiveiden taivuttaa itsensä siihen, tapahtui se vain siitä syystä, että toimi, joka hänelle oli tarjottu, oli kunniallinen ja laillinen eikä millään tavalla ollut tekemisissä merirosvouden kanssa, jonka hän sydämessään oli vannonut jättävänsä ainaiseksi. Mutta suostumuksestaan huolimatta hän jäi toimettomaksi katselijaksi. Palvelus, johon hän oli astunut, ei herättänyt hänessä minkäänlaista innostusta. Hän oli täydelleen välinpitämätön, kuten hän sanoi Hagthorpelle, joka kerran rohkeni esittää vastalauseensa. Hänestä oli aivan yhdentekevää, lähtivätkö he Petit Goaveen vai helvettiin, hänelle oli yhdentekevää, oliko hän Ludvig Neljännentoista vai saatanan palveluksessa.

Kuudeskolmatta luku

MONSIEUR DE RIVAROL

Kapteeni Blood oli yhä samassa synkässä mielentilassa, kun he purjehtivat Tortugasta, ja sitä jatkui vielä hänen saapuessaan määräpaikkaansa Petit Goaven lahteen. Samassa mielentilassa hän otti vastaan paroni de Rivarolinkin, kun tämä aatelismies viisialuksisine laivastoineen vihdoin puolivälissä helmikuuta laski ankkurinsa merirosvojen laivojen viereen. Ranskalainen oli viipynyt matkalla kuusi viikkoa epäsuotuisten ilmojen vuoksi.

Kutsuttuna käymään hänen luonaan lähti kapteeni Blood Petit Goaven linnoitukseen, jossa tapaamisen piti tapahtua.

Paroni, pitkä, kyömynenäinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jonka käytös oli ylhäisen kylmä ja kalsea, mittasi silmillään kapteeni Bloodia ilmeisen inhon ja ylenkatseen vallassa. Hagthorpea, Ybervilleä ja Wolverstonea, jotka seisoivat rivissä kapteeninsa takana, hän ei ollut huomaavinaankaan. M. de Cussy tarjosi kapteeni Bloodille tuolin.

»Hetkinen, M. de Cussy. Luulenpa, että herra paroni ei ole huomannut, etten ole yksin. Sallikaa, sir, että esitän teille toverini: Elisabethin kapteeni Hagthorpe, Atrofioksen kapteeni Wolverstone ja Lachesiksen kapteeni Yberville.»

Paroni tuijotti kovana ja ylpeänä kapteeni Bloodiin, nyökkäsi sitten ylhäisesti ja tuskin huomattavasti kullekin esitetyistä. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi, että hän halveksi heitä kaikkia ja että hän halusi, että he sen myös heti ymmärtäisivät. Sillä oli omituinen vaikutus kapteeni Bloodiin. Se herätti hänessä pirun ja samalla se herätti hänen itsekunnioituksensa, joka viime aikoina oli kokonaan uinunut. Äkillinen häpeän tunne huolimattoman ja ruokkoamattoman ulkonäkönsä vuoksi teki hänet ehkä vieläkin uhmaavammaksi. Tavalla, jolla hän käänsi vyötään niin, että hänen käyttökelpoinen miekkansa tuli paremmin näkyviin, oli ilmeinen merkitys. Hän viittasi kapteeneilleen kehoittaen heitä siten istumaan.

»Käykää pöydän ääreen, pojat, me annamme tässä paronin turhan päiten odottaa.»

He noudattivat hänen kehoitustaan ja Wolverstone irvisteli ymmärtäväisesti. Yhä ylpeämmäksi kävi M. de Rivarolin katse. Hänen mielestään tiesi istuminen samassa pöydässä tällaisten roistojen kanssa kunnialle käypää samanarvoisuutta. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että he seisten — paitsi ehkä kapteeni Blood — olisivat kuunnelleet hänen määräyksiään, kuten heidän kaltaistensa tuli hänen asemassaan olevan miehen edessä. Hän teki ainoan mahdollisen teon, mikä vielä oli tehtävissä, näyttääkseen, että heidän ja hänen välillään toki oli ero. Hän pani hatun päähänsä.

»Teette viisaasti», sanoi Blood miellyttävästi. »Minäkin tunnen hieman vetoa.» Ja hän painoi töyhtöhatun päähänsä.

M. de Rivarolin kasvoilla vaihtui väri. Hän vapisi huomattavasti vihasta ja kokosi hetken voimia hillitäkseen itsensä ennen kuin rohkeni puhua.

»Sir», sanoi paroni jäätävän kylmästi, »te pakotatte minut muistuttamaan, teille, että teillä on kapteenin arvo ja että nyt olette Ranskan amerikkalaisten sekä meri- että maavoimien kenraalin seurassa. Te pakotatte minut edelleen huomauttamaan, että teidän arvoisellanne on kunnioituksen velvollisuus minun arvoani kohtaan.»

»Olen onnellinen voidessani vakuuttaa teille», sanoi Blood, »että huomautus on tarpeeton. Minä alan tässä pitää itseäni gentlemannina, vaikka en ehkä tällä kertaa siltä näytä. Mutta minä en pitäisi itseäni sinä, ellen pystyisi kunnioittamaan niitä, jotka luonnostaan tai onnettaren suosiollisella avulla ovat minun yläpuolellani, sekä myös niitä, jotka arvossa ovat minun alapuolellani, mutta eivät kykene osoittamaan suuttumustaan silloin kun en esiinny herrasmiehenä.»

Se oli hienosti sommiteltu moite. M. de Rivarol puri huultaan. Kapteeni Blood jatkoi antamatta hänelle tilaisuutta vastata. »Kun olemme selvillä tästä, niin voinemme käydä pääasiaan.»

M. de Rivarol katseli kalsein silmin häntä hetken. »Ehkäpä se on parasta», sanoi hän sitten. Hän otti esille paperin. »Minulla on tässä jäljennös siitä sopimuksesta, jonka teitte M. de Cussyn kanssa. Ennen kuin siirrymme eteenpäin, täytyy minun huomauttaa, että M. de Cussy on ylittänyt valtuutensa myöntäessään teille viidennen osan sotasaaliista. Hänellä ei ollut lupa myöntää teille enempää kuin kymmenes osa.»

»Se on teidän ja M. de Cussyn välinen asia, herra kenraali.»

»Ei ensinkään. Se on teidän ja minun väliseni asia.»

»Anteeksi, herra kenraali. Sopimus on allekirjoitettu. Mikäli se siis koskee meitä, on asia lukossa. Myös mitä M. de Cussyyn tulee, niin emme haluaisi olla kuulemassa niitä moitteita, joita te ehkä katsotte hänen ansainneen.»

»Se, mitä minulla on sanomista M. de Cussylle, ei mahda liikuttaa teitä.»

»Sitä minä juuri tarkoitin, herra kenraali.»

»Mutta — jumaliste! — minä otaksun, että teitä liikuttaa hyvinkin läheisesti se, että me emme voi luovuttaa teille enempää kuin kymmenennen osan.» M. de Rivarol löi nyrkkiään pöytään harmissaan. Tämä merirosvo oli harmittavan taitava väittelijä.

»Oletteko aivan varma siitä, että ette voi, herra paroni?»

»Olen varma siitä, etten tahdo antaa.»

Kapteeni Blood kohautti hartioitaan ja katseli pitkin nenänsä vartta. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »jää minun tehtäväkseni ainoastaan esittää teille pieni lasku siitä, mitä olemme kuluttaneet varustuksiimme, sekä sopia siitä summasta, jolla hyvitätte meidän ajanhukkamme sekä sen häiriön, minkä tänne tulonne on meille aiheuttanut. Kun se on selvä, voimme taas erota ystävinä, herra paroni. Mitään vahinkoa ei vielä ole tapahtunut.»

»Mitä pirua te tarkoitatte?» Paroni nousi seisomaan nojautuen pöydän yli.

»Ehkäpä en sano sanottavaani kyllin selvästi. Minun ranskani ei ole puhtainta laatua, mutta…»

»Oh, teidän ranskanne on vallan riittävän sujuvaa, liiankin sujuvaa välistä, jos rohkenen huomauttaa. Kuulkaahan nyt, herra merirosvo, minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä leikitellä, kuten ehkä piankin olette tajuava. Te olette ruvennut Ranskan kuninkaan palvelukseen — te ja teidän miehenne. Teillä on kapteenin arvo ja nautitte kapteenin palkkaa ja nuo teidän upseerinne ovat luutnantin arvoisia. Niihin sotilasarvoihin liittyy erinäisiä velvollisuuksia, joita teidän olisi hyvä hieman tutkiskella, ja rangaistuksia näiden virkojen laiminlyömisestä, joita teidän sopisi tutkia samalla kertaa. Ne ovat jotenkin ankaria. Upseerin ensimmäinen velvollisuus on totella. Suosittelen sitä huomioonne. Älkää suinkaan pitäkö itseänne, kuten näytte tekevän, liittolaisinani niissä yrityksissä, joihin olen aikeissa ryhtyä, vaan minun alaisinani. Minussa te näette komentajanne, joka johtaa teitä, ettekä suinkaan toveria tai samanarvoista. Toivon, että ymmärrätte minua.»

»Oh, olkaa huoleti siitä. Kyllä minä ymmärrän», nauroi kapteeni Blood. Hän oli ihmeteltävästi muuttumassa jälleen omaksi itsekseen väittelyn kiihottavassa tuoksinassa. Ainoa asia, joka hänen iloaan hämmensi, oli tietoisuus siitä, ettei hän ollut ajanut partaansa. »Vakuutan teille, herra kenraali, etten unohda mitään. Minä en esimerkiksi unohda sitä, minkä te näytte kokonaan unohtavan, että sopimus, joka on allekirjoitettu, on koko meidän palvelukseen astumisemme perusedellytys. Ja sopimus edellyttää, että me saamme viidennen osan saaliista. Jos te kiellätte sen, niin peruutatte sopimuksen, ja jos te peruutatte sopimuksen — niin me peräydymme palveluksesta. Siitä hetkestä alkaen meillä ei enää ole arvoasteita Ranskan kuninkaan laivastossa.»

Hänen kolmen kapteeninsa suusta kuului enemmänkin kuin hyväksymisen mutinaa.

Rivarol tuijotti heihin voimattomana.

»Todellakin…», aloitti M. de Cussy arasti.

»Niin, todellakin tämä on teidän aikaansaannostanne», säväytti paroni hänelle, hyvillään siitä, että sai edes johonkin iskeä harminsa terävät hampaat. »Teidät pitäisi nylkeä siitä. Te saatatte kuninkaan palveluksen häpeään ja pakotatte minut, hänen majesteettinsa edustajan, aivan mahdottomaan asemaan.»

»Onko mahdotonta antaa meille viides osa?» kysyi kapteeni Blood liukkaasti. »Siinä tapauksessa ei ole tarpeellista tulistua ja tehdä vääryyttä. M. de Cussy tietää, ettemme olisi tulleet vähemmästä. Me lähdemme taas, koska vakuutatte, ettette voi tarjota meille enempää. Ja asiat ovat taas samalla kannalla kuin ne olisivat olleet, jos M. de Cussy olisi jyrkästi pysynyt saamissaan valtuuksissa. Toivottavasti olen tyydyttävästi osoittanut teille, herra paroni, että jos te hylkäätte sopimuksemme, niin ette voi vaatia meitä palvelukseen, ette myöskään estää meitä lähtemästä — ette ainakaan kunnian miehenä.

»Kunnian miehenä, sir? Menkää helvettiin hävyttömyyksinenne. Tarkoitatteko, että minä saattaisin tehdä jotakin, mikä ei olisi kunniallista?»

»En tarkoita sitä, koska se ei kävisi päinsä», sanoi kapteeni Blood. »Me pitäisimme kyllä huolen siitä. Teidän on nyt sanottava, herra paroni, hyväksyttekö sopimuksen vai ettekö.»

Paroni istuutui. »Mietin asiaa», sanoi hän synkästi, »saatte sitten kuulla päätökseni.»

Kapteeni Blood nousi ja hänen upseerinsa tekivät samoin. Kapteeni Blood kumarsi.

»Herra paroni!» sanoi hän.

Sitten hän merirosvoineen poistui kuninkaan amerikkalaisten maa- ja merivoimien kenraalin ylhäisestä ja vihaisesta seurasta.

Käsittänette, että nyt koitti M. de Cussylle äärimmäisen vaikea tunnin neljännes. De Cussy kaipaa toden teolla meidän osanottoamme. Ylpeä M. de Rivarol puhalsi hänestä itsetunnon kuin syystuuli ohdakkeet. Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraali haukkui hänet — Hispaniolan kuvernöörin — pataluhaksi kuin lakeijan.

M. de Cussy puolusteli itseään painostamalla samaa asiaa, jota kapteeni Bloodkin oli painostanut hänen puolestaan, nimittäin, että ellei hänen merirosvojen kanssa tekemäänsä sopimusta hyväksytty, niin ei siitä ollut aiheutunut mitään vahinkoa. M. de Rivarol nolasi ja pakotti hänet äänettömäksi ylimielisyydellään.

Haukuttuaan itsensä väsyksiin alkoi paroni syytää loukkauksia. Koska hän katsoi, että M. de Cussy ei ollut kyllin arvokas pitämään sitä virkaa, jossa hän oli, otti M. de Rivarol edesvastuun siitä itselleen niin pitkäksi aikaa kuin hän mahdollisesti viipyisi Hispaniolassa, ja antaakseen toimenpiteelleen enemmän voimaa hän tuotti laivoiltaan omia miehiään ja asetti ne vahdeiksi M. de Cussyn palatsiin.

Tästä aiheutui heti harmia.

Tullessaan seuraavana aamuna maihin maalauksellisessa asussaan joutui Wolverstone erään vasta maihin tulleen ranskalaisen upseerin pilkan esineeksi. Tottumattomana siihen, että häntä ivattiin, Wolverstone antoi sanan sanasta ja innolla. Upseeri käytti loukkaavaa puhetapaa, ja Wolverstone antoi hänelle läimäyksen, joka kellisti upseerin puoleksi tajuttomana siihen paikkaan. Tunnin kuluessa sai M. de Rivarol tietää tapahtumasta. Ennen puoltapäivää oli Wolverstone M. de Rivarolin käskystä arestissa linnoituksessa.

Paroni oli juuri istuutunut päivällispöytään M. de Cussyn seurassa, kun neekeripalvelija ilmoitti, että kapteeni Blood halusi puhutella häntä. Ärtyneenä käski M. de Rivarol saattaa hänet luokseen, ja sisään astui keikarimaisesti ja muodin mukaisesti mustaan ja hopeaan pukeutunut herrasmies, tummat, teräväpiirteiset kasvot huolellisesti ajeltuina ja musta pitkä tukka käherrettynä levällään hienon pitsikauluksen yllä. Oikeassa kädessään piti herrasmies leveälieristä, mustaa hattua, jossa oli punainen kamelikurjen sulka, ja vasemmassa kädessään hänellä oli eebenpuinen keppi. Hänen sukkansa olivat silkkiä ja niitä kannatti tukku koreita nauhoja, ja mustat ruusukkeet hänen kengissään olivat hienosti hopealla reunustetut.

M. de Rivarol ei heti tuntenut häntä, sillä Blood näytti kymmentä vuotta nuoremmalta kuin edellisenä päivänä. Mutta tummien kulmakarvojen alla välähteleviä sinisiä silmiä oli vaikea unohtaa, ja ne ilmaisivat, että niiden omistaja oli sama mies, jonka neekeripalvelija oli ilmoittanut. Hänen uudelleen herännyt ylpeytensä vaati, että hän esiintyi yhtä arvokkaana kuin paronikin ja että se näkyi myös ulkoasussa.

»Tulen sopimattomaan aikaan», sanoi hän kohteliaasti. »Pyydän anteeksi, mutta asiani ei siedä viivyttelyä. Se koskee, M. de Cussy, Lachesiksen päällikköä kapteeni Wolverstonea, jonka olette pannut arestiin.»

»Minä hänet arestiin panin», sanoi M. de Rivarol.

»Todellakin! Mutta minä luulin, että M. de Cussy oli Hispaniolan kuvernööri.»

»Niin kauan kuin olen täällä, sir, olen minä korkein viranomainen Hispaniolassa. Olisi hyvä, jos osaisitte käsittää sen.»

»Erinomaista. Mutta eihän liene mahdollista, että ette tunne sitä erehdystä, joka on tapahtunut.»

»Erehdys, niinkö sanoitte?»

»Sanoin erehdys. Ja yleensä olen sangen kohtelias nimittäessäni sitä erehdykseksi. Se on sitä paitsi sopiva nimitys. Se säästää turhan sananvaihdon meiltä. Teidän väkenne on vanginnut väärän henkilön, M. de Rivarol. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet ranskalaisen upseerin, joka korskealla käytöksellään aiheutti koko jutun, ovat he vanginneet kapteeni Wolverstonen. Se on asia, jonka pyydän heti oikaisemaan.»

M. de Rivarolin kotkankasvot leimahtivat tulipunaisiksi.

»Sir, te… te olette hävytön. Ja kerrassaan sietämättömän hävytön!» Tavallisissa oloissa hän oli äärimmilleen hillitty, mutta nyt hän oli niin järkyttynyt, että hän todella sammalsi.

»Herra paroni, te haaskaatte turhaan sanoja. Me olemme nyt uudessa maailmassa. Ja se ei ole ainoastaan uusi, vaan myös outo sellaisille, jotka ovat kasvaneet vanhan maailman ennakkoluuloisessa ilmapiirissä. Tätä outoutta teillä ei ilmeisestikään ole vielä ollut aikaa huomata. Sen vuoksi annan teille anteeksi loukkaavan sanontanne. Mutta oikeus on oikeus niin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, ja vääryys on täällä yhtä sietämätöntä kuin sielläkin. Tässä tapauksessa vaatii oikeus, että minun upseerini heti lasketaan vapaaksi ja että teidän upseerinne vangitaan ja rangaistaan. Kehotan nöyrimmästi teitä toimittamaan tämän oikeuden järjestelyn.»

»Nöyrimmästi!» toisti paroni raivoisan pilkallisesti.

»Mitä nöyrimmin, monsieur. Mutta samalla tahdon huomauttaa teille, herra paroni, että minun merirosvojani on seitsemänsataa kappaletta. Teidän joukkojanne on viisisataa, ja M. de Cussy voi ilmoittaa teille sen mielenkiintoisen tosiasian, että jokainen merirosvo vastaa toiminnassa kolmea rivimiestä. Olen täysin suora teitä kohtaan, monsieur, säästääkseni kovia sanoja ja aikaa. Joko vapautetaan kapteeni Wolverstone heti, tai täytyy meidän itse ryhtyä vapauttamaan häntä. Seuraukset saattavat olla hieman hämmästyttävät. Mutta niinkuin suvaitsette, herra paroni. Teillähän on korkein käskyvalta täällä. Teidän sanastanne riippuu kaikki.»

M. de Rivarol oli kalpea huuliaan myöten. Koko elämässään ei häntä ollut sillä tavalla nolattu eikä vastustettu. Mutta hän hillitsi itsensä.

»Suvaitkaa käydä hetkeksi eteiseen, herra kapteeni. Haluaisin keskustella pari sanaa M. de Cussyn kanssa. Saatte heti kuulla päätökseni.»

Kun ovi sulkeutui, purki paroni raivonsa M. de Cussyyn.

»Vai tällaisia miehiä te olette ottanut kuninkaan palvelukseen, miehiä, joiden pitäisi palvella minun alaisinani, miehiä, jotka eivät palvele, vaan määräilevät ja vielä lisäksi aikana, jolloin retken, jota varten olen tullut tänne, juuri pitäisi alkaa! Miten selitätte sen asian, M. de Cussy? Varoitan teitä, sillä en ole tyytyväinen teihin. Olen, kuten ehkä huomaatte, todellakin vihainen teille.» Kuvernöörin lyhyt vartalo näytti pitenevän. Hän oikaisi itsensä jäykäksi.

»Teidän arvoasteenne ei oikeuta teitä moittimaan minua, monsieur. Eivät myöskään asiat. Olen ottanut palvelukseen ne miehet, jotka halusitte. Ei ole minun vikani, ettette osaa käsitellä heitä oikealla tavalla. Kuten kapteeni Blood sanoi, on tämä uutta maailmaa.»

»Vai niin!» M. de Rivarol hymyili häijysti. »Te ette ainoastaan jätä antamatta mitään selityksiä, vaan vielä rohkenette väittää, että minä olisin väärässä. Minä ihailen teidän rohkeuttanne. Kas niin!» Hän jätti asian silleen. Hän oli ylhäisen ivallinen. »Sanoitte, että tämä on uusi maailma — uusi maailma, uudet tavat, tarkoittanette. Aika on näyttävä, muodostanko minä ajatustapani uuden maailman mukaan, vai muutanko minä uuden maailman itseni mukaan.» Hän oli uhkaavan näköinen. »Toistaiseksi täytyy minun tyytyä siihen, mitä voin saada aikaan. Teidän velvollisuudeksenne, monsieur, joka tunnette tämän villin maankolkan, jää nyt neuvoa minut ulos pälkähästä.»

»Herra paroni, oli puhtainta hulluutta vangita merirosvokapteeni. Vielä suurempaa hulluutta olisi nyt olla taipumaton. Meillä ei ole voimia vastustaa väkivaltaa.»

»Siinä tapauksessa suvainnette sanoa minulle, mitä meidän on tehtävä tulevaisuuteen nähden. Onko minun alistuttava joka käänteessä tuon Bloodin määräyksiin? Onko se retki, joka meillä on edessämme, tehtävä hänen päätöstensä mukaan? Olenko minä, lyhyesti sanottuna, minä joka olen kuninkaan edustaja Amerikassa, kokonaan tämän roiston armoilla?»

»Oh, ette millään muotoa. Värvään täällä Hispaniolassa vapaaehtoisia ja muodostan yhden sotilasosaston neekereistä. Arvelen, että kun se on tehty, niin meillä on tuhatkunta miestä käsittävä voima, lukuun ottamatta merirosvoja.»

»Mutta miksi emme lähetä heitä siinä tapauksessa menemään?»

»Sen vuoksi, että he tulevat aina olemaan paras taistelujoukko, olipa sitten kysymys mistä aselajista hyvänsä. Siinä lajissa sodankäyntiä, mikä meillä nyt on edessämme, he ovat niin taitavia, että siinä mitä kapteeni Blood äsken heistä sanoi, ei ole vähääkään liioittelua. Merirosvo vastaa aina kolmea rivimiestä. Mutta samalla on meillä tarpeeksi suuri voima käytettävänä heidän kurissapitämisekseen.

Sitä paitsi, monsieur, on heillä myös jommoinenkin kunniantunto. He pitävät kiinni sopimuksestaan, ja jos me kohtelemme heitä oikeudenmukaisesti, niin he tekevät samoin meihin nähden eivätkä aiheuta mitään rettelöitä. Minulla on hieman kokemusta heihin nähden ja annan kunniasanani siitä, että niin on asianlaita.»

M. de Rivarol suvaitsi lauhtua. Oli välttämätöntä, että hän ainakin näennäisesti pelastui voittajana tilanteesta, ja siihen tarjosi hänelle M. de Cussy jossakin määrin keinon, samoin kuin hänen värväämänsä joukot antoivat hänelle jonkinlaisen takuun tulevaisuuteen nähden.

»Hyvä on», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja kutsukaa kapteeni Blood sisään.»

Kapteeni tuli sisään varmana ja arvokkaana. M. de Rivarolista hän oli inhottava, mutta nyt hän salasi vaikutelmansa.

»Herra kapteeni, olen neuvotellut herra kuvernöörin kanssa. Mikäli häneltä kuulin, on mahdollista, että on tapahtunut erehdys. Olkaa huoleti siitä, että oikeus tulee tapahtumaan. Jotta niin kävisi, otan itse ollakseni puheenjohtajana neuvoskunnassa, johon tulee kaksi vanhinta upseeria minun joukoistani ja te itse sekä yksi upseeri teidän miehistöstänne. Tämän neuvoskunnan toimeksi tulee tutkia puolueettomasti asia, ja sitä, joka osoittautuu syylliseksi loukkauksen aiheuttajaksi, rangaistaan.»

Kapteeni Blood kumarsi. Hänen aikomuksensa ei ollut viedä asiaa äärimmäisyyksiin.

»Erinomaista», herra paroni. Ja nyt, sir, on teillä ollut koko yö aikaa miettiä sopimusjuttuamme. Miten on minun käsitettävä se, hyväksytyksi vaiko hylätyksi?»

M. de Rivarolin silmät kapenivat. Hänen päänsä oli täynnä M. de Cussyn esittämiä ajatuksia — että merirosvot muodostaisivat parhaan taistelujoukon missä aselajissa hyvänsä. Hän ei voinut laskea heitä menemään. Hän huomasi, että hän oli erehtynyt koettaessaan vähentää heidän saalisosuuttaan. Antautuminen sellaisessa asiassa tiesi varmaan arvonannon vähenemistä. Mutta sitten oli hänellä kuitenkin M. de Cussyn värväämät vapaaehtoiset, jotka tarjoaisivat voimakkaan otteen kuninkaan kenraalin kädessä. Heidän olemassaolonsa tekisi ehkä mahdolliseksi, että kysymys uudelleen otettaisiin esille. Mutta nyt täytyi hänen kuitenkin perääntyä niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista.

»Olen miettinyt sitäkin», ilmoitti hän. »Ja vaikka olenkin samaa mieltä kuin aikaisemmin, niin minun täytyy tunnustaa, että koska kerran M. de Cussy on sopinut puolestamme asian, niin on meidän siihen suostuttava. Sopimus on vahvistettu, sir.»

Kapteeni Blood kumarsi taas. Turhaan etsi M. de Rivarol merirosvon lujilta huulilta voitonilon hymyä. Kapteeni Bloodin kasvot olivat ankaran vakavat.

Wolverstone pääsi vapaaksi samana iltana ja hänen loukkaajansa sai kaksi kuukautta vankeutta. Täten oli sopu taas palautettu. Mutta alku oli ollut huonoenteinen ja pian seurasi yhtä vaikeita erimielisyyksiä.

Viikkoa myöhemmin kutsuttiin Blood ja hänen upseerinsa neuvotteluun, jossa pohdittiin Espanjaa vastaan aloitettavia sotaliikkeitä. M. de Rivarol esitti heille suunnitelman ryöstöretken tekemisestä Kartagenaan, rikkaaseen espanjalaiseen kaupunkiin. Kapteeni Blood näytti hämmästynyttä naamaa. Kun M. de Rivarol kehoitti häntä ilmoittamaan syyn siihen, teki hän sen erinomaisen suorasukaisesti.

»Jos minä olisin kuninkaan Amerikassa olevien sotavoimien kenraali», sanoi hän, »niin en hetkeäkään olisi epätietoinen siitä, miten parhaiten palvelisin kuninkaallista herraani ja Ranskan kansaa. Minusta, samoin kuin M. de Cussysta, näyttää selvältä, että me heti hyökkäämme espanjalaiseen Hispaniolaan ja teemme tästä hedelmällisestä ja ihanasta saaresta Ranskan kuninkaan alusmaan.»

»Se tulee perästäpäin», sanoi M. de Rivarol »Minun tahtoni on, että alamme Kartagenalla.»

»Tarkoitatte siis, sir, että purjehdimme uhkarohkealle seikkailulle Karibian meren toiselle puolen ja laiminlyömme sen, mikä on aivan lähimmässä naapuruudessa. Meidän poissa ollessamme voi tapahtua, että espanjalaiset hyökkäävät ranskalaiseen Hispaniolaan. Jos me alamme nujertamalla espanjalaiset täällä, niin tuo mahdollisuus välttyy. Me olemme samalla liittäneet Ranskan kruunun omaksi halutuimman maan koko Länsi-Intiassa. Yritykseen ei liity sanottavia vaikeuksia, se voitaisiin panna toimeen nopeasti, ja kun se olisi tehty, olisi kyllä aikaa miettiä, mihin sitten ryhtyisimme. Tämä on minusta luonnollinen järjestys, jota tässä sodassa tulisi noudattaa.»

Hän lopetti, ja kaikki vaikenivat. M. de Rivarol istuutui uudelleen hanhensulkakynä hampaiden välissä.

Sitten hän yskäisi kurkkunsa selväksi ja teki kysymyksen.

»Onko täällä ketään muuta, joka on samaa mieltä kuin kapteeni Blood?»

Ei kukaan vastannut. Hänen omat upseerinsa pelkäsivät häntä ja Bloodin seuralaiset taas tietenkin pitivät Kartagenasta aloittamista parempana sen vuoksi, että sieltä oli odotettavissa suurempi sotasaalis. Uskollisuus kapteeniaan kohtaan esti heitä puhumasta.

»Te näytte olevan yksin mielipiteinenne», sanoi paroni happamesti hymyillen. Kapteeni Blood nauroi ääneen. Hän oli äkkiä päässyt selvyyteen paronin ajatuksenjuoksusta. Hänen hienot ja sirot tapansa ja hänen ylpeytensä olivat siinä määrin vaikuttaneet Bloodiin, että hän nyt vasta näki niiden läpi, paronin kaupustelijasieluun saakka. Sen vuoksi hän nauroi, muutakaan hän ei voinut. Mutta hänen naurussaan oli enemmän vihan kuin halveksunnan sävy. Hän oli pettynyt luullessaan jättäneensä merirosvouden. Usko, että Ranskan palveluksessa oleminen ei tietäisi viittaustakaan siihen, oli ainoa syy, jonka vuoksi hän oli siihen astunut. Ja tässä oli nyt tämä ylpeä ja ylimielinen herrasmies, joka kutsui itseään Ranskan sotavoimien kenraaliksi, ehdottamassa ryöstö- ja varasretkeä, joka, kun siltä riisuttiin laillisen sodankäynnin peittämä naamio, oli merirosvoutta mitä loistavimmassa muodossa.

M. de Rivarol, jota Bloodin iloisuus ei vähääkään miellyttänyt, katsoi häneen vihamielisesti.

»Miksi te nauratte, monsieur?»

»Sen vuoksi, että näen tässä ironiaa, joka on todella huvittavaa. Te, herra paroni, Ranskan Amerikassa olevien meri- ja maavoimien kenraali, ehdotatte tehtäväksi retkeä, joka laadultaan on puhtainta merirosvoutta, ja minä — merirosvo — kehoitan retkeen, joka lähinnä tähtää Ranskan kunnian ylläpitämiseen. Huomaattehan, miten lystikästä se on!»

M. de Rivarol ei huomannut mitään sellaista. M. de Rivarol oli todella äärimmäisen vihastunut. Hän hypähti pystyyn ja samoin tekivät kaikki muutkin läsnäolijat — paitsi M. de Cussy, joka istui synkkä hymy huulillaan. Hänellekin selvisivät nyt paronin tuumat ja hän halveksi häntä.

»Herra merirosvo», huusi Rivarol käheällä äänellä, »näyttää siltä kuin minun uudelleen täytyisi huomauttaa teille, että olen teidän korkein päällikkönne.»

»Korkein päällikköni! Te! Taivaan Herra! Tehän olette aivan tavallinen merirosvo. Mutta minäpä sanon teille kerta kaikkiaan totuuden ja vieläpä tässä näiden kaikkien herrojen läsnäollessa, joilla on kunnia palvella Ranskan kuningasta. Minun, tavallisen merisissin, tehtäväksi näkyy jäävän sanella teille, mikä on Ranskan kunnian ja kruunun etujen mukaista, koska te, Ranskan kuninkaan määräämä kenraali, laiminlyöden ne kokonaan aiotte tuhlata kuninkaan voimia kaukana ja kaikkea merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamiseen, vuodattaen ranskalaista verta sellaisen paikan valtaamisessa, jota ette voi pitää hallussanne, ja kaikki vain siitä syystä, että teille on ilmoitettu, että Kartagenassa on paljon kultaa ja että sen ryöstäminen saattaa rikastuttaa teitä. Se sopii kaupustelijasielulle, joka koetti tinkiä meidän osuuttamme sotasaaliiseen ja joka koetti kieroilla itsensä irti sopimuksesta, joka oli jo hyväksytty. Kysykää M. de Cussylta, olenko väärässä. Ja jos olen väärässä, niin todistakaa se ja minä pyydän anteeksi sanojani. Mutta sillä välin poistun minä neuvottelusta, monsieur. En halua olla missään tekemisissä neuvottelujenne kanssa. Astuin Ranskan kuninkaan palvelukseen tuottaakseni hänelle kunniaa. En voi tuottaa hänelle kunniaa myöntymällä hengen ja varojen tuhlaukseen merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamisessa — ainoana tarkoituksena ryöstäminen. Vastuu sellaisesta päätöksestä jää teille, yksinomaan teille. Pyydän, että M. de Cussy ilmoittaa Ranskan ministerille, mitä olen sanonut. Teille, monsieur, jää vain antaa minulle määräykset. Odotan niitä laivallani — sekä mahdollisesti muuta, henkilökohtaista laatua olevaa, jota ehkä tunnette tarpeelliseksi vaatia minulta niiden sanojen johdosta, joita minun on ollut pakko käyttää tässä neuvottelutilaisuudessa. Herra paroni, minulla on kunnia sanoa teille hyvästi.»

Hän astui ulos, ja hänen kolme kapteeniaan — vaikka pitivätkin häntä hulluna, seurasivat hänen perässään uskollisina ja ääneti.

M. de Rivarol haukkoi ilmaa kuin vedestä nostettu kala. Väkevä totuus oli vienyt häneltä puhekyvyn. Toinnuttuaan hän kiitti taivasta siitä, että kapteeni Blood oli omalla teollaan vapauttanut neuvoston hänen enemmästä osanotostaan asiain käsittelyyn. Mutta sisimmässään hän oli sekä raivoissaan että häpeissään. Naamio oli riisuttu ja hän oli joutunut pilkan esineeksi — hän, kuninkaan amerikkalaisten maa- ja merivoimien kenraali.

Kaikesta huolimatta he purjehtivat maaliskuun keskivaiheilla Kartagenaan. Vapaaehtoisia ja neekereitä oli saatu kokoon noin tuhat kaksisataa miestä ja he olivat M. de Rivarolin suoranaisen komennon alla. Niiden avulla hän arveli voivansa pitää merirosvot kuuliaisuudessa ja kurissa.

Heidän laivastonsa oli mahtava. Sitä johti M. de Rivarolin voimakas lippulaiva Victorieuse, joka käsitti noin kahdeksankymmentä tykkiä. Kukin muista ranskalaisista laivoista oli ainakin yhtä vahva kuin Bloodin Arabella, jossa oli neljäkymmentä tykkiä. Sitten seurasivat pienemmät merirosvojen laivat Elisabeth, Lachesis ja Atropos sekä tusinan verran muona- ja ammusvaroilla lastattuja fregatteja ja pikkupursia sekä niiden vetämiä kanootteja.

He olivat aivan vähällä tavata eversti Bishopin komentaman Jamaikan laivaston, joka purjehti Tortugaan kahta päivää myöhemmin kuin Rivarol oli lähtenyt etelään.

Seitsemäskolmatta, luku

KARTAGENA

Purjehdittuaan Karibian meren poikki vastatuuleen saapui ranskalainen laivasto Kartagenan näkyviin vasta huhtikuun alkupäivinä, ja M. de Rivarol kutsui upseerinsa lippulaivalleen päättämään hyökkäystavasta.

»On hyvin tärkeää, hyvät herrat», puhui hän heille, »että otamme kaupungin yllättämällä, ei ainoastaan sen vuoksi, että se siten ei ennätä ryhtyä puolustautumaan, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että sen asukkaat siten estyvät kuljettamasta aarteitaan sisämaahan. Ehdotan että viemme maihin jo tänä iltana pimeän turvin siihen tarkoitukseen kyllin vahvan osaston.» Ja hän selitti yksityiskohtaisemmin aivoissaan kypsyttämänsä suunnitelman.

Hänen omat upseerinsa kuuntelivat häntä kunnioittavasti ja hyväksyen, kapteeni Blood teki sen pilkan hymy huulillaan ja hänen merirosvokapteeninsa välinpitämättöminä. Meidän tulee ymmärtää, että Bloodin kieltäytyminen neuvotteluista tarkoitti ainoastaan sitä äsken selitettyä tilaisuutta, joka koski yritystä millä sotatoimet piti aloittaa.

Kapteeni Blood oli ainoa koko upseeri joukosta, joka täsmälleen tiesi mitä heillä oli edessään. Kaksi vuotta sitten hän oli suunnitellut ryöstöretkeä samaan paikkaan, oli todella tehnyt vakoiluretken sinne olosuhteissa, jotka hän kohta aikoi selittää.

Paronin ehdotus oli juuri sellainen, mitä saattoi odottaa komentajalta, joka tunsi paikan olosuhteet ainoastaan karttojen mukaan.

Maantieteellisesti ja strategisesti katsoen tämä on varsin omituinen paikka. Se on neliömäinen, idän ja pohjoisen puolelta vuorten suojaama, ja sen eteläpuolella oli toinen kahdesta satamasta, joiden kautta sinne on tultava. Reitti ulompaan satamaan, joka oikeastaan on vain kolme mailia leveä sisäjärvi, käy kapean salmen kautta, jota sanotaan Boca Chicaksi eli Pieneksi suuksi, ja sen turvana on linnoitus. Pitkä kaistale tiheämetsäistä maata on sen edessä länteenpäin luonnollisena aallonmurtajana, ja tultaessa sisempään satamaan pistää toinen niemeke suorassa kulmassa itään manteretta kohti. Se päättyy jyrkkänä syvään ja kapeaan, kujannetta muistuttavaan kanavaan, joka vie suojattuun ja turvalliseen sisäsatamaan. Itään ja pohjoiseen Kartagenasta on mantere, jonka voimme jättää huomioon ottamatta. Mutta lännessä ja luoteessa on tämä kaupunki, joka muilta ilmansuunnilta on niin hyvin turvattu, suoraan mereltä päin suojaton. Se on noin puolen mailin päässä rannasta ja näyttää siltä kuin ei sillä siltä puolelta olisi muuta turvaa kuin tukeva muuri. Mutta näkö pettää tässä ja se oli pettänyt M. de Rivarolin perin pohjin, kun hän laati suunnitelmansa.

Kapteeni Bloodin asiaksi jäi selittää vaikeudet, kun M. de Rivarol ilmoitti hänelle, että merirosvoille oli annettu kunniakas terävä aloittaa hyökkäystoimet sillä tavalla kuin hän oli suunnitellut. Kapteeni Blood hymyili myrkyllisen kiitollisena hänen miehilleen osoitetusta kunniasta. Sitä hän juuri oli odottanutkin. Merirosvoille vaarat, M. de Rivarolille kunnia, maine ja tulokset yrityksestä.

»Minun täytyy kieltäytyä siitä kunniasta», sanoi hän kylmän tyynesti.

Wolverstone murahti hyväksyvästi ja Hagthorpe nyökäytti päätään. Yberville, jota yhtä suuressa määrin kuin muitakin suututti jalosukuisen maanmiehen ylimielisyys, ei koskaan horjahtanut uskollisuudessaan kapteeni Bloodia kohtaan. Ranskalaiset upseerit — heitä oli kuusi kappaletta läsnä — tuijottivat ylpeän hämmästyneinä merirosvopäällikköön, ja paroni sinkautti hänelle ankaran kysymyksen.

»Mitä? Te kieltäydytte, sir? Kieltäydytte noudattamasta käskyäni, niinkö sanoitte?»

»Käsitin, herra paroni, että olitte kutsunut meidät neuvottelemaan menettelytavoista.»

»Siinä tapauksessa olette käsittänyt asian väärin, herra kapteeni. Te olette täällä ottamassa vastaan käskyni. Minä olen jo neuvotellut ja minä olen myös päättänyt. Toivon, että ymmärrätte.»

»Oh, erinomaisesti», nauroi Blood. »Mutta minun täytyy kysyä, ymmärrättekö te?» Ja antamatta paronille aikaa lausua vihaista kysymystään, joka oli jo valmiina tämän huulilla, hän jatkoi: »Te olette neuvotellut ja päättänyt, sanoitte. Mutta ellei teidän päätöksenne pohjaudu haluun jouduttaa minun miehiäni surman suuhun, niin te muutatte sen, kun olen kertonut teille jotakin, mistä minulla on tarkat tiedot. Tämä Kartagenan kaupunki näyttää sangen helposti valloitettavalta pohjoisesta käsin, koska se näyttää niin suojattomalta meren puolelta. Ajatelkaahan, herra paroni, miksi olisivat espanjalaiset, kun he kaupungin rakensivat tähän, missä se nyt on, nähneet niin paljon vaivaa turvatakseen sen etelänpuolelta, jos se kerran pohjoisesta oli niin altis hyökkäyksille?»

Tämä pani M. de Rivarolin miettimään.

»Espanjalaiset eivät», jatkoi Blood, »ole niin hölmöjä kuin te luulette. Sallikaa minun kertoa teille, herra, että minä kaksi vuotta sitten tein tiedusteluretken Kartagenaan valmistuakseni hyökkäämään sen kimppuun. Tulin tänne muutamien ystävällisten, kaupittelevien intiaanien kanssa pukeutuneena intiaaniksi minäkin ja siinä valepuvussa oleskelin kokonaisen viikon kaupungissa ja tutkin tarkoin kaikki mahdollisuudet tunkeutua siihen. Meren puolella, joka näyttää niin viekoittelevalta hyökkääjälle, on matalikkoa ainakin puoli mailia — vakuutan teille, että siinä on matkaa yllin kyllin, jotta ei mikään laiva voi tulla niin lähelle, että sen tykit kantaisivat kaupunkiin, ja kolmeneljännes mailia lähemmäksi ei ole hyvä minkään laivan tulla.»

»Mutta me viemme joukot maihin kanooteilla ja avoveneissä», huudahti eräs upseeri kärsimättömänä.

»Tyynempänäkin vuodenaikana ehkäisevät rantatyrskyt sellaisen yrityksen. Ja teidän tulee myös muistaa, että vaikka maihinnousu kävisikin päinsä, kuten te väitätte, niin sitä ei voisi suojata laivastotykeillä. Tosiasiallisesti joutuisivat maihinnousujoukot vaaran alaisiksi juuri omien tykkien puolelta.»

»Jos hyökkäys tehdään öiseen aikaan, kuten ehdotan, on tykistö suoja tarpeen. Te olisitte maissa jo ennen kuin espanjalaiset tietäisivät mitään aikeesta.»

»Te näytte otaksuvan, että Kartagena on sokeiden kaupunki, että he tällä hetkellä eivät muka näkisi meidän purjeitamme ja ihmettelisi, keitä me olemme ja mitä meillä on mielessämme.»

»Mutta jos he otaksuvat olevansa turvassa pohjoisen puolelta, niin juuri tuo tieto tekee heidät huolettomiksi», sanoi paroni kärsimättömänä.

»Ehkä. Mutta hehän ovatkin turvassa. Luonto pitää huolen siitä, että jokainen yritys lähestyä kaupunkia siltä puolelta on etukäteen tuomittu epäonnistumaan.»

»Siitä huolimatta me yritämme», sanoi itsepäinen paroni, jonka ylpeys ei sallinut, että hän myöntyisi upseerinsa neuvoihin.

»Jos sittenkin teette sen kuultuanne mitä olen sanonut, niin on se oma asianne. Mutta minä en ota johtaakseni miehiäni vaaraan, josta ei lähde mitään hyötyä.»

»Mutta jos minä käsken…», alkoi paroni. Mutta Blood keskeytti hänet muitta mutkitta.

»Herra paroni, kun M. de Cussy palkkasi meidät teidän lukuunne, teki hän sen yhtä paljon tietojemme ja kokemuksemme vuoksi tämäntapaisessa sodankäynnissä kuin sen voiman vuoksi, jota me edustamme. Olen asettanut tietoni ja kokemukseni tässä asiassa teidän käytettäväksenne. Tahdon lisätä, että hylkäsin oman aikeeni ryöstää Kartagena sen vuoksi, että minulla ei ollut silloin tarpeeksi voimia tunkeutua sinne sataman kautta, joka on ainoa tie kaupunkiin. Se voima, joka teillä nyt on käytettävänänne, on paras siihen tarkoitukseen.»

»Mutta sillä aikaa kun me raivaamme tiemme kaupunkiin, on espanjalaisilla kyllin aikaa viedä suuri osa aarteistaan pois. Meidän täytyy yllättää heidät.»

Kapteeni Blood kohautteli hartioitaan.

»Jos tämä on vain rosvoretki, niin on se seikka tietysti ennen kaikkea otettava huomioon. Niin oli minun laitani. Mutta jos te haluatte murskata Espanjan ylpeyden ja istuttaa Ranskan liljat tämän siirtomaan linnantorniin, niin ei vähäisten aarteiden menetyksen pitäisi painaa paljoakaan.»

M. de Rivarol puraisi huultaan harmissaan. Hänen synkät silmänsä kipinöivät hänen katsellessaan varmaa merirosvoa.

»Mutta jos minä käsken teitä — yrittämään….», sanoi hän. »Vastatkaa minulle, monsieur, antakaa meidän kerta kaikkiaan tietää, miten asia on ja kuka tätä retkeä komentaa.»

»Totisesti, te olette väsyttävä», sanoi kapteeni Blood ja kääntyi M. de Cussyn puoleen, joka istui huultaan purren, äärimmäisen kiusaantuneena. »Pyydän teitä todistamaan kenraalille, että olen oikeassa.»

M. de Cussy heräsi synkistä mietteistään. Hän yskäisi kurkkunsa y selväksi. Hän oli äärimmäisen hermostunut.

»Siihen katsoen, mitä kapteeni Blood on esittänyt…»

»Oh, hiiteen sellaiset asiat!» kivahti Rivarol. »Minusta näyttää kuin olisi minulla vain pelkureita mukanani. Kuulkaahan nyt, herra kapteeni, koska teitä kerran pelottaa lähteä ryntäämään, niin teen sen itse. Ilma on tyyni, ja arvelen onnistuvani hyvin maihinnousussa. Jos onnistun, niin olen näyttänyt, että te olette väärässä, ja minulla on ehkä huomenna sanottavana teille pari sanaa, joista ette ole pitävä. Minä alan olla liian suvaitsevainen teitä kohtaan, sir.» Hän heilautti kättään kuninkaallisen armollisesti. »Saatte mennä.»

Häntä johti yksinomaan ylpeys ja itsepäisyys, ja hän sai sen mukaisen opetuksen kuin ansaitsi. Laivasto pysähtyi illalla noin mailin päähän rannasta ja pimeän turvin lähti kolmesataa miestä, joista kaksisataa oli neekereitä — koko neekerijoukko oli komennettu yritykseen — kanooteissa ja laivaveneissä rantaa kohti. Rivarolin ylpeys pakotti hänet, vaikka hän ei ensinkään pitänyt siitä, johtamaan retkeä itse.

Ensimmäiset kuusi venettä nielaisivat tyrskyt ja pirstoivat ne palasiksi ennen kuin niissä ohjat ennättivät selvitä niistä irti. Tyrskyjen mylvintä ja haaksirikkoisten huudot varoittivat jäljessä tulijoita, jotka siten pelastuivat samanlaiselta kohtalolta. Paronin tiukasta käskystä he soutivat pois vaaralliselta paikalta ja pysähtyivät vain ottamaan ylös niitä, joiden oli onnistunut uimalla ponnistella heidän luokseen. Noin viisikymmentä miestä menehtyi yrityksessä, ja kuusi ammuksilla ja keveillä tykeillä lastattua venettä joutui meren saaliiksi.

Paroni palasi lippulaivalleen raivoissaan, mutta ei millään muotoa viisaampana miehenä. Viisaus — edes kokemuksen kautta saatu katkera viisaus — ei ollut sellaista miestä varten kuin M. de Rivarol oli. Hänen vihansa esineeksi joutuivat kaikki, mutta pääasiassa se kohdistui kapteeni Bloodiin. Aivan ihmeellisiä sokkeloita kulkien tuli hänen järjen juoksunsa siihen tulokseen, että Blood oli kokonaan ja etupäässä syynä hänen epäonnistumiseensa. Hän meni nukkumaan miettien raivoissaan, mitä huomenna sanoisi kapteeni Bloodille.

Hän heräsi aamunkoitossa tykkien kumeaan jyskeeseen. Noustuaan peräkannelle yöpuvussaan ja tohveleissaan hän näki näyn, joka yhä lisäsi hänen järjetöntä raivoaan. Neljä merirosvolaivaa liikehti täysissä purjeissa merkillisissä mutkissa puolen mailin päässä Boca Chicasta ja hieman kauempana muusta laivastosta, ja niiden sivuista syöksyi tulta ja savua joka kerran kun ne käänsivät kylkensä suurta pyöreää linnaketta vastaan, joka vartioi kaltaista sataman suuta. Linnake vastasi tuleen vilkkaasti ja vihaisesti. Mutta merirosvot sovittelivat laivojensa kylkiä erinomaisena arvostelukyvyllä ottaessaan huomioon sen hetken, jona puolustajat panostivat uudelleen tykkejään. Kun espanjalaiset ampuivat uudelleen, kääntyivät he taas, huolehtien ei ainoastaan siitä, että heidän laivansa koko ajan olivat liikkeessä, vaan myös siitä, ettei linnakkeella ollut maalitauluna muuta laivoista kuin joko keula tai perä ja että mastot olivat suorassa linjassa silloin kun oli odotettavissa järeämpi tuli.

Kiroillen ja noituen seisoi M. de Rivarol peräkannella ja katseli toimitusta, jonka Blood niin häpeämättömästi oli alkanut omalla vastuullaan. Victorieusen upseerit olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, mutta paroni ei avannut raivonsa sulkuja ennen kuin de Cussy yhtyi joukkoon. Ja M. de Cussy aiheutti itse niiden aukeamisen. Hän oli tullut ylös käsiään hykertäen ja nauttien asianmukaisesta tyydytyksestä, kun hän näki, miten tarmokkaasti hänen valitsemansa miehet toimivat.

»Ahaa, M. de Rivarol», nauroi hän. »Hän tuntee ammattinsa, tuo Blood, vai mitä? Hän kohottaa Ranskan lipun linnakkeen lipputankoon ennen aamiaista.»

Paroni kääntyi muristen häneen päin. »Vai tuntee hän ammattinsa, vai niin! Hänen ammattiinsa kuuluu, sallikaa minun sanoa se teille, M. de Cussy, että hän noudattaa minun määräyksiäni, ja minä en ole käskenyt häntä tekemään tätä. Jumaliste! Kun tämä on päättynyt, niin minä annan hänelle kirotusta tottelemattomuudestaan.»

»Herra paroni, jos hän voittaa, niin hän on ollut oikeassa.»

»Oikeassa! Piru vieköön! Voiko sotilas olla oikeassa silloin kun hän toimii ilman määräystä?» Paroni raivosi kuin vimmattu ja hänen upseerinsa yhä vain yllyttivät hänen vihaansa Bloodia kohtaan.

Sillä välin jatkui taistelu iloisesti. Linnake kärsi pahoin. Merirosvotkaan eivät taitavasta liikehtimisestään huolimatta päässeet vaurioitta. Atropoksen ylähangan parras oli ammuttu säpäleiksi ja yksi ammus oli sattunut sen peräpuolen runkoon. Elisabethin keulakansi oli pahoin murskautunut ja Arabellan suurmaston huippu ammuttu poikki. Loppupuolella taistelua huojui Lachesis tulilinjalta pois saatuaan peräsimensä ruhjotuksi, ja sitä ohjattiin laahaimella.

Mielettömän paronin tuimat silmät miltei paloivat tyydytyksestä.

»Rukoilen taivasta, että se upottaisi hänen pirulliset laivansa», huusi hän raivoissaan.

Mutta taivas ei kuullut häntä. Tuskin hän oli lausunut toivomuksensa, kun kuului hirvittävä räjähdys ja puolet linnakkeesta lensi ilmaan. Onnellinen laukaus merirosvojen tykistä oli sattunut ruutivarastoon.

Saattoi ehkä kulua pari tuntia siihen, kun kapteeni Blood koreana ja tyynenä kuin olisi tullut vastaanotosta hovissa, astui Victoriensen peräkannelle M. de Rivarolin eteen, joka yhä oli yöpuvussaan ja -myssyssään.

»Saan ilmoittaa, että pidämme hallussamme Boca Chican linnaketta. Ranskan lippu liehuu sen tornin jäännöksillä. Ja tie sisäsatamaan on avoinna laivastollemme.»

M. de Rivarolin oli pakko niellä raivonsa, vaikkakin se oli tukehduttaa hänet. Hänen upseeriensa ilo oli ollut niin suuri, että hän ei voinut jatkaa aloittamallaan tavalla. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta pahansuovat ja hänen kasvonsa kalpeat vihasta.

»Olipa onni teille, että menestyitte yrityksessänne. Jos olisitte epäonnistunut, olisi teille käynyt huonosti. Olkaa hyvä ja odottakaa seuraavalla kerralla määräyksiäni, jotta ette sattuisi olemaan väärässä, jos ei onni potkaisisikaan teitä kuten tällä kerralla.»

Kapteeni Blood hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät, ja kumarsi.

»Ilomielin odotan määräystänne, herra kenraali, jotta voimme käyttää hyväksemme voittoamme. Huomannette, että nyt on toimittava kiireesti.»

Rivarol jäi hetkeksi suu auki. Naurettavan vihansa vimmoissa hän ei ollut huomannut mitään.

»Käykää hyttiini, jos suvaitsette», sanoi hän käskevästi ja oli kääntymäisillään edellä, kun Blood pysähdytti hänet.

»Nöyrimmästi, herra kenraali, täällä on parempi. Tästä näette tulevan toimintamme näyttämön. Se leviää eteenne kuin paras kartta.» Hän viittasi kädellään sisäjärvelle, sitä rajoittavalle alueelle ja itse kaupunkiin päin. »Ellei sitä katsota hävyttömyydeksi, jos minä rohkenen viitata…» Hän vaikeni. M. de Rivarol katsoi häneen tiukasti epäillen, että hän teki pilkkaa. Mutta Bloodin tummat kasvot olivat hymyilevät ja hänen silmänsä olivat vakavat.

»Antakaa kuulua», myöntyi paroni.

Blood osoitti sisemmän sataman suulla olevaa linnoitusta, jota hieman näkyi välissä olevalla kielekkeellä kasvavien palmujen latvojen yli. Hän ilmoitti, että sen aseistus ei ollut niin pelottava kuin ulomman sataman linnoituksen, jonka he juuri olivat ampuneet rikki. Mutta toiselta puolen oli reitti siinä paljon kapeampi kuin Boca Chican luona, ja ennen kuin he siis saattoivat yrittää sitä tietä kaupunkiin, täytyi heidän saada haltuunsa linnoitus. Hän ehdotti, että ranskalainen laivasto lähtisi ulompaan satamaan ja alkaisi heti pommituksen. Sillä välin veisi hän maihin kolmesataa merisissiä ja hieman tykistöä sisäjärven itäiselle rannalle tuolla puolen kaunista puutarhamaista saarta, joka oli täynnä runsaasti hedelmiä kantavia puita, ja lähtisi sieltä samanaikaisesti ryntäämään takaapäin linnoitusta vastaan. Kun espanjalaiset täten joutuisivat kahden tulen väliin sekä olisivat jo äskeisen vahvemman linnoituksensa sortumisesta alakuloisia, ei Blood luullut, että heidän vastustuksensa kestäisi kovinkaan kauan. Sitten pitäisi M. de Rivarolin miehittää linnoitus, ja kapteeni Blood jatkaisi miehineen matkaansa ja ottaisi haltuunsa Nuestra Señora de la Poupan kirkon, joka näkyi selvästi kukkulalla aivan kaupungin itälaidassa. Sen tärkeä asema tekisi siitä strategisesti selvän ja arvokkaan tukikohdan ja samalla se hallitsisi myös sitä ainoata maantietä, joka vei Kartagenan kaupungista sisämaahan, ja kun se kerran olisi heidän hallussaan, niin ei tarvinnut enää pelätä, että espanjalaiset yrittäisivät viedä kalleuksiaan kaupungista.

Se oli, kuten kapteeni Blood oli arvannut, M. de Rivarolille kaiken todistelun kruunu. Siihen saakka hän oli esiintynyt ylimielisenä ja olisi mielellään oman ylpeytensä vuoksi tahtonut arvostella Bloodin ehdotusta ylhäisen ankarasti, mutta nyt hänen käytöksensä äkkiä muuttui. Hän tuli tarkkaavaksi ja eloisaksi ja meni niinkin pitkälle alentuvaisuudessa, että kiitti kapteeni Bloodin suunnitelmaa hyväksi ja antoi määräyksen toimien aloittamiseksi heti.

Ei ole tarpeellista seurata noita toimia askel askelelta. Ranskalaisten puolelta tapahtuneet erehdykset estivät niiden tasaista kulkua, ja heidän laivojensa huolimaton ohjaus sai aikaan sen, että linnoituksen tykit illan kuluessa upottivat kaksi alusta. Mutta illan suussa, suurimmaksi osaksi sen raivon ansiosta, jolla merisissit hyökkäsivät maan puolelta linnoituksen kimppuun, oli linnoitus antautunut, ja ennen pimeää vallitsi Blood miehineen muutamien muuleilla sinne kuljetettujen tykkien avulla Señora de la Poupan kukkulalta koko kaupunkia.

Puolen päivän aikaan seuraavana päivänä Kartagena antautui puolustusvälineiden puutteessa ja Rivarolin uhatessa ampua sen raunioiksi.

Voiton ylpistyttämänä, jonka hän laski kokonaan omaksi ansiokseen, paroni määräili antautumisehdot. Hän vaati luovutettavaksi kaiken kaupungin omaisuuden. Kauppiaiden tuli luovuttaa kaikki rahansa ja omaisuutensa, asukkaat saivat joko jäädä kaupunkiin tai lähteä sieltä, mutta niiden, jotka lähtivät, täytyi luovuttaa koko omaisuutensa, kun taas ne, jotka jäivät, pääsivät puolella ja tulivat samalla Ranskan alamaisiksi. Uskonnolliset kokoushuoneet ja kirkot säästettäisiin, mutta niiden rahavarat ja kalleudet täytyi ilmoittaa.

Kartagena myöntyi, kun sillä ei ollut muutakaan neuvoa, ja seuraavana päivänä, joka oli viides huhtikuuta, marssi M. de Rivarol kaupunkiin ja julisti sen nyt ranskalaiseksi alusmaaksi määräten M. de Cussyn sen kuvernööriksi. Sitten hän lähti tuomiokirkkoon, jossa voiton kunniaksi pidettiin asianmukainen messu. Tämä vain hurskauden osoitukseksi. Mutta sitten lähti M. de Rivarol kaupungin katsastukseen. Ainoa seikka, jossa ranskalaisten voitto Kartagenassa erosi tavallisesta rosvoretkestä, oli se, että sotilaita oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta yksityisten asuntoihin. Mutta tämä näennäinen kunnioitus henkeä ja omaisuutta kohtaan pohjautui todellisuudessa vain M. de Rivarolin pelkoon, että pieninkin kolikko saattoi jäädä pois siitä valtavasta aarrearkusta, jonka paroni oli avannut Ranskan kuninkaan nimessä. Kun sitten kullan virta oli tyrehtynyt, hän peruutti kaikki määräyksensä ja jätti kaupungin miestensä mielin määrin ryöstettäväksi, ja nämä veivät asukkailta sen omaisuuden, joka heille uusina Ranskan kansalaisina oli luvattu jättää koskemattomaksi. Saalis oli suunnaton. Neljän päivän ajan kuljetti sata muulia kultakuormia kaupungista rannalla odottaviin veneisiin, joilla ne sitten vietiin laivoihin.