SISÄLLYS: (continued 2)

»Varmaankin. Mutta jos järjestätte asian ovelasti, niin olette kaikki jo poissa täältä, kun sitä ruvetaan kyselemään.»

Blood nyökkäsi. Tohtori asetti kätensä hänen olkapäälleen ja teki selkoa suunnitelmastaan. »Saatte rahat minulta heti. Kun olette saanut ne, on teidän unohdettava, että minä olen ne antanut. Teillä on ystäviä Englannissa — sanokaamme omaisia — jotka ovat lähettäneet ne teille jonkun potilaanne välityksellä, jonka nimeä te kunnian miehenä ette millään ehdolla suostu ilmaisemaan, jotta hän ei joutuisi selkkauksiin vuoksenne. Niin on teidän vastattava, jos kysymyksiä alkaa sataa.»

Hän pysähtyi katsoen tiukasti Bloodiin. Blood nyökkäsi. Tohtori jatkoi keventynein mielin. »Mutta mitään kysymyksiä ei tehdä, jos vain menettelette huolellisesti hommissanne. Teidän täytyy keskustella asiasta Nuttallin kanssa. Otatte hänet yhdeksi osanottajaksi yritykseen — laivanrakentajan luulisi mielestäni olevan sangen hyödyllinen jäsen teidän miehistössänne. Kehoitatte häntä keksimään sopivan veneen, jonka omistaja on taipuvainen myymään sen. Pankaa sitten kaikki kuntoon lähtöä varten ennen kuin kauppa on tehty, niin että teidän pakonne tapahtuu heti sen tehtyänne, ennen kuin välttämättömät kyselyt alkavat. Käsitättekö?»

Blood käsitti hänet niin hyvin, että hän tunnin kuluessa sai käsiinsä Nuttallin ja havaitsi miehen olevan valmis uhkayritykseen niinkuin tohtori Whacker oli ennustanut. Kun hän erosi laivanrakentajasta, olivat he sopineet siitä, että Nuttall hankkisi käsiinsä sopivan veneen ja Blood antaisi sitten heti rahat.

Veneen etsintään meni enemmän aikaa kuin Blood oli arvellut ja hän odotti tietoa siitä piilottaen rahat vaatteittensa alle. Mutta kolmen viikon kuluttua ilmoitti Nuttall, jonka Blood nyt tapasi miltei joka päivä, että hän oli löytänyt sopivan aluksen ja että sen omistaja oli halukas myymään sen kahdestakymmenestä punnasta. Samana iltana, kaukana ihmisten näkyviltä meren rannalla antoi Peter Blood rahat uudelle liittolaiselleen ja Nuttall lähti, saatuaan määräyksen tehdä lopullinen kauppa myöhään seuraavan päivän illalla. Hänen piti tuoda vene satamaan, missä Bloodin ja hänen seuralaistensa piti yhtyä häneen ja lähteä matkaan.

Kaikki oli valmista. Vajaan, josta kaikki sairaat olivat jo päässeet pois ja joka sen jälkeen oli ollut tyhjänä, oli Nuttall piilottanut tarvittavat ruokavarat, leipää, juustoa, vesitynnyrin ja muutamia pulloja kanariviiniä, kompassin, pitkän köyden, tervakankaan, puolentunnin aikalasin, vähän kirvesmiehen työaseita, lyhdyn ja kynttilöitä. Paaluaitauksessa oli myös kaikki järjestyksessä.

Hagthorpe, Dyke ja Ogle olivat suostuneet lähtemään uhkapeliin ja kahdeksan muuta oli varovaisesti menetellen saatu mukaan. Pittin majassa, jossa hän asui viiden muun kapinasta tuomitun kanssa, jotka kaikki olivat valmiit yrittämään vapauteen, oli valmistettu tikapuut, joilla heidän piti päästä aitauksen yli ja sitä tietä satamaan.

Ilmitulemisen vaara oli vältettävä siten, että he toimivat äärimmäisen ääneti. Mihinkään suurempiin varovaisuustoimenpiteisiin ei vankien suhteen ollut ryhdytty paitsi että heidät kaikki lukittiin yöksi paaluaitauksen sisään. Mitäpä toiveita saattoikaan olla sillä, joka oli kyllin ajattelematon piiloutuakseen saaren metsiin? Pääasiallinen ilmitulemisen vaara koitui niiden puolelta, jotka jäivät aitaukseen edelleen. Heidän vuokseen täytyi kulkea äänettömästi ja varovaisesti. Päivä, josta piti tulla kahden toista uskalikon viimeinen Barbados-saarella, oli toivon ja levottomuuden päivä sekä heille että myös Nuttallille kaupungissa.

Auringonlaskun aikaan, kun Peter Blood oli pitänyt huolta siitä, että Nuttall oli maksanut veneen ja tuonut sen satamaan kiinnitettäväksi edeltäpäin määrättyyn paikkaan, hän tuli hitaasti kävellen aitausta kohti juuri kun orjia tuotiin viljelyksiltä kotiin. Hän väistyi syrjään antaakseen heidän kulkea ohitseen ja paitsi silmissä välähtävää toivon kipinää ei hän puhunut heille sanaakaan. Hän meni aitauksen sisään heidän jäljessään, ja kun he hajaantuivat kukin omille majoilleen, näki hän eversti Bishopin keskustelevan Kentin, päällysmiehen kanssa. Pari seisoi niiden paalujen luona, jotka olivat pystytetyt keskelle vihreää kenttää ja joiden ääressä rangaistiin kurittomia vankeja.

Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyi Bishop ja katsoi häntä otsa rypyssä.

»Missä te olette ollut niin kauan?» jylisi hän, ja vaikka uhkaava sävy oli vallan tavallinen everstin äänessä, sykähti Bloodin sydän epäluuloisesti.

»Olen ollut työssä kaupungissa», vastasi hän. »Rouva Patchilla on kuume ja herra Dekker on nyrjäyttänyt nilkkansa.»

»Lähetin hakemaan teitä Dekkeriltä, mutta ette ollut siellä. Te alatte lorvailla, hieno herra. Meidän täytynee ruveta opettamaan teitä nopeammaksi jonakin päivänä, ellette heitä laiskottelemista ja käytä oikein niitä vapauksia, mitä teille on suotu. Oletteko unohtanut, että olette rangaistusvanki?»

»Minulle ei ole annettu siihen tilaisuutta», vastasi Blood, joka ei koskaan voinut oppia hillitsemään kieltään.

»Jumalauta! Käyttäydyttekö hävyttömästi minua kohtaan?»

Muistaen äkkiä miten tärkeät asiat olivat kyseessä, ja älyten, että ympärillä olevissa majoissa moni hätääntynyt korva kuun teli heitä, kävi Blood nöyräksi.

»En ole hävytön, sir. Minä… minä… olen pahoillani että minua täytyi etsiä…»

»Vai niin, tulette kohta olemaan vielä enemmän pahoillanne. Kuvernööri on saanut vaikean leinikohtauksen ja kiljuu kuin haavoittunut hevonen, eikä teitä löydy mistään. Heti matkaan, mies, ja kiireesti kuvernöörin talolle! Vakuutan teille, että teitä odotetaan. Parasta lainata hänelle hevonen, Kent, muutoin se tolvana viipyy matkalla koko yön.»

Hänet ajettiin menemään, tukahtumaisillaan vastahakoisuudesta, jota hän ei kuitenkaan tohtinut näyttää. Tämä oli onneton juttu, mutta se saattoi vielä korjaantua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puoliyön aikaan ja siihen mennessä hän joutuisi helposti takaisin.

Hän nousi Kentin tuoman hevosen selkään aikoen lähteä.

»Miten pääsen takaisin aitaukseen palatessani, sir?» hän kysyi lähtiessään.

»Te ette tule ensinkään takaisin», vastasi Bishop. »Kun olette toimittanut tehtävänne kuvernöörin talossa, niin siellä kyllä löytävät jonkin koirankopin, jossa voitte maata huomiseen.»

Peter Bloodin sydän vavahti.

»Mutta…», alkoi hän.

»Mars matkaan, sanon minä», tiuskaisi Bishop. »Vai aiot sinä lörpötellä kanssani pimeään saakka. Hänen ylhäisyytensä odottaa.» Ja hän löi ruokokepillään hevosta lautasille niin raa'asti, että hevonen hypähti eteenpäin ja oli vähällä paiskata Bloodin selästään.

Peter Blood lähti, mieli aivan epätoivon partaalla. Ja syytä oli yllin kyllin. Paon siirtäminen ainakin huomeniltaan saakka kävi nyt välttämättömäksi ja sen siirtäminen tiesi sitä, että Nuttallin edesottamukset tulisivat ilmi ja että ruvettaisiin tekemään kysymyksiä, joihin hänen oli sangen vaikeata vastata. Peter Blood aikoi yön pimeydessä hiipiä takaisin paaluaitaukselle tehtyään työnsä kuvernöörin talossa ja aitauksen ulkopuolelta ilmaista läsnäolonsa Pittille ja muille tovereilleen ja siten yhdyttyään heidän kanssaan he olisivat saattaneet vielä samana yönä viedä perille tuumansa. Mutta tässä hän ei ollut ottanut laskelmiinsa kuvernööriä, jonka hän tapasi todella vaikeassa kihdissä ja miltei yhtä vaikeassa kiukunpuuskassa, joka johtui lääkärin viipymisestä.

Tohtori hoiti häntä yhtä mittaa yli puoliyön, kunnes vihdoin sai helpotetuksi hänen vaivojaan pienellä suoneniskennällä. Sitten hän aikoi lähteä. Mutta kuvernööri ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Bloodin täytyi nukkua hänen omassa huoneessaan ollakseen tarpeen tullen saatavissa.

Oli kuin kohtalo olisi leikitellyt hänen kanssaan. Ainakin tänä yönä täytyi pakoyrityksen jäädä tekemättä.

Peter Bloodin onnistui vasta aamutunneilla päästä väliaikaisesti lähtemään kuvernöörin talosta ja silloinkin sillä verukkeella, että hänen täytyi itse noutaa apteekista ne lääkkeet, joita hän välttämättömästi tarvitsi.

Sillä tekosyyllä hän vaelsi heräävään kaupunkiin ja meni suoraa päätä Nuttallin luo, jonka hän tapasi äärimmäisen kauhun vallassa. Onneton velkamies, joka oli valvonut koko yön, arveli että kaikki oli tullut ilmi ja että hän oli perikadon partaalla.

Peter Blood koetti rauhoittaa häntä.

»Huomenillalla yritämme uudelleen», vakuutti hän suuremmalla varmuudella kuin itsekään tunsi, »vaikka minun pitäisi iskeä kuvernööri kuiville. Olkaa valmiina huomenillalla.»

»Mutta jos sillä aikaa tullaan tekemään kysymyksiä?» voivotteli Nuttall. Hän oli laiha, kalpea ja kaitakasvoinen mies, joka räpytteli alinomaa heikkoja silmiään.

»Vastatkaa niin hyvin kuin voitte. Käyttäkää järkeänne, mies. En voi viipyä kauempaa.»

Tunnin kuluttua Bloodin lähdön jälkeen tuli eräs valtion virkamies Nuttallin kurjaan asuntoon. Veneen myyjä oli — kuten laki vaati kapinavankien tulon jälkeen — asianmukaisesti ilmoittanut kaupasta ministeriöön, jotta se saisi nostaa sen kymmenen punnan vakuuden, johon jokaisen veneenomistajan täytyi sitoutua. Ministeriön virkamies siirsi vakuuden nostamisen siksi kun se oli saanut vahvistuksen kaupan tapahtumisesta.

»Meille on ilmoitettu, että te olette ostanut veneen herra Robert Forrellilta», sanoi virkamies.

»Niin on asian laita», vastasi Nuttall, joka arveli, että nyt oli tullut hänen loppunsa.

»Teillä ei näy olevan mitään kiirettä ilmoittaa siitä ministeriöön?» Virkamiehessä oli asianmukaista virallista koppavuutta. Nuttallin heikot silmät räpyttivät kaksinkertaisella voimalla.

»Ilmoittaa?»

»Tiedättehän, mitä laki määrää siinä suhteessa.»

»Minä… minä en tiedä sitä, jos suvaitsette.»

»Mutta sehän on siinä julistuksessa, joka julkaistiin viime tammikuussa.»

»Minä — minä en osaa lukea, sir. Minä en tiennyt sitä.»

»Vai niin!» virkamies kerrassaan musersi hänet ylenkatseellaan. »No nyt sen tiedätte. Pitäkää huolta siitä, että ennen puoltapäivää olette virastossa ja tuotte sen kymmenen punnan vakuuden, jonka olette velvollinen suorittamaan.»

Kopea virkamies lähti jättäen Nuttallin kylpemään kylmässä hiessä, huolimatta ilman kuumuudesta. Hän oli kiitollinen virkamiehelle siitä, että tämä oli jättänyt tekemättä sen kysymyksen, jota hän enimmän oli pelännyt, nimittäin kysymyksen, mistä velkasakkoaan suorittava mies saattoi saada niin paljon rahaa, että pystyi ostamaan veneen. Mutta hän tiesi myös, että se oli tapahtunut vain väliaikaisesti. Sekin kysymys tulisi varmasti kohta, ja silloin olisi hänellä helvetti edessään. Hän kirosi sen hetken, jolloin oli ollut kyllin hölmö kuunnellakseen, mitä Peter Blood lörpötteli pakoretkestä. Hän arveli olevan hyvin luultavaa, että koko juttu tulisi ilmi ja hänet arvatenkin hirtettäisiin tai ainakin merkittäisiin polttoraudalla ja sitten myytäisiin orjaksi kuten muutkin kirotut kapinavangit, joiden kanssa hän hulluudessaan oli liittoutunut. Jos hänellä vain olisi ollut kymmenen puntaa tuota kirottua vakuutta varten, jota hän ei ollut ensinkään ottanut laskelmiinsa, niin olihan mahdollista, että asia olisi voitu suorittaa äkkiä ja tiedustelut olisivat siirtyneet tuonnemmaksi. Kun ei kerran äskeinen virkamies ollut huomannut, että hän oli velkasakon suorittaja, niin se saattoi ehkä jäädä muiltakin virastossa olevilta huomaamatta päiväksi tai pariksi ja siinä ajassa hän ennättäisi toivottavasti jo heidän ulottuvillaan. Mutta mitä oli tehtävä siihen mennessä? Sillä rahat täytyi hankkia ennen puoltapäivää.

Nuttall sieppasi lakkinsa ja lähti hakemaan Peter Bloodia. Mutta mistä hän löytäisi hänet? Kulkiessaan umpimähkään sinne tänne epäsäännöllisiä, kiveämättömiä katuja hän rohkeni kysyä yhdeltä ja toiselta, olivatko he ehkä nähneet Peter Bloodia sinä aamuna. Hän oli olevinaan sairas, ja todellakin hänen ulkomuotonsa vastasi hänen valhettaan. Ei kukaan voinut häntä neuvoa, ja koska Blood ei ollut kertonut hänelle mitään Whackerin osuudesta asiassa, niin hän kulki onnettomassa tietämättömyydessään sen ainoan miehen oven ohi Bridgetownissa, joka innolla olisi auttanut häntä pääsemään pälkähästä. Vihdoin hän päätti lähteä eversti Bishopin viljelyksille. Arvatenkin Blood oli siellä. Ehei, niin hän saattoi ehkä tavata Pittin ja pyytää häntä ilmoittamaan asiasta Bloodille. Hän oli tutustunut Pittiin ja tiesi että Pitt oli mukana yrityksessä. Hänen täytyi yhä etsiä Bloodia sairasasioiden vuoksi.

Samaan aikaan kun hän lähti kiipeämään kaupungin pohjoispuolella olevia mäkiä tuntematta ahdistuksessaan yltyvää kuumuutta, oli Blood lähdössä kuvernöörin talosta saatuaan sen verran lievitetyksi kuvernöörin tuskia, että sai luvan poistua. Ratsain kun oli, olisi hän, ellei häntä odottamatta olisi pidätetty matkalla, ehtinyt paaluaitaukselle ennen Nuttallia, ja silloin olisi moni onnettomuus jäänyt tapahtumatta. Odottamattoman keskeytyksen hänen matkalleen aiheutti neiti Arabella Bishop. He tapasivat toisensa kuvernöörin talon loisteliaan puutarhan portilla ja neiti Bishop, joka hänkin oli ratsain, hämmästyi nähdessään Peter Bloodin hevosen selässä. Peter Blood sattui olemaan hyvällä tuulella. Se seikka, että kuvernöörin terveydentila oli niin paljon parantunut, että se salli Bloodin päästä hetkeksi vapaaksi, oli riittänyt poistamaan sen mielenmasennuksen, joka häntä oli painanut hänen työskennellessään viimeiset kaksitoista tuntia. Iloissaan hypähti hänen mielensä elohopea korkeammalle kuin olosuhteet sillä hetkellä oikeastaan sallivat. Hänellä oli taipumusta optimismiin. Se mikä ei ollut onnistunut viime yönä, onnistuisi varmaankin tänä yönä. Mitä merkitsi yhtäkaikki yksi päivä! Ministeristön virasto saattoi olla harmillinen, mutta vain muutama tunti vielä, sitten he kyllä olisivat kaukana sen ulottuvilta.

Hänen iloinen toiveikkuutensa oli hänen ensimmäinen onnettomuutensa. Toinen oli se, että neiti Bishop sattui olemaan yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin ja että hän ei enää kantanut kaunaa Bloodia kohtaan. Nämä molemmat asiat aikaansaivat yhdessä sen viivytyksen, jonka seuraukset olivat niin valitettavat.

»Hyvää huomenta, sir», huusi neiti Bishop iloisesti. »Siitä on jo kohta kuukausi, kun viimeksi näin teidät.»

»Yksikolmatta päivää tunnilleen», vastasi Blood. »Olen pitänyt lukua niistä.»

»Vakuutan, että aloin jo uskoa, että olitte kuollut.»

»Kukista olen kiitollisuuden velassa teille.»

»Kukista?»

»Haudalleni», selitti Blood.

»Täytyykö teidän aina olla ivallinen?» ihmetteli tyttö ja katsoi häneen vakavana muistaessaan, että juuri Peter Bloodin iva oli viime kerrallakin karkottanut hänet suuttuneena pois.

»Ihmisen täytyy välistä nauraa itselleen tai tulla hulluksi», vastasi Blood. »Harvat älyävät sitä. Sen vuoksi on maailmassa niin paljon hulluja.»

»Itsellenne voitte nauraa niin paljon kuin haluatte, sir, mutta välistä minusta tuntuu kuin nauraisitte minulle, ja se ei ole kauniisti tehty.»

»Siinä olette totisesti väärässä. Nauran ainoastaan koomilliselle, ja te ette ole vähääkään koomillinen.»

»Mitä minä sitten olen?» kysyi tyttö nauraen.

Blood katseli häntä hetken. Tyttö näytti niin kauniilta ja raikkaalta, niin naiselliselta ja kuitenkin niin rehdin suoralta ja ujostelemattomalta.

»Te olette», sanoi Blood, »sen miehen veljentytär, jonka orja minä olen.» Mutta hän puhui keveästi, niin keveästi, että tyttö rohkeni väittää vastaan.

»Ei, sir, se on vain vastauksen kiertelemistä. Teidän täytyy vastata minulle totuudenmukaisesti tänä aamuna.»

»Totuudenmukaisesti? Teille vastaaminen on muutenkin vaivalloista. Ja vielä totuudenmukaisesti! No niin, minä sanoisin, että se ihminen voi sanoa itseään onnelliseksi, joka saa pitää teitä ystävänään.» Hänen aikomuksensa oli lisätä vielä hieman. Mutta hän jätti sen sanomatta.

»Se oli erinomaisen ystävällistä», sanoi Arabella. »Teillä on hyvä maku kohteliaisuuksissanne, herra Blood. Joku toinen teidän sijassanne…»

»No tottavie, ettekö luule minun tietävän, mitä joku toinen sanoisi. Luuletteko, etten tunne ihmisiä ensinkään?»

»Välistä luulen, että tunnette ja välistä taas luulen, että ette tunne ensinkään. Ainakaan ette tunne naisia. Esimerkiksi tuossa espanjalaisasiassa.»

»Ettekö koskaan aio unohtaa sitä?»

»En koskaan.»

»Sääli teidän muistianne. Eikö minussa sitten ole mitään hyvää, koska aina vain jankutatte tuota samaa?»

»Oh, paljonkin.»

»Esimerkiksi, no?» Hän oli miltei kiihkeä.

»Te puhutte loistavasti espanjan kieltä.»

»Siinäkö kaikki?» Mies, tunsi pettyneensä.

»Missä olette sitä oppinut? Oletteko ollut Espanjassa?»

»Olen. Olin kaksi vuotta espanjalaisessa vankilassa?»

»Vankilassa?» Tytön äänessä oli epäluuloa, ja siihen ei Bloodilla ollut halua jättää häntä.

»Sotavankina», selitti hän. »Jouduin vangiksi taistellessani ranskalaisten riveissä.»

»Mutta tehän olette lääkäri», huudahti Arabella.

»Vain huvin vuoksi, arvelen. Ammatiltani olen oikeastaan sotilas — sitä ammattia ainakin harjoitin kymmenisen vuotta. Se ei tuottanut minulle paljoa, mutta menestyin siinä paremmin kuin lääkärinä, joka toimi, kuten tietänette, teki minusta orjan. Minä luulenkin, että meidän Herrallemme on tappaminen otollisempaa kuin parantaminen. Niin on varmastikin asian laita.»

»Mutta miten jouduitte sotilaaksi ja lisäksi Ranskan palvelukseen?»

»Olen irlantilainen, nähkääs, ja opiskelin lääketiedettä. Sen vuoksi — mehän olemme niin kummallisia ihmisiä. Mutta se on pitkä juttu, ja eversti odottaa minua palaavaksi.»

Tyttö ei ollut niin petettävissä. Jos Blood tahtoi odottaa hetkisen, niin he saattaisivat ratsastaa takaisin yhdessä. Hän oli tullut vain setänsä pyynnöstä kysymään, miten kuvernöörin terveyden laita oli.

Niinpä Blood odotti ja he ratsastivat yhdessä takaisin eversti Bishopin talolle. He ratsastivat hyvin verkalleen käyden, ja muutamat ihmiset, jotka tulivat heitä vastaan, ihmettelivät nähdessään lääkäriorjan niin tuttavallisissa väleissä omistajansa veljentyttären kanssa. Yksi ja toinen lupasi vihjata siitä everstille. Mutta molemmat ratsastajat unohtivat kaiken muun koko maailmassa sinä aamuna. Blood kertoi elämästään aikaisempina rajuina vuosinaan ja viimeksi hän selitti tarkemmin kuin ennen vangiksi joutumisensa ja oikeudenkäynnin Tauntonissa.

Kertomus loppui juuri kun he saapuivat everstin oven eteen. He laskeutuivat satulasta ja Peter Blood jätti hevosensa neekeripalvelijalle, joka ilmoitti, että eversti ei ollut kotona.

Sitten he vielä viipyivät hetken. Arabella pidätti Bloodia.

»Olen pahoillani, herra Blood», sanoi hän, »kun en aikaisemmin ole tiennyt sitä.» Ja hänen kirkkaat silmänsä saivat epäilyttävän kostean kiillon. Ystävällisen pakottavasti hän ojensi kätensä Bloodille.

»Mitäpä eroa siinä olisi ollut?» kysyi Blood.

»Aika paljon, luulen. Kohtalo on kolhinut teitä sangen kovasti.»

»Oh, mitäpä…» Blood pysähtyi. Hänen tarkkaavat siniset silmänsä katsoivat hetken aikaa tyttöä suoraan kasvoihin. »Se olisi voinut olla pahempaakin», sanoi hän niin merkitsevästi, että väri tytön poskilla tummeni ja hänen silmäluomensa painuivat alas.

Peter Blood kumartui suutelemaan tytön kättä ennen kuin laski sen irti, eikä tyttö kieltänyt häntä. Sitten Blood kääntyi ja lähti astelemaan puolen mailin päässä olevaa paaluaitausta kohti. Hän vei mukanaan muiston punastuvasta ja oudon ujostelevasta Arabella Bishopista. Hän unohti tuona lyhyenä hetkenä, että hän oli kapinavanki. Kymmenen vuoden orjuus edessään hän unohti, että oli valmistellut pakoyritystä, jonka piti tapahtua seuraavana yönä, ja unohti myös sen ilmitulemisen vaaran, joka seurauksena kuvernöörin leinistä nyt uhkasi häntä.

Seitsemäs luku

MERIROSVOJA

Herra James Nuttall piti kiirettä välittämättä vähääkään kuumuudesta juostessaan Bridgetownista eversti Bishopin viljelyksille, ja soveliaammin rakennettua miestä ei voinut ajatellakaan kuumassa ilmanalassa juoksijaksi kuin James Nuttall oli laihoine ruumiineen ja pitkine lihaksettamme säärineen.

Hän oli niin kuihtunut, että oli vaikea uskoa, että hänessä oli mitään nesteitä jäljellä, vaikka niitähän hänessä täytyi olla, koska hän hikoili aivan suunnattomasti saapuessaan aitaukselle.

Portilla hän oli törmätä yhteen päällysmies Kentin kanssa, otuksen, joka oli paksu, matalajalkainen raakalainen ja jolla oli herkulesmaiset käsivarret ja leuka kuin verikoiralla.

»Etsin tohtori Bloodia», sanoi hän läähättäen.

»Kylläpä teillä on kiire», murisi Kent. »Mikä piru nyt on hätänä. Kaksoset, vai?»

»Oh, ei, ei. Minä en ote naimisissa, sir. Se koskee serkkuani.»

»Mikä sillä on?»

»Hän on sairastunut, sir.» Nuttall valehteli sen viittauksen mukaan, jonka Kent itse oli hänelle antanut.

»Tuolla on hänen majansa», Kent viittasi huolettomasti peukalollaan. »Ellei hän ole siellä, niin hän on jossakin muualla.» Ja hän lähti. Hän oli äreä, vastenmielinen karhu, valmiimpi ruoskan kuin kielen käyttöön.

Nuttall oli hyvillään, kun hän meni, ja pani merkille vielä suunnankin, jonne hän katosi. Sitten hän syöksyi aitaukseen, jossa hän pettymyksekseen totesi, että Blood ei ollut siellä. Järkevä mies olisi istuutunut odottamaan tietäen, että se oli varmin ja nopein keino lopultakin tavata tohtori. Mutta Nuttallilla ei nyt ollut järkeä. Hän kiiruhti jälleen ulos aitauksesta, mietti hetken mihin suuntaan lähtisi ja päätti vihdoin lähteä johonkin sellaiseen suuntaan, johon ei ainakaan Kent ollut mennyt. Hän pyyhälsi auringon paahtaman ruohokentän poikki sokeri-istutuksia kohti, jotka muistuttivat vankkaa kullankeltaista varustusta kesäkuisen auringon häikäisevässä loisteessa. Käytävät erottivat toisistaan valtavat kellankypsät sokeriruokoryhmät. Erään sellaisen päässä hän näki muutamia orjia työskentelemässä. Nuttall astui käytävälle ja juoksi heidän luokseen. He katsahtivat häneen tylsästi, kun hän meni heidän ohitseen. Pitt ei ollut heidän joukossaan, mutta hän ei tohtinut kysyä häntä. Hän jatkoi etsiskelyään kokonaisen tunnin juosten toiselta käytävältä toiselle. Kerran eräs päällysmies huusi hänelle tahtoen tietää, millä asioilla hän liikkui. Hän vastasi hakevansa tohtori Bloodia. Hänen serkkunsa oli sairastunut. Päällysmies käski hänen mennä helvettiin tai ainakin pois istutuksilta, Blood ei ollut siellä. Jos hän yleensä oli jossakin, niin hän oli majassaan aitauksen sisällä.

Nuttall jatkoi matkaansa aikoen lähteä pois. Mutta hän lähtikin väärään suuntaan. Hän lähti sille puolelle viljelyksiä, joka oli kauimpana aitauksesta, tiheää metsää kohti, joka reunusti sokeriviljelyksiä. Päällysmies oli joko liian ylenkatseellinen tai liian laiska tukahduttavassa kuumuudessa viitsiäkseen oikaista Nuttallin erehdystä.

Nuttall meni summassa toiseen päähän käytävää ja pyörsi sitten nurkkauksen ympäri, ja siinä hän tapasi Pittin, lapio kädessä ja yksin hoivaamassa jotakin kastelukanavan tapaista. Pari puuvillaisia, väljiä ja risaisia housuja peitti hänet vyötäisiltä polviin asti. Niiden lisäksi hänellä ei ollut mitään muita verhoja kuin leveälierinen oljista punottu hattu, joka suojeli tropiikin hehkuvalta auringolta. Pittin nähdessään Nuttall kiitti ääneen Luojaansa. Pitt tuijotti häneen, ja laivanrakentaja ilmoitti surullisen uutisensa vielä surullisemmalla äänellä. Summa siitä oli, että hänen täytyi saada Bloodilta kymmenen puntaa vielä samana aamuna, sillä muutoin he olisivat kaikki hukassa. Ja kaiken, mitä hän sai palkakseen tuskastaan ja hikoilemisestaan, oli kirous Jeremias Pittin huulilta.

»Kirottu hullu», sanoi orja. »Jos kerran etsit Bloodia, niin miksi tuhlaat aikaasi täällä.»

»En löydä häntä mistään», valitti Nuttall. Hän oli suutuksissaan huonon vastaanoton vuoksi, mutta unohti, että toisen hermot olivat kurjassa kunnossa tuskassa valvotun yön ja epätoivoisen aamun vuoksi. »Luulin että sinä…»

»Luulit kai, että minä voisin heittää lapioni tähän ja lähteä etsimään häntä sinun puolestasi? Niinkö sinä luulit? Hyvä Jumala, että meidän elämämme täytyy olla riippuvainen tuollaisesta pöllöpäästä. Tuhlatessasi täällä aikaa kuluvat tunnit! Ja jos joku päällysmies näkisi sinut täällä puhuttelemassa minua, niin miten selittäisit sen?»

Hetken seisoi Nuttall ääneti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan sellaisen kiittämättömyyden vuoksi. Sitten hän räjähti.

»Kunpa taivas olisi suonut, etten koskaan olisi joutunut tekemisiin tämän asian kanssa. Ei koskaan. Minä toivoisin…»

Se mitä hän toivoi, jäi ainaiseksi salaisuudeksi, sillä sokeriruokoryhmän takaa tuli suurikokoinen mies keltaisessa taftipuvussa ja hänen kintereillään kaksi puuvillahousuihin pukeutunutta neekeriä, joilla oli piiskat kädessä.

Hän oli vain kymmenen jalan päässä, mutta pehmeässä maassa ei hänen askeleitaan kuulunut.

Herra Nuttall vilkaisi hurjana ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja syöksyi sitten päätä pahkaa metsää kohti, tehden siten tyhmimmän ja epäilyttävimmän teon, minkä hän niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Pitt voihki ja huokaili seisoessaan yhä lapioonsa nojaten.

»Hei siellä, seis!» karjui eversti Bishop pakenevalle ja lisäsi sitten kauheita uhkauksia, joihin hän sirotteli erinäisiä kaunopuheisia rivouksia.

Mutta pakenija jatkoi matkaansa eikä edes katsahtanutkaan taakseen. Hänelle jäi ainoaksi toivoksi se, ettei eversti Bishop ollut ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, sillä eversti Bishopin voima ja vaikutusvalta riittivät hyvinkin hirttämään jokaisen, joka hänen mielestään oli liikaa maan päällä.

Vasta sitten kun karkulainen oli kadonnut pensaikkoon, tointui viljelystenomistaja niin paljon vihaisesta hämmästyksestään, että muisti molemmat neekerinsä, jotka seurasivat hänen kintereillään kuin pari kahlekoiria. Se oli henkivartio, jota ilman hän ei koskaan liikkunut viljelyksillään sen koommin kun eräs orja oli pari vuotta takaperin hyökännyt hänen kimppuunsa ja ollut vähällä kuristaa hänet kuoliaaksi.

»Lähtekää hänen jälkeensä, senkin mustat siat», karjui hän. Mutta kun he lähtivät, pysähdytti hän heidät huutaen: »Odottakaa, asettukaa taakseni, piru vie.»

Hänelle välähti mieleen, että hänen ei tarvinnut lähettää neekereitään pakolaisen jälkeen saadakseen hänet käsiinsä ja selvittääkseen asiansa hänen kanssaan ja siten hukata ehkä koko päivää etsintään kirotussa metsässä. Siinähän oli Pitt, ja hän saisi kertoa, kuka hänen ujo ystävänsä oli ja mikä se asia oli, josta he niin salaperäisinä ja varovasti olivat kuiskutelleet, kun hän oli tullut häiritsemään heidän neuvotteluaan. Pitt saattoi ehkä kieltäytyä puhumasta. Mutta sen pahempi hänelle. Kekseliäs eversti Bishop tiesi tusinan keinoja — toiset niistä sangen huvittavia — joilla taivuttaa itsepäisiä vankikoiria.

Hän käänsi nyt orjaa kohden kasvonsa, joissa ilmeni sekä sisäistä että ulkonaista kuumuutta, ja hänen pienistä silmistään leimahti julma varmuudentunne. Hän astui askelen eteenpäin heilauttaen bambukeppiään.

»Kuka tuo karkulainen oli?» kysyi hän — pahaenteisen hyväntahtoisella äänellä.

Jeremias Pitt painoi päänsä alas ja muutti levottomasti paljasta jalkaansa nojaten lapioonsa. Turhaan hän haki mielessään muuta vastausta kuin sitä, joka kirosi James Nuttallin mielettömyyttä.

Sokerinviljelijän bambukeppi putosi nuoren miehen paljaille hartioille kirvelevän raskaasti.

»Vastaa minulle, koira! Mikä hänen nimensä on?»

Jeremias katsoi kookasta sokerinviljelijää synkin, miltei uhkaavin silmin.

»En tiedä», sanoi hän ja äänessä oli ainakin pieni tuntu sitä uhkaa, minkä lyönti, johon hän ei henkensä uhallakaan uskaltanut vastata, oli nostattanut hänessä. Hänen ruumiinsa ei ollut paljon tuntenut lyöntiä, mutta hänen sielunsa väänteli nyt tuskassa.

»Vai et tiedä? Kas tässä sitten, tämä varmaankin terästää muistiasi.» Keppi heilahti taas. »Joko olet ajatellut hänen nimeään?»

»En.»

»Uppiniskainen, vai?» Hetken eversti odotti. Sitten raivo valtasi hänet kokonaan. »Jumaliste. Sinä hävytön koira! Aiotko kujeilla kanssani. Luuletko, että minun kanssani sopii leikitellä?»

Pitt kohautti hartioitaan, vaihtoi jalkaa uudelleen ja oli itsepäisesti vaiti. Harvat eleet ovat enemmän ärsyttäviä, eikä eversti Bishopin mielenlaatu ollut niitä, jotka tarvitsevat paljon sitä lajia. Hänessä heräsi raivoava peto. Vimmaisesti hän nyt piiskasi noita puolettomia hartioita, säestäen joka lyöntiään herjauksilla ja rivouksilla, kunnes Pitt, jolle se oli enemmän kuin hän saattoi kestää ja jonka uinuva ihmisyyden tunto leimahti täyteen liekkiin, hyökkäsi rääkkääjänsä päälle.

Mutta samalla kun hän hyökkäsi, hyökkäsivät myös varuillaan olleet mustat. Voimakaslihaksiset ruskeat käsivarret kiertyivät musertavasti hänen hennon valkoisen vartalonsa ympäri, ja tuokiossa seisoi onneton orja voimattomana ranteet selän taakse hihnalla sidottuina.

Hengittäen raskaasti ja kasvot kirjavina katseli Bishop häntä hetkisen. »Viekää hänet», sanoi hän sitten.

Pitkin käytävää, jonka molemmin puolin keltaiset, aina kahdeksankin jalkaa korkeat sokeriruokoseinämät kohosivat, työnsivät hänen mustat vangitsijansa Pitt-parkaa eteenpäin eversti Bishopin perässä, ja pelokkain katsein seurasivat hänen työssä ahertavat orjatoverinsa hänen kulkuaan. Epätoivo kulki hänen rinnallaan. Ne rääkkäykset, jotka häntä kohta odottivat, vaikka hän tiesikin, että ne olivat kauhistavat, eivät häntä niinkään paljon huolestuttaneet. Varsinainen syy hänen sieluntuskiinsa oli siinä varmassa vakaumuksessa, että heidän työläästi valmistamansa pakosuunnitelma tästä sanomattomasta helvetistä oli nyt aivan viimeisellä hetkellä mennyt myttyyn.

He saapuivat vihreälle kentälle ja kääntyivät paaluaitausta ja päällysmiehen valkoista rakennusta kohti. Pittin silmät katsoivat Carlisle-lahden ulapalle.

Kentältä oli hyvä näköala. Siihen näkyi vasemmalta linnoitus ja oikealta laivaveistämö pitkine vajoineen. Pitkin laivasillan sivua oli kiinnitetty muutamia matalia aluksia, ja Pitt tapasi itsensä ihmettelemästä, mikä niistä mahtoi olla se vene, jolla he nyt olisivat olleet kaukana merellä, jos heillä olisi ollut hivenenkään verran onnea. Hänen katseensa lipui surullisena tuota ulappaa kohti.

Väylällä, kokka rannikkoa kohti ja niin hiljaisen tuulen tuomana, että sinivihreä Karibian meren pinta tuskin väreili, tuli komea, punarunkoinen fregatti, Englannin merkit maston huipussa.

Eversti Bishop pysähtyi katsomaan sitä varjostaen silmiään lihavalla kädellään. Vaikka tuuli oli niin heikko, ei aluksella ollut muita purjeita levällään kuin etupurje. Kaikki muut purjeet oli koottu, ja siten näkyivät selvästi laivan rungon mahtavat ääriviivat korkeasta peräkannesta aina kullattuun kokkapuuhun saakka, joka loisti kirkkaana häikäisevässä auringonpaisteessa.

Niin hiljainen eteneminen tiesi kapteenia, joka tunsi huonosti nämä vedet, koska hän mateli eteenpäin niin varovasti ja luodaten tietään. Sellaisella vauhdilla kulkien aluksella oli vielä kokonainen tunti edessään, ennen kuin se tulisi ankkuroimispaikalle satamassa. Ja sillä aikaa kun eversti katseli sitä, arvatenkin ihaillen sen kauniita muotoja, vietiin Pitt kiireesti aitaukseen ja kiinnitettiin käsipuihin, jotka siellä seisoivat valmiina orjia varten, jotka olivat ojennuksen tarpeessa.

Eversti Bishop tuli pian perässä hitaasti heiluen käydessään.

»Kapinallisen roiston, joka näyttää hampaitaan isännälleen, täytyy oppia ihmistapoja vaikka selkänahkansa kustannuksella», oli kaikki mitä hän sanoi, ennen kuin alkoi piiskurin työnsä.

Se seikka, että hän itse omin käsin teki sen, minkä useimmat hänen asemassaan olevista miehistä olisivat itsekunnioituksenkin vuoksi jättäneet orjansa tehtäväksi, ilmaisee miehen suunnattoman petomaisuuden. Oli aivan kuin hän nauttien, aivan kuin tyydyttääkseen jotakin petoeläimen julmaa vaistoa, olisi ryhtynyt piiskaamaan uhrinsa päätä ja selkää. Pian oli hänen keppinsä hänen voimakkaista iskuistaan mennyt sälöille. Tunnette ehkä, miten kipeästi taipuisa bambu koskee, kun se on ehjä. Mutta käsitättekö sen hirvittävää vaikutusta, kun se on haljennut moneksi pitkäksi notkeaksi sälöksi, joilla kullakin on yhtä terävät särmät kuin veitsellä?

Kun eversti vihdoin väsyi ja heitti kädestään pätkät ja siimat, joiksi hänen keppinsä oli muuttunut, oli onnettoman orjan selkä niskasta vyötäisille saakka yhtenä pehmeänä lihamassana.

Niin kauan kuin Jeremias Pitt oli täydessä tajussaan, hän ei ollut päästänyt ääntäkään. Mutta sitä mukaa kuin kipu sääliväisesti turrutti hänen tuntonsa, painui hän eteenpäin tukkia vasten ja riippui nyt siinä avuttomana käärönä, hiljaa valittaen.

Eversti Bishop pani jalkansa poikkipuulle ja kumartui uhrinsa yli julma hymy karkeilla kasvoillaan.

»Opettakoon tämä sinulle asianmukaista nöyryyttä», hän sanoi. »Ja mitä sinun ujoon ystävääsi tulee, niin saat seistä tässä ilman ruokaa ja juomaa — ilman ruokaa ja juomaa, kuuletko? — kunnes suvaitset sanoa hänen nimensä ja asiansa.» Hän otti jalkansa poikkipuulta. »Kun olet saanut tarpeeksi tästä, niin lähetä sana minulle ja panemme sitten poltinraudat otsallesi.»

Sen sanottuaan hän kääntyi kantapäillään ja poistui aitauksesta neekerien seuratessa perässä.

Pitt oli kuullut hänen sanansa kuin unessa. Sillä hetkellä olivat hänen voimansa niin lopussa kidutuksen johdosta ja hänen epätoivonsa niin suuri, että hän ei enää välittänyt, elikö hän vai kuoli.

Mutta pian herätti hänet uusi laji tuskaa siitä osittaisesta tiedottomuudesta, johon kipu oli sääliväisesti hänet tuudittanut. Pylväät olivat avonaisella paikalla alttiina troopillisen auringon armottomalle hehkulle ja sen polttavat säteet valuivat nyt suoraan hänen silvottuun, vertavuotavaan selkäänsä, kunnes hänestä tuntui kuin tulen liekit olisivat sitä nuolleet. Ja pian siihen liittyi vielä kauhistuttavampi rääkkäys. Kärpäset, julmat Antillien kärpäset, laskeutuivat pilvenä hänen päälleen veren hajun viekoittelemina.

Ei ollut ihme, ettei nerokas eversti Bishop, joka niin hyvin tunsi keinot itsepäisten kielten irrottamiseksi, ollut katsonut tarpeelliseksi pitää varalta muita kidutuskeinoja. Koko hänen pirullinen julmuutensa ei olisi voinut keksiä Pittin tilassa olevalle ihmiselle kauheampaa kidutusta, sietämättömämpää kuin tämä, mistä luonto itse huolehti.

Orja väänteli kaakinpuussa, kunnes hän oli vaarassa taittaa jäsenensä, hän väänteli ja huusi kuoleman tuskissaan.

Tässä tilassa tapasi hänet Peter Blood, joka onnettoman orjan hämmentyneissä silmissä äkkiä näytti muuttuvan todelliseksi. Herra Bloodilla oli kädessään leveä palmunlehvä. Karkotettuaan sillä kärpäset, jotka ahmien söivät Pittin selkää, hän kiinnitti sen hienolla siteellä nuoren miehen kaulaan, niin että se suojeli häntä enemmiltä hyökkäyksiltä sekä kärpästen että auringon puolelta. Sitten, istuutuen maahan hänen viereensä hän taivutti kärsivän pään omaa olkapäätään vasten ja huuhtoi hänen kasvonsa kulhossa olevalla kylmällä vedellä. Pittiä värisytti ja hän huokasi syvään ja valittaen.

»Vettä!» ähki hän. »Vettä Kristuksen rakkauden tähden, vettä!»

Blood pani kulhon hänen vapisevien huuliensa eteen. Hän joi ahneesti, äänekkäästi eikä lopettanut ennen kuin oli juonut viimeisenkin pisaran kulhosta.

Jäähtyneenä ja virkistyneenä kylmästä vedestä hän koetti nousta istumaan.

»Selkäni!» huusi hän.

Herra Bloodin silmissä välähti oudosti ja hänen huulensa olivat tiukkaan puristetut. Mutta kun hän aukaisi ne, oli hänen äänensä viileä ja tasainen.

»Rauhoitu. Yksi asia kerrallaan. Sinun selälläsi ei tällä hetkellä ole mitään hätää, sillä minä olen peittänyt sen. Mutta minä tahdon tietää, mitä sinulle on tapahtunut. Luuletko, että voimme tulla toimeen ilman purjehdustaitoista miestä, koska sinä olet ärsyttänyt tuon Bishop-pedon kimppuusi, niin että hän oli vähällä piiskata henkesi ulos ruumiistasi.»

Pitt nousi istumaan ja valitti taas. Mutta tällä kertaa hänen tuskansa oli pikemminkin sielullista kuin ruumiillista laatua.

»En luule, että tällä kertaa tarvitaan purjehduskelpoista ensinkään, Peter.»

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti herra Blood.

Pitt selitti niin lyhyesti kuin taisi, millainen tilanne oli, pysähtyen ja huokaillen välillä.

»Minun täytyy mädäntyä tässä, kunnes sanon sen miehen nimen ja asian, joka kävi puheillani.»

Herra Blood nousi pystyyn ja murahti. »Piru periköön saastaisen orjanomistajan!» sanoi hän. »Mutta sen täytyy sittenkin onnistua. Hiiteen Nuttall! Maksakoon vakuutensa tai ei ja vastatkoon tiedusteluihin tai ei, vene on meillä joka tapauksessa ja me lähdemme, ja sinä tulet mukaan.»

»Sinä uneksit, Peter», sanoi vanki. »Me emme lähde tällä kertaa. Viranomaiset ottavat veneen takavarikkoon, kun ei vakuutta ole maksettu, vaikka Nuttall ei ahdistettaessa ilmaisisikaan koko suunnitelmaa ja hankkisi meille polttomerkkiä otsaamme.»

Herra Blood kääntyi poispäin ja katsoi tuskaisesti merelle, jonne hän niin palavasti oli toivonut pääsevänsä taas nauttimaan vapaudesta.

Suuri punainen laiva oli tullut koko joukon lähemmäksi rantaa. Hitaasti, majesteettisesti se oli tulossa satamaan. Pari venettä oli jo lähtenyt veistämöltä laskeakseen sen kylkeen. Siitä, missä Blood seisoi, saattoi nähdä messinkikanuunain välähdykset kokassa ja hän saattoi erottaa merimiehen kokkapuomilla, jossa tämä juuri veti ylös luotia.

Vihainen ääni herätti hänet surullisista mietteistään.

»Mitä pirua te täällä teette?»

Eversti Bishop palasi aitaukseen, neekerit vanavedessään.

Herra Blood kääntyi katsomaan häntä, ja hänen tummille kasvoilleen — jotka tosin nyt olivat paahtuneet kullanruskeiksi kuin puoli-intiaaneilla — laski naamari.

»Mitäkö teen?» sanoi hän lempeästi. »Täytän velvollisuuksiani tietysti.»

Eversti, joka astui pari raivoisaa askelta lähemmäksi, huomasi kaksi asiaa: Tyhjän kulhon vangin vieressä ja hänen selkäänsä suojelevan palmunlehvän. »Oletteko rohjennut tehdä tämän?» Suonet sokerinviljelijän ohimoilla paisuivat kuin jänteet.

»Tottakai.» Herra Bloodin äänessä oli ikään kuin hämmästyksen sävy.

»Minä sanoin, että hän ei saa ruokaa eikä juomaa, ennen kuin minä määrään.»

Kahdeksas luku

ESPANJALAISIA

Uljas laiva, joka niin rauhallisesti oli lipunut Carlisle-lahteen väärän lipun alla, oli espanjalainen kaappari, joka oli tulossa maksamaan velkaansa rohkealle Rannikon veljeskunnalle ja kostamaan sen tappion, jonka Devonin ylpeys oli aiheuttanut kahdelle kultaa Cadiziin kuljettavalle laivalle. Sen laivan päällikkönä, jonka onnistui enemmän tai vähemmän vahingoittuneena päästä pakoon, sattui olemaan Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan veli ja sangen kiivas, ylpeä ja tulinen herrasmies.

Suuttuneena häviöstään ja koettaen unohtaa, että hän itse oli sen käytöksellään aiheuttanut, hän oli vannonut antavansa englantilaisille opetuksen, jonka he muistaisivat pitkän aikaa. Hän aikoi heikentää Morganin ja muiden merirosvojen voimia ja samalla tehdä rankaisuretken englantilaiseen siirtomaahan. Omaksi ja monen muun onnettomuudeksi ei hänen veljensä amiraali sattunut olemaan paikalla estämässä häntä, kun hän retkeään varten varusteli Cinco Llagasia San Juan de Puerto Ricossa. Hän valitsi retkensä määräksi Barbados-saaren, jonka luonnon tarjoama edullinen asema oli omiaan tuudittamaan sen puolustajat huolettomuuteen. Hän valitsi sen myös sen tähden, että hän tiedustelijainsa kautta oli saanut selville, että Devonin ylpeys oli purjehtinut sinne, ja hän kaipasi jonkinlaista runollista oikeutusta mihin verhota kostonsa. Ja hän valitsi lisäksi sellaisen ajankohdan, jolloin Carlisle-lahdessa ei ollut ainoatakaan sotalaivaa ankkurissa.

Hän oli onnistunut aikoessaan niin hyvin, että ei vähintäkään epäluuloa ollut herännyt, ennen kuin hän oli tervehtinyt linnaketta kahdenkymmenen kanuunan yhteislaukauksella aivan lyhyeltä matkalta.

Ja nyt näkivät nuo neljä mäeltä tuijottavaa miestä, miten kookas laiva hiipi eteenpäin suuren savupilven sisällä ja miten se nosti suurpurjeen lisätäkseen ohjaamiskykyään ja voidakseen kääntää toisen kylkensä valmistautumatonta linnaketta kohti.

Toisen yhteislaukauksen kumahtaessa eversti Bishop heräsi hämmästyksestään muistamaan, missä hänen velvollisuutensa oli olla. Alhaalla kaupungissa pärisivät rummut mielettömästi ja kuului kimakka torven ääni, ikään kuin vaaran uhka ei vielä olisi ollut tarpeeksi selvä. Barbados-saaren miliisin komentajana oli eversti Bishopin paikka pienen joukkonsa johdossa linnakkeessa, jota espanjalaisten tykit juuri olivat ampumassa sohjoksi.

Muistaessaan sen hän lähti kaksinkertaisella vauhdilla kuumuudesta huolimatta sinne neekerien ravatessa hänen perässään.

Herra Blood kääntyi Jeremias Pittin puoleen. Hän nauroi julmasti.

»No nyt», sanoi hän, »voi sanoa keskeytyksen tulleen hyvään aikaan. Vaikka mitä tästä on tuleva», hän lisäsi sitten, »sitä ei tiedä pirukaan.»

Kun kolmas yhteislaukaus jylisi, otti hän maasta palmunlehvän ja asetti sen huolellisesti orjatoverinsa selkään.

Ja sitten saapui aitaukseen Kent läähättäen ja hikoillen ja hänen mukanaan korkeintaan pari tusinaa viljelyksiltä tuotua työmiestä, joista muutamat olivat mustia, mutta kaikki kauhun vallassa. Hän vei heidät matalaan, valkoiseen rakennukseen ja toi heidät heti, kuten näytti, takaisin aseistettuina musketeilla ja miekoilla, joista muutamat olivat varustetut olkavyölläkin.

Tällöin tulivat kapinavangit aitaukseen kaksi- ja kolmimiehisissä riveissä. He olivat jättäneet työnsä huomattuaan, ettei heitä vartioitu, ja haistettuaan että vallitsi yleinen sekasorto.

Kent pysähtyi kiireessä aseistetun joukkonsa marssiessa eteenpäin antaakseen sivumennen määräyksen orjille.

»Painukaa metsiin!» käski hän heitä. »Menkää metsiin ja pysykää siellä piilossa, kunnes tämä on ohi ja olemme pistäneet nuo espanjalaissiat.»

Sitten hän lähti kiireesti miesten jälkeen, joiden piti yhtyä niihin, jotka olivat kokoontuneet kaupunkiin vastustamaan ja tekemään tyhjäksi espanjalaisten maihinnousua.

Ellei herra Bloodia olisi ollut paikalla, olisivat orjat noudattaneet Kentin käskyä.

»Mikäpä kiire metsiin ja vielä tässä kuumuudessa?» sanoi hän. Hän oli heidän mielestään hämmästyttävän tyyni. »Ehkäpä ei tarvitse lähteä metsiin ensinkään, ja joka tapauksessa siihen on aikaa sittenkin, kun espanjalaiset ovat kaupungin herroja.»

Ja niin he jäivät siihen muiden sieltä täältä tulleitten lisäksi, yhteensä noin kaksi tusinaa — kaikki kapinavankeja — ja katselivat edulliselta paikaltaan kaupungissa raivoavan taistelun vaiheita.

Miliisi ja kaikki asekuntoiset saaren asukkaat vastustivat maihintulijoita raisun päättävästi, sillä he tiesivät, ettei mitään armoa annettu sille, joka hävisi. Espanjalaisen sotaväen häikäilemättömyys oli käynyt sananparreksi, ja Morgan ja L’Ollonais eivät pahimmoillaankaan ollessaan suorittaneet sellaisia hirmutekoja, mihin nämä Kastilian gentlemannit pystyivät.

Mutta espanjalaisten päällikkö tunsi tehtävänsä, jota ei suinkaan voinut sanoa Barbados-saaren miliisistä.

Saavutettuaan suuren voiton yllättäen tekemällä linnakkeen taistelukyvyttömäksi hän näytti pian, että hän oli tilanteen herra. Hän käänsi nyt kanuunansa sillan takana olevaa avonaista paikkaa kohti, jonne taitamaton Bishop oli järjestänyt joukkonsa, ampui miliisin verisiksi riekaleiksi ja suojasi maihinnousujoukkojaan, jotka soutivat kaupunkia kohti omissa veneissään sekä monessa niistä veneistä, jotka liian hätäisesti olivat lähteneet suurta laivaa vastaan ennen kuin sen kansallisuus oli selvinnyt.

Taistelua kesti koko paahtavan kuuman iltapäivän muskettien rätinän ja taistelun melskeen tunkeutuessa yhä syvemmälle kaupunkiin, mikä osoitti että puolustajien oli koko ajan peräydyttävä. Auringonlaskun aikaan oli kaksisataaviisikymmentä espanjalaista Bridgetownin herroina, saaren asukkaat oli riisuttu aseista, ja kuvernöörin talossa ilmoitti Don Diego kuvernööri Steedille — joka hädissään oli miltei kokonaan unohtanut leininsä — ja häntä tukevalle eversti Bishopille sekä muutamille muille alemmille upseereille suurenmoisen kohteliaasti — mikä oli pelkkää ivaa — sen summan, jonka hän vaati lunnaiksi.

Sadastatuhannesta punnasta ja viidestäkymmenestä naudanpäästä lupasi Don Diego olla muuttamatta kaupunkia soraläjäksi. Ja sillä aikaa kun rakastettava ja kohtelias päällikkö sopi puoleksi halvaantuneen brittiläisen kuvernöörin kanssa näiden asiain yksityiskohdista, raivosivat espanjalaiset ryöstäen, juoden ja juhlien hirvittävään tapaansa.

Uskalikko kun oli, lähti herra Blood hämärissä kaupunkiin. Sen mitä hän siellä näki, on Jeremias Pitt, jolle hän sittemmin näkemänsä kertoi, laajassa päiväkirjassaan — josta suurin osa kertomustani on otettu — totuudenmukaisesti merkinnyt muistiin. En aio tässä kerrata mitään siitä. Se on kaikki niin mieltäkääntävää ja iljettävää, että tuntuu uskomattomalta, että ihmiset, olkoot kuinka turmeltuneita tahansa, saattavat vaipua niin syvälle eläimellisessä julmuudessa ja himokkuudessa.

Näkemänsä ajoi hänet heti nopeasti ja kalpeana tuosta helvetistä takaisin, kun hän äkkiä törmäsi yhteen tytön kanssa, joka silmät hurjina ja tukka hajallaan hulmuten juoksi kapeata katua. Hänen jäljessään juoksi nauraen ja kiroillen espanjalainen, jolla oli raskaat saappaat jalassa. Hän oli jo saavuttamaisillaan tytön, kun herra Blood arvaamatta joutui hänen tielleen. Tohtori oli anastanut miekan eräältä kaatuneelta mieheltä vähän aikaisemmin ja aseistanut itsensä sillä kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Kun espanjalainen pysähtyi hämmästyneenä ja vihoissaan, näki hän hämärässä kalpean miekanvälähdyksen, sillä herra Blood oli nopeasti paljastanut sen.

»Ah, perro ingles!» huusi espanjalainen ja hyökkäsi surmaansa kohti.

»Minäpä luulen, että olet kypsä tapaamaan Luojasi», vastasi herra Blood ja survaisi miekkansa miehen läpi. Hän toimitti tekonsa taitavasti, lääkärin ja miekkailijan yhteisymmärryksellä. Mies lysähti kokoon päästämättä huokaustakaan.

Herra Blood kääntyi tytön puoleen, joka seisoi huohottaen ja nyyhkyttäen ja nojasi seinää vasten. Herra Blood otti häntä ranteesta.

»Tulkaa», sanoi hän.

Mutta tyttö vastusteli koko painollaan. »Kuka te olette?» kysyi hän kauhuissaan.

»Odotatteko, että minun ensin pitäisi näyttää papinkirjani?» säväytti herra Blood. Kauempaa kulman takaa kuului askeleita samalta suunnalta, josta tyttö juuri oli tullut juostessaan pakoon. »Tulkaa», koetti Blood pakottaa tyttöä uudelleen. Ja tällä kertaa — huomattuaan ehkä Bloodin puhtaan englannin kielen ääntämisen — lähti tyttö enempää kyselemättä hänen kanssaan.

He kiiruhtivat yhtä kujaa alas, toista ylös, tapaamatta onneksi ketään, sillä he olivat jo kaupungin laitaosissa. Vihdoin he pääsivät kaupungista ulos, ja herra Blood veti tyttöä, joka oli kalmankalpea ja melkein ruumiillisesti sairas, juoksujalkaa mäkeä kohti eversti Bishopin asunnolle. Blood kertoi hänelle lyhyesti, kuka ja mikä hän oli, ja sitten he eivät vaihtaneet sanaakaan ennen kuin pääsivät valkoisen talon eteen. Se oli kokonaan pimeä, ja se tuntui lohdulliselta. Jos espanjalaiset olisivat joutuneet sinne, niin se olisi ollut valaistu. Herra Blood kolkutti, kolkutti uudelleen, vieläkin kerran hän sai kolkuttaa ennen kuin tuli vastaus. Se kuului ikkunasta heidän yläpuoleltaan.

»Kuka siellä?» Ääni oli neiti Bishopin, hieman vapiseva tosin, mutta hänen se oli.

Herra Blood oli pyörtyä helpotuksesta. Hän oli kuvitellut mahdottomia. Hän oli luullut, että tyttö oli siinä helvetissä, josta hän itse juuri oli tullut. Hän oli arvellut, että Arabella-neiti oli seurannut setäänsä Bridgetowniin tai tehnyt jonkin muun tyhmyyden, ja oli värissyt kiireestä kantapäähän ajatellessaan, mitä tytölle mahdollisesti oli tapahtunut.

»Minä — Peter Blood», vastasi hän.

»Mitä te tahdotte?»

On kyseenalaista olisiko hän ensinkään tullut avaamaan ovea. Sillä näissä oloissa oli enemmän kuin luultavaa, että onnettomat orjat olivat nousseet kapinaan ja olivat siis yhtä vaarallisia kuin espanjalaisetkin. Mutta kuullessaan Arabella-neidin äänen astui pimennosta esiin tyttö, jonka herra Blood oli pelastanut.

»Arabella!» huudahti hän. »Täällä olen minä, Mary Traill.»

»Mary!» Ääni vaikeni ja pää katosi ikkunasta. Hetken kuluttua aukeni ovi selkoselälleen. Sisällä seisoi Arabella-neiti suuressa hallissa, hoikka neitseellinen vartalo valkoisessa puvussa, kuin salaperäinen ilmestys kädessään olevan kynttilän valossa.

Herra Blood astui sisään, ja hänen levoton toverinsa hänen perässään. Tyttö heittäytyi Arabella-neidin rintaa vasten ja antautui kyyneltulvan valtaan. Mutta herra Blood ei hukannut aikaa.

»Keitä täällä on kanssanne? Keitä palvelijoita?» kysyi hän terävästi.

Ainoa miehinen mies oli James, vanha neekeripalvelija.

»Hänkö vain?» sanoi Blood. »Käskekää hänet heti hakemaan hevosia. Ja sitten lähdette kiireesti Speightowniin, tai vieläkin pohjoisempaan, jossa olette turvassa. Täällä teitä uhkaa vaara — suuri vaara.»

»Mutta minä luulin että taistelu oli jo loppunut…», alkoi tyttö kalpeana ja säikähtäneenä.

»Niin onkin, mutta tihutyöt vasta alkavat. Neiti Traill kertoo teille kyllä, kun olette matkalla. Jumalan nimessä, neiti, uskokaa minua ja tehkää kuten sanoin.»

»Hän — hän pelasti minut», nyyhkytti neiti Traill.

»Pelasti sinut?» neiti Bishop oli hämmästynyt. »Mistä hän sinut pelasti?»

»Antakaa sen odottaa», sanoi herra Blood miltei vihaisena. »Teillä on koko yö lörpöttelyä varten, kun vain ensin pääsette täältä, pois heidän ulottuvillaan. Olkaa hyvä ja kutsukaa James tänne ja tehkää kuten sanoin — ja heti.»

»Te olette kovin määräilevä.»

»Oh, hyvä Jumala. Niin olenkin. Puhukaa, neiti Traill, kertokaa hänelle, niin hän saa nähdä, onko minulla syytä olla käskevä.»

»Kyllä, kyllä», huudahti tyttö kauhistuen. »Tee kuten hän käskee, ah, Jumalan tähden, Arabella.»

Neiti Bishop meni jättäen herra Bloodin ja neiti Traillin kahden.

»Minä — minä en koskaan unohda tekoanne, sir», sano; neiti Traill kyynelten lomassa. Hän oli vielä nuori, miltei lapsi.

»Olen tehnyt suurempiakin tekoja elämässäni. Sen vuoksi minä täälläkin olen», sanoi herra Blood, joka näytti olevan huonolla tuulella.

Tyttö ei edes teeskennellyt käsittävänsä häntä, hän ei edes yrittänytkään.

»Tapoitteko — hänet?» kysyi hän pelokkaana.

Herra Blood katsoi häntä kynttilän lepattavassa valossa.

»Toivottavasti. Paljon mahdollista, mutta se ei merkitse mitään», sanoi Blood. »Mutta mikä merkitsee jotakin, on se, että James tuo pian hevoset.» Ja hän lähti jalkojaan tömistäen kiirehtimään matkavalmistuksia, mutta neiti Traill pidätti hänet.

»Älkää jättäkö minua! Älkää jättäkö minua tänne yksin», huusi hän kauhun vallassa.

Herra Blood pysähtyi. Hän kääntyi ja palasi hitaasti takaisin. Seistessään lähellä tyttöä hän hymyili hänelle.

»Kas niin, kas niin! Teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Kaikki on nyt ohi. Te olette pian kaukana — kaukana Speightownissa, jossa olette täysin turvassa.»

Hevoset tulivat vihdoin — neljä kaikkiaan, sillä paitsi Jamesia, jonka piti toimia oppaana, oli neiti Bishopilla vielä naispalvelija, eikä häntä voinut jättää taloon.

Herra Blood nosti kevyen neiti Traillin hevosen selkään ja kääntyi sitten sanomaan hyvästit neiti Bishopille, joka jo istui satulassa. Herra Blood sanoi hyvästit ja näytti siltä kuin hänellä olisi vielä ollut jotakin lisättävänä. Mutta mitä se lienee ollutkin, sanomatta se jäi.

Hevoset lähtivät ja hävisivät tummaan tähtikirkkaaseen yöhön jättäen herra Bloodin seisomaan eversti Bishopin oven eteen. Viimeinen, mitä hän heistä kuuli, oli Mary Traillin lapsekas vapiseva ääni, kun tyttö huusi hänelle: »En koskaan unohda tekoanne, herra Blood. En koskaan.» Mutta koska se ei ollut se ääni, jota herra Blood kaipasi, soi se hänelle sangen vähän tyydytystä. Hän seisoi siinä pimeässä katsellen tulikärpästen touhua alppiruusujen keskellä, kunnes hevosten kavioiden kapse häipyä kuuluvilta. Sitten hän huokasi ja heräsi toimintaan. Hänellä oli paljon tekemistä. Hän ei ollut tehnyt matkaansa kaupunkiin joutavan uteliaisuuden vuoksi, nähdäkseen miten espanjalaiset käyttäytyisivät voiton hetkellä. Sillä oli ollut aivan toinen tarkoitus, ja hän oli matkallaan saanut tietää sen mitä tarvitsi. Hänellä oli edessä sangen työläs yö ja hänen täytyi lähteä. Hän lähti nopeasti astumaan paaluaitausta kohti, missä hänen orjakumppaninsa häntä odottelivat levottomina, toiveikkain mielin.

Yhdeksäs luku

KAPINAVANGIT

Kun troopillisen yön punahehku laskeutui Karibian meren yli, ei Cinco Llagasilla ollut enempää kuin kymmenmiehinen vartiosto, niin varmoja — ei vallan syyttä — olivat espanjalaiset saaren asukkaiden täydellisestä nujertamisesta. Ja kun sanon, että he olivat jätetyt vartioimaan laivaa, niin totean vain tarkoituksen, miksi he siellä olivat, enkä sitä, millä tavalla he tehtävänsä suorittivat. Tosiasia kuitenkin oli, että sillä aikaa kun espanjalaisten pääjoukko juhli ja raivosi maalla, juhlivat espanjalainen tykkimies ja hänen alaisensa — jotka niin hienosti olivat täyttäneet tehtävänsä ja siten hankkineet niin helpon voiton sinä päivänä — välikannella nauttien viinejä ja tuoreita herkkuja, jotka heille oli maalta käsin tuotu. Yläkannella piti vahtia vain kaksi miestä, toinen keulassa ja toinen perässä. Eivätkä hekään olleet niin tarkkoja vartioinnissaan kuin heidän olisi tullut olla, sillä muuten heidän olisi täytynyt huomata ne kaksi venettä, jotka pimeyden turvissa tulivat lipuen äänettömästi huolellisesti rasvatuin hankaimin veistämöltä päin laskeakseen hiljaa suuren laivan peräpuolelle. Sen laidasta riippuivat vielä samat köysitikkaat, joita myöten Don Diego oli laskeutunut siihen veneeseen, joka oli vienyt hänet maihin. Peräpuolen vartija, joka juuri oli kääntymässä portaiden kohdalla, joutui arvaamatta seisomaan miehen tumman varjon eteen, joka äkkiä oli sukeltanut esiin laidan takaa.

»Kuka siellä?» kysyi hän, mutta hätääntymättä, otaksuen että mies oli joku hänen tovereistaan.

»Minä se olen», vastasi Peter Blood hiljaa sujuvalla kastilian murteella, jonka hän hallitsi täydellisesti.

»Ah, sinäkö se oletkin, Pedro?» Espanjalainen tuli askelen lähemmäksi.

»Pedro minun nimeni kyllä on, mutta en ole se, jota sinä odotat.»

»Miten?» vastasi vartija pysähtyen.

»Täten», sanoi herra Blood.

Puinen laivanlaita oli matala ja espanjalainen tuli täydellisesti yllätetyksi. Lukuun ottamatta sitä läiskähdystä, jonka hänen tulonsa veden pintaan sai aikaan hänen ollessaan vähällä kolahtaa toiseen perän alla odottavista ja täydessä lastissa olevista veneistä, ei mikään ääni ilmaissut hänen lähtöään. Pukeutuneena haarniskaan ja rintasuojuksiin hän painui syvyyteen aiheuttamatta heille sen enempää huolta.

»Hsst!» kuiskasi herra Blood odottaville kapinavangeille. »Tulkaa nyt, mutta ääneti.»

Viidessä minuutissa he olivat kannella, kaikki kaksikymmentä, täyttäen miltei koko peräkannen. Keulapuolessa näkyi valoja. Keulassa riippuvan suuren lampun alla he näkivät toisen vartijan tumman varjon tämän kävellessä etukannella. Alhaalta välikannelta kuului juhlahumu. Komea miehenääni esitti rivoa balladia, jonka kertosäkeeseen toiset aina yhtyivät:

»Y estos son los usos de Castilla y de Leon!»

»Siitä, mitä tänä päivänä olen nähnyt, uskon sen mielelläni», sanoi Peter Blood ja kuiskasi: »Eteenpäin — minun jäljessäni.»

Kyyristyen kuin pantterit he hiipivät äänettömästi kuin varjot peräkannen portaille ja laskeutuivat niitä myöten keskilaivaan. Kaksi kolmasosaa heistä oli varustettu musketeilla, jotka he osaksi olivat ottaneet päällysmiehen talosta ja osaksi siitä varastosta, jonka herra Blood oli niin työläästi koonnut pakohetken varalta. Loput olivat varustetut veitsillä ja miekoilla.

Keskilaivassa he viipyivät kotvan aikaa, kunnes herra Blood oli varmistunut siitä, ettei kannella näkynyt muita vartijoita kuin tuo harmillinen keulavahti. Häneen täytyi heidän ensin kohdistaa huomionsa. Herra Blood itse ja kaksi hänen toveriaan hiipivät eteenpäin jättäen muut Nathanael Hagthorpen huostaan, jonka aikaisemmin kuninkaallisessa meriväessä saama kokemus oikeutti siihen tehtävään.

Peter Blood ei viipynyt kauan poissa. Kun hän palasi, ei laivan kannella ollut ainoatakaan espanjalaista vartijaa.

Sillä välin jatkoivat juhlijat ilonpitoaan kannen alla täysin turvallisina. Barbados-saaren miliisi oli voitettu ja riisuttu aseista ja heidän toverinsa olivat maalla ja pitivät kaupunkia täydellisesti hallussaan nauttien omalla iljettävällä tavallaan voiton suomista hedelmistä. Mitäpä tässä siis oli pelättävää? Niinpä kun heidän kekkeripaikkansa oli jo täynnä miehiä ja he huomasivat, että heidät oli joka puolelta saartanut parikymmentä hurjaa, karvaista ja puolialastonta olentoa, jotka — vaikka he näyttivät joskus olleen valkoihoisia — olivat kuin joukko Lännen villejä, eivät he voineet uskoa silmiään.

Kuka olisi voinut uneksiakaan, että kourallinen unohdettuja siirtomaaorjia olisi rohjennut ryhtyä sellaiseen tekoon?

Puolihumalaiset espanjalaiset, joiden nauru äkkiä tukahtui ja laulu huulilla kuivui, tuijottivat yllätettyinä ja hämmästyneinä heihin suunnattuja musketteja, jotka tekivät heidät täysin voimattomiksi.

Ja sitten astui tästä villien rumilasjoukosta, joka heitä piiritti, hoikka, pitkä mies, jonka sinisilmissä loisti häijynilkinen veitikka. Hän puhutteli heitä puhtaimmalla kastilian murteella.

»Te säästytte tuskalta, jos tunnustatte olevanne minun vankejani ja sallitte, että teidät rauhallisesti tehdään vaarattomiksi.»

»Jumalan nimessä», noitui tykkimies, vaikka se ei vähääkään vastannut sitä sanomatonta hämmästystä, jonka vallassa he olivat.

»Suvaitkaa siis», sanoi herra Blood, ja sitten pantiin espanjalaiset gentlemannit ilman enempiä mutkia yhden tai parin musketin perän voimalla häviämään luukusta yhtä kerrosta alemmaksi.

Sen jälkeen kapinavangit virkistivät itseään niillä herkuilla, joiden nauttimisen he olivat espanjalaisilta keskeyttäneet. Maukas ruoka kuukausimääriä syödyn suolakalan ja maissikakkujen jälkeen oli sinänsä jo juhla-ateria onnettomille. Mutta minkäänlaiseen kohtuuttomuuteen ei menty. Siitä piti herra Blood huolen, vaikka se vaatikin kaiken sen lujuuden, mikä hänellä oli käytettävissään.

Sen varalta, mitä oli tulossa, täytyi viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin, ennen kuin he saattoivat täydelleen antautua iloitsemaan voitostaan. Tämähän oli vasta valmistava ottelu, vaikka se olikin ikään kuin koko tapahtumasarjan avain.

Nyt tuli toimia niin, että siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty. Toimenpiteisiin meni suurin osa yötä, mutta vihdoin ne olivat valmiit juuri ennen kuin aurinko pilkisti Hillboy-vuoren huipun yli antaakseen valonsa päivälle, joka oli oleva sekalaisten yllätysten päivä.

Hieman jälkeen päivännousun ilmoitti se kapinavanki, joka astuskeli fregatin peräkannella espanjalainen haarniska ja kypärä yllään ja musketti olallaan, että eräs vene oli tulossa. Se oli Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli tulossa laivaan tuoden mukanaan neljä suurta rahakirstua, joista kukin sisälsi viisikolmattatuhatta puntaa, ne lunnaat, jotka kuvernööri Steed aamun koitteessa oli hänelle jättänyt. Hänen kanssaan tuli myös hänen poikansa, Don Esteban, sekä kuusi soutajaa.

Fregatilla oli kaikki rauhallista ja järjestyksessä kuten ainakin. Se oli ankkurissa, alahanka maallepäin ja pääportaat ylähangan puolella. Tänne laski nyt Don Diegon vene aarteineen. Herra Blood oli toiminut tarmokkaasti. Hän ei ollut turhan vuoksi palvellut Ruyterin alaisena. Vintturimasto oli käännetty paikalleen ja sen ääressä seisoivat miehet odottamassa. Alakannella olivat tykkimiehet paikoillaan Oglen komennossa, joka — kuten olen maininnut — oli ollut tykkimiehenä kuninkaallisessa laivastossa, ennen kuin hän alkoi harrastaa politiikkaa ja liittyi Monmouthin herttuaan. Hän oli rohkea ja päättäväinen mies, joka herätti luottamusta jo sillä luottamuksella, joka hänellä oli itseään kohtaan.

Don Diego nousi portaita ja astui kannelle aavistamatta mitään pahaa. Ja mitäpä miesparka olisi epäillyt?

Ennen kuin hän ennätti katsahtaa ympärilleen ja tarkastaa vartiostoa, joka oli komennettu riviin häntä vastaanottamaan, uuvutti pieni napsaus päähän, jonka Hagthorpe kätevästi toimitti vintturin hangolla, hänet uneen ilman suurempaa melua.

Hänet kannettiin omaan hyttiinsä sillä aikaa kun raha-arkut veneeseen jääneiden miesten avulla nostettiin laivaan. Kun se oli tyydyttävästi toimitettu, astuivat Don Esteban ja soutajat toinen toisensa jälkeen portaita laivaan, joutuakseen kukin samanlaisen rauhallisen käsittelyn alaiseksi. Peter Bloodilla oli luontaiset lahjat tällaisten asioiden järjestelyssä, ja luulenpa, että hän erityisesti rakasti kaikkea draamallista. Ja draamallinen oli totisesti se näytelmä, joka rangaistusretkeläisiltä säästyneille nyt tarjoutui nähtäväksi.

Eversti Bishop etumaisena ja leininlyömä kuvernööri Steed hänen vieressään istuivat särkyneen muurin raunioilla ja katselivat synkkinä, kuinka kahdeksan venettä, jotka olivat täynnä ryöstämisestä, murhasta ja elostelusta väsyneitä espanjalaisia hurjimuksia, poistui kaupungista.

He olivat toiselta puolen hyvillään siitä, että heidän säälimättömät vihollisensa viimein lähtivät, toiselta puolen he olivat epätoivoissaan raivoisasta riehunnasta, jolla espanjalaiset olivat hävittäneet ainakin joksikin ajaksi pienen siirtokunnan hyvinvoinnin ja onnen.

Veneet lähtivät rannasta nauravine ja pilailevine espanjalaisineen, jotka vielä veneistäänkin sinkauttelivat herjauksia eloonjääneille uhreilleen. He olivat päässeet puoliväliin veistämöltään laivalleen, kun tykinlaukaus äkkiä vavahdutti ilmaa.

Tykin ammus tuli veteen noin sylen päähän etumaisesta veneestä heittäen valtavan vesiryöpyn siinä olevien päälle. Sanattomina hämmästyksestä he lopettivat soutunsa hetkeksi. Sitten laukesi puheentohina kuin räjähdys. Vihaisin ja vuolain sanoin he kirosivat tykkimiehensä vaarallista huolimattomuutta. Hänen olisi toki pitänyt tietää, ettei tervehdyslaukauksia sopinut ampua täysillä panoksilla. He kiroilivat häntä yhä, kun toinen laukaus, joka oli tähdätty tarkemmin, pamahti ja räjäytti yhden veneistä sirpaleiksi lennättäen sen miehistön, sekä kuolleen että elävän, mereen.

Mutta jos se panikin vaikenemaan sen veneen miehistön, niin nostatti se sen sijaan toisissa veneissä sitä vihaisemman, ankaramman ja sekaisemman sanatulvan. Jokaisessa veneessä olivat airot liikkumattomina veden yläpuolella ja miehet kiljuivat kirouksia laivaa kohti nousten hämmennyksissään seisomaan ja pyytäen taivasta ja helvettiä ilmoittamaan heille, kuka mielipuoli oli päässyt heidän tykkiensä kimppuun.

Aivan heidän keskelleen tuli kolmas laukaus murskaten toisen veneen hirvittävällä seurauksella. Tuli taas hetken kaamea hiljaisuus ja sitten syntyi hirvittävä sekamelska, huutoa ja kirouksia ja airojen läiskettä espanjalaisten merirosvojen koettaessa hajaantua joka taholle. Toiset pyrkivät maihin toisten yrittäessä soutaa suoraan laivalle ottamaan selkoa siitä, missä vika oli. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, ettei vikaa ollut, ja että se oli arveluttavan suurikin, varsinkin kun heidän väitellessään, kiroillessaan ja raivotessaan tuli, vielä kaksi laukausta kolmannen veneen turmioksi.

Päättäväinen Ogle teki määrätietoista työtä, joka täydelleen osoitti, ettei hän turhan vuoksi väittänyt tietävänsä jotakin tykin käytöstä. Hämmennyksissään olivat espanjalaiset suuresti helpottaneet hänen työtään kerääntymällä veneineen aivan yhteen.

Neljännen laukauksen perästä he eivät enää olleet eri mieltä. Kuin yhteisestä päätöksestä he hajaantuivat tai ainakin yrittivät tehdä niin, sillä ennen kuin he ennättivät sen suorittaa, oli uponnut kaksi venettä lisää.

Kolme jäljellejäänyttä venettä lähti, välittämättä vähääkään niistä onnettomista tovereistaan, jotka henkensä edestä taistelivat meressä, kiireen kaupalla laivaveistämöä kohti.

Jos espanjalaiset eivät käsittäneet mitään koko jutusta, niin ymmärsivät onnettomat saaren asukkaat siitä vielä vähemmän, kunnes näkivät Espanjan lipun, ikään kuin selvittääkseen heidän järkeään, laskeutuvan alas fregatin suunnastasta ja Englannin lipun kohoavan sen tilalle. Sittenkin he jäivät vielä epätietoisiksi, ja pelokkain silmin he näkivät vihollistensa palaavan maihin, jolloin nämä ehkä outojen tapausten ärsyttäminä hyökkäisivät uudelleen heidän kimppuunsa.

Mutta Ogle jatkoikin todisteinaan siitä, että hänen tykistökokemuksensa ei ollut eilistä laatua. Hänen ammuksensa lensivät yhä pakenevia espanjalaisia kohti. Viimeinen vene lensi säpäleiksi juuri kun se pääsi siltaan, ja sen jäännökset peitti sillan särkynyt rappaus.

Se oli kaapparimiehistön loppu, miehistön, joka tuskin kymmentä minuuttia aikaisemmin oli laskenut, kuinka monta kolikkoa kukin saisi siitä ryöstösaaliista, jonka he olivat laivaansa lähettäneet.

Tuskin parikymmentä eloonjäänyttä pääsi rantaan. Kun ei minulla ole käytettävänäni mitään tietoa heidän kohtalostaan, niin en pysty sanomaan, oliko heillä syytä onnitella itseään pelastumisensa johdosta. Tietojen puute on sinänsä varsin kaunopuheinen. Tiedämme, että heidät vangittiin heti maihin tultuaan, ja ottaen huomioon sen pahan, mitä he olivat tehneet, heillä oli varmaankin täysi syy pahoitella pelastumistaan.

Salaperäinen apu, joka yhdennellätoista hetkellä oli tullut kostamaan espanjalaisille ja pelastanut saarelle heidän kiristämänsä satatuhatta kolikkoa, oli vielä selvittämättä. Niiden merkkien perusteella, mitä Cinco Llagas oli antanut, ei ollut epäilystäkään, että alus oli ystävien käsissä. Mutta keitä, kysyivät Bridgetownin asukkaat toisiltaan, olivat ne miehet, jotka pitivät laivaa hallussaan, ja mistä he olivat tulleet? Ainoa mahdollinen selitys hipoi sangen läheltä totuutta. Päättäväinen joukko saaren asukkaita oli varmaan yön aikana tunkeutunut laivaan ja ottanut sen haltuunsa. Nyt oli vain saatava tarkka selvyys siitä, keitä nämä salaperäiset pelastajat olivat, jotta heille voitaisiin osoittaa sitä kunnioitusta, jonka he niin suuressa mitassa ansaitsivat.

Tälle asialle lähti — kuvernööri Steediä esti hänen terveydentilansa lähtemästä — eversti Bishop kuvernöörin edustajana parin upseerin saattamana.

Astuessaan portailta keskilaivaan hän näki siinä suuluukun vieressä ne neljä suurta rahakirstua, joista hän oli täyttänyt yhden miltei yksin omilla varoillaan.

Se oli ilahduttava näky, ja hänen silmänsä säkenöivät hänen katsellessaan niitä.

Poikki laivan seisoi parikymmentä miestä kahdessa suorassa rivissä kuin kunniavahtina. Heidän rintansa ja selkänsä olivat terästä ja päässään oli heillä kiilloitettu espanjalainen kypärä, joka varjosti heidän kasvojaan, ja musketti oli asennossa kunkin sivulla.

Ei voinut odottaa, että eversti Bishop olisi ensi katseella tuntenut noita pystypäisiä, kiiltäviä ja sotilaallisia miehiä samoiksi rääsyisiksi, siistimättömiksi variksenpeläteiksi, jotka vielä toissapäivänä olivat raataneet hänen sokeriviljelyksillään. Vielä vähemmän saattoi odottaa, että hän heti olisi tuntenut sitä kohteliasta herrasmiestä, joka astui häntä tervehtimään. Hoikka, sirokäytöksinen gentlemanni oli pukeutunut espanjalaiseen pukuun, kokonaan mustaan, jossa oli runsaasti hopeareunusta. Kultakahvainen miekka heilahteli hänen kupeellaan kullalla koristetussa olkahihnassa, ja leveä sulkaniekka hattu somisti hänen pikimustia, huolellisesti käherrettyjä kiharoitaan.

»Olkaa tervetullut Cinco Llagasille, kallis eversti», puhutteli sokerinviljelijää epämääräisen tuttu ääni. »Olemme parhaamme mukaan koettaneet käyttää espanjalaisten vaatevarastoa tätä vierailua varten laivassa, vaikka emme rohjenneet toivoa teitä itseänne tänne tulevaksi. Te olette täällä ystävien joukossa — kaikki vanhoja ystäviänne.»

Eversti tuijotti tylsänä hämmästyksestä.

Herra Blood komeili täydessä loistossaan — tyydyttäen siinä luontaista makuaan — parta hyvin ajettuna, tukka huolellisesti siistittynä hän näytti muuttuneen nuoreksi mieheksi. Totta puhuen hän oli juuri niin vanhan näköinen kuin hänen kolmeneljättä vuottaan edellyttivät.

»Peter Blood!» Se oli hämmästyksen huudahdus. Sitten seurasi tyytyväisyys nopeasti. »Tekö se siis olitte, joka…»

»Minä itse — minä ja nämä minun hyvät ystäväni ja teidän myös.» Herra Blood heilautti hienon pitsiröyhelön ranteeltaan osoittaakseen kädellään asennossa seisovia miehiä.

Eversti katsoi heitä tarkemmin. »Jumaliste», huudahti hän narrimaisesti riemuiten. »Ja näiden miesten kanssa te vangitsitte espanjalaiset ja käänsitte onnen heille vastaiseksi, saakeli, se oli urhea teko.»

»Urhea! Tottavie, se oli eepillistä! Alatte ehkä jo tajuta nerokkuuteni syvyyden ja laajuuden!»

Eversti Bishop istuutui luukun reunukselle, otti päästään leveän lakkinsa ja pyyhki otsaansa.

»Te hämmästytätte minua!» sanoi hän. »Sieluni kautta, te hämmästytätte minua. Saadapa takaisin rahansa ja lisäksi tämä hieno laiva kaikkineen mitä se sisältää! Se on jotakin. Se lieventää jossakin määrin niitä vahinkoja, joita olemme kärsineet. Niin totta kuin elän, olette ansainnut hyvän palkinnon siitä.»

»Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin.»

»Piru vieköön! Sen te olette ansainneet, ja saatte nähdä, että tulen olemaan kiitollinen teille.»

»Se on kuten pitääkin», sanoi herra Blood. »Kysymys on vain siitä, kuinka suuren palkinnon olemme ansainneet ja kuinka kiitolliseksi te osoittaudutte.»

Eversti Bishop katsahti häneen ja näytti hieman hämmästyneeltä.

»Mitä — hänen ylhäisyytensä lähettää tietysti ilmoituksen uroteostanne kotimaahan ja ehkäpä joku osa teidän rangaistusajastanne annetaan teille anteeksi.»

»Jaakko-kuninkaan jalomielisyys on hyvin tunnettua», virnisteli Nathanael Hagthorpe, joka seisoi lähellä, ja joku rivissä seisovista kapinavangeista rohkeni nauraa.

Eversti Bishop nousi seisomaan. Hän alkoi tuntea levottomuuden ensi oireita. Hänen päähänsä pälkähti, ettei kaikki ollutkaan vallan niin ystävällistä kuin näytti.

»Ja siinä on vielä toinenkin juttu», jatkoi herra Blood. »Tuo raipparangaistus, joka minun piti saada. Tehän olette niitä miehiä, jotka pidätte sananne sellaisissa asioissa — joskaan ette muissa — ja tehän sanoitte muistaakseni, että ette jätä neliötuumaakaan nahkaa ehjäksi selässäni.»

Sokerinviljelijä sivuutti asian kädenheilautuksella. Hän oli miltei loukkaantunut.

»Joutavia, joutavia. Luuletteko, että näin loistavan teon jälkeen saattaisin ajatellakaan sellaista!»

»Olen iloinen siitä, että ajattelette sillä tapaa. Mutta arvelen, että minuun nähden oli erinomaisen onnellista, että espanjalaiset eivät tulleet tänne tänään, vaan eilen, sillä vastakkaisessa tapauksessa olisin samassa tilassa kuin Jeremias Pitt nyt on. Ja missä silloin olisi ollut se nerokkuus, joka käänsi espanjalaisten voiton heille tappioksi?»

»Mitäpä puhua siitä nyt?»

»Minun täytyy, rakas eversti. Te olette elämänne aikana harjoittanut yhtä ja toista julmuutta ja konnamaisuutta, ja minä tahdon, että tämä tulisi teille opetukseksi — opetukseksi, jonka olette muistava — niiden hyväksi, jotka mahdollisesti tulevat meidän jälkeemme. Tuolla laivan perällä on Jeremias Pitt selässään kaikki sateenkaaren värit, eikä tuo onneton poikanen ole entisellään vielä kuukaudenkaan perästä. Ja elleivät espanjalaiset olisi tulleet, olisi hän ehkä jo kuollut ja minä hänen kanssaan.»

Hagthorpe hyökkäsi eteenpäin. Hän oli pitkä, voimakas mies, jolla oli kaunispiirteiset, miellyttävät kasvot, jotka selvästi ilmaisivat hänen kasvatuksensa.

»Miksi tuhlaat sanoja tuon sian vuoksi?» ihmetteli entinen kuninkaallisen laivaston upseeri. »Heitä hänet laidan yli ja sillä hyvä.»

Everstin silmät suurenivat. »Mitä pirua te tarkoitatte?» kysyi hän ylpeästi.

»Te olette oikea onnen poika, eversti, vaikka ette arvaa syytä hyvään onneenne.»

Ja nyt sekaantui asiaan kolmas — ruskea, toissilmäinen Wolverstone, joka oli vähemmän hempeämielinen kuin hänen gentlemannimainen vankitoverinsa.

»Vedä hänet raakapuuhun roikkumaan», huusi hän karkealla ja vihaisella äänellä, ja useimmat hänen asennossa seisovista tovereistaan toistivat kaikuna hänen sanansa.

Eversti Bishop vapisi. Herra Blood kääntyi. Hän oli aivan tyyni.

»Kuulehan, Wolverstone, minä aion toimittaa asiat oman pääni mukaan. Niin on sovittu. Ole hyvä ja muista se.»

Hänen katseensa lipui miehestä mieheen, selvästi ilmaisten, että hän puhui heille kaikille.

»Minä tahdon, että eversti Bishop saa pitää henkensä. Yksi syy siihen on se, että tahdon pitää hänet panttivankina. Jos itsepäisesti tahdotte hirttää hänet, niin saatte hirttää myös minut tai lähden takaisin maihin.»

Hän vaikeni. Vastausta ei kuulunut. Mutta he seisoivat allapäin ja puoleksi kapinamielisinä hänen edessään paitsi Hagthorpea, joka kohautti hartioitaan ja hymähti väsyneesti. Herra Blood jatkoi: »Teidän täytyy käsittää, että laivalla on yksi ainoa kapteeni. Kas niin.» Hän kääntyi taas säikähtyneen everstin puoleen.

»Vaikka lupasinkin säästää henkenne, täytyy minun — kuten olette kuullut — pitää teitä laivalla panttivankina siltä varalta, ettei kuvernööri Steed ja ne linnoitusväestä, jotka vielä ovat jäljellä, käyttäytyisi sievästi, ennen kuin olemme merellä.»

»Ennen kuin…», Kauhu esti eversti Bishopia kertaamasta uskomattomalta kuulostaneita sanoja.

»Juuri niin», sanoi Peter Blood ja kääntyi upseerien puoleen, jotka olivat tulleet everstin kanssa. »Vene odottaa, gentlemannit. Olette kuulleet, mitä sanoin. Viekää se sekä terveiseni hänen ylhäisyydelleen.»

»Mutta, sir…», alkoi toinen heistä.

»Ei sanaakaan enää, gentlemannit. Nimeni on Blood — kapteeni Blood, jos suvaitsette, kapteeni tällä laivalla, joka on otettu sotasaaliina Don Diego de Espinosa y Valdezilta, joka taas on vankinani samalla laivalla. Teidän täytyy käsittää, että minä olen kääntänyt asiat nurin päin muiltakin kuin espanjalaisilta. Tuossa ovat portaat. Luulen, että ne ovat mukavammat kuin laidan yli heitto, joka odottaa teitä siinä tapauksessa, että viivyttelette.»

He lähtivät ja tavallista kiireemmin sekä välittämättä hitustakaan kiukkuisesti mylvivästä eversti Bishopista, jonka oli vallannut pelonsekainen raivo hänen huomatessaan jäävänsä noiden miesten armoille, joiden aiheellisesta vihamielisyydestä hän ei suinkaan voinut olla epätietoinen.

Puolisen tusinaa heistä, lukuun ottamatta Jeremias Pittiä, joka yksin oli kykenemätön mihinkään, tunsi pintapuolisesti purjehdusta. Hagthorpe, vaikka olikin ollut taisteluissa mukana, oli harjaantumaton meriasioissa, mutta tiesi niistä kuitenkin niin paljon, että laiva hänen johdollaan saattoi lähteä.

Ankkuri nostettiin, isopurje levitettiin ja niin he suuntasivat kulkunsa ulapalle heikon tuulen vieminä ja linnakkeen pysyessä äänettömänä.

Heidän lipuessaan lahden idänpuoleisen niemekkeen ohi kääntyi Peter Blood taas everstin puoleen, joka vartioituna ja pelon lamauttamana oli uudelleen istuutunut suuluukun reunalle.

»Osaatteko uida, eversti?»

Eversti Bishop nosti päätään. Hänen suuret kasvonsa olivat kellahtavat ja näyttivät sillä hetkellä luonnottoman veltoilta. Hänen helmimäiset silmänsä olivat entistäänkin pienemmät.

»Koska nyt olen teidän lääkärinne, niin määrään teille kylvyn mielenlaatunne äärimmäisen kuumuuden lieventämiseksi.» Blood puhui ystävällisesti, ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta everstiltä, hän jatkoi:

»Teille oli onneksi, että en luonnostani ole yhtä verenhimoinen kuin muutamat tovereistani laivalla. Ja minulla on ollut oikein pirullinen työ estäessäni heitä kostonhimoisista aikeistaan. Olen kahden vaiheilla, tokko te oikeastaan olette sellaisen vaivannäön arvoinen.» Hän valehteli. Hän ei ollut ensinkään kahden vaiheilla. Jos hän olisi toiminut oman halunsa ja vaistonsa mukaan, niin hän olisi varmasti vetänyt everstin raakapuuhun ja pitänyt tekoaan varsin kiitettävänä. Mutta hän muisti Arabella Bishopin ja se pakotti hänet armahtavaiseksi ja sai hänet vastustamaan tovereittensa luonnollista kostonhimoa aina siihen määrään, että oli aiheuttamaisillaan kapinan laivalla. Siitä, että hänelle osoitettiin niin suurta armahtavaisuutta, sai eversti siis kokonaan kiittää sitä tosiasiaa, että hän sattui olemaan Arabellan setä, vaikka hän ei sellaista syytä voinut aavistaakaan.

»Te saatte tilaisuuden pelastaa henkenne uimalla», jatkoi Peter Blood. »Tuonne niemen nenään ei ole kuin neljännesmaili ja tavallisella onnella varustetun miehen pitäisi pystyä suorittamaan se. Te olette totisesti kyllin ihrainen pysyäksenne veden pinnalla. Kas niin, lähdetäänpä siis! Älkää nyt vitkastelko, sillä muutoin saatatte joutua mukaamme pitkälle matkalle ja silloin ei pirukaan tiedä, mitä teille tapahtuu. Teitä ei täällä rakasteta juuri paljonkaan enempää kuin ansaitsette.»

Eversti Bishop hillitsi itsensä ja nousi. Niin armoton hirmuvaltias kuin hän oli ollutkin, täytyi hänen joka ei koskaan ollut tuntenut itsehillinnän tarvetta, nyt ilkkuvan kohtalon määräyksestä pidättää tunteittensa purkautuminen hetkellä, jolloin ne olivat aivan kiehumapisteessä.

Peter Blood antoi määräyksen miehilleen. He työnsivät pitkän lankun laidan yli ja kiinnittivät sen siihen.

»Jos suvaitsette, eversti», sanoi Blood viitaten sirosti kädellään.

Eversti katsoi häneen ja hänen katseessaan oli koko helvetti. Tehden sitten päätöksensä ja koettaen näyttää niin miehuulliselta kuin taisi, koska ei saattanut toivoa mistään apuakaan, hän potkaisi kengät jaloistaan, riisui hienon kellanruskean takkinsa päältään ja kiipesi lankulle.

Hän pysähtyi hetkeksi pidellen kädellään lujasti vantista ja katsellen kauhuissaan noin viisikolmatta jalkaa alempana virtaavaan vihreään veteen.

»Ottakaahan pieni kävely, rakas eversti», puhui tyyni, pilkallinen ääni hänen takanaan.

Yhä pidellen vantista katseli eversti epätietoisena ympärilleen ja näki koko laivan laidan täynnä mustia kasvoja, jotka vielä toissapäivänä olisivat kalvenneet nähdessään hänen rypistävän kulmiaan mutta jotka nyt kaikki seisoivat siinä häijynilkisesti irvistellen.

Hetkeksi voitti hänessä raivo pelon. Hän kirosi heitä ääneen rumasti ja runsaasti, irrotti sitten kätensä ja astui lankulle. Kolme askelta hän ennätti ottaa ennen kuin menetti tasapainonsa ja putosi läiskähtäen allaan oleviin vihreisiin syvyyksiin.

Kun hän taas ilmaa haukkoen tuli pinnalle, oli Cinco Llagas jo muutaman kaapelinmitan päässä.

Mutta karjuvat, pilkalliset onnentoivotukset, jotka myötäilivät laivalta hänen matkaansa, hän vielä kuuli ja ne syövyttivät hänen voimattoman raivonsa yhä syvemmälle hänen sieluunsa.

Kymmenes luku

DON DIEGO

Don Diego de Espinosa y Valdez heräsi pää pakottavana ja katseli raukein silmin hyttiään, johon aurinko perässä olevasta ikkunasta valoi kirkkaita säteitään. Hän huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä sietämättömän päänkivun vuoksi. Maatessaan siinä hän koetti päästä selville ajasta ja paikasta. Mutta tuskansa vuoksi ja puolipökerryksissä kun vielä oli, hän ei saanut ainoatakaan yhtenäistä ajatusta syntymään.

Selittämätön levottomuuden tunne pakotti hänet taas avaamaan silmänsä ja uudelleen tutkimaan ympäristöään.

Ei voinut olla epäilystäkään, että hän makasi oman laivansa laajassa hytissä, joten hänen käsittämätön levottomuutensa oli varmaan kokonaan perusteeton. Mutta kun heräävä muisti riensi hänen mietteittensä avuksi, pakotti se hänet itsepäisesti inttämään, että tässä oli jotakin, joka ei ollut tolallaan. Auringon alhainen asema, joka salli sen vuodattaa kultaista loistettaan hytin täydeltä, sai hänet ensin päättelemään, että oli aikainen aamu, siinä tapauksessa että laiva kulki länteen päin. Sitten johtui hänen mieleensä toinen mahdollisuus. Laiva saattoi olla menossa itään päin, ja siinä tapauksessa oli myöhäinen ilta. Laiva oli kulussa, sen hän arvasi heikosta veden kohinasta, joka hänen alapuoleltaan kuului. Mutta miten oli mahdollista, että he purjehtivat, vaikka hän, heidän kapteeninsa, ei tiennyt olivatko he menossa länteen vaiko itään eikä voinut muistaa, minne heidän matkansa piti?

Hänen ajatuksensa palasivat eilispäivän seikkailuihin, jos ne nyt sitten olivat tapahtuneet eilen. Helposti saavutettu voitto Barbados- saarella muistui selvänä hänen mieleensä. Jokaisen yksityistapauksen hän muisti elävästi aina siihen hetkeen asti, kun hän taas astui oman laivansa kannelle. Mutta siinä muisti äkkiä ja selittämättömällä tavalla katkesi.

Hän oli juuri aikeissa vaivata kipeätä päätään kaikenlaisilla arvailuilla, kun ovi aukeni ja hän näki sanomattomaksi hämmästyksekseen omien parhaiden vaatteittensa astuvan hyttiin. Se oli erityisen komea ja luonteenomaisesti espanjalainen puku, mustaa taftikangasta runsaine hopeareunuksineen, puku jonka hän vuosi sitten oli teettänyt itselleen Cadizissa, ja hän tunsi sen jokaisen yksityiskohdan niin tarkoin, että hänen oli mahdotonta ajatella erehtyvänsä sen suhteen.

Puku pysähtyi sulkeakseen oven ja lähestyi sitten vuodetta, jolla Don Diego lepäsi, ja puvun sisältä ilmestyi Don Diegon kokoinen hoikka herrasmies. Nähdessään Don Diegon hämmästyneen katseen herrasmies pidensi askeleitaan.

»Valveilla, vai?» kysyi hän espanjan kielellä.

Makuulla oleva mies tuijotti hänen ruskeisiin, hieman pilkallisiin kasvoihinsa ymmällään. Hän oli liiaksi hämmästynyt voidakseen vastata.

Vieraan sormet koskettivat Don Diegon takaraivoa, jolloin hän tuskasta kiemurrellen parahti pahasti.

»Hellä, vai?» virkkoi vieras. Hän otti Don Diegon ranteen etusormensa ja peukalonsa väliin ja silloin vasta Don Diego sai puhjetuksi puhumaan.

»Oletteko lääkäri?» kysyi hän.

»Sitäkin muun ohessa.» Tumma herrasmies jatkoi potilaansa valtimon tutkimista. »Vankka ja säännöllinen», ilmoitti hän vihdoin ja irrotti otteensa ranteesta. »Teille ei ole tullut mitään vaurioita.»

Don Diego ponnistautui istumaan punaiselle samettivaatteelle.

»Kuka piru te olette?» kysyi hän. »Ja mitä pirua teillä on tekemistä minun puvussani ja minun laivallani?»

Vieraan kulmakarvat kohosivat korkealle ja hänen leveä suunsa vetäytyi heikkoon ivahymyyn.

»Pelkäänpä että houritte vielä. Tämä ei ole teidän laivanne. Tämä on minun laivani ja vaatteet ovat myös minun.»

»Teidän laivanne?» kertasi toinen ihmeissään, ja yhä enemmän ihmeissään hän lisäsi: »Ja teidän vaatteenne? Mutta… tottahan…» Hurjina vilkuivat hänen silmänsä ympäri kajuutan. Hän tutki sen uudelleen tarkaten jokaista tuttua esinettä. »Olenko minä hullu?» kysyi hän vihdoin. »Varmastihan tämä laiva on Cinco Llagas?»

»Kyllä se on Cinco Llagas.»

»Siinä tapauksessa…» Espanjalainen vaikeni. Hänen katseensa kävi murheelliseksi. »Valga me Dios!» huudahti hän kuin tuskissaan-. »Aiotteko sanoa minulle myös, että olette Don Diego de Espinosa?»

»Enhän toki, minun nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja laiva, kuten tämä kaunis vaatekertakin on sotasaalistani. Ja te, Don Diego, olette vankini.»

Vaikka vastaus olikin hämmästyttävä, tuntui se kuitenkin Don Diegosta lohduttavalta siihen nähden, mitä hän oli alkanut pelätä.

»Mutta… ettekö sitten ole espanjalainen?»

»Te imartelette minua kastilialaisen puhetapani vuoksi. Minulla on kunnia olla irlantilainen. Te arvatenkin luulitte, että oli tapahtunut ihme. Niin onkin asian laita. Ihme, jonka minun kekseliäisyyteni, joka ei suinkaan ole halveksittava, on aikaansaanut.»

Lyhyesti kapteeni sitten paljasti salaisuuden kertomalla, mitä oli tapahtunut. Se oli kertomus, joka sai espanjalaisen vuoroin punastumaan ja vuoroin kalpenemaan. Hän tunnusteli takaraivoaan ja tapasi siellä vahvistuksen kertomuksen todenperäisyydelle kananmunan kokoisen kuhmun muodossa. Vihdoin hän katsahti hätääntyneenä pilkallista kapteeni Bloodia ja huudahti:

»Entä poikani? Missä poikani on? Hän oli samassa veneessä, joka toi minut laivalle!»

»Poikanne on turvassa. Hän ja veneen miehistö sekä teidän tykkimiehenne tovereineen ovat varsin mukavasti raudoissa kannen alla.» Don Diego vaipui takaisin vuoteelle ja hänen kiiltävän mustat silmänsä tuijottivat yläpuolella oleviin ruskeisiin kasvoihin. Hän hillitsi itsensä. Hänellä oli täysi annos sitä mielentyyneyttä, jota hänen hurja ammattinsa vaati. Onnen pyörä oli kierähtänyt hänelle vastaiseksi viime yrityksessä. Aivan voiton hetki oli kääntynyt hänelle tappioksi. Hän otti vastaan kohtalonsa stoalaisen tyyneydellä. Äärimmäisen välinpitämättömänä kysyi hän sitten:

»Entä nyt, señor kapteeni?»

»Nyt», sanoi kapteeni Blood — antaaksemme hänelle sen arvonimen, jonka hän itselleen oli omaksunut — »koska olen helläsydäminen mies, valitan, ettette kuollut siitä napsauksesta, jonka annoimme teille. Sillä se tietää sitä, että teidän täytyy vaivautua koettamaan kuolla uudelleen.»

»Ah!» Don Diego vetäisi syvään henkeään. »Mutta onko se välttämätöntä?» kysyi hän ilman nähtävää levottomuutta.

Kapteeni Bloodin katse hyväksyi hänen käyttäytymisensä.

»Kysykää itseltänne», sanoi hän, »sanokaahan minulle, mitä te itse kokeneena ja verentahrimana merirosvona tekisitte.»

»Mutta siinä asiassahan on ero.» Don Diego nousi istualleen miettiäkseen asiaa. »Ero on siinä, että te kehutte olevanne helläsydäminen mies.»

Kapteeni Blood istahti pitkän tammisen pöydän nurkalle. »Mutta minä en ole mikään hölmö», vastasi hän, »enkä salli että luonteenomainen irlantilainen hentomielisyyteni estää minua tekemästä sitä, mikä on välttämätöntä ja viisasta. Te ja teidän kymmenen eloonjäänyttä roistoanne olette alituisena uhkana tällä laivalla. Sitä paitsi vettä ja muonaa ei ole liian paljon laivalla. Tosin on meitä onneksi pieni joukko, mutta te ja teidän miehenne lisäävät sitä sangen sopimattomalla tavalla. Joten siis huomaatte, että järki kehoittaa meitä joka suhteessa kieltäytymään seuranne tarjoamasta hauskuudesta ja kovettaen hellät sydämemme pyytää mitä kohteliaimmin teitä astumaan laidan yli.»

»Ymmärrän», virkkoi espanjalainen miettiväisenä. Hän heilautti säärensä vuoteesta ja istui nyt sen reunalla nojaten kyynärpäitään polviin. Hän oli päässyt selville vastustajastaan ja kohteli häntä nyt yhtä pilkallisen kohteliaasti ja mairittelevan sydämellisesti kuin tämäkin häntä. »Myönnän, että puheessanne on paljonkin perää.»

»Vapautatte minut suunnattomasta taakasta», vastasi kapteeni Blood. »En tahtoisi esiintyä tarpeettoman ankarana, varsinkin kun minä ja toverini olemme niin erinomaisen paljosta suuressa kiitollisuuden velassa teille. Sillä mitä se lieneekin merkinnyt muille, teidän ryöstöretkenne Barbados-saarelle sattui meille erittäin otolliseen aikaan. Olen sen vuoksi iloinen havaitessani, että olette yhtä mieltä kanssani siinä, ettei muuta mahdollisuutta ole olemassa.»

»Mutta, ystäväni, niin paljoa en ole myöntänyt.»

»Jos teillä on jokin muu hyväksyttävä ehdotus, niin olen erittäin onnellinen saadessani kuulla sen.»

Don Diego siveli mustaa pujopartaansa.

»Voitteko antaa minulle miettimisaikaa huomiseen? Päätäni särkee niin kirotusti, että ajatteleminen on miltei mahdotonta. Ja myöntänette sen, että asia vaatii vakavaa harkintaa.»

Kapteeni Blood nousi seisomaan. Takanaan olevalta hyllyltä hän otti puolentunnin lasin, käänsi sen niin, että ruskeaa hiekkaa sisältävä puolikas oli ylöspäin, ja asetti sen pöydälle.

»Olen pahoillani, että minun täytyy kiirehtiä tässä asiassa, Don Diego, mutta tuo on kaikki mitä voin teille myöntää. Ellette sen jälkeen kun tuo hiekka on valunut loppuun, voi ehdottaa mitään hyväksyttävää tapaa, niin olen, vaikkakin äärimmäisen vastenmielisesti, velvollinen kehoittamaan teitä ystävinenne astumaan laidan yli.»

Kapteeni Blood kumarsi ja mentyään ulos lukitsi oven jälkeensä.

Polviinsa nojaten ja kädet poskilla istui Don Diego ja katseli, kuinka hiekka valui ylemmästä puolikkaasta alempaan. Ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä syvemmäksi kävivät rypyt hänen ruskeilla kasvoillaan.

Täsmälleen silloin, kun viimeiset hiekkajyvät valahtivat reiästä, avautui ovi jälleen.

Espanjalainen huokasi syvään ja kohottautui antaakseen vastauksen, jota kapteeni Blood oli tullut kuulemaan.

»Olen miettinyt erästä keinoa, herra kapteeni, mutta se riippuu teidän ihmisystävällisyydestänne. Te jätätte meidät jollekin tämän ruton saastuttaman saariryhmän saarelle oman kohtalomme heiteltäviksi.»

Kapteeni Blood mutristi huuliaan.

»Asialla on vaikeutensa», sanoi hän hitaasti.

»Pelkäsin sitä.» Don Diego huokaisi taas ja nousi seisomaan. »Älkäämme sitten puhuko siitä sen enempää.»

Vaaleansiniset silmät tarkkasivat häntä kuin teräsvasamat.

»Eihän teitä pelottane kuolema, Don Diego?»

Espanjalainen nosti päätään ylpeästi ja hänen kulmansa vetäytyivät ryppyyn.

»Kysymyksenne on loukkaava, sir.»

»Asetan siinä tapauksessa kysymyksen toisin — ehkäpä hieman onnistuneemmassa muodossa. Tahdotte tietenkin mielellänne elää?»

»Ah, siihen voin vastata. Haluan elää ja vielä hartaammin haluan, että poikani eläisi. Mutta elämänhaluni ei ole tekevä minua pelkuriksi teidän iloksenne, herra mestari-ivaaja.» Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän osoitti merkkiäkään suuttumuksesta tai kiivastumisesta.

Kapteeni Blood ei vastannut heti. Kuten aikaisemminkin istuutui hän taas pöydän kulmalle.

»Olisitteko halukas ansaitsemaan elämän ja vapauden omasta, poikanne ja tovereittenne puolesta?»

»Ansaitsemaan?» sanoi Don Diego, eikä vaaleansinisiltä terässilmiltä jäänyt huomaamatta vavahdus, joka kulki espanjalaisen ruumiin läpi. »Ansaitsemaan, sanoitte? Miksipä ei, ellei ehdotus, jonka aiotte tehdä, käy kunnialleni.»

»Sellainen ei puoleltani saata tulla kysymykseenkään», vakuutti kapteeni Blood. »Ymmärrän, että merirosvollakin saattaa olla kunniantuntoa.» Ja sitten hän esitti ehdotuksensa. »Jos katsotte ikkunasta, Don Diego, niin näette jotakin, joka muistuttaa pilven hattaraa taivaan reunassa. Se on Barbados-saari, joka on suoraan takanamme. Koko päivän olemme purjehtineet itää kohti vain yhdestä syystä — päästäksemme Barbados-saaresta niin kauaksi kuin suinkin. Mutta nyt kun emme enää näe maata, alkavat vaikeudet. Ainoa mies joukossamme, joka on saanut koulutusta merenkulussa, on kuumeessa — niin, sen pahoinpitelyn johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut juuri ennen kuin toimme hänet mukanamme laivaan. Osaan itse hoitaa kulussa olevaa alusta ja laivassa on pari kolme miestä, jotka pystyvät minua siinä auttamaan, mutta merimiestaidon korkeampia salaisuuksia ja taitoa löytää suunta tiettömällä ulapalla emme tunne ensinkään. Käsitätte helposti, että maihinmeno tai summittainen purjehtiminen tässä — kuten niin sattuvasti sanoitte — rutonsaastuttamassa saaristossa saattaisi käydä meille kohtalokkaaksi. Ja niinpä päädymme seuraavaan. Haluamme päästä Curacaoon, hollantilaiseen siirtomaahan niin suoraan kuin mahdollista. Annatteko kunniasananne siitä, että viette meidät sinne, jos annan teille vapautenne jälleen? Ja jos teette sen, olen laskeva teidät ja jäljelläolevan miehistönne vapauteen saavuttuamme sinne.»

Don Diegon pää vaipui rintaa vasten ja hän astui miettiväisenä perässä olevan ikkunan luo. Siinä hän seisoi katsellen auringonpaisteista ulappaa ja suuren aluksen tyyntä vanavettä — hänen oman aluksensa, jonka nämä englantilaiset koirat olivat häneltä ryöstäneet, hänen oman laivansa, jota häntä nyt vaadittiin kuljettamaan turvalliseen satamaan, jossa hän sen lopullisesti menettäisi ja josta se ehkä uudistettuna lähtisi taistelemaan hänen omia maanmiehiään vastaan.

Se oli vaa’an toisessa kupissa. Toisessa painoi kuudentoista miehen elämä. Neljäntoista elämä ei merkinnyt hänelle paljoakaan, mutta jäljellä olevien kahden kohtalo koski häntä itseään ja hänen poikaansa.

Hän kääntyi vihdoin, ja koska hänen selkänsä oli valoon päin, ei kapteeni Blood saattanut nähdä kuinka kalpeaksi hän oli käynyt.

»Hyväksyn», sanoi espanjalainen.

Yhdestoista luku

POJAN USKOLLISUUTTA

Kunniasanansa perusteella sai Don Diego de Espinosa nauttia täydellistä vapautta entisellä laivallaan, ja laivan ohjaus, jonka hän oli lupautunut suorittamaan, oli kokonaan hänen käsissään. Ja siitä syystä, että laivan miehistö oli kokonaan outo espanjalaisten valta-alueiden vesillä ja myös sen vuoksi, että Bridgetownin aikaiset tapahtumat eivät vielä olleet kylliksi opettaneet sitä pitämään jokaista espanjalaista petollisena, verenhimoisena koirana, joka tavattaessa oli lyötävä kuoliaaksi, se kohteli häntä samanlaisella ystävyydellä mitä hänen oma hieno maailmanmiehen käytöksensä oli omiaan herättämään. Hän söi ateriansa suurhytissä Bloodin ja kolmen hänen avukseen valitun upseerin, Hagthorpen, Wolverstonen ja Dyken seurassa.

He havaitsivat Don Diegon miellyttäväksi, jopa hupaiseksi toveriksi, ja hänen urhea käytöksensä ja mielenmalttinsa vastoinkäymisen hetkellä lisäsivät yhä sitä ystävällistä mielialaa, jota he häntä kohtaan tunsivat.

Oli mahdotonta epäillä Don Diegoa epärehellisestä pelistä. Sitä paitsi ei saattanut havaita mitään järjellistä syytä siihen. Hän oli ollut äärimmäisen suora heitä kohtaan. Hän oli ilmoittanut heille, että he olivat tehneet pahan erehdyksen purjehtiessaan suoraan myötätuuleen lähtiessään Barbados-saarelta. Heidän olisi tullut purjehtia saaresta alahankaan Karibian merelle ja pois saaristosta. Nyt oli heidän purjehdittava uudelleen saariston läpi päästäkseen Curacaoon, eikä reitti suinkaan ollut heille vaaraton. Missä tahansa saarien välissä saattoivat he tavata joko tasaväkisen tai voimakkaamman aluksen ja olipa se espanjalainen tai englantilainen, oli asia heille yhtä paha, sillä miehistön ollessa liian pieni ei heidän käynyt antautuminen taisteluun. Vähentääkseen vaaran mahdollisimman pieneksi hän ohjasi sen vuoksi laivan ensin etelään ja sitten länteen ja pääsi siten Tobago- ja Grenada-saarten välistä vaarallisen alueen ulkopuolelle ja tuli Karibian meren verraten turvallisille vesille.

»Jos tätä tuulta jatkuu», puhui hän heille sinä iltana illallispöydässä selitettyään heille sitä ennen laivan aseman, »niin pääsemme Curacaoon kolmessa päivässä.» Tuuli pysyi samana kolme päivää, vieläpä kiihtyikin toisena, mutta sittenkään ei kolmannen päivän ehtoona näkynyt merkkiäkään maasta. Cinco Llagas kynti yhä merta, jota rajoitti vain taivaan sini. Kapteeni Blood huomautti siitä levottomana Don Diegolle.

»Huomisaamuna se tapahtuu», vastasi Don Diego rauhallisen varmasti.

»Taivaan pyhien nimessä, te espanjalaiset puhutte aina huomisaamusta, mutta huomisaamu ei koskaan koita, ystäväni.»

»Mutta tällä kerralla se tulee, olkaa huoleti siitä. Vaikka nousisitte kuinka aikaiseen hyvänsä katsomaan, niin olette näkevä maata, Don Pedro.»

Kapteeni Blood jatkoi tyytyväisenä matkaansa ja meni katsomaan Jerry Pittiä, potilastaan, jonka tilaa Don Diego sai kiittää pelastumisensa mahdollisuudesta. Hän oli nyt ollut neljäkolmatta tuntia vapaa kuumeesta ja Peter Bloodin taitavassa hoidossa alkoi hänen silvottu selkänsä vähitellen tyydyttävästi parantua. Hän oli jo siinä määrin parantunut, että valitti sitä, kun täytyi pysytellä kuumassa ja ahtaassa hytissä. Ollakseen hänelle mieliksi salli kapteeni Blood hänen hieman hengittää raitista ilmaa laivan kannella, ja niinpä kun viimeiset päivän säteet vetäytyivät taivaalta, tuli Jeremias Pitt kapteenin tukemana ulkoilmaan.

Istuen luukun reunuksella täytti somersetshireläinen nuori mies kiitollisena keuhkonsa raikkaalla yöilmalla ja tunsi virkistyvänsä siitä. Sitten hänen merimiesvaistonsa pakotti häntä katselemaan tummana kaartuvaa taivasta, jolla jo kiilui myriadeja kultaloisteisia tähtiä. Hetken hän katseli sitä ikään kuin sivumennen, välinpitämättömänä, mutta sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi yhteen kohtaan. Hän katsahti ympärilleen ja sitten kapteeni Bloodiin, joka seisoi hänen vieressään.

»Tiedätkö mitään tähtitieteestä, Peter?» kysyi hän.

»Tähtitieteestä? Totisesti en osaisi erottaa Orionia Venuksesta.»

»Ah! Ja luulenpa, että jokainen tästä hölmömäisestä miehistöstä on yhtä tietämätön kuin sinäkin.»

»Olisi ystävällisempää sanoa, että he tietävät siitä vielä vähemmän.»

Jeremias osoitti erästä valoisaa paikkaa taivaalla ylähangan puolella. »Tuo on pohjantähti», sanoi hän.

»Niinkö? Kumma kun osaat löytää sen noiden muiden joukosta.»

»Ja pohjantähti miltei keulan kohdalla ylähangan puolella tietää sitä, että purjehdimme pohjoiseen, luoteeseen tai sillä välillä, sillä en usko, että olemme enempää kuin kymmenkunta astetta läntistä pituutta.»

»Kuinka niin?» ihmetteli Peter Blood.

»Sinähän kerroit, eikö niin, että tulimme saariston länsipuolta Tobago- ja Grenada-saarten lomitse Curacaota kohti. Jos me nytkin noudattaisimme samaa suuntaa, niin pohjantähden pitäisi olla tuolla takanamme.»

Silmänräpäyksessä Bloodista kaikkosi rauhallisuus. Hän oikein jäykistyi epäluulosta ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun pimeässä heidän yläpuolellaan välähti valojuova, joka oli peräisin parhaillaan aukenevasta peräkajuutan ovesta. Ovi sulkeutui jälleen ja kohta kuului askeleita kajuutan portaista. Don Diego lähestyi. Kapteeni Blood puristi sormillaan merkitsevästi Jerryn olkapäätä. Sitten hän huusi Don Diegolle puhuen englannin kieltä, jonka hän oli ottanut tavakseen, kun toisia oli läsnä.

»Tahdotteko ratkaista pienen erimielisyyden, joka on syntynyt välillämme, Don Diego?» sanoi hän leikkisästi. »Me emme oikein ole yhtä mieltä siitä, mikä on pohjantähti.»

»Vai niin?» espanjalaisen ääni oli rauhallinen. Siinä oli ikään kuin rahtunen naurua, ja syy siihen selvisi hänen seuraavasta lauseestaan. »Mutta tehän kerroitte minulle, että herra Pitt oli teidän laivurinne?»

»Paremman puutteessa», nauroi kapteeni hyväntahtoisen ylenkatseellisesti. »Olen valmis lyömään vetoa hänen kanssaan siitä, että tuo on pohjantähti.» Ja hän osoitti kädellään taivasta kohti perään päin. Hän kertoi jälkeenpäin, että jos hän olisi saanut Don Diegolta myöntävän vastauksen, niin hän olisi heti lävistänyt hänet miekallaan. Mutta espanjalainen päinvastoin osoitti selvästi halveksumistaan.

»Te olette yhtä varma asiastanne kuin tietämätönkin, Don Petro, ja te hävisitte. Pohjantähti on tuolla.» Ja hän osoitti sitä kohden.

»Oletteko varma asiasta?»

»Mutta rakas Don Pedro!» Espanjalaisen äänessä kaikui iloisen vastalauseen tuntu. »Voiko olla mahdollista, että erehdyin? Onhan tuolla kompassi. Tulkaa kompassikoppiin, niin näette mihin suuntaan olemme menossa.»

Hänen äärimmäinen suoruutensa ja rauhallisuutensa, jolla ei ollut mitään salattavaa, poisti heti epäilyksen, joka niin äkkiä oli juolahtanut kapteeni Bloodin mieleen. Mutta Pitt ei ollut niin vähällä tyydytetty.

»Siinä tapauksessa, Don Diego, olisi hauska kuulla, miksi kuljemme siihen suuntaan, jos kerran olemme matkalla Curacaoon», sanoi hän.

Taaskaan ei Don Diego näyttänyt vähintäkään epäröivän.

»Teillä on täysi syy kysyä sitä», vastasi hän ja huokasi. »Olin toivonut, ettei sitä huomattaisi. Olen ollut huolimaton — ah, rangaistavan huolimaton. Laiminlöin huomioidenteon. Se on aina ollut tapani. Olen itsestäni liian varma. Luotan liian paljon lokikirjan mukaan tehtyihin laskelmiin, ja tänä päivänä, kun vihdoin otin esille kvadrantin, huomasin että olimmekin tulleet puoli astetta liiaksi etelään, jotenka Curacao on nyt suoraan pohjoiseen. Siinä syy viivytykseemme. Mutta me olemme siellä huomisaamuna.»

Selitys oli niin täydelleen tyydyttävä ja tuli niin rehellisesti ja valmiisti, että oli mahdotonta uskoa, että Don Diego olisi aikonut pettää sanansa. Ja kun Don Diego taas oli poistunut, tunnusti kapteeni Blood Pittille, että oli tyhmää epäillä häntä. Olkoon hänen entisyytensä millainen tahansa, niin hän oli näyttänyt mitä miehiä hän oli ilmoittaessaan, että hän ennemmin kuolisi kuin ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi vahingoittaa hänen kunniaansa tai isänmaataan.

Espanjan valtavedet ja niillä purjehtivien seikkailijain metkut olivat kapteeni Blondille outoja, joten hänellä vielä oli harhaluulonsa. Mutta seuraava aamunkoitto oli haihduttava ne rajusti ja ainiaksi.

Tullessaan kannelle jo ennen auringon nousua hän näki edessään maata, kuten Don Diego oli illalla luvannut. Se oli noin kymmenen mailin päässä heistä, pitkä idästä länteen kulkeva rannikko, ja siitä pisti kallioinen niemeke aivan heitä kohti. Nähdessään sen hän rypisti otsaansa. Hän ei ollut havainnut, että Curacao olisi niin laaja. Toden teolla näytti maa pikemminkin mantereita kuin saarelta.

Ylähangan puolella heistä hän huomasi maalta puhaltavan heikon tuulen tuomana suuren laivan, joka hänen arvionsa mukaan oli suunnilleen yhtä kookas kuin heidän omansakin. Hänen katsoessaan sitä se muutti äkkiä suuntaansa ja tuli nyt suoraan heitä kohti.

Tusinan verran hänen miehiään liikuskeli jo etukannella innokkaasti tähystäen tulokasta ja heidän äänensä ja naurunsa kuului selvästi uljaan Cinco Llagsin perään saakka.

»Tuolla», virkkoi pehmeä ääni sulavalla espanjan kielellä hänen takanaan, »on luvattu maa, Don Pedro.»

Äänessä oli jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, joka sai kapteeni Bloodin epäluulon uudelleen heräämään eloon. Hän kääntyi äkkiä Don Diegoon päin, niin äkkiä, että viekas hymy tämän huulilta ei kerinnyt kadota ennen kuin kapteeni Bloodin katse tutkivana osui hänen kasvoihinsa.

»Se näkyy tuottavan teille outoa tyydytystä olosuhteista huolimatta», sanoi kapteeni Blood.

»Luonnollisesti.» Espanjalainen hieroi kämmeniään yhteen, ja herra Blood huomasi, että liike oli hieman epävarma. »Tyydytystä, jota merimies tuntee.»

»Tai jota petturi tuntee — vai?» kysyi Blood tyynesti. Ja kun espanjalainen astui askelen taaksepäin ja hänen hahmonsa äkkiä muuttui, oli Blood varma siitä, että hänen epäluulonsa oli oikeutettu. Hän ojensi kätensä maata kohden ja kysyi ankarasti: »Mikä maa tuo on? Rohkenetteko väittää, että se on Curacaon rantaa?»

Hän astui Don Diegoa kohti ja askel askelelta väistyi tämä taaksepäin. »Sanonko teille, mikä maa se on? Sanonko?» Hänen varmuutensa näytti häikäisevän ja hämmästyttävän espanjalaista, sillä vastausta ei kuulunut. Silloin veti herra Blood uhkarohkean vedon — vaikkei aivan uhkarohkeaa kuitenkaan. Hän tiesi, että niin pitkää rantaviivaa ei voinut olla muualla kuin joko mantereita tai sitten Kuballa tai Hispaniolalla. Mannerta se ei voinut olla, sen hän myös tiesi. Koska hän tiesi, että Kuba oli kauempana pohjoisessa ja lännessä kuin Hispaniola, seurasi siitä, päätteli hän nopeasti itsekseen, että jos Don Diego aikoi pettää hänet, niin hän oli ohjannut laivan lähintä espanjalaista aluetta kohti. »Tuo maa, senkin petollinen, valapatto espanjalainen koira, on Hispaniolan saari.»

Sen sanottuaan hän piti tarkasti silmällä kalpenevaa espanjalaista nähdäkseen, oliko hän osannut oikeaan. Mutta nyt oli väistelevä Don Diego jo tullut keskiväliin peräkantta, jossa peräpurje esti heitä näkymästä sinne missä muut englantilaiset olivat. Hänen huulensa vääntyivät rumaan hymyyn.

»Ah, perro inglés! Sinä tiedät liian paljon», sanoi hän matalalla äänellä ja syöksyi kapteenin kurkkuun kiinni.

Kiinteästi toisiinsa kiertyneinä he huojuivat hetken puoleen ja toiseen, kunnes yhdessä kaatuivat kannelle, jolloin Don Diego kapteenin kamppaamana jäi alle. Espanjalainen oli luottanut tukeviin voimiinsa. Mutta ne osoittautuivat riittämättömiksi irlantilaisen teräksisessä otteessa, joka äskeisessä orjuudessa oli yhä vahvistunut. Espanjalainen oli luottanut siihen, että hän kuristamalla Bloodin voittaisi sen puolituntisen, minkä laivan ehtiminen heidän luokseen mahdollisesti vaatisi. Hän oli varma siitä, että alus oli espanjalainen, sillä mikään muu laiva ei olisi niin rohkeasti luovaillut Hispaniolan vesillä. Mutta kaikki hänen aikaansaannoksensa kääntyivät hänelle pettymykseksi ja päälle päätteeksi aivan hyödyttömiksi. Sen hän tajusi maatessaan selällään ja Bloodin painaessa polvellaan hänen rintaansa, samalla kun miehet kapteeninsa kutsumina riensivät kolistellen paikalle.

»Joko minä nyt tässä luen rukouksen likaisen sielusi puolesta?» pilkkasi Blood vankiaan raivoissaan.

Mutta vaikka espanjalainen olikin menettänyt kaikki pelastumisen toiveensa, pakotti hän huulensa hymyyn ja vastasi pilkalla pilkkaan:

»Onpa hauska nähdä, kuka sinun sielusi puolesta rukoilee, kun tuo sotalaiva on kupeellasi.»

»Tuo sotalaiva!» huudahti kapteeni Blood aavistaen, että oli jo liian myöhäistä välttää Don Diegon petoksen seurauksia.

»Tuo laiva», vastasi Don Diego yhä pilkallisemmin. »Tiedättekö, mikä se on? Minäpä sanon sen teille. Se on Encarnacion, Don Miguel de Espinosan, Kastilian pääamiraalin lippulaiva, ja Don Miguel on minun veljeni. Tapaamisemme on erinomaisen onnellinen asia. Se osoittaa, että kaikkivaltias johtaa katolisen Espanjan kohtaloita.»

Kapteeni Bloodissa ei näkynyt jälkeäkään leikinlaskusta eikä kohteliaisuudesta. Hänen vaaleat silmänsä leimahtivat ja hänen kasvonsa jäykistyivät.

Hän nousi ja jätti espanjalaisen miestensä haltuun. »Sitokaa hänet», käski hän. »Sitokaa hänet nilkoista ja ranteista, mutta älkää vahingoittako häntä — ei hiuskarvaakaan hänen kallisarvoisesta päästään.»

Huomautus oli hyvinkin tarpeellinen. Sillä hurjistuneina siitä mahdollisuudesta, että he nyt joutuisivat vaihtamaan orjuutensa, josta juuri olivat päässeet, vielä pahempaan, olisivat miehet repineet espanjalaisen kappaleiksi siinä paikassa. Ja kun he nyt tottelivat kapteeniaan ja pidättäytyivät siitä, niin se tapahtui vain sen vuoksi, että he hänen muuttuneessa äänensävyssään havaitsivat lupauksen jostakin vielä paremmasta Don Diegolle kuin kuolema.

»Senkin kurjimus, saastainen merirosvo! Kunnian mies!» puhutteli kapteeni Blood vankiaan.

Mutta Don Diego katsahti häneen ja nauroi.

»Te arvioitte minut liian mitättömäksi.» Hän puhui englantia, jotta kaikki ymmärtäisivät mitä hän sanoi. »Sanoin teille, että en pelkää kuolemaa ja olen sen nyt näyttänyt toteen. Ettekö käsitä, englantilainen koira?»

»Irlantilainen, jos suvaitsette», korjasi kapteeni Blood. »Entäs teidän kunniasananne, espanjalainen roisto!»

»Luulitteko minun antavan teille kunniasanaani, jotta tämä komea, kaunis espanjalainen laiva jäisi teidän roistojen käsiin, ehkäpä vielä käydäkseen sotaa toisia espanjalaisia vastaan. Ha, ha», Don Diego nauroi syvää kurkkunauruaan. »Te hölmöt! Voitte tappaa minut. Pyh! Mitäpä siitä. Kuolen täytettyäni tehtäväni hyvin. Vähemmän kuin tunnin kuluttua olette espanjalaisten vankeina ja Cinco Llagas joutuu taas Espanjalle.»

Kapteeni Bloodin ruskettuneet kasvot kävivät kalpeiksi hänen katsellessaan espanjalaista tarkkaavasti. Vangin ympärillä tungeksivat entiset orjat meluten, raivoten ja suorastaan kirjaimellisesti »janoten verta».

»Odottakaa», komensi kapteeni Blood käskevästi, kääntyi kantapäillään ja meni reelingin ääreen. Hänen seisoessaan siellä syvissä mietteissä yhtyivät häneen Hagthorpe, Wolverstone ja Ogle, tykkimies. Ääneti he katselivat veden poikki vastaantulevaa laivaa. Se oli kääntynyt yhden viivan alatuuleen ja kulki nyt suuntaa, jossa sen lopulta täytyi yhtyä Cinco Llagsiin.

»Vähemmässä kuin puolessa tunnissa», virkkoi nyt kapteeni Blood, »on se kohdallamme ja pyyhkäisee kantemme puhtaaksi tykeillään.»

»Me tappelemme», sanoi toissilmäinen jättiläinen kiroten.

»Tapella!» ivasi Blood. »Meillähän on liian vähän miehistöä, ainoastaan parikymmentä, miten me voisimme tapella. Ei, ei ole muuta kuin yksi keino. Meidän täytyy saada tuo laiva vakuuttuneeksi siitä, että meidän aluksellamme on kaikki järjestyksessä ja että me olemme espanjalaisia, joten se antaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.»

»Ja miten se saadaan aikaan?», kysyi Hagthorpe.

»Se on mahdotonta», sanoi Blood. »Jos se olisi…» Sitten hän vaikeni äkkiä ja seisoi tuumien, silmät luotuina vihreään veteen. Ogle tokaisi silloin pilkallisesti:

»Mehän voimme lähettää Don Diego de Espinosan veneessä omien miestensä soutamana laivalle vakuuttamaan hänen veljelleen, että olemme kaikki hänen katolisen majesteettinsa uskollisia alamaisia.»

Kapteeni pyörähti ympäri ja katsoi hetken tykkimieheen aivan kuin olisi aikonut lyödä häntä. Sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui. Hänen katseessaan välähti innostus.

»Totisesti, sinäpä sen sanoit. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta hänen pojallaan saattaa ehkä olla toinen ajatus asiasta. Lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan on Espanjassa korkeassa kurssissa.» Hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni vangin ympärillä seisovan miesjoukon luo. »Tuokaa vanki tänne», sanoi hän. Sitten hän meni edellä vaikeakulkuisia portaita alas keskikannen alle, missä ilma oli tympeä ja tervankatkua täynnä. Hän jatkoi matkaansa perään, aukaisi suuren varastosuojan oven ja meni siitä sisään seuranaan Don Diego ja hänen saattajansa. Joka mies laivalla yritti seurata hänen perässään, mutta hän käski heitä ankarasti menemään kannelle Hagthorpen komennossa.

Varastosuojassa oli kolme tykkiä asemissaan, valmiiksi ladattuina ja suut avonaisista luukuista ulkona sellaisina kuin ne espanjalaisilta tykkimiehiltä olivat jääneet.

»Tässä on, Ogle, sinulle työtä», sanoi Blood, ja kun hartiakas tykkimies oli puskenut tiensä suu auki seisovien miesten välistä, osoitti Blood keskimmäistä tykkiä hänelle.

»Vedätä tämä tykki taemmaksi», käski hän.

Kun se oli tehty, kutsui Blood luokseen ne miehet, jotka olivat tuoneet Don Diegon sinne.

»Sitokaa hänet poikkipuolin tykin suun eteen», käski hän, ja sillä aikaa kun he kahden muun avustamana tekivät käskyn mukaan, kääntyi Blood toisten puoleen.

»Tuokaa espanjalaiset vangit tänne. Ja sinä, Dyke, mene sanomaan, että nostavat Espanjan lipun mastoon.»

Don Diego, joka käsistään ja jaloistaan oli sidottu kaareksi tykin suun eteen, pyöritteli kuin mielipuoli silmiään katsoessaan kapteeni Bloodia. Mies saattaa kyllä halveksia kuolemaa, mutta häntä odottava kuolemantapa voi häntä kuitenkin kammottaa.

Vaahtosuin hän syyti kirouksia ja herjauksia kiusaajalleen.

»Hirviö raakalaiseksi! Epäinhimillinen villi! Kirottu kerettiläinen! Etkö voi tyytyä tappamaan minua jollakin kristillisellä tavalla?»

Kapteeni Blood suvaitsi vastata hänelle hymyilemällä ilkeämielisesti ennen kuin hän kääntyi ottamaan vastaan kuuttatoista käsiraudoissa olevaa vankia, jotka nyt saapuivat vartijainsa saattamina.

Tullessaan he olivat jo kuulleet Don Diegon huudahdukset. Nyt he saivat kauhukseen nähdä läheltä, missä tilassa hän oli. Kaunis ruskeahipiäinen nuorukainen, joka selvästi ryhtinsä ja vaatetuksensa puolesta erosi muista, syöksyi esiin ja huudahti tuskaisesti: »Isä!»

Kiemurrellen ja väännellen niiden käsissä, jotka tuota pikaa ottivat hänet kiinni, hän kutsui taivaan ja helvetin avukseen estämään tätä kauhuntyötä ja kääntyi vihdoin kapteeni Bloodin puoleen pyytäen armoa isänsä puolesta. Hänen kiivautensa oli säälittävä näky. Katsellessaan häntä kapteeni Blood arveli, että pojassa ilmeni tarpeellinen määrä rakkautta isäänsä.

Hän tunnusti myöhemmin, että hän jo hetken oli vaarassa heltyä ja että hän sisimmässään taisteli säälimätöntä aikomustaan vastaan. Mutta päästäkseen heikkoutensa herraksi hän muistutteli mielessään, mitä espanjalaiset olivat tehneet Bridgetownissa. Hän näki taas Mary Traillin kalvenneet lapsenkasvot, kun tyttö kauhuissaan pakeni ilkamoivaa roistoa, jonka Blood oli sitten pistänyt kuoliaaksi, ja hänen sielunsa silmien eteen nousi muita sanoin kuvaamattomia kauhunkuvia vahvistamaan hänen päätöksessään horjahtelevaa mieltään. Espanjalaiset olivat näyttäytyneet kaikin puolin sydämettömiksi ja armottomiksi. Vaikka olivatkin uskonnollisuutta täyteen sullotut, ei heissä ollut hitustakaan sitä kristillisyyttä, jonka tunnuskuva oli nytkin kohotettu lähestyvän sotalaivan pisimpään mastoon. Hetki sitten oli julma ja jumalaton Don Diego pilkannut kaikkivaltiasta olettamalla, että Hän piti erityistä huolta katolisen Espanjan kohtaloista. Nyt saisi Don Diego huomata erehdyksensä.

Päästyään taas samaan kyynilliseen mielentilaansa, jossa hän oli tekoonsa ryhtynyt — mielentila, joka oli välttämätön asian loppuunsuorittamiseksi — käski Blood Oglea panemaan sytyttimen kuntoon ja poistamaan nahkaisen suojuksen sankkireiältä. Kun nuorempi Espinosa silloin puhkesi uusiin esirukouksiin ja uhkauksiin, kääntyi kapteeni Blood tuimasti ympäri ja säväytti:

»Ääneti! Hiljaa ja kuunnelkaa! Tarkoitukseni ei ole ensinkään ampua isäänne helvettiin, kuten hän ansaitsisi, eikä edes ottaa häntä hengiltä.»

Hämmästytettyään pojan aivan sanattomaksi lupauksellaan — olosuhteisiin nähdenhän se oli sangen hämmästyttävä — hän rupesi selittämään aikomustaan sulavalla ja virheettömällä kastilian murteella, jota hän onneksi täydellisesti hallitsi — onneksi sekä Don Diegolle että itselleen.

»Yksinomaan teidän isänne petollisuus on saattanut meidät tähän asiaintilaan, hän on tahallaan johtanut meidät vaaraan joutua vangeiksi ja kuoleman omiksi tuolla espanjalaisella laivalla. Samoin kuin isänne tunsi tuon laivan, on hänen veljensä myös tuntenut Cinco Llagasin. Siinä ei ole mitään outoa. Mutta aivan heti tulee Encarnacion niin lähelle meitä, että sen täytyy huomata, että täällä eivät ole asiat niinkuin niiden tulisi olla. Ennemmin tai myöhemmin on se havaitseva, missä suhteessa asiat ovat hullusti laivallamme, ja silloin se avaa tulen meitä kohti tai astuu laivaamme. Missään tapauksessa emme pysty tappelemaan, sen isänne tiesi viedessään meidät tähän ansaan. Mutta me aiomme tapella siitä huolimatta, jos meidät siihen pakotetaan. Me emme suinkaan vähällä alistu espanjalaisten petomaisuuteen.»

Hän asetti kätensä tykille, johon Don Diego oli sidottu.

»Käsittänette siis, mistä on kysymys: ensimmäiseen laukaukseen Encarnacionista vastaa tämä tykki heti. Toivon, että ymmärrätte.»

Kalpeana ja vavisten tuijotti nuori Espinosa säälimättömiin sinisilmiin, jotka katsoivat häneen lujasti.

»Josko ymmärrän!» sammalsi hän keskeyttäen äärimmäisen hiljaisuuden. »Mutta Jumalan nimessä, miten minun on ymmärrettävä se? Miten voin ymmärtää sen? Voitteko välttää taistelun? Jos tiedätte jonkin keinon, tai jos minä tai nuo tuossa voivat olla välikappaleina siinä — jos se on teidän tarkoituksenne — niin sanokaa se taivaan nimessä.»

»Taistelun voisimme välttää, jos Don Diego de Espinosa menisi veljensä laivalle ja läsnäolollaan ja vakuutuksillaan ilmoittaisi amiraalille, että Cinco Llagasilla on kaikki järjestyksessä ja että se yhä on espanjalainen alus, kuten sen lippu nyt näyttää. Mutta tietenkään ei Don Diego henkilökohtaisesti voi lähteä, koska hänellä on… toisenlaisia tehtäviä. Hänellä on… sanokaamme hieman kuumetta, joka pidättää häntä vuoteessa. Mutta te, hänen poikansa, voitte toimittaa kaiken tämän ja samalla viedä isänne terveiset hänen veljelleen. Te lähdette veneellä, jota kuusi espanjalaistanne soutaa ja minä — ylhäisenä espanjalaisena, jonka te viimeisellä ryöstöretkellänne vapautitte Barbados-saarelta, tulen mukaan pitämään teitä oikealla tolalla. Jos minä palaan elävänä takaisin ja jos sitten saamme häiriintymättä purjehtia pois näiltä vesiltä, saa Don Diego samoin kuin te kaikki muutkin pitää henkensä. Mutta jos petoksen tai onnettomuuden vuoksi — samantekevää mistä syystä — sattuu pienintäkään häiriötä, niin, kuten minulla on ollut kunnia selittää, alkaa taistelun meidän puoleltamme tämä tykki, ja teidän isänne on oleva yhteenoton ensimmäinen uhri.»

Hän pysähtyi hetkeksi. Hänen tovereittensa puolelta kuului hyväksymisen hyminää, ja espanjalaiset vangit liikahtivat levottomasti. Nuori Espinosa seisoi hänen edessään vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten. Hän odotti jotakin osviittaa isältään, mutta mitään ei tullut. Näytti siltä kuin Don Diegon rohkeus olisi kokonaan lamaantunut näin kovan koetuksen edessä. Hän riippui velttona pelottavissa köytöksissään ja oli ääneti. Ilmeisesti hän ei uskaltanut kehoittaa poikaansa vastarintaan eikä toiselta puolen kehdannut taivutella häntä myöntymäänkään. Täten hän jätti päätösvallan kokonaan nuorukaiselle.

»Kas niin», sanoi Blood. »Arvaan, että olen ollut kyllin selvä sanoissani. Mitä arvelette asiasta?»

Don Esteban kostutteli kuivia huuliaan ja pyyhki kämmenensä selkäpuolella tuskan hien otsaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat hetken hurjina isänsä hartioita ikään kuin sieltä etsien ohjausta. Mutta isä vaikeni. Pojalta pääsi ikään kuin nyyhkytys.

»Minä — minä suostun», sai hän vihdoin sanotuksi ja kääntyi espanjalaisten puoleen. »Ja te, tehän suostutte myös?» pyysi hän intohimoisesti. »Don Diegon ja itsenne vuoksi, meidän kaikkien vuoksi. Ellette tee sitä, niin tämä mies teurastaa meidät kaikki armotta.»

Koska hän itse myöntyi, eikä heidän johtajansakaan kehoittanut vastarintaan, niin miksipä hekään olisivat saattaneet itseään turmioon näyttelemällä turhan päiten sankaruutta? He vastasivat vitkastelematta, että olivat valmiit tekemään sen mitä heiltä vaadittiin.

Blood kääntyi ja meni Don Diegon luo.

»Olen pahoillani siitä, että minun täytyy tällä tavoin tuottaa teille epämukavuutta, mutta…» Hän pysähtyi hetkeksi ja rypisti silmäkulmiaan tarkastaessaan tutkivasti vankiaan. Sitten hän jatkoi: »Mutta en luule, että teidän tarvitsee olla peloissanne siitä, että sitä jatkuisi, ja voitte luottaa minuun kun sanon, että koetan vointini mukaan tehdä sen niin lyhyeksi kuin mahdollista.»

Don Diego ei vastannut. Peter Blood odotti hetkisen tarkaten häntä. Sitten hän kumarsi ja astui takaisin.

Kahdestoista luku

DON PEDRO SANGRE

Asianmukaiset merkit vaihdettuaan nousivat Cinco Llagas ja Encarnacion tuuleen noin neljännesmailin päässä toisistaan ja niiden väliin jäänyttä auringon hopeoimaa ja hiljaa keinuvaa ulappaa kiiti edellisestä lähtenyt vene, jota kuusi espanjalaista merimiestä souti ja jonka perätuhdolla istui Don Esteban de Espinosa ja kapteeni Peter Blood.

Veneessä oli myös kaksi raha-arkkua, joissa oli viisikymmentätuhatta kultakolikkoa. Kultaa on kautta aikojen pidetty parhaana vilpittömyyden todistajana, ja Blood oli päättänyt, että ainakin ulkonaiset seikat kaikissa suhteissa olisivat hänen puolellaan. Hänen seuralaisensa olivat olleet sitä mieltä, että se oli turhaa, mutta Blood oli pitänyt päänsä. Hänellä oli sitä paitsi mukanaan eräälle espanjalaiselle ylimykselle osoitettu suurikokoinen lähetys, joka oli raskaasti sinetöity Espinosan vaakunalla — toinen todistus, joka äkkiä oli tekaistu Cinco Llagasin hytissä, ja hän käytti paraikaa viimeisiä hetkiä täydentääkseen ohjeitaan nuorelle seuralaiselleen.

Don Esteban lausui vielä viimeisen epäilyksensä.

»Entä jos paljastaisitte itsenne jollakin tavalla!» huudahti hän.

»Se olisi kohtalokasta — meille kaikille. Kehoitin isäänne rukoilemaan menestyksemme puolesta. Teiltä odotan apua varsinaisessa toiminnassa.»

»Teen parhaani, Jumala tietää, että koetan parhaani», vakuutti poika. Blood nyökkäsi miettiväisenä ja enempää ei puhuttu ennen kuin he törmäsivät Encarnacionin korkeaan kylkeen. Don Esteban kiipesi ylös ja aivan hänen kintereillään seurasi kapteeni Blood.

Keskilaivassa seisoi amiraali itse heitä vastassa. Hän oli kaunis, ylpeä mies, pitkä ja jäykkä ja hieman harmaampi ja vanhemman näköinen kuin Don Diego, jota hän paljon muistutti. Hänen seuranaan oli neljä upseeria ja dominikaanikunnan mustavalkoiseen pukuun puettu munkki.

Amiraali levitti käsivartensa syleilläkseen veljenpoikaansa, jonka jäykistävän pelon hän erehtyi luulemaan mielihyvän aiheuttamaksi kiihtymykseksi, ja puserrettuaan häntä rintaansa vasten kääntyi tervehtimään Don Estebanin seuralaista.

Peter Blood kumarsi soreasti, täysin levollisena, ainakin ulkonäöstä päättäen.

»Olen», ilmoitti hän kääntäen nimensä espanjankieliseksi, »Don Pedro Sangre, huono-onninen herrasmies Leonista, jonka Don Estebanin mainio isä vastikään pelasti sotavankeudesta.» Ja muutamin sanoin hän tekaisi jutun niistä olosuhteista, joissa hän oli joutunut vangiksi ja joissa hän taas oli pelastunut Barbados-saaren kirottujen kerettiläisomistajien kynsistä.

»Benedicamus Dominus», sanoi munkki puheen lomaan.

»Ex hoc nunc et usque in seculum», vastasi Blood, teko-paavinuskoinen, ja loi silmänsä alas.

Amiraali ja hänen neljä seuralaistaan kuuntelivat häntä osaaottavasti ja toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Sitten seurasi pelätty kysymys.

»Mutta missä on veljeni? Miksi hän ei itse tullut tervehtimään minua?»

Nyt oli nuoren Espinosan vuoro vastata.

»Isäni on pahoillaan, kun hänen täytyi kieltäytyä siitä kunniasta ja ilosta. Mutta valitettavasti hän on hieman pahoinvoipa. — Oh, ei mitään vakavampaa, mutta kuitenkin sen verran, että hänen täytyi jäädä hyttiinsä. Se on vain pientä kuumetta, seuraus mitättömästä haavasta, jonka hän sai siinä taistelussa Barbados-saarella, joka päättyi tämän herran onnelliseen pelastumiseen.»

»Ei, ei veljenpoikani», vastusti Don Miguel teeskennellyn vastenmielisesti. »Minun ei tarvitse tietää niistä asioista mitään. Minulla on kunnia edustaa merillä hänen katolista majesteettiaan, joka elää hyvässä sovussa Englannin kuninkaan kanssa. Olet jo kertonut minulle enemmän kuin minun olisi tarpeellista tietääkään. Koetan unohtaa sen ja pyydän teitäkin tekemään samoin», hän lisäsi kääntyen seuralaisinaan olevien upseerien puoleen. Hän iski hymyilevälle kapteeni Bloodille silmää, mutta lisäsi samassa jotakin, joka sai hymyn niistä äkkiä katoamaan. »Mutta koska Diego ei voi tulla minun luokseni, niin lähden minä hänen luokseen.»

Tuokion kuvastui Don Estebanin kasvoilla kauhea pelko. Sitten puuttui kapteeni Blood puheeseen matalalla äänellä ikään kuin kohdistaen ovelat sanansa yksityisesti Don Miguelille.

»Jos suvaitsette, Don Miguel, niin se on asia, jota ei teidän suinkaan pidä tehdä — asia, jota ei Don Diego ensinkään toivoisi. Hän tahtoi nimenomaan, ettette näkisi häntä, ennen kuin hänen haavansa olisi parantunut. Siinä perimmäinen syy siihen, ettei hän nyt ole täällä. Sillä totuus on se, että hänen haavansa ei ole niin vaarallinen, että se estäisi häntä tulemasta, mutta hän ajatteli sitä tukalaa asemaa, johon hän itse ja te joutuisitte, jos teidän hänen omasta suustaan täytyisi kuulla, mitä on tapahtunut. Kuten teidän ylhäisyytenne mainitsi, vallitsee hänen katolisen majesteettinsa ja Englannin kuninkaan välillä rauha ja teidän veljenne Don Diego…»

Hän vaikeni tuokion.

»Minun ei tarvinne sanoa enempää. Sen, mitä meiltä kuulette, ei tarvitse olla muuta kuin huhua. Teidän ylhäisyytenne kai käsittää?»

Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiaan miettiväisenä. »Minä käsitän… ainakin osaksi», hän sanoi.

Kapteeni Bloodilla oli levoton olo. Epäilikö espanjalainen hänen sanojaan? Mutta olihan hänen pukunsa moitteettomasti espanjalainen ja olihan siinä Don Esteban vahvistamassa hänen sanansa tosiksi. Hän kiiruhti lisäämään vakuutteluaan, ennen kuin amiraali ennätti sanoa sanaakaan.

»Ja meillä on tuolla veneessä arkku, joka sisältää viisikymmentätuhatta kultakolikkoa, jotka meidän tuli jättää teidän ylhäisyydellenne.»

Hänen ylhäisyytensä hypähti korkealle ja hänen upseerinsa liikehtivät eloisasti.

»Ne ovat niitä lunnaita, jotka Don Diego otti Barbados-saaren kuver…»

»Taivaan nimessä, ei sanaakaan enää», huudahti amiraali levottomana. »Veljeni toivoo, että otan haltuuni rahat viedäkseni ne hänen puolestaan Espanjaan? No niin, se on veljeni ja minun välinen perheasia, joten voin sen tehdä. Mutta minä en saa tietää…» Hän keskeytti äkkiä. »Hm! Ehkäpä suvaitsette juoda lasin madeiraa kajuutassani», pyysi hän, »sillä aikaa kun nostavat arkun laivaan.»

Hän antoi määräyksen arkun nostamisesta ja meni edellä kuninkaallisen komeaan kajuuttaansa, jonne hänen erityisestä kutsustaan hänen upseerinsa ja munkkikin tulivat.

Istuuduttuaan pöytään, ja kun palvelija, joka oli kaatanut heille kullankeltaisen juoman laseihin, oli poistunut, Don Miguel naurahti ja siveli harmahtavaa pujopartaansa.

»Pyhä neitsyt! Veljelläni on järjenjuoksu, joka ottaa kaikki huomioon. Jos olisin omin päin joutunut toimimaan, niin olisinpa tehnyt aika tyhmyyden menemällä näin sopimattomaan aikaan hänen laivalleen. Olisin ehkä saanut nähdä asioita, joita espanjalaisena amiraalina olisi sangen vaikea jättää huomioon ottamatta.»

Sekä Estebanille että Bloodille tuli kiire olla yhtä mieltä hänen kanssaan, ja sitten Blood kohotti lasinsa ja joi maljan Espanjan kunniaksi ja Englannin valtaistuimella kyyköttävän turtuneen Jaakon päänmenoksi.

Jälkimmäinen osa hänen maljapuheestaan oli ainakin tarkoitettu todeksi.

Amiraali nauroi.

»Sir, sir, veljeni pitäisi olla täällä hillitsemässä epäviisasta puhetapaanne. Teidän pitäisi muistaa, että hänen katolinen majesteettinsa ja Englannin kuningas ovat parhaita ystäviä. Sellaisia maljoja ei sovi juoda tässä majassa. Mutta koska se kerran on ehdotettu juotavaksi ja lisäksi taholta, jolla on täysi syy vihata noita englantilaisia koiria, niin yhdymme siihen — mutta epävirallisesti.»

He nauroivat ja joivat Jaakko-kuninkaan päänmenoksi— aivan epävirallisesti, mutta sen vuoksi myös sitä hartaammin. Sitten muisti Don Esteban levottomana isäänsä ja sitä tuskaa, minkä jokainen tarpeettomasti venytetty minuutti hänelle tukalassa asemassaan aiheutti. Hän nousi ja ilmoitti, että heidän täytyi lähteä paluumatkalle laivalleen.

»Isäni», selitti hän, »pyrkii kiireesti San Domingoon. Hän toivoi, etten viipyisi täällä kauempaa kuin mitä oli tarpeellista syleilläkseni teitä. Jos sallitte, niin lähdemme, setä.»

Asiain näin ollen ei setä vastustanut lähtöä.

Kun he tulivat ulos, katseli Blood levottomana merimiehiä, jotka pitkänä rivinä kurkottelivat laidan yli ja keskustelivat veneen miehistön kanssa, joka odotteli laivan portaiden alapäässä. Mutta heidän asenteestaan hän saattoi päättää, ettei ollut syytä levottomuuteen. Veneen miehistö oli visusti pitänyt suunsa kiinni.

Amiraali hyvästeli heitä — Estebania sydämellisesti ja Bloodia juhlallisesti.

»Valitan, että minun täytyy erota teistä niin pian, Don Pedro. Olisin toivonut, että olisitte voinut viipyä kauemmin vierailullanne Encarnacionilla.»

»Olen todella pahoillani», vastasi kapteeni Blood kohteliaasti.

»Mutta minä toivon, että tapaamme toiste.»

»Se on toki enemmän kuin ansaitsen.»

He pääsivät veneeseen ja se erkani suuren aluksen kupeesta. Soutaessaan pois amiraalin huiskuttaessa heille onnellista matkaa reelingiltä he kuulivat pursimiehen kimeän pillin kutsuvan miehistöä paikoilleen, ja ennen kuin he olivat ehtineet Cinco Llagasiin, näkivät he Encarnacionin ohjaavan ulapalle täysin purjein. Se teki heille kunniaa lipullaan ja laivan perätykki ampui tervehdyslaukauksen.

Cinco Llagasilla huomasi joku — jäljestäpäin selvisi, että se oli Hagthorpe, vastata samalla tavalla. Ilveily oli lopussa. Yhtäkaikki odotti heitä jälkinäytös, joka antoi koko jutulle synkän ironisen tunnun.