SISÄLLYS: (continued 6)

Kahdeksaskolmatta luku

MONSIEUR DE RIVAROLIN KUNNIA

Kaupungin antautumisen ajan ja hieman sen jälkeenkin oli kapteeni Blood oleksinut miehistönsä suurimman osan kanssa asemassaan Nuesta Señora de la Poupan kukkulalla eikä niin muodoin tiennyt asiain kulusta mitään. Bloodille, jonka ansiosta todelliseksi aarreaitaksi osoittautuneen kaupungin pikainen valloitus pääasiallisesti johtui, ei ollut osoitettu edes sitä kunniaa, että hänet olisi kutsuttu siihen upseerien neuvotteluun, jossa antautumisehdoista päätettiin.

Se oli loukkaus, jota Blood ei toisenlaisissa olosuhteissa olisi suvainnut. Mutta nykyisessä oudossa mielentilassaan ja haluten olla kokonaan erossa rosvoudesta hän tyytyikin hymyilemään äärimmäisen halveksivasti tuolle ranskalaiselle kenraalille. Mutta niin eivät tehneet hänen kapteeninsa eivätkä miehensä. Suuttumus kyti jonkin aikaa heidän mielessään, kunnes se viikon lopulla leimahti ilmiliekkiin. Ainoastaan lupaamalla ilmoittaa heidän mielialansa paronille onnistui heidän kapteeninsa rauhoittaa heidät hetkeksi. Hän lähti sitten heti etsimään M. de Rivarolia käsiinsä.

Hän tapasi paronin eräässä virastossa, jonka tämä oli perustanut kaupunkiin, kirjurijoukon kanssa luetteloimassa aarteita, joita sinne oli tuotu, ja tarkastamassa niitä tilikirjoja, jotka hän oli vaatinut nähdäkseen, jotta hän pennilleen tietäisi miten paljon hänellä vielä oli saatavaa. Paroni istui tutkimassa tilikirjaa kuten ainakin kaupungin kauppias, tehden siihen merkintöjä ollakseen varma siitä, että kaikki oli pesolleen oikein. Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraalin mielityötä! Hän katsahti ärtyneenä työstään, jonka Bloodin tulo keskeytti.

»Herra paroni», tervehti Blood. »Minun täytyy saada puhua teille asiani suoraan ja teidän täytyy se sietää. Mieheni ovat nousemassa kapinaan.»

M. de Rivarol katsoi häneen ja kohotti hieman kulmiaan.

»Kapteeni Blood, minä tahdon myös puhua suoraan ja teidän täytyy se myös sietää. Jos miehenne nousevat kapinaan, niin saatte te ja teidän kapteeninne vastata siitä henkilökohtaisesti. Te erehdytte siinä, että puhutte minun kanssani kuin olisin teidän liittolaisenne, vaikka minä selvästi olen alusta pitäen antanut teidän ymmärtää, että olette astunut palvelukseen minun alaisenani. Kun asianmukaisesti käsitätte tämän tosiasian, niin säästyy paljon turhaa suukopua.»

Blood hillitsi itsensä vaikeasti. Hän tunsi, että hänen jonakin kauniina päivänä täytyisi inhimillisyyden vuoksi katkaista heltta tuolta ylimieliseltä, ylpeältä kukonpojalta.

»Määritelkää asemanne miten tahdotte», sanoi hän. »Mutta tahdon huomauttaa teille, että asian luonne ei muutu siitä, että te annatte sille toisen nimen. Minä käsittelen tosiasioita ja pääasiassa sitä tosiasiaa, että olemme sopineet kanssanne tarkoista määräyksistä. Nämä määräykset lupaavat meille erinäisen osuuden voittosaaliista. Minun mieheni vaativat sen nyt. He eivät ole tyytyväisiä.»

»Mihin he eivät ole tyytyväisiä?» kysyi paroni.

»Teidän kunniantuntoonne.»

Lyönti vasten kasvoja olisi tuskin hämmästyttänyt ranskalaista enemmän. Hän jäykistyi ja oikaisihe, hänen silmänsä leimusivat ja hänen kasvonsa kävivät kuolonkalpeiksi. Kirjurit pöydän ääressä panivat kynänsä pois ja odottivat peloissaan räjähdystä.

Pitkän aikaa oli aivan hiljaista. Sitten mahtava paroni korotti äänensä, joka sähisi vihasta. »Uskallatteko todella niin paljon, te ja teidän saastaiset varasseuralaisenne? Jumaliste! Saatte vastata vielä noista sanoistanne, vaikka teidän kanssanne taisteleminen tuottaakin vielä suuremman häpeän niskoilleni. Hyi!»

»Tahdon huomauttaa teille», sanoi Blood, »että minä en puhu omasta, vaan miesteni puolesta. He ovat tyytymättömiä, he uhkaavat ottaa itse sen, mikä heille on luvattu, ellei sitä heti heille luovuteta.»

»Ottaa?» toisti Rivarol vapisten raivosta. »Antaapa heidän koettaa, niin…»

»Älkää olko liian hätäinen. Minun mieheni ovat oikeassa, kuten hyvin tiedätte. He tahtovat saada tietää, milloin saaliin jako tapahtuu ja milloin he saavat viidennen osan siitä, kuten sopimuksessa luvataan.»

»Herra antakoon minulle kärsivällisyyttä! Miten voin toimittaa jaon, kun kaikki aarteet eivät vielä ole edes koossa?»

»Miehilläni on syytä uskoa, että ne ovat jo kaikki koossa. Ja he eivät mielellään näe, että ne kootaan kaikki teidän laivoillenne ja jäävät teidän hoteisiinne. He sanovat, että sen jälkeen ei enää saada mitään varmuutta siitä, kuinka suuri saalis todellisuudessa on ollut.»

»Mutta — Herran nimessä! — minähän pidän kirjaa niistä. Ne ovat kaikkien nähtävissä.»

»He eivät halua nähdä tilikirjoja. Harvat heistä osaavat edes lukeakaan. He tahtovat nähdä itse saaliin. He tietävät — te pakotatte minut suorastaan töykeäksi — että tilikirjat ovat väärennetyt. Teidän kirjojenne mukaan nousee Kartagenasta saatu sotasaalis noin kymmeneen miljoonaan livreen. Miehet tietävät kuitenkin — he ovat sangen taitavia arvostelussaan — että se nousee suunnattoman paljon korkeammaksi — noin neljäänkymmeneen miljoonaan. He tahtovat, että itse aarteet tuodaan nähtäviksi ja että ne punnitaan heidän läsnäollessaan, kuten tapa vaatii Rannikon veljeskunnan keskuudessa.»

»Minä en tunne merirosvojen tapoja.»

Kenraali oli ylenkatseellinen.

»Mutta te opitte tuntemaan ne pian.»

»Mitä tarkoitatte, roisto? Minä olen sotavoimien päällikkö, enkä ryöstäjien ja varkaiden.»

»Oh, tietenkin!» Bloodin pilkka irvisteli hänen silmissään. »Mutta olkaa mitä haluatte, minä varoitan teitä vielä siitä, että ellette suostu vaatimukseen, joka on oikeutettu ja jota minäkin sen vuoksi kannatan, niin saatte harmia, ja minua ei totisesti ihmetyttäisi, vaikka ette enää pääsisikään Kartagenasta tai ette veisi ainoatakaan kolikkoa Ranskaan.»

»Piru vieköön? Onko minun käsitettävä asia niin, että te uhkaatte minua?»

»Tyyntykäähän toki, herra paroni. Kehoitan teitä vain käyttämään hieman viisautta, jotta voisitte välttää ikävyyksiä. Te ette tiedä, millaisella tulivuorella seisotte. Te ette tunne merirosvojen keinoja. Jos olette itsepäinen, saattaa Kartagena tukehtua verivirtoihin ja olkoon lopputulos siitä mikä hyvänsä, niin ei ainakaan Ranskan kuningas siitä paljon hyödy.»

Se muutti väittelyn kokonaan vähemmän vihamieliselle pohjalle. Hetken sitä vielä kesti loppuakseen vihdoin siihen, että M. de Rivarol vastenmielisesti päätti suostua merirosvojen vaatimukseen. Hän ilmoitti sen mahdollisimman epäkohteliaasti ja vasta sitten kun Blood oli saanut hänet uskomaan, että kieltäytyminen saattoi käydä sangen vaaralliseksi. Yhteenotossa hän saattoi mahdollisesti voittaa Bloodin miehet, mutta yhtä mahdollista oli, että hän saattoi hävitäkin. Ja vaikka voittaisikin, tulisi yritys hänelle niin kalliiksi mieshukkaan nähden, ettei hän sen jälkeen ehkä pystyisi vähäisillä voimillaan pitämään hallussaan sitä mitä oli saanut.

Loppujen lopuksi hän lupasi heti ryhtyä tarpeellisiin valmisteluihin, ja jos kapteeni Blood ja hänen upseerinsa tulisivat huomenaamuna hänen laivalleen, tuotaisiin aarteet nähtäviksi, punnittaisiin heidän läsnäollessaan ja viides osa niistä luovutettaisiin siinä paikassa heidän haltuunsa.

Sinä iltana vallitsi merirosvojen keskuudessa sanomaton ilo sen johdosta, että M. de Rivarolin suunnaton ylpeys vihdoinkin oli lannistettu. Mutta kun seuraava päivä vaikeni, saivat he selityksen siihen. Ainoat laivat, mitä satamassa näkyi, olivat Arabella ja Elisabeth, jotka keinuivat ankkurissa, sekä Alropos ja Lachesis, jotka olivat vedetyt matalikolle pommituksessa saamiensa vaurioiden korjaamista varten. Ranskalaiset alukset olivat lähteneet. Ne olivat rauhallisesti ja salaa liukuneet yön pimeydessä satamasta, ja kolme pientä ja häipyvää purjetta läntisellä taivaanrannalla oli kaikki, mitä niistä enää oli näkyvissä. Velkojiaan pakoileva M. de Rivarol oli mennyt aarteineen ottaen mukaansa Ranskasta tuomansa sotilaat ja merimiehet. Hän oli jättänyt jälkeensä Kartagenaan sekä tyhjin käsin tuijottavat merirosvot, jotka hän oli pettänyt, että M. de Cussyn ja Hispaniolasta tulleet vapaaehtoiset ja neekerit, jotka hän oli pettänyt yhtä taitavasti.

Molemmat puolueet sulivat yhteisessä raivon tunnossa yhdeksi, ja sen edesottamuksia pelkäsivät onnettoman kaupungin asukkaat enemmän kuin olivat pelänneet mitään ennen tätä retkeä.

Kapteeni Blood yksin pysyi tyynenä hilliten syvän suuttumuksensa. Hän oli luvannut itselleen, että hän vielä ennen eroamistaan M. de Rivarolista maksaisi tälle takaisin kaikki ne loukkaukset ja hävyttömyydet, joihin tuo käsittämätön mies — joka nyt näyttäytyi roistoksi — oli alistanut hänet.

»Meidän täytyy ajaa heitä takaa», selitti hän. »Ajaa takaa ja rangaista.»

Ensin nousi yleinen hyväksymishuuto. Mutta sitten seurasi ajatus, että ainoastaan kaksi merirosvojen laivaa oli siinä kunnossa, että ne pystyivät lähtemään merille — eikä niihin mahtunut koko miehistö, varsinkin kun muonavaroja oli liian vähän niin pitkää matkaa varten. Lachesiksen ja Atropoksen miehistöt ja heidän kapteeninsa Wolverstone ja Yberville vastustivat aietta, Kartagenassa saattoi vielä olla kyllin paljon aarteita. He aikoivat jäädä sinne ja kiristää loput niistä samalla kun korjasivat laivojaan. Menkööt Blood ja ne, jotka tulivat hänen kanssaan, jos halusivat.

Silloin Blood huomasi, että hän oli hätiköinyt päätöksensä teossa, ja yrittäessään peräytyä siitä hän oli vähällä aikaansaada tappelun niiden kahden puolueen välillä, joihin hänen päätöksensä nyt oli jakanut merirosvot. Ja sillä aikaa pienenivät ranskalaisten purjeet pienenemistään taivaanrannalla. Blood oli vaipua epätoivoon. Jos hän nyt lähtisi, niin taivas tiesi mitä kaupungille tapahtuisi, sillä jäljelle jäävien mieliala oli vaarallinen. Jos hän taas jäisi, niin hänen ja Hagthorpen miehistöt yhtyisivät samaan hurjisteluun muiden kanssa lisäten vain siten niitä hirmutöitä, joita ei enää voitu välttää. Hänen epäröidessään puoleen ja toiseen ottivat hänen omansa ja Hagthorpen miehet ohjat käsiinsä, sillä heidän piti päästä ajamaan Rivarolia takaa. Heidän kostettavanaan ei ollut ainoastaan roistomaista petosta, vaan samalla oli anastettavissa suunnaton aarre käsittelemällä vihollisena tätä ranskalaista kenraalia, joka niin kurjasti oli pettänyt liittolaisensa.

Kun Blood ristiriitaisten mietteittensä kiusaamana yhä epäröi, veivät hänen miehensä hänet miltei väkipakolla laivaan. Tunnin kuluttua, kun vesitynnyrit vihdoin oli täytetty ja viety laivalle, lähtivät Arabella ja Elisabeth tuimalle takaa-ajolleen.

Kun oltiin selvällä merellä ja Arabellan suunta oli määrätty, meni Pitt etsimään kapteenia, koska tiesi, että hänen mielensä äskeisten tapahtumain johdosta oli kovin levoton. Hän tapasi hänet istumasta yksin hytissään, pää käsiin vaipuneena ja huolekas ilme silmissään, jotka tuijottivat suoraan eteenpäin näkemättä mitään.

»Mitä nyt, Peter», huudahti nuori somersetlainen merimies. »Hyvä Jumala, mies, mikä sinua vaivaa? Varmaankaan eivät Rivarolia koskevat ajatukset!»

»Ei», sanoi Blood käheällä äänellä.

Ja kerrankin Blood oli puhelias. Voi olla, että hänen täytyi saada puhutuksi, sillä muuten hän olisi tullut hulluksi. Ja Pitt oli yhtäkaikki hänen ystävänsä, joka rakasti häntä ja oli niin muodoin luotettavin mies. »Mutta jos hän saa tietää sen. Jos hän saa tietää sen! Hyvä Jumala. Luulin päässeeni ainaiseksi merirosvoudesta. Ja täällä olen nyt tuon roiston kanssa ottanut osaa pahimpaan rosvouteen, mitä ikänäni olen tehnyt. Ajattele Kartagenaa! Ajattele, miksikä helvetiksi nuo pirut sen nyt muuttavat! Ja minun, täytyy kantaa syy siitä.»

»Ei, Peter — se ei ole sinun syytäsi, vaan Rivarolin. Tuo saastainen varas on kaiken saanut aikaan. Mitäpä olisit voinut tehdä estääksesi sitä?»

»Minä olisin jäänyt sinne, jos se olisi auttanut jotakin.»

»Se ei olisi muuttanut asiaa, sen sinä tiedät. Miksi siis pahoitella sitä?»

»Siinä on muutakin lisäksi», huokaili Blood. »Mitä nyt tehdä? Mitä on jäljellä? Minulle tehtiin mahdottomaksi palvella uskollisesti Englantia. Uskollinen palvelus Ranskan hyväksi vei tähän ja se on yhtä mahdotonta tästedeskin. Mitä jää? Merirosvous? Olen luopunut siitä. Totisesti, jos tahdon elää puhdasta elämää, niin luulen, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta jäljellä kuin mennä tarjoamaan miekkaani Espanjan kuninkaan palvelukseen.»

Mutta jotain oli sittenkin jäljellä — jotakin, jota kohti he tropiikin auringon paahteessa nopeasti purjehtivat. Kaikki se, mitä hän nyt niin katkerasti soimasi, oli vain välttämätön aste hänen merkillisen kohtalonsa muodostumisessa.

Määrättyään laivojensa suunnan Hispaniolaa kohti — koska he päättelivät, että Rivarolin täytyi mennä sinne korjaamaan laivansa ennen kuin lähti pyrkimään meren yli Ranskaan — kyntivät Arabella ja Elisabeth reippaasti merta kaksi päivää ja yötä ilman että vilahdustakaan heidän riitaveljistään näkyi. Kolmas päivä koitti ja toi mukanaan sumun, joka rajoitti heidän näköpiirinsä pariin kolmeen mailiin ja lisäsi heidän yhä kasvavaa harmiaan ja pelkoaan, että M. de Rivarol oli päässyt kokonaan livahtamaan heidän käsistään.

He olivat silloin — Pittin lokikirjan mukaan — noin 75° 30’ läntistä pituutta ja 77⁰ 45’ pohjoista leveyttä, niin että Jamaika oli alahangan puolella noin kolmenkymmenen mailin päässä länteen, ja luoteessa näkyi todellakin heikosti kuin pilven hattara Sinivuorten suuri harjanne, jonka huiput pistivät taivasta kohti korkealle alempana olevan sumuverhon yläpuolelle. He kulkivat suoraan sivutuulessa ja se toi lännestä päin heidän korviinsa jyskeen, joka tottumattomalle olisi käynyt rantahyrskyjen pauhinasta.

»Tykkejä», sanoi Pitt, joka seisoi Bloodin kanssa peräkannella. Blood kuunteli ja nyökkäsi.

»Kymmenen mailin päässä, ehkäpä viidentoista, jossakin Port Royalin tienoilla, mikäli arvaan», lisäsi Pitt. Sitten hän katsahti kapteeniinsa. »Koskeeko se meitä?» kysyi hän.

»Tykin pauketta Port Royalin tienoilla… se tietäisi sitä, että eversti Bishop on siellä työssä. Ja ketäpä vastaan hän toimisi, ellei meidän ystäviämme? Luulenpa, että se koskee meitäkin. Joka tapauksessa lähdemme kuulostamaan. Käske kääntää.»

He kääntyivät tiukasti ylätuuleen ja purjehtivat taistelun ääntä kohti, joka heidän lähestyessään kasvoi voimassa ja laajuudessa. Siten kului tunti. Sitten, kun Blood kiikari silmiensä edessä koetti katsoa sumun läpi odottaen joka hetki näkevänsä taistelevat laivat, taukosi tykkituli äkkiä.

He purjehtivat siitä huolimatta samaan suuntaan. Kaikki miehet seisoivat kannella innokkaasti tähyillen edessään olevaa merta. Äkkiä ilmestyi heidän eteensä esine, joka pian näyttäytyi palavaksi laivaksi. Kun Arabella Elisabethin seuraamana purjehti lähemmäksi lounaaseen kääntyen, näkyivät loimuavan aluksen ääriviivat selvemmin. Äkkiä sen mastot pistivät mustina ja selvinä esille savusta, ja liekeistä erotti Blood kiikarillaan selvästi Pyhän Yrjön lipun kehuvan sen suunnastassa.

»Englantilainen laiva!» huudahti hän.

Hän etsi silmillään sen taistelun voittajaa, josta tämä synkkä näky oli todistajana, ja kun he tullessaan lähemmäksi turmioon tuomittua laivaa näkivät kolmen suuren aluksen hämärät ääriviivat noin kolmen neljän mailin päässä Port Royaliin päin, oli heidän ensimmäinen ja luonnollinen päätelmänsä se, että laivojen täytyi kuulua Jamaikan laivastoon ja että palava laiva oli jokin raajarikoksi ammuttu merirosvolaiva, ja sen vuoksi he kiiruhtivat ottamaan laivaansa sen kolmen veneen täyteisen miehistön, joka pysytteli jonkin matkan päässä palavasta hylystä. Mutta Pitt, joka kaukoputken avulla seurasi poistuvaa laivastoa, huomasi seikkoja, joita vain harjaantunut merimies saattoi erottaa, ja ilmoitti sen uskomattoman tiedon, että suurin näistä aluksista oli Rivarolin Victorieuse.

He vähensivät purjeita ja saapuivat ajelehtivien veneiden luo, jotka olivat viimeistä sijaa myöten täynnä henkiinjääneitä. Meressä ajelehti sitä paitsi muitakin mikä minkin laivan kappaleen turvin ja ne täytyi myös pelastaa.

Yhdeksäskolmatta luku

VILHELM-KUNINKAAN PALVELUKSESSA

Yksi veneistä jysähti Arabellan kylkeen ja laivanportaita astui ensimmäisenä ylös pieni keikarimaisesti silkkisatiiniin ja kultareunuksiin pukeutunut herrasmies, jonka kuihtuneita, kellahtavia ja hieman ärtyisen näköisiä kasvoja ympäröi tuuhea musta tekotukka. Hänen muodinmukainen ja kallis pukunsa ei vähääkään ollut kärsinyt siinä seikkailussa, jonka hän juuri oli läpäissyt, ja hän käyttäytyi vapaan varmasti kuin ainakin ylhäinen henkilö. Hän ei selvästikään ollut mikään merirosvo. Aivan hänen jäljessään seurasi mies, joka kaikessa muussa paitsi iässä oli edellisen täydellinen vastakohta. Hän oli kookas ja jäntevälihaksinen, hänen kasvonsa olivat pulleat, pyöreät ja ahavoituneet, suupielessä oli ilmeinen veitikka, ja hänen siniset silmänsä räpyttelivät vilkkaasti. Hän oli hyvin, mutta koruttomasti puettu ja teki voimakkaan, käskevän vaikutuksen.

Kun pieni mies astui portailta keskilaivaan, jonne Blood oli mennyt ottamaan häntä vastaan, katseli hän pikimustilla silmillään Arabellan eriskummallista miehistöä, joka oli kokoontunut tarkastamaan tulijoita.

»Missä pirussa minä nyt olen?» kysyi hän ärtyisästi. »Oletteko englantilainen vai mikä juupeli te olette?»

»Omasta puolestani minulla on kunnia olla irlantilainen, sir. Nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja tämä on minun laivani Arabella, kaikki teidän palveluksessanne.»

»Blood», kiljahti pieni mies. »Oh, perhana! Merirosvo!» Hän kääntyi jättiläisen puoleen, joka tuli hänen takanaan. »Kirottu merirosvo, van der Kuylen. Tuhat tulimmaista, me olemme joutuneet Skyllasta Kharybdikseen.»

»Soo!» sanoi toinen syvällä kurkussaan. »Soo!» Sitten tilanteen hullunkurisuus valtasi hänet ja hän nauroi.

»Piru vieköön! Mitä tässä on naurettavaa, senkin pyöriäinen», tiuskaisi silkkisatiininen mies. »Siitä tulee hieno juttu kotimaahan. Amiraali van der Kuylen eksyy ensin laivastostaan yöllä, sitten ampuu ranskalainen laivasto-osasto hänen lippulaivansa tuleen hänen allaan ja vihdoin hän joutuu merirosvojen vangiksi. Olen oikein iloinen, kun osaatte nauraa sille. Mutta vaikka syntieni vuoksi satunkin olemaan teidän mukananne, niin piru vieköön, minä en naura.»

»Tässä on pieni väärinkäsitys, jos rohkenen huomauttaa siitä», tokaisi Blood rauhallisesti väliin. »Teitä ei ole vangittu, hyvät herrat. Teidät on pelastettu. Kun tiedätte sen, ehkäpä suvaitsette ottaa vastaan sen kestiystävyyden, minkä voin tarjota teille. Se ei tosin ole paljon, mutta se on parasta, mitä käytettävissä on.»

Tuima pikku mies tuijotti häneen.

»Piru vie! Rohkenetteko olla pilkallinen?» hän sanoi moittivasti, ja ehkäpä estääkseen sellaiset aikeet hän ryhtyi esittelemään itseään. »Minä olen lordi Willoughby, Vilhelm-kuninkaan kenraalikuvernööri Länsi-Intiassa, ja tässä on amiraali van der Kuylen, hänen majesteettinsa Länsi-Intian laivaston komentaja, jonka laivasto tällä erää on joutunut harhaan jossakin tällä kirotulla Karibian merellä.»

»Kuningas Vilhelm?» kysyi Blood ja hän huomasi, että Pitt ja Dyke, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat tulleet lähemmäksi ja olivat yhtä ihmeissään kuin hän itsekin. »Kuka on kuningas Vilhelm ja minkä maan kuningas hän on?»

»Mitä tämä merkitsee?» Lordi Willoughby tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään kuin Blood. Vihdoin hän sanoi: »Tarkoitan hänen majesteettiaan, kuningas Wilhelm Kolmatta — Wilhelm Oranialaista — joka yhdessä kuningatar Marian kanssa on hallinnut Englantia enemmän kuin kaksi kuukautta.»

Hetken vallitsi hiljaisuus, kunnes Blood tajusi, mitä hänelle kerrottiin.

»Tarkoitatteko, sir, että kotona ovat nousseet kapinaan ja potkineet maasta tuon roiston, Jaakon, ja hänen samanlaiset apurinsa?»

Amiraali van der Kuylen tuuppasi hänen ylhäisyyttään kylkeen ja hänen sinisissä silmissään välähti huumori.

»Hänen poliittiset mielipiteensä ovat sangen terveet», sanoi hän.

Hänen ylhäisyytensä hymy veti hänen ahavoituneet kasvonsa leveisiin vakoihin. »Saakeli, ettekö ole kuullut sitä? Missä pirussa olette ollut koko sen ajan?»

»Kolme kuukautta kaukana ihmisten ilmoilta», vastasi Blood.

»Tottavie, varmaankin. Noina kolmena kuukautena on maailma muuttunut melkoisesti.» Hän kertoi lyhyesti; Jaakko-kuningas oli paennut Ranskaan ja oli siellä Ludvig-kuninkaan suojeluksessa. Sen vuoksi ja muistakin syistä oli Englanti yhtynyt liittoon sitä vastaan ja oli nyt sodassa Ranskan kanssa. Siitä johtui, että M. de Rivarol oli hyökännyt hollantilaisen amiraalin lippulaivan kimppuun, ja siitä taas saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että ranskalainen matkallaan Kartagenasta. oli tavannut jonkin laivan, jolta oli kuullut uutisen.

Sitten vei kapteeni Blood kenraalikuvernöörin ja amiraalin hyttiinsä uudistettuaan vielä kerran vakuutuksensa, että heitä kohdeltaisiin kunniallisesti, ja sillä välin jatkui muiden haaksirikkoisten pelastaminen. Uutiset, jotka hän oli kuullut, panivat Bloodin pään pyörälle. Jos kerran Jaakko-kuningas oli syösty valtaistuimeltaan ja karkotettu maasta, niin se tiesi loppua hänen omalle lainsuojattomuudelleen, johon hänet oli tuomittu muka osanotosta samaisen tyrannin aikaisempaan maastakarkottamisyritykseen. Hän saattoi taas palata kotiin ja jatkaa entistä elämäänsä, joka niin onnettomasti keskeytyi neljä vuotta sitten. Häntä häikäisi mahdollisuus, joka niin äkkiä oli hänelle auennut. Se täytti hänen mielensä ja liikutti häntä niin syvästi, että hänen täytyi saada se sanotuksi. Tehdessään sen hän ilmaisi ovelalle pienelle miehelle, joka tarkasti häntä kiinnostuneena, enemmän kuin oli aikonutkaan.

»Menkää vain kotiin, jos haluatte», sanoi hänen ylhäisyytensä, kun Blood vaikeni. »Voitte olla varma siitä, ettei teitä kukaan häiritse merirosvoutenne vuoksi, sillä he ottavat huomioon sen, mikä teidät siihen pakotti. Mutta miksi hätäillä? Me olemme kuulleet teistä, olkaa varma siitä, ja tiedämme mihin te merellä pystytte. Nyt tarjoutuu teille suuria mahdollisuuksia, koska kerran sanoitte kyllästyneenne merirosvouteen. Jos te astuisitte Vilhelm-kuninkaan palvelukseen täällä sodan ajaksi, niin teidän Länsi-Intian tuntemuksenne saattaisi olla erinomaisena apuna hänen majesteettinsa hallitukselle, joka ei suinkaan tulisi olemaan kiittämätön. Tuumikaapa sitä asiaa. Piru vie, sir, sanon sen vielä kerran, teille tarjoutuu suuret mahdollisuudet.»

»Jotka teidän ylhäisyytenne antaa minulle», korjasi Blood. »Olen hyvin kiitollinen, mutta tällä hetkellä, minun täytyy tunnustaa, en voi ajatella muuta kuin tuota suurta uutista. Se muuttaa kokonaan maailman. Minun täytyy ensin totuttaa itseni ajattelemaan sitä sellaisena kuin se nyt on, ennen kuin voin määrätä oman asemani siinä.»

Pitt tuli ilmoittamaan, että pelastustyö oli suoritettu loppuun ja miehet nostettu laivaan — neljäkymmentäviisi kappaletta. Hän kysyi määräystä. Blood nousi.

»Olen laiminlyönyt teidän ylhäisyytenne toivomukset omien asioitteni vuoksi. Te kai haluatte, että vien teidät maihin Port Royalissa?»

»Port Royalissa?» Pieni mies väänteli istuimellaan vihoissaan. Vihaisena ja pitkään hän selitti Bloodille, että he edellisenä iltana olivat poikenneet Port Royaliin havaitakseen, että sen varakuvernööri oli poissa sieltä. »Hän oli lähtenyt jollekin villihanhienmetsästykselle etsimään Tortugasta merirosvoja ja ottanut koko laivaston mukaansa.»

Blood katsoi häneen hetkisen hämmästyneenä ja alkoi sitten nauraa.

»Arvaan hänen lähteneen ennen kuin oli saanut kuulla, että kotona oli tapahtunut hallituksen vaihdos ja että oli julistettu sota Ranskaa vastaan.»

»Ei ensinkään», kivahti Willoughby. »Hänelle oli ilmoitettu kummastakin ja hän tiesi myös minun tulostani.»

»Oh, sehän on mahdotonta.»

»Niin minäkin olisin luullut. Mutta kuulin sen majuri Mallardilta, jonka tapasin Port Royalissa ja joka ilmeisestikin hoiti hallitusta tuon hölmön poissa ollessa.»

»Mutta onko hän hullu, kun jättää virkapaikkansa tällaisena aikana?» Blood oli hämmästynyt.

»Ja huomatkaa, että hän lisäksi otti koko laivaston mukaansa ja jätti paikan alttiiksi ranskalaisten hyökkäykselle. Hän näkyy olevan niitä varakuvernöörejä, joita äsken kukistettu hallitus katsoi sopivaksi nimittää. Sopiva muistokivi sen kurjalle hallinnolle, piru vieköön! Hän jättää Port Royalin suojattomaksi, paitsi kurjaa linnoitusrähjää, jonka ampuu mäsäksi yhdessä tunnissa. Saakeli! Se on uskomatonta.»

Hymy katosi Bloodin kasvoilta. »Tietääkö Rivarol sen?» huudahti hän äkkiä.

Hollantilainen amiraali vastasi tällä kertaa.

»Purjehtisiko hän sinne, ellei tietäisi sitä? M. de Rivarol otti muutamia meidän miehiämme vangiksi. Voihan olla, että he kertovat hänelle sen. Tai ehkä hän panee heidät kertomaan. Hänellä on siihen hyvä tilaisuus.»

Hänen ylhäisyytensä murisi kuin vuoristokissa. »Tuo Bishop roisto saa päällään vastata siitä, jos hänen poissaolonsa aikana tapahtuu jotakin vahinkoa. Entä jos hän on tahallaan lähtenyt? Jos hän onkin enemmän pelkuri kuin hölmö. Jospa hän tällä tavalla koettaa palvella Jaakko-kuningasta, jolta hän on virkansakin saanut?»

Kapteeni Blood oli jalomielinen.

»Tuskin sentään niin paljoa! Se oli vain hänen kostonhimonsa, joka sai hänet lähtemään. Hän lähti ahdistamaan minua Tortugaan, mylord. Mutta minä luulen, että sillä aikaa kun hän on niissä hommissa, meidän on parasta pitää huolta siitä, että Jamaika pysyy Vilhelm-kuninkaan hallussa.

Käännä Port Royalia kohti, Jeremias, ja koeta kiirehtiä. Me olemme vielä jotenkin tasoissa M. de Rivarolin kanssa ja samalla voimme sopia muistakin vanhoista veloista hänen kanssaan.»

Sekä lordi Willoughby että amiraali hypähtivät seisomaan.

»Mutta ettehän te ole yhtä voimakas kuin hän, piru vieköön!» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Jokainen noista ranskalaisista laivoista on yhtä vahva kuin teidän molemmat laivanne yhteensä, mies.»

»Tykkien puolesta kyllä», sanoi Blood ja hymyili. »Mutta tässä hommassa tarvitaan muutakin kuin tykkejä. Jos teidän ylhäisyytenne haluaa nähdä tapeltavan merellä, kuten merellä tulee tapella, niin on teillä nyt tilaisuus siihen.»

Molemmat herrat tuijottivat häneen.

»Mutta voimien erilaisuus!» väitti hänen ylhäisyytensä.

»Se on mahdotonta», sanoi van der Kuylen pudistaen suurta päätään. »Merimiestaito on tärkeä, mutta tykit ovat tykkejä.»

»Ellen minä pysty heitä voittamaan, niin voin upottaa omat laivani salmeen ja sulkea hänet lahteen, kunnes Bishop palaa villihanhienmetsästykseltään laivoineen, tai kunnes teidän laivastonne saapuu.»

»Ja mitä hyvää siitä lähtee, jos suvaitsette?» kysyi Willoughby.

»Minäpä kerron teille. M. de Rivarol on täysi hölmö lähtiessään sinne, kun ottaa huomioon, mitä hänellä on lastinaan. Hänellä on mukanaan koko Kartagenasta ryöstetty saalis, joka nousee noin neljäänkymmeneen miljoonaan livreen.» He hypähtivät kuullessaan mainittavan niin suunnattoman summan. »Hän on mennyt Port Royaliin saaliinsa kanssa. Vaikka hän voittaisikin minut, ei hän enää tule takaisin sen kanssa Port Royalista, ja ennemmin tai myöhemmin aarteet löytävät tiensä Vilhelm-kuninkaan kirstuihin, kun — sanokaamme — kymmenes osa niistä on annettu minun merisisseilleni. Sellainen on sopimus, lordi Willoughby.»

Hänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan ja heilauttaen syrjään hihansuissa pilvenä hulmuavan röyhelöjoukon hän ojensi Bloodille hienon valkean kätensä.

»Kapteeni Blood, minä huomaan, että te olette suurenmoinen», sanoi hän.

»Teidän ylhäisyydellänne on perin tarkka silmä, kun huomaatte sen», nauroi kapteeni.

»Aivan niin! Mutta miten aiotte suorittaa tehtävän?» huudahti van der Kuylen.

»Tulkaa kannelle, niin minä näytän sen teille ennen kuin päivä on nykyistään paljoakaan vanhempi.»

Kolmaskymmenes luku

ARABELLAN VIIMEINEN TAISTELU

»Miksi te odotatte?» kysyi van der Kuylen.

»Niin — Herran nimessä!» tiukkasi Willoughby.

Oli saman päivän iltapäivä ja molemmat merirosvolaivat keinuivat kevyesti ja lepattavin purjein pitkän niemen suojassa, joka varsinaisesti muodosti Port Royalin suuren, luonnollisen sataman. Oli kulunut jo kolmatta tuntia siitä, kun he olivat tulleet siihen hiipimällä, ilman että heitä oli huomattu kaupungista tai Rivarolin laivoista, ja koko ajan oli ilmaa vapisuttanut maalta ja mereltä tuleva tykkien jyske ilmoittaen, että taistelu oli käynnissä ranskalaisten ja Port Royalin puolustajien välillä. Pitkä, toimeton odotus jännitti ylen määrin sekä lordi Willoughbyn että van der Kuylenin hermoja.

»Tehän sanoitte, että näyttäisitte meille jotakin hienoa. Missä tämä hienous nyt on?» kysyi van der Kuylen.

Blood katsahti heihin hymyillen luottavasti. Hän oli pukeutunut taistelua varten mustaan teräksiseen rintahaarniskaan. »Minä en koettele kärsivällisyyttänne enää kauan. Huomaan todellakin, että ampuminen hiljenee. Mutta asia on nyt sellainen, että tässä ei kiireellä voiteta mitään, mutta viivyttelemällä voi saada aikaan yhtä ja toista, kuten toivon kohta voivani näyttää teille.»

Lordi Willoughby katsoi häneen epäilevin silmin.

»Ajattelette, että Bishopin tai amiraali van der Kuylenin laivasto saattaa sillä aikaa saapua?»

»Sellaista en ajattele ensinkään. Mutta minä ajattelen, että M. de Rivarol, jonka olen havainnut hölmöksi, saattaa saada linnoituksen kanssa otellessaan niin suuria vaurioita, että me siten tulemme hieman tasaväkisemmiksi. Kun linnoitus on ampunut ammuksensa loppuun, on meillä vielä kyllin aikaa lähteä eteenpäin.»

»Aivan niin, aivan niin.» Hyväksyminen tuli kuin yskänkohtaus pieneltä kenraalikuvernööriltä. »Käsitän tarkoituksenne ja uskon, että olette aivan oikeassa. Teillä on suuren päällikön ominaisuuksia, kapteeni Blood. Pyydän anteeksi, että käsitin teidät väärin.»

»Se on kovin kaunista teidän ylhäisyytenne puolelta. Nähkääs, minulla on hieman kokemusta tämänkaltaisissa asioissa, ja samalla kun panen alttiiksi kaiken mikä on välttämätöntä, en pane alttiiksi mitään mikä ei ole tarpeellista. Mutta…» Hän vaikeni kuunnellakseen. »Kas niin, olin oikeassa. Tuli heikkenee. Se tietää sitä, että Mallardin vastarinta linnoituksessa on murrettu. Hei siellä, Jeremias!»

Hän nojasi leikkauksin koristettua kaidetta vasten ja antoi määräyksiään tiukalla äänellä. Puosun pilli soi, ja silmänräpäyksessä alkoi laiva, joka näytti nukkuvan, elää, kuului askelten kopinaa kannella, väkipyörien natinaa ja purjeiden läiskinää. Peräsin kääntyi jyrkästi ja samassa he olivat liikkeellä perässään Elisabeth, joka aina noudatti merkinantoja Arabellasta, ja Ogle, jonka Blood oli kutsunut luokseen, sai häneltä viimeiset ohjeet ennen kuin sukelsi asemalleen tykkikannen alle.

Neljännestunnissa he olivat kiertäneet niemen ja ilmestyivät nyt äkkiä Rivarolin laivojen näkyville ja niiden tykkien ulottuville.

Siinä missä ennen oli ollut linnoitus, näkivät he nyt ainoastaan savuavan soraläjän, ja voitokas ranskalainen laivue liukui liljalippu liehuen mastojen huipussa eteenpäin anastaakseen kaupungin rikkaudet, joiden turvan se juuri oli ampunut maan tasalle.

Blood katseli ranskalaisia laivoja ja nauroi hiljaa itsekseen. Victorieuse ja Medusa eivät näyttäneet saaneen mainittavampia vaurioita, mutta kolmas laivan Baleine, joka kallisteli pahasti alahankaan pitääkseen ylähangan puolella ammottavaa aukkoa veden yläpuolella, oli niin vahingoittunut, että sen saattoi jättää laskuista pois.

»Siinä näette», huudahti hän van der Kuylenille, ja odottamatta hollantilaisen hyväksyvää vastausta hän huusi: »Kääntäkää vasempaan!»

Kultakeulaisen, suuren punakylkisen laivan näkeminen, kun se käänsi sivunsa avonaisine tykinluukkuineen häntä kohti, mahtoi hieman taltuttaa Rivarolin voitonriemua. Sillä ennen kuin hän ennätti liikahtaa antaakseen käskyjä ja ennen kuin hän edes ennätti päättää, minkä määräyksen hän antaisi, syöksyi kuin tulivuoresta tulta ja metallia hänen laivoihinsa ja hänen kantensa yli kulki kuin kuolon viikate levittäen surmaa ja vauriota. Arabella jatkoi kulkemaansa suuntaa antaen tilaa Elisabethille, joka tuli aivan perässä ja teki saman tempun kuin edeltäjänsä. Ja kun ranskalaiset yhä olivat ymmällä ja kauhuissaan hyökkäyksestä, joka oli tullut aivan aavistamatta, oli Arabella kääntynyt ympäri ja palasi jälkiään takaisin, näytti alahangan tykkejään ja tyhjensi ne samaa tietä kuin ylähangankin. Sitten seurasi Elisabethin toisen laidan yhteislaukaus, ja silloin Arabellan merkinantaja puhalsi merkin, jonka Hagthorpe hyvin ymmärsi.

»Nyt eteenpäin, Jeremias», huusi Blood. »Suoraan heihin käsiksi, ennen kuin he ennättävät tointua. Seisokaa siellä! Valmistautukaa kiinnittämään laiva! Haat esille! Ja viekää sana tykkimiehille perässä, että ampuvat niin nopeasti kuin vain voivat ladata.»

Hän heitti pois sulkatöyhtöisen hattunsa ja pani päähänsä teräskypärän, jonka eräs neekeri oli tuonut hänelle. Hän aikoi itse johtaa iskujoukkoaan. Reippaasti hän selitti tuumansa molemmille vierailleen. »Hyökkäys laivaan on meidän ainoa mahdollisuutemme tässä tapauksessa. Meillä on liian vähän tykkejä muunlaiseen taisteluun.»

Siitä he saivat kohta mitä selvimmän todistuksen. Ranskalaiset, jotka vihdoinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, käänsivät molempien laivojensa sivut Arabellaa kohti ja koska se oli lähinnä ja suurempi ja niin muodoin sen puolelta vaara uhkaavin, laukaisivat he molempien laivojensa sivutykit sitä kohti ja miltei samalla hetkellä.

Päinvastoin kuin merirosvot, jotka olivat suunnanneet tulensa vihollistensa kannelle, ampuivat ranskalaiset alemmaksi särkeäkseen ahdistajiensa aluksien rungot. Arabella keinui ja huojui pelottavan jysähdyksen alla, vaikka Pitt ohjasi sitä niin, että se tarjosi ranskalaisille mahdollisimman pienen maalitaulun. Hetkeksi se näytti pysähtyvän, mutta riensi taas eteenpäin kokka säpäleinä, keulakansi ruhjottuna ja ammottava aukko veden rajassa keulapuolella. Estääkseen veden tulon laivaan käski Blood heti heittää mereen keulatykit, ankkurit, vesitynnyrit ja mitä vain irti saatiin.

Sillä välin olivat ranskalaiset kääntyneet ympäri ja antaneet Elisabethille samanlaisen vastaanoton. Arabella, jota tuuli huonosti auttoi, koetti eteenpäin päästäkseen kiristää kiinni ranskalaiseen. Mutta ennen kuin se pääsi aikomuksensa perille, oli Victoriense ladannut uudelleen ylähangan tykkinsä ja laukaissut ne aivan läheltä lähestyvää vihollistaan kohti. Tykkien jyskeessä, puuosien rusahtaessa säpäleiksi ja haavoitettujen miesten huutaessa horjui ja heilui Arabella puoleksi hylkynä savun keskellä, joten se kadotti vihollisensa näkyvistä. Silloin kuului Haytonin varoittava huuto, että laiva oli keula edellä uppoamassa.

Bloodin sydän oli pysähtyä. Silloin, aivan epätoivon hetkellä pilkisti Victorieusen sinikeltainen kylki savun seasta. Mutta huomatessaan rohkaisevan pilkahduksen siitä hän havaitsi myös, miten hitaaksi heidän oma kulkunsa oli käynyt ja miten se joka hetki kävi yhä hitaammaksi. Heidän täytyi upota ennen kuin ennättäisivät ranskalaisen kimppuun.

Niin arveli hollantilainen amiraalikin ja kirosi, ja lordi Willoughbyn suusta kuului moitteen sana Bloodin merimiestaidosta, kun hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.

»Muuta mahdollisuutta ei ollut!» huusi Blood raivoissaan ja sydän murtumaisillaan. »Jos sanotte, että se oli uhkarohkeaa ja typerää, niin olkoon, mutta tässä tapauksessa ja niillä aseilla, mitä meillä oli käytettävinämme, ei voinut tehdä muuta. Minä häviän aivan voiton partaalla.»

Mutta he eivät olleet vielä kokonaan hävinneet. Hayton itse ja parikymmentä muuta rotevaa miestä, jotka hän pillillään oli kutsunut luokseen, lymyilivät keulahytin jäännösten suojassa kiinnityshaat valmiina kädessään. Kun heidän kulkunsa jo näytti pysähtyvän ja he vielä olivat noin seitsemän jalan päässä Victorieusestä, jonka miehistö irvistellen ja pilkaten osoitti Arabellan veden alle vaipuvaa keulakantta, hypähtivät miehet pystyyn, juoksivat eteenpäin ja heittivät kiinnityskoukkunsa laivaa kohti. Neljästä heidän heittämästään koukusta lensi kaksi ranskalaiseen laivaan ja takertui siihen kiinni. Sitten seurasi tottuneiden merirosvojen toiminta nopeana kuin salama. Häikäilemättä he kävivät kaikki toisen koukun ketjuihin käsiksi ja kiskoivat siitä kaikin voimin vetääkseen laivat yhteen. Blood, joka peräkannella seurasi heidän työtään, korotti äänensä ja huusi kuin sotatorvi.

»Muskettimiehet keulaan!»

Muskettimiehet, jotka seisoivat asemillaan keskilaivassa, noudattivat käskyä nopeudella, johon pystyvät vain miehet, jotka tietävät, että totteleminen on heidän ainoa toivonsa eloon jäämisestä. Viisikymmentä heistä juoksi heti eteenpäin ja keulahytin raunioiden takaa he niittivät Haytonin miesten päiden yli maahan ne ranskalaiset sotilaat, jotka koetettuaan turhaan irrottaa laivansa puuosiin pureutuneita kiinnityskoukkuja valmistautuivat ampumaan Haytonin miehiä.

Ylähanka ylähankaa vasten törmäsivät molemmat alukset rusahtaen toisiinsa. Silloin oli Blood jo keskilaivassa ja päätti toimia myrskytuulen nopeudella tilanteen vaatimusten mukaan. Purjeet oli pudotettu katkaisemalla ne köydet, jotka kannattivat raakapuita. Hyökkääjien iskujoukko, noin sata miestä, oli komennettu perään. Kiinnityskoukkumiehistö oli paikoillaan valmiina heti kun laivat joutuisivat laidakkain. Seurauksena oli, että uppoava Arabella pysyi sananmukaisesti veden pinnalla niiden puolen tusinan kiinnityskoukun avulla, jotka silmänräpäyksessä kiinnittivät sen lujasti Victorieuseen.

Willoughby ja van der Kuylen olivat peräkannella seisten seuranneet ja henkeään pidättäen ihmetelleet sitä nopeutta ja täsmällisyyttä, jolla Blood ja hänen miehensä olivat käyneet työhönsä. Ja nyt tuli Blood rientäen ylös hänen torvensa puhaltaessa hyökkäysmerkkiä ja merirosvojen pääjoukon seuratessa hänen kintereillään. Jälkijoukko, jota johti Ogle, tykkimies, ja jonka tykkikannelle syöksyvä vesi oli karkottanut asemistaan, juoksi karjuen Victorieusen keulaan, jonka tasalle veden täyttämä Arabellan korkea perä oli vaipunut. Bloodin johtamina syöksyivät he nyt ranskalaisten kimppuun kuin koirat haavoitetun metsäkarjun päälle. Heidän perässään tuli muita, kunnes joka mies oli mennyt, jättäen vain Willoughbyn ja hollantilaisen seuraamaan taistelun kulkua hylätyn Arabellan peräkannelta.

Kokonaista puoli tuntia raivosi taistelu ranskalaisella laivalla. Alettuaan keulassa se siirtyi keulakannen yli keskilaivaan, jossa se nousi raivokkuudessa huippuunsa. Ranskalaiset tekivät itsepäistä vastarintaa ja heitä rohkaisi lisäksi suurempi mieslukunsa. Mutta huolimatta urheasta vastarinnastaan heidät tungettiin yhä eteenpäin laivan kantta pitkin, joka vedentäyteisen Arabellan painosta oli arveluttavasti kallistunut ylähangan puolelle. Merirosvot taistelivat raivokkaasti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään alusta, mihin peräytyä ja että tässä heidän täytyi kestää ja tehdä Victorieuse omakseen tai sitten kuolla.

Ja omakseen he sen vihdoin saivatkin, mutta olivat myös menettäneet lähes toisen puolen miehistöstään. Työnnettyinä peräkannelle pitivät ranskalaiset siellä mielipuolena raivoavan Rivarolin kiihottamina vähän aikaa puoliaan. Mutta vihdoin Rivarol kaatui saatuaan musketinkuulan päähänsä, ja silloin loput ranskalaiset, tuskin pari tusinaa, ilmoittivat antautuvansa.

Mutta Bloodin miesten työ ei vielä silloin loppunut. Elisabeth ja Medusa olivat tiukasti kiinni toisissaan ja Hagthorpe ja hänen miehensä olivat jo toistamiseen karkotetut omalle laivalleen takaisin. Kiireelliset toimenpiteet olivat nyt tarpeen. Pittin ja hänen merimiestensä suorittaessa työosuutensa purjeiden nostamisessa Ogle meni tykkimiehineen tykkikannelle ja Blood käski irrottaa kiinnityshaat heti. Lordi Willoughby ja amiraali olivat jo Victorieusellä. Kun he kääntyivät mennäkseen Hagthorpen avuksi, katseli Blood voitetun laivan peräkannelta viimeistä kertaa sitä laivaa, joka oli palvellut häntä niin erinomaisesti, laivaa, joka oli tullut miltei osaksi häntä itseään. Päästyään irti toisesta se huojui hetken aikaa ja painui sitten hitaasti ja vähitellen veden alle, kunnes meri nousi ja laski sen maston huippujen ääressä, ainoan näkyvän osan, joka osoitti paikkaa, missä se oli turmansa tavannut. Hänen seisoessaan Victorieusen peräkannella, sen aavemaisten jäännösten yläpuolella, puhutteli häntä joku hänen takanaan. »Luulenpa, kapteeni Blood, että on tarpeen pyytää anteeksi teiltä toistamiseen. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt mahdotonta tehtävän mahdolliseksi vain neuvokkuudella ja urhoollisuudella enkä häviötä muutettavan voitoksi.»

Hän kääntyi ja tarjosi lordi Willoughbylle hirvittävän nähtävyyden. Hänen päähineensä oli mennyt menojaan, hänen rintahaarniskansa oli kuhmuja täynnä ja hänen oikea hihansa riippui riekaleina paljaan käsivarren yllä. Hän oli päästä kantapäihin veressä, ja hänen päässään olevasta haavasta vuotanut veri oli tehnyt hänen tukkansa takkuiseksi ja sekoittunut hänen ihojauheensa kanssa velliksi, joka teki hänen kasvonsa tuntemattomiksi.

Mutta tuon hirvittävän naamion alta tuikki kaksi vilkasta silmää luonnottoman kirkkaina ja kaksi suurta kyyneltä oli uurtanut vakonsa hänen poskillaan olevan lian läpi.

Yhdesneljättä luku

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ KUVERNÖÖRI

Kun voiton aiheuttamia kustannuksia tarkistettiin, niin havaittiin, että kolmestasadastakahdestakymmenestä merirosvosta, jotka olivat lähteneet Kartagenasta kapteeni Bloodin kanssa, oli jäljellä vain sata tervettä miestä. Elisabeth oli saanut niin vaikeita vaurioita, että oli epätietoista, voitaisiinko siitä enää saada korjaamalla merikuntoista alusta, ja Hagthorpe, joka oli sitä viimeisessä taistelussa niin uljaasti komentanut, oli kaatunut. Tätä vastaan, tilin tulopuolella, oli se tosiasia, että Bloodin merisissit paljon pienemmillä voimilla ja pelkällä taitavuudella ja urhoollisuudella olivat pelastaneet Jamaikan pommitukselta ja ryöstöltä ja että he olivat anastaneet M. de Rivarolin laivaston ja tuoneet sen kuljettamat loistavat aarteet Vilhelm-kuninkaan kassakirstuihin.

Vasta seuraavan päivän iltana asettui van der Kuylenin hidas, yhdeksän alusta käsittävä laivasto ankkuriin Port Royalin satamaan, ja sen upseerit — sekä hollantilaiset että englantilaiset — saivat kuulla, mitä heidän amiraalinsa heistä todellisuudessa ajatteli.

Kuusi laivaa varustettiin heti merikuntoisiksi. Länsi-Intian muutkin saaret kaipasivat kenraalikuvernöörin pikaista tarkastusta, ja lordi Willoughbylla oli kiire Antilleille.

»Ja sillä aikaa», valitti hän amiraalille, »täytyy minun viipyä täällä tuon hölmömäisen varakuvernöörin poissaolon vuoksi.»

»Soo!» sanoi van der Kuylen. »Mutta miksi se pidättäisi teitä?»

»Jotta minä saisin kurittaa sitä koiraa ansionsa mukaan ja nimittää hänen tilalleen sellaisen miehen, joka tietää, mitä hänen velvollisuutensa vaatii ja jolla myös on taitoa tehdä se.»

»Ahaa! Mutta sen vuoksi teidän ei tarvitse viipyä. Ja sillä aikaa saattavat ranskalaiset kääntää huomionsa Barbados-saareen, joka on sangen heikosti varustettu. Teillähän on täällä juuri se mies jota tarvitsette. Hän ainakaan ei kaipaa mitään osviittoja. Hän tietää kyllä paremmin kuin te ja minä, miten Port Royal on varustettava.»

»Tarkoitatteko Bloodia?»

»Tietenkin. Kuka olisi sen sopivampi? Tehän olette nähnyt, mihin hän pystyy.»

»Tekin siis olette sitä mieltä. Peijakas! Olen ajatellut samaa. Ja piru vieköön, miksipäs ei. Hän on parempi mies kuin Morgan, ja hänestäkin tuli kuvernööri.»

Blood haettiin paikalle.

Hän tuli hienona ja hiljaisena kuten aikaisemminkin, tyhjennettyään kaikki Port Royalin keinovarat. Hän hämmästyi hieman siitä kunniasta, jota lordi Willoughby hänelle tarjosi. Hän ei ollut sellaista edes uneksinutkaan ja epäili, tokko hän pystyisi niin vastuunalaisen toimen haltijaksi.

»Piru vieköön!» tiuskahti Willoughby. »Luuletteko, että tarjoaisin sitä teille, ellen olisi tyytyväinen teidän 'kykyihinne'. Jos se on ainoa seikka, joka estää…»

»Ei olekaan, mylord. Olin ajatellut lähteä kotiin. Kaipaan Englannin vihreitä kenttiä», hän huokasi syvään. »Somersetin puutarhoissa kukkivat kohta omenapuut.»

»Omenapuut!» Hänen ylhäisyytensä ääni rätisi kuin raketti. »Mitä pirua…? Omenapuut!» Hän katsahti van der Kuyleniin.

Amiraali kohotti kulmakarvojaan ja mutristi huuliaan. Hänen silmänsä vilkuttivat leikkisästi.

»Soo!» virkkoi hän. »Sangen runollista!»

Lordi kääntyi vihaisesti kapteeni Bloodiin. »Teillä on sovitettavana vanhoja juttuja, mies!» muistutti hän. »Te olette jo tehnyt yhtä ja toista siihen suuntaan, sen myönnän, ja sitä tehdessänne olette myös osoittanut mihin pystytte. Ja sen vuoksi tarjoan minä kuninkaan nimessä teille Jamaikan kuvernöörin toimen — koska pidän teitä siihen toimeen sopivimpana miehenä, mitä ikänäni olen nähnyt.»

Blood kumarsi syvään. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä.

Mutta…»

»Jaa! Siinä ei ole mitään 'muttaa' tällä kertaa. Jos tahdotte, että teidän menneisyytenne unohtuu ja että teidän tulevaisuutenne on taattu, niin on teillä nyt siihen mahdollisuus. Ja te ette saa ottaa asiaa kevytmielisesti joidenkin omenapuiden tai muun kirotun tyhjänpäiväisen hellämielisyyden vuoksi. Teidän velvollisuutenne on jäädä tänne, ainakin niin kauaksi aikaa kuin sotaa kestää. Kun sota on ohi, saatte lähteä Somersetiin viinintekoon tai syntymäsijoillenne Irlantiin perunoita syömään. Mutta siihen mennessä sopii teille parhaiten Jamaika ja rommi.»

Van der Kuylen räjähti nauramaan. Mutta Bloodia ei hänen iloisuutensa saanut hymyilemään. Hän pysyi miltei synkän vakavana. Hänen ajatuksensa pyörivät neiti Bishopissa, joka oli jossakin tässä samassa talossa, jossa he nyt olivat, mutta jota hän ei ollut nähnyt tultuaan Port Royaliin. Jos tyttö olisi edes osoittanut jonkinlaista sääliä häntä kohtaan…

Sitten Willoughbyn rätisevä ääni keskeytti hänen ajatuksensa taas. Hän moitti Bloodia hänen epäröinnistään ja osoitti hänelle, kuinka uskomattoman tyhmä hän oli epäröidessään sellaisen kultaisen tilaisuuden tarjoutuessa. Blood jäykistyi ja kumarsi.

»Mylord, te olette oikeassa. Minä olen hölmö. Mutta älkää luulko, että olen silti kiittämätön. Jos olen epäröinyt, niin on se tapahtunut asianhaarojen vuoksi, joilla en tahdo vaivata teidän ylhäisyyttänne.»

»Kukkivat omenapuut, vai?» ivasi hänen ylhäisyytensä.

Tällä kertaa Blood nauroi, mutta hänen silmissään oli yhä vakava ilme.

»Teen kuten toivotte — olen hyvin kiitollinen, sallikaa minun vakuuttaa, teidän ylhäisyytenne. Olen tietävä, miten ansaitsen hänen majesteettinsa hyväksymisen. Voitte luottaa siihen, että tulen palvelemaan uskollisesti.»

»Ellen tekisi sitä, niin en tarjoaisikaan teille kuvernöörin virkaa.»

Asia oli siis päätetty. Bloodin valtakirja kirjoitettiin ja sinetöitiin Mallardin, linnanpäällikön ja muiden linnoituksen upseerien läsnäollessa. He katselivat menoa silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta pitivät ajatuksensa visusti takanaan.

»Nyt voimme lähteä asioillemme», sanoi van der Kuylen.

»Lähdemme huomisaamuna», ilmoitti hänen ylhäisyytensä.

Blood hätkähti.

»Entä eversti Bishop?» kysyi hän.

»Hänen asiansa jää teille. Te olette nyt kuvernööri. Te saatte menetellä häneen nähden niinkuin parhaaksi näette. Hirttäkää hänet hänen omaan raakapuuhunsa. Hän ansaitsee sen.»

»Eiköhän tehtävä ole hieman vastenmielinen?» tiedusteli Blood.

»No hyvä. Minä jätän hänelle kirjeen. Toivon, että hän pitää siitä.»

Kapteeni Blood kävi heti töihinsä käsiksi. Oli paljon touhua ennen kuin Port Royal oli asianmukaisessa puolustuskunnossa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän tarkasti linnoituksen rauniot ja antoi ohjeita sen uudelleen kuntoonlaittamiseksi, johon oli viipymättä ryhdyttävä. Sitten hän määräsi kallistettaviksi kolme ranskalaista alusta, jotta ne taas saataisiin merikuntoisiksi. Ja vihdoin, Lordi Willoughbyn suostumuksella, hän järjesti merisissiensä asiat ja antoi heille kymmenennen osan saadusta sotasaaliista sekä jätti heidän valintansa varaan joko lähteä omille teilleen tai astua Vilhelm-kuninkaan palvelukseen.

Parikymmentä heitä jäi ja heidän joukossaan olivat Jeremias Pitt, Ogle ja Dyke, joiden lainsuojattomuus, kuten Bloodinkin, oli päättynyt Jaakko-kuninkaan suistuessa valtaistuimelta. He olivatkin — paitsi vanhaa Wolverstonea, joka oli jäänyt Kartagenaan — ainoat elossaolevat siitä valtiopetoksesta tuomittujen joukosta, joka oli lähtenyt Barbados-saarelta kolme vuotta sitten Cinco Llagasilla.

Seuraavana aamuna, kun van der Kuylen laivasto oli varustautumassa lopullista lähtöä varten, istui Blood suuressa valkoiseksi maalatussa huoneessa, joka oli kuvernöörin virkahuone. Silloin toi majuri Mallard hänelle sanan, että Bishopin kotiin palaava laivasto näkyi.

»Se on hyvä», sanoi Blood. »Olen hyvilläni siitä, että hän tulee ennen kuin lordi Willoughby ennättää lähteä. Käsky on, majuri, että hänet heti vangitaan, kun hän tulee maihin. Tuokaa hänet sitten minun luokseni. Hetkinen vielä.» Hän kirjoitti nopeasti pienen kirjelapun. »Tämä lordi Willoughbylle amiraali van der Kuylenin lippulaivalla.»

Majuri Mallard teki kunniaa ja lähti. Peter Blood painui takaisin tuoliinsa ja tuijotti kattoon kulmiaan rypistäen. Aika kului. Kuului koputus ovelta, ja vanhanpuoleinen neekeriorja astui sisään. »Suvaitseeko hänen ylhäisyytensä ottaa vastaan neiti Bishopin?»

Hänen ylhäisyytensä kasvojen väri muuttui. Hän istui aivan hiljaa tuijottaen hetken neekeriin tietoisena siitä, että hänen valtimonsa löivät niille vallan tavattomaan tapaan. Sitten hän vastasi rauhallisesti myöntävästi.

Hän nousi, kun tyttö astui sisään, ja ellei hän ollut yhtä kalpea kuin tyttökin, niin johtui se vain siitä, että hänen ruskettuneisuutensa esti sen näkymästä. Hetken vallitsi äänettömyys, kun he seisoivat ja katsoivat toisiinsa. Sitten tyttö astui eteenpäin ja alkoi vihdoin puhua epäröiden, epävarmalla äänellä, joka oli niin tavatonta hänen tyynelle ja vapaalle esiintymiselleen.

»Minä… minä… majuri Mallard kertoi minulle juuri…»

»Majuri Mallard on ylittänyt valtuutensa», sanoi Blood ja hänen koettaessaan puhua tyynesti kuulosti hänen äänensä karkealta ja tarpeettoman kovalta.

Hän näki tytön säikähtävän ja pysähtyvän ja koetti heti pyytää anteeksi.

»Te pelkäätte turhan vuoksi, neiti Bishop. Mitä minun ja setänne välillä lienee ollutkin, voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en aio seurata hänen antamaansa esimerkkiä. En aio väärinkäyttää asemaani kostaakseni yksityisasioita. Päinvastoin aion väärinkäyttää sitä suojellakseni häntä. Lordi Willoughby käski minun käsitellä häntä ilman armoa. Oma aikomukseni on lähettää hänet takaisin istutuksilleen Barbados-saarelle.»

Tyttö tuli nyt hitaasti lähemmäksi.

»Minä… minä olen iloinen siitä, että teette sen. Ennen kaikkea iloinen teidän vuoksenne», tyttö ojensi kätensä hänelle.

Blood katseli sitä tarkkaavasti. Sitten hän kumartui sitä, kohti.

»En rohkene koskea siihen varkaan ja merirosvon kädellä», sanoi hän katkerasti.

»Ettehän te enää ole sellainen», sanoi tyttö ja koetti hymyillä.

»Siitä en ainakaan ole kiitollisuuden velassa teille», vastasi Blood. »Luulen ettei tässä olekaan sitten muuta sanomista kuin että voin lisätä sen vakuutuksen, ettei lordi Julian Wadellakaan ole minun puoleltani mitään pelkäämistä. Se on ehkä vakuutus, joka parhaiten keventää mieltänne.»

»Teidän vuoksenne kylläkin. Mutta vain teidän vuoksenne. En tahtoisi, että tekisitte mitään, mikä on alhaista tai kunniatonta.»

»Vaikka olenkin merirosvo ja varas?»

Tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja teki pienen kärsimättömyyttä ja toivottomuutta ilmaisevan eleen.

»Ettekö koskaan aio antaa minulle anteeksi noita sanoja?»

»Minun täytyy myöntää, että se on vaikeaa. Mutta mitäpä sillä enää on väliä, kun kaikki on jo tullut sanotuksi.»

Tytön kirkkaat, pitkäripsiset silmät katsoivat häneen miettivinä. Sitten hän ojensi kätensä uudelleen.

»Minun täytyy lähteä, kapteeni Blood. Koska te olette niin jalomielinen setääni kohtaan, niin palaan hänen kanssaan Barbados-saarelle takaisin. Emme arvatenkaan tapaa toisiamme enää — koskaan. Emmekö voisi erota ystävinä? Kerran tein teille vääryyttä, tiedän sen… Ja minä olen sanonut, että olen pahoillani siitä… Ettekö… ettekö sano minulle hyvästiäkään?»

Blood näytti kokoavan tarmoaan yrittäen samalla heittää yltään tahallisen kovuutensa naamarin. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. Pitäen sitä omissaan hän puhui ja hänen silmänsä katsoivat tytön silmiin tutkivasti ja synkkinä.

»Te palaatte takaisin Barbados-saarelle», sanoi hän hitaasti. »Lähteekö lordi Julian teidän kanssanne?»

»Miksi sitä kysytte minulta?» vastasi tyttö rohkeasti.

»Eikö hän sitten tuonutkaan perille terveisiäni, laiminlöikö hän ne?»

»Ei. Ei hän niitä laiminlyönyt. Hän kertoi ne minulle teidän omilla sanoillanne. Se koski minuun kovasti. Se sai minut selvästi näkemään erehdykseni ja vääryyteni. Myönnän, että sanon sen teille pyytääkseni teiltä anteeksi. Tuomitsin teitä liian ankarasti, vaikka oli väärin tuomita teitä ensinkään.»

Blood piti yhä hänen kättään omissaan.

»Entä lordi Julian?» kysyi hän tarkaten tyttöä silmät kirkkaina kuin safiirit.

»Lordi Julian lähtee kai kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole enää mitään tekemistä täällä.»

»Mutta eikö hän pyytänyt teitä lähtemään kanssaan?»

»Pyysi kyllä. Annan anteeksi julkeutenne.»

Hurja toivo heräsi eloon Bloodissa.

»Entä te? Hyvä Jumala, ettehän sano, että kieltäydyitte tulemasta ladyksi, kun…»

»Oh, te olette sietämätön!» Hän vetäisi kätensä irti ja astui askelen kauemmaksi Bloodista. »En olisi tullut ensinkään tänne… Hyvästi!»

Tyttö kiiruhti ovea kohti. Blood juoksi hänen perässään ja otti hänet kiinni. Tytön kasvot punoittivat ja hänen silmänsä iskivät tulta.

»Nuo ovat merirosvon tapoja. Laskekaa minut irti!»

»Arabella!» huudahti Blood rukoilevalla äänellä. »Tarkoitatteko todellakin sitä? Täytyykö minun laskea teidät menemään, jotta en sitten enää koskaan saisi nähdä teitä? Ettekö tahdo jäädä tänne tekemään maanpakoani siedettäväksi, kunnes yhdessä pääsemme lähtemään kotiin jälleen? Oh, nyt te itkette. Mitä minä olen sanonut, joka saa teidät itkemään, rakkaani?»

»Minä… minä pelkäsin, että sinä et koskaan sanoisi sitä», laski tyttö leikkiä kyyneltensä läpi.

»Niin, mutta siinähän oli tuo hieno lordi Julian, joka…»

»Siinä ei ole koskaan, koskaan ollut ketään muuta kuin sinä, Peter.»

Heillä oli tietysti paljonkin sanomista toisilleen, niin paljon, että heidän oli sitä varten istuuduttava. Sillä välin kului aika eteenpäin ja kuvernööri Blood unohti virkavelvollisuutensa kokonaan. Hän oli vihdoin päässyt kotiin. Hänen odysseiansa oli päättynyt.

Sillä välin oli eversti Bishopin laivasto laskenut ankkurinsa ja eversti astunut maihin sillalle. Hän oli nolo, mutta oli tuleva vielä nolommaksi. Hänen seurassaan astui maihin myös lordi Julian Wade.

Korpraalin komentama vartio oli häntä vastaanottamassa, ja sen edessä seisoi majuri Mallard ja kaksi muuta, joita varakuvernööri ei tuntenut, toinen hintelä ja hieno, toinen suurikokoinen ja ruskettunut.

Majuri Mallard astui esiin. »Eversti Bishop, minulla on käsky vangita teidät. Miekkanne, sir!»

Bishop tuijotti häneen ja kävi tulipunaiseksi. »Mitä pirua!… Vangita minut, niinkö sanoitte? Vangita minut!»

»Jamaikan kuvernöörin käskystä», sanoi pieni, hieno mies majuri Mallardin takana. Bishop kääntyi häneen.

»Kuvernöörin? Te olette hullu!» Hän katsoi miehestä mieheen. »Minä olen kuvernööri.»

»Te olitte», sanoi pieni mies kuivasti. »Mutta me olemme vaihtaneet kuvernööriä teidän poissaollessanne. Teitä syytetään siitä, että ilman pätevää aihetta olette poistunut paikaltanne ja siten saattanut vaaranalaiseksi siirtokunnan, joka oli teidän hoidossanne. Se on vakava asia, eversti Bishop, kuten huomannette. Huomioon ottaen sen seikan, että olette saanut virkanne Jaakko-kuninkaan hallitukselta, on myös mahdollista, että teitä tullaan syyttämään maanpetoksesta. Riippuu kokonaan teidän seuraajastanne, hirttääkö hän teidät vai ei.»

Eversti vetäisi henkeään, kirosi karkeasti ja säikähti sitten äkkiä. »Kuka piru te sitten olette?» kysyi hän.

»Olen lordi Willoughby, hänen majesteettinsa kuninkaan Länsi-Intiassa olevien siirtomaiden kenraalikuvernööri. Teille oli kai ilmoitettu tulostani?»

Bishopin viha suli siihen paikkaan. Hän alkoi hikoilla pelosta. Hänen takanaan seisovan lordi Julianin kasvot kävivät äkkiä kalpeiksi ja synkiksi.

»Mutta, mylord…», alkoi eversti.

»Sir, en halua kuulla teidän syitänne», keskeytti hänen ylhäisyytensä tiukasti. »Olen juuri lähdössä, eikä minulla ole aikaa.» Hän viittasi majuri Mallardille, ja Bishop, murtuneena ja kumaraan painuneena, antoi viedä itsensä pois.

Koska kukaan ei pidättänyt lordi Juliania, lähti hän Bishopin kanssa. Toinnuttuaan tarpeeksi sanoi Bishop hänelle:

»Tästä tulee Bloodin syntiluetteloon yksi lasku lisää. Hyvä Jumala, mikä selvitys siitä tuleekaan, kun saan hänet kerran käsiini!»

Majuri Mallard käänsi päätään syrjään, jotta hänen hymyään ei huomattaisi, ja sanaakaan sanomatta hän vei vankinsa kuvernöörin taloon, joka niin kauan oli ollut Bishopin asuntona. Eversti sai sotilasosaston vartioimana odottaa eteisessä sillä aikaa kun majuri Mallard meni ilmoittamaan hänen tulostaan.

Neiti Bishop oli vielä Peter Bloodin luona, kun majuri Mallard astui sisään. Hänen ilmoituksensa herätti heidät taas todellisuuden maailmaan.

»Olethan armelias häntä kohtaan. Säästöthän häntä niin paljon kuin voit, minun vuokseni, Peter?» pyysi tyttö.

»Siitä saat olla varma», sanoi Blood. »Mutta minä pelkään, että olosuhteet eivät voi.»

Neiti Bishop poistui ja meni puutarhaan. Majuri Mallard toi everstin sisään.

»Hänen ylhäisyytensä kuvernööri ottaa teidät puheilleen», sanoi hän ja veti oven selkoselälleen.

Eversti Bishop horjui sisään ja jäi odottamaan.

Pöydän ääressä istui mies, josta ei näkynyt muuta kuin huolellisesti käherretyn mustan pään laki. Sitten hänen päänsä kohosi ja pari sinistä silmää katsoi vakavasti vankia. Eversti Bishopin kurkusta kuului omituinen ääni, ja hämmästyksestä lamautuneena hän tuijotti Jamaikan kuvernöörin kasvoihin, jotka olivat saman miehen kasvot, jota hän omaksi turmiokseen oli etsinyt Tortugasta.

Tilannetta kuvasivat parhaiten van der Kuylenin sanat, jotka hän virkkoi lordi Willoughbylle astuessaan lippulaivansa kannelle.

»Sangen runollista!» sanoi hän ja hänen siniset silmänsä vilkuttivat leikkisästi. »Kapteeni Blood rakastaa runollisuutta — muistattehan nuo kukkivat omenapuut. Soo! Ha, ha!»