JÄLKIMÄINEN OSA.

Muistoja Sardiniasta.

Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.

Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä vastaan.

Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän oli ihanan keväimen elävä kuva.

— Kuinka, oletko sinä täällä? — kysyivät molemmat yhtä haavaa.

Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle, että jaksoivat erittäin hyvin.

— Mutta kuinkas sinä olet täällä? — sanoi hän vielä kerran. Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: —- Mikä sinua vaivaa? Mistä tulet?

Emilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä odottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja liikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata serkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun äänellä, häiritsikö häntä jollain lailla. Mutta hymy, joka levisi Emilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti tämän jälleen.

— Se tuntui siltä — sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei näyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun oli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella kiireellä.

Emiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen vuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.

— Pilonassako! — huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren toisella puolen.

Hän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari viikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli ollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten lastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut ulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä. Lastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka pitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat niinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha, palkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän, öljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas hänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.

— Entäs sinä — kysyi hän Emiliolta — kuinka sinä viihdyt Altaranassa?

Mutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.

Siellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen, jylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria ketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi tuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään kohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset ja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät kalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa kukkastuoksua.

Näyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat serkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että veti ohikulkiain huomiota puoleensa.

Huomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi puhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka. Hänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä perheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei siihen suurta arvoa pannut — — — Mutta hänelle, joka kolme vuotta oli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu erinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja vanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen, joka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä hienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka näytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien alkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia, kamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona pitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka samalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle silkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja. Iltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen rouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan vertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti — — — Ja nytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella koko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.

Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta, joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku, joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli, vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.

Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä, siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan ystäväänsä.

Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: — Entäs koulusi?

Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä. Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat tummia, kaarevia — — — Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia — — — Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla, että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä, jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia, jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt pienintäkään pirahdusta.

— Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! — hän päätti. Entäs sinä, minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?

Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan jatkoi.

— Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä tekevät — — — Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli — — — hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut, että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat. Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä, että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.

Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää samalta kuin äsken.

— Olit siis onnellinen? — kysyi Emilio, — Eikö sulla ollut ikävyyksiä, eikä taisteluja?

— Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita — vastasi hän. Siellä vietin kaksi rauhan vuotta.

Kaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin nuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän ikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin rakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli ainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat — nekin tuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja rakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä vendettoista[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta maailmasta — — — Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään tapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli vapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin niinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa, meni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön seuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin mennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari oli hänen hovinsa. Sitä paitsi — — — tuo ranskalainen laupeudensisar oli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa seisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen ystävä: — Rukoilkaamme — ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun katseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä pohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.

Äkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: — Se on totta, minulla on täällä risti — hän veti vaaleanpunaisen kapan alta esiin ristin — kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä ystäväni — — — enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi väkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua kohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan minua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei hän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen sulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän minulle — — — kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä on ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana, hauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.

— Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? — kysyi Emilio.

Serkku vastasi surullisena: — En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.

Nuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. — Jätit paikkasi? Miksikä? — Emilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut vainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden esineeksi.

— Miksikö jätin paikkani? — — — kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta valmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: — Siksi, että siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä, joina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi, siellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä vaihtelua. Myöskin — — — olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte, kuinka viihdyt Altaranassa? — Hän katseli Emiliota tutkistellen ja toisti ensimäisen kysymyksensä: — Mistä sinä nyt tulet?

Emilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen, katsoen serkkua tarkoin silmiin: — Kuumuuden tähdenkö tottakin paikkasi jätit? — — — Siinä kai lienee jotain salaperäistä.

Taas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.

— Siinä ei ole mitään salaperäistä — hän vastasi totisena, — Mutta sinä, kuinka viihdyt Altaranassa?

Tällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen tehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi osan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat katseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa kaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat nuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken kävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli kovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää vaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon tehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi sanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas näkyviin.

— Älä unhoita — hän sanoi. — Minä olen semmoinen tuulihattu — — — ehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta — — — olenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen naispuolinen sukulaisesi. — — — Minulla on hiukan niinkuin oikeutta vaatia, että minusta pidät.

Hän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä ympärilleen.

Emilio kysyi, missä hän asui.

Toinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi herttaisesti vaikka samalla surumielisesti: — Tiedäthän —- — — kansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät jokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.

Tämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen oli herättänyt.

—- Ja nyt — hän kysyi — olet paikatta?

Serkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian rannikolla.

— Vaan tiedätkö — hän lisäsi — minä yhä toivon pääseväni — — — Afrikaan tahi Itämaille.

Tätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja teki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin viittasi tuonne kaukaiseen maahan.

Viimeinen vuosi Altaranassa.

Jälkimaininkeja.

Palattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti omiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei koskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri olisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi mitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta jaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun varmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle joutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan surullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella liikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen syyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin tämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä päivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle. Mutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen. Kuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden rauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen — vaikka hänen tuntonsa häntä siitä soimasi — tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti päättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli aina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle isällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin köyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.

Näitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä kuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta tyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt aivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.

Pian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia viran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään hoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.

Hyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon saapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta kunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet opettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen niin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset sekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein juonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen vaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli luokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin kunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: — Tuo oppilas on mahdoton. — Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen paperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.

Tutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin huonoiksi, joka seikka — huomaa ristiriitaa — vaikutti sen, että asian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat sinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja koettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.

Vakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata, ei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.

Hänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja Samiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen kertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin jutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle kerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: — Semmoisia roistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa muistomarja!

Tilaisuutta siihen hän sai piankin.

Sindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi näet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun oppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään toisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta. Oltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti Gallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa kiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän kuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin vihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti poikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot, lähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman raatihuoneen saleista.

Juhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi Egyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen orkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta. Tyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.

Silloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen viran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja, pyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret tuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne istuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan, kutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja nauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.

Tämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi ensimäistä. Il Popolossa oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen viikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.

Sindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti, nähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen satukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja, joissa oli "alastomia naisia". — Arvaa sen sitten — lisäsi kulkupuhe — mimmoinen teksti niissä on!

Asian-ajajan kodissa.

Tutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut, ja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin osalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi entistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka ystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan kaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos rouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi voinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi täyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi ehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä yksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko hänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja käden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun vaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki haihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan kestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo oikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli heittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko siten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis toisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana, aivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan aste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei vähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.

Tällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella lahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se tuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta pelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla sinne tuli, leikillisesti kysyä: — No, herra Ratti, kertokaas mitä tänä päivänä olette lukeneet. —- Tämän kysymyksen odottaminen kiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja miettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin koulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle asian-ajajan ystävälle: — Semmoinen nainen pitäisi olla joka seminaarissa. — Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti, Emilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että sanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.

Opettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan "loistavan" pessimismin purkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen erinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia, kun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi. Häpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti häntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta loppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella avulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin vastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi käsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin muualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä silloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli kuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän omilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan sanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei ollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut uskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan kunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain palkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä edes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että säästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan. Toisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti palkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun, ilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta. Lukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät summan opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella pakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa aina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa konnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä kokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän rouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin, vaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän kutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta rakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen tavattoman kauniin suunsa.

— Kun ajattelee — hän eräänä iltana sanoi vierailleen — että sindaco tahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen suppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki, luullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.

Kerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia tavallisilla hauskoilla jutuillaan.

— Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema sietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin virkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta seitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa muuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat oikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin häntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita sydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän tapaan: — Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä kuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! — Ja nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!

Asian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria tyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat virkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat, että neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä syyllä oli eräs sanomalehti lausunut: — Meillä on oikea opettajatarten tulva. — Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet nuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä viran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa pikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen toimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa huonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa säätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat ylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan sittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu opettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman tarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy tykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä ruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa äkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta johonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan valtiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli sanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä kuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta ne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä kaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin kurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä itseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät puutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron kivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat itsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat tainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa isällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun ajan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. Sydämmen työjuhdat! Siksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa arvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa esimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa opettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan nyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas, jossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet edullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.

Eräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis pariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin muudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies, suuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria lahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen voitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä laaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli opettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja sikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain koulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman koulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen kansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten sekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä ja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan teollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.

Tohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori nainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään istuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika, molemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset hajallaan.

Jo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin tavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun muassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen päivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti hänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä mahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään viholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää, joka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta puolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti ja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja koira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa rippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä hän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla voitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista kunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori puheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema kansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan nimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa syytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin toimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin tahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan asian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita kansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä opettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen yhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita ja palkankoroituksia annettava.

Mutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka eivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun pelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa karvassa, vastasi: — Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo pienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata kysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni: kysymystä on mahdoton ratkaista.

Tohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli päätään.

— Niin, hyvä herrasväki — pitkitti asian-ajaja — siinä on vain tuo pieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia puhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet kirjoja mahdotonta saavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada viisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen, viisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa lapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin ymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria, kärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä ominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää, ollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme käytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä harvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani harvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia vaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa, ett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja miten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä vaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä opettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja semmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka arvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä, se on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan huononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa mielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja mitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.

Tohtori kohautti olkapäitään: — Siis — hän huomautti — ei teidän mielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain mennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se olisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä kansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin huonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku välttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se lisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta saavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen kouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.

— Kuulkaas vaan! — sanoi asian-ajaja, närkästyneenä sattuvasta vastauksesta. — Minä en sano sitä utukuvaksi' — — — utukuva se ei suinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset ajatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni esimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset vaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten seurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään oikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan muuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle kirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan katkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi vaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi pojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös oli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen säärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. — Minä uskon semmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä olevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat välikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei niitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla nähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon pelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi ja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat viitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona, sopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki unhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset vaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että lapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja hyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät kaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan tekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. "Lapsistamme täytyy tulla meitä parempia" on mielestäni tyhmin ja virheellisin inhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia tahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella olisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä tuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla asteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan, se kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa. Tuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä ominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään joka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien kasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa aikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi sanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.

— Pyydän anteeksi — alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan — millä lailla sitte kansallisluonne on parannettava?

Sitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi sitte: — Sodan avulla.

Melkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.

Asian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta miettinyt. — Ainoastaan sodan avulla — hän pitkitti — olkoon sillä sitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa järisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan, verta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei se kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.

Kaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon vieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan, sanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio uteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias nainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja pyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja vaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen. Tirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia kinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa käsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi hän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit poskikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän keskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.

Tohtori virkahti tyynesti: — Te ette usko koulun kasvattavaa vaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää inhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn takia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin, olisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan, että hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu siitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot muuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän viljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä parempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on kieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän, saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille varmempi ja parempi taloudellinen asema, niin että yhä useammat ja yhä kunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan vaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa meillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä miehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on opettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä, osaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja vakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja tekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella aistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy kansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä ja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon, koko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät yhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä tointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia. Ottakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta jääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi kultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.

Asian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: — Semmoiset ovat urhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat kuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa rikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos joku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.

— Oivat opettajat eivät ole niinkään harvinaisia — ryhtyi tohtori taas puheeseen, innokkaasti puolustaen sitä kansanluokkaa, jota sai rikkauksistaan kiittää, ja nyökäyttäen päätään Emiliolle, hän jatkoi: — En nyt tahdo puhua läsnäolevista — — —

Kun nuori rouva näki toisten hieman hymyelevän, luuli hän tohtorin laskeneen leikkiä ja huudahti, ääneen nauraen: — Voi kuinka hupaista.

Useat vieraista pyysivät tohtoria kertomaan jotain käynnistään naapurilaakson kouluissa.

Hän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli ottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren vuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä, koska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi oppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli hän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka perusti Pestalozzin lauseesen: "Sopivin askaroiminen, minkä voi kouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys." — Täytyy — sanoi opettaja — palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa varttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän kauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä peltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi heidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.

Kaikki pöytävieraat nauroivat.

Tohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen edellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli kolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika, verraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden, viisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän rauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa kuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka ahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan, hävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä kodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle tielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka ominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien suosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: "Hyvää opettajaa ei voida rahoilla palkita."

Mitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa olivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden kukkuloille.

Muitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut kylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä korkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen hameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren. Vuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja säärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan. Kouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä, vaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain eteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi. Korkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän alempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni hökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan välissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan ja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan lihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua piikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun tämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen äärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.

Tämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla kasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä ja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset haastelot piankin taas alkoivat sujua.

Emäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat päivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti lapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä, rouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.

— Tilaisuus ei ole oikein sovelias — hän sanoi —, mutta herra Ratti antaa kyllä anteeksi.

Kysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt loma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin kansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.

Emilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli käskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa, jotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.

Vaan nuori rouva oli itsepäinen ja pyysi häntä toki tekemään hänen Oskarilleen tämän suuren palveluksen. Olihan kysymys ainoastaan vähäpätöisestä seikasta: kolmesta tunnista viikossa. Poika oli saanut repposet ainoastaan laskennossa.

— Sitäpaitsi — hän lisäsi — on poikani hyvin harras oppimaan; hän on hiljainen ja hyväpäinen, eikä tule teille suurtakaan vaivaa hänestä.

— Kas niin — sanoi rouva Samis ystävällisesti Emiliolle — te voitte kyllä tehdä sen palveluksen rouva Ribbanille.

— Saattaisinhan minä — alkoi taas vieras rouva — pyytää rouva Falbriziota, joka viime kesänä opetti tyttöäni, mutta ymmärrättehän, ett'ei pojalle ole opettajattaressa kyllä. — Hän lisäsi äkkiä: — Mitä maksoon tulee, emme suinkaan katso sen määrää.

Opettaja loukkaantui; rouva Samiskin teki harmia ilmaisevan liikkeen.

— En minäkään sitä katso — vastasi nuorukainen hiukan terävällä äänellä. Hän ei kumminkaan pannut rouva Ribbanin sanoja pahakseen, sillä ne lausuttiin aivan ajattelemattomasti. Sitä paitsi näytti rouva yhtä hyvänluontoiselta kuin ajattelemattomalta.

— Kolmannesta luokasta neljänteen sanoitte? — kysyi Emilio.

— Sanoinko niin? vastasi hän. — Taisin erehtyä. Se tuli varmaankin toisesta kolmanteen — — — niin juuri, toisesta kolmanteen. Te voitte määrätä hetken, joka itsellenne parhaiten sopii, esimerkiksi kolmesta neljään j.pp. Meidän huvilamme on pari sataa askelta ylempänä raatihuonetta; se, näette, jossa on lipulla koristettu huvihuone. Meillä on hauska huone istuaksenne. — Kääntyen rouva Samisiin hän lisäsi: — Se on se sininen, jossa kamarineitsyt makasi viime vuonna. Muistatteko, eräänä päivänä te menitte sinne hamettanne laittelemaan?

Tuokin erityisseikka kamarineitsyestä tuntui Emiliosta vastenmieliseltä, mutta rouva näytti semmoiselta luonnonlapselta, ett'ei hän sen enempää ajatellut sanain sopimattomuutta.

— Niinkuin mainitsin — pitkitti rouva Ribbani vilkkaasti ja lähentelihen Emiliota likinäköisten tavallisella tuttavallisuudella — ei ole puhe muusta kuin ainekirjoituksen harjoittamisesta; toisissa aineissa hän on hyväksytty. Voisittehan vähän pitää silmällä käsialaakin, sillä totta puhuen, hän kirjoittaa oikeita harakanvarpaita. Mutta, saattehan itse nähdä — lisäsi hän nauraen.

Opettaja kysyi pojan ikää. Rouva Ribbani katseli kattoon, laski kiireesti sormillaan ja vastasi: — Kahdeksan vuotta — — — ei, kahdeksan ja puoli. Eihän se ole ikä eikä mikään. Jos tietäisitte kuinka vilkas hän on! Pieni irti päässyt paholainen. Pyydän sydämmellisesti että varustautte kärsivälliseksi, herra opettaja. Valitettavasti hän on hemmoiteltu lapsi, joka varmaan saattaa teidät epätoivoon. Sopiiko teidän alkaa huomenna?

Huomispäivän tunti määrättiin, jonka jälkeen kaikki kolme palasivat muuhun seuraan. Rouva Ribbani näytti varsin tyytyväiseltä; rouva Samis taas pidättäen nauruansa vilkaisi Emilioon.

Yksityistunnit.

Seuraavana päivänä meni Emilio lukemaan rouva Ribbanin pojan kanssa.

Huvilan edustalla kasvavassa puutarhassa oli pieniä kukkasmaita sekä kahvin juontia varten kuusikulmainen huvimaja, jonka katto kohosi keilanmuotoiseksi ja jonka neljä akkunaa olivat varustetut vihreillä säleuutimilla.

Avatessaan puutarhan portin Emilio äkkäsi rouva Falbrizion, joka seisoi huvimajan kohdalla tuttavallisesti puhellen kamarineitsyen kanssa; vaan koska tämä loukkasi Emiliota heidän yhteisen virka-arvonsa puolesta, ei hän ollut näkevinäänkään rouvaa astuessaan puutarhan poikki. Palvelia avasi hänelle oven salin viereiseen siniseen huoneesen. Se oli rikas, huolimattomasti hoidettu koti, täynnänsä kauniita, pölyisiä huonekaluja; viuhkoja, muotilehtiä ja leikkikaluja oli heitelty sinne tänne tuoleille ja sohville.

Pian ilmaantui rouva Ribbani poikineen. Ruvettiinpa haeskentelemaan mustepulloa ja lopulta huudettiin palveliaa tuomaan omaansa. Rouva, joka luuli velvollisuudekseen kuunnella tuntia, istautui pöydän ääreen, vastapäätä opettajaa, ja näytti perin tarkkaavaiselta.

Kymmenessä minuutissa Emilio oppi tuntemaan oppilaansa. Se oli hyvin vähän kehittynyt, kuunteli opettajaa pitäen käsiään ristissä vuoroon toisen vuoroon toisen polven ympärillä ja vastasi kysymykseen: — Oletkos ymmärtänyt? — aina: Olen minä! — vaikka kuitenkin oli ymmärtänyt aivan nurinnarin. Mutta pahinta kaikesta oli, että hän yksipäisesti pysyi virheissään, viisasteli ja koetti epärehellisen asian-ajajan julkeudella toisiksi kääntää opettajan sanoja. Pari kolme kertaa äiti läksi ulos muutamiksi minuuteiksi. Kerran Emilio oven takaa kuuli naurua ja ikäänkuin kahden painimista, joista toisen äänestä tunsi palveliaksi. Luultavasti tämä kutitti kamarineitsyttä. Sitte kuului pianonsoittoa salista. Rouva palasi taas sisään ja kysyi häiritsikö soittaminen sekä kertoi pikku tytöllä par'aikaa olevan soittotunnin. Emilio vastasi: ei, semmoisella äänellä, että rouvan olisi pitänyt ymmärtää hänen tarkoittavan toista, mutta sitä rouva ei käsittänyt. Emilio toivoi seuraavalla tunnilla saavansa jäädä rauhaan pojan kanssa. Mutta tälläkin kertaa rouva istui huoneessa, leikellen auki erästä itaalialaista romaania, johon silloin tällöin kurkisteli. Loppupuolella tuntia hän alkoi kuunnella avosuin, ikäänkuin olisi tahtonut niellä opettajan sanat, väliin heilauttaen päätään heittääkseen ylös matalalle otsalle valuneen mustan hiussuortuvan. Nuorukainen katseli häntä salavihkaa. Rouva oli pystynenäinen ja ylen täyteläinen, mutta kaunis, eikä näyttänyt vähääkään kiekailevalta. Hänen läsnäolonsa häiritsi kumminkin Emiliota, samoin kuin heleänvärinen pilkku kirjassa, sivun laidassa, häiritsee lukijata.

Kolmannella kerralla Emilion täytyi rouva Ribbanin juttujen takia aloittaa tuntinsa neljännestä liian myöhään. Rouva kertoi, että oli ollut kovin ikävää Sestrin kylpylaitoksessa; että hänen miehensä oli määrä tulla Syyskuun ensi päivinä hakemaan häntä ja he matkustaisivat Roomaan; ja että hän aikoi viettää syksynsä vuorelle rakennetussa huvilassaan, jonne hän aina lähti viininkorjuun ajaksi. Äkkiä hän kysäisi, oliko poika paljonkin edistynyt kahdella ensimäisellä tunnilla.

Tälläkin kertaa rouva istui sisällä ja kuunteli tarkasti opettajaa, tirkistäen suoraan seinään ja silloin tällöin nyökäyttäen hyväksyväisesti päätään. Kun Emilio selitti erästä liikuttavaa kertomusta, kääntyi hän uteliaana kuuntelemaan muutamia äänenväreitä, ikäänkuin olisivat olleet kätketyn soittokoneen sointuja. Hän tarkistui sanaan ihmeellinen ja toisteli sitä hiljaa itsekseen, niinkuin olisi miettinyt sen merkitystä. Kun opettaja, saatuansa oikean vastauksen, sanoi "hyvin!" heittäytyi äiti poikansa kaulaan ja suuteli häntä rajusti, ikäänkuin poika olisi päästänyt oikeita neron leimauksia.

Seuraavilla tunneilla Emiliota häiritsi toinen seikka: Rouva Ribbanin luo tuli naisia vieraisin ja ne puhuivat ja nauroivat ääneen salissa, samalla kun vierashuoneessa opetettiin.

Eräänä päivänä hän viereisestä huoneesta kuuli miehen ääntä, joka hiljaa puhui rouvan kanssa, ja sitte taas kuului ikäänkuin käsi olisi laskettu käden päälle. Se herätti Emiliossa epäluuloja.

Seuraavana päivänä oli Emilio tuskin tuntinsa aloittanut, ennenkuin palvelia tuli sisään kantaen tarjottimella persikoita ja muita makeisia, ja kohta sen jälkeen ilmaantui rouva pyytäen, että opettaja olisi hyvä ja antaisi "pikun" syödä opettajan puhuessa, sillä heidän piti kello neljä, ihan lyönnilleen, lähteä huviretkelle. Opettaja suuttui ja oli ääneti, kunnes poika oli herkut ahmaissut; mutta rouva ei laisinkaan huomannut tuota mieliharmin osoitusta. Tämä kaunis, lihava nainen lapsellisine kasvoineen oli Emiliosta kovin typerä ja ajattelematon, mutta samalla niin teeskentelemätön, että hän lopulta antoi hänelle ajattelemattomuuden anteeksi. Hän ei kuitenkaan voinut välistä olla ajattelematta onnettaren mielivaltaisuutta, verratessaan tätä laiskaa, mitätöntä rouvaa, joka virui ylellisyydessä, nuoreen naapuriinsa, kelpo tyttöön, joka vietti hyödyllistä, jaloa ja toimeliasta elämää, mutta jolla tuskin oli kylläksi nälkänsä tyydykkeeksi.

Eräänä päivänä oli Emilio vähällä ikipäiviksi jättää koko huvilan hyvästiäkään sanomatta. Hän oli juuri päättänyt tunnin ja poika oli jo mennyt ulos. Salissa oli vieraita, joille parast'aikaa tarjottiin viiniä. Rouva Ribbani tuli äkkiä sisään, pyysi opettajaa vielä viipymään hetkisen ja katosi samassa. Kohta sen jälkeen kantoi palvelia Emiliolle lasillisen viiniä. Tämä lasillinen, joka lähetettiin hänelle kuin jollekin kuskille ikään, ilman että häntä pyydettiin sisään toisten luo tai ilman että rouva hetkeksikään jäi hänelle seuraa pitämään, loukkasi häntä kovin. Hän ei kajonnut lasiin, vaan meni tiehensä lujasti päättäen vasta jäykällä käytöksellään saada rouva Ribbanin ymmärtämään että hän oli käyttäytynyt perin sopimattomasti.

Kun Emilio seuraavalla kerralla tuli, loukkasi rouva häntä vieläkin pahemmin. Hän riensi Emiliota vastaan hymysuin, ikäänkuin olisi ollut hauskoja uutisia sanottavana, ja kysyi matalalla äänellä, tahtoiko Emilio tehdä tuttavuutta erään salissa olevan herran kanssa. Se oli ylhäinen henkilö, opetus-asian toimikunnan osastopäällikkö, yksi niitä viran-omaisia, joita on edullista tuntea, koska heillä on suuri vaikutusvalta. Semmoisen miehen puoltosana olisi opettajan tulevaisuudelle suuriarvoinen; jos ei muuta, hän voisi hankkia opettajalle palkankoroitusta, jota hän oli monelle muullekkin rouvan tutulle hankkinut.

— Älkää ujostelko yhtään, vaan tulkaa sisään — lisäsi hän. Se on kohtelias mies, joka osaa seurustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Opettaja kielsi jyrkästi, eikä sanonut tarvitsevansa puoltolauseita. Katsahtaessaan vieraan käyntikorttia, jonka rouva oli hänelle jättänyt, ei hän voinut pidättää nauruaan. Siinä seisoi: herra se ja se Yleisten töitten toimiston osastopäällikkö.

Opettajan kieltävä vastaus pahoitti hieman rouvaa ja hän meni ulos. Mutta vähää ennen tunnin loppua hän taas palasi sisään ja istautui tavalliselle paikalleen. Sepäs omituinen olento! Väliin näkyi mieltymyksellä katselevan Emiliota; mutta kun opettaja silloin katsoi häneen, niin hän hätkähti ja käänsi silmänsä toisaanne, niinkuin olisi asiata tarkemmin miettinyt ja ajatellut: — Mitäs tyhjää? Kansakoulu-opettaja — — —-

Emilio olisi kutakuinkin pitkittänyt tuntejansa, ellei rouva Ribbani yhä uudelleen olisi häntä loukannut, väliinpä kovin syvästikkin. Eräällä kerralla rouva tuulispäänä ryntäsi sisään keskellä tuntia, löi kätensä yhteen ja huuteli: Riennä, Oskari, riennä! Setä on saapunut! Tänään ei ole tuntia! — Kun rouva näki opettajan tyytymättömän muodon, hän kohta ystävällisesti lisäsi: — Oi, älkää olko pahoillanne; me otamme tämänkin tunnin laskuun. — Sen sanottuaan, hän kiiruhti pois pojan kansaa, niin ett'ei Emilio ehtinyt häntä löylyttää.

Kaksi päivää myöhemmin Emilio palasi huvilaan, varmasti päättäen antaa rouvalle läksytyksen, joka ei mielestä menisi, niinpä oikein puhua suunsa puhtaaksi. Mutta rouva estikin häntä odottamattomalla tavalla; hän astui niin julkean lähelle opettajaa, että tämä tunsi hänen kuuman hengityksen leuassaan ja se Emilion suuttumuksen hillitsi.

— Tänään — kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain erityistä uskoa — kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset. Mieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin teitäkin pyytänyt — —

— Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen — — — ja miehelleni myös — — — Mutta niin ei ole muitten laita — — — Setä on kunnon mies — — — hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla meillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän rouva Falbrizion myös.

Tämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla muodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun rouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi olevansa aivan raivoissaan.

— Sinnekkö asti — hän mutisi itsekseen — olen laskenut tuon tyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee minut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä tietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata minua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa teille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!

Pari päivää sen jälkeen Emilio palasi huvilaan sanoakseen rouvalle, sedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla pojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa puhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan portilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa ja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia myöhemmäksi, ja että "herrasväki" vielä istui pöydässä; parasta siis palata vasta tunnin kuluttua.

Opettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään; mutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän vihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä aikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha viha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi jälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita tarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen sielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään tulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva roistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa, polkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä huoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään köyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa, joka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka jok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin olisi hänelle juuri omiansa.

Tässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti Gallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin lausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta kaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut Emiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin välin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan kaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi asian-omaisten korviin.

— Menkää ja kertokaa sanani hänelle — puhui Emilio rouva Falbriziolle — te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että heitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka minulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä käsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.

Rouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen, että rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen, joka — — — Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä kojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli metrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli rakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi sanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen, ja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin kunniallinen nainen.

Pari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä emännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja milloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei ollut siis vielä mitään kertonut.

Opettaja vastasi aikovansa kirjoittaa rouvalle. Seuraavana päivänä hän kirjoittikin lyhyen ja äreän kirjeen, jossa, syitä mainitsematta, pyysi päästä yksityistunneista. Rouva, joka ei koskaan kirjoitellut, lähetti uudelleen palveliansa kohteliain sanoin pyytämään selvitystä opettajan omituiseen vastaukseen. Emilio ei vastannut mitään.

Kolmannen kerran palvelia ilmaantui opettajan luo, kourassaan kirje, joka luultavasti sisälsi rahoja. Hän uudisti entisen pyyntönsä, että opettaja joko palaisi huvilaan tahi antaisi selityksiä. Emiliopa ei ottanut kirjettä vastaan, eikä myöskään antanut selityksiä.

Viikko oli kulunut, eikä rouva Falbrizio ollut avannut suutaan Emilion asiasta, sillä häntä huvitti pitää näin arkaluontoisen asian langat jonkun aikaa käsissään.

Vielä kerran ilmestyi palvelia Emilion luo nöyrän näköisenä — arvatenkin kajastusta emännän mielentilasta —, hartaasti pyytäen Emiliota edes hetkeksi tulemaan rouvan luo, joka oli kovin pahoillansa ja jolla oli jotain erittäin tärkeätä puhuttavaa. Rouva Falbrizio oli siis vihdoinkin juorunnut. Emilio lähti huvilaan.

Rouva Ribbani oli todellakin kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut Emiliota loukannut ylpeydestä, vaan siksi, kun hän ei lainkaan ymmärtänyt mikä asema opettajalla on palvelusta tekeväin pitkällä arvoasteikolla. Tietämättömyydestä hän sekotti kaikki semmoiset henkilöt, niin että ne hänen silmissään olivat yhtenä ainoana ihmisluokkana, niinkuin ei villikään tiedä erotusta kastrullin ja lämpömittarin välillä. Mutta saatuansa rouva Falbriziolta kuulla, mitä oli rikkonut — vaikka opettajatar, rouvalle mieliksi, oli nauranut koko asialle, eikä rouva itse oikein käsittänyt tehneensä sopimattomasti — oli hän häpeissään ja pahoillaan, hyväluontoinen kun oli, ja päätti, maksoi mitä maksoi, sovittaa rikoksensa.

Emiliosta tuntui vastenmieliseltä lähteä huvilaan, ajatellessaan, että piti astua palveliain ohitse, jotka luultavasti tiesivät kaiken ja nyt nauraisivat hänelle, kun hän palaisi niinkuin armoihin otettu palvelia. Mutta kun hän, kurkistaessaan puutarhan aidan lomitse, ei ketään huomannut, rohkaisi hän mielensä. Palveliat olivat iltaruualla ja lapset peuhasivat ylikerrassa.

Tuskin oli Emilio puutarhaan tullut, ennenkuin näki rouva Ribbanin huvihuoneesta rientävän vastaansa, käsi ojolla, punastuen ja tuskallisesti häntä tirkistellen.

— Oi, herra opettaja! — sanoi hän — minä olen ollut kovin pahoillani, kauhean, kauhean pahoillani, uskokaa minua!

Rouva ei löytänyt sanoja anteeksi pyytääkseen ja turhaa semmoinen olisi ollutkin. Hän ei olisi kumminkaan voinut siitä asiasta puhua, loukkaamatta uudelleen Emiliota.

Hän pyysi Emiliota huvimajaan, istumaan penkille vastapäätä akkunaa, jonka säleuudinten kautta iltarusko heloitti. Rouva rupesi latelemaan katkonaisia lauseita, jotka väliin eivät sisältäneet mitään, väliin taas liiankin paljo. Samoja lauseita hän toisteli kymmeneen kertaan.

— Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte — — — Kuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella — — — sivistynyttä, hyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette — — — En tosiaan tiedä, missä järkeni lie ollut — — — Te ymmärsitte minut väärin — — — Lyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi — — — Te ette saa luulla mun tahallani — — — Vaikka millä ehdolla tahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken erhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme. Lupaattehan sen?

Voidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä vihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat ennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren naisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan kiireestä kantapäähän.

— Vakuutan teille — sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä voi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. — Minun puolestani on kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille mielipahaa.

Hän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle kiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut niin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva Ribbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.

— Te vieritätte kiven sydämmeltäni! — huudahti hän. — Se oikein minua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä muutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän poisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?

Emilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata kieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan ja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: — En todellakaan tiedä — — — Saammehan nähdä — — — Kyllä minä tulen.

Nuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen Emiliota tarkasti silmiin: — Silloin kai saan antaakkin teille sen, jota ette suostuneet ottamaan?

Taaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa ei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä miksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä plombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion silmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin. Huumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: — Opettaja! — mutta se huuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian myöhään.

Tuommoista voi siis tapahtua "opin paarioillekkin"? Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta- alkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän astuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän erehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli vilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan ympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen, nähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista! Tuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana nähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata kamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja Emilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren tuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi hän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!

— Herra Ratti — sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen — tiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi ne tiedot noin tuntia sitten.

Mitä Emilio välitti Azzornon sindacosta ja hänelle sattuneesta tapaturmasta! Koko illan hän näki edessään tuon lauenneen mustan kaulaliinansa jonkinmoisena suruharsona peittävän kaikki entiset ruusunkarvaiset muistot, ja oli lukevinansa siitä uhkauksia, joita ei kumminkaan kyennyt selittämään ja jotka juuri siitä syystä tekivät hänet kahta levottomammaksi.

Vasta seuraavana päivänä muistui huvimajan tapaus hänen mieleensä ilman tuota mustaa kaulaliinaa, iloisampana ja hauskempana kuin edellisenä iltana, ja ajoi hänet taas huvilaan. Uteliaana, malttamattomana, sykkivin sydämmin kuin varas, joka menee piilopaikkaansa kurkistamaan onko varastettu aarteensa vielä paikoillaan, läksi Emilio astumaan rouva Ribbanin luokse.

Puutarhan portilla hän epäillen pysähtyi, ja kun huomasi puutarhurin, kysyi hän tältä: — Onko rouva kotona?

Vastaus sattui häneen kuin miekan isku. Rouva oli saanut mieheltänsä sähkösanoman ja matkustanut lapsineen, palvelioineen päivällisen tienoissa Turiniin, eikä aikonut palata ennenkuin ensi vuonna.

Kuka olisi saattanut kaksi päivää aikaisemmin sanoa semmoisen tiedon tuottavan hänelle surua ja mielipahaa, ikäänkuin hänet olisi pettänyt ihminen, jota hän kauan oli rakastanut.

Yksinään, allapäin, tuntien ruumiin ja sielun tuskaa ajatellessaan tuota tapausta, joka hetkistä ennen oli hänen mieltänsä hurmannut, Emilio asteli kotiinpäin. Häntä masensi semmoinen yksinäisyyden ja tyhjyyden kammo, että hän heti kotiin päästyään meni palkongille ja seisoi siinä odotellen naapuriansa, sielussa tuska ja katumus sekä kalvava halu hakea hänen seurastaan lohdutusta ja asettaa ystävänsä itsensä ja tuon mielikuvan väliin, ikäänkuin kaihtaakseen sitä ajatuksiltaan ja tyynnyttääkseen suloisella, puhtaalla tunteella kuohuksissa olevaa sydäntään.

Kun neiti Galli tuli näkyviin, tervehti Emilio häntä kovin ystävällisesti, hymyellen ja melkein rukoilevasti katsoen sekä ojensi kätensä. Opettajatarpa ei tarttunutkaan ojennettuun käteen, katseli häntä vain kylmästi. Äkkiä heräsi Emilion sielussa epäluulo: kaulaliina, rouva Falbrizio — — — Oi, sitä ei ollut epäilemistäkään; rouva Falbrizio oli kertonut. Mitä hän sanoisi neiti Gallille? Kuinka hän tästä pulasta suoriuisi? Hänen tätä miettiessään sanoi opettajatar hitaasti, katsellen häntä: — Tätä nykyähän annatte tuntinne huvimajassa? — Ja ennenkuin Emilio ehti vastata, pudisti hän surumielisesti päätään ja meni sisään hyvästiä sanomatta.

Labaccio, toveri seminaari-ajoilta.

Emilio oli niin saanut kaksikin haavaa sydämmeensä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että syynä ystävättären närkästykseen ei voinut olla muu kuin mustasukkaisuus, siis elpyvä rakkaus. Tässä toivossa hän odotteli rakkauden ilmautumista, niin pian kuin mustasukkaisuus olisi hävinnyt. Mutta hän odotti turhaan. Muutamain päiväin päästä rupesi opettajatar taas puhumaan hänen kanssaan, vaikka hyvin harvoin ja vastenmielisesti sekä semmoisen äänellä, joka oli ystävyydessään pettynyt ja siitä syystä käynyt epäluuloiseksi. Kaikki Emilion ponnistukset entisten, tuttavallisten haastelojen palauttamiseksi olivat aivan turhat ja jonkun ajan kuluttua hän alakuloisena niistä tykkönään luopui. Hän tunsi opettajattaren järkähtämättömän luonteen ja oli vakuutettu auttamattomasti vajonneensa hänen silmissään ja ett'ei enää ollut mitään toivon sijaa. Uudelleen hän tunsi itsensä tässä talossa yksinäiseksi kuin kuolleeksi, hän heitteli kirjansa nurkkaan ja antautui saman raskasmielisyyden valtaan, jota ennen oli ravintolassa haihduttanut. Sinneppä hän kyllä nytkin olisi osannut, ellei häntä olisi pidättänyt asian-ajajan ja tämän rouvan osoittama ystävällisyys; hän kävi edelleenkin heitä tervehtimässä, vaikka tosin ei niin usein kuin ennen. Kaikeksi onneksi sattui pieni tapahtuma, joka muutamiksi päiviksi haihdutti hänen synkeän mielialansa ja antoi ajatuksille toista suuntaa.

Eräänä aamuna, kun hän juuri istautui pöytään laihaa aamiaistaan syömään, tuli koulun vanha siivooja sisään jättäen käyntikortin, josta hän luki: — Giovanni Labaccio, kansakoulu-opettaja, jäsen Palermon Ansiollisten seurassa, saanut kunniapalkinnon Itaalian-opettajien keskinäiseltä apuyhdistykseltä. Ystävät eivät olleet toisiaan tavanneet viiteen vuoteen! Kun Emilio töytäsi pöydästä mennäksensä porstuaan toveria vastaan, seisoi tämä jo ovessa.

Emilio halaili ja suuteli häntä. Toveri otti tyynenä vastaan nämät ystävyyden osoitukset ilman että juonteensa vähääkään muuttuivat ja kysyi rauhallisesti niinkuin olisivat toisensa edellisenä päivänä tavanneet: — Kuinkas voit, Ratti?

— Olethan aivan entisesi näköinen! — huudahti Emilio nauraen, tarttui toverin käteen ja vei hänet keskelle huonetta. Entisen koulutoverin ilmestyminen karkoitti kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään, ja hän tunsi itsensä viittä vuotta nuoremmaksi.

Labaccio ei todellakaan ollut paljoa muuttunut. Hän oli käynyt hieman lihavammaksi ja kankeammaksi liikkeissään, mutta hänen kasvonsa olivat yhä parrattomat ja iloisat niinkuin ennen. Hän oli perin huolellisesti ja siististi puettuna, ja korkea, ahdas kaulus kuristi kaulaa niin, että hänen oli pakko pitää päätänsä aina pystyssä.

Kuten Emilio heti Labaccion nähtyänsä aavisti, oli tämä tullut näille maille sukulaisensa, Azzornon sindacon kuoleman johdosta, ja poikennut, sitten kun asiat oli saatu järjestetyiksi, Altaranaan vanhaa ystäväänsä tervehtimään. Emilio lausui surunsa tapahtuneesta kuolemasta; mutta kun toinen keskeytti häntä liikkeellä, joka ilmaisi kohtaloonsa tyytymystä, ei Emilio pitänyt tarpeellisena puhua siitä asiasta sen enempää. Toisen estelemisistä huolimatta hän laittoi siivoojan hakemaan puodista yhtä ja toista syötävää; sillä hän tahtoi välttämättömästi tarjota aamiaista ystävälleen.

— Rakas Rattini — sanoi äsken tullut, kohotti hitaasti käsivartensa, niinkuin olisivat olleet kaksi saman koneiston liikkeelle panemaa vipua, ja laski ne Emilion olkapäille — minua ilahuttaa nähdä sinut hyvissä voimissa.

Sitten hän järjesteli kaulaliinansa solmua, tarkasti tuolin istuinlautaa, kohotti hieman housujaan, nosti takinliepeet ja istautui.

Alussa haastelo muistutti pienen heleästi helähtelevän sähkökellon ja tavallisen tuntilukuja lyövän seinäkellon yhteissoitosta. Labaccio vastaeli noin joka kymmenenteen kysymykseen, jota vastoin hänen kysymyksiinsä tuli vastauksia satamalla. Emilion kerrottua elämänsä vaiheet, pudisteli toinen arvellen päätänsä. Emilio mainitsi myös saaneensa tietoja hänestä heidän yhteiseltä tuttavaltaan, entiseltä korpraalilta.

— Carlo Lericalla — sanoi toveri — lienee äsken ollut ikäviä rettelöitä Badolinossa. Muistaakseni luin jotain semmoista Kasvatus-opillisessa kirjallisuudessa, joka on varsin oivallinen aikakauslehti. Mutta en muista asian yksityiskohtia. Oh, sinä hankit aivan liikoja herkkuja — hän lisäsi, katsellen mielihyvällä ruokapöytää, jolle siivooja oli asetellut tavallisen eturuuan: voita ja kasviksia. — Ei se käy päinsä näin meidän keskemme.

Emiliosta oli kovin hupaista nähdä jälleen toverin kasvoilla tuo tuttu seminaarin aikuinen kasvojen väänne, jonka hän aina teki ruokaa nähdessään: vetäisi nenänsä kurttuun ja työnsi huulensa herkullisen pitkiksi.

Emilio huudahti ilomielin: — Käy pöytään, Labaccio kulta! Nyt puhumme Carlo Lericasta ja kaikista muista vanhoista ystävistä. Mutta ensiksi tulee sinun kertoa elämäsi vaiheet loppuun.

He asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa. Niinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä virassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli uudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa paikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti ystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.

Emilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.

Labaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa kastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen minulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille kansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin nuorin kaikista ehdoitetuista — melkein kaikki muut olivat äijiä — ei minulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella — — — elleivät kentiesi ottaneet lukuun — — — Palkintoja jaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä ministeri, konseljin presidentti — — — ja koko joukko ylimyksiä. Hänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan osakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.

— Sanalla sanoen — virkahti Emilio — sinä olet tyytyväinen maailmaasi?

— En ole tyytyväinen — vastasi toinen — mutta tyydyn. Näiden molempain lausetapain välillä on eroa.

Hetken päästä hän kysäisi: — Miks'et keitä näitä keltaisia pippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.

— Sinä tyydyt — pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan — siksi että sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin eräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa — — — Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme valinneet kurjan kurjan uran.

— Se on totta — myönsi toveri tyynesti — kurjan kyllä. Mutta sallippas sinä minun sanoa jotain — — — Älä sitä käännä omaan kohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää asettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina oikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että on opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin sen näköisinä, jotta — — — ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat niin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä opetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea, ehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän myöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole — — — ei voi tulla toimeen.

— Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! — sanoi Emilio. — Vähimmästäkin kolauksesta! Mutta entäs kun kaikki kolauttavat monta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja koettavat tallata jalkain alle!

— Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin yleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja viran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta tahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä. Tahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti alussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin pieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin alkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni neuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu vesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei pöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä — — — Tämä oli siunatun hyvä aate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas, aivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan. Noin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.

— Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!

— Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän suinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta pappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin. Se taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet mallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä miehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean papin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän hyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin kunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat kelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa vaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa kanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.

— Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta tietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman aineen.

Labaccio vastasi totisena: — Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin tiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni tulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä. Mitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei olisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää — — — ja hän lisäsi hitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta lainanneen lauseensa: — eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan hedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta luokassani.

— Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen — sanoi Emilio.

— Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle kiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan hiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä. Par'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka aikovat papeiksi. Tiedätkös — — minä olen yhä edelleenkin metoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka päivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen päivä vuoden umpeensa.

Emiliota nauratti nuo neljännestunnit. — Sanalla sanoen, sinulta riittää aikaa kaikkeen. — Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi Lericalta kuulleensa Labaccion tulleen välttämättömän tarpeelliseksi Stalorassa.

— Minä asetan suuni säkkiä myöden — pitkitti toveri, jättäen tahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä syömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran. Hänen oli onnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut toisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna opettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle mitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä nykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki niitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo talonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin ja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa oli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin kuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville. Se panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa etuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin kuuluneitten kiväärien keskelle.

Aina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti "ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini, ritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi", eikä unhoittanut yhtäkään arvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan oli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme, nähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä koskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään, ja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi pippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä kädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan — ja teki kaiken tämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain kysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan silmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.

— Sinä olet oikein onnenpoika! — virkkoi Emilio. — Minkäslainen on sitte kunta?

— Kunta on hyvä — vastasi Labaccio. — Minulla on ollut onni joutua tekemisiin semmoisten kotien kanssa, jotka auttavat minua työssäni. — — Tässäkin suhteessa toistan entisen havaintoni, että löytyy opettajia, jotka eivät tiedä omaa parastansa, vaan kokevat hyötyä kunnassa vallitsevasta eripuraisuudesta rupeamalla jonkin erityisen puolueen mieheksi. Se on erhetystä, hyvä ystävä, surku-tel-ta-vaa erhetystä. Minä sitävastoin pyrin sovittamaan riitaisuudet ja saatanpa kehua onnistuneenikin pyrinnöissäni. Sanotaan: koulu-opettaja on sivistyksen apostoli kunnassa. Tahtoisinpa lisätä: myöskin rauhan apostoli; pääasiallisesti rauhan. Opettajan tulee saattaa rauhaa kuntaan ja asettaa suu säkkiä myöden. On esimerkiksi opettajia, jotka menevät päivälliskutsuille toisen puolueen jäsenten luokse, mutt'eivät toisen, peläten loukkaavansa toisia. Semmoinen menetystapa todistaa luonteen heikkoutta, ett'en sano pelkurimaisuutta. Minun mielestäni opettajan tulee olla puolueitten yläpuolella, eikä mitäkään näistä erittäin suosia, ja siksi minä menen kaikkien kutsuihin. Opettajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä hyvässä sovussa kotien kanssa. Se opettaja, joka riitaantuu vanhempain kanssa, ei voi koskaan mitään hyvää saada aikaan. Siis, ei minkäänlaisia epäkohteliaisuuksia, se on periaatteeni; ei minkäänlaisia riitaisuuksia. Jos luokassani on — ajatelkaamme semmoista tapausta — sindacon tai tarkastusmiehen poikia, niin en suinkaan heitä vanhempainsa tähden aseta ensi riville istumaan; mutta enpä myöskään seuraa muutamien opettajien hullua menetystä, jotka, peläten, että heitä luullaan lahjomisille alttiiksi, ja kehuakseen muka itsenäisyyttään panevat parempisukuiset oppilaansa viimeiselle penkille. — — Sitäpaitsi, ovathan viran-omaisetkin ihmisiä. Eihän sovi vaatia, ett'eivät rakastaisi omia lapsiaan enemmän kuin muita. Tyhmyyksiä.

Jo Emilio vihastui: — Hyväinen aika, mitä rupatat! Sinä olet opettajiston Feniks lintu ja sattunut löytämään Eldoradon. Mutta mitä minuun tulee ja myöskin useimpiin virkaveljistämme, on meillä lukemattomia ja kaikenkaltaisia vaikeuksia ja elämämme on ikävää ja kurjaa. Se ei ole minkään arvoista, jos onkin kunniallinen mies ja tekee velvollisuutensa. — — Minä näen ehtimiseen väkivaltaisuuksia ja vääryyksiä tehtävän ja opettaja on niiden suhteen turvaton. Joka taholta kuuluu valitushuutoja, tuhansittain on opettajia, joilla ei ole ravintoa kylliksensä ja moni kuolee nälkään. Et voi kieltää, että tämä on totta.

— Sitä minä en suinkaan kiellä — vastasi Labaccio hiljaisena — mutta usko pois, Ratti, paljo liioitellaan.

— Liioitellaanko? — — Missä tilassa ovat Staloran naapurikuntain opettajat? Luullakseni sinä sen tiedät.

— Minä tunnen muutamia heistä. No niin — — ylipäänsä heillä on hyvä asema. Kerran sairastui yksi opettajista ja silloin talonpojat toivat hänelle kaikenlaisia lääkeyrttejä sekä hevosen-ihraa. — — Usko minua, asiat eivät ole niin huonosti kuin hoetaan. Minun luullakseni on syytä molemmin puolin. Eiväthän opettajat muuta tee kuin ruikuttavat tuosta siunatusta palkastaan. Lopulta käyvät sietämättömiksi. Sanonpa vielä kerran, itse he ammattinsa alentavat alituiseen huutamalla nälkään kuolevansa. Siinä on jouduttu niin kauas, että ihmiset, nähdessään opettajan, säpsähtäen peräytyvät ikäänkuin näkisivät Ugolino kreivin[15] haamun. Opettajat kirjoittelevat sanomalehtiin ja uhkailevat. — — Näyttävät luulevan, ett'ei heitä varten olekkaan oikeutta ja armahtavaisuutta maailmassa — — Usko minua; minä seuraan noita riitoja — — kirjoitan eri vihkoon tuomio-istuinten päätökset ja neuvoskuntain mietinnöt, ja huomaan, että niissä usein opettajien vainoojia kelpo lailla pelmuutetaan. Mutta mitä sinä teet?

Näin sanoen Labaccio otti vadin, jossa oli kasviksia, Emilion kädestä ja neuvoi hänelle, kuinka sallaati oli valmistettava. Hän esitteli teoriiansa eri ainesten tarkasta punninnasta sekä näytti kuinka lehtiä oli liikuteltava, etteivät maustimet lentäisi pitkin. Äkkiä sysäsi hän tuolin taaksepäin, jott'ei saisi polvilleen kasvislehteä, joka putosi vadista.

— Taaskin olet entisesi tapainen! — huudahti Emilio nauraen. — Olet aina enemmän pelännyt tahrapilkkua, kuin pyssynlaukausta.

— Hyvä ihminen — sanoi toinen tyynesti — jos eivät opettajat varo vaatteitaan. — — Arvaatkos, kuinka kauan olen käyttänyt tätä takkia? — — Viisi vuotta, eikä sitä vielä ole käännetty. Jos ei tuota mieletöntä pakollista voimistelua olisi, kestäisi se vielä pitkät ajat.

— Lyönpä vetoa, ettäs olet jo pääomia kokoellut — sanoi Ratti.

Labaccio kohautti hartioitaan. Kuinka häneltä olisi mitään voinut säästyä? Mutta ensi vuonna hän toivoi voivansa panna säästöön, sillä hän saa palkankoroitusta. Hän kehui ritari ja sindaco Lottia, joka oli hankkinut lisää opetusvälikappaleita ja antanut hänelle kahdeksankymmentä lireä iltakoulusta paitsi hallituksen palkanlisäystä sekä luvannut hänelle vähäisen maata mallipelloksi, aiottua maanviljelyskoulua varten.

— Sinähän olet koko Kroiso! — virkkoi Emilio hieman kateissaan. Siksi että itse olet joutunut kultalaan, näet muidenkin kohdan ruusunkarvaisena. Minun puolestani nauttios vaan olostasi, mutta sääli edes niitä, joilla on tuskin välttämättömimpänsä, äläkä kehu tätä kaikkein viheliäisintä virkaa. Eihän tarvitse muuta kuin muistaa että kaikilla muilla urilla on ylenemisen toivoa. Tämä toivo antaa ihmiselle voimaa raatamaan. Meidän virassamme ei ole muuta toivomista kuin ett'ei vajoisi alaspäin. Siinä kansakoulu-opettajan toimen määritelmä.

— Kai olot paranevat — virkahti Labaccio.

— Sinulle kyllä, siitä olen varma — sanoi Emilio, ja muistaessaan Lerican leikkipuhetta hän lisäsi: — Luultavasti nait tytön, jolla on viisikymmentä tuhatta lireä.

Labaccio katseli häntä ällistyneenä ja vastasi hiukan hämillään: — Ei se ole mikään tyttö.

— Oho, arvasinpa siis oikein! — huudahti Emilio, iloissaan odottamattomasta keksimisestään. — Tyttö tahi muu; pääasia että hankit itsellesi vaimon, jolla on niin ja niin paljon kukkarossa. Arvasinhan sen.

Labacciota hieman harmitti, kun oli noin joutunut ansaan. Nyt ei enää maksanut vaivaa asiata salata. Niin, tätä naimista oli jonkun aikaa puuhattu, mutta häitä oli täytynyt lykätä. — — Hän ei uskaltanut mainita, että oli odottanut setänsä kuolemaa, mennäkseen naimisiin. Morsian oli leski — — yksi pikkukoulun perustajia, saman koulun, jonka sihteerinä hän ilmaiseksi oli ollut toista vuotta. Hän alkoi ylistellä sydänkäpynsä hienoa kasvatusta ja oivallista luonnetta. — — Se osasi ranskaa ja vähän englannin kieltä, lyhyesti sanoen, sillä oli perusteellinen sivistys ja — — miellyttävä olento.

— On sillä kai muutakin, joka vetää sinua puoleensa — sanoi Ratti.

Hän tarkoitti myötäjäisiä; mutta toveri luuli hänen ilvehtien puhuvan nuoruudesta ja kauneudesta, joista ominaisuuksista sulhanen ei ollut sanaakaan virkkanut, koska edellistä ei enää ollut, jälkimäistä ei koskaan ollut löytynytkään. Hän oli siis ymmärtävinänsä Emilion sanat niin, että todella saivat oikean tarkoituksensa ja vastasi: — Kyllä niin, hänellä on vähän tavaraa. — — Minä teen hyvän kaupan. — Ja kostaaksensa toiselle tämän sivuiskuja, hän lisäsi: — Luultavasti hän ei olisi minua ottanut, jos olisin noita kerjäläisten tavoin ruikuttavia opettajia.

Emilio ymmärsi pistoksen, ja osaksi ivasta suuttuneena, osaksi vihoissaan uudesta todisteesta, että kaikki oli ennalta laskettua tuossa monituumaisessa päässä, joka ulkoapäin näytti niin hyvällaiselta, hän puhkesi terävästi sanomaan: — Niin, nyt ymmärrän, että sinun täytyy päästä eteenpäin maailmassa! Sinulla on kaikki mitä siihen tarvitaan. Hengessäni näen sinut kunnallishallituksen jäsenenä, tohtorin seppele päässä, valtiopäivämiehenä. — — Säädyissä istuessasi et kai häpeä meitä, niinkuin moni muu on tehnyt. Sinä kyllä silloin muistat vanhoja tovereitasi, jotka eivät ole voineet rahoja ravistaa päästötodistuksestaan, vaan ovat jääneet maan mutaan ja nöyrästi tekevät velvollisuutensa. Ehdoittelet kai palkan vähimmäksi määräksi edes tuhannen lireä. Sinulla on hyvä sydän ja sanot luultavasti leikatessasi fasaanin paistia: — Toimittakaamme niin, että palanen häränlihaa keitetään tuolle nälkäiselle joukolle, josta onnellisesti olen päässyt — — älyni avulla.

Emilio oli tuskin sanansa sanonut, ennenkuin pelkäsi loukanneensa ystävätään. Mutta Labaccio vastasi aivan tyynesti, kahviaan sekotellen: — Tuhannen lireä on minusta aina ollut sopivin summa, mikä olisi panna palkan vähimmäksi määräksi — — tätä nykyä, siihen lisäksi vapaa asumus; eläkelaki kaipaa parannusta siihen suuntaan, että esimerkiksi otetaan lukuun sekin aika, jonka opettaja tarvitsee hankkiakseen uuden paikan, kun on joutunut virattomaksi ilman omaa syytänsä.

Hän oli hetkisen vaiti maistaakseen kahviansa. Sitten kysyi: — Miksi et sekota herneitä kahviisi? — Ja hän antoi Emiliolle hyvän neuvon: herneitä oli pantava puoleksi; nekin olivat poltettavat ja jauhettavat. Sillä lailla valmistettuna maistui kahvi paremmallekkin kuin paljaaltaan ja maksoi noin pari centesimoa vähemmän kuppi.

Tämä omituinen käänne, jonka Labaccio antoi puheelle, lepytti Emilion jälleen ja hän melkein katui koettaneensa ärsyttää toista sekä rupesi leikkiä laskemaan ja puhumaan omista seikkailuistaan, kunnes toinen katseli kelloaan ja sanoi, että hänen oli lähteminen. Hän pyysi vaateharjaa ja harjasi itseänsä huolellisesti, jonka jälkeen kiitti toveria kestityksestä.

Kun ystävät olivat kadulle tulleet, kysyi Labaccio, mitä koulusanomia Emilio tilasi, ja kuultuaan hän ehdoitteli ottamaan toista, Kasvatus-opillinen kirjallisuus nimistä lehteä, joka oli halvempi. Koska Emilio ei näyttänyt oikein taipuvaiselta vaihtoon, sanoi toinen lopulta syynkin ehdoitukseensa: se, joka hankki seitsemän tilaajaa, sai yhden vuosikerran ilmaiseksi. Hänellä oli jo kuusi. Miksikä Emilio ei saattaisi tehdä hänelle mieliksi?

Ravintolan edustalla odotteli Labaccion kyytimies. Opettaja nousi vaunuihin, varoen tarkoin housujaan, etteivät tahraantuisi.

— Milloin tapaamme jälleen? — kysyi Emilio luontaisen sydämmellisesti, sillä tällä hetkellä hän näki Labacciossa ainoastaan vanhan toverinsa.

Toinen vastasi toivovansa nähdä hänet ensi opettajakokouksessa, Milanossa tahi Turinissa.

— Minulla ei ole toivoa päästä sinne — sanoi Emilio. — Kaikissa tapauksissa on minulle aina hauskaa tavata sinua. Onnea retkillesi, äläkä unhoita minua —- hän pitkitti ja puristi sydämmellisesti ystävän lihavaa velttoa kättä.

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, sanoi Labaccio aivan tyynesti: — Kyllä minä ajoissa annan sinulle tiedon häistäni.

Omituinen oppilas.

Labaccion lähdettyä tunsi Emilio entistänsä suurempaa kyllästystä oloonsa, niinkuin usein käypi, kun kunnolliset ihmiset, joilla ei ole sattunut onnea olemaan, näkevät mielestään tunnottoman kumppanin myötäkäymistä; tämä vastenmielisyys kypsytti hänessä päätöksen koettaa onneaan Turinissa päästäkseen pois maaelämästä. Mutta sen päämäärän saavuttamiseksi hänen täytyi täydellä todella ryhtyä lukuihinsa, ja koska nuot aikaisemmat tapaukset olivat auttamattomasti ryöstäneet häneltä sekä vanhempain että oppilaitten kunnioituksen, ei hän enää voinut Altaranassa saavuttaa tuota hengen työlle välttämättömän tarpeellista mielenrauhaa, vaan päätti hakea toista paikkaa. Sitäpaitsi ei kylässä ollut mitään, joka olisi pidättänyt häntä, sittenkun hän kerran oli menettänyt neiti Gallin ystävyyden ja varmaksi ymmärtänyt, ett'ei se enää millään ollut takaisin voitettavana. Opettajattaren läheisyyspä vaivasikin häntä, ja armaansa näkeminen oli hänelle kiusaksi. Kaukana Altaranasta hän kyllä tytön pian unhoittaisi. Yksi ainoa side kiinitti häntä Altaranaan: se oli Samis'in herrasväki. Ero heistä tuntuisi katkeralta.

Aikaisin eräänä aamuna astui asian-ajaja Emilion huoneesen huudahtaen: — Herra opettaja, tässä tuon lahjan tieteelle! — Tämän sanottuaan hän käski sisään neljäntoista vuotiaan pojan, joka asettui vastapäätä opettajaa ja katseli häntä rohkeasti, odottaen, että toinen tuntisi hänet. Vaan muutos, joka pojan ulkomuodossa oli vuoden kuluessa tapahtunut, sekä siistit vaatteet vaikuttivat sen, ett'ei Emilio oitis tuntenutkaan Generiä, tuota lurjusta Case Rossen yhteiskoulusta, joka oli neiti Vettiä armastellut. Kun asian-ajaja mainitsi pojan nimen, muistui oitis Emilion mieleen tuuma, josta toinen oli edellisenä vuonna puhunut: ottaa näet joku lahjakas rahvaan poika suorastaan auran perästä ja antaa hänen kulkea lukutietä, voidaksensa hänessä askel askeleelta seurata eläimen muutosta ihmiseksi sekä siten tutkia kysymystä talonpojan yhteiskunnallisesta ja tiedollisesta kasvatuksesta. Tutkittuansa ja koeteltuansa useita poikia, asian-ajaja lopulta oli valinnut Generin, joka toisena kouluvuotenaan oli osoittanut todella merkillistä älyä ja tahdon tarmoa. Isä, vanha roisto, oli antanut poikansa niin monilla ehdoilla, että tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt suuren armon asian-ajajalle. Tämä oli ottanut pojan mukaansa kaupunkiin, räätälillä puetettavaksi, ja uskoi hänet nyt kuukauden ajaksi Emilion hoitoon valmistettavaksi suorittamaan pääsötutkintoa Turinin kansakoulun neljänteen luokkaan. Asian-ajajan tarkoitus oli antaa Generin, päätettyään kansakoulun, käydä jonkin teknillisen oppilaitoksen läpi.

— Katselkaa häntä tarkasti kiireestä kantapäihin — virkkoi asian-ajaja — ja sanokaa, eikö hän näytä maailman valloittajalta.

Kun lukutunnit oli määrätty ja Generi pois lähetetty, kertoi Samis tarkoin tutkineensa poikaa sekä hankkineensa perinpohjaisia tietoja hänestä, ennenkuin oli hänet valinnut. Juuri semmoista luonnetta hän oli hakenut: poikaa, jolla ei olisi vähintäkään tunteellisuutta. Neiti Vettiä koskevat haaveilut olivat vain tilapäistä aistinten kiihkoa. Rakkaus opettajattareen oli muuttunut palavaksi koulu-innoksi, jota seurasi tahi jolle kentiesi oli perustuksena voittamaton inho talonpojan asemaa ja raskasta maatyötä kohtaan. Säännöllisesti kuin joku oikeudenpalvelia oli isä monena kuukautena pieksänyt poikaansa saadakseen hänet irti Minervasta ja jälleen kiinni Cerekseen. Turhaa kaikki: poika oli rautaisen itsepäisesti ponnistanut vastaan ja sata kertaa selitellyt, että antaisi ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin rupeaisi talonpojaksi. Näyttipä siltä kuin koko se kansanluokka, joka vuosisadat oli auran perässä hikoillut, nyt olisi väsynyt ja maisteltuaan pojan suulla kirjatietoja, noussut hänen persoonassaan kymmenen sukupolven yhteisillä voimilla tuota perinnöllistä kirousta vastaan.

Hän on ennalta valittu — päättä asian-ajaja — ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti varustettu taistelemaan ja kohoamaan korkeammalle; hän on pelkästään aivoa ja tahdon voimaa; ihminen joka onnistuu kaikessa. Älkää ajatelko koskaan voittavanne hänen rakkauttaan, niinkuin en minäkään toivo saavani häneltä mitään kiitollisuutta. Ennustanpa hänen viidenkolmatta vuotiaana kirjoittavan kirjan, jossa vastustellaan minun mielipiteitäni oikeustieteessä. Kohdelkaa häntä aika-ihmisenä ja huviksenne tutkikaa häntä. Se maksaa kyllä vaivan, olkaa varma. Hän on tulevaisuuden talonpoika.

Emilio rupesi opettamaan Generiä, käyttäen enimmän ajan äidinkieleen ja laskentoon. Poika oli todellakin lahjakas ja harras työssään, ja pian opettaja huomasi asian-ajajan oikein käsittäneen hänen luonteensa. Koska Generi oli vast'ikään ensimmäistä kertaansa käynyt Turinissa, antoi Emilio hänelle aineeksi kuvauksen tästä kaupungista. Kirjoitus oli erinomaisen selvä, hyvä suunnitelman puolesta ja siinä kerrottiin muutamia varsin omituisia havaintoja; mutta siinä ei ollut ihailun sanaakaan, ei ainoatakaan ihmettelevää huudahdusta, jommoisia lapset niin paljon käyttävät kertoessaan jostain, joka on heitä huvittanut tahi liikuttanut. Sama oli laita seuraavienkin ainekirjoitusten ja suullisten esittelyjen, joissa kuitenkin sydämmen kielten olisi pitänyt värähdellä: kirjoitettiin näet isänmaata, uskontoa ja perhettä koskevia aineita. Kyllä hän näiden sanain sisällyksen ymmärsi, kertoi ja selitti selvästi ja johdonmukaisesti mitä luettiin tahi opetettiin, mutta ei hänen katseensa, ei äänensä koskaan ilmaisseet vähintäkään sydämmen liikutusta. Kun Emilio huomautti jostakin tehdystä virheestä, näytti oppilas miettiväiseltä, ja kehuttaessa hän salasi tyytyväisyytensä. Hän antoi Emilion usein toistaa jonkin selityksen voidakseen paremmin käsittää, eikä ollut koskaan hajamielinen tahi odottanut malttamattomana tunnin päättymistä. Kuitenkin tunsi opettaja elämän tykyttävän tuossa kuivassa, voimakkaassa ruumiissa, joka uusista vaatteistaan huolimatta vielä haiskahti talonpojalle; nuo päivettyneet kädet, leveine, litteine sormenpäineen liikehtivät, pojan jotakin vastausta miettiessä, tiedottomasti, kuumeentapaisesti; tuo todisti vilkasta sielun-elämää ja hermojen kireätä jännitystä. Generin ruumiin asento, liikkumistapa ja ääntäminen muistuttivat yhä vielä pojasta, joka oli kasvanut riihen ja karjapihan vaiheella. Emiliosta näytti hänen talonpoikamaisuutensa päivä päivältä yhä enemmän katoavan. Ainoastaan opettajansa kohtelemisessa hän oli muuttumaton: aina kunnioittavainen, vaan ilman vähintäkään sen hartaampaa tunnetta. Tullessaan sanoi hän "hyvää päivää" ja mennessään "hyvästi", ja jos oli jostakin epätietoinen, kysyi; muuta ei puhunut.

Uteliaana saadaksensa tietää, mitä tässä moukan pojassa oikeastaan piili, Emilio kerran otti leikillä puheeksi hänen entisen mielitiettynsä ja odotti näkevänsä pojan punastuvan niinkuin silloin koulussa. Vieläkös mitä; poika kohautti naurahtaen toista olkaansa, ikäänkuin olisi pitänyt niitä asioita pelkkinä hullutuksina, joita ei enää ajatellutkaan.

Eräänä päivänä kysyi Emilio, eikö hän pelännyt aikaa myöten väsyvänsä opin tiellä, jossa on niin paljo vastuksia ja joka vaatii niin suuria ponnistuksia.

Poika pudisti kieltävästi päätään.

— Eikö sinusta ole ikävä jättää vanhempiasi? — tiedusteli opettaja.

Toinen vastasi: — He ovat tyytyväisiä — aivan niinkuin asia olisi koskenut yksin vanhempia.

— Mutta — pitkitti opettaja — jonakin kauniina päivänä kadut kauppojasi ja silloin muutat suuntaa ja rupeat taas talonpojaksi.

Poika vastasi kuivasti ja äreästi: — En koskaan, en koskaan — ja naurahti säälivästi niin mahdotonta olettamusta.

Nämä vastauksensa hän lausui pää pystyssä ja silmät tuijottaen avaran lakeuden kaukaiseen taivaanrantaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään tappotanteren, jolta kuului kaukainen tykkien jyske ja jonka näkeminen häntä riemastutti.

Generin pieni olento oli kuukauden ajan hauskana vaihetuksena Emiliolle; sen kuluttua hän mielihyväkseen saattoi asian-ajajalle ilmoittaa, että tämän holhotti oli erinomaisesti edistynyt. Samis'in herrasväen Turiniin lähdön edellisenä päivänä Emilio sanoi asian päivällispöydässä tavallisten vieraitten läsnäollessa. Hän huomasi tuottaneensa suurta tyytyväisyyttä isännälleen, sitä enemmän, koska tämän ystävät ja tuttavat jonkun aikaa olivat tehneet pilaa hänen kummallisista kokeistaan muodostaa suurta miestä polentajauhoista.

Asian-ajaja käytti opettajan lausuntoa Generistä hyväkseen antaakseen löylyä vastustajilleen ja piti sen johdosta viimeisen esitelmän siltä kesältä.

Niinpä niin, saattoivat he hänen puolestaan nauraa niin kauan kuin Generin kaltaiset pojat olivat poikkeuksina, niin kauan kuin oli harvinaista, että talonpoikaispojat ja käsityöläisten lapset valitsivat lukutien. Mutta jälkeisemme kyllä huomaisivat, kuinka parannusta seuraisi parannus, myönnytystä myönnytys, siksi kunnes joudutaan siihen tilaan, että kaikkien oikeus sivistykseen pidetään kieltämättömänä, että kaikki urat aukaistaan kaikensäätyisille lapsille. Jälkeläisemme saavat silloin nähdä, miltä entisten etu-oikeutettujen säätyläisten tuntuu kilpailla uusien kykyjen kanssa, jotka ilmestyvät laajoista kansankerroksista, mitkä siihen asti ovat olleet tykkönään poissuljettuina kilpailusta.

— Nyt jo — pitkitti asian-ajaja —- valitatte, että teitä on liian paljo ja että teidän täytyy syödä toisianne. Mutta kun ne murtauvat opin teille ja tekevät rynnäköitä yhteiskunnan kukkuloille, nuo tietämättömyydessä eläneitten sukupolvien jälkeläiset, väkevämpine himoineen — sillä heidän halunsa ovat vuosisatoja olleet tyydyttämättä — raittiine, uupumattomine ajatusvoimineen, pontevuudella, joka vastaa heidän ruumiillista voimaansa, väkevämmällä muistolla kuin teidän, alkuperäisempinä ja kestävämpinä; mitäpä jälkeläisenne voivat toimittaa näiden rinnalla, jälkeläisenne, jotka teiltä ovat perineet henkisen väsymyksen, itsemurhan-taipumuksen, tuhansittain paheita ja koko joukon surkeita hermotauteja, ylen kiihoittuneen elämän seurauksia? Saatte vielä nähdä, te, jotka luulette henkisen kyvyn ja tieteellisen sivistyksen kulkevan perintönä keskisäädyssä ja rajoittuvan yksin siihen, saatte nähdä, kuinka nuo matalaiset talonpojat leveine hartioineen ja kovine kourineen tekevät puhdasta, kun istautuvat lukupöydän ääreen tuoden mukanaan virkistävän tuulahduksen pellolta ja työpajasta. Nuoret, sivistystä janoavat raakalaiset silloin murtautuvat rappeutumisen lahonneisin kouluihin — — ja kiipeevät sinne teidän ruumiittenne ylitse. Minä lähetän nyt yhden sotamiehen etujoukkoihin.

Puheensa vahvistukseksi hän huusi luokseen Generiä, joka oli puutarhassa.

Tuo hienoihin vaatteisin puettu talonpoikaispoika, joka asian-ajajan puheen jälkeen esiytyi jonkinmoisena uhkaenteenä keskisäädylle ja samalla jonkinlaisena tieteellisyyden uudesti-synnyttäjänä, herätti äänekästä naurua, joka harmitti Samista.

— Naurakaa te vaan — hän virkkoi, jälkeläisenne eivät naura.

Sen jälkeen hän ojensi lasillisen viiniä pojalle, joka, katseltuaan kirkkaasti ja tyynesti ympärilleen, ujostelematta tyhjensi sen yhdessä kulauksessa. Se herätti uutta iloa.

— Sillä lailla teidät niellään! huudahti asian-ajaja voitonriemuisana.

Kaikki nousivat nauraen ruokapöydästä.

Terveydenhoitoa harrastava tarkastaja.

Melkein lapsellisen malttamattomasti Emilio odotteli tarkastajan käyntiä, ikäänkuin tämä mies olisi tuonut mukanansa kaupungin ilmaa ja läsnäolollansa lyhentänyt Altaranan ja Turinin, Emilion toiveitten kaupungin, väliä.

Tarkastaja, pitkä, harmaahiuksinen, synkkäsilmäinen, älykkäännäköinen mies, kulki luokasta luokkaan sen muotoisena, kuin olisi ollut käynnillä jossakin rangaistuslaitoksessa. Hän muistutti suuresti ruumiilliseen asuun pukeuneesta apeamielisyydestä ja toimitti tarkastuksensa Emiliolle tuiki uudessa muodossa. Kun hän kyseli jotain tahi katseli opettajaa, oppilaita, koulua, viran-omaisia, näytti hänet valtaavan syvä säälin tunne kaikkia kohtaan. Astuessaan Emilion luokkahuoneesen, hän huolimattomasti ja väsyneen näköisenä tiedusteli: — Kuinka usein teidän on täytynyt muuttaa metoodia? — Ja vastausta odottamatta hän taas kysyi: — Kuinka monta tarkastajaa on teillä jo ollut?

Hän ei tälläkään kertaa odottanut vastausta, vaan pitkitti: — Minä en aio tehdä minkäänlaisia muistutuksia opetustapaanne vastaan. Jos te kokeilette hyvällä metoodilla, ei teillä ole muuta tehtävänä kuin pitkittää samaan suuntaan, ja jos huomaatte opetustapanne huonoksi, voitte yksinkin tehdä siinä parannuksia omien kokemustenne nojalla. Yhdellä ainoalla käynnillä en voi arvostella opetustapaanne, yhtä vähän kuin minun on mahdollista antaa teille toista, valmiiksi määriteltyä. Olkaa varoillanne, ett'ette muuta tapaa joka kuukausi niinkuin muutamat tekevät. Olen tavannut opettajia, jotka pitävät koulua jonkinmoisena omain aivojensa voimistelu-kenttänä. Muutamat ovat siitä aivan hulluiksi tulemaisillansa. Lasken sydämmellenne: älkää koettako näytellä neron osaa. Tyytykää olemaan pelkkänä tavallisena ihmisenä. Meillä on todella munivien kanojen puutetta ja sen sijaan yllin kyllin hyödyttömiä kotkia.

Emilio luuli hänen tarkoittavan herra Calvia, jonka luokassa äsken oli käynyt.

Kun tarkastaja vertaili saapuvilla olevain oppilaitten lukua siihen, mikä sen olisi pitänyt olla, pudisti hän päätänsä. Kaikkialla oli nähnyt saman asianlaidan. Kaksi pakollista kouluvuotta supistuu useammille yhdeksi vaillinaiseksi vuodeksi, niin ett'eivät koulusta päästessään osaa edes nimeänsä kirjoittaa. Saattaisipa todella tästä maanmainiosta kansakoulusta sanoa, että se vähentää oppimattomain, mutta lisää kelvottomain lukua.

Sitten hän antoi Emilion tehdä pojille kysymyksiä, ja pudisteli sääliväisesti päätään, kun kuuli oppilaitten vaivalla pusertelevan kieliopillisia sääntöjä ja määritelmiä. Tuntui siltä, kuin pojat olisivat kertoelleet vieraskielisiä sanoja, joita olivat, sisältöä ymmärtämättä, ulkoa oppineet.

— Hyvä — tarkastaja virkkoi — te teette, minkä voitte. Kuullaanpas, onko heillä minkäänlaisia tietoja hyödyllisistä asioista.

Hän alkoi itse tehdä yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä kysymyksiä terveys-opista: kuinka vesi on puhdistettava, kuinka silmiä ja korvia on eräissä tapauksissa suojeltava, mitä varustuksia on tehtävä tarttuvain tautien liikkuessa, kuinka annettava ensimmäinen apu luun murtuessa tahi jäsenen nyrjähtäessä, miten haavoja hoidettava y.m. — kaikki asioita, joista pojat olivat tuiki tietämättömiä.

— Opettakaa hiukan näitäkin vähäpätöisiä aineita, herra opettaja — sanoi hän — se ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Opettajan sanomattomaksi hämmästykseksi tarkastaja rupesi tutkimaan, ei kirjoitusvihkoja, vaan poikain kauloja, silmiä ja hampaita, ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Sen jälkeen sanoi: — Kylpyamme vesineen ja saippuoineen olisi tarpeen joka luokkaa varten. Sitä minä pitäisin voimisteluakin tarpeellisempana.

Kun hän oli palannut opettajan paikalle, ei hän pitänytkään tarkastajien tavallista, koulutyötä koskevata puhetta, vaan kehoitti sen sijaan poikia harjaamaan hampaitaan kahdesti päivässä sekä huuhtomaan tarkoin suutansa. Pojat luulivat inspehtorin leikkiä laskevan. Hän puhui heille ystävällisesti ja kertoi muun muassa, kuinka japanilaiset, köyhimmätkin, tekevät, saadakseen kauan pitää hyvät hampaansa: he näet raappivat hampaitaan kynsillä, ottavat suun täyteen vettä, molskuttavat sitä kielellään ja sitte ruiskuttavat ulos niin kovaa, että palveliain on tapana suutansa pihassa huuhtomalla herättää yläkerrassa nukkuva isäntäväkensä.

— Näin tehden, pienet ystäväni — pitkitti tarkastaja — voivat he vielä kahdeksankymmenen vuotisina pureskella mitä ruokia tahansa, jota vastoin täällä jo viidenkymmenen vuotisilla on huono ruuansulatus, siitä vain, ett'emme voi ruokaamme kunnollisesti purra. Ja jos turmelemme vatsamme, pilaamme samalla mielialamme ja teemme sekä itsemme että muut ihmiset onnettomiksi. Tuo on teistä ihmeellistä, vai kuinka? Vaan ettepä saata arvata, kuinka paljosta viheliäisyydestä maailma pääsisi, jos vähän enemmän käytettäisiin puhdasta vettä. Mutta — päätti hän, katsellen likaisia seiniä — missä koulua ei pidetä siistinä, siellä eivät oppilaatkaan pese itseään. — Sitten lisäsi, opettajaan kääntyen: — Olkaa yhtä tarkka puhtauden suhteen kuin olette kieliopin sääntöjen, niin saattepa huomata totuuden erään suuren ajattelian sanoissa: Ihmisen tulee ennen kaikkea olla kaunis eläin.

Pojat nauroivat.

— Valitettavasti — tarkastaja jatkoi — eivät näille asioille naura ainoastaan pojat, vaan hyvin moni aika-ihminenkin; jopa korkeassa asemassa olevat henkilöt ylönkatsovat puhdasta vettä, raitista ilmaa ja valoa.

Lopulta hän rupesi aivan hitaasti kirjoittamaan tarkastuksen pöytäkirjaa eikä ollut huomaavinaankaan tarkastusmiestä, joka saapui huoneesen aivan hengästyneenä ja asettui tarkastajan viereen seisomaan. Lakattuaan kirjoittamasta, tarkastaja nousi ja sanoi opettajalle: — Teistä tulee jonakin päivänä tarkastaja; kaikki opettajat tulevat siksi ennemmin tahi myöhemmin. No niin, älkää silloin tehkö, niinkuin moni muu teidän nuorista virkaveljistänne, jotka, vaivoin tarkastajiksi päästyään, rupeavat törkeiksi ja sälyttävät opettajien niskoille kaikenmoista käsittämätöntä ja epäkäytännöllistä, mitä ovat onkineet kasvatusopillisten keksintöjen väljästä merestä. Tämän minä lasken sydämmellenne. Katsokaa myöskin, ett'ette neljässäkolmatta tunnissa unhoita, olleenne neljäkolmatta vuotta opettajana.

Senjälkeen hän kääntyi tarkastusmieheen, joka luultavasti odotti jotakin kohteliasta lausetta, ja sanoi: — Koulu on likainen.

Ovessa hän vielä huusi pojille: — Lukekaa ja peskää itseänne.

Uusia tietoja entiseltä korpraalilta.

Kun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota entiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti häntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta Badolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli saanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti kotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta saatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison paperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta oikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta, mutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen suurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja vihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi päättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä; ymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta, johon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän oli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja puhisten.

Lerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa joutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää, joihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset opettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut erinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan mahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle neljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää eräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa luokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä ovessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja tämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan kirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet soviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa seinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja joka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon. Kaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli ensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte tapahtui.

Kunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta koululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia opettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin tahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi vuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään väistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään hänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. — Uuvuttaa Carlo Lericaa! — seisoi kirjeessä. — Ymmärräthän, että kun minun kunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta sinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin pitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä näytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu koulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle lähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa tekisi. Roisto ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta. Palkintojen jakamisjuhlassa koki Roisto kostaa. Hän käski urkuria soittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta minä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni semmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut kuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä kävivät vieläkin häijymmiksi. Kaiku nimiseen lehteen lähettivät häpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa selitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan toimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys, käytöstapa, taito ja kekseliäisyys, joita välttämättömästi vaaditaan lapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa ilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista panettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi, mutta Roistopa ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset, jotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät vähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi. Kokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja, joka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman rahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja menetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät päälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea sanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta että rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai mitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että mieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa, ja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan palkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka kätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un tavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja tehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä tapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni jalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului kadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja Jumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän pääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni neljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun olin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla katukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin alas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki viimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena ja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä. Hän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle, kunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle siellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine selityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä neljääntoista päivään edes vilahdukselta.

Kirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota petollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän kertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja mitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja rikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni ojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes kaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan omistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän silmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee pahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.

Näitten ihmisten ilkeys — kirjoitti Lerica — on suurempi kuin ajatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat pojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka tiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia, saattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin narrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin Roiston poika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka luultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka hänet oli maailmaan laittanut. — Herra opettaja, mitä merkitsee sana sekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. — Se merkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä — vastasin minä — sinä ja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. — Siitä päivin ei kysymyksiä sen koommin tullut.

Lerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, Lurjus, jonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja sitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi seikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut, samalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä ilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska, siivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään kiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti lakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut mitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri se häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi tahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän pakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että he kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset, Vainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut likaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä ruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti lakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja kirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä hän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä tullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä tuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän tunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä kumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie vihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet ja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla, samanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä katseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä, tuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä olemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä näkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi ollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän oli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko perheen ilmaan.

— Kuitenkin sanotaan — pitkitettiin kirjeessä — ett'ei poikia saa lyödä! — Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän opettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä rottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan, ja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta sehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin puolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja tekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki koulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei ollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan luontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin saisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs pojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: — Menkää matkaanne' — Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen pyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan pesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.

— Menkää matkaanne! — näin kirje päättyi. — Kyllä minä menenkin, sen roskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen saanut kostaa teille pahat tekonne. — Lerica kertoi, että hänellä tukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän itsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa tähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota kaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun johdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla hyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen ja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin. Tämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä kulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, "vapisi koko kunta". Kuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota ilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa. Jälkilisäyksessä oli: — Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden vuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut omalla kustannuksellani matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen Roisto!

Hyvästi!

Lerican hauskan kirjeen jälkeen ja saatuaan määräyksen uuteen paikkaan Caminassa, kuluivat Emilion päivät jokseenkin yksitoikkoisesti vuoden loppuun.

Vaikka Emilio oli paljon kärsinyt Altaranassa, jätti hän kuitenkin paikkakunnan tuntien suurta kaipuuta, varsinkin rakastettavan naapurinsa tähden; sillä Emilion myötätuntoisuus, rakkaus ja ihaelu sekä kaikki muut tukahutetut tunteet heräsivät jälleen sydämmessä eron hetken lähestyessä. Opettajattaren isä oli jo kuukauden päivät maannut hyvin huonona viimeisillään ja tänä surun aikana oli hänellä taloudellisissa toimissa apunaan sekatavarankauppiaan pieni ystävällinen tyttö sekä tuo kukkia tuova oppilas; ja joka ilta, kun tyttöset sanoivat hänelle portaissa hyvää yötä, piti hän molempia hetkisen syliinsä suljettuina ja painoi äänetönnä heidän päätänsä rintaansa vasten.

Juuri kun Emilio oli lähtemäisillään huoneestaan, sanoakseen opettajattarelle hyvästi, huomasi hän tämän seisovan palkongilla käsipuihin nojautuneena, kalpeana ja uupuneena yövalvomisista. Tieto tulevasta suuresta surusta kuvastui hänen kasvoissaan, mutta samalla hän näytti lujana onnettomuutta vastaan ottavan, ikäänkuin olisi päättänyt kantaa kaiken valittamatta. Hän seisoi siinä pää pystyssä, silmillään tähystellen avaruuteen, aivan kuin olisi ajatuksissaan katsellut niitä tuhansia pieniä tyttöjä, joille tästälähin oli uhraava elämänsä tykkönään. Hän näytti vaipuneen ajattelemaan sitä, kuinka olisi täyttävä jäljellä olevat pyhät velvollisuutensa, sitten kun tuo toinen, yhtä pyhä, pian olisi täytetty.

Kun Emilio näki hänet surullisena ja ajatuksiin vaipuneena, ei hän raskinut murhetta lisätä jäähyväisillä, jotka ehdottomasti herättäisivät katkeria muistoja. Hän katseli opettajatarta vähän aikaa, ja kirjoitti sitte hänelle hellät hyvästit, suuteli ajatuksissaan tuota herttaista suuta, josta niin moni, iäksi hänen mieleensä painunut sana oli lähtenyt.