EDELLINEN OSA. (continued 2)

Mitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän kävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen luullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä. Nyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä ja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä tarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä tapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton epäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys heräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko seuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen ei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei ollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka kukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden ylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan ennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä köyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään kysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei löytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää — semmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden toiveena häntä rauhoittanut — heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan kahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä yllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän tästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä samoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes niillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä antanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja toteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka tekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän vielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka oli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli semmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa velvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja urhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi tarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli tyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä mielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt matkustaa pois.

Loppujuhla.

Emilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen tarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.

Loppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon päivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu. Raatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä kolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu. Emiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin yläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen etusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten välissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos oli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota peitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia, erään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia taskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu rauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon vieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista rakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin määrin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle, soittivat jo "Musiikin Ystävät" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut täyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia, jotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista aitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän huomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli asettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.

Kellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon johtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla punoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien vaikutuksesta näet.

Juhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo muistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa munivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin että nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä. Sitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä rivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: ilo, min tuottavi työ. Korkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.

Nyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut ajattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco esiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan äkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan ja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa hän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin. Nuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui rohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion tappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.

Opettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli täällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa sallittiin?

Nuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo Emilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni kuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta; uimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään oli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten kasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen punastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat olivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat alaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat hillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri huuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan loppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa tunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan paikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä onnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä iloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän keskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön antamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli Emilio.

Sen jälkeen esiintyi neiti Strinati, lasisilmät nenällä ja paperiarkki kädessään. — Tuo käy laatuun — ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja kuunteli. Se oli puhe "opetuksen tarpeellisuudesta". Opettajatar luki sen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä järkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki, että hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä lasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille asian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta. Puhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä mieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset vaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.

Kun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet, jotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän eteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa, tuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli liikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita oli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut ja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten, palkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he ystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki kiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta, kun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä, tänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin oppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja lausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.

Juhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva kaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin marionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku oppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä imarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.

Sen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle. He sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa uudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista kurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.

Syvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja keikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui hyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut. Hän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi suunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita sanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat vastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja lopetti huutamalla "eläköön" kuninkaalle ja Itaalialle.

Kutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille, kiitellen ja onnitellen häntä: — Pieni helmi, tuo puhe — liikuttava juhla — kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa toimeen. — Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia, konvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta. Sindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta juhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti yleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset esimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä sanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän oli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti häntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena siitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi, sanoi ivallisesti naurahtaen: — Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan ole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? — Emilio nieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui kamariinsa.

Kylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta tuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia ääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: — Opettaja! — Opettaja Ratti! — Tulkaa alas! — Uteliaana hän kiiruhti portaita alas ja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko ylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona mässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen hänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla meluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä karkoittaakseen ikäväänsä.

Vanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat opettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä, virkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle kahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa; mutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat olivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he kohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun lausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi sihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen saliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen puhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä muitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä vähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat sydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta, kuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä jonkun matkaa sanoakseen hänelle: — Herra opettaja, te matkustatte Piazzenaan? — Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.

Sihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden vaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi kädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet, lykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei muka sairasta häiritsisi.

Opettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.

— Don Leriä — selitti toinen. — Ettekö tiedä hänen tekeytyneen sairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.

Lerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut hyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin näyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.

— Mitä työtä? kysyi sihteri.

— Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki iltansa: Uskonto ja koulu.

Sihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan nauruun pakahtumaisillaan.

— Oh — huudahti hän — niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin sukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. — Te ette siis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään tiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija koko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on lukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa romaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja hankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä puolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon naurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on Savoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat häntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin kauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset keuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan alusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu kirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin mukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin ovat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta yhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.

Tämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden. Seuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan ruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan, kirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun läpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui, ensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä tietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen tietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi — samoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa. Hänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita, oppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää kuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka monta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa, rauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava kirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet hänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui kuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.

Seikkailuja maalla ja merellä.

Garascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan, viulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa opettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä, samaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista romantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut kaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi Emiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.

Niiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille kirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka syntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten kesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin, herätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi tuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä tietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.

Osan lupa-aikaansa oli Emilio ——ssä Golilaisten luona. Siellä ei kumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä oli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään tervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa, tuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.

Kylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa. Garascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan kestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun koitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut, kun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa mielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana oli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta sukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi kestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja tänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo näki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä yhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui hyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan harvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.

Emilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja kysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan pientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen eteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi henkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle, sillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi sivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa akkunassa kasvoi muutamia kukkasia.

Ollessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa kaksi mustaa silmää ja avoimen suun. — Serkkuni! sanoi syvä ääni.

— Niin olen — opettaja vastasi.

Ovi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori tyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli leipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän taakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: — Tekö se olette? — Sinäkö se olet? — Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!

Viiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi ollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut: kasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut suuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan sekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä muistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli korvien.

— Päätit vihdoinkin tulla! — huudahti hän. — Viiden kuukauden kuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan. Olethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun täällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. — Äläpäs — sanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet pieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; — oitisko huoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta se ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois, mutta tulen pian takaisin.

Hän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia minuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat väännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty pöytä ja kaksi tuolia.

Puhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria muistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan vilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja katsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.

Tunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista, niistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut, seminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä. Kaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten tiukujen kilinää.

Sitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen oven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen taivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa riippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli kirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia lahjoja.

— Tämä on minun kotini — sanoi serkku. — Arvaa kuinka paljon tämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta päätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta sanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta avattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta, syntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa kotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta saatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.

Ulos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna lehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista ja se oli — — — valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan muita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka kantoi heiniä tahi turpeita.

Päivälliseksi oli liemiruokaa, kananpaistia ja vihanneksia munain kanssa. Nauraen istuutuivat pöytään. Voimakkaalla kädellä serkku leikkasi paistia sanoen olevansa nälissään kuin "opettajatar vuorella". Hän tuntui Emiliosta pikemmin hauskalta kumppanilta kuin nuorelta tytöltä. Kuitenkin olivat hänen ruskea ihonsa ja valkoiset hampaansa Emilion mielestä varsin kauniit; pitkä vartalo näytti vähän lystimäiseltä.

Pienin ottein tyttö kertoi viimeiset vaiheensa. Päästäksensä makaamasta isänsä niskoilla oli hän päättänyt hakea paikkaa kaukana kotoa, niin pian kuin saisi todistuksensa. Eräs naimisissa oleva lapsuuden ystävä etelä-Itaaliassa oli äkkiä sähkösanomalla kutsunut hänet luokseen. Hän kertoi, mitä suuria vaikeuksia hänellä oli ollut saadakseen kokoon matkarahoja ja muita tarpeita matkaa varten. Marraskuun 1 päivänä hän läksi kauhealle merimatkalle. Pahemmin ei olisi voinut alkaa uraansa. Ajatelkaas, useampain seikkailujen perästä hän sateessa öiseen aikaan tuli asemalle, josta oli määräpaikkaan vielä seitsemän tai kahdeksan kilometriä aina vain ylösvievää tietä, ja ainoa kyytimies, mikä oli saatavissa, pyysi siitä matkasta viisikymmentä lireä, juuri puolet siitä mitä hänellä oli. Hänen olisi täytynyt maksaa niin paljon, ellei kaksi läsnä olevaa upseria, jotka sääliväisyydestä puuttuivat asiaan, olisi saaneet maksua tingityksi kymmeneen lireen. Tuo oli kumminkin vähäpätöinen seikka. Vihdoinkin perille tultua rikkinäisissä kärryissä, kauhean väsyneenä meni hän oitis johtajan, pienen, hoikan ukon luo ja kuuli tältä sen ilahuttavan uutisen, että hänen matkalla ollessaan oli silloinen sindaco puolueineen vallasta syösty eikä uusi sindaco tahtonut muutoksista mitään tietää, joten opettajattaren paikkaa siis ei enää ollut olemassakaan. Kauhistuneena rientää tyttö uuden sindacon luo, joka puolestaan vakuuttaa asian niin olevan. Hän seisoi aivan kivettyneenä. Mitä oli tehtävä? Tämä kaikki pitkän vaivaloisen matkan perästä! Hänellä ei ollut rahoja palatakseen, hän oli nyt kuin kadulle heitetty. Hän purskahti itkuun. Sindacon kävi sääliksi, lupasi ajatella asiata ja antoi hänelle vastaiseksi aliopettajan paikan pikkulastenkoulussa. Sepäs oli koulu! Alastomat lapset piti ensi työksi pistää vesisaaviin, pestä ja hieroa ja antaa puhtaat paidat, jotka lasten kotiin lähtiessä taas riisuttiin. Olihan tuo kumminkin jotain, millä henkensä elättää. Mutta keskellä vuotta, kun koulun varat loppuivat, suljettiin koko laitos ja hän oli taas paljaan taivaan alla. Kahden kuukauden palkka jäi saamatta. Parhaaksi juuri tarjottiin hänelle opettajattaren toimi eräässä kreivinperheessä ja hän lähti taas matkaan parasta toivoen. Mutta kreivitär, joka miehen matkoilla ollessa otti hänet vastaan, piti häntä liiaksi nuorena eikä kylläksi — —- — rumana ja lähetti hänet samaa tietä takaisin.

Opettajatar katsoi olevansa auttamattomasti hukassa ja palasi epätoivoisena koululleen. Kaikeksi onneksi oli sindaco sill'aikaa muuttanut mieltä ja päättänyt jakaa tyttöosaston sillä tavoin kuin hänen edeltäjänsä oli aikonut; siis hänellä oli nyt paikka. Täynnä innostusta alkoi hän työtään. Hän sai toisen luokan; neljätoista oppilasta kirjoitettiin kouluun, seitsemän saapui. Hän virkosi uuteen eloon. Mutta kuumetauti raivosi paikkakunnalla, kaikki hänen oppilaansa sairastuivat; hän itsekin tuli sairaaksi ja sai silloin vasta tietää, että juuri kuumetautien tähden ei kukaan opettaja pysynyt siellä vuotta kauemmin, sillä puoli palkkaa meni kiinalääkkeen ostoon. Hän parantui ja tyytyi kohtaloonsa. Toisellakin tavoin sai hän kovaa kokea. Pikkukoulun vielä maksamattomasta palkasta ei hän saanut centesimoakaan. Olivat luvanneet maksaa matkakustannukset, mutta siitä eivät olleet tietävinäänkään. Vasta vuoden loppupuolella täytettiin asunnon lupaus sillä lailla, että hänet sijoitettiin rappeutuneeseen luostariin, isoon huoneesen, jonka ovessa ei ollut pihtipieliä, niin että täytyi sulkea ovet laudoilla ja pönkkien avulla. Maksettuansa palkan pienelle, paljasjalkaiselle palvelialleen sekä suoritettuaan muutamia muita pieniä menoja, jäi omasta palkasta niin vähän, että tuskin elatukseksi riitti, vaikka ravintonsa oli yksinkertaisinta laatua: papuja, herneitä ja vihanneksia. Paikkakunta oli erittäin köyhää. Tätä kuvaa parhaiten se, että suurena merkillisyytenä mainittiin eräässä tienhaarassa olevaa paperilippua, jossa ilmoitettiin kanaa kaupaksi. Kuitenkin olisi hän jäänyt paikoilleen, ellei kuumetauti olisi ruvennut uudestaan raivoamaan kahta kauheammin. Kansannaiset tulivat mielettöminä kouluun, pilkkasivat siellä kuninkaan kuvaa ja huusivat, että se oli hän, joka saattoi tämän maanvaivan näille ihmisparoille. Opettajatar sairastui vielä kerran ja vähällä oli, ett'ei kuollut. Hänen täytyi hakea toista paikkaa, hän kirjoitti ylitarkastajalle, joka kuuli hänen rukouksensa ja hankki hänelle viran meren rannalla. Niin pian kuin nimitys oli saapunut, matkusti hän pitkän maamatkan ja perille päästyään löysi ilokseen vastassaan lapsiparven, joka käsiä paukutellen ja eläköön huudoilla saattoi hänet raatihuoneelle. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja neljässäkymmenessä kahdeksassa tunnissa kirjoitettiin satakaksikymmentä oppilasta kouluun, kahdeksasta neljääntoista vuotisia, joista tilanpuutten tähden täytyi nuorimmat ja vanhimmat lähettää kotiin.

— Minä kiinnyin näihin tyttöihin — hän sanoi — ja he pitivät oitis minusta. Juuri kuin olisivat ymmärtäneet minun olevan suruissaan yksinäisyydestäni, moni heistä piti minulle seuraa koko päivän. Tuntien päätyttyä tanssivat he pihalla ilahuttaakseen minua, löivät tamburiinia ja lauloivat. Oi, kuinka kilttejä ja herttaisia tyttösiä olivat! Nuhteet ja kiitokset tekivät heihin syvän vaikutuksen, he olivat kovin lahjakkaita, lukivat innokkaasti ja tunnollisesti ja olivat erittäin taitavia käsitöissä. En ole koskaan heidän vertaisiaan nähnyt!

Vanhemmatkin rupesivat pitämään opettajattaresta. Pääsiäispäivänä he tulivat hänen luokseen saattokulussa tuoden lahjoina kakkuja, keitettyjä munia, viiniä ja juustoa. Näinä muutamina kuukausina edistyivät oppilaat erinomaisesti; pienimmät oppivat sisältä lukemaan ja kaikki olivat työhönsä ihastuneita. Mutta juuri silloin tuli vastoinkäymisiä. Muut opettajat, kaikki lähiseudun pappeja, vähätietoisia saitureita, jotka korpin tavoin laskeusivat sairasten yli saadakseen hautausmaksoa, rupesivat kadehtimaan häntä. Kerran, sindacon lausuessa, että opettajattaren oppilaat olivat ainoat koko paikkakunnalla, jotka edistyivät, uhkasi yksi papeista haastaa hänet kaksintaisteluun. Opettajattaresta puhuttiin pahaa, sanottiin häntä Turinilaisen vihannes-akan tyttäreksi, kerrottiin että hän oli tullut paikkakunnalle ilman paitaa, ett'ei hän voinut säädyllisesti tyttöjä kasvattaa, että hän oli ajettu pois edellisestä virkapaikastaan sentähden, että hän käyskenteli revolveri taskussa, ja että hän oli onnen onkija, joka oli tehnyt jos jonkinmoista. Kaikessa tässä tuotti hänelle lohdutusta tyttöjen harras ystävyys.

— Me teimme yhteisiä kävelyretkiä vuorille — kertoi hän vilkkaasti — ostimme vihanneksia ja melooneja, istauduimme heinikkoon syömään. Sitten hypättiin nuoraa. Valtiolaitoksen perustamisen muistopäivänä toivat he kaikin minulle vähän öljyä ja me sytytimme kaikki lamput koulussa juhlavalaistukseksi. Vanhemmat olivat hyvillänsä. Yhdessä kävimme kappeleissa. Suloisia juhlia, jotka saattoivat minut unhoittamaan kaikki ikävyydet. Ihania päiviä! Oi, kuinka meri oli kaunis! Oi, kuinka nuo muistot ovat armaita!

Silmänsä täyttyivät kyynelillä ja hänen täytyi hetkeksi keskeyttää kertomustaan.

Vaan pahempia oli tulossa. Eivät kaikki vanhemmat olleet tyytyväisiä. Muutamat niin sanotuista "paremmista ihmisistä" lähettivät hänelle lahjoja sitä varten, että hän soisi muutamia etu-oikeuksia heidän lapsillensa, esim. antaisi niiden istua yksinään penkillä ja mennä ensimmäisinä ulos koulusta. Hän ei suostunut ja vanhemmat loukkaantuivat. Toiset pyysivät, ettei hän sinuttelisi heidän lapsiaan vaan teitittelisi tahi sanoisi neidiksi. Siihenkin hän vastasi kieltävästi ja sai niin uusia vihollisia. Sindaco, joka oli demokrati, nautti tästä kiellosta ja kiitteli opettajaa; siitä vanhemmat loukkaantuivat vieläkin enemmän. Vanhemmat vastustivat sindacoa ja nimittivät häntä vuohipaimeneksi. Hän oli hyvänluontoinen mies, joka kuljetti opettajattaren korko-ompeluksia ja tekokukkia "herrojen klupiin" ja kehui: — Katsokaas, mitä opettajattaremme osaa valmistaa! — Sillä lailla hän yhä kiihoitti toisten kateutta. Eräänä päivänä opettajatar sai kirjeen neljäntoista vuotiaalta kuoripojalta, joka ehdoitteli, että he yhdessä karkaisivat Amerikaan. Hänen vihollisensa nostivat melua asiasta ja syyttivät häntä pojan villitsemisestä; sitä ei kumminkaan kukaan muu uskonut kuin juuri samat papit, jotka levittivät valheita hänestä, katselivat häntä rakastunein silmin ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa puhuivat hänelle sopimattomia kohteliaisuuksia, — varsinkin yksi heistä, pitkä ja rento, jolla oli mahdoton varatukka ja nokka kuin kurjella. Tämä sanoi hänelle liikutetulla äänellä, perheettömäin ja ilottomain pappiparkain onnettomuudessaan tarvitsevan hellyyttä. Eräänä iltana istui pappi hänen takanansa pienessä teaatterissa, jonne hän oli mennyt naapuriperheen seurassa. Pappi kajosi häneen, opettajatar nimitti pappia häpeemättömäksi pöhköksi, jonka johdosta tämä syvästi loukattuna otti kostaaksensa sillä lailla, että seuraavina päivinä, heidän teaatterissa ollessaan, rupesi hänelle viittomaan ja merkkejä antamaan, että ihmiset luulisivat heillä muka yhteisiä asioita olevan. Tyttö kirjoitti valituskirjeen sindacolle, joka ilmoitti asian kirkkoherralle, ja tämä uhkasi panna papin viralta. Silloin vannoi pappi taistelevansa opettajatarta vastaan vaikka kuolemaan saakka. Sillä aikaa olivat muutamat nuoret herrat, luullen häntä hänen turvattomuutensa tähden helpostikin voitettavaksi, ruvenneet häntä kiusailemaan kosimisillaan, väliin keskellä katuakin, juuri kuin hän olisi ollut joku kitaransoittajatyttö. He lähettivät palvelustyttönsä viemään hänelle rakkaudenkirjeitä kouluun keskellä opetustunteja. Kun ei siitä sen parempaa tullut, julmistuivat he ja rupesivat yksiin tuumiin pappein kanssa. Vihdoin sindaco, joka piti hänen puoltaan, syöstiin vallasta, silloin alkoivat opettajattaren kärsimisen ajat. Huomatessaan tien avoimeksi pani tuo vihamielinen pappi kokoon kirjeitä, jotka jätti uudelle sindacolle, ilmoittaen, että opettajatar muka oli ne hänelle kirjoittanut. Sindaco kehoittaa opettajatarta jättämään eronhakemuksensa. Tyttö koettaa puolustaida, mutta ei häntä uskota; hänen on pakko erota, jonka, jälkeen hän haastaa papin oikeuteen. Pappi pelästyy, rukoilee turhaan häntä peruuttamaan haasteen, raivostuu ja yllyttää katupoikia heittelemään opettajatarta kivillä. Papin oma palvelija sai vahingossa kiven päähänsä.

Ratti teki harmistuneen liikkeen.

— Oh, tuo ei vielä mitään — pitkitti serkku. —- Tähän aikaan, kun en muuta pelastuksen neuvoa tiennyt, kirjoitin isälleni ja pyysin rahoja kotimatkaa varten. Isäni vastasi, ett'ei hänen mielestään ollut sopivata jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Mitä minun oli tekeminen? Minä koetin tyytyä kohtalooni ja peruutin haasteen. Mutta koko olemassaoloni oli kysymyksen alaisena. Silloin perustin yksityiskoulun. Koska tyttöset yhä pitivät minusta, tuli kouluuni noin kahdeksankymmentä oppilasta, jota vastoin toinen opettajatar, jälkeläiseni, erään äsken paikkakuntaan muuttaneen virkamiehen rouva, sai vain seitsemän tai kahdeksan. Siitä syntyi kilpailua. Minun oppilaani pilkkasivat häntä kadulla, hänen oppilaansa hyökkäsivät minun tyttöjeni kimppuun. Kunta, joka oli hänen puolellaan, käski minun sulkemaan kouluni. Siinä nyt taas olin tyhjin käsin. Minä sain ompelutyötä, valmistin tossuja, myssyjä ja ristimäpukuja; räätälit lähettivät minulle poikain vaatteita ommeltaviksi. Minä ansaitsin niin paljon, että jotakuinkin toimeen tulin; mutta en aina; oli päiviä, jolloin ei ollut mitään syötävää. Minun täytyi myydä tavarani ja nukkua olkivuoteella. — Iloisesti hän huudahti: — Nyt elän mielestäni kuin isoinen vallasnainen!

Sitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli, kirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta ylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja, eikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä asianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä lähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut centesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan. Eräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä oppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen puolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä opettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi sinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes kuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli hänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu kutsuttaisiin "kouluksi naistöiden oppimista varten" ja että siellä ainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli siunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä piirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja maantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä kuin kaikki kävisi hyvin.

— "Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja, isopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani ja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän pyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies olikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni lähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan takaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa sitoutuisin matkustamaan tieheni — — — Tämän kolauksen saatuani olin aivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle. Kuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen vasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään täytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti työtä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä niukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin minuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin peruutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin niin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona pidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan saadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin."

"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan venheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään kaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin heitä epäilemään."

"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat katsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä olevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni väkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä ei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät puhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky, meri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin venheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti pelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni salakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma asettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani meritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni, läpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta elävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin, jonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo loppuneen. Nousin junaan ja tulin ——n kaupunkiin, riensin rehtorin virkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin ystävällisesti — —- —."

"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman kilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt."

Miksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen turhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo arvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan olivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle saadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin, jos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi ollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän varustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.

Uuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei ollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän ratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut. Monasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan veressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat ilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä mehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan oppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet hänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi lireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä, omantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän kumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa lireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika. Lopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin että sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa eri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli laivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan hänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli nöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu päättyi.

Liikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli omassaan, — sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.

— Kotiin tultuani — lopetti tyttö kertomuksensa — tunsin suurta tarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta; minä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.

Ratti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein hämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien lumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut kaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.

— Ja kuitenkin — saneli serkku nuoruuden innolla — aion palata samoille paikoille. Olen siellä kärsinyt, mutta olen siellä myös viettänyt ihania päiviä ja oppinut tuntemaan paljon hyviä ihmisiä! Tytöt jumaloivat minua; moni vielä kirjoittaa minulle. Kun näillä lumisilla seuduilla ajattelen noita paikkoja, olen näkevinäni edessäni suuren valon. Minut käsittää jonkunmoinen koti-ikävä auringon valoon. Sitä paitsi huvittaa minua sanomattomasti nähdä maailmaa ja joutua uusiin elämän-oloihin; minä tarvitsen liikuntoa ja taistelua. Koetan saada jonkun paikan Tunisiassa tahi — pitkitti hän hymyellen — Palestinassa. En tahdo kylmässä kuolla. — Surumielisesti hän lisäsi: — Sielläkin aion saavuttaa rakkautta.

Hän saattoi serkkua hyvän kappaleen tietä, eräälle virran yli vievälle sillalle, jonne hänen kävelyretkensä tavallisesti ulottuivat. Nuorukainen kulki äänetönnä: kertomukset matkoista, kärsimyksistä ja uhrauksista olivat panneet hänen mielikuvituksensa liikkeelle ja herättäneet hänessä uusien olojen ja kaukaisten paikkain kaipuuta. Se aatos, että kansakoulu-opettajankin elämässä saattoi olla vaaroja, ihmeellisiä seikkailuja ja kohtia, joissa tarvittiin voimaa ja urhoollisuutta, teki hänen toimensa korkeaksi ja antoi sille hänen silmissään uuden runollisen hohteen, semmoisen kuin sotilaan ja löytöretkeilijän elämällä on. Hän iloitsi nuoruudestaan ja siitä, että oli täynnä toivoa ja voima?

Kun heidän oli eroaminen, otti Emilio kiihkeästi ja hellästi serkun kädet omiinsa. Tyttö salli sen, mutta veti ne piankin irti, katseli ympärilleen ja sanoi: — Ole varoillasi; minä olen sanonut, että olemme serkuksia, mutta helposti voi käydä niin, ett'eivät sitä usko. Sitä paitse on täällä eräs vuohipaimen, joka kosii minua. Jos hän tulee mustasukkaiseksi, olen hukassa. Me olemme siis samaa mieltä opetussuunnitelmasta — lisäsi hän korkealla äänellä nähdessään ihmisiä ohi kulkevan.

— Olemme samaa mieltä — vastasi Emilio hymähdellen.

Serkku pitkitti matalalla äänellä, sydämellisesti mutta lujasti: — Ehkä emme enää toisiamme tapaa — — — hyvästi sitte, rohkeutta vaan!

Opettaja toivotti hänelle hartaasti samaa, heilutti lakkiaan ja läksi astumaan laaksoon päin. Serkku palasi asumukseensa, jonka illan pimeys jo oli melkein peittänyt.

Piazzena.

Uusia kasvoja.

Syyskuun loppupuolella läksi Emilio uuteen virkaansa Piazzenaan, yhteen noita kyliä, jotka muistissa sulautuvat satoihin toisiin, aivan kuin viljapellot, jotka sen ympärillä silmän siintämättömiin lainehtivat. Päivällisten tienoissa hän eräänä kirkkaana syyspäivänä saapui paikalle ja hänestä tuntui kuin olisi hän tullut autioon, hyljättyyn kylään, sillä hän ei tavannut elävätä olentoa noilla mutkaisilla elukkain ryvettämillä kaduilla, joitten molemmin puolin kulki pitkiä aitoja tahi seisoi matalia huoneita, ikkunat uudinten verhoomina. Avoimista porteista tunki kirpeä heinän ja sarvikarjan löyhkä, ja muutamilla nurmenpeittämillä toreilla kävi porsaita laitumella. Kirkot olivat suljettuina. Erään papin hän näki katoavan porttikäytävään ja muutama vaimo kääntyi syrjäkadulle. Ei muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon loiskinaa ja veden lirinää katuojassa. Joka taholla vihreitä puita ja kauniita ketoja. Päivälliskellon soitto ei koskaan tuntunut lakkaavan.

Don Pirotta, jolle Ratti oli saanut suosituskirjeen holhoojaltaan, otti hänet vastaan kuin vanhan ystävän. Se oli viidenkymmenen ikäinen mies, joka huonon terveytensä tähden näytti vanhemmalta, mutta oli samalla älykkään ja hienon näköinen. Hän sanoi Piazzenaa perin hyvästi hoidetuksi kunnaksi, vaikka täällä, kuten muuallakin, oli kaksi varsin vilkasta eri puoluetta.

— Teidän ei ole tarvis siitä välittää — sanoi Pirotta opettajalle. — Pitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä joko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät kumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu pysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä. Kansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin kunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte kirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää niin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet — hän naurahti — kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen. Kouluhuoneisto on muhkea.

Sen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien suhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta. Yksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten kauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli etevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä kauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.

— Lyhyesti sanoen — niin päätti hän puheensa — jos teillä on vähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka taholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin pidetään arvossa.

Opettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se oli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että suojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki kuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan puolueesen kuuluvaksi.

Kirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka johtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi kirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman hengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun, hän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä hyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli kirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun ajalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra puolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion jättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen sukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina pidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä suosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen, esiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen perustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri ne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen kirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada koulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias, joka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen kauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.

Opettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän Lokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.

Emilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti totena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras keino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu varta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan kappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa poikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen, kummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa ihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin pidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa, joita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat; pienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin puhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu, riippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte puhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli lukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin sotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin ajeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki päässä.

Emilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla tapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.

Toisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo kaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea nainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut, pukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän olisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli hänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen oma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä tuttavia.

Toinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin puettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli Emiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri, aistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti aina valmiilta pistosanoja päästämään.

Mies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen, seitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja oli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan ravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää vailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että kunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat kostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi sormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa oli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan, jonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä varastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli niitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois leikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa räjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita pieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka nähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.

Sindaco ja kirkkoherra.

Emilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä menetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria kuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle luonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa käyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi oppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta opetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki tarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi siis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja kylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan olivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan ensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.

Ensimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään astui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan varsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja järjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa huoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se, joka odottaa mieleistänsä vastausta: — Mitä pidätte kouluhuoneistosta?

Ken vain kerran näki sindacon kasvot, taisi niistä paikalla lukea hänen hallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä virka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli oikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja vahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa vaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi aiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa kuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon ja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan tarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki kynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota joka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen tarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien kuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän kirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin tilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden vanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja siistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa sekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa oli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli tapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa ja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja käymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä minkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla papillisen juhlallista.

Jonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski hänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina oli laiminlyöty. — Ihanan kielemme opetusta — hän sanoi.

Sen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin. Huomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan kääntyen: — Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa ankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske alemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti. Koulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko — ja hän laski erään mielilauselmansa — se on siviili-kirkko.

Kun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin kauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten luo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli saanut vihkoonsa, hän kysäisi: — Niinkö vihkoja pidetään?

Poika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää käytä.

— Mitä min' en! — matki sindaco. — Sano oikeammin: — jota en enää käytä. — Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: — Siis muistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen erityisen arvon.

Vielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän vihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut tahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan mielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti huomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan —- — — se oli tapana — — — aivan tarpeellinen kunnioituksen osoitus — — — Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja kirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän kokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua. Emilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi saarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat kirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.

Pimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio kouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät henkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi opettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera, sotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä, joita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka kumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti mieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin tarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä vuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.

Myöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä iltana oli paikkakunnalle saapunut il Popolo niminen sanomalehti lisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä oli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla, kokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.

Saarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot ja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä enemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun saarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi vapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen munkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei entiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä paitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät aivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä. Kirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu, talonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä saarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin saarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä seurakunnalle.

Seuraavina sunnuntaina oli saarna samanlaista. Hänen kunnian-arvoisuutensa oli verrattoman röyhkeä. Eräänä päivänä hän huusi saarnastuolista: — Vaikkapa itse kuningas tulisi tänne sotajoukkoineen, sanoisin hänelle vasten silmiä, että hallituksemme on huono. — Erittäin hän vihasi niitä, jotka lukivat eräitä Turinissa ilmestyviä sanomalehtiä; hän tiesi tarkoin näiden tilaajat paikkakunnalla. Muutamat kätkivät sanomalehtensä nähdessään hänen lähestyvän. Joka vuosi sai hän aikaan suurta melakkaa ennen sitä juhlaa, jota vietettiin kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi. Estääkseen julkisten tanssiaisten pitämistä silloin uhkasi hän jättää nuoret tytöt synnin päästöttä eikä tahtonut laskea juhlasaattoa ulos kirkosta. Hautajaisissa hän väliin oli varsin silmitön, murensi palasiksi vahakynttilän keskelle katua, jos se ei ollut tarpeeksi painava, ja jätti koko toimituksen sikseen. Sitä paitsi hän käräjöi puolen maailman kanssa: erään naapurin oli haastanut oikeuteen vesijohtoa koskevasta kiistasta, toista oli syyttänyt epärehellisestä ala-ikäisten perinnön hoidosta y.m.

Neiti Fanarin salaisuus.

Jonkun aikaa sai Ratti olla rauhassa. Kirkkoherran syntipukkina tällä haavaa oli ensi luokan opettajatar, neiti Elda Fanari. Vihamielisyys oli alkanut jo opettajattaren tulopäivänä, sillä neiti oli valinnut rippi-isäkseen don Pirottan eikä kirkkoherraa. Toinen oli siitä niin suutuksissaan, että muutamasti ei voinut olla sydäntään purkamatta. Hän väitti, että koska opettajatar oli rippi-isäkseen ottanut toisen eikä häntä, kunnan etevintä hengen miestä ja ikäänkuin luonnollista rippi-isää, tämä teko oli julkisena todistuksena opettajattaren ylenkatseesta ja loukkasi kovin hänen arvoaan seurakunnan esipappina. Mutta opettajatar piti puoliaan, ja hänen kunnian- arvoisuutensa pani asian muistiinsa. Sen Emilio sai kuulla eräältä kunnallishallituksen jäseneltä, entiseltä sindacolta, joka oli asian- ajaja ilman toimituskonttooria, koulu-legaatti[7] ja johti nykyään vastustuspuoluetta. Eräänä iltana tämä kahvilassa rupesi tuttavalliseen haasteluun Emilion kanssa. Asian-ajaja oli komea, viidenkymmenen vuotias leskimies; hänellä oli avonaiset, miellyttävät kasvot ja hän kävi hienosti ja nuorten tapaan puettuna. Puhuessaan liikutteli paljon käsiänsä kuin näytelläkseen monia sormuksiansa.

— Kait te, opettaja hyvä, jo olette kunnon sindacoltamme saaneet kieliopillista neuvoa? — oli yksi hänen ensimäisiä kysymyksiänsä.

Kun huomasi Emilion tälle kysymykselle hymyilevän, purskahti hän nauruun ja rupesi peittelemättä sättimään kunnallishallitusta, tehden sitä kuitenkin aivan leikillisesti ja ilman vihaa tahi kateutta. Muun muassa hän kehoitti Emiliota suojelemaan oppilaittensa vihkoja hyvänluontoisen, möhömahaisen sekatavarankauppiaan kynsiltä; se oli kunnon äijä, oikea mallitarkastaja, siksi sivistynyt että osasi painettua kompuroimatta lukea; mutta hänellä oli se paha tapa, että hyökkäsi puodistaan kouluun pesemättömin käsin vihkoja tarkastamaan, niin että näihin aina jäi rasvaisten sormien jälkiä, jotka olivat sindacolle kauhistukseksi. Sitten asian-ajaja vilkutti silmiään ja kysyi — mitä opettaja piti neiti Fanarista. — Oi onnellista opettajaa, joka alati sai oleskella hänen läheisyydessään!

Koulunjohtokunnan jäsenen puheeksi tämä toki oli liikaa. Hämmästyneenä katseli Emilio asian-ajajaa, sillä hän ei vielä tuntenut tuota maaseuduilla ei suinkaan harvinaista tyyppiä, herrasmiestä tavallisesti vanhanpuoleista, joka haaveksien ihailee naispuolista opettajasäätyä; niinkuin isommissa kaupungeissa löytyy herroja, jotka erittäin harrastelevat tanssijattaria, ompelioita, naiskonttoristeja taikka jotakuta muuta kauniin sukupuolen ammattiluokkaa, jolla niinmuodoin on heihin jonkinmoinen ammattiviehätyksen voima. Asian-ajaja oli nuoruudestaan asti ihaellut opettajattaria ja pani yhä vieläkin ensi sijalle sydämmessään päästökirjan saaneet opettajatarkaunottaret. Sindacona jopa sitä ennenkin oli hänellä ollut pieniä seikkailuja; olipa hän tehnyt lukemattomia tyhmyyksiä, mutta hänen intohimonsa ei ollut siltä ollenkaan lauhtunut. Koulun tarkastajaksi tultuansa hän puhui ainoastaan tyttökouluista, ikäänkuin poikakouluja ei olisi lainkaan ollut olemassa; tyttökouluista taas hän nosti puhetta ainoastaan päästäksensä kertomaan opettajattarista. Opettajatar-käsitteessä oli hänen mielestään jotakin lumoavaa, salaperäistä, kirjallisen irstasta ja samalla nunnamaisen siveätä, joka kiusasi häntä kuin kielletty hedelmä ainakin. Kun hän sanoi: — viime keväänä seminaarista laskettu opettajatar — sanoi hän sen aivan vesissä suin, niinkuin herkkusuu sanoo: — tuore lohimullo tänä aamuna saatu. — Hän tunsi kaikki sen läänin opettajattaret ja saattoi, tietysti syyttäen virkavelvollisuuksiaan, matkustaa monet penikulmat nähdäkseen jotakuta uutta opettajatarta, jota oli kuullut kehuttavan kauniiksi.

Vaikka Emiliota ei suurin huvittanut asian-ajajan lempiaine, oli hänen kuitenkin pakko siihen puuttua. — Kuulkaas, minkälaisia opettajattaria siellä Garascossa oli? — Kun asian-ajaja oli saanut Emilion kuvaamaan tuota runoilevaa ja runoja lausuvaa opettajatarta, istui hän jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, silmät kiinni, ikäänkuin voidaksensa oikein nauttia tuosta kuvasta, tuosta opettajattaren ja talonpoikaistytön ihmeellisestä sekoituksesta. Samalla lailla hän teki kuullessaan opettajatar-serkkua mainittavan, vaikka silloin muodolla, joka osoitti hienontuneempaa ahnautta. — Opettajana kaksi vuotta etelä-Itaaliassa! — sanoi hän samalla äänellä, jolla juoppo puhuu vanhasta viinistä.

Sen jälkeen asian-ajaja johti puheen taasen Fanari neitiin ja lajitteli kaikki hänen ihastusta herättävät ominaisuutensa. — Erittäin miellyttävä olento, vai kuinka? Oikein hieno nainen. Olette kait huomanneet hänen käsiänsä? Silmät, jotka katselevat sadalle suunnalle yhtä haavaa, taivaaseen päin, maahan ja joka paikkaan. Tosin hän saattaisi olla pari tuumaa pitempi ja vähän laihempi; mutta eihän tuo mitään tee — — — Ja sitten tuo hänen hurmaava salaperäisyytensä! Mitä, ettekö vielä ole kuulleet neiti Fanarin salaisuudesta?

Salaisuus oli tosiaankin eriskummainen. Neiti Fanari oli otettu seuraajaksi opettajattarelle, joka erotettiin virasta siksi, että eräänä päivänä karnevaalin[8] aikana oli sulkenut koulun ja matkustanut Turiniin, ei — niinkuin hän syyksi sanoi — sairasta äitiänsä tervehtimään, vaan mennäkseen rakastajansa seurassa naamiohuveihin. Nyt oli asian laita semmoinen, että neiti Fanarinkin äiti makasi sairaana Turinissa. Kun siis uusi opettajatarkin usein teki Turinin matkoja, väliin joka kymmenes päivä, rupesi moni, muistaen edeltäjää, epäilemään tuon sairastavan äidin olemassa-oloa. Tosin saatiin sindacon tiedustelujen kautta selville, että äiti sekä oli olemassa että sairasteli, mutta epäluulot kerran herättyään eivät sillä sammuneet. Semmoisella erinomaisella, kaunissilmäisellä tytöllä täytyi olla rakastajansa. Sitä paitsi ei hän Turinista palatessaan näyttänyt ollenkaan totiselta, niinkuin se, joka äsken on täyttänyt yhden seitsemästä laupeuden työstä. Tämä antoi ajattelemisen aihetta talonpoikaiskolloille. Siinä täytyi olla lemmenseikkailuja. Uteliaisuudesta olivat lähettäneet heti opettajattaren perään vakojia, joiden piti urkkia kaikki asiat, saadakseen tietoonsa sekä rakastajan että todistuksia opettajatarta vastaan. Turinissa asuvia ystäviä oli pyydetty pitämään poliisin tavoin opettajatarta silmällä. Muutamat olivat kahdestikkin matkustaneet opettajattaren jäljestä; he eivät mitään keksineet ja kävivät entistänsä innokkaammiksi. Kettu oli liian viekas tarttuakseen heidän ansaansa. Opettajattaren palveliaakin tutkittiin, mutta turhaan. Kirjeenvaihtoa pidettiin tarkasti silmällä; mutta opettajattarelle ei tullut muuta kun kirjekortteja äidiltä ja eräs pedagogiallinen aikakauskirja. Ruvettiinpa epäilemään sanomalehdessä olevan neulalla pistettyjä ilmoituksia yhtymisiksi. Itse apteekkarikin, joka samalla oli postimestarina, joutui siinä määrässä yleisen uteliaisuuden valtaan, että tarkasti sanomalehteä kynttilätä vastaan; mutta siinä ei ollutkaan läpiä. Kun eivät muuta voineet, katselivat tarkoin opettajatarta silmiin hänen Turinista palatessaan ja pitivät tarkkaa vaaria hänen ihonsa väristä sekä hänen käynnistään. Muitten muassa kirkonpalvelia, kuohuen sisällistä kiukkua, katseli häntä inkvisiittorin läpitunkevilla silmillä. Totta puhuen oli paljon aiheita; mutta eihän semmoisiin sivuseikkoihin voi epäilyksiänsä perustaa. — Asian-ajaja ei kertonut, että alussa oli luultu häntä rakastajaksi. Epäluulo kumminkin haihtui, kun huomattiin, ett'eivät matkustaneet pois koskaan samoina päivinä, oltiinpa muuten tietävinään, että heidän välillään oli ollut jotain jo siihen aikaan, kun asian-ajaja oli sindacona ja Fanari neiti opettajattarena toisessa kylässä. — Ei, hän ei ollut rakastaja, vaan se oli luultavasti joku nuori mies, jota ei ollut helppo löytää. Erään tuommoisen retken perästä oli opettajatar kantanut oikein ruusua rinnassaan, ja siitä ruususta puhuttiin kokonainen viikko. Saattoihan vähemmästäkin pää tulla pyörälle. Neiti Fanari, joka aavisti kaikkea tätä, näkyi nauttivan heidän uteliaisuutensa kiihoittamisesta ja lisäsi vain epäilyksiä jäykällä käytöksellään ja pilkallisella muodollaan. Mitä enemmän häntä vakoiltiin ja vahdittiin, sitä levollisemmin ja kunnioittavammin hän ihanilla, hämmästyneillä silmillään katseli niitä, jotka puhuivat hänelle pistosanoja, aivan kuin hän ei lainkaan ymmärtäisi mitä tarkoittivat; mutta silmissä loisti hymy, joka sanoi: — Minä ymmärrän kyllä, — Lyhyesti, häpeällistä oli monen mielestä, että sindaco niin usein antoi lomaa. Mutta eihän sindaco raatsinut kieltää; sehän oli hänen nuorimman tyttärensä, sindacon pikku epäjumalan, opettajatar; sitä paitsi oli hänen opetuksensa mallikelpoista, sairas äiti oli todella olemassa eikä noissa puheissa muutenkaan perää ollut. Olipa siis kuin olikin suuttumus tukahutettava.

Asian-ajaja nautti tämänlaisista keskusteluista. Lopuksi sanoi: — Nuorukainen, teidän tulee kukistaa tuo Turinilainen rakastaja. Oi, ollappa kahdeksan sataa lireä palkkaa ja ainoastaan kahdenkymmenen kahden vanha —

Emilion päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt noudattaa asian-ajajan neuvoa, sillä hän oli noita ujoja luonteita, jotka tuskin uskaltavat rynnätä varustamattomiinkaan linnoituksiin, ja puolustustilassa olevia kokonaan välttävät.

Sitä vastoin jonkinmoinen myötätuntoisuus veti häntä toisen opettajattaren Maria Mancon puoleen, jonka äiti oli käskenyt häntä käymään heillä. Hän menikin sinne joskus. Muija parka, joka eli tyttärensä palkasta ynnä pienestä tupakkakaupasta, muistutti paljon Emilion äidistä. Vieno, surumielinen tytär, jonka nuoruuden kukoistus oli koulupenkille lakastunut, teki miellyttävän vaikutuksen Emilioon. Kun hän ajatuksissaan muutti neiden nuoremmaksi ja korjaeli virheellisyydet ruumiin muodostuksessa, näytti opettajatar sielunsa puolesta vastaavan ihannetta, joka Emilion sydämmessä eli. Siinä oli luonne, jonka virka oli masentanut. Opettajattaren kasvoissa saattoi nähdä jälkiä monesta vaivaloisesta vuodesta, huolia paikkansa menettämisestä, tarkastajain käyntien herättämää kauhua; jälkiä, joita olivat tehneet kohtuuttomat sindacot, kiittämättömät vanhemmat ja pahat oppilaat, mutta myöskin jälkiä siitä enkelimäisestä kärsivällisyydestä, jolla hän oli tämän kaiken kantanut. Ja kuitenkin hän puhui suurella, tavaksi tulleella kunnioituksella paikkakunnan viranomaisista sekä kertoi etevimmistä oppilaista luokassaan, tuomarin veljen tyttäristä ja tarkastusmiehen tytöstä, juuri kuin olisivat olleet pikku prinsessoja. Hänessä ei enää ollut rahtuakaan kiekailemisen halua eikä vähääkään tuota naisissa yleistä turhamaisuutta, jota kuitenkin vaiston-omaisesti ja tarkoituksetta riittää siihenkin ikään, jossa ei enää ole mitään miellyttämisen toivoa.

Ainoastaan joskus, kun Maria Manco nosti silmänsä koru-ompelusta, jonka oli määrä tulla kirkon alttarille, ja loi ne seinään, kajasti niissä pian haihtuva kaipuu, ikäänkuin vierähtäneen kyyneleen välke, joka ehkä osoitti, että hän sielunsa silmillä näki toisenmoisen elämän, jota nuoruutensa ensi päivistä saakka oli uneksinut; kentiesi onnettoman lemmen muisto, ja surumielisyys, syntynyt katsellessa tuota alati vaihtuvaa lapsiparvea, josta hän ei ainoallekkaan saattanut sanoa: Sinä olet minun. — Hän ei koskaan valittanut asemaansa, eipä muutakaan ja täytti ilman ulkokullaisuutta kaikki kirkolliset velvollisuutensa. Ei häntä kylässä nähty juuri muuta kun ostoksilla. Ensi kertaa tätä Emiliolle puhuessaan hän pysähtyi sanaan ostoksilla ja katsahti kysyväisenä Emilioon nähdäkseen, oliko siinä Emilion mielestä jotain heidän viralleen alentavaista. Tämä katseppa päin vastoin koroitti opettajatarta Emilion silmissä ja lisäsi vain sitä myötätuntoisuutta, jota neiti hänessä oli herättänyt.

Sindacon toinen käynti.

Emilio käytti kaiken aikansa ja vaivansa koulun hyväksi yhä edelleen noudattaen uutta metoodiaan. Vaan tässäpä metoodissa onkin avonaisille luonteille, paitsi ensimäistä hankaluutta toimeenpanossa, toinenkin kentiesi arveluttavampi vastus, nimittäin tuo suuri vaikeus pysyä saman menetystavan rajoissa, sittenkin kun jo on alkanut saada siitä ensimäisiä hedelmiä, s.o. kun kurinpito ja kunnioitus, jonka juuri tuo menetys on vaikuttanut, ovat tehneet oppilaat siivoiksi ja rakastettaviksi. Emiliolla oli luokassaan seitsemän tahi kahdeksan poikaa, joiden suhteen hänen oikein oli vaikea pidättää ystävällistä luontoaan ilmi puhkeamasta, varsinkin kun heidän silmistään luki harrasta toivomusta, jopa pyyntöäkin, että opettaja toki osoittautuisi luonteensa mukaisena. Näyttipä tosiaankin siltä, kuin olisivat arvanneet hänen oikean luontonsa ja odottaneet, että se jonakin päivänä puhkeaisi näkyviin, murtaen valheellisen kuoren, johon oli kätkeytynyt. Hänen täytyi ehtimiseen käyttää tahtonsa koko voimaa, jott'ei heltyisi heidän kyyneleistänsä, — noista kyyneleistä, jotka, todellisilta vaikka näyttivätkin, tuossa tuokiossa saattoivat vaihtua kujeiluihin — sekä pidättääksensä kättänsä, joka pyrki hyväilemään, ääntänsä, joka oli vähällä käydä rukoilevaiseksi, ja sanaa, joka lähti ylenmääräisillä kiitoksilla iloa kaksinkertaiseksi lisäämään. Koulu tuli hänelle nyt toisesta syystä aivan yhtä vaivaloiseksi kuin ennen, poikain ollessa kurittomia. Väliin hänen oikea luontonsa astui näkyviin ja tämä silloin suututti häntä. Hän oli kuin nuori viini, joka tynnyrissänsä kuohuu ja kihisee. Mieleensä johtui seuraava kysymys: enköhän kadottane parempain oppilaitteni rakkautta, koettaessani saavuttaa kaikkien kuuliaisuutta? Mielellänsä hän olisi vastannut siihen myöntämällä, saadaksensa edes yhden syyn, jonka nojalla olisi voinut hyljätä uuden metoodinsa; mutta omatunto vastasi kieltämällä. Hän oli varma siitä, että hyvillekkin oppilaille oli parempi, jos kuuliaisuus masensi mieltymystä opettajaan, kuin jos kurittomuus edellisen kokonaan tukahdutti.

Sitä paitsi oli hän lujasti vakuutettu, että tämä menetystapa oli sopivampi niille, joihin sydämmen tietä oli mahdoton vaikuttaa.

Emiliota ei enään yhtä paljo huvittanut kouluelämä kuin hänen opettajatoimensa ensi kuukausina. Hänelle, joka oli ainoastaan muutamia vuosia oppilaitansa vanhempi ja välistä tunsi suurta halua ruveta leikkimään heidän kanssansa, oli tämä uusi kasvatus- ja opetus-metoodi jonkinmoisena vapaaehtoisena vanhentumisen keinona. Hänestä tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi kokoon kitistynyt, niinkuin hän olisi loppuun kulunut kaksikymmenvuotisesta koulutyöstä.

Toisetkin epäilykset häntä ahdistelivat. Miksi ei hän voinut kunnioitusta herättää ja ylläpitää, käyttäytyessään luonteensa mukaisesti? Eikö tuo tullut siitä, että hänen luonteessaan oli jotain vajanaista ja epävakaista, että puuttui johdonmukaisuutta, kohtuutta ja ylevyyttä tuolta hyvyydeltä, jolla hän oli luullut kaikki saavansa aikaan. Hän oli luullut erehdyksensä olevan liikanaisessa hyvyydessä; entä jos olikin hyvyyden puutteessa? Tämän ominaisuuden hän oli kelvottomana heittänyt luotaan; eiköhän olisi ollut parempi koettaa tehdä sitä täydellisemmäksi? Ehkä kaikki tuli siitä, ett'ei hän käsittänyt ensimäisen metoodinsa arvoa eikä luottanut sen menestykseen; niinkuin moni luonnostaan hyvä ja ystävällinen opettaja muutamain vuosien kokemusten jälkeen rupeaa kohtelemaan oppilaita tavalla, joka on tykkänään vieras hänen luonteelleen.

Ensimäiset kuukaudet matelivat loppuun Emilion usein näitä ajatuksia hautoessa, ja hän jo ihmetteli, että oli saanut olla viran-omaisilta niin kauan aikaa rauhassa, kun eräänä päivänä sindacon käynti toi hänelle ensimäisen sodanjulistuksen.

Sindaco astui luokkaan, puistettuansa ensin tuiki tarkoin kaiken lumen sateenvarjostaan. Hänen takaansa ilmestyi sekatavarankauppias kiiltävin kasvoin, juuri kuin olisi niitä pyyhkinyt rasvaisella esiliinallaan. Hänen pitkä, lihava, leppeä, terveyttä uhkuva ulkonainen ihmisensä todisti selvään, kuinka sangen tärkeänä hän kouluvirkaansa piti; olipa tuo tärkeys hänen perheellensäkin niin selvänä, että eräs hänen pikku tytöistään ensimäisenä päivänä koulussa, kun opettaja käski: — Nouskaa ylös! — aivan teeskentelemättä kysyi, pitikö hänenkin, tarkastusmiehen tyttären, nousta.

Sillä välin kun sindaco tarkasteli seiniä ja lattiaa nähdäkseen niissä pilkkuja tahi raamuja, katseli sekatavarankauppias, häntä matkien, penkkejä, olisiko niissä mustepilkkuja ja vuolemia.

Sindaco kysyi opettajalta, kuinka koulussa kävi, ja oli hyvin kohtelias. Hänellä mahtoi olla jokia ikävä asia puhuttavana.

Emilio sitä aavisti, kun sindaco noin kyseli sinne tänne eikä vastauksia juuri kuunnellut, ja sitte pyysi opettajaa luetuttamaan ääneen viime ainekirjoituksen, että hän saisi kuulla, kuinka kieltä oli käytetty. Aineena oli: Viktor Emanuel rientää syksyllä 1870 Roomaan, jota tulvivan Tiberin virta hätyyttää.

Kun yksi aine oli ääneen luettu, sanoi sindaco hitaasti ja ystävällisesti: — Tuo oli hyvä. — Kuitenkaan — — — ei haittaisi — —- — antaa joskus joku aine — — — Tieteellinen opetus voi varsin hyvin tulla siveellisen avuksi. Kun sanon siveellisen, tarkoitan varsinkin uskonnollista. Pyhissä historioissa on hämmästyttäviä aiheita. Niissä kerrotaan suuremmoisista asioista, joita aikoihin saivat pyhimykset; nekin olivat eteviä ihmisiä — — — niin hyvin tiedoissa kuin muuten. Sillä lailla saavutettaisiin kaksinkertainen hyöty — — —- aivan samalla kertaa. Sitä paitsi — — — ei ole hullumpata vaihetella väliin.

Opettaja arvasi oitis mistä tämä neuvo oli alkujaan ja vastasi kohteliaasti: — Anteeksi, herra sindaco — — Minä pidin viisaampana erottaa nämä kaksi alaa — — — varsinkin kun oppilaani saavat opetusta kirkossa — — — En tahtonut tunkeilla muitten alalle.

— Se ei ole toisen alalle tunkeilemista, herra opettaja — se on toisen alan laajentamista — Sitä tarkoitin — sanoi sindaco.

— Pyydän anteeksi — pitkitti opettaja kohteliaasti — minun ymmärtääkseni ei herra sindaco löydä mitään sopimatonta antamassani aineessa?

— Sitä en tarkoita — vastasi sindaco, joka älysi pistoksen ja kävi siitä hiukan rohkeammaksi — vaikka oikeastaan ei ole tarpeellista valita aivan vereksiä tapahtumia — — — Näitä asioita käsitetään perheissä väliin hyvin eri lailla. — — Lyhyesti, ne ovat valtiollisia tapahtumia. Parasta lie jättää ne sanomalehtien huostaan. Tätä en sano varsinaisesti äsken luetusta aineesta — — vaan siksi, että toinen asia vetää toisen perässään. Siis — — päätti hän, ikäänkuin harmissaan siitä, että alkoi sotkeutua omaan puheesensa — on parasta seurata vanhain ihmisten neuvoja — — teidän, joka olette nuori — — — ja ymmärtäväinen. Se on teille hyödyllistä.

Opettaja, joka myöskin oli vihoissaan, ei vastannut.

Vaan sindaco näytti odottavan vastausta.

— Saattaahan herra sindaco — sanoi opettaja vähän kuivasti — päättää niistä aineista, jotka vasta annetaan.

Sindaco käsitti hyvin hyvästi, että purevan vastauksen alla kätkeytyi päätös menetellä itsenäisesti, mutta hän ei ollut sitä käsittävinään. Otettuaan kirjoitusvihkon pojan käsistä, teki hän muutamia kielellisiä muistutuksia semmoisella muodolla kuin esim. seppä tarkastaa ammattiinsa kuuluvia työkaluja. — Tässä sanotaan — huomautti sindaco — samana hetkenä, jolloin kansa ryntäsi esiin. Minä sanoin: samana hetkenä, jona j.n.e.

— Pyydän anteeksi — sanoi opettaja — jolloin on kieliopin mukaan oikea tämmöisessä paikassa.

— Jona on kieliopillisesti oikeampi — sanoi sindaco. — Kielessäkin on logiikka oleva ensimäinen asia. Tämä jolloin tekee hämmennystä. — Hän pitkitti: — Kuun kolmantenakymmenentenä. Minä kolmantenakymmenentenä?

— Päivänä — vastasi poika.

— Se on jotenkin yleiseen käytetty lyhennys, huomautti opettaja.

— Minä tahdon, että järkeä tyystin käytetään — jatkoi sindaco. — Eihän voi olla määräyssanaa olematta esinettä s.o. pääsanaa, jota määrätään. Selvyyttä ennen kaikkea.

Sitte hän pyyhki vihkoista pari mitkä sanaa ja ehätti opettajalle sanomaan: — Minä tiedän, ett'ei se ole mikään varsinainen virhe; mutta sitä käytetään väärin, eikä se kauniilta kuulu. Minä pyyhin sen aina virkamiesteni kirjoituksista. Taistelkaa tekin sitä vastaan, se tekee teille hyvää.

Tämä sana harmitti opettajaa.

— Mitä muuhun tulee — päätti sindaco ja kumartui alas nähdäksensä kamiinin alle — on kaikki hyvin. Hyvä järjestys, puhtaus. Pitkittäkää samalla lailla. Sanokaa oppilaille, että he tarkoin pyyhkivät jalkansa, ennen kuin käyvät sisään.

Sanoaksensa hänkin jotain, kumartui sekatavarankauppias erään pojan kirjoitusvihkon ylitse ja sanoi totisena, osoittaen sormella erästä sanaa: — Pane piste tuon i:n päälle.

Ja he astelivat molemmat tiehensä katsellen vielä kerran tarkasti seiniin.

Don Biracchio.

— Oi, rakas opettaja — sanoi koulu-legaatti eräänä päivänä Ratti'lle — meillä on varsin huonot Herran palveliat. Ainoa jonkin arvoinen on don Biracchio. Ja niinpä hän eräänä päivänä vei Emilion don Biracchion, hiippakunnan alkuperäisimmän papin luo. Tämä asui puolen kolmatta kilometrin päässä Piazzenasta pienessä kylässä, jonka muodostivat muutamat talorähjät. Hän asui yksin hökkelipahaisessa, jonka yläkerrassa oli viheliäinen kamari ja alakerrassa kaksi pientä huonetta. Talon edustalla kasvoi pieni puutarha tahi oikeammin nokkospensaikko, joka vahvasti muistutti pienestä sukukirkkomaasta. Don Biracchio sai vuosittain muutamia satoja lirejä erään testamentti-rahaston koroista, sillä ehdolla, että opetti kylän poikalapsia, joita ei koskaan ollut enempää kuin noin kymmenen tahi kaksitoista. Näillä rahoilla sekä messujen toimituspalkoista ja muista pienistä satunnaisista tuloista hän eli.

Don Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä, aivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen vasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla ensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen vuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana, huomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan, lähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan. Ostipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen reisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin, voidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa paikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran hän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä ja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä. Pahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen tuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan rankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli hän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten hän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin hyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan, vetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä tämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana oppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja nokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän reiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.

Tiellä koulu-legaatti kertoi viimeisestä koirankurista, jonka oppilaat olivat tehneet don Biracchiolle. Hänellä oli puolen tusinaa kanoja, ja joka kerta kun kuului kaakotusta, keskeytti hän opetuksensa ja meni munaa hakemaan. Arvatkaa mitä nuo lurjukset keksivät saattaaksensa hänet ihan epätoivoon? He hankkivat jostakin kaukaisesta kylästä erään ikäisensä paimenen, oikean konstiniekan, joka osasi taitavasti matkia kanojen kaakotusta. Sen ottivat avukseen ja kätkivät rakennuksen edustalla olevaan kuoppaan. Seuraukset arvaatte. Pappi laukkasi koko aamupäivän, pettyi ehtimiseen eikä voinut ymmärtää kuinka laita oikeastaan oli; joutui lopulta väsyneenä ja hikisenä aivan epätoivoon; ja pojat nauroivat, niin että olivat haljeta.

Kun he olivat saapuneet pienelle rakennukselle, joka pilvisenä päivänä näytti kurjaa kurjemmalta, huusi koululegaatti kovaa: — Don Biraaaacchio!

Kohta sen jälkeen avattiin alikerrasta pikkuinen akkuna, jossa lasiruutujen asemesta oli kaksi paperiarkkia, ja akkunasta pisti ulos leveät, luiset, verevät kasvot, perin pienet silmät ynnä suuri, hämmästystä ilmaiseva suu.

Ovi avattiin. Vieraisin tulijat astuivat pienen pieneen suojaan. Siellä seisoi viinipullo penkillä, nurkassa oli koko joukko risukimppuja; laattia oli ihan peittonaan puun palasia, kanan höyheniä, pähkinän kuoria ja keitetyn kastanjan jätteitä; siellä täällä näkyi kenkärajoja ja keppejä, ja savutettua seinää pitkin oli pingoitettu nuora, jolla riippui pesuvaatteita kuivumassa.

Opettaja katseli ihmetellen tuota omituista, viisikymmenvuotista pappia; lyhyt ja harteva, korkearintainen, matalaääninen, näytti raudanterveeltä ja hirmuisen väkevältä. Don Biracchio otti heidät sydämmellisesti vastaan, potki sälyt pois tieltä ja laski heidät toiseen huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin kaappi, piironki ja iso pöytä koulupoikia varten; pöydällä ja piirongilla muutamia kirjoja, avattu partaveitsi, sanomalehtiä, pari maljaa ja suolasalkku. Pappi meni oitis viiniä hakemaan, pesi kaksi lasia vadissa, jolla aikaa opettaja katseli piirongilla rivissä makaavia kirjoja. Siinäkin hän huomasi merkillistä sekavuutta: kirkollisia ja koulukirjoja sekä romaaneja.

Sepä vasta iloinen sielu! Moneen aikaan opettaja ei ollut nauranut niin sydämmen pohjasta kuin täällä. Parasta kaikesta oli, ett'ei don Biracchio koskaan itse edes vetänyt suutansa nauruun. Kun hän oli jotain hullunkurista sanonut, tarkasteli hän minkä vaikutuksen se kuulioihin teki, rypisti kulmakarvojansa ja pani suunsa tuuttiin ikäänkuin viheltääkseen. Hän tunsi kaikki ihmiset niillä paikkakunnilla, kaikki, rikkaimmasta herrasmiehestä halvimpaan lehmipaimeneen asti; hän tiesi kaikki kahden viimeisen vuosikymmenen juorut, ja jokaisesta henkilöstä ja tapahtumasta oli hänellä varalla joku mehukas ja hauska kasku. Sitten jutteli jos jonkinlaista; siitä kuinka hän oli viininsä valmistanut, kuinka oli vesitorven hellaansa sovittanut, kertoi partaveitsensä historian ja selitti tarkoin miten kasviksia on valmistettava. Vähäpätöisimmätkin asiat kuuluivat hänen suustaan uusilta ja hupaisilta ja todistivat niin herttaista maailmankatsantoa, niin mukavan hauskaa filosofiaa ja niin tavatonta sekä sielun että ruumiin terveyttä, että kun häntä kuuli, teki väkisinkin mieli jäädä sinne syömään noista maljoista ja asumaan hänen kanssansa tuossa hökkelissä erillään muusta maailmasta, ilman kaikitta ajatuksitta ja alakuloisitta tunteitta. Hänen puheistaan päättäen oli hänellä kovin paljon työtä. Hän nousi ylös viideltä, lakaisi huoneensa, hakkasi puut, hommasi tuntikausia pienessä taloudessaan, valmisti ruokansa, hoiti koulutuntinsa ja toimitti kaikenlaisia asioita yhdelle ja toiselle. Päivä ei ollut hänelle riittääkseen.

Sillä lailla olisi hän voinut lörpötellä iltaan asti; joskus oli hänen puheessaan paljokin järkeä; väliin joku viisas arvostelu kunnan asioista, syvämielinen mietelmä, joka todisti hyvää päätä ja tarkkaa arvostelukykyä, mutta kaiken ohessa huomasi lakkaamatonta, sisällistä naurua, joka, vaikk'ei sitä hänen kasvoissaan nähnyt, vastustamattomasti tarttui kuulioihin. Koulu-legaatti pyysi häntä kertomaan erästä mehukkaimmista jutuistaan; mutta vieraan tähden ei toinen tahtonut siihen ryhtyä. Silloin koulu-legaatti kysäisi kuinka oppilaat jaksoivat.

— Oi, älkää minulle niistä roistoista puhuko! He tekevät pilkkaa minusta. Minä olen liiaksi vetelä olemaan opettajana. — Ja hän kertoi heidän viimeisen kepposensa. — Ajatelkaas, eräänä päivänä viime viikolla yksi oppilaista pyysi tunnin ajalla päästäksensä pihalle, sitte pyysi toinen ja niin yhä edelleen; kaikki pyrkivät pihalle. Minä kysyin: noh, mikäs teidän nyt on? He vastasivat: me olemme syöneet liiaksi omenoita. Vai niin. Kaikki lasketaan ulos, muutamat kaksi toiset kolmekin kertaa. Kauhean kauan aina viipyvät retkellään. En kumminkaan mitään epäillyt. Mutta loppupuolella tuntia olivat kaikki punaisen kirjavia kasvoiltaan. Ajatelkaas, ei yksikään ollut käynyt ulkona! Kaikki olivat pysähtyneet vuoroonsa viereiseen huoneesen, vetäneet korkit pulloistani ja lasipillillä imeneet viinin suuhunsa. Kuusi litraa viiniä tyhjensivät, nuo veitikat.

Don Biracchio jäi aivan vakavaksi vaikka muut nauroivat.

— Ettekö heitä rankaisseet? kysyi legaatti.

— Herrainen aika, kuinka heitä olisi voinut rankaista, olivathan kaikki juovuksissa!

Kun pappi oli heidät saattanut ulos ja hyvästi oli sanottu, palasi hän takaisin erakkomajaansa.

Muutamia askeleita rakennuksesta astuttuaan kääntyi koulu-legaatti vielä ja huusi uudelleen: — don Biraaaacchio.

Tämä tuli akkunaan.

— Minun piti vain kertoa, että koulujen tarkastaja on tulossa.

Jymisevällä äänellä vastasi pappi: — Me olemme valmiina.

Sitte sulki akkunan.

Vanha tuttava.

Pian sen jälkeen Emilio taas ilokseen sai nähdä tarkastajan rehelliset kasvot, tutut Garascon ajoilta, ja samalla tehdä, valitettavasti ensimäisen ja viimeisen kerran, sen havainnon, että kansakoulu-opettajalle on suureksi eduksi, jos hän kauan saa olla saman hyvän tarkastajan neuvon ja käskyn alaisena.

Nähdessään tarkastajan koulussa, hän riensi häntä tervehtimään niinkuin ainakin vanhaa ystävää. Tuskin olivat tervehtineet ennenkuin tarkastaja kysyi: — Kuinkas uusi metoodinne onnistuu?

Opettaja saattoi todella vastata sen käyvän hyvin, ja vastasikin niin; mutta samalla hän kertoi uhrauksista, joita se häneltä oli vaatinut. Hänen oli onnistunut, tarkastajan neuvojen mukaan, muodostaa opettajaa ulkonaisesti, vaan sisällinen opettaja oli tyytymätön ja niskoitteli.

Tarkastaja arveli tuon juuri todistavan hyvää ja lisäsi, ikäänkuin Emilio ei muuten olisi häntä ymmärtänyt: — Jos sisällinen opettaja tyytyisi, ette enää olisikkaan mikään hyvä opettaja, sillä silloin ette enää rakastaisi oppilaitanne kylläksi.

Hän viittasi siihen, että joskus toiste puhuisivat enemmän asiasta. Tällä kertaa hän ei viipynyt kauan Ratti'n luokalla. Muutamia kysymyksiä tehtyänsä hän kehui opettajaa sindacon aikana. Sindaco seisoi kylmänä ja väliäpitämättömänä sekä tutki niin herkeämättä seiniä, että tarkastajakin sen huomasi ja siksi lopetti keskustelunsa sanoen: — Tämä on oikea helmi koulujen seassa ja siitä on kunnalle suuri kunnia. — Näitä sanoja kuullessaan sindaco kirkastui ja lisäsi hänkin jonkun kehuvan sanan opettajasta.

Opettajaa käskettiin seuraamaan tarkastajaa toverin luokkaan, jossa tarkastaja aikoi puhua muutamia sanoja molemmille opettajille. Paitsi sindacoa liittyi seuraan myöskin sekatavarankauppias.

Hidasluontoinen, lihava vanha opettaja ei vähääkään hämmästynyt tarkastajansa ja esimiestensä tuloa. Hän silitti vain hitaasti kädellään valkoisia hapsiansa, joita tuskin kerran päivässä kampasi. Hän oli jo ehtinyt siihen iän ja nöyryyden mittaan, jolloin ei enään ole mitään keltään toivottavaa eikä peljättävää; eikä hän olisi vähääkään häiriytynyt, vaikkapa itse opetus-asiain ministeri omassa korkeassa persoonassaan ja koko virkakuntansa seuraamana olisi kouluun ilmestynyt.

Tarkastajaa näytti hämmästyttävän opettajan tavattoman hitaat vastaukset ja se, että tarkastajan täytyi auttaa häntä hakemaan kirjoja ja papereita, joita tarvitsi voidaksensa vastata tarkastajan tekemiin kysymyksiin. Kun opettaja lopulta löysi haettavansa paperin, meni häneltä minuutti sen levittämiseen ja kaksi minuuttia tarvittavan numeron hakemiseen.

Sindaco ja sekatavarankauppias kävivät kärsimättömiksi tarkastajan tähden.

Tämä antoi muutamain poikain lukea ääneen. He lukivat kauhean hitaasti ja surkealla äänellä. Hän teki heille kysymyksiä; he vastasivat yhtä hitaasti. Näyttipä siltä, kuin opettajan vanhuus olisi poikiin tarttunut: he eivät olleet vilkkaita eivätkä huvitettuja. Kun oppilas kaikessa rauhassa mietti vastausta, odotti opettaja kärsivällisenä ja kiiruhtamatta, katsellen oppilasta puoleksi ummessa silmin.

Tarkastaja suuttui.

— Jo riittää — sanoi hän huohottaen — mutta katsokaas, teidän pitäisi liikkua suuremmalla voimalla, — — — herättää hiukan eloa luokassanne — — —

Opettaja katseli silmälasiensa alatse levollisesti tarkastajaa, ikäänkuin kysyäkseen: — Mutta, herra tarkastaja, mistä luulette minun ottavan semmoisia ominaisuuksia?

Tarkastaja kyseli vielä vähän pojilta ja korjasi muutamia virheellisyyksiä ääntämisessä. Hän oli tyytymätön ja näytti aivan siltä, kuin olisi aikeissa torua. Ehkä juuri tästä päästäkseen hän äkkiä rupesi tekemään noita tarkastukseen kuuluvia, määrätyitä kysymyksiä.

— Kuinka kauan olette virassa olleet?

— Neljäkymmentäkahdeksan vuotta — vastasi opettaja.

— Oletteko saaneet lisäpalkkioita?

— Kerran sadan kymmenen liren lahjapalkkion.

— Koko virka-aikananne?

Opettaja teki myöntävän liikkeen.

— Oletteko laskeneet kuinka paljon saisitte eläkettä, jos nyt hakisitte virkaeroa?

— Kaksitoista lireä kuukaudessa.

Hetken äänettömyys seurasi tätä vastausta.

Viimeinen määrätty kysymys oli vielä tekemättä.

Tarkastaja kysyi: — Mitä toivomuksia teillä on?

Opettaja vastasi tyynesti: — Ei mitään.

Tarkastaja katsoi opettajaan ja hänen suuttumuksensa oli aivan lauhtunut.

Kun hän sittemmin oli kahden kesken Emilion kanssa, puhui hän tälle ystävällisesti ja avonaisesti havainnoistaan. Hän oli pahoillaan ankarista sanoistaan tuolle äijä paralle, joka välttääkseen nälkään kuolemista käytti kurjan elämänsä heikot voimat koulun palvelukseen. Mitä häneltä saattoi vaatia? Hän kertoi äsken lukeneensa erään helläsydämisen miehen sepittämän kirjasen, jossa ehdoitettiin isompiin kaupunkeihin perustettavaksi "koti vanhoja, isännättömiä koiria varten". Olipa maailma todella kummallinen! Poistaaksensa synkät ajatuksensa kertoi tarkastaja Ratti'lle muutamia tapahtumia viime tarkastusmatkaltaan.

Mielipahakseen hän kerran tahtomattansa oli ollut syynä veren vuodatukseen. Hän oli aivan odottamatta tullut pieneen kylään ja astui kouluhuoneesen juuri kun opettaja luokalla ajoi partaansa, samalla sanellen oppilaille kirjoitettavaa. Opettaja hämmästyi niin, että partaveitsi tunki syvälle leukaan. Se oli pieni ukkoraasu, joka asui itse luokkahuoneessa. Siellä oli hänellä jonkinmoinen viljavarastokin; siellä hän keitti kahvinsa, poltti piippuansa, paikkasi vaatteitaan ja lakaisi laattiaa, kaikkea samalla aikaa kuin opetti. Mistäpä olisi ollut rohkeutta moittia tämmöisessä asemassa olevaa "sivistyksen lähetys-saarnaaja?" Merkillisintä oli, että hän opetti puhtaalla sen maakunnan murteella, ja kun tarkastaja kysyi, miks'ei hän puhunut puhdasta itaaliankieltä, oli hän teeskentelemättä vastannut: — Jos minä puhuisin kirjakieltä, eivät pojat enää tulisi kouluun. Tarkastajan kysymykseen, kuinka pojat vastaisuudessa, kirjeitä kirjoittaessaan, saattaisivat tulla toimeen ilman kirjakielen taitoa, antoi opettaja merkillisen selityksen. Hänellä oli pieni, mallikirjeitä sisältävä kirja, ja sieltä hän kirjoitutti oppilaitten vihkoihin mitä erilaisimpia kirjeitä, niin että he, jos säilyttivät vihkonsa, löysivät niistä kaavoja, joita voivat sovittaa elämän eri aloilla tarvittaviin kirjeisiin. Olipa hänellä tapana sanella kirjoitettavaksi muutakin, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan. Tarkastaja oli muun muassa löytänyt kaikissa kirjoitusvihkoissa seuraavan: — Muistakaa, ylihuomenna on hyvän opettajanne nimipäivä, hänen, jolla on niin paljon vaivaa teidän tähtenne ilman vastaavata palkkiota; teidän on jollain tavoin näyttäminen kiitollisuuttanne j.n.e. — Tämän ja monen muun opettaja paran vastakohtiakin ilokseen tapasi, semmoisia, jotka olivat toimeensa hyvin innostuneita. Erittäin hän muisteli opettajaa pienessä Rilla nimisessä kylässä; se tuli oikein kaunopuheliaaksi, kun keskusteltiin opettajan toimesta ja oli ylen kekseliäs alallaan sekä niin avonainen ja miellyttävä käytökseltään, että tarkastaja kerrassaan rakastui häneen ja tunsi hänen läheisyydessään entisen koulu-innostuksensa virkoavan eloon. Tuolla nuorella, yksinäisellä opettaja raukalla syrjäisessä kylässä, pienipalkkaisessa virassa oli eriskummainen aatos: hän, joka oli löytölapsi, luuli olevansa jonkun ylhäisen herran, ehkäpä ruhtinaan poika, joka lopulta saisi selville syntyperänsä. Tämän hän kertoi nauraen niin että oli sekä surkeata että hassua.

— No niin — päätti tarkastaja — semmoinen innokas opettaja kostaa kyllä opettajakunnan puolesta vääryyden, jonka sadat laiskurit ja taitamattomat sille tekevät. Tälläkin kertaa erosi Ratti tarkastajasta tyytyväisenä ja täynnänsä hyviä aikomuksia. Ollessaan jo aivan lähdössä antoi vanhus vielä vaunusta opettajalle hyviä neuvoja siitä, kuinka oli menetteleminen, jos kirkkoherra aloittaisi sodankäyntiä.

— "Tehkää — sanoi hän — niinkuin omatuntonne käskee, mutta menetelkää varmasti ja tyynesti; se pitää vastustajat aisoissa ja toimittaa puolellenne epäröivät, jommoisia useimmat ovat. Muuta ei tarvita. Tyytykää pitelemään puolianne. Ne opettajat, jotka ryhtyvät hyökkäämään, hairahtuvat ajattelemattomiin tekoihin. Antakaa te vastustajain raivota ja uuvuttaa itseänsä. Mutta puolustaessanne itseänne, sen sanon vielä kerran, olkaa luja, pitäkää pää pystyssä, älkääkä väistykö askeltakaan. Kansa on ottanut teidät palvelukseensa, muistakaa se. Kaikissa tapauksissa, jos teitä ahdistetaan, huutakaa vain: aseisin, ja me muut riennämme avuksenne. Nuorukainen, minä toivotan teille onnea ja menestystä."

Tuo hyväntahtoinen tarkastaja oli kumminkin kovin loukannut erästä henkilöä Piazzenasta. Neiti Mancon luokassa hän luultavasti hajamielisyydessä oli kysäissyt ääneen opettajattaren ikää, sen sijaan että olisi antanut hänen merkitä sen paperiinsa. Opettajatar oli pakoitettu ääneen vastaamaan: — Kolmekymmentä yhdeksän vuotta. — Pikku tytöt olivat, kuullessaan tämän luvun, joka heidän mielestään oli äärettömän korkea, kuiskutelleet ja supisseet, ja se oli niinkuin puukonpistosta opettajatar paralle. Kaiken tämän sai Emilio kuulla koulu-legaatilta, joka oli seurannut tarkastajaa tyttökouluissa (poikakouluihin hän ei jalallaan astunut) ja joka, opettajattarien todellisena ritarina, oli asiasta kovin närkästyksissään.

— Onko kuuna päivänä nähty niin epäkohteliasta miestä! huudahti koulu-legaatti. — Sehän on hirmuista! Minä kirjoitan siitä il Popolo lehteen! Eikö löydy mitään ohjekirjaa tarkastajia varten? Eihän koskaan kysytä ikää neljänkymmenen vuotisilta tytöiltä!

Opettaja koki puolustaa tarkastajaa, mutta samassa koulu-legaatti rupesi muusta puhumaan ja hänen vihansa muuttui juhlalliseksi totisuudeksi.

— Rakas opettaja — Teidän tulee saada virka Altossassa. Minä kävin siellä asioissa toissa päivänä ja sinne jäi sydämmeni — — — jäi totta tosiaankin. Siellä on vuoden ajan ollut eräs opettajatar — — — oikea Herran enkeli. Teidän tarvitsee vaan tietää, että asian-omaiset ovat olleet pakoitettuna pyytämään opettajatarta käymään aamumessussa, kun vielä hämärtää, eikä päivämessussa, sillä silloin tuli nuoria herroja läheltä ja kaukaa häntä katsomaan. Hän ei ole oikeastaan mikään kaunotar, mutta ihanin olento, mitä ajatella voi, pitkä, sinisilmäinen ja vaalea, vaaleanverinen — — — enkelinsielu, ja käytös ruhtinaallinen; sanalla sanoen, oikea ihme. Hän on erään ratsastusretkellä kuolleen everstin tytär, tuli Altossaan Hyvän Paimenen sisarkunnan valkoisessa puvussa ja oli aivan kuin joku korkeampi ilmestys. Sindaco, opettaja, kirkkoherra, lääkäri, sihteeri, koko kunta käy ikäänkuin sumussa. Kunnallishallitus tekee kaiken, mitä opettajatar tahtoo. He ovat korjauttaneet kouluhuoneistoa ja tuottaneet pianon opettajattarelle. Ette voi aavistaakkaan — — — Oppilaat, äidit ja talonpojat ovat rakastuneina häneen; hän on ottanut kaikilta vallan ja vaikuttanut sivistäväisesti kaikkiin. Hänellä on jotain lumoavaa, hurmaavaa äänessä ja silmissä, jota vastaan ei kukaan voi seisoa. Lapset juoksevat kadulla häntä vastaan ja suutelevat hänen käsiään kuin olisi hän itse Neitsyt Maria. Kaikki kanniskelevat hänelle kukkasia. Kerrotaan hänen opettavan niin, että isotkin istuvat siellä suu auki ihmetyksestä. Hän on hurmaava, sanon minä, ja niin hoikka että vyötäisistä menee yhteen käteen. En koskaan voi saada häntä mielestäni. Niin — sanoi hän lopulta, antaakseen rakkaudelleen henkevämmän karvan — jospa seminaarit vuosittain lähettäisivät tuhannen tuommoista opettajatarta, pian Itaalia ihan uudeksi uudistuisi. — Hän huokasi, katsahtaen voimakasta mutta jo kurttuista kättänsä, jolla oli ikäänkuin viitaten näyttänyt tuota kansallista uudistusta.

Elämä kylässä.

Tarkastajan käynnin jälkeen koitti Emiliolle rauhallinen aika, vaikka hän useasti huomasi kirkonpalvelian valvovan hänen liikkeitään iltamessun päätyttyä, ja vaikka kirkkoherra puolestaan perheissä pauhasi opettajan antamista isänmaallisista ainekirjoituksista.

Kirkkoherran ja neiti Fanarin välinen riita jatkui yhä. Edellinen soimasi saarnoissansa neitiä siitä, että tämä, sen sijaan että ompelisi kirkolle jotain, valmisti koulutaloon kolmiväristä lippua; neiti Fanari puolestaan oli tyynesti selittänyt aikovansa, jos hyökkäyksiä uudistettaisiin, haastattaa kirkkoherran kunnianloukkauksesta oikeuteen, ja kirkkoherra oli ääneen nauranut uhkaukselle. Vihollisuus näyttäytyi siinä, että toisiansa kohdatessansa katselivat suoraan eteensä eivätkä olleet huomaavinansa vastaantuliata, vaikka molemmat, pappi uhkamielisesti ja opettajatar pilkallisesti, hymyelivät. Koko kylä odotteli riidan puhkeamista, ja yhä edelleen puhuttiin opettajattaren matkoista Turiniin sekä vakoeltiin niitä.

Koulututkinto tuli sitten. Ratti oli onnellisesti ja hyvin pitänyt katkismustutkinnon, jota kirkkoherra oli kuunnellut uhkaavan totisena, ja hän saattoi nyt sanoa suuremmitta myrskyittä päättäneensä ensimäisen kouluvuoden. Hän alkoi vihdoinkin täydellä todella ryhtyä omiin lukuihinsa, voidaksensa sittemmin suorittaa kilpatutkinnon Turinissa. Jo seminaari-ajoista asti oli hän toivonut virkaa sen kaupungin kansakouluissa. Nyt hän saattoi pitää harjoitus-aikaansa päättyneenä, ja tällä hetkellä ei ollut mitään, joka häiritsi häntä, eipä kesävieraitakaan ollut kylässä kuin muutamia pikkukauppiaita Turinista; kaikinpuolin oli siis aika sovelias omiin lukuihin. Hän otti esille kirjansa ja vihkonsa, ja alkoi.

Vaan kovin hän hämmästyi, kun jo ensimäisenä päivänä huomasi, ett'ei lukeminen huvittanutkaan ja että hänen oli paljoa vaikeampi oppia nyt kuin koskaan ennen. Tämän vaikeuden hän luuli johtuvan alkavasta henkisestä hitaisuudesta, joka muka oli syntynyt alituisesta toisten opettamisesta; hänen tuntui kovin hankalalta siirtää ajatuksiaan siitä piiristä, jonka sisällä olivat kahden vuoden kuluessa liikkuneet. Mutta hän ponnisti hellittämättä ja toivoi lopullista voittoa. Ensimäiset viikot kuluivat ja hän luki yhä ilman intoa ja mitään oppimatta; tuntuipa kuin aivonsa olisivat olleet sumun peitossa. Ensimmältä hän ei voinut ymmärtää tämmöistä sielun tilaa. Ikävystyminen astui akkunasta sisään ja tunki kylässä vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden ja äänettömyyden seurassa hänen henkiseen olentoonsa. Jonkinmoista virkeyttä huomattiin ainoastaan aamuisin torilla, apteekin läheisyydessä, silloin kun aamupostia jaettiin. Kaksi- tai kolmekymmentä henkeä, kirjeitä tahi sanomalehtiä kädessä, seisoi siinä silloin jutellen; astelivat yhdessä hetkisen, sen jälkeen sanoivat hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Sitten ei moneen tuntiin kuulunut minkäänlaista ääntä, varsinkaan kuumina päivinä, jolloin kaikki pitivät oviansa ja ikkunoitansa kiinni; näyttipä aivan siltä kuin asukkaat olisivat lakanneet ajattelemastakin eikä paikkakunnalla olisi muuta elävätä ollut kuin kärpäset.

Tämmöisessä hiljaisuudessa, jossa vähinkin äännähdys tuntui melulta, oli Rattikin ottanut tavakseen uteliaana juosta ikkunaan, milloin joku ajoi ohitse, ja kuunnella ahnaasti jokaista kadulta tulevaa puhetta. Hänkin oli oppinut muutamien kylän asukasten tavoista laskemaan ajan kulkua. Hän tunsi sindacon kepin kolauksen kivikatuun, tuomarin rouvan pikaiset askeleet, urkurin yskän, sotamiesten astunnan ja muut äänet, jotka määrättyinä hetkinä päivästä aina toivat samat ajatukset hänen mieleensä. Puoli viiden ja viiden välillä hän kuuli pari kolme naurunhohotusta läheisestä kahvilasta; niiden tiesi tulevan kunnan rahastonhoitajasta, joka silloin pistäytyi kahvilaan kertomaan piikansa tyhmyyksistä. Emilio luuli kuulevansa määrättyinä aikoina aasin kiljunaa, joka väliin tuli yhdeltä väliin toiselta taholla, ja aina muistutti ikävystyneen jättiläisen aimo haukottelusta.

Yhtä ikävää oli Emiliolla seuroissakin, sillä henkisessä elämässä vallitsi samanlainen hiljaisuus ja yksitoikkoisuus kuin ruumiillisessa. Loppumattomiin keskusteltiin siitä, kummassako kylän kahdesta kaivosta oli parempaa vettä; joku selitti tuntikaudet uutta puhdistamistapaa, jota oli käyttänyt oman pihansa hoidossa, toinen kertoi kuinka oli rotat talostansa karkoittanut; nuo pitkät selitykset jäivät kesken illalla ja niitä pitkitettiin seuraavana aamuna, sillä joka päivä löydettiin uusia väittelyn perusteita, joihin sitte vastustaja yön hiljaisuudessa mietti uusia kumoavia todistuksia.

Henkinen hitaisuus oli muutamissa kohonnut siihen mittaan, että kun aamulla hakivat sanomalehden, joka toi tietoja muusta maailmasta, pistivät sen taskuunsa ja lukivat vasta illan tultua. Toiset eivät edes avanneet sanomalehteä taitteestaankaan, vaan antoivat tuttavain suullisesti kertoa uutiset itselleen. Eräs kunnallishallituksen jäsen ei sanomista muuta lukenut kuin "lämpömäärän Itaalian isommissa kaupungeissa", ja joka päivä hän huudahti hämmästyksestä nähdessään lämpömittarin ilmoitukset Cagliarista ja Florensista. Ratti ei voinut kellekkään puhella luvuistaan, eipä edes yleensä kirjoista. Kylässä oli ainoastaan pari, kolme perhettä, jotka ollenkaan kirjallisuutta ostivat ja nekin omituisien perusteiden mukaan: he katsoivat enemmän kauniita kansia, kuin kirjan sisällystä. Ja vaikka nämä perheet olivat päättäneet käyttää vuosittain viisi tai kuusi lireä kirjain ostoon, jättivät he ne ostamatta, jos vuoden kuluessa sattui joku vahinko, esimerkiksi jos puolen tusinaa viinipulloja pamahti rikki taikka tuuli kaasi omenapuun.

Rattia sekä hämmästytti että loukkasi se tavaton ankaruus, paljoa jyrkempi kuin sivistyneitten kaupunkilaisten, jolla nuo mainitut perheet lausuivat arvostelujansa kirjailioista, ja se sekava käsitys, joka heillä oli hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta. Tuntuipa siltä, kuin olisivat kerskanneet itsenäisellä, yleisestä käsityksestä poikkeavalla arvostelullaan, ja olleet varsin arkoja siitä, ett'ei vain luultaisi maalaisten sokeasti seuraavan kaupunkilaisten käsitystä pitämättä omaa ajatusta asioista. Niinpä erään kunnallishallituksenjäsenen rouva, joka oli ollut häämatkalla Lombardiassa ja Venetsiassa, sanoi, ylpeästi olkapäitään kohauttaen, ett'ei Venetsia hänen mielestään ollut "ollenkaan kaunis". Ylimalkaan Ratti huomasi heiltä tykkönään puuttuvan yleistä harrastusta; eivät olleet huvitettuja mistään kuntansa rajojen ulkopuolella olevasta, juuri kuin heidän kylänsä olisi ollut pikkuinen, muusta maailmasta riippumaton taivaankappale, jossa kaikille pikku seikoille annettiin sama arvo ja tärkeys, kuin valtion tärkeimmille asioille. Miehiä oli vaikeampi kuin naisia johtaa pois tavallisista puheaineista, ja harvoin olivat ne huvitettuja asioista, joita kaupunkien, pienienkin, asukkaat intohimoisesti seuraavat. Muun muassa opettaja ihmeekseen huomasi heidät melkein kaikki tyyni väliäpitämättömiksi tuon suuren yhteiskunnallisen kysymyksen suhteen, jota hän niin usein ajatteli. Ehkä sentähden, että he, eläen syrjäisessä seudussa, eivät pelänneet yhteiskuntaa uhkaavia mullistuksia; tai kentiesi siitä syystä, ett'eivät läheltä tunteneet noiden vihollisten voimain suuruutta ja mahtia, ne kun maakylissä esiytyvät hajallaan ja siivoina, ja pitivät siis mahdottomana että mikään voisi järkähyttää valtion, tuon pilviin ulottuvan jättiläisen, olemassa oloa. Lyhyesti, hänen nuori sielunsa ei missään tilaisuudessa eikä millään taholla kohdannut ajatusta tahi intohimon kipinää, joka häntä olisi työhön innostanut. Kaiken tuon hän löytäisi lukemalla uusia kirjoja, jotka ovat ikäänkuin kansallisen elämän hengityksenä ja suonen tykytyksenä. Sanomalehdistä hän luki uusien kirjojen nimiä ynnä niiden arvosteluja ja rupesi niitä kovin ikävöimään; mutta ne olivat hänelle kuin kulta-fasaanit aseettomalle metsästäjälle. Jokainen niistä olisi maksanut kahden päivän palkan ja pakoittanut häntä yhä enemmän supistamaan niukkoja aterioitaan, jotka töin ja tuskin saattoivat hänet kykeneväksi pystyssä pysymään. Lainaksi taas hän ei koskaan rohkenisi pyytää noita kirjoja kylän harvoilta kirjain-omistajilta, pelosta että häntä pian syytettäisiin koulutyönsä laiminlyömisestä. Ainoa, jonka keskusteluista hänellä oli oppimista ja jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, oli don Pirotta; tämä sairasteli Lokakuusta alkaen ja kävi yhä huonommaksi lukukauden loppupuoleen. Koulu-legaatilla oli ainoastaan muutamia hajanaisia osia Segur'in yleistä historiata, niistäkin puuttui monta lehteä, ja sitäpaitsi mies ei osannut puhua muusta kuin opettajattarista. Jäljellä oli siis neiti Manco, jota Emilio väliin kävi tervehtimässä; mutta hänen älynsä ja sivistyksensä olivat jo monet vuodet olleet suljettuina koulun ahtaasen piiriin, niinkuin hänen nunnamainen ruumiinsa tuohon vanhan-aikaiseen, tummaan pukuun, ja kun puhe siirtyi tätä piiriä ulommaksi, otti hän siihen osaa ainoastaan äänettömänä kuunteliana. Opettaja oli siis aivan yksinään ja tunsi jonkinmoista henkistä nälkää, joka hänen sieluansa näännytti. Hän heittäytyi vähitellen työttömäksi ja haaveiluihin, jotka häntä työn tavoin väsyttivät, mutta samalla synnyttivät tyhjyyttä ja tyytymättömyyttä. Hänen oli ikävä ja hän kävi katkeraksi.

Vastapäätä Emilion ikkunata oli toinen ikkuna, jossa kivuloinen, vanha mies päiväkaudet istui pää käsiin nojautuneena ja katseli kadulle päin, missä jokaisen puolentunnin kuluessa joku astui ohitse ja kahdesti päivässä kulki rattaat; tässä oli kylläksi ajatuksen askaretta katselialle. Tuo ukko oli Emilion mielestä ilmetty henkilöimä kylästä. Väliin se katseli ylös hänen puoleensa, haukotteli, ja opettaja haukotteli myöskin. Hän kauhistui ajatellessaan, että tällä lailla saisi elää monta vuotta, tempasi hattunsa ja riensi ulos, ikäänkuin paeten tulevaisuutensa kamalaa kuvaa.

Ratkaiseva ottelu.

Tästä mielentilasta tempasi Emilion loppupuolella syyskuuta don Pirottan äkillinen kuolema. Jo tätä ennen oli Ratti ollut kahden vaiheella, uudistaakko virka-kontrahtiansa vielä kahdeksi vuodeksi vai ei; mutta tuon kuolemantapauksen jälkeen, ja varsinkin kun hänen korviinsa oli tullut että kunta aikoi hankkia opettajaa, joka samalla olisi pappi, voidaksensa jättää kaksi tointa samalle henkilölle, päätti Ratti, kysyttyään neuvoa holhoojaltaan, sanoa irti itsensä, ja tiedusteli toista paikkaa. Tämä odottamaton päätös oli tuskin tullut tunnetuksi ennenkuin se synkkä muoto, jolla kirkkoherra oli häntä tervehtinyt, johonkin määrin kirkastui eikä pappi koulujen aljettua antanut hänen tuntea vihaansa muuna kuin poistuvan ukkospilven kaukaisena jyrinänä. Eikä siinäkään kyllä; kirkkoherra tykkönään unhoitti opettajan erään huomiota herättävän tapahtuman johdosta, joka ainaiseksi piirtyi paikkakunnan historiaan.

Vähää ennen kuin koulut jälleen avattiin, oli Fanari neiti, kuukauden poissa oltuaan, palannut takaisin Turinista, puettuna harmaasen silkkikirjaiseen hameesen, kukoistavan ja tyytyväisen näköisenä; sitäpaitsi hänellä oli jotain entistä pehmeämpää ja iloisampaa käytöksessään, joka suurimmasti ärsytti hänen salaisuutensa perille pyrkijöitä. Joku tosin koetti levitellä sitä huhua, että neiti muka oli ollut kuukauden Turinissa kirvoittuaksensa jostain aivan toisesta asiasta kun koulutyön tuottamasta väsymyksestä; mutta panetus ei ollut voittanut alaa. Sitäpaitsi, mitä hyödytti semmoisten uskominen? Sehän olisi samaa, kuin tunnustaa, että kylää oli koko vuoden nenästä vedetty. Parasta oli siis palata vartioimisiin ja vakoeluihin, sitä enemmän, kun luultiin jo oltavan salaisuuden jäljillä.

Viikkoa jälkeen neiti Fanarin kotiintuloa oli eräänä iltana kaunis vaaleapartainen herra oleskellut hetkisen kahvilassa ja sen jälkeen hiipinyt sille syrjäkadulle, jossa opettajatar asui. Vähäistä myöhemmin olivat tämän ikkunat pimeät ja luukut edessä, vaikka niissä tavallisesti oli valkeata myöhään yöhön. Ja kun kerran luonnottomuuksia pidettiin luonnollisina, sanottiin: tähän asti ovat olleet varovaisia, mutta kuukauden yhdessä oleskeltuaan Turinissa eivät enää jaksa tapojansa hillitä, vaikka kuinka kävisi. Mutta sen enempää ei tullut selville. Vaikka aikaiseen aamulla muutamat olivat asettuneet vartioimaan katujen kulmiin, eivät olleet nähneet ketään muuta huoneesta tulevan paitsi opettajattaren, joka yksinään tavallisella ajalla meni kouluun puettuna harmaasen somaan pukuunsa. Hän oli suloisesti hymyellen ja alihuuli pilkallisen pitkänä tervehtinyt vahdissa olevia. Siitä nämät eivät hämmästyneet, he aikoivat vielä seisoa vakoelemassa. Semmoisissa asioissa muka pian langetaan uudelleen, kun ei enään olla varovaisia. Kyllä he vielä jonakin päivänä saisivat opettajattaren kiinni ja silloin hän kyllä kyytinsä tietäisi.

Historia oli sillä välin levinnyt kylässä ja oli paljo parannettuna saatettu kirkkoherran korviin, siinä toivossa että hän saarnastuolista antaisi opetuksen, joka tepsisi. Eivätpä pettyneetkään toiveessaan.

Vaikka kirkkoherra olikin urhoollinen mies, näytti hänestä aluksi kuitenkin liian uskaliaalta ruveta tekemään kovia syytöksiä noin epämääräisillä perusteilla. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka ratkaisi asian.

Lokakuussa vietettiin kirkon suojeluspyhän juhlaa, jolloin oli tapana kuljettaa pyhimyksen kuvaa suuressa juhlasaatossa. Sitä kantamaan valittiin aina kaksi nuorta ja kaunista talonpoikaistyttöä. Nämät ostivat, tavan mukaan omilla rahoillaan, ison tyllihunnun pyhimyksen kuvan peitoksi. Kirkkoherra, joka jo kauan oli ollut tyytymätön mokomaan rahan haaskaukseen, päätti että rahat tänä vuonna olivat paremmin käytettävät ja kehoitti sentähden tyttöjä jättämään hunnun-oston sekä sen sijaan lahjoittamaan rahat pyhän Pietarin kassaan. Tytöt olivat kahdella päällä, sillä juuri tuo kustannus tuotti jommoistakin kunniaa heidän perheilleen ja hunnun hinta oli jonkinmoisena tulevain myötäjäisten mittaenteenä. Ett'ei syy kiellosta lankeaisi yksin-omaan heidän niskoilleen, tekivät he niinkuin tavallisesti semmoisessa tapauksessa tehdään: kysyivät neuvoa siltä, jonka tiesivät antavan mieleisensä neuvon, nimittäin neiti Fanarilta, sisartensa opettajattarelta. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heidän tuumaansa, vaan keksipä vielä puolustussyitäkin, joita saattoivat ensi kerralla tuoda esiin kirkkoherraa vastaan: olihan se luvallinen ja kunnioitusta ansaitseva kunnianhimo, sillä he eivät rahoja tuhlanneet omiin koristuksiinsa, vaan kunnioittaakseen pyhimyksen kuvaa; semmoinen tapa oli jo ikivanha; jos käyttäisivät rahat toisella lailla, eivät kaikki saisi sitä tietää ja heitä syytettäisiin saituudesta; missään tapauksessa eivät tahtoneet olla ensimäisiä, jotka vanhan tavan hylkäsivät. Molemmat tytöt lukivat hyvin tämän läksyn ja sitte oikopäätä kirkkoherran luo sitä kertomaan. Tämä, jolla oli hyvä vainu, käsitti oitis, että joku oli pannut sanat tyttöjen suuhun, ja sen sijaan, että tapansa mukaan olisi uhannut sulkea heidät kirkonkiroukseen, peitti hän vihansa ja pakoitti heitä hyvällä ilmoittamaan neuvonantajansa. Silloinkos myrsky remahti. Senkin juutalaistyttö! Hävytön vapaamuuraritar! Tuo oli siis ottanut saastuttaakseen koko pitäjän! Olipa se suorastaan julistanut sotaa pyhälle neitsyelle! Siitä oli loppu tehtävä!

Asia tuli tutuksi. Kirkonkirous saarnastuolista ei voinut jäädä tulematta.

Sunnuntaiaamuna oli kirkko täyteen ahdettuna. Seurakunta oli suuressa jännityksessä. Siellä oli muitten muassa koulu-legaatti, joka oli saapunut siinä lapsellisessa luulossa, että hänen läsnäolonsa estäisi saarnaajaa sopimattomuuksista. Neiti Fanari istui oppilaineen aivan tyvenenä, vaikka kaikki häntä katselivat. Juuri tämä tyyneys ärsytti vielä enemmän hänen vihollistansa. Ilmakin oli myrskyinen; kirkon ikkunoita pieksi raju tuuli, joka kuului kamalalta kuin kadotettujen sielujen valitus.

Kirkkoherra kurkotti jo alusta aikain kaulaansa, vaikk'ei sisällys olisi sitä vielä vaatinutkaan. Ei koskaan ennen oltu nähty hänen käsivartensa sillä lailla ilmaa halkovan, eikä hänen harmaiden hapsiensa niin rajusti liehtovan hänen laihojen kasvojensa ympäri. Hän ei kauan pysynyt yleisesti nuhtelevana, vaan hellitti ohjakset ja rupesi yksityistä henkilöä hätyyttämään. Hän ei enää puhunut peitetyin sanoin niinkuin ennen: hän piti pitkän, mieskohtaisen nuhdesaarnan, josta nimi vain puuttui. "Opettajatar, joka kylvää jumalattomuutta — — — joka turmelee tyttöjen sydämmet — — — joka empimättä voisi juoda kupillisen lihalientä, ennenkuin käy Herran pöytään." — — — Hän lisäsi vielä: — — — "irstaan höllä käytös — — — kaupunginretket — salaperäiset vieraat — — —." Jo ensi sanoissa olivat kaikki kääntyneet neiti Fanariin, joka kauan näytti aivan tyyneltä. Vaan hyökkäykset eivät ottaneet loppuakseen ja moni nousi seisomaan ikäänkuin odottaen jotain onnettomuutta tapahtuvaksi. Oppilaat katselivat kauhistuneina kirkkoherraa ja opettajatarta. Saarnan lopulla kuului mutinata. Neiti Fanari oli käynyt kalman kalpeaksi, mutta piti päätänsä pystyssä ja näytti ylpeältä. Kuuliain sohina ilmaisi papille, että hän oli mennyt yli kaikkien rajojen. Silloin hän äkkiä muutti ainetta. Vaan ei kukaan enää kuunnellut saarnan loppua, sillä kirkossa supistiin ja liikehdittiin tavattomasti.

Ulosmennessään kaikki pysähtyivät, pidellen hattujansa ja hameitansa tuulelta, pienelle torille, nähdäksensä opettajattaren astuvan ohitse. Tuuli hänen tullessaan kirkosta heilutteli hänen hameitansa ja näytti nuo kauniisti kengitetyt pienet, hurmaavan sievät jalat. Hän oli vielä kalpea, mutta tyyntynyt, ja koetti kaikin tavoin saada entistä hymyä huulilleen. Jonkun aikaa kaikki väistivät häntä. Ensimäisenä ja kovin harmistuneena lähestyi Ratti, sitten koulu-legaatti sekä muutamat muut, jotka kaikki lausuivat suuttumustansa ja paheksumistansa äskeisen tapauksen johdosta; uteliaat seisoivat piirissä ympärillä ja muutamat neiti Fanarin oppilaista itkivät. Hiukan vapisevalla äänellä hän virkkoi pari sanaa, mutta sanoi ne niin kovaa, että kaikki ympärillä seisovat saattoivat kuulla: — Älkää siitä välittäkö. Jo tänään haastan hänet oikeuteen. — Kääntyen koulu-legaattiin hän lisäsi: — Te saatte asiatani oikeudessa ajaa.

Legaatti irvisti rumasti. Ratti tuon irvistyksen inhokseen havaitsi, sillä hän tiesi mitä se merkitsi. Hänellä oli tässä edessään yksi noita monia vapaamielisiä hölmöjä, jotka kerskuvat uskottomuudestaan ja hurjasta vastakirkollisuudestaan, mutta ovat kuitenkin suurimpia raukkoja, kun tulee kysymykseen vastustaa rohkeata pappia, jota takanapäin ivaavat; jotka pelosta väistyvät, vaikka tietävätkin jonkin asian oikeaksi; jotka pelkäävät siitä syystä, kun isänmaanrakkautensa ja valtiollinen vakaumuksensa ovat vailla kaikkea lujaa perustusta; jotka pelkäävät, koska heihin lapsesta on jäänyt jonkinmoinen hämärä, perinnöllinen helvetin kauhu. Ja tuollaisten vapaamielisyyden sankarien luku kasvoi Piazzenassa ja muissa kylissä juuri asian-ajajan ja hänen kaltaistensa esimerkistä; olipa niitä jo talonpoikiakin, jotka perjantaisin söivät lihaa kapakassa[9] ja syödessään laskettelivat kirouksia sekä hirmuisimpia juttuja kirkkoherrasta ja hänen entisestä elämästään; mutta varsin kiireesti piiloittivat lihavatinsa pöydän alle, niin pian kuin äkkäsivät kirkkoherran kolmikulmaisen hatun vilahtavan ikkunain taatse.

Koulu-legaatti kun suorastaan ei voinut kieltäytyä rupeamasta opettajattaren asian-ajajaksi, suostui, ja saatuaan taas kasvonsa tavalliseen sävyyn, hän mutisi: — Suurimmalla ilolla olen teidän käytettävänänne. — Hänen jälkeensä tarjoutui moni todistajaksi, opettajatar kiitti heitä kaikkia, sai takaisin kauniin ruusunpunaisen hipiänsä ja meni kotiin.

Koko seudussa tämä tapahtuma herätti ääretöntä huomiota. Peläten kaikkein pahinta sekaantuivat sindaco, tarkastusmies y.m. oitis seuraavina päivinä asiaan, saadaksensa opettajatarta luopumaan aikeestaan ja kirkkoherraa ojentamaan sovinnollista kättä. Mutta jälkimäinen oli yhä edelleen raivoissaan ja edellinen kielsi ylpeästi. Sitäpaitsi oli eräässä Turinilaisessa sanomalehdessä alkanut nimetön kirjeenvaihto, joka teki opettajattarelle väistymisen mahdottomaksi. Hallitsevan puolueen suureksi mielikarvaudeksi haaste todella annettiin.

Rattia, joka ei tämmöisiä riitoja tuntenut, harmitti ihmisten käytös. Useimmat, nekin, joiden mielestä kirkkoherra oli tyhmyyden tehnyt, moittivat opettajatarta haasteesta, jota pitivät suurimpana hävyttömyytenä; sillä yksinäinen nainen, joka pelkäämättä puolustaa itseänsä, on häväistyksenä niille miehille, jotka sitä ristissä käsin katselevat. He sanoivat: — Jos kerran kirkkoherra on näin pitkälle mennyt, tietää se sitä, että hän voi todistaa syytöksensä, ainakin tuon törkeimmän. Yleensä toivottiin nuoren naisen menettävän. Ratti, joka vielä oli kokematon eikä voinut ymmärtää tämmöistä vihamielisyyttä, rupesi levottomana ajattelemaan, että ehkä opettajan virassa oli jotain vastenmielistä ja ikävää, kosk'eivät nyt kaikki kunnon ihmiset ryhtyneet asiata puolustamaan, niinkuin heidän sydämmensä ja järkensä olisi vaatinut. Hän ei käsittänyt, että pääsyynä sekä miesten että naisten vihamielisyyteen oli se varma tieto, että opettajattarella oli rakastaja ja että hän salaa ja ihmisten kiusallakin oli onnellinen; tuon onnensa vuoksi hän oli sietämättömämpi kuin jos olisi tehnyt minkä virheen tahi rikoksen tahansa. Yksi ainoa nainen puolusti häntä, sekatavarankauppiaan rouva, joka tässä kohden oli aivan toista mieltä, kuin miehensä. Tämä nainen oli antanut valita itsensä naistarkastajaksi, voidaksensa esiytyä koulussa suurella juhlallisuudella, milloin hänellä oli jotain uutta puvussaan näytettävänä. Syy hänen erityiseen suosioonsa oli seuraava: opettajatar, jonka hyvää makua ja kaupunkilaiskasvatusta hän piti suuressa arvossa, osasi viisaasti liehakoida hänen helmaheikkouksiansa: kauniita vaatteita ja hienoa käytöstapaa. Hänpä yksin siis ei jättänyt neiti Fanaria, vaan oli pikemmin entistänsä ystävällisempi; tahtoi, näet, komeilla vapaamielisyydellään, joka todisti hänessä olevan sielunjaloutta ja urhoollisuutta, kaksi todesti hienolle naiselle kuuluvaa ominaisuutta. Ompa totta, että mielistely usein luo lujempaa ystävyyttä kuin tosi tunne. Kaikki muut naiset välttivät opettajatarta, joko sitte todella pelkäsivät tai olivat pelkäävinään oikeuden käynnin saattavan ilmoille jotain häpäisevää.

Neiti Fanari matkusteli taas Turinissa ja oli saanut takaisin entisen tyynen ja ylpeän onnellisen muotonsa, tuommoisen rakastetun naisen muodon, joka tuntui julkeatakin julkeammalta. — Rakkaus lie saanut hänet pois suunniltaan — niin sanottiin — kun uskaltaa noin esiytyä. Tietoja jutun vaiheista ahmimalla ahmittiin. Asia oli siirtynyt tuomarista yleisen syyttäjän huostaan. Kirkkoherra oli hankkinut asian-ajajan kaupungista; todistajia oli haastettu. Määrättiin jo päivä lopullista oikeuden tutkintoa varten. Moni oli päättänyt saapua kuuntelemaan. Pari päivää aikaisemmin matkustivat sekä kirkkoherra että opettajatar oikeuspaikkaan, kumpikin sentään eri aikoina. Vaan tuon suuren päivän aamuna levisi paikkakunnalla hämmästyttävä uutinen: oikeudenkäynti olikin jätetty sikseen. Asian-ajajat olivat taivuttaneet molemmat riitapuolet ajoissa sovintoon. Tämä oli loistava tappio kirkkoherralle. Opettajatar peruutti haasteen ja pappi maksoi hänelle tuhannen lireä vahingonkorvausta sekä antoi kirjallisen selityksen, jossa selvin sanoin vakuutti koskaan ei aikoneensakkaan loukata opettajattaren kunniata, vaikka oli käyttänyt liian kiivasta kieltä, pelkästä uskonnon puolustuksen innosta.

Tämä oli kova isku. Opettajatar palasi Piazzenaan kauniine, raukeine silmineen, mutta ilman voittajan muotoa ja alkoi seuraavana päivänä koulunsa, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kirkkoherra lymytteliihe jonkun aikaa. Hänen kirjoituksensa opettajattarelle julkaistiin sanomalehdessä, jota muutama tusina levisi kylään, ja numerot kulkivat siellä kädestä käteen. Sanalla sanoen, opettajattaren voitto oli täydellinen. Ja sitten tapahtui, mitä luonnollisesti pitikin tapahtuman. Kun vastustuspuolue huomasi kirkkoherran ystävineen nöyryytetyksi, onnitteli se julkisesti opettajatarta, jonka vaaran hetkenä oli jättänyt suojatta, ja käänsi sarvensa lymyssä piileilevää vihollista vastaan. Olihan vihdoinkin aika tullut, kun saatiin puhua suu puhtaaksi! Tuo pappi hassu saattoi koko kunnan hunningolle. Kuukausi takaperin oli hän neuvonut sindacoa vastaamaan asian-omaisille, jotka kysyivät yösijoja kylän läpi marssivalle hevosrykmentille, ett'ei sitä voida Garascoon sijoittaa pikien ja heinien puutteen tähden, — vaikka kumpaakin oli yllin kyllin. Joukon oli täytynyt marssia toiseen kylään, suureksi vahingoksi Piazzenalle. Ja syyksi sanottiin sotilasten muka turmelevan maakylien asukkaita! Sitäpaitsi pappi oli ottanut kuusikymmentä centesimoa kastetodistuksesta niiltäkin, jotka olivat syntyneet ennen 1866, vaikka lain 147 § toisin määrää. Entäs sitte sekin hävyttömyys, hautauttaa kastamattomia lapsia aivan kirkon läheisyyteen. Ja vihdoin tuo rettelö kreivittären testamentista. Koko papin entisyys kaivettiin maasta, yksin historiat kahdesta hänen näköisestään pikku nulikastakin. Häntä haukuttiin ääneen kahviloissa ja kauppapuodeissa, uhattiinpa selkään antaa, jos uskaltaisi nenäänsä ovesta pistää.

Tästä huolimatta rupesivat parin viikon päästä kirkonpalvelia ja kirkkoherra kylässä kävelemään, toisella hattu niskassa, toisella korvalla. He katselivat vihollisiansa entiseen tapaansa synkästi ja vihaisesti, ja saivat osakseen samat tervehdykset kuin ennen, niiltäkin, jotka olivat enin heitä soimanneet. Ainoa muutos oli se, ett'eivät koko vuotena sekaantuneet koulun asioihin. Nuorella opettajalla ei ollut aineitten valinnan puolesta enää vähintäkään kiusaa sindacosta.

Emilio oli kumminkin hakenut paikkaa Altaranan kylässä Alpeilla, jonne demokratinen ja parannuksia puuhaava sindaco tahtoi nuorta opettajaa, ja hän sai viran Golin perheen suosituksella. Siellä oli riittävä palkka ja siihen hän tyytyi.

Uusi tarkastaja.

Emilio eleskeli rauhassa ensi tarkastukseen saakka, jolloin hän mielipahakseen näki, ett'ei tuo hyvä tarkastaja Garascon ajoilta palannutkaan, ja sai kokea, että tarkastajan muutos saattaa tuoda paljon ikävyyksiä mukanaan, Uusi tarkastaja oli neljänkymmenen vuotias, pienenläntä mies, leukaparta Napoleonin tapaan, mustassa puvussa, suruharso hatussa. Hän oli edellisen suora vastakohta, ei ainoastaan luonteen puolesta vaan mielipiteissäänkin, niinpä tosiaan joko sitte varsin tahi tarkoituksetta, kaikissa mielipiteissään. Mikä Emiliota enin huolestutti, oli tarkastajan hyvää päätä todistava selvä ja terävä puhe, joka pohjia myöten järkähytti Emilion tähän-astiset käsitykset opetuksesta. Hän astui luokkaan, perässään juhlallinen seurue, johon kuului sindaco, tarkastusmies, koulu-legaatti ja eräs vieras, kaikille tuntematon nuori mies. Vaikka hän ei oikeastaan moittinut opettajaa, oli hänellä aina jotain muistuttamista; kaikki oli hänen mielestään huonoa ja piti ab imis fundamentis[10] parannettaman. Hetken aikaa hän kuunteli opetusta, keskeytti keskellä lausetta ja kysyi opettajalta: — Te seuraatte siis sokratillista metoodia?

Opettaja vastasi käyttävänsä vuoroin esittävää vuoroin kyselevää opetusta, sen mukaan kuinka asia kulloinkin vaati, mutta että kyselevä oli hänen mielestään ainakin ensimäisen luokan oppilasten suhteen paras. Niin hän oli menetellyt kaksi vuotta ja oli siihen varsin tyytyväinen.

Tarkastaja pudisteli päätään. Hän oli ehdottomasti sokratista metoodia vastaan, sillä se kehitti pelkkiä itserakkaita tyhjänpuhujia. Se oli vain hukkaan heitettyä aikaa. Kaksi kymmenestä hyötyi siitä, ja muut olivat ainoastaan papukaijoja, jotka arvaamalla vastaelivat. Se oli pallon heittoa sanoilla; epäilemättä hyvin mukava metoodi opettajalle, mutta sen aika oli ollut ja mennyt. Opettajan yksin tuli puhua eikä koko luokan hänen kerallaan, sillä sehän muistutti ihmisen puheesta kai'un kanssa. Opettajan piti aina puhua, toistaa sanansa, kun sitä tarvittiin, ja niin paljon kun suinkin harjaantua esitelmän pidossa. Koska oppilaan oli opittava kaikki opettajan suusta, niin pois kirjat ja muistiinpanot! Ainoa aimo opetusmestari on ihmis-ääni.

Ohimennen kajottuansa kasvatuksen probleemiin, tarkastaja hieman pilkallisesti kysyi Emiliolta: — Vai niin, te tutkitte luonteita? Koetatte siis vaikuttaa lasten sydämmiin?

Siinäkin asiassa oli hän aivan vastakkaista käsitystä; hänen mielestään opettajalle ei muu kuulunut kuin opetuksen antaminen. Kaikki aika, mikä käytetään sydämmen kehittämiseen, ryöstetään opetukselta, eikä kanna hedelmiä. Opettaja ei voi oppilaille korvata isää, äitiä tahi sielunpaimenta. Hänen tulee kehittää ymmärrystä eikä muuta, ja siinä on kyllin. Toiselta puolen on esimerkki ainoa, joka opettaa; kaikki muu on tuulen pieksemistä, joka juoksee pojan läpi niinkuin vesi kattorännissä. Hän päätti: — Ainoastaan elämä, intohimot ja tarpeet ihmisen muodostavat. Te luulette kasvattavanne poikaa mieheksi näillä penkeillä, ja kuitenkin täällä kehittyy ainoastaan epämääräinen olento, jonka sukuvietti, kunnianhimo, ahneus — nuo kolme tulikoetta — muuttavat aivan äkkiä miksi sattuu, ilman että kukaan ihminen voi sitä ennalta määrätä. Siis hukkaan pantua vaivaa.

Tarkastaja teki oppilaille muutamia kysymyksiä ja oppilaat vastasivat. Hän moitti heidän latelevan vastauksensa ulkomuistista, ja sanoi opettajalle: — Muistakaa Ratich'in mielilausetta: Ulkoaluku on luonnon ja järjen raiskaamista. — Sitten hän katseli vihkoja ja moitti kansakoulujen liiallista aineitten kirjoittamista. Aivan tarpeetonta on rasittaa lapsia lausumaan ajatuksia, joita heillä ei ole; se on samaa kuin harjoittaisi heitä pukemaan vaatteita tyhjän ylle. Isänmaalliset ainekirjoitukset hän hylkäsi; eihän sovi lapsen sielussa henkiseen rasitukseen liittää isänmaan käsitettä tahi muita korkeita asioita, sillä siten rupeavat niitä kauhulla tahi väliäpitämättömyydellä katselemaan. Hän antoi lasten lukea ääneen ja moitti ääntämistapaa; virheellisyys johtui vajanaisesta tavaamisen opetuksesta. Lopulta hän ilmoitti julkaisevansa kiertokirjeen, jossa hänen aatteensa olisivat esitettyinä. Sanalla sanoen, maailma oli uudeksi muodostettava. Jättäen opettajan pään täyteen sekasotkua meni hän saattonsa seuraamana tiehensä.