EDELLINEN OSA. (continued 4)

Opettaja vastasi: — Viidenkolmatta vuoden,

— Käsittäkää sanani oikein — pitkitti asian-ajaja. — Ettekö vielä ole törmänneet yhteen asian-omaisten kanssa? — — — Sitä parempi. Niinkuin tietänette, on täkäläinen hallitus kokkipoikain ja härkäpaimenten käsissä. Olette kai tarkanneet heidän ulkomuotojaan. Näyttävät jokseenkin tavallisilta ihmisiltä, kun kaikki käy heidän mielensä mukaan, mutta koettakaapas vain mennä yhtäkään heistä liian lähelle. Te, hyvä opettaja, olette nuori, ettekä siis tunne mennyttä ettekä nykyistä sukupolvea. Olette kyllä kuulleet puhuttavan ylimyssäätyisten ylpeydestä, noitten maallisten puolijumalain, jotka meitä muita kohtelevat jonkunmoisena alhaisempana ihmisrotuna. Heidän ylpeytensä on kumminkin rakastettavaa, verraten noitten arvoon ja varallisuuteen kohonneitten härkäpaimenten röyhkeyteen. Edelliset halveksivat toki ainoastaan alemmalla asteella olevia. Jälkimäiset ylönkatsovat ylhäisiä ja alhaisia, jopa vertaisiansakin, sekä ovat järkähtämättömän pöyhkeitä, törkeitä ja epäkohteliaita kaikensäätyisille.

Tässä katkaisi Samis herra äkkiä puheensa, ikäänkuin olisi katunut, että ensi kertaa ihmistä puhutellessaan oli liiaksi kuohahtanut. Hän rupesi jälleen iloisesti haastelemaan ja pyysi opettajaa käymään tervehtimässä. Hän asusteli pienessä keltaisessa huvilassa vähän matkan päässä Case Rosseen päin. Siellä Ratti ei tapaisi muita kuin hänet vaimoineen, ja he joisivat kahvia ja puhelisivat yhdessä. Hän keskeytti opettajan kiitokset panemalla sormensa omalle suulleen, ikäänkuin muistuttaaksensa opettajaa olemaan vaiti siitä, mitä olivat puhuneet. — Lähettäkää noutamaan koulusanomia — huusi hän portaissa.

Asian-ajaja Samis.

Emilio rupesi käymään uuden ystävänsä kodissa. Hän tunsi suloisinta tyydytystä ensi kertaa istuessaan tuossa hienossa pikku salissa, jota koristi arvokkaat vesimaalaukset ja komeat kirjat, suutasuksin hienonmuotoisen, keski-ikäisen rouvan kanssa, joka ylen kohteliaasti antautui hänen kanssaan haasteluun niistä aineista, joista Emilio osasi puhua. Rouva tiedusteli yhtä ja toista koulupoikain luonteista ja tavoista, tuolla hellällä hartaudella, jota lapsettomissa naisissa mitkään pettymykset eivät ole kylmentäneet. Emilio huomasi asian-ajajan ja hänen rouvansa puheista joka päivä oppivansa asioita, joita ainoastaan seurustelun kautta voi oppia. Toisetkin kesävieraat, joita Emilio tapasi asian-ajajan kodissa, noudattivat isäntäväen esimerkkiä ja olivat hänelle kohteliaita. Hän tunsi erityistä kiitollisuutta heitäkin kohtaan siitä, että lausuivat sanaa kansakoulu-opettaja lyhyesti ja vakaasti, niinkuin olisivat sanoneet esim. luutnantti; siinä oli erityinen sointu, jonka siihen panivat, ei tietämättänsä, vaan vapaaehtoisen kohteliaasti, ja tuopa hänen itsetuntoansa hyväili.

Kaikkia näytti asian-ajajan sanatulva huvittavan, liiatenkin kun hän innostuessaan laski toisen kummallisen väitteen toisensa perään. Emilion mielestä hän useimmiten lausui kumoamattomia totuuksia, joihin opettaja saattoi täydestä sydämmestä yhtyä.

Kerrankin asian-ajaja suuttui erääsen kesävieraasen, joka nauraen soimasi kunnallishallitusta — ja tietysti asian-ajajaa siihen kuuluvana — siitä, että kirkkoherra oli uhannut tänäkin vuonna antaa tykeillä ampua suojeluspyhimyksen syntymäpäivän kunniaksi, vaikka ampumisella edellisenä vuonna oli ollut kovin surkeat seuraukset.

— Teitä on joukko perin vapaamielisiä miehiä, sanoi vieras asian-ajajalle — teitä, joilla on valta, ja annatte kuitenkin hänen korkea-arvoisuutensa olla lakien laatijana.

— Miksikä ei? — vastasi asian-ajaja hieman närkästyneenä. — Minusta se on aivan luonnollista. Te, Voltairen oppilaat, isojen kaupunkien asukkaat, jotka ette tunne pappeja, luulette meidän — koska itse tiheästi asutuissa kaupungeissa voitte välttää heidän vaikutustaan — luulette meidän täällä muutamain talonpoikain avulla pääsevän heistä. Ettekö ymmärrä papin täällä työskentelevän rajoitetulla alalla; hän vaikuttaa sentähden kaikkiin ja on mahtava mies, olkoon muuten mimmoinen tahansa; jos hän on paha, vahingoittaa hän kaikkia, jos on hyvä, tekee hän kaikille hyvää. Kaupungissa ette huomaa hyviä ettekä pahoja jälkiä hänen työstään. Ja sitäpaitsi, koska kaupungissa kaksi kolmatta osaa asukkaita on väliäpitämätön uskonnon suhteen, luulette kai kaksi kolmatta osaa koko Itaalian asukkaista uskottomiksi ja arvelette tehneenne laskun koko maata varten. Semmoista typeryyttä! Samalla lailla sanotte: se ja se toimi taikka se ja se kirja tulee taika-uskolle antamaan aika läimäyksen — — — ikäänkuin niinkään helposti ihmisten mielistä karkoitettaisiin vuosisatojen synnyttämiä käsitteitä ja erhetyksiä. Te luulette seisovanne ratsumiesjoukon etunenässä, kun ympärillenne katsellessanne näette pelkkiä ratsastajia. Mutta, hyvä ystävä, se on vain etujoukko. Pääjoukkona on jalkaväki ja kuormasto. Laukatkaa vain eteenpäin, te kaupunkilaiset; maalaiskunnat kyllä seuraavat minkä voivat. Mutta sillä aikaa he kuitenkin ottavat turviinsa munkit ja nunnat, säilyttävät lakkautetut juhlat, rikkovat koululakia, pakoittavat opettajia messussa käymään, antavat kirkkoherrain kouluissa mellastaa ja nauravat uusille vihkimistä, hautausta y.m. koskeville asetuksille. Jospa tietäisitte minkä vaikutuksen laverruksenne täällä tekee: — Kansa tuntee — — — kansa uskoo — — — kansa tahtoo! Merkillisintä on, että nekin, jotka nuorina taikka suuren osan elämäänsä ovat maalais-oloja tunteneet, kuitenkin korkeampaan asemaan päästyänsä kaiken aivan unhoittavat tai kuvittelevat olojen kymmenessä vuodessa tuiki muuttuneen, taikka pikemmin luulevat arvoon nousemallaan koroittaneensa koko ympäristönsä, niinkuin auringot joskus radaltaan syöstyänsä vetävät koko kiertotähdistön peräänsä.

Varsin hupaisena asian-ajaja myöskin esiytyi, kun paikkakunnan merkillisemmät henkilöt tulivat puheeksi; silloin ei kukaan häntä keskeyttänyt ja kaikkien oli hauska.

— Minä tiedän milloin sindaco on juovuksissa — sanoi hän kerran — siitä, että se silloin jää viiden tai kuuden askeleen päähän ihmisistä, joita tapaa, ja pysähtyy, ikäänkuin varovainen sovinnonhieroja sodassa, jonkun matkan päähän, ett'ei viininhaju kantelisi. Lemmen kiusaukset käsittävät hänet aina, kun vatsansa on liian täynnä. Yhteen aikaan hän oli vihoissaan neiti Pezzalle. Asia tuli siitä, että hänen kerran oivallisen päivällisen jälkeen pisti päähänsä mennä tyttökouluun nuuskimaan. Hän astui äkkiarvaamatta luokkaan, kalotti päässä, tallukat jaloissa ja piippu suussa. Opettajattaren pikku koira karkasi hirveästi haukkuen häntä vastaan ja kaikki tytöt purskahtivat nauramaan, niin että hänen täytyi häveten vetäytyä takaisin. Pitkän aikaa sen jälkeen hän kosti antamalla kirjallisesti kieltävän vastauksen opettajattaren pyyntöön saada enemmän puita kouluun, lisäten seuraavan syyn kieltoonsa: varsinkin, koska opettajatar ei ole tällä lukukaudella kuntaa hyvin palvellut, sillä muutamat tytöt eivät ole oppineet hyvästi paitoja ompelemaan.

Uusi opettajatar.

Keskipaikkeella syyskuuta matkusti Emilion uusi, hauska tuttava tiehensä niinkuin muutkin kesävieraat, ja hän aloitti taas, vaikka vastenmielisestikkin, yksinäistä, yksitoikkoista elämätään; kuitenkin ainoastaan lyhyemmäksi ajaksi.

Eräänä iltana kuukauden loppupuolella istui opettaja, päätettyänsä perin laihan päivällis-ateriansa, sihteerin kanssa ruokahuoneessa kuunnellen sateen ropinaa ikkunaruuduissa. Äkkiäpä kuului vaunujen ratinaa, jotka pysähtyivät heidän porttinsa edustalle. Kohta sen jälkeen astui palvelustyttö sisään ja kertoi hätäisesti uuden opettajattaren tulleen, sen, jonka piti muuttaa yläkertaan, neiti Pezzan huoneisin. Sihteeri riensi oitis ulos. Emilio jäi paikoilleen, sillä hänen mielestään oli sopimatonta uteliaana rynnätä esiin. Kahden minuutin päästä sihteri palasi takaisin. Hän ei näyttänyt lainkaan ihastuneelta.

— No — kysäisi opettaja — miltäs näytti tuo merkillinen suu?

— Minä luulin sitä kauniimmaksikin — vastasi toinen ja istuutui.

Senjälkeen hän lisäsi, että opettajatar on miellyttävä nuori tyttö, lyhyenläntä, hauskanmuotoinen, ei mitään sen enempätä. Hänellä oli mukanaan isänsä, melkein rampa äijän käppyrä, joka nojankin varassa hyvin vaivaloisesti kömpi portaita ylös.

— Mies parka! — lisäsi hän säälivällä äänellä.

— Hän näyttää minusta olleen aikoinaan kunnallissihteerinä. Niin, niin, semmoinen se on — — — meidän loppumme.

Seuraavana aamuna asettui Emilio, niin pian kuin vuoteesta pääsi, pihanpuoleisen ikkunan ääreen, kurkistaakseen uutimien raosta vastakkaiselle palkongille. Opettajatar seisoi siellä panemassa vaatteita tuuloittumaan nuoralle, joka oli pingoitettu seinää pitkin. Emilio huudahti itsekseen: — Mutta sehän on tohtorin rouva! — Emilio oli vain kahdeksan askeleen päässä opettajattaresta ja saattoi ikkunan läpi, aivan toisen huomaamatta, tarkasti katsella opettajatarta siinä, kun tämä seisoi sivuin häneen päin. Tyttö näkyi olevan pienikasvuinen, hiukset kastanjanruskeat, pehmeät, kiiltävät. Hän ei ollut kaunis, mutta tavattoman valko-ihoinen, hoikka ja täyteläinen; kätensä olivat erinomaisen pienet. Hän oli tosiaankin hämmästyttävässä määrässä tohtorin rouvan näköinen, mutta hänellä oli hienommat piirteet. Hän kumartui ottaaksensa maahan pudonnutta nenäliinaa ja katsoi alas pihalle. Jokainen hänen liikkeensä oli tyyni ja miellyttävä. Kun hän äkkiä käänsi kasvonsa Emilioon päin, tuntui tästä, kun hän siinä hetkessä olisi käynyt vuosia vanhemmaksi. Hänen kasvonsa olivat vakaat ja ilmaisivat alituista huolen-alaisuutta. Surumielisten silmäin alipuolella, tuon melkein liian terävän nenän alla kaareutui pieni, ihmeen ihana ja herttainen suu, niin että Emilion huomio kohdistui siihen ikäänkuin kolmanteen silmään ja se puhuikin enemmän kuin silmät otsassa sekä ilmaisi selvemmin sielun eri väreitä.

Uusi opettajatar ei herättänyt suurta huomiota Altaranassa. Hänen hieno, miellyttävä olentonsa ei saattanut maakylässä olla sen kummempi asia. Vaan kaikki huomasivat hänen yhdennäköisyytensä tohtorin rouvan kanssa, vaikka tämä oli iloisempi, punakkaampi ja paljoa kaunissilmäisempi. Opettajattaren liian vanhan-aikainen, köyhyyttä ilmaiseva puku ei miellyttänyt; se ei tuottanut kunnalle kunniata. Vielä suurempaa harmistumista herätti tieto, ett'ei hänellä ollut tuloja centesimoakaan yli palkkansa, ja että hän elätti isäänsä, tuota puolikuollutta ukkoa. — Molemmat — niin sanottiin — kuuluvat Puutteen perheesen. — Ensimäisellä viikolla isä kulki yhden ainoan kerran ulkona; nojautuneena keppiin ja tyttärensä käsivarteen hän astui tutisevin päin ja hitaasti kuin etana. Ihmiset, joita kohtasivat, puhuivat heistä melkein ylönkatseellisesti, niinkuin näytelmästä, joka vaikuttaa masentavasti kansaan. Herra Calvin vaimo lausui lyhyesti julki yleisen mielipiteen, kun eräänä päivänä kahvilan edustalla kysyi ystävältään, oliko tämä nähnyt köyhää opettajatarta. Nimitys siirtyi muiden suuhun ja pysyi sitte muutamassa seurapiirissä äsken tulleen tavallisena nimenä. Sindaco ei, muodosta päättäen, ollut tästä huvitettu.

Koulut avattiin. Emilio huomasi, että työn aljettua hänen naapurinsa kävi iloisemmaksi ja loi päältään päivä päivältä yhä enemmän sitä surumielisyyden leimaa, joka oli ensi aikoina ollut huomattavana hänen kasvoissansa.

Ensi ääni, jonka Emilio aamulla herätessään kuuli, oli opettajattaren askeleet palkongilta. Opettajattaren täytyi taloudessaan tehdä itse kaikki toimet, ja oli sen vuoksi usein ostoksilla jo ennen koulutunteja; myöhään iltaisin näki valkeata hänen huoneestaan.

Emilio alkoi pian puhella hänen kanssaan ikkunasta, sanasen silloin toisen tällöin. Opettajattaren ääni oli hieman samea eikä vähääkään sointuisa. Hän erotteli tavuut liiaksi toisistaan ja puhui liian hitaasti, niinkuin olisi oppilailleen puhunut ja selittänyt eri sanojen merkitystä. Mutta suun kauniit liikkeet korvasivat rumaa äänen värettä. Hänen suunsa oli tosiaankin hyvin kaunis. Puhuessaan hän joka sanalla näytti ilmaa suutelevan, ja tulipa ehdottomasti ajatelleeksi kukkasta, joka ehtimiseen avautuu auringonsäteen sattuessa ja sulkeutuu kylmän tuulen puhalluksesta sekä väräjää mehiläisen mettä särpiessä. Väliin Emilio ei tajunnut itse ajatusta opettajattaren lauseissa, kun niin tarkkaan katseli miten sanat suusta sukeusivat ja kuinka suu eri lailla muodostui eri sanoja lausuessaan. Pian huomasivat olevansa hyvinkin samanmielisiä ja tämän perustuksena oli heissä molemmissa asuva lämmin, harras tunne. Joka päivä kertoi opettajatar ohimennen Emiliolle jostakin havainnosta, väliin hauskasta, väliin ikävästä, jonka hän oli tehnyt oppilaittensa luonteista.

Eräänä iltana, vaatteita harjatessaan, opettajatar näytti tavallista miettiväisemmältä. Hän sanoi opettajalle, että se, mikä häntä enimmin suretti lukukauden alussa, oli oppilaitten ensimäinen pahanteko, ensimäinen lankeemus, joka todisti pahaa luontoa ja siten paljasti vihollisen, jota vastaan hänen tuli olla täysissä aseissa koko vuoden. — Mutta — lisäsi hän — kunhan minulla on seitsemän tahi kahdeksan kilttiä oppilasta, olen tyytyväinen. Yhden oppilaan pienikin jalomielisyys, joka todistaa hyvää luonnetta, korvaa kymmenen ilkeyden. Minä rakastan oppilaitani. Me olemme kaikki saaneet maailmaa kokea, taikka toisin sanoen, olemme hukanneet parempia tunteitamme. Elämän kuluessa ihminen joka päivä hukkaa jonkun jalon tunteen. No niin, ainoa jalo tunne, joka minulla on jäljellä — lukuun ottamatta rakkauttani isä raukkaani, — tunne, joka ei koskaan tule vähentymään — sen tiedän — on rakkauteni lapsiin. Jos jonkun kerran nuo muutkin paremmat tunteet heräävät, niin se on tuo tunne, joka niitä herättää. Mitä enemmin opin ihmisiä tuntemaan, mitä useampia itsekkäitä äitejä, sydämmettömiä isiä, kurjia ja häpeän-alaisia koteja näen, sitä voimakkaammaksi käy rakkauteni lapsiin. Minä tulen silloin ajatelleeksi mimmoisissa käsissä useimmat heistä ovat, mitä raukat saavat nyt ja mitä vastaisuudessa kärsiä ja kuinka moni heistä ilman omaa syyttään tulee huonoksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Se on rakkaus, joka ei laimene pettymyksistä eikä vanhempain osoittamasta vihamielisyydestä; sanalla sanoen, se on jotain vaistomaista, niinkuin ihmisen elämisen halukin. Minulle lapset ovat ainoa runollisuus ja herttaisuus maailmassa. Jos lapset häviäisivät maailmasta, tahi puhuakseni mahdottomuuksia, jos ihmiset syntyisivät täysi-ikäisinä, uskon, että muutamain vuosien kuluttua muuttuisivat kaikki pedoiksi ja repelisivät toisensa kuoliaaksi. Niin minusta on tuntunut aina lapsuudestani saakka. Yhteiskunnallinen jako köyhiin ja rikkaisin kiusaa minua ainoastaan silloin, kun ajattelen lapsia. Minä en vihaa lähimmäisiäni muulloin kuin ajatellessani, että miljoonain isoisten huonous on syynä siihen, että miljoonamäärät lapsia saavat kärsiä vilua ja nälkää. Minun silmissäni pahuus silloin näyttää pirulliselta, kun se lapsia vahingoittaa. Siksi ovat mielestäni sydämmettömät äidit luomakunnan kurjimpia epäsikiöitä. Kerran näin juopuneen naisen, pieni lapsi käsivarrella, lankeavan tiedotonna kadulle, niin että lapsen pää halkesi. Tämä muisto on elämäni kiusa, ja niin usein kuin se mieleeni tulee, sadattelen ihmisiä.

Emiliosta tuntui, niinkuin nuori opettajatar olisi sanoihin pukenut juuri hänen sielunsa sisimmät ajatukset ja tehnyt sen niin tarkkaan, kuin olisi vain kertonut ajatuksia, joita oli kuullut ennen Emilion suusta.

Eräänä iltana hän kertoi käyneensä kunnan pikkulasten koulussa ja sanoi vieläkin olevansa aivan liikutettuna. Lapsiparven näkeminen vaikutti häneen samalla lailla kuin kirkkomusiikki ja herätti hänessä tuhansittain kauniita ja surullisia ajatuksia, jotka liikuttivat häntä kyyneliin asti. Semmoisina hetkinä hän tunsi olevansa valmis uhraamaan kaiken verensä, jos sillä olisi taitanut saattaa nuo pienet, rakkaat olennot onnellisiksi.

— Sitäpaitsi — hän lisäsi — seuraan heitä kaikkia ajatuksissani kotiin ja silloin tunnen tukahduttavaa sääliä, ajatellessani, mitä heillä on vastassaan: kylmät suojat, likaiset vuoteet, vähän epäterveellistä ruokaa, äkäisiä tahi luonnottomia vanhempia, jotka heitä lyövät ja antavat heidän kuolla hakematta lääkäriä. Voitteko ymmärtää, kuinka saattaa lyödä pientä lasta? Se on ajatus, joka panee vereni kuohuksiin. Lyödä lasta — — — se on niinkuin näkisin sitä tapettavan. Kauheata on ajatella löytyvän vanhempia, jotka voivat pieksää lapsiansa niin, että ne sairastuvat! Omia lapsiansa! Tekeepä mieli kauhistuksesta huutaa jo sitä ajatellessaan. Ja kuitenkin, semmoista näkee joka päivä ja semmoista saa tapahtua! Oi häpeätä! Inhimillisen armeliaisuuden pitäisi tykkönään antautua tälle alalle. Tehtäköön muulle osalle ihmiskuntaa niin paljon hyvää kuin suinkin voidaan, mutta ennen kaikkia olisivat lapset niin suojeltavat, ett'eivät näkisi maailman kurjuutta ja kaikkia sen kauhistuksia. Sietäisipä perustaa seuroja, jotka hakisivat tietoonsa julmia vanhempia, niinkuin ajetaan hulluja koiria takaa, ja antaisi keskellä katua pieksää sydämmettömiä äitejä, niin hyvin ylhäisiä kuin alhaisia. Oi, se on kurjaa, se on kurjaa!

Opettajatar puhui niin selvään Emilion tunteita, ett'ei tämä lisännyt sanaakaan muutoin kuin toisinaan kehoittaakseen häntä jatkamaan. Oli jo tullut melkein pimeä, ja hänen äänensä näytti lähtevän varjosta.

— Nimien väärentäjiä rankaistaan — hän pitkitti. — Minä olen ihmetellyt, miksi ei niitä vanhempia rankaista, jotka kasvattavat lapsensa roistoiksi. Onhan semmoisiakin vanhempia, jotka pakoittavat lapsiansa huonoiksi ihmisiksi, perheitä, joissa valmistamalla valmistetaan pahantekiöitä, tunnottomia, julmia, kostonhimoisia miehiä ja naisia. Siksi annan niin paljo anteeksi koulussa. Samasta syystä annan ihmiselle satakin pahaa tekoa anteeksi, jos huomaan hänet hyväksi jollekulle lapselle. Niin kauan kuin joku roisto voi olla hellä pienoisille, panen suuremman arvon häneen kuin moneen rehelliseen mieheen, joka ei kyyneltäkään vuodata pienen kuolleen lapsensa kehdon ääressä. Väliin olen alakuloinen ja suuttunut koko maailmaan. Jos silloin näen kadulla karkeakätisen köyhän työmiehen, joka kantaa pienokaistaan käsivarrellaan, katselee sitä ja hyväilee kostein silmin — silloin palaa jälleen tasapaino sieluuni ja minä palaan kotia ajatellen hyvää koko ihmiskunnasta. Tätä ei kestä kauan, sillä paljon enemmän näkee pahaa kuin hyvää, ja onhan n.s. paremmissakin säädyissä vanhempia, jotka rääkkäävät rumaa, kivuloista lastaan ja sen sijaan osoittavat suosiotaan kauniille ja terveelle lapselle. Kerran oli minulla oppilaana kaksi sisarusta, joista toinen tuli kouluun hienossa puvussa, taskut täynnä namuja, jota vastoin toinen oli köyhäin tavoin puettuna ja kantoi käsissään merkkejä vitsan saannista. Ajatelkaas, minun luokassani! Minun silmäini edessä! Ja ne olivat paikkakunnan herrassäätyisiä! Minä nostin melua asiasta — — — ja sain sentähden eroni. Kunpa en täällä näkisi jotain samanlaista, kunpa eivät lähettäisi luokseni uhri parkoja, jotka eivät saa kylläksi ravintoa ja joilla on mustelmia ruumiissaan; ei löydy sitä valtaa maailmassa, joka siinä tapauksessa minua pelottaisi. Minä menisin suoraa päätä kotiin vanhempain luo, vaikkapa täytyisi kulkea viisikymmentä kilometriä vuorten yli; ja vaikka vanhempia olisi sata yhdessä ja tietäisin menettäväni henkeni, sanoisin heitä kuitenkin roistoiksi ja murhaajiksi, niin totta, kuin on Jumala, joka minua kuulee.

Viimeiset sanansa hän lausui kiivaasti. Nuorukainen oli syvästi liikutettuna ja huudahti: — Hyvä, hyvä, neiti Galli! Niin olen minäkin aina ajatellut. Mutta voidaksensa lausua ajatuksensa tuolla lailla, täytyy ihmisellä olla teidän ylevä sielunne.

— Niin kai — sanoi opettajatar leikillisesti, vaikka hänen äänensä vielä värähteli liikutuksesta. — Täytyy olla kielevä niin kuin minä, se on minun luuloni — — — Riennän sisään, alkaa jo tuntua kylmältä. Hyvää yötä, herra Ratti.

Opettajatar läksi, jättäen Emilion, jonka korvissa vielä kaikui oma nimensä; se nyt tuntui aivan uudelta ja ikäänkuin aateloitulta.

Tämän illan jälkeen Emilio tunsi jonkinmoista ujoutta puhutellessaan naapuriansa, ja itserakkaus pakoitti häntä kovin miettimään ja ajatuksissa kääntelemään ja vääntelemään sanoja, joita aikoi sanoa opettajattarelle, saadaksensa ne omituisiksi, paljon sisältäviksi ja aivan eroaviksi jokapäiväisistä muodoista, joilla puhelua tavallisesti aloitettiin. Ikäväkseen hän näki ensimäisen lumen tulevan, joka teki pitkistä palkonki-puheluista lopun. Hän koetti ruveta keskusteluihin matkalla koulusta ja kouluun, mutta silloin ehtivät puhua ainoastaan muutamia sanoja, taikka huomasi hän paikallaan herra Calvin, joka piti neiti Gallia älykkäänä, uusia kasvatus-opillisia aatteita käsittävänä tyttönä ja joka sentähden koetti selvitellä ja saada hänet uskomaan tuumiensa erinomaisuutta.

Pian huomasi Emilio, että se väliäpitämättömyys, jolla kylän herrat ensin olivat katselleet opettajatarta, vähitellen vaihtui mieltymyksen uteliaisuudeksi, ikäänkuin päivä päivältä olisivat yhä enemmän älynneet tuota opettajattaressa löytyvää suloutta ja herttaisuutta. Niinhän oli hänen itsensäkin laita, ja koska hän piti opettajattaresta, olisi hän suonut, että tämä, saavuttaaksensa kunnioitusta, pukeutuisi paremmin, niin että kaikki jo lähemmättä seurusteluttakin oppisivat tuntemaan hänen jaloa luonnettaan samalta kannalta kuin Emiliokin. Opettajatar ompeli itse hameensa ja niihin tuli kaikkiin joku vika leikatessa, niin että pullottivat väljinä hartioitten kohdalta. Hänellä oli lyhyt, tumma päällystakki, joka teki hänet tavallista lihavamman näköiseksi, hattuansa hän piti liiaksi otsalla, niin että hiukset joutuivat peittoon. Ainoastaan suu oli koko kauneudessaan näkyvissä. Eipä kauan viipynyt, ennenkuin Emilio sai tietää, että muutkin olivat huomanneet opettajattaren kaunista suuta ja että se oli ollut eräänä iltana kahvilassa pretorin, tohtorin ja veronkantomiehen välillä keskustelun alaisena, jota olivat sopimattomilla lisämuistutuksilla höystäneet.

Vieläkin suuremmaksi mielipahakseen kuuli Emilio sindacon käyneen kahdesti samalla viikolla neiti Gallin luokassa. Kun Emilio kysyi, oliko se totta, vastasi opettajatar hymähdellen "on" ja lisäsi, että hänestä tuntui, kuin sindaco paljonkin hommaisi koulujen hyväksi. Opettajattaren muodosta Emilio saattoi päättää sindacon liikkuneen sopivasti, mutta samalla olleen vakomisretkellä; hän näki ett'ei opettajatar vielä aavistanut mitään pahaa.

Eräänä päivänä kertoi opettajatar surullisen näköisenä saaneensa tietää, että kirkkoherra oli pahastunut siitä, kun ei opettajatar oitis tultuansa ollut ruvennut "Marian Tyttäret" nimisen seuran jäseneksi. Nyt hän piti siihen yhtymistä liian myöhäisenä, sillä eihän se enää näyttäisi vapaalta päätökseltä. Hän oli kahden vaiheella.

Aina aamulla, kun opettajatar oli palkongilla, kertoi hän opettajalle edellisen päivän pienet uutiset.

— Eilen illalla — hän sanoi kerran — oli herra Calvi luonani selittämässä uutta metoodiansa laskennon opettamisessa. Hän tahtoo sitä opettaa numeroita käyttämättä. Totta puhuen en paljoa siitä viisastunut. Mutta hän on itse niin varma asiastaan, tuo kunnon mies, että mielelläni kuulin hänen selityksiänsä.

Emiliosta tämä uutinen oli kaikkea muuta kuin hauska.

— Minua — huomautti hän — ette ole koskaan pyytäneet tulemaan itseänne tervehtimään.

— En kyllä, mutta onhan asiassa eroa — vastasi opettajatar hymyellen. — Ensiksikin herra Calvi tuli kutsumatta, itsestänsä; toiseksi, hän on nainut mies ja viidenkymmenen vuoden vanha. — — — Muuten en ole teitä kutsunut, koska pelkäsin, että isäni seura vaikuttaisi teihin masentavasti. Hän jaksaa tuskin puhua, isä raukka, ja käy huonommaksi päivä päivältä. — Senjälkeen hän lisäsi: — Terve tuloa, se olisi hauskuudeksi meille.

Tämänlainen pyyntö ei näyttänyt Emiliosta olevan kylläksi ja hän katsoi parhaaksi odottaa parempaa kutsua.

Kun hän eräänä iltana ei nähnyt niinkuin tavallisesti valoa opettajattaren huoneesta, kysyi hän seuraavana päivänä, oliko tämä ollut ulkona.

Oli hän ollut, hän oli käynyt pretorin äidin luona, tämä oli ollut kahdesti koululla tiedustamassa pienestä suojatistaan, ja molemmilla kerroilla hartaasti pyytänyt opettajatarta heillä käymään, niin että hän piti velvollisuutenaan sinne mennä. Olivat myös pyytäneet häntä muistamaan jälkiänsä.

Eräänä iltana hän kysyi opettajalta ohimennen: — Voitteko sanoa, mitä rouva Calvilla lie minua vastaan, hän katsoo, kohdatessamme, kovin vihaisesti minuun. — Opettajatar naurahti ja kohautti olkapäitään, kun Emilio vastasi rouvan luultavasti olevan mustasukkaisen miehensä kasvatus-opillisten keskustelujen johdosta.

Joku aika sen jälkeen, eräänä iltapäivänä, ilmoitti neiti Galli Emiliolle tosiaankin suuren uutisen. Piirilääkärin rouva, joka syksyllä oli nimitetty koulun naistarkastajaksi, oli käynyt neiti Gallin luokalla.

Tietämättä käynnin syytä, Emilio oitis arvasi, ett'ei se lie ollut hauskinta lajia. — Hän on kaunis nainen — sanoi neiti Galli, mutta äänestä ymmärsi hänen huomanneen heidän yhdennäköisyyttään ja siksi suurella varovaisuudella puhuvan toisen kauneudesta. — Hän oli hyvin hienosti puettu, minun mielestäni liiankin hienosti tullakseen köyhäin vuoristolaisten kouluun. Hän tarkasteli käsitöitä. Sen kyllä huomaa, että hän ymmärtää semmoisia asioita. Mutta — — — hän tuntui minusta vähän jäykältä, melkein ankaralta. Puolessa tunnissa hän tuskin kahtakymmentä sanaa puhui.

Opettajatar ei ymmärtänyt, että rouvaa oli estänyt enemmän puhumasta sisällinen yksinhaastelo, joka kuului tähän tapaan: — Mieheni — tuo hölmö — kehtaa sanoa, että olemme toistemme näköisiä kuin kaksoiset. Antakaas nähdäkseni nuo sukat. Tarvitaampa tosiaankin naineen miehen silmät ja hienotunteisuus voidaksensa lausua semmoista kohteliaisuutta naiselle. Tässä olet pudottanut silmiä, tyttö. Hänellä on matala otsa ja posket kuopalla. Näyttäkää minulle paidat. Entäs tuon pretori pöllön puhe erinomaisen kauniista suusta. Huomatkaa, opettajatar, kuinka tämä on leikattu. Sitä paitsi hän on kauhean rumasti puettu.

Rakkautta.

Emilion mielestä neiti Galli ei ollut kauhean rumasti puettu, sillä hänessä eli jo tyttöä kohtaan se määrä myötätuntoisuutta, jonka avulla nainen joka ilta pääsee jostakin virheestä ja joka aamu nousee varustettuna jollakin uudella avulla. Hän ei enää huomannut opettajattaren nenää liian teräväksi, päinvastoin oli neiti Galli Emilion silmissä kasvanut pitemmäksi ja hänen suunsa oli, jos mahdollista, käynyt pienemmäksi ja vieläkin armaamman näköiseksi. Tuntui hänestä myöskin siltä kuin ei kirkkahinkaan ääni saattaisi hänen korvissaan kauniimmin helähtää, kuin opettajattaren hiukan samea ääni. Malttamattomasti hän odotteli koulutuntien päättymistä saadaksensa tavata opettajatarta portaissa, ja hän sai tavakseen keskeyttää puhettaan, niin pian kuin kuuli opettajattaren äänen yläkerrasta. Vaikka olikin jo jokseenkin kylmä, näyttihen opettajatar muutamina aamuina vilaukselta palkonki-ikkunassa; kampaamattomana ja aamupuvussa hän tervehti opettajaa hymyellen tahi pienellä käden liikkeellä. Semmoisina aamuina meni Emilio iloisena kouluun, ei ollut tuiman ankara vaatimuksissaan vaan taipui leikkiä lyömään niinkuin opettajatoimensa ensi aikoina. Mutta hän huomasi pian, että sillä lailla hänen omistamansa metoodi laimentuisi ja siksi hänen täytyi väkisinkin voittaa luontonsa, saattaaksensa noudattaa ankaraa menetystapaansa. Vaan vasten hänen tahtoansakin tunki naapurin kuva kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja tunteisinsa, jopa itse opetukseenkin, väritti lukukirjan, antoi lämpöä lasku-opille, jopa heijasti valoansa oppilaittenkin kasvoista. Hänen täytyi tunnustaa, että tuo kuuluisa teoria sisällisestä ja ulkonaisesta "minusta" on hyvin vaikea ja melkein mahdoton noudattaa, silloin kun sielun täyttää vilkas tunne, vaikkapa se onkin — kuten hän itsellensä luulotteli — kaukana rakkaudesta ja enemmän ystävyyden tapaista. Poikain vallattomuus ei enää vaikuttanut häneen samalla tavalla kun ennen. Tosin hän suuttua kuohahti kuin ennenkin, mutta oitis toi mielikuvitus hänen eteensä tutun ikkunan, jossa oli nuo rakkaat kasvot; ja kun tuli ajatelleeksi, että tunnin päästä taas saisi puhella tuon pienen suun kanssa, niin ankaran nuhteen tahi ansaitun rangaistuksen sijaan pääsi häneltä opetustoimensa ensi aikoina käyttämänsä laimea muistutus: — Se saa nyt olla tällä kertaa, mutta älä enää koskaan tee niin.

Emilio tuli yhä tuttavammalle kannalle neiti Gallin kanssa, joka ainoastaan hänelle saattoi puhua omista asioistaan. Iloisesti sanoi kerran opettajatar muutamain oppilaistansa jo pitävän hänestä, muitten muassa erään pienen talonpoikaistytön, joka toi hänelle kukkavihkoja. Kun opettajatar lähestyi tyttöstä, painautui tämä häntä vastaan ja lempeät silmänsä rukoilivat niin hartaasti hyväilyä, ett'ei hän voinut vastustaa lapsen äänetöntä pyyntöä. Opettajatar sanoi usein huomanneensa kuinka hyväilyt vaikuttavat erinomaisesti ystävällisen-luontoisiin pikku tyttöihin, joilla on kovat vanhemmat ja jotka eivät koskaan elämässään ole suuteloa saaneet. Yhteen aikaan oli hän käynyt pienen, sairaan oppilaan luona, — se kuolikin sairashuoneesen — joka pyysi, että häntä suudeltaisiin ennenkuin otti lääkkeitä, tai ennenkuin häntä leikattiin, jopa ennenkuin aikoi nukkuakkin. Vielä viimeisinä päivinään hän usein heikolla äänellä sanoi: — Suutele minua, suutele minua — sanoi hoitajalle, lääkärille, kelle tahansa, joka häntä lähestyi. Tyttö, joka toi kukkasvihkot muistutti hänen mielestään tuosta pienestä vainajasta. Neiti Gallin parhaita oppilaita oli sekatavarankauppiaan tytär, jaloluontoinen tyttönen, joka, vaikka vielä pelkkä lapsi ja vanhempain suuressa määrässä hemmoittelema, osoitti mitä suurinta hienotunteisuutta siinä, ett'ei tahtonut pukeutua toisia komeammin, vaan lahjoittipa tovereilleen salaa yhtä ja toista pientä. Muut lapset ihan jumaloivat häntä.

Emilio kysyi pretorin äidin pientä suojattia, joka oli neiti Gallin luokalla. Opettajatar rypisti otsaansa. Emilio tiedusteli arasti, mitä oli tapahtunut; hän oli näet pari päivää aikaisemmin nähnyt opettajattaren menevän pretorille. Opettajatar empi hetkisen, sitten sanoi vakaasti: — Minä en koskaan enään mene sinne. — Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut enempää puhua; mutta kun pelkäsi näitä sanoja väärin selitettävän, sanoi hän syyn päätökseensä. — Pretorin äiti on oivallinen nainen; mutta — — — mutta siinä talossa ei näe muita ihmisiä, kuin häntä ja hänen poikaansa — — — Rouva menee liian usein ulos vierashuoneesta. Yksinäinen nainen ei voi seurustella rouvan kanssa — — — jonka äidinrakkaus on niin laajalle menevä.

Opettaja ymmärsi kaiken ja tunsi piston sydämmessään.

— Oih, — huoahti opettajatar — se on kiusallista, ett'ei voi missään elää, loukkaamatta jotakuta: nyt nuo ihmiset suuttuvat minuun.

Samassa muistui hänen mieleensä toinenkin ikävyys, jonka oli syyttänsä sinä päivänä saanut osakseen. Hän oli mennyt postikonttooriin, kuulustamaan kirjettä, jota jo oli odottanut kolme päivää. Postineiti, jota hän ensi kertaa eläissään puhutteli, oli vastannut hänelle niin epäkohteliaasti, että hän jäi seisomaan äänetönnä hämmästyksestä ja harmista.

Suruisena hän kysäisi opettajalta: — Tiedättekö, miksi hän minua niin kohteli?

Ei, sitä hän ei tosiaankaan tiennyt.

Emiliota harmitti tämmöinen solvaus, juuri kuin se olisi häntä itseään kohdannut. Ensin hän aikoi neuvoa nuorta tyttöä valittamaan sindacolle, mutta hän malttoi mielensä ja puhui sen sijaan asiasta sihteerille pyytäen häneltä selitystä.

Tämä oli ensin hyvin hämmästyvinänsä, mutta kun ei voinut kauemmin teeskennellä, ilmaisi koko salaisuuden.

Postissa palveleva neiti Allari tahtoi, vaikkakin oli koko joukon yli kolmenkymmenen, päästä naimisiin nuoren pretorin kanssa, johon oli siihen määrään rakastunut, että postin hoito meni nurin narin. Pretorin äiti, joka tähtäeli tuota "postimerkkityttöä" paljoa, paljoa korkeammalle, oli kohteliaasti ajanut hänet ulos. Nyt lie rouvan ystävällisyys uutta opettajatarta kohtaan harmittanut postineitiä. — Käskekää opettajatarta — lisäsi sihteeri matalalla äänellä — olemaan varoillansa.

Usealla taholla ilmaantui vihamielisyyttä neiti Gallia vastaan. Juuri tämä saattoi Emilion myötätuntoisuuden sitäkin suuremmaksi. Eipä hän uskaltanut edes itsellensäkään tunnustaa, toivovansa noiden vihollisuuksien saattavan nuorta tyttöä yhä lähemmäksi häntä, ainoata uskottua, ja että tästä lähestymisestä jokin ystävyyttä hellempi tunne tytössä heräisi.

Eräänä iltana Emilio meni neiti Gallin kotiin viemään kasvatus-opillisia sanomalehtiä, joita asian-ajaja oli hänelle lainannut. Nähdessään tuon halvatun ukko raukan, joka katseli häntä hämmästynein silmin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja, sekä ajatellessaan nuoren tytön orjallista, vaivaloista elämää kodissa ja koulussa, lisääntyi hänen mieltymyksensä, samalla kun hän tunsi syvää sääliä.

Emilio kävi vastakin naapuriensa luona. Kuitenkin nuo lyhyet keskustelut palkongilla, jossa olivat vapaampina, tuntuivat hänestä hauskemmilta. Nyt olivat ruvenneet puhelemaan muustakin kuin koulusta ja kylästä. Emilio havaitsi silloin omituisen seikan tytön luonteessa: niin pian kun hän vähänkin puhui rakkaudesta — ei toki omasta tunteestaan, vaan ylimalkaan rakkaudesta aivan epämääräisesti — lensi tytön kasvoihin pikainen loiste; nuo vilkkaat silmät säkenöivät ja näytti kuin olisivat sanoneet: — Oi, tiedänpä kyllä! Sitäkin on maailmassa. Ei kukaan sitä paremmin tunne kuin minä! — Sitte katkaisi äkkiä puhelun ja sai takaisin entisen muotonsa, aivan kuin olisi ajatuksiensa juoksunkin siihen keskeyttänyt. Emiliosta tuntui kuin olisi rakkauden ajatus salaman tavoin välähtänyt tytön sielun läpi; samaten kuin ajattelemme toista, kaukana väikkyvää ihanata ihmemaailmaa, josta ei saa puhua, ett'ei mielikuvitus hyppäisi yli järjen ja totuuden asettamien rajojen. Kaikissa keskusteluissa, jotka koskivat tunteita, ei hän mennyt todellisuutta kauemmas. Hänen rakkaudestaan lapsiin pulppusi ehtimiseen ajatuksia, jotka tarkoittivat pahan parantamista, rikollisen ojentamista tahi tapaa, millä lailla olisi taisteltava hyvän istuttamiseksi ihmisten sydämmiin. Mielenliikutukset hänessä heräsivät äkkiä ja tyyntyivät pian. Kun hän oli vihoissaan, oli hänen tapana panna pienet kätensä nyrkkiin ja lyödä toista toistansa vastaan; tämäpä oivallisimmasti ilmaisi hänen hyvää ja toimellista luonnettansa. Ei mikään mahti maailmassa voinut murtaa hänen rautaista tahtoansa, jos hänellä kerran oli järki ja hyvä omatunto puolellaan.

Kun Emilio kuuli neiti Gallin puhuvan, muisteli hän serkkuansa; mutta hänestä tuntui kuin edellinen hyvyydessään olisi väkevämpi ja johdonmukaisempi jälkimäistä. Neiti Galli ei olisi koskaan serkun tavoin antanut valhetarkastajan pakoittaa itseänsä kirjoittamaan sitoumuksen alle, jossa lupasi lähteä paikkakunnalta. Altaranan nuorella opettajattarella näkyi olevan vähemmän rikas mielikuvitus, mutta enemmän ymmärrystä kuin serkulla; hän näytti vähemmän kohdistuvan pikku seikkoihin, mutta enemmän suuriin asioihin, ja hänessä tuntui olevan suurempia ja pysyväisempiä tunteita, kuin Pilonalaisessa ammattisisaressaan; mutta kuinka paljo neiti Galli Emilion silmissä oli serkkua kauniimpi, vaikk'ei ero muuten molempien naisten välillä ollutkaan suuri!

Tämän jälkeen ei Emilio enää tunnettaan nimittänyt "ystävyydeksi", sillä siihen oli ilmautunut tuntomerkkejä, jotka eivät pettäneet: yksinänsä huoneessaan hän puhui helliä sanoja tuolle kuvalle, joka eli hänen sielussaan, ja toisteli ääneen lempinimityksiä — ne kaikki säkeniä, jotka ilmaisevat hänessä tulen syttyneen, ja liekkien piankin leimahtavan maalle.

Mustasukkaisuutta.

Odottamaton tapahtuma häiritsi Emilion mielenrauhaa. Myöhään eräänä iltana hän näki sindacon tulevan naapurin luota. Seuraavana aamuna nousi Emilio puolta tuntia tavallista aikaisemmin odottaakseen opettajattaren ilmestymistä ikkunaan. Tuskin oli tämä näkyviin tullut, ennenkuin Emilio ehätti kysymään sindacon käynnistä. Toinen vastasi aivan väliäpitämättömästi, että sindacon ystävällisyys häntä ihmetytti. Oli näet tullut kuulustelemaan, kuinka vanha isä jaksoi; oli muka kuullut sen äkkiä käyneen huonommaksi; tuossa ei ollut lainkaan perää. Siihen opettajatar päätti koko keskustelun.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi vielä huonommin. Kun Emilio eräänä ehtoona palasi kotiin iltakoulusta, tapasi hän tiellä neiti Gallin, joka kiireesti vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi menevänsä raatihuoneelle, jonne häntä oli käsketty. Emilio muisti levottomana, ett'ei sihteeri ollut siellä tähän aikaan päivästä. Sitten hän ehtimiseen kurkisteli ikkunasta kadulle, pitääksensä varalla, milloin opettajatar palaisi, ja kun näki hänen tulevan, teki itsellensä asiata ulos ja kohtasikin opettajattaren portaissa. Pimeys esti Emilion näkemästä neiden huolestunutta muotoa. — Oh, vähäpätöinen asia vaan — vastasi hän leikillisesti. Sindaco tahtoi puhua minulle, ennenkuin sakoittaa vanhempia, jotka taas ovat ruvenneet pitämään tyttöjänsä poissa koulusta.

Mutta kolme päivää myöhemmin kävi sindaco yksin kaikilla luokilla, siis myöskin neiti Gallin. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään: esimies alkoi syttyä. Emilio vaati taas opettajattarelta selityksiä palkongilla. Tällä kertaa hän, opettajattaren hymyilystä päättäen, epäili sindacon jo ruvenneen tunteistaan puhumaan. — Hän käy väliin luonamme — sanoi neiti; — — — onhan sillä koko joukko sanoja — — — Hänellä näkyy olevan runsaasti aikaa hukkaankin heittää. — —

— Kuka tietää! — sanoi Emilio katkerasti. — Hän on tyhmä kyllä, toivoakseen — — — ett'ei aika olekkaan niin hukkaan heitettyä.

Opettajatar loi närkästyneen silmäyksen Emilioon, rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: — Kun on minusta kysymys, ei ole kauankaan toivon varaa.

Emilio tunsi kuin jäädyttävän hallan hiipivän rintaansa. Olivatko nuo sanat aiotut hänellekkin? Hän ei puhunut sen enempää sindacosta.

Seuraavalla viikolla käskettiin neiti Gallia taas raatihuoneesen. Huolestuneen näköisenä hän itse siitä kertoi Emiliolle, kun kohtasivat taas toisiansa tiellä. Tällä kertaa Emilio ei voinut mennä häntä vastaan kun hän palasi kotiin. Seuraavana aamuna astui Emilio palkongille, mutta opettajatarta ei näkynyt. Silloin hän asettui kymmentä minuuttia ennen tunnin alkua koulun ovelle. Määrätyllä ajalla tulikin neiti Galli tavallista tietään, mutta muuttunein kasvoin ja värähtelevin huulin, niin että Emilio uskalsi ainoastaan tervehtiä häntä. Jotain oli tapahtunut! Ehkä oli sindaco törkeästi kosinut heidän ollessaan kahdenkesken? Ehkä koettanut käyttää väkivaltaa? Emilio oli aivan säikähdyksissään. Illan tultua hän asettui palkongille opettajatarta odottelemaan. Tämä tulikin muutamiksi hetkiksi, tuntui tyyntyneemmältä, mutta oli vielä aivan kalpea.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorukainen tuskallisena. — Teillä on ollut joku suurempi ikävyys. Mitä tapahtui sindacon luona?

— Ei mitään, vastasi neiti päättäväisellä äänellä. — Se ei ole puhumisen arvoista — — — Minä pyydän, älkää sen enempää kysykö.

Hän ryhtyi jälleen heidän tavallisiin keskusteluaineisinsa, mutta näytti miettiväiseltä ja katseli tuon tuostakin petäjikköä, joka esti laaksoa näkymästä.

Sillä lailla hän teki monastikkin; ei antanut Emilion, jota uteliaisuus kidutti, ruveta puhumaan käynnistä raatihuoneessa.

Eräänä aamuna heräsi Emiliossa epäluuloja, kun opettajatar aikoi tavallista varemmin lähteä pois palkongilta, katseltuaan männikköä.

— Menettekö aikaisemmin sisään — tiedusteli Emilio — siksi, ett'ei nähtäisi teidän puhuvan minun kanssani? Ehkä meistä juorutaan kylässä?

Emilio tunsi oikeata nautintoa sanoessaan "meistä", ikäänkuin se sana sulkisi sisäänsä kaksi henkilöä eikä ainoastaan kahta käsitettä.

Opettajatar naurahti ylpeästi ja vastasi: — Jos niin olisi, jäisin uhallakin tänne seisomaan — — — Mutta minun täytyy mennä sisään. — Ja näyttääksensä puhuneensa vakaasti ja totta, hän hyvästi jättäessään loi opettajaan tavallista sydämmellisemmän katseen.

Neiti oli tuskin sisään päässyt, ennenkuin Emilio näki vahtimestarin ruman lakin petäjikössä. Heitä siis todellakin vakoeltiin! Opettaja kävi miettiväiseksi. Nyt vasta johtui hänen mieleensä, että heitä voitiin ulkoa nähdä, ja ehkä heidän haasteloitaan oli pidetty rakastuneitten kuherruksina. Ehkäpä heitä oli kauankin vakoeltu? Kenenkäs muun toimesta kuin sindacon? Nyt vasta hänelle selveni, mitä viikkoa sitte raatihuoneella oli tapahtunut: — sindaco oli raa'asti rakkauttaan selittänyt ja saanut kieltävän vastauksen, lausutun harmistuneella äänellä; hän oli hävyttömästi pysynyt vaatimuksessaan ja vihdoin raivostunut: — Te olette opettajan rakastajatar! — Tämä ajatus saattoi Emilion pois suunniltaan. Hän ajatuksissaan näki Carlo Lerican omassa asemassaan, kuinka hän, silmiään mullistellen, riensi raatihuoneelle haukkumaan sindacoa suut ja silmät täyteen. Entäs sitten! Opettajatar joutuisi huonoon huutoon ja hänet itse ajettaisiin virasta, eikä hän enää koskaan saisi neiti Gallia tavata. Mutta jos hän erehtyikin? Ehk'ei tuo mies ollutkaan asiaan sekaantuneena.

Emilion ei tarvinnut kauan elää epätietoisuudessa. Seuraavana aamuna kouluun mennessään hän huomasi sindacon apteekin ikkunassa. Tultuansa lähemmä otti Emilio lakin päästään tervehtiäkseen, mutta sindaco käänsi hänelle selkänsä.

Tämä oli sodan julistus.

Ensimäinen laukaus.

Seuraavalla viikolla räjähti ensimäinen laukaus. Kunnan vahtimestari astui eräänä aamuna neiti Gallin luokkaan, otti huolimattomasti lakin päästään ja jätti opettajattarelle jäljennöksen kunnallislautakunnan päätöksestä, jonka mukaan hän ensi lukuvuoden alusta oli siirretty opettajaksi Case Rosseen. Opettajatar luki ilmoituksen, oppilaat näkivät hänen kalpenevan. Kun hän astui ulos luokkahuoneesta, rutisti hän, harmista melkein tukehtuneena, paperin kädessään. Tämähän oli ääretöntä mielivaltaisuutta, jota vastaan hän aikoi oitis valittaa, ett'ei kukaan luulisi hänellä olevan vähintäkään neuvottomuutta omassatunnossaan. Hänellä oli valtakirja opettajanvirkaan pitäjän kansakoulussa eikä Case Rossen; hänelle oli määrätty tyttökoulun toinen luokka eikä suinkaan sekakoulua. Hänenhän oli aivan mahdotonta viedä isäänsä tuonne pikku kylään, kauas lääkäristä ja apteekista. Joka tapauksessa näytti tuo aiheeton muuttaminen rangaistukselta ja hän piti sitä häpeänä. Tuota pikaa hän kirjoitti kirjeen hallitukselle ja luetteli siinä kaikki nämät syyt valitukseensa sekä rupesi vastausta odottelemaan. Mutta vastausta ei kuulunutkaan.

Hän meni koulu-legaattia tapaamaan. Tämä sairasteli jäsenkolotusta eikä päästänyt opettajatarta puheilleen. Silloin neiti kääntyi maakunnan kouluneuvoston puoleen vakuutetussa kirjeessä. Tämän kirjeen kanssa kulki ristiin rehtorin kirje, jossa käskettiin häntä määräpäivänä ja määrätunnilla saapumaan rehtorin puheille. Levottomana enemmän epätiedosta kuin pelosta hän uskoi isänsä erään naapurivaimon hoitoon ja lähti aikaisin aamulla tuiskussa ja pimeässä Turinia kohden, kulkien ensin kyydillä, sitte hevosvaunuilla ja lopulta rautatietä.

Hän saapuu Turiniin ja menee rehtorin luo. Mistä on kysymys? — — — Mitä hänestä tahdotaan? Sindaco oli ennättänyt ennen häntä, ilmoittanut hänen muuttoansa Case Rosseen siveellisten syitten tähden. Neiti Galli ja kansakoulu-opettaja, jotka asuivat seinäkkäin, pitivät kylässä loukkausta herättävää yhteyttä keskenään. Puolustuksen sijaan vieri äkkiä hänen huulilleen kovia syytöksiä, ja hän oli juuri lausumaisillansa ne kiivain sanoin, kun hän viimeisellä hetkellä malttoi mieltänsä. Mitä apua siitä olisi lähtenyt? Sindaco kieltäisi, opettajattaren syytös tulisi liian myöhään ja näyttäisi pian valhepuolustuksen keksinnältä. Siis parasta oli pää pystyssä puolustaa itseänsä tyynellä, äänellä. Se oli kaikki halpamaista parjausta. Hän ja opettaja olivat väliin puhuneet toistensa kanssa. Oliko siitä mitään sanottavaa? Mitä moitittavaa siinä oli? Miksi oli uskottu ensimmäistä syytöstä eikä kuulusteltu asian laitaa muilta ihmisiltä, ennenkuin häntä haastettiin tulemaan tutkittavaksi, niinkuin mitäkin pahantekiää? — — — — Rehtori muistutti sävyisästi, katsellen sindacon kirjettä, että opettaja oli käynyt neidin luona. — Minullahan on isäni luonani! — huudahti opettajatar suuttuneena. — Sindaco itsekin on käynyt meillä! — Rehtori katseli häntä ja näytti liikutetulta sekä oli hienotunteinen kyllä, kun ei kertonut sindacon käyneen siellä vain tullaksensa vakuutetuksi isän kykenemättömyydestä huomaamaan mitä ympärillä tapahtui. — Minä uskon teitä — sanoi hän hetken ääneti oltuansa, jätti opettajattaren ystävällisesti hyvästi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällisenä ja varovaisena.

Opettajatar matkusti oitis kotiin. Läpiväsyneenä saapui hän keskellä yötä kylään, jossa jo oli ruvettu juoruamaan hänen siirrostaan Case Rosseen, Turinin matkastaan ja yhteydestään Ratti'n kanssa.

Odotettiin vaan kouluraadin päätöstä. Kymmenen päivää kului molemminpuolisessa levottomuudessa. Kerrottiin jonkun salaperäisen henkilön sillä aikaa saapuneen paikkakunnalle asiasta tarkempaa selkoa ottamaan, mutta ei opettaja eikä opettajatar eipä sindacokaan olleet häntä nähneet.

Vihdoinkin Turinin kouluneuvoston päätös tuli ja kumosi kunnallishallituksen muuttokäskyn. Sindaco ei kumminkaan peräytynyt. Viikon kuluttua sai neiti Galli eron virastaan.

Erotettuna virasta.

Virkaeron-anto oli sindacon puolelta vieläkin suurempi tyhmyys kuin siirtäminen toiseen kouluun, sillä tuomatta esiin uusia syitä hän tuomitsi ankaramman rangaistuksen opettajattarelle, joka oli vapautettu helpommasta. Neiti Galli oli tällä kertaa levollisempi ja vetosi uudelleen Turinin kouluneuvostoon saadaksensa eronmääräyksen kumotuksi, sekä pitkitti sillä aikaa työtänsä koulussa.

Olot olivat kumminkin muuttuneet, sillä sindacon vihamielisyys alkoi kantaa hedelmiä. Muutamat vanhemmat, jotka jo aikaisemmin vastahakoisesti laskivat tyttönsä kouluun, pitivät ne nyt tykkönään kotona, hyvin tietäen, ett'ei sindaco ilmoittaisi heitä pretorille, koska heidän menettelyään saattoi pitää solvauksena sindacon viholliselle. Toisten oppilaitten muodosta opettajatar ikäväkseen huomasi, että hänestä puhuttiin enemmän tai vähemmän selvästi heidän kodeissaan. Hän näki ilkeän katseen vanhempien tyttöjen silmissä ja vieläkin ilkeämmän hymyn huonojen oppilaitten huulilla; mutta kilttien ja hänestä pitävien tyttöjen katseessa hän luki osan-ottoa, ja näyttipä siltä, kuin ne huolestuneen uteliaasti olisivat odottaneet hänen jotain sanovan tahi valittavan heille suruaan ja mielipahaansa. Hän tunsi itsensä kyllin väkeväksi taisteluun viran-omaisia vastaan; mutta tyttöjen muuttunut mieli haavoitti häntä kovin, ja samensi sen lähteen josta hän oli voimia ammentanut. Heidän seurassaan hänestä tuntui ikäänkuin olisi seisonut tuomariensa edessä; hän käsitti, että heissä joka hetki liikkui joku koululle hyvin vieras ajatus, joka likeisimmästi koski häntä.

Noin kymmenen päivää eronsaannin jälkeen lakkasi kukkia tuova pikku tyttökin koulua käymästä. Opettajattarella ei ollut uskallusta kysyä vanhemmilta poisjäämisen syytä, kun tiesi heitä sindacon alustalaisiksi; mutta joka kerta kun hän näki tyttösen tyhjän paikan, valtasi hänet suru, ikäänkuin lapsi olisi kuollut. Kun hän kirjoitti tytön päiväkirjaan poissa olevaksi, käyttivät ilkeät tytöt tilaisuutta ilmoittaakseen: — Me olemme hänet nähneet. Hän ei ole vähääkään sairas! — Yksi ainoa oppilas, sekatavarankauppiaan tytär tuotti kaksinkertaisella kunnioituksellaan ja herttaisuudellaan jonkinmoista lohdutusta. Vaan senkään isä tuskin tervehti opettajatarta kadulla. Väliin kun opettajatar äkkiarvaamatta astui luokkahuoneesen, seisoi pikku tyttönen toveriensa keskellä hehkuvin poskin puhumassa jotain innokkaasti ja korkealla äänellä. Opettajatar ymmärsi tytön puolustavan häntä.

Luokka harveni päivä päivältä. Hänen nimipäivänään, kolmantenatoista Tammikuuta, jolloin oppilaansa tavallisesti olivat muistaneet häntä pienillä lahjoilla, ainoastaan kolme tyttöä, niiden joukossa sekatavarankauppiaan tytär, toi hänelle alppikukkia. Nyt oli enää neljätoista tyttöä luokalla. Sinä päivänä ei hän voinut mielipahaansa salata Emiliolta. Hän pysähtyi hetkiseksi palkongille ja virkkoi syvästi murehtien: — He ovat muiksi muuttaneet mun tyttöseni. Oppilaani jättävät minut — — — eivät enää pidä minusta.

Emilio ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan päätti saman päivän illalla puhua suunsa puhtaaksi sihteerille, jonka tavallista säikähtyneempi muoto ja itsepintainen äänettömyys neiti Gallia vastaan harjoitetun ilkeyden suhteen oli viime aikoina häntä ärsyttänyt. Mutta sihteeri ehtikin ennen häntä. Miesparan näkyi olevan vaikea asiatansa esittää, hän oli jonkun aikaa kahden vaiheella ja änkkäsi koko joukon puolustussyitä sekä sai lopulta Emiliolle ilmoitetuksi, että koska hänen, virkatoimien tähden, piti muuttaa ruokatunnit ja huonon terveytensä vuoksi seurata erityistä ruokajärjestystä, täytyisi heidän luopua yhteisistä ruokailuistaan. — — —

Opettaja käsitti oitis oikean syyn: sihteeri pelkäsi sindacoa. Tuo raukkamaisuus harmitti Emiliota.

— Teidän juttujanne! — hän huudahti ja nousi pöydästä. — Sanokaa ennen suoraan, että arastelette nahkaanne? Tarvitaanko siihen niin paljo uskallusta.

Sihteeri kielsi häpeän puna poskillaan ja viittasi Emiliota puhumaan hiljempaa. Se ei muka ollut totta, mitä Emilio sanoi, sihteeri oli puhunut puhdasta totuutta, opettaja saattoi itse kysyä lääkäriltä — — — ottaa selkoa kunnallishallituksen uudesta työjärjestyksestä — — —

— Myöntäkää ainakin — sanoi Emilio — että opettajattaren vainoominen on konnantyötä, että se perustuu häpeälliseen panetteluun ja että kaiken alla piilee jokin kataluus esimiehenne puolelta.

Sihteeri oli kauhistuksissaan, teki liikkeen kuin tukkiakseen opettajan suuta ja riensi sulkemaan kyökin ovea.

— Tunnustakaa ainakin — pitkitti Emilio — että olette vakuutettu sen olevan pelkkää parjausta, sillä te tiedätte varmaan sen parjausta olevan.

— Mutta hyvä Jumala! — vastasi toinen hämmästyneen näköisenä — mitä tahdotte minun tunnustamaan, minun, jolla ei ole mitään osaa asiassa, joka en tiedä mitään? Tiedättehän, että sihteeri on palvelijain palvelija, kunnallishallituksen jalkarääsy. Kuinka voitte luulla heidän minulle mitään puhuvan?

— Siis — pitkitti Emilio — te olette heidän puolellansa, heidän osaveljensä — — — Te ette olekkaan sihteeri, vaan sindacon nöyrin palvelija!

— Nöyrin palvelija, suuri Jumala! Puhukaa hiljaa. Mitä minun mielestänne pitäisi tekemän? Kaikkihan minua potkivat aamusta iltaan. Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin!

Hän näytti katuvaiselta, niinkuin olisi anteeksi pyytänyt. Emilio katseli häntä tuntien pikemmin sääliä kuin ylenkatsetta; hän nieli äkkiä viimeisen suupalan, heitti ruokaliinan pöydälle ja meni ulos.

Sihteeri riensi hänen jälkeensä ja sanoi: — Vaikka emme syökkään yhdessä, voimmehan siltä olla edeskinpäin hyviä ystäviä, vai kuinka? — Ja kun opettaja ei vastannut, lisäsi hän tarttuen tämän käsivarteen: — Katsokaas, antaakseni teille todistusta ystävyydestäni, kerron teille jotain, joka teitä ilahuttaa.

Nuorukainen kääntyi, toivoen saavansa kuulla jonkin salaisuuden.

— Sanon teille — pitkitti toinen matalalla äänellä — että minun ymmärtääkseni tuossa riidassa opettajattaren kanssa — — — hallituksen käy hyvin vaikeaksi saada hänet pois.

Opettaja oli vähällä läjäyttää miestä korvalle, mutta malttoi mielensä ja sanoi toiselle vasten silmiä: — Te olette narri — sekä käänsi hänelle selkänsä.

Sihteeri astui askeleen eteenpäin ja puhui rukoilevalla äänellä: — Olkaa varovaisempi sanoissanne.

Sen päivän perästä Emilio ei enää puhunut entisen ruokatoverinsa kanssa.

Opettajattaren vainoomiset haavoittivat Emilion sekä omaatuntoa että myöskin sydäntä ja rakkautta; sillä hän käsitti, että vaikka vaino tosin saattoi tuon yksinäisen, surullisen tytön häntä, ainoata puolustajaa ja ystävää, lähemmäs, niin se toisin puolin teki Emiliolle vaikeammaksi kohdata ja puhutella armastansa. Hän piti melkein velvollisuutenaan välttää opettajatarta, ett'ei antaisi uutta sytykettä panetteluille. Sitäpaitsi se todistaisi hienotunteisuuden puutetta, jos hän nyt, niin kauan kuin tätä levottomuutta kesti, rupeaisi tytölle tunteitaan ilmoittamaan.

Vihollisen iskut alkoivat Emilioonkin sattua. Sindaco lähetti puoluelaisilleen allekirjoitettavaksi anomus-esityksen, jossa pyydettiin opettajan ja opettajattaren paikkakunnalta "siirtämistä", koska olivat kunnan nuorisolle "perin huonona esimerkkinä". Ei kukaan tietänyt varmaan heidän antavan muuta huonoa esimerkkiä kuin että puhelivat palkongilla; harva uskoi heistä mitään sen pahempaa; varovaisimmat sanoivat siirtämistä sen puolesta oikeutetuksi, että se pelastaisi Case Rossen neiti Vettistä, joka, päättäen Azzarnon opettajan jäljistä lumessa, näytti olevan hiukan liiaksi vieraanvarainen. Siten asiasta oli huvia milloin yhdelle milloin toiselle, ja sitä jauhettiinkin loppumattomiin, vieläpä lasten kuullen, jotka sitte vuorostaan juttuja matkivat. Emilio tästä pian huomasi seurauksia pojissaan, jotka, paitsi että olivat levottomia kun opettaja oli epätasainen, rupesivat osoittamaan kunnioituksen puutetta. Eräänä aamuna hän kouluhuoneen seinällä, luokkahuoneensa ikkunan alla havaitsi hiilipiirroksen, joka kuvasi syleilevää herraa ja naista, molemmilla päiväkirja kädessään; sitäpaitsi hän näki kaksi poikaa seisovan lymyssä nurkan takana, tietysti katsellakseen, minkä vaikutuksen piirustus tekisi opettajaan.

Tämä löytö herätti Emiliossa epäluuloa, niin että hän aina, kun isommat pojat vilkaisivat toisiinsa taikka kuiskuttelivat keskenään, luuli heidän tarkoittavan häntä ja opettajatarta. Pian hän kävi ärtyisäksi ja haukkui poikia sanoilla, jommoisia ei koskaan ennen ollut käyttänyt ja joita hän tyynnyttyään katkerasti katui. Hän alkoi opetuksessaan karttaa kaikkia semmoisia asioita jotka ennen olivat saattaneet hänet puhumaan sydämmellisesti ja innostuneesti, sillä hän huomasi, ett'ei hänen enää ollut mahdollinen niin puhua, ja jos puhuisikin, tulisi siihen aivan väärät soinnut. Hän huomasi isompain poikain jälleen tavattomalla terävyydellä tarkistuvan joka lauseesen jopa sanaankin, joka vähänkin kajosi rakkautta tahi naista, ja tästäpä hän oli alituisesti hämillään. Koulu oli hänestä käynyt sietämättömäksi ja pojat inhottaviksi. Oi, kuinka kaikki oli muuttunutta!

Yhä pahempaa.

Opettajattaren uljas ryhti ja varma voiton toivo saattoivat sindacon raivon ylimmilleen. Eräänä aamuna kun opettajatar tuli kouluun, oli hänen luokkansa ovi lukossa. Kunnan vahtimestari oli jo kadulta peräyttänyt ensin tulleet oppilaat ja seisoi nyt oven edessä käskemässä viimeksi tulleita kotiin palaamaan. Kalpeana ja vapisevana kysyi neiti Galli, mitä tämä merkitsi. Aivan lakkiaan kajoomatta vahtimestari vastasi hävyttömällä, vinkuvalla äänellään: — Niin on käsky korkeammasta paikasta.

Opettajatar meni hämmästyneenä kotiinsa, mutta rauhoittui ajatellessaan, ett'ei tämmöistä vallan väärinkäytöstä saattanut kestää sen jälkeen, kun kouluneuvoston kielto erottamasta olisi saapunut, ja että semmoinen tulisi, siitä hänen mielestään ei ollut epäilemistäkään. Illemmalla hän neuvotteli Emilion kanssa ja näytti varsin tyyneltä. Hän tahtoi kirjoittaa rehtorille, mutta opettaja neuvoi häntä odottamaan, sillä osoittaakseen olevansa varma asiastansa ja luottavansa täydellisesti kouluneuvostoon. Hän seurasi ystävän neuvoa.

Nuorukainen oli päättänyt ruveta, opettajattaren tietämättä, tätä auttamaan ja aikoi kostaa hänelle tapahtuneet vääryydet tavalla, jota jo monta päivää oli harkinnut. Hän kirjoitti paikkakunnalla ja muuallakin laajalti levinneesen Kansakoulu nimiseen sanomalehteen kirjeen, jossa perinpohjin kertoi kiistasta sindacon ja opettajattaren välillä, ja löylytti kelpo lailla edellistä sekä pyysi rehtoria asiaan puuttumaan. Hän pyysi sanomalehden toimittajaa lähettämään sen numeron rehtorille, kirjoitus punaisella alleviivattuna, kuten tapana oli. Emilio toivoi tämän kirjoituksen ainakin peljättävän sindacoa ja panevan rehtorin ehkä oitis liikkeelle. Joka tapauksessa se olisi aika läimäys tuota kokinnaamaa vasten ja tulisi kauan tuntumaan.

Alkoi siis taistelu uudella tantereella ja olisihan tuo ollut varsin hupainen, ellei syy olisi ollut niin ikävää laatua. Alkoi yksi noita monia sotia, joita käyvät keskenään koulusanomalehdet, puolustaessaan tilaajiaan koulumiehiä, ja kuntien vallanpitäjät, jotka, kun heidän on käyttäminen kynää aseenaan, tavallisesti esiintyvät varsin naurettavina. Lehden toimittaja otti kirjeen lehteensä, ilmoittamatta lähettäjän nimeä, uskottelipa Turinista lähetetyksi ja lisäsi muun muassa: — — — "hävyttömästi kyllä on sindaco sulkenut koulun, niinkuin hän ennen paiskasi kyökin-oven kiinni, kun poika oli paistinkastikkeen pohjaan polttanut". Loppulisäykseksi vielä (se ei ollut mitään harvinaista tänkaltaisissa kiistoissa) kehoitti kaikkia tilaajoitaan, sekä miehiä että naisia, lähettämään sindacolle käyntikorttinsa merkiksi siitä ihastuksesta, jota "sindacon erinomainen taito lakia polkea ja asettua korkeampia kouluvaltoja vastaan" oli heissä herättänyt.

Emilio sai sen numeron, ainoan mikä Altaranaan lähetettiin. Hän luuli, että kunnallishallituskin oli saanut lehden. Mutta toimituspa ei lähettänytkään lehteä sindacolle eikä kellekkään muullekkaan koko kunnassa, sitä varten että käyntikorttien tulva aivan odottamattomana sitä paremmin vaikuttaisi; olivat näet laskeneet, että monta päivää ehtisi kulua ennenkuin asia muuten leviäisi paikkakunnalle. Ja niin kävikin. Semmoisissa tapauksissa opettajat ja opettajattaret auttavat toisiansa yksimielisyydellä, joka valitettavasti on harvinainen opettajien kokouksissa ja muissa seuroissa.

Neljän, viiden päivän kuluttua alkoi sindacolle sadella käyntikortteja opettajilta ja opettajattarilta, kaikista maan ääristä, kaiken muotoisia ja kaiken karvaisia, muutamat koristettuina piirroksilla, jotka kuvasivat paistinpannuja, hakkureita ynnä muita kyökkikapineita. Joka posti toi kuusi tai seitsemän uutta korttia. Viikon kuluessa oli tullut yhteensä kahdeksankymmentä. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli sindaco hämmästynyt, kolmantena ja neljäntenä käynyt levottomaksi; lopulta hän raivostui ja rupesi epäilemään itsestänsä pilkkaa tehtävän, kuitenkaan ymmärtämättä kuinka salaliitto häntä vastaan oli aikaan saatu. Juuri kun aikoi mennä neiti Gallia läksyttämään, sai hän myöhästyneen sanomalehden. Koska kirje oli Turinista lähetetty, alkoi hän kaikeksi onneksi epäillä asian-ajaja Samista ja seisoi nyt siinä pää pyörällä ja ajatuksiin vaipuneena. Vaan hän ei uskaltanut kirjoittaa asian-ajajalle, osaksi siitä syystä, ett'ei ollut asiasta ihan varma, osaksi kun pelkäsi saavansa tältä aika kyydin, ja siksi hän takertui tekemään varsin suuren tyhmyyden. Hän kirjoitti itse "Kansakoulu"-lehteen, kirjoitti ensi kiukuissaan omakätisen kirjeen täynnä salaperäisiä raakoja sanoja, ei kieltänyt mitään, vaan puhui kantelemisista, viittaeli asian-ajajaan, viholliseensa muka, ja sanoi "luottaen oikeuteen" odottavansa päätöstä korkeammasta paikasta. Sanomalehden toimittaja veitikka julkaisi kirjeen pitemmittä selityksittä painettuna isoilla kirjaimilla, jotka tarkoin esittivät kaikki tavaus- ja kieliopilliset virheet tilaajain suureksi huviksi. Päälle päätteeksi saapui juuri samana päivänä, jona sindaco sai takaisin kyhäyksensä painettuna, myöskin kouluneuvoston päätös, jossa opettajattaren erottaminen kumottiin.

Kun neiti Galli sai sen kuulla, katsoi hän itsensä pelastetuksi, ja Emilio sekä moni muukin uskoi, että koulu heti avattaisiin; he pitivät mahdottomana, että sindaco seuralaisineen enää, toisen varotuksen kouluneuvostolta saatuaan, uskaltaisi menetellä niin julkean laittomasti ja jättäytyä julkisen häpeän vaaraan. Tässä luulossa elivät kuitenkin vain kokemattomat, jotka eivät käsittäneet, kuinka kauas väkivaltaisuuksiin loukattu ylpeys voi saattaa raakaa, itsepintaista, rahan-ylpeätä, juuri tietämättömyytensä tähden rohkeata ihmistä, joka hellan äärestä on kiivennyt sindacon istuimelle.

Sinä päivänä, jona sindaco sai kouluneuvoston päätöksen, nähtiin hänen juoksentelevan pitkin kylää, ikäänkuin olisi vihollisiansa takaa ajanut; kahvilassa, tupakkapuodissa ja muualla kuultiin hänen selittelevän välittävänsä viisi kouluraadista ja prefektistä; hän aikoi kääntyä valtioneuvostoon ja jos ei siellä saisi oikeutta, antaisi hän paikkakunnan edusmiehen ensi valtiopäivillä pyytää säädyiltä selitystä, ja jos ei sekään onnistuisi, vetoasi hän kuninkaasen. Joka tapauksessa ei pitäisi opettajattarien saada voittoa, opettajattarien, "jotka levittävät siveettömyyttä kuntiin" ja turvautuvat sanomalehtiin saadaksensa hallituksen asettamat esimiehet naurun ja pilkan alasiksi.

Koulua ei todellakaan avattu. Opettajatar odotti kärsivällisesti, luullen että sindaco, häntä vähän vielä ärsyttääksensä, aikoi avata koulun vasta ensi kuun alussa. Mutta kun ensimäisenä päivänä Maaliskuutakin hänen luokkahuoneensa yhä pysyi suljettuna, pyysi hän herra Calvia menemään avainta hakemaan. Sitä ei annettu. Silloin hän läksi koulu-legaatin luo; mutta tätä vaivasi yhä jäsenkolotus ja hän tahtoi olla rauhassa. Hän lupasi kumminkin ottaa asian huostaansa niin pian kuin paranisi ja sanoi, että herra Calvin kanssa panisivat kokoon ja lähettäisivät uuden valituskirjoituksen kouluneuvostolle. Lyhyesti, kaikki jäi entiselleen.

Viimeinen koettelemus.

Edellisiä suurempi vastoinkäyminen teki neiti Gallin aseman vieläkin surkeammaksi. Lukukauden alussa oli hänelle maksettava palkka kahdelta edelliseltä kuukaudelta. Koska hän ei uskaltanut Maaliskuun ensimäisenä päivänä mennä raatihuoneelle hakemaan valtakirjaa, jolla palkkansa perisi, pyysi hän sihteeriä toimittamaan itselleen valtakirjan. Sihteeripä melkein kutistui kokoon, ei uskaltanut katsella opettajatarta silmiin, änkytti ei vielä saaneensa siitä käskyä sekä neuvoi häntä antamaan "asian tyyntyä"; toisin sanoen, hän antoi tietää, ett'ei opettajattarelle aiottukaan maksaa palkkaa.

Vaikka opettajatar oli rautainen luonteeltaan, pani tämä hänet kuitenkin epäröimään. Vaan pian hän rohkaisi mielensä ja sanoi: — Jos pitävätkin minua viralta pantuna, on minulla kumminkin oikeus vaatia palkkaa silta kuukaudelta, jonka jo olen koulussa työskennellyt. Mutta ei niin, minulla on oikeus palkkaan koko ajalta! Minä en ole koulua sulkenut ja kouluneuvosto on pannut minut takaisin virkaani! Minulla on vanha isäni, josta minun tulee huolta pitää. Ei opettajattaria saa niinkään kadulle heittää. Sehän olisi kuulumatonta!

Sihteeri, joka todella oli pahoillansa, turvautui entiseen keinoonsa: rupesi surkeaksi. Hän löi kädellä otsaansa, otti taivaan Herran todistajakseen ja sanoi itseänsä maan matoseksi, mieheksi, joka toivoi maan allansa halkeavan ja nielevän hänet.

Neiti Galli, huomattuaan ett'ei sihteeristä ollut mitään apua, rohkaisi mielensä ja meni, sen enemmän asiaa harkitsematta, ylöskantomiehen luo.

Vaan ensimmäisistä sanoistapa hän jo huomasi että tämän rouva, sindacon sisar, loukattuna perheylpeydessään, oli vaikuttanut ikävällä tavalla mieheensä. Tuo partainen villisikain-pyytäjä oli kaikkea muuta paitsi kohtelias ja kuittasi hänet, kun ensin oli torunut, kolmella hitaasti lausutulla kysymyksellä: — Mutta valtakirja, neiti? — — — Mutta valtakirja? — — — Mitäs minä voin tehdä ilman valtakirjaa? — — —

Harmiin pakahtumaisillaan aikoi neiti Galli rientää sindacon luokse ja pakoittaa häntä velvollisuuttaan täyttämään, sanomalla hänelle mitä kauheimpia sanoja, nimittämällä häntä rosvoksi ja murhaajaksi ja sylkemällä häntä silmille. Mutta ollessaan enää parinkymmenen askeleen päässä raatihuoneesta, hän näki sindacon seisovan ovessa piippuaan poltellen ja haastellen sihteerin kanssa. Hän kääntyi opettajattareen päin ja voitonriemu ilmestyi hänen kasvoilleen. Tämä näkö toi neiti Gallin mieleen hänen likaisen kosimisensa, eläimellisen kiukustumisensa, ruokottoman julkeutensa, kaikki uhkaukset ja valheet, ja niinpä hän päätti kärsiä mitä tahansa, ennenkuin nöyrtyisi vapaaehtoisesti astumaan tuon miehen eteen. Tuska sydämmessä, mutta samalla varmana jaksavansa taistella viimeiseen saakka, palasi hän kotiin.

Pianpa hän saikin sotia puutetta vastaan. Niinkuin muutkin pikku kuntain opettajat ja opettajattaret, joilla on pienet palkat ja nekin myöhään maksetaan, oli neiti Galli vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta elänyt suurimmalta osalta velaksi; hän ei tahtonut kajota pieneen säästörahaansa, joka oli aiottu isän tarpeisin taikka käytettäväksi matkakassana siinä tapauksessa, että hän saisi viran jossakin kaukana. Hän oli siis jo aivan alussa uutta kuukautta pakoitettu lisäämään velkojaan. Pikkukauppiaat, joilta hän tavaroita otti, olivat älykkäitä ihmisiä, tottuneita opettajien ja vallanpitäjien välisiin riitoihin, ja aavistivat voiton tällä kertaa kallistuvan opettajattaren puolelle. He ymmärsivät siis, että hän lopulta perisi palkkansa ja maksaisi ottonsa, ja siksi he yhä edelleen antoivat velaksi, vaikka tosin, tavallisuuden mukaan, koroittivat hintojansa. Sillä lailla hänen velkansa vähäisessä ajassa lisääntyi melkoisesti.

Tällä välin koko kunta ei muusta puhunut kuin opettajattaren asioista. Olihan muutamia, viinikauppiaan rouva, koulu-legaatin vaimo, tarkastusmies ja apteekari, jotka säälivät tyttöä ja mielellään olisivat häntä lähestyneet, edes sanoin häntä lohduttaakseen; mutta kun näkivät sen päivän pian lähestyvän, jona heidän oli todellakin auttaminen, pysyivät loitompana. Toiset sitä vastoin riemuitsivat. Näitä olivat äidillisessä rakkaudessaan loukattu pretorin äiti; tarkastajatar, joka opettajattaressa inhosi omaa parannettua kuvaansa; rouva Calvi ja postineiti, jotka olivat mustasukkaisia, sekä ylöskantomiehen vaimo, sindacon sisar. Mitä kirkkoherraan tulee, iloitsi hän salamyhkää saadessaan uutta todistusta siitä epäjärjestyksestä ja pahennuksesta, jota papiston johdosta erotettu koulu tuottaa.

Ainoastaan rouva Falbrizio, joka tahtoi osoittaa urhouttaan ja joka neiti Gallissa näki oman kuvansa, meni toverin luo tarjoomaan palvelustansa. Ja näyttipä hän tekevän sen sydämmensä pohjasta. Mutta hän käytti niin surkeata kieltä, ett'ei opettajatar saattanut suostua hänen tarjouksiinsa.

Lähetettyään rehtorille vielä uuden valituskirjoituksen, jossa tarkasti teki selkoa asemastaan, ryhtyi opettajatar parka raskaalla sydämmellä tekemään suurta uhria: hän otti pienen säästörahansa, tuon summan, jota oli suurella ahkeruudella viiden vuoden kuluessa koonnut, oikeastaan tarkoitusta varten, jota ei jaksanut ajatellakkaan: voidaksensa toimittaa isälleen kunniallisen hautauksen.

Kurjuutta.

Turhia korulauseita käyttämättä tarjosi Emilio monasti neiti Gallille apuansa semmoisella osan-otolla ja avonaisella tunteellisuudella, joka vaikuttaa sydämmeen. Hänellä oli toista sataa lireä säästössä, siihen laskettuna kaksikymmentä viisi lireä edellisen talven iltakoulusta, (kymmenen centesimoa tunnilta) joka palkka aina vasta seuraavana vuonna kannettiin. Opettajatar ei suostunut ottamaan rahoja, koska muka niitä ei tarvinnut. Hän tuntui varsin tyyneltä, mutta päivä päivältä näki häntä vähemmin. Eräänä iltana hän sentään vielä hymyeli entiseen herttaiseen tapaansa, kun hän palkongilla kertoi Emiliolle herra Calvin käyneen luonansa ja lohdutukseksi esittäneen uutta tuumaansa, jonka mukaan kuntia pakotettaisiin opettajille palkkoja maksamaan ja samalla perustettaisiin pieniä, haarakonttooreilla varustettuja maanviljelyspankkeja; lyhyesti, sekasotkua alusta loppuun. Vaikka opettajatar parka oli surun masentamana, nauroi hän sydämmellisesti eikä tiennyt, että Calvi raukka kadulle päästyään sai aika löylyn rouvaltaan, joka oli ollut vakoelemassa. Sen illan jälkeen ei Emilio moneen päivään nähnyt neiti Gallia.

Emilio istui pitkät illat alakuloisena kotonaan, pienen lampun valossa selaillen kasvatus-opillisia aikakauskirjoja. Ennen ei häntä yhtään ollut huvittanut eräs osasto, joka löytyy melkein kaikissa koulusanomalehdissä ja jossa kerrotaan opettajakunnan vastoinkäymisistä ja vaiheista; mutta nyt neiti Gallin surkuteltava asema herätti hänessä katkeraa uteliaisuutta. Hän halusi tietää enemmänkin ammattiveljiensä kurjuudesta ja rupesikin lukemaan yksinomaan niitä asioita, vieläpä vanhoistakin vuosikerroista. Siinä olikin kokonainen odysseia vastoinkäymisiä ja viheliäisyyttä, jotka vallan hämmästyttivät Emiliota. Perin hermostunut kun oli, luuli hän joskus yksinäisyydessä ja yön pimeydessä näkevänsä nuo lukemansa paikat ja henkilöt, ja oli kuulevinänsä noiden ihmisraukkain ääniä.

Muun muassa hän luki eräästä palkattomaksi joutuneesta kyläopettajasta, joka äkkiä sairastui Via della Seienze kadulla Turinissa. Eräs ohikulkeva herra tarjoutui viemään hänet kotiin vaunuissa. Mutta opettaja ei tullut, vaan pyysi sen sijaan jotain lämmintä juodakseen, sillä sitä hän muka välttämättömästi tarvitsi. Miesparka, joka koetti nälkäänsä salata pyytämällä lämmintä juotavaa, herätti juuri sen kautta suurempaa sääliä Emiliossa, kuin jos olisi suoraan sanonut: — Minun on nälkä, antakaa minulle leipää. — Kuka tietää, mitä kohtalon kolauksia, mitä murheita ja huolia hän oli kestänyt, ennenkuin nälän heikontamana kaatui Turinin kadulle! — — —

Eräässä kunnassa karabinieerien päällikkö löysi kansakoulu-opettajan puolikuolleena makaavan pensaikon takana ja antoi hänelle kolme lireä; tämän johdosta, lisäsi sanomalehti, rehtori paikalla riensi asiasta tutkintoa pitämään. Tuo koditon "sotilas sivistyksen etujoukoissa" oli jonkun aikaa viettänyt yönsä koulun penkeillä, mutta kun hänet oli sieltä pois ajettu, oli hänen täytynyt hakea suojaa isossa ammeessa. Sieltäkin olivat karkoittaneet hänet. Sehän olikin aivan luonnollista, sillä mitä hyötyä saattoi enää olla semmoisesta opettajasta? — — —

Toisessa lehdessä kerrottiin kunnasta, jossa opettajat ja opettajattaret olivat nälkään kuolemaisillaan, kun eivät moneen kuukauteen saaneet palkkojansa. Silloin muutamat paikkakunnan asukkaat muodostivat toimikunnan, joka julkaisi yleisen kehoituksen varojen kokoamiseksi. Pienikin lahja otetaan kiitollisuudella vastaan — sanoi toimikunta. — Tuo ei ollut juuri hiljaista, vaatimatonta hyväätekeväisyyttä, mutta nälistyneet raukat eivät saa olla liian arkatunteisia.

Etelä-Itaaliassa oli opettaja, jonka, kun mies ei saanut kunnalta centesimoakaan palkastaan, sinne majoitetun sotaväen upsierit pyysivät pöytäänsä syömään. Upsierit komennettiin pois, mutta jättivät opettajan nälän seuraajilleen perinnöksi, ja sillä lailla mies tuli toimeen kaksi vuotta.

Sitten Emilio luki eriskummaisia esimerkkejä siitä, kuinka yhdellä miehellä saattoi olla monta tointa: löytyi opettajia, jotka virkansa ohessa olivat lukkareina, kunnallisvahtimestareina, rajasuutareina ja puunhakkaajina; ja vaikka heillä oli tuloja niin monelta eri taholta, täytyi heidän kuitenkin maata kovalla sängyn pohjalla ja kuukausimääriä elää pelkillä pilaantuneilla viikunoilla.

Valitettavasti löytyi surkeampiakin esimerkkejä: kahdeksankymmenen vuotisia opettajia, jotka, viisikymmentä kahdeksan vuotta koulussa palveltuaan, olivat joutuneet puille paljaille siksi, että olivat kuuroja ja siis kelvottomia työhönsä; opettajattaria, joita rankaistujen oppilaitten vanhemmat kauheasti suomivat. Eräs opettajatar joutui puutteen ja vainoomisten kautta semmoiseen epätoivoon, että lasten läsnä ollessa kolmasti pisti saksilla kurkkuunsa. Eräs toinen jätti äkkiä luokkansa, juoksi ulos koulupihalle ja heittäytyi kaivoon, niin että lapset kuulivat veden loiskeen.

Koko tämän surkuteltavan joukon nälistyneitä olentoja, sairaita, turvattomia äijiä ja muijia sekä ennen aikojaan vanhentuneita tyttöjä näki Emilio rasittuneen mielikuvituksensa loihtimina astuvan rivissä hänen tyhjänpuoleisen huoneensa hämärässä. Ne olivat kaikki sanovinansa hänelle, toinen toisensa perästä: — Tule kanssani, toveri! Minä käyn kerjuulla. — Seuraa minua! Minä menen sairashuoneesen. — Tule mukaan! Minä menen kirkkotarhaan. — Ja ne jättivät hänet syvän surun valtaan.

Kovin kiusattu.

Sill'aikaa kun Emilio katsasti tuota viheliäistä joukkoa, kävi neiti Gallin olo yhä tukalammaksi. Saadaksensa paremmin uutta lainaa, hän käytti säästövaransa maksaaksensa osan velkojaan. Mutta kauppiaat, jotka näkivät koulun yhä suljetuksi, rupesivat epäilemään opettajattaren voittoa ja joko eivät enempää velaksi antaneet, taikka antoivat tavaroitaan sen näköisinä, kuin olisivat osoittaneet hänelle suurtakin armoa. He kyselivät: — Noh, neiti, tuo prefektuurin käsky, tuleeko se vai? — Tahi sanoivat: — Saatte tavaranne täältä — — — mutta asiat näkyvät hyvin viipyvän. — Tämänkaltaiset epäkohteliaisuudet kiusasivat häntä niin, että hän supisti tarpeensa kaikkein välttämättömimpään päästäksensä kuulemasta kauppiaitten röyhkeilemisiä. Paikkakunnan piiat tulivat hänen perässään puotiin, varta vasten nähdäksensä hänen kurjia ostoksiansa, jotka päivä päivältä pienenivät. — Opettajatar on laihtumisparannuksella — sanoivat. — Joka aamu se näyttää hoikemmalta. Se syö niin vähän, jott'ei ruuansulatus estäisi lukemista. — Ja he seisoivat ryhmissä katujen kulmissa ja nauroivat hänelle. Muutamat piiat saivat leipojan ja teurastajan tyttäriltä urkituksi kuinka suuri opettajattaren velka oli ja kertoivat sen sitte isäntäväelleen, niin että kodeissa saatettiin lire lireltä seurata hänen hätäänsä. Neiti Galli aavisti tätä kaikkea, ja se inhoittava julkisuus, mikä hänen köyhyytensä osaksi tuli, pisti kuin miekka hänen sieluunsa; mutta samalla se lisäsi hänen urhoollisuutensa kaksinkertaiseksi, niinkuin suuren väkijoukon läsnäolo vahvistaa kuolemaan tuomitun mielenlujuutta.

Ikkunastaan Emilio näki, kun opettajatar palasi kotiinsa, ja sydän täynnä sääliä hän tyttöä ihaeli. Mitä suuremmiksi opettajattaren vastoinkäymiset kasvoivat, sitä kauniimmaksi hän kävi Emilion silmissä. Hän hoiti hyvin pukuansa ja kasvoihin oli ilmestynyt jotain, joka puhui tyynestä, loppumattomasta surumielisyydestä. Ainoastaan suu, joka väliin liikutuksesta värähteli, ilmaisi toisinaan, kuinka raskaalla mielellä hän oli, mutta ei ollut siltä kadottanut mitään ihanuudestansa. Kadulla kulkiessaan ei hän näyttänyt erittäin masentuneelta, ei liioin ylpeältä, eikä hän ollut ketään huomaavinansa; mutta jos hän odottamatta huomasi jonkun vihollisen tahi uteliaan, katseli hän vuorille päin, joiden lumipeittoa aurinko oli ruvennut repelemään, tahi loi silmänsä alas siniseen virtaan, jonka rannat alkoivat kirjautua monen värisistä kukkasista. Yksi ainoa ihminen saattoi hänen verensä kuohuksiin, vaikkapa sen vain kaukaa näki — se oli sindaco; ja eräs toinen herätti hänessä inhon tunnetta, jota ei kyennyt salaamaan, — se oli kunnan vahtimestari, joka juovuksissa ollessaan kulki opettajattaren ohitse voitonriemuisena partaansa silitellen ja heiluttaen sinne tänne matalaa teloittajanruumistaan. Nuo olivat kumminkin satunnaisia ikävyyksiä, mutta huoli isän suhteen painoi aina hänen mieltään, ja senpä kaikki käsittivät.

Kun Emilio eräänä päivänä näki opettajattaren väsyneenä ja tavallista kalpeampana, pelkäsi hän hänen ruvenneen itseltään kieltämään osan ravinnostaan, ett'ei sairaalta isältä mitään puuttuisi. Tämän aatoksen ajamana ja säälistä liikutettuna Emilio asettui illalla palkongin ikkunan viereen ja aikoi vielä kerran tarjota tytölle rahansa sekä rukoilla häntä niitä ottamaan. Mutta opettajatar vastasi Emilion erehtyvän ja voivansa kyllä vielä odottaa. Hän puhui lujalla äänellä, josta ymmärsi, että kärsisi viimeiseen asti, ennenkuin suostuisi apua ottamaan. Kuitenkin hänen kieltoaan seurasi syvä ja lempeä katse, joka selvästi sanoi: — Jumala antakoon, että voisin ottaa vastaan apua. Sinä olet ainoa ystäväni, mies parka. Minä tiedän sinun rakastavan minua. Sinä olet hyvä. Jumala siunatkoon sinua. Minä en voi, sillä ylpeyteni on minulle elämän ehto.

Kerran taas Emilio kysyi häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia ja eikö hän tahtoisi antaa Emilion jollekkulle kirjoittaa taikkapa matkustaa Turiniin puhumaan rehtorille hänen puolestaan. Ei, hänellä ei ollut sukulaisia; turhaa olisi kellekkään kirjoittaa; hän oli itsekin äsken lähettänyt kirjeen rehtorille; vastaus ei saattanut enää kauan viipyä.

Sillä aikaa kävi opettajattaren olo yhä huonommaksi. Eräänä iltana, kun Emilio näki hänet, silmät itkusta punaisina, kysyi hän kyynelten syytä. Toinen kertoi kotiin tullessaan löytäneensä pimeillä portailla odottamassa tuon pikku tytön, joka ennen toi kukkasia. Tyttö huono oli heittänyt kätensä hänen kaulaansa ja suudellut häntä itkien sekä sitte juosta liihottanut pois. Tämä kohtaus oli tehnyt hänelle hyvää. Sitten opettajatar ei voinut tukahuttaa valitusta. Hän saattoi kärsiä ja tyytyä jos minkälaiseen, kun vain sai arvonsa pelastetuksi; mutta kun piti noin esiintyä puodeissa, joissa häntä kohdeltiin röyhkeästi — — — Se oli kärsimystä, joka nousi yli voimain.

— Oi, jos ei vanhaa isääni olisi! — huudahti hän.

Opettaja tarjosi hänelle uudelleen melkein itkien kaiken mitä hänellä oli. Mutta hän vastasi tyynesti: — Minä en voi. Minä olen alkanut taistelun ja minun on se yksin kestettävä niin kauan kuin ei vanha isäni siitä kärsi.

Seuraavana päivänä hän näytti hiukan toivokkaammalla, sillä hän oli saanut kuulla, että prefektuurasta oli tullut käsky avata koulua. Mutta toivo haihtui, kun hän kuuli sindacon, sen sijaan että olisi avannut koulun, matkustaneen Turiniin. Luultavasti se oli harkinnut kokoon uuden juonen, ja meni nyt levittämään uusia valheita. Arvatenkin se vielä kuukauden ajan saisi lopullista päätöstä venyttäneeksi. Silloin oli hänen vastustuskykynsä jo melkein loppuun kulunut. Sitä käsittääkseen tarvitsi vain nähdä hänen käyntiänsä, ja vieläkin selvemmin sitä todisti hänen uupunut, raukea katseensa, katse, joka kertoi liian niukan ruuan tuottamasta heikkoudesta.

Kylässä ihmeteltiin, että hän enää saattoi vastustella ja laskettiin heittäymyksen päivät, aivan kuin piiritetystä linnoituksesta. Uteliaat ohitse kulkiat katselivat ylös hänen ikkunoihinsa, kuten on tapana, milloin talossa joku on kuolemaisillaan. Hänen kiukkuisimmalla vihollisellaan, tohtorin palvelialla, oli tapana aamuisin vastaan tullessa nostaa korinsa kantta, ikäänkuin hakeakseen sieltä jotakin; mutta se tahtoikin ainoastaan näyttää kuinka täysi hänen korinsa oli. Opettajattaren kadulla astuessa kuiskuteltiin: — Mutta mitäs se syö pysyäkseen pystyssä? — Sääliväiset käänsivät kasvonsa poispäin; viholliset asettuivat katujen kulmiin katselemaan häntä ja tarkastamaan hänen ryhtiänsä. Näyttipä siltä kuin useimmat olisivat käyneet hävyttömämmiksi, kuitenkaan ei niin paljon ilkeydestä kuin sentähden, että tahtoivat sillä pakoittaa opettajatarta nöyrtymään, päästäksensä kauemmin näkemästä tuota surkeutta. Hän varmaankin kärsi nälkää. Niin perheissä arveltiin. Koko viime viikolla ei hän ollut ottanut velaksi muuta kuin puolen kiloa lihaa ja siinäkin toinen puoli luuta, vähän voita ja hiukan leipää. Hän ei enää käyttänyt siivoojata apunaan, eikä enää nähty tulta iltaisin hänen ikkunassaan. Asumuksensa muistutti haudasta. Kuinka hän saattoi enää tehdä vastarintaa? Sehän oli mielettömyyteen vivahtavaa ylpeyttä. Kun on vanha, kivuloinen isä, tekee kait mielellään muutamia uhrauksia.

Tämä puhe tuli Emilion korviin ja saattoi hänet epätoivoon. Koska hän ei enää voinut itseänsä hillitä, päätti hän eräänä päivänä millä hinnalla tahansa pakoittaa opettajatarta ottamaan häneltä apua. Hän ei ollut koko päivänä nähnyt opettajattaren ulos menevän, ja epäillen hänen sairastuneen heikkoudesta hän teki lujan päätöksen. Hämärän tultua hän meni porstuaan soittamaan opettajattaren ovelle. Oven edessä hän huomasi pienen tytön, joka aikoi myöskin soittaa, mutta ei uskaltanut. Emilio kysyi, kuka se oli. Tyttö pelästyi, vapisi eikä vastannut. Emilio veti tulta tulitikulla. Se oli sekatavarankauppiaan tytär. Näytti siltä, kuin hän olisi juossut kotoa aivan säikäyksissään. Kun tyttö huomasi vieraan opettajaksi, kätki hän äkkiä toisen kätensä selän taa. Emilio kysyi: — Mitäs sinä haet? Mitä kätket selkäsi taa? — Vavisten ja tulipunaisena näytti hän mitä oli kätkenyt ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä: — Ottakaa tämä, minä en uskalla. — Antakaa se opettajattarelle. — Ja samassa hän juoksi portaita alas.

Emilio katseli esinettä, jonka oli käteensä saanut; se oli käärö. Hän avasi sen. Siinä oli sardiini-laatikko, vähän kuivatuita hedelmiä ja muutamia korppuja. Tyttö oli varastanut kotoaan opettajattarelle. Emilion suuri rakkaus lapsiin leimahti, niinkuin liekit tulipalossa. Tietämättä mitä oikeastaan tekisi noilla tavaroilla, hän soitti kelloa epävakaisella kädellä. Tumma olento ilmestyi oveen: se oli hän.

Opettaja sanoi: — Minä se olen — ja ojensi ujostellen käärön.

Neiti Galli otti sen ja meni porstuan ikkunan luo katsomaan, mitä siinä oli.

— Ottakaa takaisin! — huudahti hän äkkiä niinkuin olisi polttanut itseänsä ja laski käärön takaisin nuoren miehen käteen. Sen jäljestä hän sanoi melkein närkästyneellä äänellä: —- Niin kauas en ole vielä joutunut. — Hänen äänensä kuului hyvin heikolta.

Opettaja ojensi esiin toisen kätensä ja sanoi: — Katsokaa tätä, neiti Faustina, ottakaa minulta apua, minä rukoilen teitä!

Nuori tyttö kielsi taas, mutta lisäsi lempeästi: — Kiitoksia, herra Ratti. Te olette kovin hyvä! Mutta minä en tarvitse mitään, sen voin teille vakuuttaa. — Oi, sitä rakasta, kilttiä tyttöä! Hyvää yötä! Oh, älkää peljätkö; tietäkääs, minulla on teräksinen sielu.

Mutta Emilio ei mennytkään pois. Hetkisen oli aivan äänetöntä. Hän kuuli opettajattaren hengittävän raskaasti ja astui askeleen lähemmäksi. Äkkiä päästi opettajatar epätoivoisen huudahduksen: — Oi, minä en kestä kauempaa! En jaksa enää! Olen melkein lopussa! — ja itkien painoi hän päänsä nuorukaisen rintaan. Silloin hän tunsi opettajan kyyneleet poskillaan ja samassa suutelon, yhden ainoan, pitkän, intoisan suudelman, jota seurasi rakkauden, ilon ja surun synnyttämä tukautettu huudahdus. Kun Emilio toistamiseen haki hänen huuliaan, irtaantui opettajatar hänen syleilystään ja hävisi. Hän syöksyi perässä ja törmäsi suljettua ovea kohden. Emilio suuteli ovea, nojasi läähättäen poskensa siihen ja seisoi siinä sydän täynnä tuskaa, mutta samalla — sanomattoman onnellisena.

Loppu.

Kolme päivää myöhemmin loppui neiti Gallin koetus-aika. Murhenäytelmän loppukohtaus tuli äkkiä. Turinista saapui poliisikomisarius, mukanaan määräys asettaa opettajatar heti virkaansa ynnä kouluraadin päätös, jonka kautta kunta velvotettiin maksamaan hänelle osan palkasta koko siltä ajalta, jona hänen oli täytynyt olla erillään koulutyöstä; sitäpaitsi kunta tuomittiin maksamaan kulungit.

Poliisikomisarius meni suoraa päätä kunnallishallitukseen. Tuskin puolen tuntia oli hänen tulostaan kulunut, kun jo koko kylä asiasta tiesi.

Kunnallishallituksen jäsenet kokoontuivat oitis ja opettajatar käskettiin raatihuoneesen. Komisarius, pitkä mies, juhlallinen käytöksessään ja herttaisen kohtelias kaikille, aivan kuin olisi ollut häissä, esitteli laajalti prefektin käskyn ja kehoitti kunnallishallitusta jo samana päivänä kylän kadulla julkisen kuuluttajan kautta ilmoittamaan koulun jälleen avatuksi sekä käskemään perheitä lähettämään tyttöjänsä sinne. Sitte vaati hän luokkahuoneen avainta, jonka heti kohteliaasti jätti opettajattarelle. Hän lisäsi, että kirkkoherraakin oli pyydettävä saarnastuolista julistamaan koulu jälleen avatuksi ja lausui toivomuksen, ett'ei enää vasta minkäänlaisia riitoja ja ikävyyksiä koulussa syntyisi, sekä puhui lopulta muutamia kohteliaita, tyhjää sisältäviä sanoja sindacolle, joka kuunteli väristen, ymmärtämättä laskiko komisarius leikkiä hänen kanssaan vaiko puhui täyttä totta. Sindaco ja opettajatar eivät katsoneet toisiinsa.

Kun juhlallisuus oli päättynyt, vieras saattoi neiti Gallin koululle. Heitä seurasi koko joukko uteliaita katselioita ja muutamat entiset oppilaat, jotka oitis iloisina asettuivat entisille istuinpaikoilleen. Sen jälkeen vieras kumarsi kohteliaasti ja läksi.

Prefektin käsky julistettiin, kouluun tuli oitis kolmekymmentä tyttöä, palkka ja muut maksut suoritettiin, sindaco oli aivan ääneti, muut kunnallishallituksen jäsenet pesivät kätensä, ja melkein kaikki paitsi ne, joilla oli erityistä vihan syytä, iloitsivat opettajattaren voitosta, nekin jotka huvikseen olivat tarkastelleet hänen kärsimistänsä. Opettajattaren kestävyyttä kehuttiin ja sanottiin sindacon vihdoinkin saaneen hyvin ansaitun löylyn. Nytpä muka sai nähdä hänet jonkun aikaa häntä koipien välissä. Erinomaisen kelvollinen luonne tuolla nuorella tytöllä, joka näyttää niin vaatimattomalta ja lempeältä, ja mikä harvinainen tytär hän on! Oi, jospa kaikki opettajattaret voisivat sillä lailla saattaa itsensä ja ammattinsa arvoon, niin eivät suinkaan kunnallishallitukset joutuisi syypäiksi niin moneen väkivaltaisuuteen ja kehnouteen ja, tärkeintä kaikista, koulut menestyisivät paremmin. Oli kuinka hyvänsä, Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin päättynyt.

Pettynyt.

Riidan päätös ilahutti Emiliota kahdenkertaisesti; sillä samalla kun hän näki opettajatar paralta kärsimysten loppuneen ja rauhan ajan taas koittavan, toivoi hän, ett'ei opettajatar enää salaisi rakkauttansa, josta Emilio oli tuona avuttomuuden ja epätoivon hetkenä saanut niin armaan, niin surullisen suloisen todistuksen.

Emilio käytti hyväkseen ensimäistä iltaa, jona hänet taas tapasi palkongilla, ja alkoi uskalluksella, jota antaa varma tieto, että on löytänyt vastarakkautta, sydämmensä tunteita hänelle hellimmästi selitellä. Hän hyväili tytön sormia, jotka tämä oli pistänyt palkongin säleaidan lomiin, ja pysähtyi joka lauseella vetääkseen henkeänsä. Hän puhui kauan, luullen opettajattaren olevan ääneti pelkästä mielenliikutuksesta. Hän sanoi tämän tunteen täyttävän koko hänen olentonsa, että opettajatar oli juuri semmoinen nainen, jota oli uneksinut elämänsä toveriksi, ja ett'ei hän koskaan luopuisi rakkaudestaan menettämättä samalla kaikkea onnen ja rauhan toivoa. Viime sanat sanottuaan hän intohimoisesti suuteli tytön sormia, odotti vapisten vastausta ja koetti lukea sitä opettajattaren kasvoista, joita hämärä jo peitti.

Vastauksen ensimäinen värähdys kouristi Emilion sydäntä. Oi, se ei ollut rakastavan ääntä.

— Kiitän teitä, rakas herra Ratti! — sanoi opettajatar lempeällä ja surullisella äänellä. — Olen aina teille kiitollinen sieluni pohjasta — — — Te olette ollut minulle veljenä — — — Ilman teitä minulla ehkä ei olisi ollut voimia niin suuriin kärsimyksiin — — — Jos tilaisuutta siihen tulisikin, en kuitenkaan koskaan, koskaan voisi hyvyyttänne palkita — — — Minä pidän teistä ja sen voin teille sanoa — — — Mutta se, josta te puhutte — — — on mahdotonta.

Nuorukainen oli kovin hämmästyksissään ja matki tuon onnettomasti rakastuneitten iankaikkisesti samanlaisen, mielettömän kysymyksen: — Miksi?

Opettajatar huokasi.

— Miksi — — — vastasi hän hitaasti, puhuen äidillisen hellällä äänellä. — Elämäni ura on jo viitattu. Minun täytyy omistaa elämäni kokonaan isälleni — — — Te olette vielä nuori — — — elämänne ura on alussaan vasta — — — Minun kutsumukseni ei ole sinne päin — — — Ette voi arvata, kuinka pahaa tekee tätä teille sanoa.

Hetken vaiti oltuaan hän uudelleen virkkoi, toisti lempeästi ja matalalla äänellä: — Se on mahdotonta — — — Oi, sanoinhan sitä teille! — huudahti hän äkkiä, kovin liikutettuna, kun kuuli vierellään tukahutettua itkua. — Minä saatoin teille lopultakin kärsimystä! Semmoinen on kohtaloni! Se oli kuitenkin kaikista ikävintä. Minä en voi tuota kuulla. Kas niin, herra Ratti! Minä rukoilen teitä. Oi Jumalani! Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, kuinka se minua koskee. Päästäkää käteni — — — ei, pitäkää sitä vaan, kunhan rauhoitutte. Oi, enkö ole kärsinyt jo kylläksi! Jo riittää, jo riittää. Isäni huutaa minua.

Vaan Emiliopa ei päästänyt tuota pikku kätöstä irti. Koko hänen nuori sielunsa, vastoinkäymisten koettelema ja rakkautta janoava, puhui tällä hetkellä. Hän tahtoi, tahtoi väkisinkin saada rakkautta, hän oli aivan ensi nuoruudestaan asti odottanut tätä tunnetta; juuri tätä odottaen oli hän rakastanut koulua ja ihaellut lapsukaisia; hänellä ei ollut isää eikä äitiä, hän oli yksin ja ilman menestyksen toivoa maailmassa; mutta koko elämä muuttuisi hänen silmissään, jos vain Faustina häntä rakastaisi, hän eikä kukaan muu, sillä Emilio ei koskaan löytäisi toista senkaltaista, niin kaunista, hyvää, aivan kuin hänen oma äitinsä oli ollut, väkevä kuin marttiira ja todella käsin kannettava. Kovin hän äsken kuluneina surunpäivinä oli kärsinyt neidon puolesta ja äärettömästi rakastanut! Kun oli nähnyt hänen kulkevan kadulla kalpeana ja uskaliaana, kaikkein pilkallisten katseitten tähystämänä, olisi hän voinut suudella hänen jälkiään ja antaa vaikka verensä, jos sillä olisi saattanut rakastettuansa vahvistaa. Ihastuksesta, raivosta ja rakkaudesta oli hän itkemällä itkenyt.

— Oi armahimpani — — — rakas Faustina! En ole edes mahdollinen puhumaan kanssasi. Miksipä minua rakastaisit? Koko elämäni ei ole sen arvoinen kuin ainoa sana sinun suustasi, sinä ihana, siunattu olento! Mutta kuka sun on tänne lähettänyt! Tahtoisin maata kuolleena tässä paikassa, kun vain sinä pitäisit kättäsi sydämmelläni.

Emilio vaikeni läähättäen ja suuteli hänen sormiaan. Toinen ei vastannut mitään. Emilio päästi pienen käden. Se vetäytyi takaisin, mutta vapisi.

Hetkinen kului, hetkinen joka Emiliosta tuntui iankaikkisuudelta; virran pauhina kuului selvään ja muistutti ohikulkevan loppumattoman ihmisjoukon kohinasta. Emilio näki paimenten tulet vuorten rinteillä tuikkivan; tulipa äkkiä muistelleeksi ulkomuotoaan, joka ennen oli herättänyt monen naisen mieltymystä, tuskaa, jota uusi kielto hänelle tuottaisi sekä rukoili hiljaa äidiltänsä apua, ikäänkuin olisi luullut äitinsä esirukouksillaan voivan häntä auttaa.

Vihdoinkin kuului taas tytön ääni, kuuluipa niin vienona, että Emilio alussa uskalsi toivoa.

— Kiitos! — hän virkahti tuskin kuuluvasti — en koskaan, en koskaan unhoita mitä olette minulle puhunut. En koskaan. Niin kauan kuin elän, pidän teistä — — — Olen aina kätkevä sananne sydämmessäni — — —

Sitten hän väkisin keskeytti puheensa suunnan ja pitkitti: — Mutta se on mahdotonta! — — — Ainoastaan yhdellä ehdolla voimme pitää toisistamme — — — mutta tää on mahdotonta. Siis on meillä molemmilla yksi velvollisuus: se ett'emme puhu tästä asiasta. Minunkin puoleltani se vaatii uhrausta — — — Te tulette onnelliseksi ilman minua, rakas herra Ratti. Minä olen varma siitä. Jos pahoitan mieltänne — — — antakaa anteeksi, te kun olette niin hyvä. Pitäkää minusta edelleenkin veljen tavoin. Olkaa nyt edelleenkin kiltti, niin äitinne on tyytyväinen teihin.

Nuorukainen painoi toista kättään suutansa vasten ja päästi valituksen.

Säälin liikuttamana neiti Galli pisti kätensä aitauksen välistä ikäänkuin antaakseen hiukan lohdutusta. Emilio peitti sen suuteloilla, lyöden otsansa aitaukseen.

— Hyvästi! — sanoi tyttö huoahtaen ja vetäytyi pois, mutta Emilio suuteli yhä tyhjää ilmaa.

Sitten Emilio huusi hänen nimeänsä, mutta ei kuullut muuta kuin virran kohinaa. Kaikki oli loppunut. Emilio vietti yönsä epätoivoisena. Seuraavana aamuna aikaisin hän näki opettajattaren palkongilla, kalpeana ja itkeneen näköisenä. Neito tervehti häntä ystävällisesti.

Uuden toivon elähyttämänä rupesi Emilio illalla taas puhumaan rakkaudestaan.

Mutta toinen vastasi niinkuin ennenkin, painoi päänsä suruisena alas ja sanoi, tuijottaen pihan toisella puolen oleviin petäjiin: — Se on mahdotonta — — — Älkäämme siitä enää puhuko.

Nuorukainen totteli ja vähitellen he palasivat entisiin keskusteluaineisinsa, kuitenkaan löytämättä niissä enää menneitten aikain viehätystä. Emiliolla mielestään ei ollut enää mitään puhuttavaa opettajattarelle. Hänpä se nyt aina lopetti puhelut. Neljäntoista päivän kuluttua hän ei enää edes hakenut opettajattaren seuraa. Lopulta tyytyivät pelkkään surumieliseen tervehtämiseen; opettajatar haki silmillään Emilion katsetta, Emilio puolestaan karttoi hänen silmiänsä, Kaikki oli loppunut.

Rauenneet toiveet.

Emilio rakasti opettajatarta ja kärsi yhä edelleen. Koska hän oli lohdutuksen puutteessa, kääntyi hän sitä koulutyöstään hakemaan. Mutta se oli liian myöhäistä. Koulu ei anna lohdutusta muille kuin niille, jotka sitä uskollisesti rakastavat, ja rankaisee vaihemielisiä kahta ankarammin kuin niitä, jotka eivät sitä koskaan ole rakastaneet.

Emilion luokka oli levoton ja viran-omaiset yllyttelivät kurittomuutta. Varmaa oli, ett'ei sindaco, vaikka vihasi opettajaa, aikonut ruveta suoraan puskusille hänen kanssaan, niinkuin opettajattaren, eikä uudelleen taittaa sarviansa; hän oli varma siitä, että tarvittiin toinen menetystapa, että pienien lakkaamatta uudistuvien pikkukiusojen kautta elämä oli tehtävä tukalaksi Emiliolle. Vahtimestari ei enää jalallaan astunut kouluun ja lika oli tullut ylimmilleen; mustetta ja liitua puuttui, iso taulu oli poissa; köyhemmät oppilaat eivät enää saaneet kirjoitusvihkoja, vaan tulivat tyhjin käsin kouluun; lyhyesti, kaikin puolin koetettiin aikaan saada häiriötä ja harmia. Pojat, jotka kaikesta tästä ymmärsivät kunnallishallituksen tahtovan opettajaa viralta, kävivät röyhkeiksi, kirjoittelivat seinille neuvoja, että opettaja matkustaisi tiehensä, lykkäsivät toisiaan kyynärpäillä ja nauraa tirskuivat, kun opettaja joskus sanoi: — Ensi vuonna annan teidän tehdä sitä ja sitä; — kaikki tämä loukkasi häntä suuresti.

Ilkeimpiä oppilaita oli viinikauppiaan poika, yhdentoistavuotias nulikka, jonka oli tapana, Emilion toistaessa, pahan tottumuksen kautta, lausetta tahi sanaa kahdesti, vetää pääkamaraansa niin eriskummaisesti, että hiukset kohosivat pystyyn kuin heltiävä varatukka. Tämä kovin nauratti tovereita eikä opettaja saattanut poikaa rankaista, se kun väitti temppua synnynnäiseksi luonnonvirheeksi, joka hänessä oli ollut vähäisestä asti.

Eräänä päivänä, kun Emilio oli kovin ärtyneenä, hän ajoi pojan ulos. Mutta tämäpä palasi takaisin isänsä seurassa ja luokan edessä syntyi sanakiista, joka yhä vähensi opettajan jäljellä olevaa kunnioitusta. Ja mitä enemmän Emiliota ruvettiin halveksimaan, sitä kiivaammaksi hän kävi. Pianpa hän joutui niin kauas, että kohotti kättään lyödäkseen, vähitellen sitten rupesi todella lyömään, ensin hiljaa mutta sittemmin oikein tuntuvasti. Ensi kerralla hän sitä katkerasti katui, mutta tottui siihen vähitellen.

Emilio havaitsi pian kyllä lyömisen pahat seuraukset. Kun itse oli väkivaltainen, kävivät oppilaatkin rajuiksi. Pojat käyttivät kadulla toisiansa vastaan samoja haukkumasanoja, joita hän oli käyttänyt heistä koulussa, ja jos hän oli lyönyt jotakuta, potkivat he toisiansa vähäisen sanan tahi vain kiukkuisen katseenkin takia. Selkään antamalla ei hän saanut oppilaita entistään tottelevammiksi, ja muutamain päiväin kokemus teki hänelle selväksi sen lauseen totuuden, jota usein oli seminaarissa kuullut: taistelussa kiivaan opettajan ja oppilaitten välillä voittavat lopulta jälkimäiset, sillä he käsittävät kiivauden heikkoudeksi, se kun syntyy siitä, että huomaa olevansa kykenemätön luonnollisella tavalla kunnioitusta itsellensä hankkimaan.

Kun Emilio oli siirtänyt valtansa nyrkkiin, ei hänen katseellaan ja äänellään ollut enää mitään vaikutusta: hänen toruessaan katselivat pojat hänen kättään, ja niin kauan kun se ei liikkunut, nauroivat. Sama lyönti, jolla hän oli jonakin päivänä ojentanut harhailevaa oppilasta, ei riittänyt enää seuraavana päivänä, vaan hänen täytyi lyödä kovemmin. Olipa kuinka kiihkoissaan hyvänsä, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, nähdessään poikain hänen lähestyessään asettuvan asentoon, joka muistutti selkäänsä saaneesta koirasta. Hän näki poikain luonteitten huononevan ja kadottavan kaiken itsetunnon sekä käsitti, että ainoa pysyvä tunne, minkä selkään saanti lapsissa herätti, pelkoa ja kipua lukuun ottamatta, oli kostonhimo. Hänellä oli jo kymmenkunta oppilasta, joiden kasvoista taisi lukea heidän päättäneen ennen tai myöhemmin tehdä hänelle jotain pahaa. Siksi hän heitä vihasi, mutta hänen oli samalla paha olla. Jos hän joskus omantunnon vaatimuksesta koetti olla entisensä kaltainen, tyyni ja ystävällinen, huomasi hän pojissa äkkiä voitonriemua ja pilkallista hymyä, semmoista kuin vihollinen osoittaa, jolle pelosta on täytynyt aseensa antaa, ja tämä taas herätti Emilion sydämmessä katkeruutta ja kiukkua.

Koulu oli muuttunut hänelle helvetiksi ja hän tunsi itsensä varsin onnettomaksi.

Lasi.

Silloinpa Emilio heittäysi täydellä järjellä paheesen, johon moni kansakoulu-opettaja maalla vähitellen ja ympäristönsä viettelemänä melkein tietämättänsä joutuu: hän rupesi ryyppimään. Se sai alkunsa eräänä iltana kun hän, unhoittaaksensa ilkeätä kepposta, jonka muudan tähän asti siivo ja hyvä oppilas hänelle oli tehnyt, kaivoi seinäkaapista edellisenä vuonna erään piirustus-oppilaansa isältä saamansa rypälemehupullon. Muutamat kulaukset tätä nestettä tekivät koulusanomien lukemisen erittäin hauskaksi ja antoivat hänelle tunnin kuluttua mitä herttaisinta unta, jota muutoin olisi turhaan saanut odotella puoli yöhön saakka.

Emilion pikku huone oli käynyt hänelle inhottavaksi ja hän otti tavakseen lähteä ulos joka ilta, ehtoollista syötyään. Hänen oli vain kuljettava poikki kadun tullaksensa kapakkaan; ei kukaan häntä nähnyt. Ja sinne hän menikin, juomaan unta itselleen. Hänen likeinen tuttavuutensa kapakoitsian ja tämän pojan, entisen oppilaansa kanssa, puolusti jotakuinkin hänen oleskeluaan tämmöisessä paikassa.

Ensimäisinä päivinä Emilion toisinaan käsitti äkillinen kauhistuksen tunne istuessaan viiniltä löyhkäävän pöydän ääressä ja nähdessään nuot viisi, kuusi raakaa miestä, jotka joka ilta savuavan lampun valossa hypistelivät rasvaisia korttejansa. Ja hän sanoi itseksensä: — Kuinka? Oletko sinäkin tänne sortunut — — — viidenkolmatta iällä — — — monet ihanat unelmat uneksittuasi? — — — Mutta ajatellessaan virkansa monia vastuksia, poikien kiittämättömyyttä, hyljättyä rakkauttaan sekä kaikkea ilkeyttä ja huonoutta, jota oli saanut kokea, hävisivät kohta katumuksen tunteet ja omantunnon soimaukset.

Yksi ajatus häntä aina vaivasi: se että hänen täytyi kulkea opettajattaren oven ohitse ja nähdä tuo tuttu palkonki. Kun hän oli juonut, tuntui se sietämättömältä. Usein hän joi lasin lisää voidaksensa väliäpitämättömänä astua nuot askeleet.

Emilio joi tuntematta juonnistaan mitään nautintoa, kallisti äkisti, ikäänkuin olisi lääkkeitä nauttinut. Hän rakasti ainoastaan viinin vaikutuksia, ei makua. Eipä hänen edes tarvinnut kohtuuttomasti juoda, sillä vähäinenkin alkoholimäärä vaikutti nopeasti ja kestävästi hänen arkoihin, raittiuteen tottuneisin hermoihinsa. Viini vaikutti hänen ruumiisensa äkkiä ja syvästi, eikä tuottanut hämmentämätöntä iloa, vaan synnytti omituista aatteitten sekasokaa, alakuloisia ja iloisia tunteita, rohkeita, lapsellisia mielenjohteita. Hän kuuli ikäänkuin sisällänsä asuvain ihmisten huutoa ja torumista, ja kuunteli tätä hämmästyneenä ja peläten, ikäänkuin olisi huoneessaan kuullut vieraita ihmisiä astuvan ja puhelevan.

Illoin hän alakuloisena jätti kapakan, vaivoin laskien sormillaan kuinka monta ja mitä lajia kauan toivomiansa kirjoja hän olisi voinut ostaa rahoilla, joita oli tuolla hukkaan käyttänyt. Tämä ajatus saattoi hänet väliin lykkäämään luotaan puoleksi juodun viinilasin — — — vaan muutamia minuutteja sen jälkeen hän kuitenkin tyhjensi sen.

Väliin hän kuljeksi iltapimeässä edes takaisin kylän syrjäkadulla, ennen kuin saattoi kotiin mennä, ja riensi sitte melkein juoksujalassa huoneesensa. Nämät edestakaisin kävelyt syrjäkadulla öiseen aikaan tuntuivat eräästä siellä asuvasta naisesta jonkinmoisilta ujon rakkauden harhailuilta. Ensin hän tuli ikkunaan, mutta ilmestyi sittemmin portille, ja niinpä mies parka juomisen huviin yhdisti toisenkin.

Jonkun ajan kuluttua alkoi Emilio aamuisin tuntea suurta henkistä laiskuutta, ajatellessaan odottavia koulutunteja. Ensimäinen tunti hänen mielestään oli loppumattoman pitkä. Silmät unesta raskaina hän asettui kadunpuolisen akkunan ääreen katselemaan kuin noiduttuna kylää, jota hän vihasi. Oi, kuinka kovasti hän sitä vihasi! Siellä oli taloja, jotka olisi tahtonut jaottaa maan tasalle, kadunkulmia, joita vihasi, ihmis-olentoja, jotka vuosimääriä olivat hänelle kiusaa tehneet. Entäs kaikki nuo haalistuneet puotikyltit, jotka olivat hänen muistiinsa kaivautuneet määrätyssä järjestyksessään ikäänkuin aakkoset kirjaimistossa; vesi, joka valui rikkiöimestä katonkourusta likaiselle kiviseinälle, missä oli risainen ilmoitus asevelvolliskutsunnasta ja toinen, joka koski Amerikaan siirtoa; tuo alituinen vesilätäkkö naapurin portin edessä; tuo piha, täynnä törkyä ja mädänneitä lehtiä; likainen koira, rähjäiset kanat ja äikeä hiilenkatku; kaikki oli rumaa, ikävää ja inhottavaa! Tuntuipa Emiliosta kuin itse kuolemakin tuolla pienellä kaltevalla hautausmaalla, kylän yläpuolella, olisi kylmempi, toivottomampi, jopa kuolleempi kuin missään muussa kirkkotarhassa koko maan päällä.

Näitä surullisia ajatuksia karkoittaaksensa Emilio läksi ottamaan ryypyn aamulla ennen kuin koulu alkoi; hän teki sen äkkiä ja rajusti, ikäänkuin polttavat pisarat tappaisivat hänen sisässään asuvia kiusallisia ajatuksia kuin vahingollisia matoja, ja samalla kostaisivat hänen kärsimyksensä. Iltaisin hän joi runsaasti saadaksensa voimia kestämään seuraavan aamun synkkämielisyydenpuuskaa. Nukuttaaksensa omantunnon soimauksia, joita hän opettajana tunsi, koetti hän juodessaan sekä illoin että aamuin tehdä pilkkaa virastaan, muistelemalla kaikkia niitä halventavia lauseita, joita oli lukenut tahi kuullut viimeisinä vuosina. Hullu hän oli ollut! Maksoiko todellakin vaivaa monena vuonna elää pelkällä runollisuudella joutuakseen lopulta tämmöiseen lätäkköön? Sillä tavalla kansanvalistustyöhön houkutellaan lahjakkaita nuorukaisia, niinkuin parittajat narraavat nuoria tyttöjä, luvaten heille palvelusta jonkun kunnon kaupunkilaisen perheessä ja kuitenkin vievät porttolaan.

Siten putoelivat ihanteet yksi toisensa jälkeen opettajan sydämmestä alas lasiin: lapset, jotka kirjoittelevat kylän seinille: — Mene tiehesi! — isänmaa, joka, vaatien tuhannet uhrit, palkitsi häntä kadunlakaisijan palkalla; uskonto — — — Hallitseva uskonto oli se, joka oli Piazzenan kirkkoherralla. Ja Emilio joi. Hänellä ei ollut muuta lohdutusta. Kahtena tai kolmena iltana hän koetti kotiin tultuaan kynällä kertoa rauenneista toiveistaan ja siitä kuinka maailmaa halveksi; mutta hän huomasi, ett'ei sitäkään helpotusta ollut hänelle suotu. Ei ollut kyllä, että hänessä oli totuutta, järkeä ja intohimoja, kirjailialta vaaditaan taiteellista taipumusta ja sitäpä häneltä puuttui.

Silloin Emilion valtasi syvä ylenkatse kaikkea kuivaa, vaivaloista lukemista kohtaan, jota oli niin kovin aikoinansa harjoitellut ja joka häntä hyödytti koulussa hyvin vähän, ulkopuolella koulua ei vähääkään.

Juopuneen tavoin leveästi nauraen hän katseli pienelle kirjahyllylle ladottuja seminaari-vihkojansa, ikäänkuin olisivat sisältäneet koko joukon valheita ja hullutuksia. Keskellä näitten hyödyttömäin lukujen muistoja oli kumminkin kuva, joka herätti rakkautta ja kunnioitusta, yksinpä silloinkin, kun hän juovuksissa itsekseen purpatti: se oli hänen opettajansa Megarin kuva. Se mies oli todella vakuutettu siitä, mitä opetti, hän ei valhetellut ja hän oli rakastanut Emiliota. Nyt hän näki edessään Megarin semmoisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, silloin kun sai häneltä äitinsä kirjeen, mustapukuisena, vakavana ja jalon näköisenä. Oi, mielellään hän olisi tahtonut jälleen nähdä entistä opettajaansa! Tuntuipa siltä, kuin Megari yksin saisi hänet semmoiseksi, kuin ennen oli — — — mutta ehkä ei hänkään. Nyt oli jo liian myöhäistä. Emiliohan oli ainaiseksi kadottanut ihanan uskonsa. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin, tuhanten toisten tavoin, pilkata kaikkea maailmassa ja lohduttaa itseänsä miten parhaiten taisi. Puhellen näin itseksensä horjui hän kynttilä kädessä seinäkaapilleen, jossa hänellä tätä nykyä oli suuri varasto juomatavaroita ja nautti siellä vielä yhden lohdutuksen ja unhoituksen ryypyn.

Piankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin; otsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin hervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut arastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat itsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta siltä, joka hänestä piti.

Eräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren porstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi jo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän astui eteenpäin.

Nuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen äsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion päähän.

— Herra Ratti! — sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.

Emilio odotteli.

Tytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi rukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: — Älkää juoko!

Sitte katosi.

Opettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen virtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja niiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen hellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut tuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle tuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta juomarin-unestaan — — — Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan kestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis ilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin. Pitkin matkaa hän hoki: älä juo, ja vastasi itse, päätänsä ravistellen: — Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? — Oh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin tammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä tavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä syvyyden partaalle saakka — — —- Hän se juuri oli antanut Emiliolle ensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän jälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään — — — Ei, ei koskaan! — Älkää juoko. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää miestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: — Älä huuda!

Emilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan ateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn hameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä jonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi päästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi mennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa, riensi ulos kedoille — — — ja palasi kapakkaan.

Yhteentörmäys.

Emilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään. Kylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja Emilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut monen henkilön aikana: — Me ryhdymme pian asiaan. — Pari kolme kertaa hän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana uteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan. Eräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin tapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja toisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti häntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä uskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.

Mutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle piirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta viiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.

Opettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat suut irvissä.

Hän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki hän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi viinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa hiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui suunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos; kaulaliina jäi opettajan käteen.

Tämä näytelmä palautti rauhan luokkaan. Opettaja malttoi mielensä, antoi pyyhkiä pois pullon kuvan ja alkoi tuntinsa, luullen kaiken tähän päättyvän.

Seuraavana aamuna, kun Emilio juuri saneli oikeinkirjoitukseksi, astui viinikauppias luokkaan.

Emilio luuli hänen tulleen varta vasten soimaamaan häntä eilisen tapahtuman johdosta, ja koska tänä aamuna oli erittäin ärtyisellä tuulella, valmistautui hän aimo lailla läksyttämään viinikauppiasta.

Vaan kauppiaspa ei puhunut sanaakaan pojan löylytyksestä. Astuttuaan sisään hän asettui luokan eteen seisomaan, ikäänkuin antaakseen opettajalle ja oppilaille aikaa huomata, kuinka hän oli kovin kuningas vainaan näköinen.

— No — kysyi Emilio häneltä kärsimättömästi — mitäs te haette? — — — Minä sanelen parast'aikaa.

Puhuteltu vastasi tyynesti tulleensa luokkaa tarkastamaan.

Opettaja luuli miestä hassuksi.

— Luokkaa tarkastamaan? — kysäisi hän. — Millä oikeudella?

Toinen vastasi, tehden juhlallisen liikkeen kädellään: — Koulun tarkastusmiehen oikeudella.

Opettaja hypähti tuoliltaan: — Koulun tarkastusmiehen! Mistä ajasta alkaen? — — — Ja minkä ansion nojalla, jos saan luvan kysyä?

— Toispäivästä alkaen — vastasi viinikauppias, ja kunnallislautakunnan päätöksen nojalla. Edeltäjäni on yksityisten asiain tähden jättänyt toimensa.

Niin oli todellakin laita. Sindaco oli toimittanut nimityksen aivan salaa ja valinnut toimeen viinikauppiaan, saadakseen terävällä aseella pistää vihollistaan rintaan. Emilio arvasi asian, ja kun nyt kiusaan yhdistyi edellisenä iltana nautittu alkoholi, yltyi hän raivoon. — Mutta minäpä en ole siitä asiasta mitään kuullut — hän jatkoi kiukustuneena. — Teidän nimitystänne ei ole minulle ilmoitettu, niinkuin asiaan olisi kuulunut. Minä en siitä tiedä.

— Herra opettaja — sanoi toinen — te saatatte virkanne vaaraan.

— Luulenpa melkein, että teette pilkkaa minusta! Kuka on ikänä kuullut tarkastusmiestä kouluun lähetettävän antamatta ensin tietoa hänen nimityksestään opettajille?

— Minähän sen nyt ilmoitan.

— Se ei riitä. Minä en voi kärsiä, että se tapahtuu tällä lailla.

— Saatte kai kärsiä palkan vähennystä!

— En syyttömästi.

— Syynä on puuttuva kunnioitus esimiehiä kohtaan. Minä aion itse kirjoittaa rehtorille.

— Minäkin aion sinne kirjoittaa.

— Me kirjoitamme molemmat!

— Kirjoittakaa tekin! — huusi opettaja pojille ja alkoi taas sanella. Tämä pilasana huvitti kovin poikia, sillä pojat ovat aina sen puolella, jonka onnistuu antaa viimeinen sutkaus.

Viinikauppias nyt puolestaan vimmastui.

— Te saatte vielä pilapuheennekin maksaa! — sanoi hän ja lisäsi käskevästi, poikaansa kääntyneenä: — Ulos tästä koulusta!

Poika hyppäsi kuin kissa penkistä ja seurasi isää, joka kääntyi ovessa ja loi vielä kerran julmistuneen silmäyksen opettajaan.

Seuraavana päivänä sai opettaja vahtimestarin kautta kirjallisen ilmoituksen, että oli menettänyt palkan kolmelta päivältä. Mutta se ei siihen loppunut: sindaco oli ilmoittanut asian rehtorille, suuresti lisäiltynä.

Loppupuolella viikkoa sai Emilio koulu-legaatin kautta käskyn saapumaan Turiniin rehtorin puheille.

Rehtorilla käynti.

Emilio matkusti surumielisenä, pahaa aavistaen, eräänä Toukokuun aamuna. Taivas näytti olevan samealla mielellä kuin Emiliokin; paksut valkoiset sumut riippuivat laakson yli, laskeutuen hitaasti korkeammilta vuorenhuipuilta peittämään matalampia siksi kunnes hajaantuivat syksyisenä sateena. Case Rossen kohdalla antoi Emilio vaunujen pysähtyä virkistääksensä itseään viinilasilla, ja ensimäisellä ratavaunupysäkillä hän tyhjensi vieläkin lasin, jonka jälkeen rupesi näkemään asioita hiukan hauskemmassa valossa. Hänestä tuntui mahdottomalta, että häntä olisi kutsuttu vastaamaan huolimattomuudestaan koulussa, sillä siitähän eivät olleet tarkastaja eikä kunnallislautakunta mitään asian-omaisille ilmoittaneet; ei häntä voitu vaatia edesvastaukseen ryyppäämisestä, sillä eipä hän ollut koskaan esiintynyt julkisesti juopuneena. Toiselta puolen taas oli naurettavaa, jos rehtori antoi hänen tehdä tämän pitkän matkan ainoastaan neuvoaksensa häntä sekottamaan vettä viiniinsä. Jäljellä siis ei ollut muuta kutsun syytä, kuin tuo sanakiista tarkastusmiehen kanssa, ja siinä luuli Emilio oikeuden osittain olevan hänen puolellaan. Siis hänen ei tarvinnut olla levoton.

Taivas selkeni mitä kauemmas hän alangolle ajoi, ja hänen päästyään rautatiepysäkille paistoi aurinko kirkkaana ja virkistävänä.

Rautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus olekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan ja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta suullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän jo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi ensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti kysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte saisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin tuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen ajatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista, joka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista teoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet kilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin korkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä pelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman tulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä hyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.

Kun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa kadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin hyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään Kolmen kepin ravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan viiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan mahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli arvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle kirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut hänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli vähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja vaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain laiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun aikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen tottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä oli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi ollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.

Voittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio tiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä oli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia kuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua enemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle miehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa opettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta neuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä uskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan heräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi Emilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa löytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän miehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja sydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä, että oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi lasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli ohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana, astumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello torin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä vahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.

Ikäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa. Muutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti puheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä seiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle, parrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi, mutta pian palasi, sanoen: — Jahka teidän vuoronne tulee.

Koska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin avonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen että käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava etehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat lääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis haihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului suljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä naisen nopeata puhetta.

Ajan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita. Etehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa vihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen kädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden joukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen muistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka näytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä, vääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin hän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin alempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don Juan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen vieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat hänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven vieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti juutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina toisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä papereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista ylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä vanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti malttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä ja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja tarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia nuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine valkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan lukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa. Koululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria tuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki näyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa tahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki häämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja sindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.

Puolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion silmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja ajatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon ympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen sydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä. Rehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi, ikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat kokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä suunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua ilmoitusta Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa ja ikävä hämmästys, melkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan silmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän koetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan pitää ajatuksia koossa.

Jonkun hetken kuluttua Emilio huomasi, että hän lienee nukkunut kolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan läsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin hänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta tulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat pää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono ei ottanut koskaan loppuakseen.

Kun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja nukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin edellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia, hänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka nivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.

Taasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille. Vahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.

Tuokiossa hän selveni, mutta kun vastasi: — On läsnä! — niin hänen kielensä kovin kangersi, ja kulkiessaan pitkin käytävää hänen täytyi varoa kaatumista.

Vahtimestari avasi oven ja mulkoili häneen epäluuloisesti.

Emilio seisahtui kynnykselle, hattu kourassa, ja haki rehtoria silmillään.

Tämä seisoi selkä ikkunaa vasten. Valo, joka jätti rehtorin kasvot tykkönään varjoon, lankesi suoraan sisääntulijaan.

— Käykää peremmälle! — sanoi rehtori.

Emilio hätkähti kuullessaan tuon äänen.

Hän astui ikkunalle saakka ja seisoi silmä silmää vasten Megarin kanssa.

Emilio ei ollut moneen aikaan kurkistanutkaan koulusanomiin, eikä siis tiennyt, että rehtori oli äkkiä kutsuttu opetusasiain hallintovirastoon kansakouluasioita hoitamaan, ja että Alessandrian rehtori Megari oli asetettu hänen sijalleen.

Ensin Emilio hämmästyi, sitten hän kävi iloiseksi ja ojensi kätensä.

Mutta rehtori vain katseli häneen eikä liikahtanut paikaltaan. Tämmöinen jäykkyys haihdutti opettajan urhoollisuuden tykkönään. Hän tunsi vanhuksen tarkastavan katseen itseensä kiintyneeksi eikä voinut muuta kuin tuijottaa kirjoituspöytään.

Rehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä, kuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: — Mitä keskinäistä riitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?

Nuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja. Asiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi ollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli voimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden tarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että sindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon vihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin asiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään toisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei ollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he vain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen jälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa palkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta puuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat alkaneet jo aikaisemmin.

Sillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan murteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja sokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä hänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti ikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.

Rehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti oltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: — Ratti! Sillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä aikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette voineet niin muuttua?

Jos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi sydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja aikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä innostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut mitään vastata.

— Menkää tiehenne! — sanoi Megari tuimasti. — Ja tulkaa takaisin selvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.

Opettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.

Mutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui mitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä palaamaan.

— Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? — hän kysyi. — Oletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään irstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa. Seminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä harvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen. Minä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä. Mutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan viidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet erillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla? Koettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa, ett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on oleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.

Jokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua, mutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.

Megari astui lähemmäksi,

— Tuo tarkastusmiehen juttu — sanoi hän — on vähäpätöinen asia, jonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea opettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä tiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne on muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää rakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa. Silläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä olette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? — — — Oletteko sen hukanneet?

Emilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois, näkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi liikutuksissaan: — Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori! Antakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko minua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että minä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei olisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut lukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä koetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman kuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä maakylässä — — — Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole ketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään opettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole huvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu alakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte kuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En uskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi — — — olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos te annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää voi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan, pyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.