JÄLKIMÄINEN OSA. (continued 2)

Luostarissa.

Emilio oli viettänyt toista kuukautta ——ssa, Golin perheessä, sisariensa kanssa.

Eräänä iltapäivänä, vähää ennen päivällistä, hän juuri seisoi ja mietti, mitä varten pöytä oli katettu kuudelle hengelle, kun samassa isäntä astui sisään ja lausui hänelle hymyellen: — Emilio, täällä on eräs entinen mielitiettysi! — Samassa töytäsi sisään korkeakasvuinen, tummanverinen nainen, tarttui Emilion käsiin ja suuteli häntä molemmille poskille.

Se oli Emilion serkku, joka juuri oli saapunut ——een, ihastuksissaan vapaudesta, jonka oli saanut neljänkymmenen päiväisen luostari-elämän jälkeen.

— Nytpä saat kuulla! — hän sanoi Emiliolle ja huoahti samalla syvään, aivan kuin olisi aikonut kertoa pakoretkestä, jonka avulla oli päässyt jostakin vankilasta.

Opettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä laihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta, suorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi liikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja hätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui Emilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat leikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.

— Noh — kysyi nuori tyttö Emiliolta — mitä sinä olet toimittanut tänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan? — — — Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen näköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro minulle kaikki viidessä minuutissa.

Herra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina tottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden nuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja rakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta, raittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin, ihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa muistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta pitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.

— Ylimalkaan — serkku virkkoi — olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos ei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!

Hän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla. Hän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei ollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä oli yhä Tunis tahi Itämaat — — — Mutta ensin hän aikoi käydä Amerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa siirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä Ollendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä päivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä lentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita neljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen muistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta tuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta tuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi olla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi epäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin opettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia, joilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan oppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista voimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli täytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka voisi valmistaa heitä voimistelututkintoon — tietysti hankittuansa ensin pispalta luvan.

Oudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin portista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus ulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine, merellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita kasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat, jotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin hiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan huomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta nousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän takana olisi joku maannut viimeisillään — kaikki tämä oli kovin ikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen opettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa rakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta halua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat hiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja nälkään kuolemaan.

— Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä — hän sanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte pidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.

Paljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään alkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä itseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän uskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan kainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä nunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun heidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan kiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta kieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja selittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin sai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja siinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän kainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa perästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää. Siellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso, karkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin tehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä surkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha vyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina päätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä huolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat omin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta matalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja ja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain voimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa kysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. — Neiti, kuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka parhaiten suoritetaan "kumarrus eteenpäin"?

— Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli herra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?

— En suinkaan! — vastasi toinen. — Päinvastoin, ne rupesivat pitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita! Rakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita tunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova surumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki ympärilleni ja kysyivät huolistuneina: — Mikä teitä vaivaa? Millä olemme teitä loukanneet? — Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.

Iltaisin oli muutamain tapana koettaa taivuttaa häntä rupeamaan nunnaksi; tietysti olivat vakuutettuina tekevänsä sillä jotain, joka tarkoitti opettajattaren parasta.

Joukossa oli myöskin hyvin aineellisia nunnia, jotka eivät muuta ajatelleet kuin ruokaa, ja noudattivat hyvin vastenmielisesti luostarin ankaria säädöksiä. Nämät herättivät toisissa suurta inhoa ja olivat heille häpeäksi ja kiusaksi. Toiset taas, kiduttaakseen itseänsä, söivät vain puolet niukasta ruoka-annoksestaan, jona useimmiten oli kurkkavihannesta, menivätpä niinkin pitkälle kieltäymyksissään, että abedissan täytyi pyytää rippi-isää määräämään heille kuinka paljo leipää heidän tuli syödä kunakin päivänä. Siellä oli nunnia, jotka valitsivat huonoimmat, pilaantuneimmat hedelmät syödäkseen, jotka lukivat rukouksia melkein koko aterian ajan ja sitte vasta, juuri ennenkuin pöydästä noustiin, hotaisivat hätä hätää ruuan, etteivät ehtisi tuntea sen makua suussaan. Toisten taas olivat kasvot aivan arvissa, siksi että, itseänsä kiusatakseen, eivät yöksi asettaneet ikkunaansa hyttysverkkoa. Tässä on lisäksi se merkillinen seikka muistettava, että he kaikki lueskelivat ei ainoastaan hämmästyttävän ahkerasti, vaan vielä suurella kunnianhimolla, niin ett'ei hän voinut käsittää kuinka tämä saattoi sopia kaiken maallisen ylönkatsomiseen, jota uskonto käskee, ja siihen nöyryyteen, jota he kaikessa muussa osoittivat. Itse abedissakin, kaunisvartaloinen, ihanasilmäinen viidenkymmenenvuotias nainen, joka pani määräkseen mitä ankarimpia hurskauden harjoituksia, niin että väliin sai suonenvetoa ja ulisi kivuista, joihin itse oli syypää, ei voinut peittää mielihyväänsä, kun hänen lahjakkaisuuttaan ja sivistystään kehuttiin. Eikä siinä kyllä: opettajatar ei voinut käydä valalle, ett'eivät abedissan puvun aistikkaasti järjestetyt laskokset ja hänen uljas ryhtinsä olleet jotain mietittyä ja asetettua. Abedissa parka! Hänkin kiintyi nuoreen opettajattareen ja he puhelivat pitkät ajat kulkien käsi kädessä. Kuitenkin hän aina matalalla äänellä sanoi: — Pidä hihasta.

— Lyhyesti — Emilio virkkoi — sinun oli siellä hauskaa.

— Sitä en voi sanoa! vastasi serkku. — Minä olin raskasmielinen.

Niinpä ne olivat kaikki muutkin. Oikein jumalisetkin liian usein vakuuttelivat olevansa tyytyväisiä, jotta olisi voinut uskoa heidän totta puhuvan. Seitsemän tuntia päivästä oli pakollisesti määrätty rukoilemiseen, ja perjantaina rukoiltiin ojennetuin käsivarsin, niin että ruumis muodosti ristin. Useat heistä olivat kivuloisia ja pistivät sen vuoksi soppaan perin pieniä Vapahtajan sydämmen valokuvia, joita sitte sopan kera nielivät. Yksitoikkoinen luostari-elämä hivutti ihmisparkoja niin kovin, että kun kerran olivat voittaneet ensimmäisen vastenmielisyytensä voimisteluun, rupesivat sitä siunaamaan pitkien päiviensä pienenä vaihetteluna. Niinpä, heidän oli niin ikävä, että kovin malttamattomasti odottivat vuosittain tapahtuvia puhdistusharjoituksia, koska silloin uusi pappi ulkoa maailmasta saapui heitä ripittämään. Kolmeen kuukauteen sitä ennen eivät muusta puhuneet ja silloin heidän kasvonsa säteilivät, niinkuin olisivat odottaneet jonkun jumalan astuvan alas heidän luoksensa. Merkillisin mitä heidän elämässään oli tapahtunut ja josta monta vuotta puhuttiin, oli se kun eräs pappi suuteli abedissan huntua hyvästi jättäessään. Kaikilla nunnilla oli, teljetyn ja ikäänkuin tukahutetun elämänsä seurauksena, erittäin vilkas mielikuvitus, ikäänkuin nuoruus, sydämmiin kuristettuna, puhkeaisi esiin mielihaaveissa, kun ei se millään muulla lailla päässyt purkautumaan. Monessa oli mieli ja ymmärrys nähtävästi muuttuva toiseksi sen mukaan kuin ruumis muuttui. Siellä oli eräskin, joka väliin vähäpätöisimmästä asiasta alkoi niskoitella ja raivosi abedissalle. Häntä rankaistiin asettamalla arestiin portin ja ulkomuurin väliseen komeroon, ja siellä hän seisoi tuntikausia liikkumattomana, itkien ja pitäen käsiään silmäin edessä. Eräs toinen, lempeäluontoinen ja kivulias, oli osittain vapautettu luostarin säännöksistä; hänen oli tapana juosta puolen päivää puutarhassa edes takaisin kuin mielipuoli, ja yön tullen piti hän kaikkia hereillä kauhealla yskällään, joka kaikui vintistä kellariin saakka ikäänkuin petoeläimen karjunta. Tässä rauhan tyyssijassa oli öisin vähemmin rauhallista kuin päivällä. Opettajattaren viereisessä kamarissa asui nuori, tavattoman kaunis tyttönen, joka öisin huuteli Amerikassa olevaa äitiään kolme- —- viisikymmentä kertaa peräkkäin, niin hellällä ja surumielisellä äänellä, että sydäntä viilsi. Oi, kyllä hän heitä kaikkia muistaisi koko elämänsä iän ja liiatenkin sitä pikku nunnaa, joka aamuisin toi hänelle kahvia, kasvot yhtä valkoisina, kuin huntunsa, kätöset pienet kuin lapsella ja vieno ääni, jolla aina sanoi: — Deo gratia[16] — Hän oli hyvin nuori ja hoikka; vaaleat sinisilmät ilmaisivat ääretöntä rakkauden kaipuuta ja katselivat aina opettajatarta, niinkuin hänellä olisi ollut tuhannen asiata puhuttavana, mutta hän ei koskaan mitään sanonut. Eräänä aamuna pikku nunna luuli opettajattaren vielä nukkuvan, hiipi varpaillaan sisään, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti ulos; neljääntoista päivään ei hän sitte uskaltanut katsella opettajatarta silmiin.

Herra Goli hengitti syvään, ikäänkuin karkoittaakseen mielikuviaan ja sanoi teeskennellyn kärsimättömästi: — Palatkaamme voimisteluun.

— Niin — myönsi opettajatar naurahtaen — palatkaamme voimisteluun.

Loppupuolella kurssia kävivät nunnat kovin levottomiksi tutkinnosta, ei suinkaan sen vaikeuden tähden, mutta siksi että tutkintolautakunta, jonka puheenjohtajana oli läänin rehtori, saapuisi luostariin ja heidän pitäisi niiden edessä tehdä samat temput, joita alussa niin vastenmielisesti olivat suorittaneet vaikk'ei ollut kuin nuori tyttö katsomassa. Varsinkin marssimista ajatellessaan kalpenivat kauhusta. Itse abedissakin oli levoton ja antoi aterioidessamme tavallista useammin lukea rukouksia ruokasalissa, arvattavastikkin sen vuoksi, että hän tahtoi edeltäkäsin pyytää anteeksi siitä häväistyksestä, jota hänen täytyisi sallia luostarissaan tapahtuvaksi. Moni nunna ripitti itseänsä tavallista ahkerammin saadakseen neuvoja ja lohdutusta. Välihetkillä puutarhassa eivät opettajattarelle muusta puhuneet kuin tulevasta tutkinnosta, tehden senkin seitsemän kysymystä: että tunsiko hän tutkintolautakunnan jäseniä, heidän ikäänsä ja tapojaan; olivatko naineita vai naimattomia; kuinka kauan kutakin nunnaa tutkittaisiin; pääsisivätkö muutamista liikkeistä tahi saisivatko tehdä ne lievemmin, vähän sinne päin. Opettajatar koki kaikin tavoin rauhoittaa heitä, mutta huonolla menestyksellä. Yöllä vasten tutkintopäivää ei kukaan oikein nukkunut; kaikki viettivät yönsä kiihtyneessä unen ja valvonnan välitilassa, tuo polttava ajatus aivoissa hereillä, niin että kun kyyhkynen sattui lentämään erään nunnan kammioon, tämä kauhistuneena huusi perkeleen tulleen hänen luokseen; kaikki sisaret pukeutuivat tuota pikaa ja juoksentelivat huutaen käytävissä, kunnes abedissa lopulta tuli kynttilä kädessä katsomaan mitä meluttiin. Oi, kuinka opettajattaren kävi sääliksi nuot nuoret, valkopukuiset tytöt, jotka seisoivat siinä yhteen sullottuina käytävän päässä! Kerittyine päineen olivat juuri kuin joukko sairaita nuorukaisia. Lapsiparat olivat häpeillänsä ja vapisivat, peläten perkelettä ja rehtoria.

— Tuo kauhea tutkintolautakunta saapui kello 10 aamupuolella. Valitettavasti oli rehtorin muoto juuri semmoinen, joka suuresti muistutti nunnaparkojen hourekuvista. Hän oli harmaahiuksinen rakuunakapteeni, viikset isot, mustat, nenä korkea, katse tuima ja ääni ankara. Häntä seurasi mitättömän, puisevan näköinen voimistelun-opettaja sekä tarkastaja, joka kaikeksi onneksi oli varsin hauskannäköinen, lihava ja kaikille kohtelias. Tutkinto pidettiin isossa, tyhjässä huoneessa, johon tilaisuutta varten oli ripustettu kaksi ristiinnaulitun kuvaa. Heti alussa rehtori suuttui huomatessaan nunnain liikanaista ujoutta ja abedissan säikähtyneen muodon. Viimeksimainittu näytti siltä, kuin olisi tulisilla hiilillä kulkenut, aivan kuin sinne olisi tultu vartavasten hänen luostariaan häpäisemään. Rehtori teki kysymyksensä niin kiivaalla äänellä, että tutkittavat joutuivat aivan tolaltaan; toiselle toisensa perästä hän sanoi: — Älkää toki pelätkö! Minä olen ihminen enkä mikään kummitus. Mitä teihin on ajettu? — hän lisäsi mulkoillen abedissaa. Mutta pahinta oli vapaitten liikkeiden tekeminen. Kun abedissa näki rukousnauhain toisiinsa sekaantuvan, vapisi hän kuin olisi nähnyt jotain pyhää saastutettavan. Rehtori oli erittäin tarkka marssimisen suhteen, ja kun sitä liikettä tehtiin, kävi hän kärsimättömäksi siitä ett'ei jalkoja näkynyt ja huusi vihaisesti: — Mutta nostakaa toki hiukan hameitanne, että voin nähdä kuinka liikutte! — Abedissa sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä: — Tuo on sopimatonta! — Onneksi rehtori ei hänen sanojaan kuullut. Jos ei noita huolistuneita nunnaparkoja olisi käynyt sääliksi, olisi heitä todella ihastuksekseen katsellut, niin suloisia olivat juuri ujoutensa tähden siinä voimistellessaan, vapisten ja punastuen valkoisten huntujen alla. Aivan selvästi huomasi missä tuskassa olivat, ja tarkastaja käänsi pois kasvonsa, ett'ei silmäyksillänsä lisäisi heidän tuskaansa. Äkkiä sanoi rehtori minulle karkeasti:

— Tehkää muutamia kysymyksiä vartalon pyörityksestä!

Näitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan sanoi korkealla äänellä, kalveten: — Pyydän anteeksi, mutta tämähän voi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. — Vartalon pyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin harmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään osoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut monelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi, hyvästi heittäessään: — Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa rouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä. Neuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte apteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. — Abedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei pistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin iloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet toisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana päivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.

— Kummallista! — huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin kuunnellut serkun kertomusta. —- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon sinisilmäisen pikku nunnan marssivan.

Nämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan hän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:

— Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin nunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!

Lopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista pitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen huoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin, heidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät saaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin silittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän liikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta hellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat hänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi itkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi, osoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin hänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa saisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona häneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä keräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja, rukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki eivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin, joka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki nunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin. Sen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt mitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää; heidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen kiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama "voi hyvin", joka tukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.

— Ja nyt — virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka kyyneleet silmissä kiilsivät — lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada haltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa siirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen pienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat luokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon — — — Hauskaa lienee nähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja hajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin näkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille ilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.

Kuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka voisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas intiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi seurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: —- Minä olen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta maailman luomisesta!

Mutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. Diario de los maestros lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren tulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu siitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli valmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa levitettyjen purjeitten varjossa.

— Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa — päätti hän puheensa — laivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,' missä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset polvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka tiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!

Liikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli nuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja myötätuntoisesti.

— Siitä kaikesta ei tule mitään! — sanoi kohteliaasti herra Goli. — Jonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät Euroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.

— Ei — vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti — minun aikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi vaimoksi.

Äkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen iloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata naimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias vuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli jonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa rakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja kirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin luettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita kirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen kauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa, koska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies vasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun näet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin paljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada hänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin pahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan poltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun opettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen toista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat sanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli rakastanut.

— Entäs toinen kosija? — kysyivät pöytätoverit.

— Toinen kosija — naurahti opettajatar — oli paljoa nuorempi.

Se oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän vuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt hänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen, jossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle palkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet naisivat.

Kaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin tunnustuksiin.

— Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut — sanoi hän. — Vielä on yksi kertomatta.

— On kyllä — vastasi toinen leikillisesti — Brillan sindaco, joka ilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset käyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.

— Ei — sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä — ei nyt ole kysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.

Opettajatar punastui ja tuo viittaus näytti häntä pahoittavan.

Edellisenä vuonna hän jonakin heikkona hetkenä oli kertonut rouva Golille tapahtuman Turinin ajoilta, jossa oli ollut voimistelua oppimassa. Voimistelu-opiston viereisen kasarmin upsierit olivat ottaneet tavaksi odottaa häntä opiston portilla. Rehtori, kun sai tämän tietoonsa, valitti kenraalille ja sen perästä upseereja ei näkynyt. Mutta yksi heistä, nuori kaunis mies, joka oli tavattomasti hänen näköisensä, niin että olisi voinut veljeksi luulla, oli mieltynyt häneen — ja jättänyt jälkeensä sydänhaavan, joka ei vieläkään ollut umpeen mennyt.

Herra Goli muutti heti puheen-ainetta, huomatessaan kajonneensa arkaan kohtaan.

— Lyhyesti, neiti kulta — hän virkkoi leikillisesti — niin totta kuin minulla on kaksi silmää päässäni, te ette tule Amerikaan menemään. Ensi vuonna näihin aikoihin olette lakanneet olemasta opettajana.

— En — vastasi hän surumielisesti — koulu on tarkoitusperäni. Minä en vaan tahtoisi elää niin kauan, ett'en jaksaisi olla opettajattarena enään. Siitäpä en luule pelkoa olevankaan. Minä menen koulusta suoraan kirkkotarhaan. — Nousten pöydästä hän iloisesti lisäsi: — Minulla on toivomuksia kuoloanikin seuraavien päivien suhteen.

Hänen ihanteenansa oli kuolla etelä-Itaaliassa, Ligurian rannikolla, missä aurinko ihanasti helolttaa; hän toivoi pienten oppilaittensa saattavan häntä hautaan; mutta heidän tuli olla iloisia, kulkea kukkasvihkot käsissä ja laulaa erästä ensimäisen lukukirjan laulua, jota hän heille opettaisi. Hän oli haudattava, lasten viime ainekirjoitukset sylissään, ja hautakivelle oli piirrettävä sanat, jotka Valentin Friedland lausui vähää ennen kuolemataan: — Lapseni, minua on kutsuttu toiseen kouluun.

Tätä sanoessaan hänen sydämmensä täyttyi vilpittömällä, hartaalla ilolla ja sitä kesti koko matkan asemalle saakka, jonne Golin herrasväki ja Emilio häntä saattoivat. Hän pysähtyi katujen kulmissa ja osoitti katulyhtyjen valossa päivänvarjostimellaan laivayhtiöitten ilmoituksia sekä näytti eräässä laivankuvassa sitä paikkaa laivan peräkannella, missä hän aikoi iltansa viettää. Sitten lausui muistosta Brillan sindacon sonetin sekä oman vastauksensa. Hän matki ligurilaisten koululasten ääntämistapaa. Lopulta kertoi kepposestaan, jota oli kylissä käyttänyt saadakseen liikkeellä olevia juorupuheita vaikenemaan. Hän rupesi oitis, kun huomasi itseänsä moitittavan siitä, että antoi jonkun ihastella itseään, laajasti ja tarkasti asiasta puhumaan. Juoruaminen lakkasi paikalla, mutta sen sijaan häntä soimattiin kerskailijaksi.

— Oh — hän huudahti — minä olen aika valtioviisas!

Rautatievaunuista hän vielä puhui ystävilleen, hymyellen kyynelsilmin: — Kuulkaas, katsokaa minua tarkoin, sillä kun palaan Amerikasta, ette enää tunnekkaan. Olen silloin paljoa tummempi, puhun espanjan kieltä ja intiaanilainen kamarineitsyt kulkee perässäni. Saatte nähdä, saavutanpa onneni. Menen naimisiin uljaan estancieron[17] kanssa ja me perustamme mallikouluja gauchoille.[18] Buenas noches, ystäväni! Buenas noches![19]

Camina.

Ensimäinen tuttavuus.

Emilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä aina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne virheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden elämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei ainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.

Ajaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit varjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa, hän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne sormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa viran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja yhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin voidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse koulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi hauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän päätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä hakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta uskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan sammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen taivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja ikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea haamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi ensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.

Koska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä viran-omaisten puheille, ajoi hän Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan, tilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon huoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar kauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet toisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen jonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän pojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen jälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen siinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen neljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta ruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää suustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen saatuaan, hän esitteli itsensä: — Giuseppe Reale, ensimäisen luokan opettaja — ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän toiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan sanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys ilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin huomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä puhuakseen ymmärrettävästi.

Jo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: — Vai niin, tekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? — — — Kuinka kauan olette olleet? — — — Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä aika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis — — — ajan hukkaa siitä puhua.

Reale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut, ett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta hänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä poikansa "kansan kasvattajana" ja oli tosiaankin oikeaan osannut! Kokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman vähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei kumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin kokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: — Pienissä kunnissa näet sielun hengityselimet kaipaavat happea. Hämmästys, joka näitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata suuresti huvittavan.

Pitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi: — Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan, joka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta — — — he vihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi — — — ollakseni aivan puhumatta heidän rehellisyydestänsä — — —

Kauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän kertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja, oli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli paras, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi matalalla äänellä: — Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin — kohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen kattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.

Caminan kylä.

Caminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä tuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni isoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi pieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä puolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden, leviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka. Kylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu muutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli täynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli vilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin ilmaa.

Emilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan toisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli kunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe; yläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.

Metsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja kulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana Emiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan metsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla, joita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio piti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat vilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan, vaan olivat poissa kotoa koko päivän.

Ensi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän otti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän oli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja viinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen kasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli tavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä. Oitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan, ja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.

Kun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin, näytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät olisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena nokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion kunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian haihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle luokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän, neliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä asevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia, poikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita huojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi monilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja Emilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä, mutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: — Täällä voisi tietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan kreivinpoikia.

Suvaitsevainen kirkkoherra.

Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään kirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän hyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin papereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja sukkapuikkoja.

Emilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko kirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä vaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä rauhaan.

Kirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty, oli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he "pitävät Itaalian puolta". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen puolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta, mustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta kummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen kohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan tarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä hyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.

Tästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä ja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat. Hän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski leikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän ei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa keskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi pulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa hän piankin toi mielilauseensa esiin.

— Uskonto — sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden etusormeen — ja isänmaa — hän tarttui pitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea yhdistettyinä ja lisäsi: — Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä — — — aina yhdessä.

Näin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa enemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet väkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena semmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos toiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää kieltä, tuli hän pahoille mielin. — Hänestä pidettiin paikkakunnalla. Ylioppilaat nimittivät häntä isänmaalliseksi luikerteliaksi ja pitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen häntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista sormi-temppua: — Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin oli tapana juoda) liitossa — — — yhdessä — — — aina yhdessä! siksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.

Opettajatar, neiti Pedani.

Samana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio raatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta hämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä hän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan naaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset hiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin hapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi ja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä erottaa.

Emilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin, jonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis vartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät, sekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Neiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa kouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin sortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen puheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian senjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren kulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita, pitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki apteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan ja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan talon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään katselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar poikkikadulle.

Kotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra Samis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren, joka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut erehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain muutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen luonteensa kautta.

Neiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen oli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli Lombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet erääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka eri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä mieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty opettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö otettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi, ett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä piti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat kirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle samoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen ikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta. Rehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua ja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi kylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla asetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi tunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja viran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista päivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.

Kuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa maalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän jakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään juokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella uskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä kaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin komentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön touhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi ja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt sekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja siitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia vasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli heittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut suullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen eleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat, sai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa häväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä taholta olisi koetettu.

Neiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla näkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän kertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista teoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin pitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään heidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet Katariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi. Tietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi oppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät kahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja valloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä, voimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla alppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä ja muutinvaatteita.

Kaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä huoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut, pienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi hyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän itsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla häilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus kiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä kartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun mustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli haihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan kiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen omituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin. Seuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan puhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi hänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän oli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa määrättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset taas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin, eivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin sairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa, raittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli kotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään muuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut. Sitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin kilpatutkintoihin.

Ihastus, jota opettajatar oli herättänyt, ei kuitenkaan ollut sammunut, ainoastaan tukahutettu. Muutamissa, esimerkiksi ylöskantomiehessä ja lääkärissä, oli tunne hyvinkin eleillä, ja he kostivat hyljättyä rakkauttaan osoittelemalla opettajattaren pitkiä askeleita ja miehekästä ääntä. Kun opettajatar astui kahvilan tahi apteekin ohitse, ottivat herrat ensin hatut päästään, ja loivat sitte pitkiä hekumallisia silmäyksiä hänen vyötäreilleen, ajatellen ajatuksia, joita eivät olisi kehdanneet sanoiksi saattaa. Rakkauden tunnustuksia, kirjallisia enempi kuin suullisiakaan, ei enää uskallettu tuoda esiin. Opettaja Reale, joka kerran juovuspäissään oli kadulla pysähtynyt kädet ristissä opettajattaren eteen, sai semmoisen kyydin sindacolta, ett'ei enää sen koommin uskaltanut kujeilla. Ainoa, joka julkisesti näytti mielikarvauttansa ja uskalsi jonkun matkan päästä vainota opettajatarta, oli karabinieerien päällikkö. Ahtaasen takkiinsa puserrettuna tämä kulki huohoittaen, viiksiään väännellen, kynsiään pureskellen edestakaisin koulun edustalla, ja kun kuuli opettajattaren äänen, mulisteli vihaisesti silmiään. Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, nähdessään hänen katselevan opettajatarta: — Nyt se varmaankin tytön vangitsee. — Caminan hienossa seurapiirissä siitä laskettiin leikkiä, kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella.

Sindaco Lorsa.

Yllä-olevat jutut, joita Emilio ensi päivinä kuunteli hartaalla uteliaisuudella, eivät estäneet häntä käymästä levottomaksi siitä varsin selittämättömästä hitaisuudesta, jolla luetteloa koulu-iässä olevista lapsista valmistettiin; ehk'ei ollut aikomus sitä hankkiakkaan, kuka tiesi. Tämä näytti hänestä ikävältä enteeltä. Hän oli tullut Caminaan täynnänsä hyviä aikeita. Oliko hän todellakin, niinkuin tuo juopunut toveri oli sanonut, joutunut kuntaan, missä oli taisteltava velvollisuuksistansa välittämättömiä viran-omaisia vastaan, jotka väliäpitämättömyydellä, kentiesi vihamielinkin koulua katselivat?

Päästäksensä tästä kiusallisesta epätietoisuudesta Emilio päätti käydä sindacon luona jollain lailla hankkiakseen luetteloa. Hän aikoi tarjoutua itse kirjoittamaan sitä sindacon papereista, vaan tämä ehdotus näytti sindacoa suututtavan. Hän otti opettajaa vastaan seisoen virkapöytänsä vieressä, jolla oli iso kasa prefektuurasta tulleita kirjoituksia, väännellen tyhjää, puuvartista tupakkapiippua karkeissa käsissään. Sindaco kiitti Emiliota, mutta sanoi, ett'ei hänen apuaan tarvittu.

— Luettelo kyllä valmistuu ilman teitä — sanoi — valmistuu ajoissa — — — ennen kuukauden loppua.

Opettaja huomautti kunnioittavasti haluavansa sitä ennen kouluun-kirjoitusta, voidaksensa alkaa työnsä säännöllisesti.

— Tulette kaikissa tapauksissa alkamaan säännöllisesti — sindaco vastasi. — Maailma ei siltä hajoo, vaikka luettelo puuttuukin. Tätä nykyä meillä on koko joukko tekemistä — — —

— Minä tarkoitin — pitkitti Emilio — sitä, että voisimme oitis vaikuttaa vanhempiin, jotka ovat jättäneet lapsensa koukun tuomatta — — — sillä jos oitis asiaan ryhtyy, on sillä suurempi vaikutus, niinkuin tiedätte.

Sindaco oli hetken ääneti.

— Koulusta jääneisin poikiin, vanhempiin — — — sanoi hän sitte — saammepa nähdä. Mutta eihän Itaalia siltä joudu hukkaan, vaikka yksi ja toinen poika olisikin viikon ajan koulusta poissa.

Opettaja katseli ihmetellen sindacoa, mutta vieläkin suuremmaksi kävi hänen hämmästyksensä nähdessään pöydällä koko joukon opetusta koskevia kiertokirjeitä ja säädöksiä, prefektuurasta sindacolle lähetettyjä, jotka kaikki olivat vielä avaamatta.

— Mutta — muistutti Emilio — tiedättehän, että jos muutamat oppilaista ovat ensimäiset tunnit poissa, on niiden kanssa kaksinkertainen vaiva, ennenkuin saa ne seuraamaan ja sitäpaitse pidättävät sitte toisia oppilaita.

— Oh, hyvä Jumala! — huudahti sindaco kohauttaen hartioitaan ja rupesi kävelemään huoneessa edes takaisin. — Kaikki nuo ovat samanlaisia — — — Kaikki luulevat voivansa maailman uudistaa muutamilla opetustunneilla. Minulla on oma käsitykseni asiasta. Minä sanon: levittäkää valistusta, se on hyvä — — — Mutta emme saa ajatella, ett'ei oppimaton ihminen muka ole mikään ihminen. Tietysti te, opettajana, ajattelette toisin — — —

Hetken ääneti oltuaan hän äkkiä lisäsi, ikäänkuin jonkin sisällisen vaikutuksen innostamana, osoittaen toiselta puolen katua, kartanoitten kattojen yläpuolitse kohoavia poppeleita: — Näettekö nuo puut tuolla? Ne ovat tulleet isoiksi ja vahvoiksi, käymättä päivääkään koulua.

Emilio katseli ääneti poppeleita.

— Minä tarkoitin — virkkoi sindaco nopeasti, lieventääksensä sanainsa ikävää vaikutusta — että se on minun käsitykseni. Sitäpaitsi, kyllä me pidämme huolta luettelosta.

Lepyttääksensä opettajaa hän kertoi antaneensa käskyn, että eheitä ikkunan ruutuja pantaisiin rikkiöinten sijaan Emilion luokkahuoneesen.

— Haluatteko mitään muuta? — kysyi hän viimeiseksi.

Ei, Emilio ei tosiaankaan mitään muuta halunnut, vaan meni alakuloisena tiehensä; ajatuksissaan hän näki koulupenkkinsä puoleksi tyhjinä, opetuksen häiriytyneenä ja tarkastajan tyytymättömänä.

Vaan toinen toivomus heräsi hänen sielussaan: harras halu saada selville, miksikä ihmiset, jotka ovat syntyneet alimmilla yhteiskunnan asteilla, mutta kohonneet arvoon itse hankkimansa rikkauden avulla, eivät ainoastaan ole välinpitämättömiä tietojen levittämisestä entisille vertaisilleen, vaan vieläpä, valtaan päästyänsä, taistelevat valistuksen levittämistä vastaan. Emilio ei voinut tätä ilmausta muutoin selittää, kuin että se johtuu heidän luontoperäisestä vastenmielisyydestään asioihin, joita eivät ymmärrä, ja joiden suhteen siis on pakko kysyä muilta neuvoa. Oikeata syytä ei Emilio omin voimin keksinyt, siihen hänellä oli liian vähän maailmankokemusta.

Caminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa yht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa, ylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet, koska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja todistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon halveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin onnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin sentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja turmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä eteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta, kun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän sivistyksensä mukaan.

Niinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja rautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja säästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia loruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja erityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan lapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka kansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei hän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla aina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja tietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät sukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten aarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita paikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään nämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu tuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään ja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli hänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit lorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.

Caminan koulupojat.

Emilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella, että joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa olla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä alttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti työskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi ilolla ensimäistä koulupäivää.

Kahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli saapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan. Niinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä talonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät, tuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan uteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi selvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet saavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä sitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon tahdonvoiman.

Ensimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi ainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten muassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä mainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän myöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta paitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä, nousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä koulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo vastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut raatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin toiselle opettajalle.

Emilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen ystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt kiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei tälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, — hyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka monasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan samalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa koskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys on menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan — se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä käytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui, ainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton lempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana muillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken paikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan, toiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion uutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät ensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei sitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä. Kun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan hitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja vakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa suurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: — Mikäs merkillinen elävä tuo on? — Emilion menettelytapa pani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan sävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä väärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli hänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan purkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se oikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa elähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja löysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat oppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin hyvin opettamiseen soveltunut.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista oppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet kuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä liikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka ei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja lempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän ollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti naureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi vaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli tarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä varmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden ilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä kainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat kovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa liikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: — Se saarnaa. — Mutta tuollaiset olivat kuitenkin pian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan häiritsevästi.

Varsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi teki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin olisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa. Päivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä kasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan ymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin ystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen janoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen, saita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät aamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat toisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun riensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä, vaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja sittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka eleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen hokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä toisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka konsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan selvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio huomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti aavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen ihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.

Don Brunan kodissa.

Emilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli selvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion "ihania toiveita" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on opintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä valoon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki hänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä Marraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät yhdessä "don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä", myöntyi hän ja läksi toisen kanssa ulos.

Dos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo monta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine kasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli melkein unhoittunut.

Oppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä Caminasta ylöspäin.

Autiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana, lämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä piippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta vuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä sisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi tahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa repposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata, vaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta tuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.

— Tässä hiiden kylässä — virkkoi Reale — on häijyjä kielilakkareita, jotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa, selittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton valhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.

Oppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi pientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don Bruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä talonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu navetan viereiseen kamariin.

Vilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta. Emiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä vastaan.

Don Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi sopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa olivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset, posket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa, avosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.

Heti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen jutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan. Toisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi pesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui sisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta ollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat kasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät kuin polvista poikkisahatuilta.

Reale puhutteli häntä yht'äkkiä: — Oi, Johanna! Teidän pitää tälle opettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.

Emännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa hyppi kuin mustalaistanssijattaren.

Se oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä tarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa emännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle aikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi poikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi, pitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen jälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti ymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin muotoihin.

Kun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa lyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta, kumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi. Emilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota kalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli varpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina ruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi näkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater noster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva paita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.

Nuori pappi lausui ohuella äänellä:

— Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! — jonka jälkeen hän kumarsi ja astui muutamia askeleita taaksepäin.

Don Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan ruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti tarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja Portukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta ja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista, ajasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä, leikillisesti ja käsiään hykerrellen.

Realen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla äänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas alkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja mahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan kuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.

— Konnamaista! — huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna käden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. — Vieläkin antoivat sille repposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa. Tahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma tietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan, semmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se on häpeällistä.

Johanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä keskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin toinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti kodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.

— Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen katon alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta tuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa, Johanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka askeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania, varjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen ääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä, mutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi — — — hyvää väkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme. Mutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös, jumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja hyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy tunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy hyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja aika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta! Tietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla ylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.

Huomatessaan yrittäneensä kaataa avaamattomasta pullosta, pappi purskahti poikamaiseen, vallattomaan nauruun, johon palvelijakin ääneen yhtyi, niin että oli mennä kaksinkerroin.

Emilio katseli ihaillen köyhää pappia, joka näytti niin vähästä iloitsevan, ja ihmetteli hiukan kateissaan, mistä siveellisestä lähteestä tuo ilo lie virrannut, mitä tunteita ja ajatuksia sen mahtoi pohjalla olla ja mikä erityisen edullinen ruumiin-ominaisuus sitä kannatti; sillä hänestä tuntui mahdottomalta otaksua, että papin iloisuus johtuisi pelkästään uskosta, johon aina on erottamattomasti yhdistyneenä epäilystä, pelkoa ja taisteluita.

Yhä leikkiä laskien saatteli don Bruna vieraitaan pihan portille ja osoitti siellä sormellaan kolmea lehmää, jotka samassa astelivat pihaan; hän huudahti taas nauraen: — Tuossa näette opettajakunnan lämmitys-uunit! jonka jälkeen kiitteli ylenmäärin maidon mainioisuutta.

Heidän kaikkien siinä nauraessaan kuului muutamien askelten päästä voimakas nais-ääni sanovan: — Hyvää iltaa, teidän kunnian-arvoisuutenne!

Se oli neiti Pedani, joka kuuden oppilaansa kanssa palasi jalkamatkalta. Kaikki kääntyivät häneen tervehtien. Kun hän seisoi tuossa korkeana ja voimakkaana, posket hohtaen raittiin vuorituulen puhalluksista, puettuna ruumiinmukaiseen, pantsarintapaiseen ihokkaasen, iso, musta sulka hatussaan, oli hän todellakin muhkea ja teki Emilioon paljoa syvemmän vaikutuksen nyt kuin ensi kerralla. Kuitenkaan ei hän siksi lumonnut Emiliota, ett'ei tämä olisi huomannut, kuinka papin veljenpoika oli lentänyt tulipunaiseksi aivan silmänvalkuaisia ja kaulaa myöten, niin että oli muuttunut melkein tuntemattomaksi, ja tuijotti silmät selällään suoraan maahan, aivan kuin ujous olisi hänet kerrassaan nyykistänyt. Reale, jolla oli paha omatunto, vetäytyi hiukan syrjään.

Opettajatar pysähtyi don Brunan eteen ja kertoi hänelle ottavansa joka tuorstai muutamia oppilaistaan terveys-opilliselle retkelle, varsinkin säätyläisten lapsia, niillä kun talvis-aikaan ei ollut kylläksi liikuntoa. Hänellä oli omat aatteensa. Naisten ruumiillinen kehitys oli saatava aivan toiselle kannalle. Heitä kasvatetaan ihan hento- ja ventomielisiksi, vaikka heidän osansa elämässä on kärsiä suurempia kipuja ja tehdä raskaampaa työtä kuin miesten. Niin kauan kuin löytyy velttoja naisia, tulee myöskin olemaan heikkoja miehiä. Hän tahtoi tyttöjänsä tukevammiksi kuin saman-ikäiset pojat olivat ja antoi heidän sentähden tehdä kävelyretkiä, joita joka kerta pidennettiin kilometrin matka. Edellisellä viikolla olivat astuneet San Roccoon ja tänä päivänä la Marraan saakka.

Neiti Pedani puhui, vähääkään ujostelematta niitä kymmentä silmää, jotka häntä tarkastelivat. Päinvastoin, hän katseli edessään seisovaa viittä miestä ikäänkuin olisi heistä mittaa ottanut, piti toista jalkaansa hieman eteenpäin ojennettuna ja nojasi kättänsä sauvan päähän kuin miekan kahvaan.

San Roccon, la Marran, tiet, lapset, kaikki paikat ja kaikki ihmiset tunsi pieni pappi ja sanoi jonkun hauskan sukkeluuden kustakin, ikäänkuin sähköittyneenä nuoren, kauniin tytön läsnäolosta. Mutta samalla näki, että tytön olento ilahutti häntä ainoastaan niinkuin kaunis kuva huvittaa lasta, ja ett'ei hän tytössä ihaellut naista, vaan ikäänkuin ruumiilliseen asuun pukeunutta nuoruutta, terveyttä ja kevättä, ei mitään sen enempää.

— Hyvästi! — sanoi opettajatar äkkiä ja alkoi taas astua pitkin askelin pienen joukkonsa seuraamana.

Vierailevat opettajat jättivät hekin don Brunan hyvästi ja läksivät kyläänpäin, pysyen viidenkymmenen askeleen päässä neiti Pedanista, jota lakkaamatta silmillään seurasivat. Kun hän oli kadonnut erään puutarha-aitauksen taakse, pysähtyi Reale, kääntyi ajatuksiinsa vaipuneen toverin puoleen, pani etusormensa tämän rintaa vasten ja sanoi nauraen: — Teihin on sattunut!

— Semmoisiakin tyhmyyksiä! — vastasi Emilio suuttuneena.

— Muutoin — mutisi Reale ja pitkitti tietään horjuvin askelin — tuo ei olisi ihmeellistä — — — Se on ihana tyttö.

Sindacon käynti.

Ainoa, joka joskus astui jalallaan kouluun, oli sindaco ja hänkin vaan siksi, että se kuului asiaan ja ett'ei tahtonut olla muita huonompi. Stazzellassa, naapurikunnassa, oli tavaton sindaco, jonka kaikkia toimia naapuripitäjissä kehuttiin. Lorsa kadehti häntä, varsinkin kun ilkikurisilla Caminassa oli tapana, huomattuansa tätä kateellisuutta, Lorsan aikana kehua naapurikunnan sindacoa. — Oletteko kuulleet? Stazzellan sindaco on omalla kustannuksellaan hankkinut kouluun Viktor Emanuelin rintakuvan. — Oletteko lukeneet Stazzellan sindacosta? Hän on omalla kustannuksellaan panettanut kouluhuoneitten seinille mietelmiä ja ripustuttanut joka luokkaan neljän kuuluisan miehen kuvat. — Nämät uutiset ärsyttivät Lorsaa niin, ett'ei hän voinut hillitä itseään, vaan nimitti virkaveljeään ulkokullatuksi, joka itse panettaa sanomalehtiin omaa ylistystänsä, ja kunnianhimollaan saattaa kuntansa perikatoon. Mutta joko sitten sindaco tunsi omantunnon soimauksia tahi aavisti himmeästi, että hänenkin piti jotain tehdä, aina kun hän oli sanomista lukenut ylistyksiä naapuri-sindacosta, otti hän lakkinsa ja ohjasi askeleensa koululle.

Tieto siitä, että Stazzellan sindaco oli toisen luokan huoneen seinille antanut loistavalla värillä maalata läänin kartan, saattoi sindacon keskipaikkeilla joulukuuta ensi käynnilleen Emilion luokkaan.

Lorsa oli huonolla päällä astuessaan luokkaan ja tuuppasi vihaisesti poikaa, joka ovessa vastaan tullen oli vahingossa häntä jalalle polkenut. Sitten käski opettajaa pitkittämään opetusta. Emilio opetti juuri laskentoa pienille pojille ja sitävarten hänellä oli neljään osaan jaettu omena kädessään.

Emilio sanoi: — Mitä minä äsken tein? Leikkasin kummankin omenanpuoliskon kahteen yhtä suureen osaan. Kuinka moneen osaan olen siis omenan jakanut? — — — Neljään osaan. Sanokaa minun perästäni: neljään osaan. Miksi nimitetään kutakin näitä neljää osaa? Me sanomme niitä neljänneksiksi. Nyt panemme yhteen ne neljännekset, joihin olimme omenan jakaneet. Niinkuin näette, on omenamme taasen eheä. Kuunnelkaa tarkoin. Niistä neljästä osasta, joihin jaoin omenan, otan yhden. Tässä se on! Kuinka suuren osan omenasta otin?

Sindacon muoto ilmaisi suurinta surkuttelua, kun hän kuuli tämmöistä loruavaa selitystä asioista, joita kaikki ymmärtävät. Hän keskeytti opetusta kysyen, miksi ensi rivillä istui ainoastaan yksi poika.

Emilio vastasi, että toiset pojat tavallisesti laiminlöivät koulunkäynnin ja että niiden nimet olivat luettelossa, jonka hän jo kahdesti oli sindacolle jättänyt.

Lorsa ei enää kajonnut tähän aineesen, vaan kysyi eräältä pojalta, miksi tämä piti käsiänsä hihansuihin pistettyinä.

Opettaja vastasi kunnioittavasti, että huoneessa oli kylmä ja ett'ei siellä kylläksi lämmitetty.

Sindaco katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: — Kylmäkö sanotte, vaikka täällä on teitä kolmekymmentä samassa huoneessa?

Senjälkeen kääntyi takarivillä istuvaan poikaansa ja kysyi jyrkällä äänellä: — Paleletko sinä?

Hetken epäröityään vastasi poika: en.

— Sitäpaitsi — pitkitti sindaco — on heitä monta. Jos asettuvat lähemmä toisiansa, pysyvät lämpöisinä.

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Sen huomasi, että hänen oli siellä hiukan paha olla, että paikka oli hänestä vastenmielinen.

— Täällä ei ole juuri puhdasta — huomautti hän.

— Minä näen sen kyllä — myönsi Emilio — lienee parasta muistuttaa vahtimestaria — — —

— Vahtimestari — keskeytti sindaco — ei ole velvollinen lakaisemaan kuin joka kymmenes päivä.

— Se ei riitä — sanoi Emilio.

— Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä — pitkitti sindaco.

Opettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: — Antakaa koulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.

— Teen niin.

Taas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: — Ennen kaikkea — — — opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja heitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias — senjälkeen meni ulos.

Totellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla lakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi aakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika käyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä aamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin kouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli työnsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä opettajalle: — Tästälähin tulen minä tänne — — — Minua on siihen komennettu.

Herkkiä tunteita.

Emilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella rakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren Zürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut. Lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat: — Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin. Minä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän silmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun itkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla oli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä, rukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin kun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.

Emilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi sydämmensä koko voimalla, että jalojen sielujen kasvattaminen on pyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä. Hänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin alussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus, samanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän kokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on tuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito, valmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa tulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat tarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin puhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä levähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle tasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän ajatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla työskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa miljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä suuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä innostuksesta sykkimään.

Emilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian hellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat kotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja että moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes tervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi myöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli kerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti puhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli sindaco hänelle sanonut: — Ystävällisyyttä tuommoiselle! — Mutta Emilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka on kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt mistään moitteista.

Hän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi vanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa anteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita, valvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin opettajan tapaan.

Sydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa, joka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti lisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja sinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa kaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen nuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin tässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä elämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin kotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan metsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin vieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa, tutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään illalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi songertaen: — Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! — — — Oh sitä hullua, sitä pässinpäätä! — Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen rauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä suuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän lujitti hänen hyviä päätöksiään.

Näin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon uskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se ilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena, että sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi ottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää käsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä katsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan äitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka kaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran seuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika puhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion sieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi syvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden äkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon jollekkin hauskemmalle alalle.

Silloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli päättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän joka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi hänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi tällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa tilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta pysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja lausui: — Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! — lyhyesti, teki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset korulauseet — ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa — pikemmin vahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten taimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.

Yksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli tuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki tai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen vartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät olleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden tuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan ainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan joukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri ruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat salaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos oli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren kuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä paljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan portilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta käynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen rautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun häneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja samalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja rohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion muodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista mielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia toiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin: — Ottakaa telineliikkeitä.

Eräitä opettajakunnan parioita.[22]

Kolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan harmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla kuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden äänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.

Toinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä vuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu tilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan kielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi kouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua syille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja selittää.

Virkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli kierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää kirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan hänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken päässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse muka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa, jota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä kirjoitustapa niinkuin kaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset suvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti. Miesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä lisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion avusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli vähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.

Vanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään, toipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin köyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään palkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli pienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi naapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin muutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä näppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin toimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä lukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä Joka paikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen, synkistyivät hänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.

Tältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta opettajasta, joka "saadaksensa ruumiinsa ravinnon" oli ollut haudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että tästä oli kerrottu il Popolon lisälehdessä.

Yleiseksi tavaksi on tullut opettaja parkojen pilkkaaminen sanomalehdissä. Niinpä esimerkiksi kuukautta tätä ennen oli hyökätty erään vanhan opettajan kimppuun, joka samalla oli pappina ja kauan saanut elää rauhassa, ja väitetty hänen pilaavan pojat liiallisella lempeydellä. Tämä syytös sattui häneen niin syvästi, että hän sitä päätä rupesi lyömään ja potkimaan poikia niin hurjan rajusti, jotta nämä karkasivat hänen käsistään, jopa hyppäsivät ulos ikkunasta.

Emilio kuuli puhuttavan monesta varsin surkuteltavasta opettajasta sekä lähellä että kaukana. Työtoveri, jonka esimerkki enemmän kuin muiden oli omiansa opettamaan hänelle tyytyväisyyden vaikeata taitoa, oli muudan opettajatar Riocaldon kylässä. Emilio läksi sinne kerran don Brunan seurassa, joka oli tuntenut opettajattaren isävainaan, vahtimestarin Alessandriassa. Yksin jäätyänsä vanhempain kuoltua, suoritti tyttö opettajatartutkinnon ja palasi sitte tänne syntymäseudulleen, jossa viranomaisten luvalla perusti koulun, työskennellen siinä kahdesta sadasta lirestä vuodessa. Siellä häntä oli tunnettu lapsuudesta saakka ja häntä kohdeltiin hyvästi.

Riocaldon opettajatar oli kahdeksankolmatta vanha, lihavanläntä ja iloluontoinen, tavattoman ahkera ja hyväntahtoinen. Hänellä oli asuttavana kaksi huonetta, jotka eivät olleet junavaunuja isommat. Toisessa hän opetti yht'aikaa poikiaan ja tyttöjään, jotka istuivat talonpoikain valmistamilla, höyläämättömillä palleilla, edessään ravintolassa ennen palvelleet vanhat penkit.

Hän kertoi itse lystimäisestä köyhyydestään don Brunalle, joka yhtyi hänen iloisiin juttuihinsa. Voidaksensa tulla toimeen hän ompeli paitoja ja silitteli maksun edestä talonpojille, jotka sitte, palatessaan maissijauhoineen myllystä, lahjoittivat hänellekkin säkkisen, niinkuin sanoivat, "uutta polenttaa"; leipoessaan oli heillä tapana kieritellä vartavasten opettajattarelle iso kakku. Hiukan hän ansaitsi silläkin, että valmisti talonpoikaisnaisille juhlatilaisuuksissa käytettäviä valkoisia huntuja, ja laskentotunneista, joita salaa antoi muutamille täysi-ikäisille, hän sai viininkorjuun aikana muutamia vakkasellisia rypäleitä. Niistä puserteli viiniä, jolla sitte pitkin vuotta värjäsi juomavettänsä. Siten hän elää kituutteli näillä jauhoilla ja tällä viinillä sekä omenoilla ja perunoilla, joita syksyllä kokoeli talven varaksi; kylmimpinä kuukausina hän lämmitti niillä haloilla, joita koululapset hänelle kanniskelivat. Ehtiäksensä koulussakin ommella täytyi hänen antaa lasten oikeinkirjoitukseksi kirjoittaa tusinoittain sivuja piplianhistoriasta ja sohjata tuota pikaa kaunokirjoitusvihkonsa täyteen. Hänen oli suorastaan pakko koulussa ommella, koska hänellä ei ollut varaa kustantaa yötyöhön tarvittavaa valoa.

— Sillä — sanoi hän luontevasti ja hyväntahtoisesti myhäillen ja tarjosi kummallekkin vieraistaan lasillisen sokurivettä — minulla ei ole niin suurta palkkaa kuin teillä.

Oppinut tarkastaja.

Emilio näki muutamia näistä tovereistaan tarkastajan ensi käynnillä. Tämä tuli Caminaan vasta Toukokuun loppupuolella, jolloin luokat olivat jo puoleksi tyhjinä. Ensimmäisenä tiesi hänen tulostaan Reale, joka monena päivänä oli keskellä tuntia lähettänyt kaksi oppilaistaan pitkät matkat, koko kilometrejä ulkopuolelle kylän rajoja tähystelemään tarkastajan tuloa. Emilion luokkaan tämä sitä vastoin astui aivan odottamatta kirkkoherran seuraamana.

Tarkastaja oli pitkä, lihavanläntä mies, päässä suuri panamahattu ja puettu valkoisiin, isoihin liiveihin. Hänellä oli tyynet ja samalla liikkuvaiset kasvot, niinkuin on usein sekavilla ajattelioilla; hän oli yksi noita lahjakkaita ja sivistyneitä, mutta samalla hyödyttömiä tahi vahingollisia miehiä, jotka ajatuksillaan ja teoillaan ehtimiseen ampuvat syrjään kuin huonosti tähdätyt tykit. Tämä oli Emiliolle uusi tarkastaja-tyyppi, joka huvitti häntä edellisiä enemmän, vaikk'ei heitä suurempaa hyötyä tuottanutkaan.

Tarkastaja astui luokkahuoneesen, katseli ympärilleen, kysyi ystävällisesti opettajalta yhtä ja toista ja kuunteli vähän aikaa opetusta. Senjälkeen kyseli itse oppilailta. Mutta kun näki, kuinka hän raappi leukaansa ja tuijotti eteensä, ymmärsi kyllä, ett'ei hän juuri tarkasti kuunnellut.

Äkkiä hän keskeytti oppilasta, jolta juuri oli kysynyt, ja esitteli mietelmiänsä Emiliolle.

Hän oli eri mieltä useimpain kasvatustieteiliäin kanssa siinä, että lasten henkiset lahjat muka ovat kehitettävät tasaisesti, jott'ei ainoastaan yksi tahi muutamat harvat kehity toisten kustannuksella. Hän puolestaan oli päinvastoin sitä käsitystä, että opettajan on etsiminen ilmoille kunkin lapsen päätaipumus — sillä semmoinen on jokaisessa, enemmän tahi vähemmän kätkettynä — ja käyttäminen kaikkia keinoja tämän lahjan kehittämiseksi ja vahvistamiseksi sekä sen kautta herättäminen oppilaassa kunniantuntoa, itseensäluottamusta ja lukuhalua ja siten käyttäminen tätä taipumusta kaikkien muitten sielunlahjain herättämiseksi ja kehittämiseksi.

Sillä lailla tarkastaja pitkitti hyvän aikaa ja koki muun muassa kumota Jacotot'in väitettä, että muka kaikki ihmiset ovat yhtä lahjakkaita.

Sitten hän jälleen keskeytti oppilasta neuvoaksensa opettajaa lukemaan erästä äsken ilmestynyttä kirjaa: Spencer ja Schopenhauer kasvatuksesta, se oli helposti käsitettävä, synteettinen kirja, joka olisi opettajalle suureksi avuksi hänen johtaessansa poikain siveellistä kasvatusta.

Kun tuli puheeksi oppilas, jonka isä oli toistamiseen viety Collegnon hulluinhuoneesen, saneli tarkastaja laajalti perinnöllisyys-teoriiasta, puolustaen Sicilianin aatteita vasten kehitys-opin kannattajia, jotka antavat liian vähän arvoa tahdonvoimalle, mutta liian paljo olosuhteille ja asianhaaroille. Sitten lisäsi: — Me saamme myöhemmin puhua enemmän siitä asiasta.

Kirkkoherran tehdessä pojille muutamia kysymyksiä uskonnossa, virkahti tarkastaja ikäänkuin olisi itseksensä puhunut: — Jumalan käsite! Mihin se lapsessa perustuu? Se se juonikas kysymys on, teidän kunnian-arvoisuutenne. Tunteen kysymys. Tunne jostakin meitä voimallisemmasta persoonallisesta mahdista? Tunne jostakin käsittämättömästä?

Kirkkoherra pani huulensa pitkälle ja katseli häntä ihmetellen.

Tarkastaja nousi pystyyn, kiitti poikia, opettajaa ja tarkastusmiestä sekä virkkoi sitte, kääntyen taas koululapsiin: — Muistakaa — — — ikäänkuin olisi aikonut ruveta puhetta pitämään; mutta äkkiä juolahti häneen toisia ajatuksia ja hän sanoi: — Me näemme toisemme vielä, pojat! — jonka jälkeen meni ulos.

Hyvänlaatuinen kirkkoherra toivoi kuulevansa jotakin selvempää kiitosta opettajasta, saadaksensa kertoa sitä kunnallishallitukselle ja sanoi siksi, oitis kun olivat luokalta lähteneet: — Siis on hänellä herra tarkastajan mielestä hyvä opetustapa?

— Oh! vastasi tämä ja painoi taas suuren panamahatun päähänsä. — Opetustapa — — — Huolimatta fysiologiallisten tieteitten edistymisistä, joita vielä lisäksi paleontologian ja embrylogian viime tulokset valaisevat, emme kuitenkaan vielä tunne kyllin tarkkaan ajatuksen syntyä, kehkeytymistä ja lakeja sekä yleisiä inhimillisiä hengen lahjoja, voidaksemme varmuudella sanoa: — Tämä on oikea metoodi. — Mitään metoodia ei ole olemassa. Jokainen opettaja täyttää paremmin tai huonommin tämän puutteen. Tosin pitäisi käyttää eri opetustapaa kutakin eri lasta varten, jopa eri tapaa kunkin eri ominaisuuksia varten — — —

Kirkkoherra pudisti päätään ja katsoi maahan,

— Sitä paitsi — tarkastaja päätti — kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin pelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi Spencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön perusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?

Kirkkoherra hymyili suostumukseksi ja sanoi hyvästi.

Tarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella tuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat kuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.

Siellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen kasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa opettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja, joita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden muistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa muistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.

Paikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa majataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen puheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa nenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan paperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: — Huomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.

Kirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen koommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo tavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä tyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.

Voimistelun marttiirat.

Tutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi täydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli opetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia itselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen ylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi lukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä opettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa kuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä hänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria varten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä uudistetuille virallisille kehoituksille.

Tuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti voimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua koskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun valtion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan sisartaan ja hyväntekiöitään.

——een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että tapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen aikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili voimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti Mancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat asettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään valkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio mainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.

Sääli, jota nämä riviin asetetut ihmiset Emiliossa herättivät, himmensi piankin vanhan tuttavuuden synnyttämää iloa.

Siinä oli noin neljäkymmentä miestä ja yhtä monta naista, jälkimäiset kahdessa rivissä oikealla, edelliset vasemmalla, kaikki avaran katoksen alla, jonka edessä oli laaja, nelikulmainen piha voimistelutelineineen.

Hyvä Jumala, minkälaisia voimistelioita!

Siinä oli opettajakunnan ikäloput ja rahjukset, kaikki, jotka vanhuuden, sairauden tahi jonkun ruumiin vamman tähden olivat pysytelleet niin kauan kuin mahdollista poissa tästä kaakinpuusta, ja, koetettuansa jos jollain tavalla päästä siitä, olivat lopulta myöntyneet olemaan osallisina harjoituksissa, ett'eivät kadottaisi elatustansa.

Emiliota hävetti kuulua semmoiseen jälkijoukkoon. Siellä oli seitsenkymmenvuotisia muoreja, harmaapäisiä pappeja, talonpoikaispukuisia, vanhuuttaan kummarassa kulkevia opettajia ja raskaita vaimoja. Muitten muassa oli kaksi kovin lihavaa nunnaa ja eräs kyyssäselkäinen opettaja. Siellä täällä näki kaljupäitä, kuihtuneita kasvoja silmälaseineen, kyyryselkiä, horjuvia sääriä ja puukenkiä. Nuorukaisia, Emilion ikäisiä, oli tuskin seitsemän tai kahdeksan. Opettajattaria oli ainoastaan kaksi alle kolmenkymmenen vuoden. Kaikkien muitten ulkomuoto ilmaisi liian aikaista tuleutumista, vanhuutta, heikkoutta ja kurjuutta.

Tarkastaja esitteli miespuolisille oppilaille voimistelunopettajan, hoikan, iloisen miehen, jolla oli mustat, ruumiinmukaiset vaatteet, niin että ulko-olollaan muistutti teaatteri-pirusta; naisille esiteltiin tummanverinen, vakava opettajatar, jonka oli jakaus toisella korvalla ja joka näytti varsin sotaisalta.

Sekä opettaja että opettajatar pitivät lyhyen alkajaispuheen. Seuraavana päivänä alkoivat harjoitukset.

Vastaisen yhteiskunnan tukipylväät! Useimmille heistä oli tämä kuukausi kuin kolmenkymmenen päivän vietto kiirastulessa. Muutamat, jotka olivat opettajina lähikylissä, astuivat aikaiseen aamulla kaupunkiin kuusi tai kahdeksan kilometriä ja palasivat samaten jalkaisin, niin pian koin iltapäivän tunti oli päättynyt. Muista toiset nukkuivat yönsä olkipatjoilla isossa huoneessa, jonka kaupunki oli antanut heidän käytettäväkseen, toiset taas ajurien majapaikoissa. Monelle opettajattarelle oli yösija valmistettu eräässä kaupungin luostarissa.

Koska useimmilla opettajattarista ei ollut varaa ruokailla ravintoloissa, söivät he tuomiansa eväitä paljaan taivaan alla. Tuntien väliajoilla istuivat parvissa, kolme, neljä kussakin, molemmin puolin yleistä kävelypaikkaa, pureskellen leipää ja makkaraa, kylmää polentaa tahi melooneja, joiden hankkimiseksi useat olivat panneet rahaa yhteen, ja joivat suihkukaivoista tahi ojista. Muutamat olivat ottaneet lapsensa maalta mukaan. Toiset imettivät pienoisiansa. Syötyänsä pani usea heistä maata kävelypaikan kivisohville, nojaten päätänsä omalle vaatemytylleen.

Tämä näkö sai Emilion raskaalle mielelle, sitä enemmän, kun näki ohikulkevain herrain ja naisten kylmästi hymyillen katselevan noita ihmisraukkoja; hän ymmärsi heidän, nähdessään opettajattaria tuossa tilassa loukkautuvan, sen sijaan että olisivat säälineet heitä. Mielikarvaus herätti hänessä tunteita, aivan toisellaisia kuin ne, joita tunsi ensi kertaa nähdessään noita virkatovereitansa. Hän ei enää hävennyt ollaksensa heidän veljensä, olipa päin vastoin ylpeä kun taisi heidän nimessään torjua loukkaavata sääliväisyyttä ja saattoi sydämmessään sanoa noille pöyhkeille porvareille, että tämä surkea näytelmä, jonka opettajat heidän kunnassaan esittivät, oikeastaan oli seurausta heidän häpeällisestä väliäpitämättömyydestään kansan sivistyksen suhteen, heijastusta lukemattomien poroporvarien tietämättömyydestä, laiskuudesta ja isänmaallisuuden puutteesta.

Mutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio väliin voinut pidättää nauruansa, — naurua, jota muutamat koomilliset eleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan vivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään pyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.

Kivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit katselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja kertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella hätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon haalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta. He eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet ja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen uudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska tahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin, katselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja tehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset tarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen "kädet ylös" juuri kuin olisivat sanoneet: — Laupias Jumala, pelasta meitä tästä hädästä.

Viidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä oli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat kuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen kuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman ikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa, ei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.

Viimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että seisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat komentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.

Voimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: — Rohkaiskaa mielenne! Olemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän täytyy tulla järkiinne.

Mutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa näyttämään iloiselta.

Neiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun hänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut nostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja silmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.

— Mutta miks'ette pitkitä? — kysyi opettajatar.

Neiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: — En tiedä — — — en uskalla — — — en voi.

Opettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.

Ensimäinen, jonka kanssa Emilio saattoi häiritsemättä puhua, oli neiti Strinati. Opettajattaren selkä oli kohonnut hiukan pyöreämmäksi ja jakaus käynyt leveämmäksi, mutta katseensa oli yhtä ankara värillisten silmälasien takaa ja hänen kasvonsa, jotka aika epätoivoissaan oli jättänyt rauhaan, olivat yhtä punaiset kuin ennenkin.

Hän tervehti nuorukaista huomattavalla mielihyvällä ja kertoi don Lerin yhä edelleen ahmivan romaaneja sekä ensi luokan pikku opettajattaren yhä runoilevan ja lausuelevan, edistymättä vähäistäkään kummassakaan taiteen haarassa. Muuten oli Garascossa kaikki muuttunutta. Vanha kirkkoherra oli kuollut ja häntä seurasi nuori, juonikas pappi, joka kirjoitteli kirkollisiin sanomalehtiin, liehakoi naisia ja mellasteli kouluissa. Mitä tarkastusmies Toppoon tulee, niin ihmetteli neiti Strinati kovin, ett'ei Emilio tiennyt häpeästä, joka oli veljentytärtä kohdannut ja josta sanomalehdetkin olivat puhuneet.

Asia oli semmoinen, että eräs Toppo'n verivihollinen, rikas maan-omistaja, lääninhallituksen jäsen, joka tunsi puolen Turinia, oli kynsin hampain koettanut saada selkoa tuosta veljentyttären päästötodistusjutusta ja lopulta hankkinutkin todisteita siitä, ett'ei tyttö koskaan ollut tutkintoa suorittanut. Rehtori, jolle asia ilmoitettiin, lähetti Toppoa noutamaan; tämä oli vimmoissaan, häntä oli muka petetty; mutta pian todistettiin hänen asiasta tienneen. Jatkettujen tiedustelujen kautta tuli ilmi, että eräs Toppo'n sukulainen, opettaja jossakin korkeammassa oppilaitoksessa, oli ollut asiassa osallisena ja että eräs virkamies oli kirjoittanut tuon väärän päästökirjan. Opettaja ja virkamies jäivät kumpikin virkaylennyksittä, tyttö julistettiin ainaiseksi opettajatartutkintoon mahdottomaksi ja Toppo herra pakoitettiin ottamaan eron tarkastusmiestoimesta eikä enää sen koommin saanut olla kunnallishallituksenkaan jäsenenä.

— Aimo kuperkeikka — sanoi neiti Strinati. — Ettäkö ei ole mahdollista! Mitäpäs ei meidän kunnassamme tapahdu! Siellähän on jouduttu jo niin pitkälle, että yksin köyhyyden todistuksia väärennetään!

Seurauksena Toppo'n kukistumisesta oli, että sindaco — polkupyörällä ajaja, joka Toppo'ssa oli menettänyt oikean kätensä, kävi yhä omituisemmaksi ja jätti kunnan asiat leväperään, niin että ali-prefekti lähetti Garascoon reviisorin tarkastamaan tilejä. Tämä oli löytänyt kunnan asiat perin huonossa tilassa, tilikirjat ihan sotkuisina ja päälle päätteeksi erään kunnalle tien rakennukseksi annetun valtioavun hukattuna. Sindaco oli toimestaan luopunut ja sijaan tullut toinen, joka oli yhtä poikaa kirkkoherran, kunnan todellisen hallitsijan kanssa.

Emilio kysyi sihteeriä.

Tämä oli, oitis sindacon kukistuttua, pötkinyt tiehensä, jättäen jälkeensä koko joukon velkoja sekä pikku opettajattaren aivan lohduttamattomaksi. Tyttö oli "lupauksestaan" huolimatta rakastunut sihteeriin siinä määrässä, että kun tuli tieto tämän paosta, hän sulkeutui huoneesensa ja kaikki pelkäsivät hänen häällä tappavan itsensä. Mutta isä ja naapurit, jotka murtausivat sisään, löysivät hänet kirjoittelemassa runoja. Koska hän tänä vuonna täytti yhdeksänkolmatta vuotta, odottivat kaikki, että hän päätöksensä mukaisesti julkaisisi kyhäyksiänsä. Hän väitti näiden olevan valmiina ja että hän aikoi omistaa runonsa Portukalin kuningattarelle.

— Ja tietäkääs — päätti neiti Strinati jättäessään hyvästi, — koulut ovat yhä samassa kunnossa, paitsi että on vielä muutamia ikkunoita lisäksi särkynyt.

Hartaimmin Emilio kuitenkin halusi kuulla jotain Altaranasta, ja niin pian kuin taisi pysäyttää rouva Falbrizion, vei hän tämän syrjään ja kyseli innokkaasti neiti Gallista.

— No kuulkaahan vaan! vastasi rouva ja katseli veitikkamaisesti Emiliota. — Minä kun odotin teidän kyselevän erästä toista.

Neiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa kertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä. Mahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa liiaksikin.

— Väliin näette tapahtuu — sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti tuolla sanalla liiaksi — että tuommoiset nuoret ja kauniit opettajattaret ovat epätoivoissaan — — — tehdäkseen niinkuin kirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää — riensi hän lisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon — ett'ei hänen surunsa ollut todellista — — — varsinkin kun sindaco ei suonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein oitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että oppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa, sydämmetöntä ihmistä!

Mutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa niinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden hän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli hankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä antaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.

— Ja sentähden — sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti hymyillen — on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa viereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia antaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa seinään. Ja sillä lailla — — — niin sanotaan — — — käy virkakin paremmin.

Sitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi poika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin hienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa samassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava kunniata syntymäseudulleen.

— Oletteko tavanneet herra Calvia? — kysyi rouva Falbrizio lopuksi, — Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja voimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän ole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo kätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja joka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää käy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen vanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa — — — Huomatkaa, että sanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa sanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!

Herra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja taipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia yltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja jonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen Altaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla Emilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.

Voimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena kuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin koulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien päästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan täytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa, palata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että alku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan nelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille vähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa, tulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin sanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja telineenä on puu, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki voimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen, oksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa hyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin niitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen harjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä happeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin vuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat leikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset voimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä pätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä maallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden puu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä; voimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana — — — Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi valmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.

— Saammepa nähdä — sanoi hän lopulta. — Tätä nykyä olen pakoitettu tanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat, joilla valta on, niin tahtovat. — Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: — Jonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä tanssimaan.

Harjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia pikku tapahtumia.

Vaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet, vaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen. Moni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta sotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että muudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias äijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan, saattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri käännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli, eikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden. Ehtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella kädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.

Sitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin köyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen, vihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo pikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen tekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin kerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli ja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä nuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi hän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen vapisevalla kädellään.

— No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne — sanoi voimistelun-opettaja; — nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte alkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä pojille; yksi ainoa hyppy.

Pappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia sikseen.

Viime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli Emilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa tapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin suuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja nöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä nöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla ruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen äänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli viettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän kirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut tapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen hoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet vapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä, kukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut vuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden tähden — muuta ei ollut kerrottavaa.

Emilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.

Siellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän tahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan elipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset harrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut tekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he riitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja asui yksin töllissään.

— Entäs neiti Fanari? — kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.

Opettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää, oliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili antautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut puhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen uteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän vastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.

Salaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku matkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat entistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin saada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että opettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti katseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran opettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan tietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva saatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta halkeamaisillaan, sen ylitse.

— Noh? — kysäsi Emilio.

— Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva — vastasi opettajatar syvällä kunnioituksella.

Hän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan hulluiksi — — —

Emilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari jaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.

— Oh, asian-ajajako! — sanoi neiti Manca, arvaten Emilion tarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.

Asian-ajajaa oli kova isku kohdannut. Altossan kaunis opettajatar, joka ihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt naimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli rakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän tahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli ruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää veljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt ryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin hänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan suostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta matkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita saattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla. Seuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa ruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja ystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä nykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.

Neiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon epämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään; kaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt sadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa: sinä olet minun. —

Lopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja voimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco aikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää tarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat asiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja saadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja pyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta eteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan opettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa pysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan alisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa, vähän asiata ajateltuaan.

Tästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja hämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön eteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten leuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut. Pitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki niin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin vähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa käyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia muutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin, että jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat julmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.

Ikävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista tutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä ujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia, jotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.

Eräs vanha opettajatar pyörtyi. Pappi, joka hyppäämistä pelkäsi, lankesi polvilleen. Mitään muuta ei tapahtunut. Näytös päättyi onnellisesti. Säkissä juokseminen oli ainoa, mikä puuttui.

Toinen vuosi Caminassa.

Sumeita päiviä,

Emilion palattua Caminaan, oli siellä koko joukko kesävieraita, ja joka päivä puhuttiin kylässä tähän tapaan: — Eilen tulivat Borellin. — Tänä iltana odotetaan insinöörin rouvaa tulevaksi. — Fiorinin matka-arkut ovat jo saapuneet.

Huvikauden aljettua näkyivät mielipahan ajatkin palanneen Emiliolle.

Viimeksi tulleitten joukossa oli myöskin erään provessorin perhe Genuasta. Provessori pyysi Emiliota opettamaan erästä hänen pojistaan, joka oli jäänyt luokalle. Perheen seitsentoistavuotinen, kalpea, tuntehikas tytär oli törkeän kiekailias; hän oli ottanut tavakseen ammuskella rakastunein katsein, ikäänkuin leikillä ja harjoituksen vuoksi, jokaista, joka vain tielle osui. Oli sillä toinenkin tapa hyökätä uhrinsa kimppuun: pidätteli silloin tällöin jonkun aikaa hengitystään ja sitte läähätti kaiken ilman keuhkoistaan ikäänkuin sydän olisi keventynyt jostakin mielenliikutuksesta.

Nuori nainen rupesi oitis silmillään ammuskelemaan opettajaa ja oli saavinansa äkkinäisiä sydämmen kohtauksia. Vaikk'ei Emilio turhia toivonut, mairitteli tytön liehakoiminen kumminkin hänen itserakkauttaan; sillä hän ajatteli, että vaikka tuo olisikin pelkkää oikkua, se kumminkin todisti tytössä hienoa sielua, joka käsitti opettajan kutsumusta jaloksi, eikä ylönkatsonut hänen vaatimatonta asemaansa. Silmäpeliä ja tukahdettuja huokauksia kesti yhä, siksi kunnes kylään oli tullut useampia korkeampain oppilaitosten opettajia, jotka olivat tuttuja provessorin perheessä. Sinne saapui myöskin eräs tytön serkku, luutnantti tarkk'ampujapataljoonassa. Hänpä huomasi tytön silmävehkeet.

Eräänä päivänä, lukiessaan oppilaansa kanssa, Emilio kuuli serkun sanovan viereisessä huoneessa: — Mistä se tulee, että sinä, lahjakas ja sivistynyt tyttö, palaat takaisin aapiseen?

Sen päivän päästä tyttö ei enää vilkaissut Emilioon, ja tämä tunsi loukkautuneensa sielunsa syvimmässä pohjassa. Hän mietti monta päivää luutnantin sanoja ja kysyi tuhannesti itsekseen, minkä syyn tähden nuori nainen piti niin paljoa jalompana sotamiesten komentamista kuin lasten sydänten kasvattamista. Täytyikö hänen siis pakoittamalla pakoittaa itseänsä arvaamaan tointansa niin alhaiseksi, että sitä voi pitää milt'ei häpeällisenä ja naurettavana?

Tämä uusi hänen opettajakunniaansa vastaan suunnattu isku naisen puolelta, joka vähäistä ennen oli juuri tätä tunnetta mairitellut, sattui häneen niin odottamatta ja kipeästi, että hän jonkin tekosyyn nojalla lakkasi tunteja antamasta ja palasi erakkoelämäänsä.

Sinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä kesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja juhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina, kadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu ärsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa huoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi jälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja vastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt näissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt selvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet alakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa kohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka syitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut järjettömyyttä.

Nämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi lukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos moneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana Emilion luo virkistämään häntä.

— Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja työ — sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.

Mutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti avata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia ystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.

Ainoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä aamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.

Emilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka hääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten kesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin ruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä hauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta verratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta lukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin onnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio, tutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka oli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin iloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.

— Ratti kulta — sanoi hän äkkiä — te olette jostakin pahoillanne.

— Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä — sanoi Johanna emännöitsiä, joka samassa astui tirskuen sisään. — Herra opettaja on siksi suruissaan kun kaunis opettajatar matkusti pois.

Hän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion teki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun samassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan tulipunaiseksi.

Emilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen joutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan alhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen, palavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei teeskennellä.

Don Bruna uudisti kysymyksensä, kun käsi kädessä astellen Emilion kanssa kulkivat takaisin Caminaan päin:

— Vai niin, Rattini on alakuloinen! Siitä en pidä, enkä tahdo siitä mitään tietää. Olettehan nuori mies, teillä on hyvät periaatteet, tulevaisuus edessänne ja vielä niin monta, niin monta poikaa kasvatettavana. Ei, se ei sovi. Meidän täytyy ryhtyä latinan lukuun.

Pappi ei jättänyt Emiliota, ennenkuin tämä oli hieman hymyillyt ja luvannut jonakin aamuna tulla latinaa oppimaan uuden tavan mukaan, loppusointuisilla kieliopin säännöillä.

Koulu teatterissa.

Emilion rakkaus kouluun heräsi uudelleen, kun jälleen ryhtyi virkaansa, ja hän antautuikin tykkönään toimeensa.

Vaan eräs ikävä tapahtuma häiritsi hänen työtään.

Erityisistä syistä oli kunnallishallitus päättänyt sijoittaa pretorin-viraston raatihuoneesen ja juuri Emilion luokkasuojaan, ja koska koululle aiottu uusi vuokrahuoneisto ei vielä ollut kunnossa, määräsi sindaco Emilion luokan vastaiseksi sijoitettavaksi teaatteri-rakennukseen.

Pojat olivat ihastuksissaan, mutta opettajasta se oli sangen ikävää. Huone oli ensinnäkin varsin pimeä, kun ei siellä ollut muuta, kuin kaksi rautaristikolla varustettua ikkunaa parven alapuolella. Sitäpaitsi hänen pöytänsä ei sopinut olemaan muualla kuin näyttämöllä, kuiskaajan kopin edessä, ja poikain täytyi istua parterrilla sekä parven alla, niin että Emilion oli vaikea valvoa heidän tarkkaavaisuuttaan, eikä hänen ääntänsäkään hyvin kuultu, vaikka esirippu oli alas laskettuna. Huolimatta siitä, että paikka oli synkkä kuin hauta, näytti kuin oppilaat, siksi että olivat teaatterissa, pitäisivät oikeutenansa tunneilla peuhata ja jutella niistä näytelmistä, joita olivat nähneet.

Emilio valitti sindacolle, mutta tämä sanoi opettajaa turhan tyytymättömäksi ja lisäsi: — Siellä on valtiomies puhetta pitänyt; voitte tekin siellä opettaa.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Jotta huone edes vähänkin olisi koulun näköinen, naulattiin kuninkaan kuva lehterille, vastapäätä näyttämöä. Kirkkoherran neuvosta pantiin huoneesen myöskin tavattoman iso, musta krusifiksi. Tämä kiinnitettiin nuoraan, joka riippui näyttämön otsahirrestä. Mutta koska se siten joutui melkein keskelle esirippua vasten erästä isoa, puolialastonta luonnotarta, joka muitten neitosten kera oli kirjavin värin esirippuun maalattu ja pojat siitä alkoivat ilvehtiä, käski koulu-legaatti siirtää krusifiksin toiselle sivuseinälle.

Täällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun saakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja, sattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia täynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte nuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi Emiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.

Kaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen oli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään juhlapuhetta.

Sindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti oli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen juhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli tullut kateudesta, kun luki il Popolosta muhkean kirjoituksen, jossa kerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan sindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot puutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten kasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.

— Hän pani toimeen juhlan ansarissa — sanoi Lorsa; minä panen teaatterissa.

Kumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.

Palkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli joskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin Sadan vuoden historia punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi — tietämättä mitä se sisälsi — edellisen osan luokan ensimäiselle ja jälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko kunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta kun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.