EDELLINEN OSA.

Suomentajan esipuhe.

Lukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät aatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso liikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen suhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden kuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin että melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka tuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja tuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa kohden näyttää tarpeen vaatimalta.

Itaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä erittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden muodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka ulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi kuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli hajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä jälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan, itävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko pikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja itsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen etupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi, yhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se ajan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen saamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi väistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut eilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella vuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä milloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten sydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin muuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon. On mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen maan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella tuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa, opettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään, kunnes se vihdoin, "ajan tullen, hetken jouduttua" varttuu teoksi ja tuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista kauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden seurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.

Näytti yhteen aikaan siltä kuin olisi katoliselle kirkolle ollut suotuna kunnia johtaa Itaalian kansallinen heräys toivotuille perille. V. 1846, paavi Gregorio XVI:n kuoltua, oli hänen sijallensa astunut hyvää tarkoittava, vielä nuorenpuolinen mies, tuo myöhemmin "erehtymättömyys-dogmastaan" niin kuuluisa Pio IX, joka alussa osoitti vapaamielisiä taipumuksia ja muuten esiytyi ulkovaltoja vastaan tavalla joka hetkeksi teki hänestä milt'ei kansallissankarin. Vaan pian kuitenkin havaittiin, että oli mahdottomia toivottu, ja ett'ei sama mies voinut olla kansallisen heräyksen johtajana ja roomalaisen kirkon päämiehenä. Protestanttisissa maissa kirkko, joka alusta aikain periaatteiltaan oli kansan-omainen ja jonka vaikutuksesta kansalliset kielet olivat kohonneet kirjallisuuden välikappaleeksi, ei saattanut kylmäkiskoisena katsella elpyvän kansallistunteen ilmauksia. Toinen oli katolisen kirkon laita. Tämä kirkko ei ole lakannut uneksimasta vanhan maailmanvaltansa takaisin saamista, vaan vaatii yhä vielä jumalallisena oikeutenansa ylintä sananvaltaa ajan valtiollisissakin kysymyksissä. Ei ole näin ollen ihmettä että se epäluulolla katselee jokaista nousevaa voimaa joka uhkaa käydä vaaralliseksi sen maallisille pyyteille. Tällainen voima on myöskin kansallisuus-aate, ja Pio IX myöhemmin kyllä katkerasti katui, että oli antanut isänmaallisen tunteensa houkutella itseään palvelemaan asiaa joka sitten riisti paavin istuimelta viimeisenkin kaistaleen maallista aluetta.

Nuori kuningaskunta puolestaan heti alusta koetti turvata asemaansa kirkon vallanhimoa vastaan siten, että pani toimeen täydellisen eron valtion ja kirkon välille. Että tällainen ero itsessään on luonnoton ja turmiollinen, sitä tuskin kukaan ajatteleva ihminen epäilee; mutta muuta neuvoa ei löydy siinä missä kirkko periaatteellisesti kieltää valtiolta itsenäisen olemis-oikeuden ja käyttää kaiken voimansa heikontaakseen sitä kunnioitusta jota alamaisissa tulee löytyä laillista esivaltaa kohtaan. Kirkko joutui niin muodoin samaan asemaan kuin jokainen muukin laillinen yhdyskunta; se nauttii suojelusta ja saa esteettömästi toimia, niin kauan kuin sen toimet eivät ole ristiriidassa valtion periaatteiden kanssa; sillä on oikeus itse hoitaa kaikki asiansa, veroittaa jäseniänsä, asettaa virkaan ja panna viralta palvelioitansa, pitää kokouksia, säätää asetuksia; kaikkeen tähän valtio ei sekaannu. Mutta se ei saa rangaista jäseniään muilla kuin puhtaasti kirkollisilla rankaistuksilla. Valtio puolestaan katsoo kirkon jäseniä, niin pian kuin ovat Itaalian alamaisia, aivan samoilla silmillä kuin muitakin alamaisiaan. Jos rikkovat esivallan säätämää lakia ja oikeuden järjestystä, joutuvat siitä samaan edesvastuuseen kuin muutkin, eikä kirkolla puolestaan ole mitään sekaantumis-oikeutta. Tällä tavoin on koetettu toteuttaa periaatetta: vapaa kirkko vapaassa valtiossa; vaan että se katolisen kirkon parissa jää lopultakin toteuttamatta, siitä on jo kylläksi ennätetty saada kokemusta. Seurauksena on ollut alituinen vastustus ja juonittelu kirkon, ja alituiset rettelöimiset valtion puolelta.

On sanomattakin selvää, että kansakoulu tällaisissa oloissa alusta saakka on ollut puhtaasti yhteiskunnallinen laitos, vapaa kaikesta kirkollisesta hallintovaikutuksesta; mutta uskonnon-opetusta ei Itaaliassa, niinkuin esim. Ranskassa, ole ehdottomasti poistettu opetussuunnitelmasta, vaan on jätetty vanhempien ratkaistavaksi kullakin paikkakunnalla, tahtovatko sitä lapsilleen annettavaksi vai eivätkö. Kansakouluasetus ei myös pane vähintäkään estettä, jos kunnat tahtovat asettaa pappinsa kouluneuvostoon tahi kutsua jonkun hengelliseen säätyyn kuuluvan lastensa opettajaksi. Tätä vapaamielisyyttä kirkko kyllä on koettanut käyttää hyväkseen, vaikka jotenkin huonolla menestyksellä. Sen se itsekkin älyää ja kohtelee siitä syystä kansakoulua peittelemättömällä vihalla; sillä se tuntee itsensä kykenemättömäksi tällä alalla kilpailemaan valtion kanssa. Mutta kummeksia ei näin ollen sovi, että kansakoulu puolestaan osoittaa taipumusta sekä vastakirkollisuuteen että järkeis-uskoisuuteenkin, ja että papiston ja maallikko-opettajien väli yleensä on nurja, usein vihamielinen, vaikk'ei mitään varsinaista eroa puhtaasti uskonnollisissa kysymyksissä löytyisikkään.

Lukia tapaa siellä täällä kertomuksessamme kohtia joissa tämä nurjuus tavalla tahi toisella astuu näkyviin.

On tarpeellista silloin muistaa, että meidän maamme ja Itaalian kirkolliset olot periaatteellisesti eroavat toisistaan. Kansan-opetus meillä on kirkon alkuun-panema, ja kansakoulu on sen vuoksi, huolimatta siitä että sen pääjohto kirkollisista viran-omaisista irroitettiin, kaiken aikaa nauttinut papiston vilpitöntä kannatusta. Katolinen kirkko sitävastoin ainoastaan pakosta ja ylläpitääkseen huojuvaa vaikutusvaltaansa ryhtyi kansan-opetukseen; sillä sen varsinaisia periaatteita on aina ollut, ja on vieläkin, että rahvaan ei tarvitse itse mitään tietää, ei mitään ajatella, vaan ainoastaan sokeasti uskoa mitä hengelliset esimiehet sille sanovat. Tämän oleellisen erotuksen rinnalla mahdolliset yhtäläisyydet yksityisissä ilmiöissä kadottavat lähes kaiken merkityksensä.

Siihen aikaan jolloin Itaalian hajanaiset osat yhtyivät yhdeksi valtioksi, löytyi kansakoululaitosta jo melkein kaikkialla maassa (paitsi Kirkkovaltiossa); mutta sen tila ei yleensä ollut kehuttava. Poikkeuksena tästä oli kuitenkin Alppien juurinen, Sardinian kuningaskuntaan kuuluva Piemontin maakunta, missä rahvaan opetus, osittain valtion myötävaikutuksella vaan vielä enemmän yksityisten isänmaallisesta toimesta ja uhrauksesta, oli puhjennut raikkaampaan kukoistukseen. Täältä kansakoulun uudet aatteet levisivät muuallekkin, liittyen kaikkialla kiinteästi kansalliseen innostukseen, ja ensimäisiä jotka Piemontin esimerkkiä noudattivat, olivat nuo Itävallan alaiset Lombardian ja Venetsian maakunnat. Etelä-Itaaliassa sitävastoin rahvaan opetus vasta 1860 vuoden jälkeen järjestyi tyydyttävälle kannalle. Yli koko uuden kuningaskunnan, näet, silloin astui voimaan n.s. Casatin koululaki (Legge Casati), joka edellisenä vuonna (1859) oli säädetty Sardinian kuningaskunnassa noudatettavaksi. Tämän lain kautta koko koululaitos alistettiin opetus-asiain ministerin hallinnon alle, ja avuksi hänelle asetettiin 21-jäseninen yli-kouluneuvosto ynnä kolme ylitarkastajaa. Paikallisia viran-omaisia ovat: Rehtori ynnä akatemiallinen neuvoskunta, 1 tarkastaja ja vihdoin maakunta-kouluneuvostot. Kunnilla on oikeus itse valita jäsenet omien koulujensa neuvostoihin, vaan näissä on puheenjohtajana aina kunnallishallituksen esimies (sindaco), jonka harrastuksesta ja toimeliaisuudesta suureksi osaksi koulun menestys niinmuodoin riippuu.

Oppiaika Itaalian kansakoulussa on nelivuotinen, jaettu kahteen osastoon, joilla kummallakin on eri opettajansa. Alaosastolla harjoitetaan seuraavia oppiaineita: sisältä-lukua ja kirjoitusta, itaalian kirjakieltä (joka suuresti eroaa paikkakunnallisista murteista) ja laskennon ynnä metri-järjestelmän alkeita. Yläosastolla (jommoista koulupakon voimaan astuttua tulee olla 4,000 hengen suuruisissa ja niitä suuremmissa kunnissa) edellisten lisäksi: ainekirjoitusta, alkeismaantiedettä, kertomuksia isänmaan historiasta, luonnontiedettä (jokapäiväisen elämän varalta) ja kaunokirjoitusta. Uskonnon-opetuksesta on ennen puhuttu. Sekakouluja löytyy ainoastaan siellä täällä.

V. 1877 säädettiin se yleinen koulupakko jonka voimaan astumista kirjailiamme niin leikillisesti kuvaa. Maan 8,301 kunnasta oli silloin jo 6,742 jotakuinkin varustettuna vaadituilla laitoksilla ja 400 noudatti heti asetusta; mutta muut eivät olleet koko koulupakosta ensi alussa millänsäkään. Paljo vaikeuksia oli niinikään yksityisissä kunnissa vanhempien kanssa. Ja seuraavista tarkastuksista kävi selville, että kuningaskunnan 37,642 koulusta ainoastaan 5,175:lla oli täysin kelvollista huoneistoa; 12,500 majaili huononpuoleisissa kouluhuoneissa ja loput erin kurjissa hökkeleissä. Opettajien palkat olivat maaseuduilla enimmäkseen mitättömät, ja kunnalliset viran-omaiset harjoittivat heitä vastaan tuon tuostakin likaisinta kitsautta ja ilkeintä mielivaltaa. Tämä vain osoitteeksi siitä, että tosiolot eivät aina vastaa ohjelmia, ja että kirjailiamme, kansakoulun varjopuolia kuvatessaan, ei suinkaan liioittele.

Kerrotaan herra Amicis'in ryhtyneen teostansa kirjoittamaan surkean tapauksen johdosta, joka aikoinaan herätti paljo huomiota ja sääliä. Eräänä aamuna, löydettiin Tiberin virrasta nuoren, erittäin kauniin kansakoulu-opettajattaren ruumis. Tutkimus osoitti, että tyttö oli itse lopettanut päivänsä, epätoivoissaan kunnallisten viran-omaisten alituisesta rettelöimisestä ja loukkaavasta, hävyttömästä käytöksestä. Amicis silloin ryhtyi kirjeenvaihtoon useitten erihaaroilla maata työskentelevien opettajien ja opettajattarien kanssa, kootakseen siten tarpeellisia aineksia tosi-elämästä; näiden pohjalle sitten suunnitteli sen hauskan ja valaisevan kertomuksen joka tässä suomalaiselle yleisölle tarjotaan.

Rohkeutta!

Kansakoulu-opettaja Emilio Ratti oli perheonnettomuuden kautta joutunut opettajan uralle. Isällä oli pieni kirjapaino S:n kaupungissa, jossa opettajaseminaari sijaitsi. Hän oli vielä täysissä miehuuden voimissa, ja painattamalla erästä maanviljelyslehteä sekä saamalla tilauksia useilta Turinin kirjankustantajilta hän vähitellen oli parannellut huonoja asioitaan; vaan äkkiä hän kuoli, jättäen turvattoman perheen: vaimon, esikoisen Emilion, joka oli keskikasvuinen poika, pienen tyttären ja kaksi pientä poikaa, joista vanhempi oli vasta yhdeksän vuotias. Hän oli eräänä iltana istunut perheineen aterialle, kun samassa pudotti kahvelin kädestään, koetti ottaa sitä ylös, mutta ei jaksanut, vaan sanoi: — minä en voi hyvin; — nämä olivat viimeiset selvät sanansa. Hän pantiin vuoteelle, lääkäri tuli — kaikki turhaan. Koko oikea sivu oli halvautunut ja järki sekaisin: hän puhui aivan ristiin eikä enää omia lapsiaan tuntenut. Kymmenen päivää sen jälkeen oli hän ruumiina. Rahasäästöjä ei ollut, kirjapaino riitti töin ja tuskin velkojen maksuun ja perheellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää kotinsa noin kuukauden kuluttua. Tällä ajalla joutui leski, joka aina oli ollut hyvin kivuloinen, vuoteen omaksi ja lapset olivat leivättä. Läheisiä sukulaisia ei ollut muita kuin yksi setä, joka oli viulunsoittaja, viraton ja tuiki köyhä, ja joka oli pakoittanut ainoan tyttärensä jättämään kodin ja menemään seminaariin valmistuakseen opettajattareksi. Ystävällinen kirje tältä serkulta oli ainoa osan-oton ilmaus siltä taholta. Kaukaisemmilta sukulaisilta ei kuulunut mitään ja ystävät pysyivät loitolla. Niinkuin usein tapahtuu, niin tässäkin: vieraat ihmiset pelastivat perheen hajottamalla sen. Pispa pani toisen pikku pojista don[1] Bonscon oppilaitokseen, sindaco[2] taas sai toisen erääsen teollisuuskouluun, ja lapseton, rikas Golin pariskunta otti pikku tytön luokseen sekä auttoi Emiliota monta kuukautta, kunnes tämä sai ottaa pääsötutkinnon kaupungissa olevaan opettajaseminaariin, johon pääsi vapaaoppilaaksi. Äiti, jota vähemmin hivutti tauti kuin tieto lastensa avuttomasta tilasta, ei ollut kauan hyväntekijöilleen kuormaksi: hän kuoli samana päivänä, jona Emilio toi hänelle tiedon seminaariin pääsöstään.

Tämän uuden surun sortamana astui nuorukainen opettajaseminaariin, jonka sija oli entisessä luostarissa ja jossa kolmella luokalla oli noin 50 sisä- ja 10 ulko-oppilasta. Emilion synkkä mieliala pian hälveni tässä kummallisessa yhteiskunnassa, joka oli muodostunut seitsentoista vuotisista nuorukaisista ja kolmenkymmenen vuotisista miehistä: siinä oli pappeja, entisiä sotilaita, talollisten, käsityöläisten, virkamiesten ja kauppiasten poikia, kaikki hyvin erilaisella sivistys-asteella. Muutamia oli opettajan uralle ajanut kunnianhimo, kun näet halusivat kohoutua vertaisiansa korkeammalle, toisia vastenmielisyys ruumiilliseen työhön; toiset olivat tulleet siksi, että olivat huonosti onnistuneet muissa toimissa, ja toiset taas siksi, että perheensä jonkun onnettomuuden kautta oli joutunut köyhyyteen — harva oli siellä omasta sisällisestä halusta. Kaikkia oli kouluelämä yhteisine ruoka-aikoineen, lomahetkineen ja määrättyine kävelyaikoineen muuttanut uudelleen pojiksi. Emilio puolestaan piti enimmin tuosta yhtämittaisesta työskentelemisestä, johon häntä pakoittivat monet lukuaineet sekä opistossa vallitseva tapa tehdä kirjallisesti selkoa luennoista. Kasvatus-oppi aluksi peloitti Emiliota, se tuntui kuivalta ja vaikeasti opittavalta, muisti ei tahtonut riittää ja päänsä oli tottumaton abstraktiseen työhön. Hänen oivallinen opettajansa ei vaatinut ylön paljon sääntöjen oppimista, vaan kehitteli tarkasti alkutiedot ja perusti aina esittelynsä kokemiinsa, lähtien tunnetuista asioista; hän lausui ajatuksensa tavattoman selvästi ja teki niin senkin aineen Emiliolle mieluisaksi.

Pedagogikan opettaja, herra Megari, seminaarin johtaja, joka opetti ainoastaan oikeuksia ja velvollisuuksia, oli paras opettajista. Kahdeksan vuotta sitte oli Megarin vaimo joutunut tapaturmaisen kuoleman uhriksi teaatterin palossa, ja tämän kauhean tapauksen jälkeen oli opettajalla ainainen, lohduttamaton kaiho sydämessään. Hra Megari oli viidenkymmenen vaiheella, lyhyt, harmaatukkainen, aina puettu mustaan, lyhkäiseen, ruumiinmukaiseen takkiin, oli ankaran näköinen ja äkkinäinen liikkeiltään. Kumminkaan hän ei ollut tulinen eikä liioin äreä. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin ankaran ja samalla lempeän käytöksensä sekä lyhyen ja sattuvan arvostelunsa tähden. Paitsi sitä auktoriteettia, jota luja luonne ja suuret lahjat antavat, oli hänessä samalla tuota alituista ja levotonta arkuutta arvostaan, joka vähempi-lahjaisille henkilöille on omituinen. Hän oleskeli välihetkinäkin nuorison parissa ja käski oppilaita iltaisin, kahdeksan tai kymmenen kerraltaan, vierashuoneesensa seurustelemaan kanssansa; kumminkaan ei sen kautta kukaan oppilaista tullut askeltakaan häntä lähemmäksi. Hän herätti joka päivä kaikissa samaa ihastelun ja alamaisuuden tunnetta, jota ensi kertaa häntä nähdessään olivat tunteneet. Sitäpaitsi oli kaikissa oppilaissa häntä kohtaan tuota myötätuntoisuutta ja kiitollisuutta, jota aina herättää opettaja, joka tekee vaikean oppiaineen helpoksi ja huvittavaksi. He kunnioittivat häntä siksi, että hän aina noudatti oikeutta, eikä hänessä koskaan voitu huomata suurempaa rakkautta johonkuhun erityiseen oppilaasen. Hän vaati paljon vaan ei liikoja, ja huonopäisiä mutta ahkeria oppilaita hän kohteli hellävaraisesti. Hän ei ollut ärtyisä muun kuin ääntämisen suhteen, hän antoi oppilaiden kahteenkymmeneen kertaan yhä uudelleen lausua samaa sanaa, kunnes äänsivät sen oikein. Hän oli tavattoman ankara kaikkea raakamaisuutta kohtaan puheessa ja käytöksessä, hän ei voinut kärsiä luonteen heikkoutta eikä persoonallisen arvokkuuden puutetta, jopa ulkonaisten pikku seikkainkin suhteen sekä koulussa että sen ulkopuolella hän vaati tarkinta säädyllisyyttä. Saipa häneltä toisinaan kuulla sanoja, jotka panivat urhoollisimmankin sekä punastumaan että kalpenemaan. Hän tahtoi ennen kaikkea oppilaistaan sivistyneitä, hienotapaisia miehiä. Sen näki, että hänellä oli tavattoman korkeat ajatukset toimestaan. Sitä paitsi hän oli vakuutettu kasvatuksen kaikkivallasta ja luuli voivansa muodostaa koko ihmiskunnan, jos olisi saattanut yksin kasvattaa koko nuoren polven. Tämä hänen mielihaireensa syntyi luultavasti siitä, ett'ei hän koskaan ollut lapsia opettanut, vaan luuli heitä paljoa yksinkertaisemmiksi ja helpommin muodostettaviksi kuin ovatkaan; oli kuinka hyvänsä, tämä väärä käsitys tuli hänen suuresta rakkaudestaan opettajatoimeen. Samaa rakkautta hänen onnistui herättää monessa oppilaassaankin.

Tämä surumielinen mies iski kaikki ajatuksensa työhön, hetkeksikään antautumatta menneitten surullisten muistojen valtaan, ja painoi näin ikäänkuin leimansa Emilio Rattiin. Se huomattiin toisen lukuvuoden alussa, kun kasvatus-oppi kävi käytännöllisemmäksi ja siinä siirryttiin yleisistä käsitteistä ja ihmisluonteen tutkimisesta koulu- ja kotioloihin. Silloin kehittyi Emiliossa hitaasti mutta selvästi palava rakkaus opettajatoimeen, rakkaus, jonka luuli itsessään aina löytyneen, vaikkakin tietämättänsä. Tämä oli totta. Lempeä luontonsa, perintö äidiltä, joka oli hienosti sivistynyttä sukua; kasvatus-opillisten kirjain lukeminen, jotka isän kirjapainossa joutuivat hänen käsiinsä; sellainen isällinen tunne, joka tavallisesti varattomissa perheissä herää esikoisen sydämmessä nuorempia siskoja kohtaan; alituinen puhe kaupungin seminaarista, joka vuosittain uudistuvine naamoineen herätti hänen uteliaisuuttaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka, — kaikki tämä oli hänen tietämättänsä kypsyttänyt häntä päätökseen, jonka luuli sattumalta tehneensä, päätökseen ruveta opettajaksi. Kun sitte onnettomuus perheen ennätti, tuli näiden syitten lisäksi vielä eräs, joka aina seuraa suurta surua: rauhallisen ja tyynen olon kaipuu; sillä eiköhän opettajan elämä maakylässä lie hyvin rauhallista, kodista kouluun, koulusta kotia, ilman muuta yhteyttä maailman kanssa kuin lapset. Vaan väkevämpikin syy määräsi hänen elämän-uransa. Hän oli pitkin sitä aikaa, joka kului hänen köyhäksi tulemastaan aina siihen kun toisten armeliaisuuden kautta tukalasta tilastaan pääsi, käynyt turhaan apua hakemassa monelta ihmiseltä. Käsikädessä oli hän astunut surupukuisten, pelon-alaisten siskojensa kanssa portaita ylös apua anomaan ja useimmiten epätoivoisena palannut saatuaan kieltävän vastauksen. Kun hän näinä kolmenakymmenenä äärettömän pitkänä päivänä, joina toiveet ja pettymykset vaihtelivat, päättyen aina illaksi alakuloisuuteen ja surumielisyyteen, kun hän tällöin pienessä pimeässä komerossaan, sairaan äitinsä huoneen vieressä, hyväili ja painoi rintaansa vastaan noita kolmea osatonta pienokaista ja pyysi, ett'eivät toki ääneen itkisi, silloin virisi hänen sielussaan rajaton armahtelevaisuus, hehkuva rakkaus kaikkiin avuttomiin, turvattomiin lapsiin.

Olipa vihdoin yksi syy, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla vähäarvoisen näin suuressa onnettomuudessa, mutta joka kumminkin vaikutti Emilioon; hänen siskoparkansa, näet, olivat tavattoman rumia, niin että, vaikk'ei heissä mitään varsinaista ruumiin vikaa ollut, näyttivät milt'ei naurettavilta, varsinkin kun lisäksi olivat kovin toistensa näköisiä. Muutamain ihmisten kasvoissa kuvastui hämmästystä tai naurun halua, toisissa näki sääliä enemmän heidän ulkomuotonsa kuin osattoman tilansa tähden, ja kaikki tämä ikäänkuin pistimellä pisti Emilion sydämmeen, niin että hän, yksin ollessansa siskojensa kanssa, näitä hellimmästi hyväili. Tämä harras veljenrakkaus säilyi hänessä vielä hänen seminaariinkin jouduttuansa.

Näyttää tosiaan kuin rakkaus lapsiin, siksi kait kun se lähtee muita rikkaammasta ja puhtaammasta lähteestä, olisi se tunne, joka enemmän kuin muut saattaa piiriinsä vetää ja sulkea semmoisiakin esineitä, jotka eivät siihen välittömästi kuulu. Niinpä Emiliossakin tuo rakkaus oli vähitellen laajennut helläksi ja surumieliseksi lemmeksi, joka käsitti kaikki lapset, koko tuon kärsivän, köyhän, hoidotta jätetyn lapsi-maailman. Sinne hänen ajatuksensa viimeisten surullisten muistojen johdosta usein palasivat. Kun tähän mielentilaan vielä vaikutti kasvatus-opillinen kirjallisuus, joka huokui pelkkää rakkautta ja pyhää kunnioitusta lapseen, sekä korkealle asetti kasvattajan ylevän toimen, tunsi Emilio niin monien voimien vetävän itseään tälle alalle, että hän alkoi katsoa itseänsä siihen jo luonnosta määrätyksi; niin että, vaikka perheensä olisi ollut loistavassakin taloudellisessa asemassa, hän lopulta kuitenkin olisi ruvennut opettajaksi. Kuten usein lukujen ja uuden toimen ensi innostuksessa joku erityinen lauselma tarttuu mieleen sekä tulee nuoruutemme ikävöivän halun ilmaisijaksi ja ikäänkuin kaikkien ajatustemme loistavaksi keskipisteeksi, niin Emilionkin aivoihin painui ja sitte voimallisesti kautta elämän vaikutti lause, jonka oli kuullut kasvatus-opin opettajalta: Ei löydy korkeampaa ja kadehdittavampaa tietoa kuin sen ihmisen, joka joka ilta voi itsellensä sanoa: tänään olen luonut uuden ajatuksen, herättänyt ylevän tunteen, oikaissut virheen, kylvänyt uuden hyvän siemenen lapsen sieluun. — Kas siinä tulevaisuutesi — ajatteli Emilio. Tämä lauselma syöpyi päivä päivältä syvemmälle hänen tietoisuuteensa, painui syvälle sydämmeensä sekä elähytti hänen lukujaan ja toiveitaan.

Jos ei aineitten paljous olisi Emiliota niinkuin muitakin rasittanut ja estänyt heitä ei ainoastaan tietojansa sulattamasta, vaan, kuten sanoivat, myöskin niitä pureskelemasta, olisi nykyinen elämänsä, vaikkakin vapaus oli rajoitettua, tuntunut hänestä varsin hauskalta. Käytännölliset harjoitukset seminaariin kuuluvassa mallikoulussa, luennot, yhteiset kävelyretket ja käynnit läheisten maakyläin kouluissa huvittivat häntä. Myöskin toveri-elämä virkisti häntä, vaikka hänen umpinainen ja yhä vielä alakuloinen luontonsa pysytteli häntä loitommalla tovereista. Ensimmäisinä kuukausina oli hänellä asuinkumppanina muudan käsnäisillä kourilla ja naulakengillä varustettu lihava talonpoikais-nuorukainen, joka ähki kirjoitustensa ääressä kuin härkä vakoa kiskoessaan, hikoili luokalla ja eli ainaisessa tutkinnon pelossa. Toinen huonetoveri oli eräs ilomielinen entinen pappi, joka mielellänsä poltti piippua ja jolle kumppanit olivat rahaa kokoomalla ostaneet kurttuisen pumpuliröijyn; hän oli kaikkein huvikiekkona. Nämä kaksi kumppania olivat usein haihduttaneet Emilion surulliset ajatukset.

Sittemmin johtaja asetti oppilaat toisten perusteiden mukaan yhdessä asumaan. Heitä pantiin kolmittain samoilta seuduilta samaan huoneesen, ja niin Emilio sai toverikseen erään lääkärin pojan sekä erään entisen korpraalin, joista hän ei enää eronnut. Nämät tekivät ystävyyden liiton, kulkivat aina kävelyretkillä yhdessä, niinkuin säädettynä oli seminaarin vanhassa ohjesäännössä. Korpraali oli järjestysmies, s.o. hänen tuli silmällä pitää toveriensa käytöstä ja ilmoittaa, jos oli jotain erinomaisempaa. Jos on totta, että vaihettelu huvittaa, niin eipä olisi voitu paremmin asettaa; sillä kahta, sekä Emiliosta että toisistaan siihen määrään eroavaa originaalia ei olisi löytynyt, vaikka tulella olisi haettu. Entinen korpraali, Lerica, oli saapunut seminaariin jonkunmoisen maineen saattamana. Hän oli näet edellisenä vuonna erityisestä armosta saanut ottaa osaa nuorten naisten opettajatar-koetukseen (virkansa oli estänyt häntä saapumasta miesopettajien tutkintoon). Eräs Turinin sanomalehti oli somasti kuvannut salia, jossa kirjalliset kokeet tapahtuivat, ja siinä esittänyt tuon omituisen haamun keskellä kahtasataa nuorta naista: nunnia, maalaisvaimoja, koulutyttöjä jos jonkinmoisissa puvuissa. Jättiläis-korpraali istui yksinään pienen pöydän ääressä kumarruksissa kirjoitusvihkonsa ylitse niin että viikset vihkoa lakaisivat. Koulupiireissä oli tälle paljon naurettu. Koska häntä, tietojen täydellisen olemattomuuden tähden ei hyväksytty yhdessäkään aineessa, täytyi hänen ryhtyä säännöllisiin lukuihin ja tuli niin seminaariin.

Miksi hän, tämä vahvajäntereinen sotamies, valitsi juuri opettajan toimen, hän joka kahdeksankolmatta iässä näytti kuin olisi ollut neljänkymmenen vuotias, jolla oli suuret ulkonevat silmät, kauhean isot, nuijamaiset nyrkit, ukkosen ääni, ja kasvot, jotka ehdottomasti säikyttivät lapsia, sitä ei voinut kukaan ihminen ymmärtää; liiatenkin kun hän lisäksi oli siihen määrään kiivas luonnoltaan, että esim. kerran mallikoulussa, vastaukseksi erään toverin "järkevään kritikiin", puristi tälle nyrkkiään ja mulkoili häntä kuin mieletön. Toveri astui varovasti askeleen taaksepäin.

Vieläkin kummallisemmalta tuntui, että mies oli ruvennut tälle uralle, kun hänellä näytti olevan synnynnäistä vastenmielisyyttä kakaroihin, joissa hän kaikissa luuli asuvan pohjatonta ilkeyttä ja viekkautta. Harjoitustunneilla hän aina luuli lasten silmistä keksivänsä jonkun, joka kuolemaansa saakka vihasi häntä, ja siksi Lerica katseli milloin yhtä milloin toista pojista kaksintaistelijan uhkaavalla silmällä. Kun hän sitte kiukkuisena puhui pojista, nimitti hän heitä roistoiksi ja raukoiksi, joille tekisi mieli antaa korville. Mutta Emilio piti Lericasta hänen suoran luonteensa ja hänen älykkäisyytensä tähden. Kumminkin joutuivat he pian riitaan, kun puhe kääntyi koulusta opettajatoimeen, sillä siitä Lericalla oli aivan toinen ajatus: hän näet käsitti tulevaisuutensa alituiseksi taisteluksi, jossa hänen tuli herättää pelkoa kunnallislautakunnan esimiehissä ja papeissa, ajaa ulos hävyttömiä vanhempia ja raakoja vahtimestareita sekä heittää ikkunasta pihalle tottelemattomia poikia. Tätä rajuluontoista kumppania aisoissa pitämään auttoi toinen asuintoveri, Giovanni Labaccio, paksunläntä, keskikokoinen, parraton, hyvällainen nuorukainen, maltillinen kaikessa kuni vanha eläkettä nauttiva virkamies; hän ei koskaan valittanut ja piti kaikkien puolta. Giovanni oli ahkera, vaan ei innostunut, hänellä oli kaunis käsiala, hän oli suuri herkkusuu sekä näytti aina niin tyytyväiseltä kuin olisi opettajatoimessa käsittänyt mukavan ja onnellisen elämän, joka hänelle yksin runsaasti etuja ja suloa soi. Hän iloitsi pienestä perinnöstä, jota odotti sedältään, Azzornon kunnallislautakunnan esimieheltä, josta hän usein ylpeydellä puhui.

Näiden kahden kumppanin kanssa oli Ratti'lla pitkät puheet lomahetkinä, kun toiset huvittelivat palloa lyömällä, heidän kanssaan hän joka päivä oli kävelemässä, niin että moni kaupunkilainen rupesi tuntemaan heidät, tuon hoikan, kalpean, kaitaleukaisen, vilkassilmäisen nuorukaisen, joka astui kiivaan jättiläisen ja paksun, hymyilevän Giovannin välissä.

Koska kaupunki oli pieni, olivat muutkin tovereista tunnetuita joko ulkomuodoltaan tahi maineeltaan; entinen pappi; runoilija, joka kirjoitti sonetteja kahvilan passareille ja tilapäisiin juhliin; eräs entinen kirjapainon työntekijä, joka oli kaikista lahjakkain ja josta paljon toivottiin; pari kolme seminaarilaista, jotka olivat yöllisten seikkailujensa kautta tulleet kuuluisiksi. Eräs heistä otettiin kiini, juuri kun kiipesi lankun yli johonkin pihaan, ja joutui näin oikeuden eteen.

Ratti ei tuntenut lähemmältä keitaan muita kuin huonekumppaninsa, eleli melkein eräkkäänä eikä edes tiennyt tapahtumista oppilaitoksen historiassa.

Sillä lailla kokonaan työhön vaipuneena, vietti Emilio kolme seminaari-vuottansa. Hän harrasti alussa luonnontieteitä, mutta kokoeli kumminkin lopulta kaikki voimansa humanistisien aineitten ja metodiikan tutkimiseen. Yhä enemmän hänet valtasi ihanteellinen rakkautensa lapsiin ja ylevä käsitys opettajatoimen korkeudesta, vaikk'ei hän siltä toki ruvennut aivan loistavia tulevaisuudelta toivomaan, sillä isän kuoleman jälkeiset kokemukset olivat tehneet kaikki ylenmääräiset toiveet siinä kohden mahdottomiksi. Vuosi vuodelta syntyi hänessä seminaarin johtajaa kohtaan yhä suurempaa myötätuntoisuutta, joka ei perustunut yksin tämän oivaan luonteesen ja suuriin luonnonlahjoihin. Siihen oli syynä myös eräs seikka, joka koski Rattia yksinomaan. Jo ensimmäisestä päivästä asti luuli hän huomanneensa johtajan katseen viipyneen hänessä kauemmin kuin muissa oppilaissa, ja että joskus, kun heidän silmänsä kohtasivat toisiansa, johtaja äkkiä katsoi toisaanne. Se oli katse, joka ei ilmaissut uteliaisuutta eikä hyväntahtoisuutta. Ei tunneilla eikä muutoinkaan Ratti voinut johtajan kasvoissa lukea mitään erityistä rakkautta itseensä. Mutta jotakin siinä oli; yksin tuo mykkä katse mieheltä, joka oli kaikkia kohtaan yhtäläinen, merkitsi jotain. Tämä salainen tunne, jota Ratti ei voinut selittää ja joka kuitenkin aina oli mielessä, antoi hänelle työssä suurempaa voimaa ja syvempää mielihyvää kuin mitä ehkä suoraan osoittama myötätuntoisuus olisi voinut herättää. Tuo katse, tuo kylmä huomaavaisuus, joka tuli Rattin osaksi, oli itsessään vähäpätöinen asia, mutta siinä oli jotakin isällistä hellyyttä häntä kohtaan, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Vaikkakin hän usein epäili tämän tunteen olemassa oloa johtajassa, tunsi hän ankarain silmäin häntä seuratessa olevansa vähemmän orpo kuin ennen ja ryhtyi taas tyynenä työhönsä.

Yksi ainoa seikka häiritsi hänen rauhaansa kolmannen lukuvuoden keskipaikkeilla. Hänessä oli ollut se turha luulo, että kaikki se pintapuolisten tietojen moninaisuus, joilla hän oli enemmän muistoansa rasittanut kuin ymmärrystään kehittänyt, oli rikasta ja todellista tietämistä. Tämä synnytti ylpeyttä, niinkuin useimpien käy lukemisen ensi innostuksessa, kun ei ole vielä jouduttu sille tietojen kukkulalle, josta näkee tuntemattomien, käsittämättömien asioiden laajan näköpiirin. Vaan ylpeys pian kukistui, kun Ratti päästötutkinnon lähetessä, kertasi eri aineet ja tutki itseänsä. Silloin hän huomasi, kuinka vähän oli kokonaisia aatteita ja selviä käsitteitä hänen himmeässä ja järjestämättömässä tietovarastossaan, kuinka se oli täynnä työnkatkelmia, vaikka hän oli luullut sitä oikeaksi aarreaitaksi. Kaksi viimeistä kuukautta hän luki yhä suuremmalla innolla yöt, päivät. Kun hän joskus yöllä äkkiä lakkasi lukemasta, valtasi hänet syvä turvattomuuden tunne. Aivojen liiallinen rasitus loi hänen eteensä kammottavalla selvyydellä vanhempain viimeiset hetket, ja kuvia ensimmäisestä kuukaudesta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin hän siskoineen vaelsi turvattomana ihmisiltä apua hakemassa. Silloin hän joutui epätoivoon, juuri kuin kaikki olisi ollut todellisuutta. Tämmöisinä hetkinä riensivät avuksi samassa huoneessa valvovat toverit: väliin toinen väliin toinen tempasi hänet hänen haaveiluistaan. Korpraali taisteli nyrkki pystyssä lukujensa kanssa, juuri kuin olisi ollut vihollinen edessään; Labaccio puolestaan kuorsasi säännöllisesti viisi minutia jokaisen lukuun käytetyn tunnin jälkeen. Joskus toverit sanoinkin koettivat häntä kehoittaa, edellinen kiroili, jälkimäinen käski terveyttä hoitamaan. Läheisemmäksi ystäväksi hän ei koskaan tullut kummankaan kanssa; siksi oli hän liian hienoa sisällistä rakennetta ja katseli maailmaa liiaksi erilaiselta kannalta; sitä paitsi oli suuri ero heidän iässään. Mutta ehkäpä juuri luonteen erilaisuus kiinnitti hänet tovereihin, varsinkin korpraaliin, niin että suru tuli suuremmaksi kuin oli luullutkaan, kun heidän onnellisesti päättyneen päästötutkinnon perästä tuli erota siinä varmassa tiedossa, ett'eivät pitkään aikaan näkisi toisiansa. Lerica joutui Turiniin, Giovanni Azzornoon ja Emilio tuli Golis puolisojen luo.

Nämät olivat kiintyneet Emilion pikku sisareen, ja tyytyväisinä Emilion menestykseen seminaarissa, lahjoittivat hänelle sen summan, jonka seminaarinkäynti olisi maksanut, ell'ei Emilio olisi saanut stipendiota, sekä hankkivat hänelle pian paikan läheisessä Garasco-nimisessä kylässä. Siellä hänen piti olla vuosi virkaatekevänä alemmassa kansakoulussa, erään opettajan sijassa, joka sairasti, ja jonka sindaco, opettajan sukulainen, tahtoi saada takaisin niin pian kuin hän oli parantunut. Palkka oli vähäpätöinen: seitsemän sataa lireä,[3] sataneljäkymmentä lireä vähemmän kuin mitä eräälle maalta tulleelle vahtimestarille samaan aikaan maksettiin. Mutta kun oli ollut siellä yhdeksän kuukautta, saattoi hän hakea edullisempaan paikkaan; tämä vuosi oli oleva hänellä jonkinmoisena oppiaikana.

Saatuansa virkaan-nimityksensä hän käytti kaksi viimeistä viikkoa kokoilemalla hyvin laadittuja opetus-ohjelmia ja ainekirjoituksia, joiden avulla toivoi voivansa alkaa suuremmalla varmuudella. Sitäpaitsi tilasi hän erään kasvatus-opillisen aikakauskirjan seuratakseen ajan uusia aatteita ja saadakseen siitä ohjauksia tulevalle opetukselleen.

Matkapäivän aamuna hän asetti kyytirattaille pitovaatteita sisältävän kirstunsa, pari kymmentä koulukirjaa sekä ison pakan muistiinpanovihkoja ja läksi sitte ensin seminaariin sanomaan hyvästi johtajalle. Tämän Emilio tapasi vastaan-otto-huoneessa kylmän kohteliaana kuin tavallisesti. Johtaja toivotti Emiliolle onnea ja antoi hänelle muutamia neuvoja: hänen piti aina käyttäytyä hyvin, osoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan, jatkaa lukujaan; hän ei saisi liittyä mihinkään puolueesen, eikä yleensä muusta huolia kuin velvollisuutensa täyttämisestä; hänen piti varoa, ett'ei kohta liikoja vaatisi, jota moni, mallikoulun ohjelma mielessään, teki ja jonka tähden heitä pidettiin häpeemättöminä uudistajina; hänen tuli katsoa kaikkia asioita ylevältä kannalta, puhutella vuoroon tarkastajaa vuoroon esimiestä, aina tarpeellisella kunnioituksella — tämä oli paras tapa päästä määränsä päähän. Johtaja lisäsi vielä: "Asettakaa aina päämäärä korkealle. Paljon voidaan saavuttaa silläkin vaatimattomalla uralla, jonka olette valinneet. Älkää antako tälläkin alalla vallitsevan suuren kilpailun lannistaa rohkeuttanne, kuten epattojen tapa on. Viranhakijoita on lukemattomia niin hyvin meidän kuin kaikilla muillakin aloilla. Mutta jos lasketaan pois ne, joilla ei ole kylläksi kykyä ja ne, joilla on kykyä, mutta ei hyvää tahtoa, sekä vihdoin kaikki, joilla on molemmat nämät ominaisuudet, mutta ei kylläksi lujaa luonnetta eikä hyvää terveyttä — niin hakijain luku supistuu suuresti. On niitä kansakoulu-opettajia, jotka ovat suorittaneet tohtorin tutkinnon, saaneet virkoja oppikouluissa ja yliopistoissa, kirjoittaneet kehuttuja kirjoja; urhoollisia opettajia, jotka, jättämättä alkeis-opetusta, elättävät suuren perheensä ja kasvattavat poikansa lääkäreiksi ja lain-oppineiksi. Myöskin vähemmin ulkonaista suosiota voittaneissa opettajissa on monta kunnon miestä, jotka elävät kunnioitettuina ja tyytyväisinä. Te tulette semmoisia tuntemaan. Ottakaa ne esimerkiksenne ja olkoon onni seurananne." — Kun hän tämän oli sanonut, antoi hän Emiliolle muistoksi Daguets'in "Kasvatus-opillisen käsikirjan" ja sanoi: — Ottakaa tämä, sieltä löydätte paperin, jonka halusta tahdotte omistaa. — Nuori opettaja otti liikutettuna kirjan, kumarsi eikä voinut sanaakaan sanoa.

Kun Emilio oli jälleen noussut vaunuihin, haki hän kirjassa olevan paperin ja avasi sen. Mutta hän oli tuskin käsittänyt ensimmäisten sanain merkityksen, ennenkuin kirjaimet, paperi ja ympärillä oleva maisema sulivat kaikki yhteen. Se oli hänen äitinsä kirje, ainoa äidin kirjoittama joka oli tallella, kirjoitettu herra Megarille; pieni viivoitettu paperi, johon äiti raukka oli päivää ennen kuolematansa piirtänyt lyijykynällä: — Kuolinvuoteeltani minä uskon Teille poika parkani. Nuorukainen suuteli kirjettä, pani sen takaisin kirjaan, katseli suoraa santaista tietä, joka vei hänet elämän suureen taisteluun, ja lausui sydämensä syvyydestä tuon sanan, jota hän oli näinä kolmena vuonna ehtimiseen itseksensä toistellut: — Rohkeutta!

Garasco.

Ensimäiset tuttavuudet.

Emilio tuli Garascoon tuntematta vasta-alkajan lapsellista hurmausta, sillä hän oli seminaarissa ollessaan saanut käsitystä opettajan vaivaloisesta elämästä; mutta jonkinmoisella tyynellä uteliaisuudella hän katseli ensimäistä majataloaan elämänsä matkalla. Hän oli hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla sindaco otti häntä vastaan; hän katsoi sitä onnelliseksi enteeksi, niinkuin tuota ihanaa syyspäivääkin, jonka valossa kylä näytti kuin juhlapukuiselta. Emilio astui juuri raatihuoneen portaita ylös, kun sindaco ja hänen sihteerinsä polkupyörillä ajoivat pihaan. He tulivat maalta, jonne olivat tehneet huviretken. Opettaja sekä hämmästyi että ilahtui huomatessaan paikkakunnan korkeimman virkamiehen iloiseksi, kohteliaaksi kolmenkymmenen ikäiseksi herraksi, joka alati hyvänsuovasti hymyili.

— Kas, uusi opettaja! — huudahti sindaco ja ojensi hänelle kätensä; — aivan nuori mies; sitä parempi, silloin helpommin sovimme. — Kun sindaco oli, enemmän toverin kuin esimiehen tapaan, antanut muutamia tietoja paikkakunnasta, esitteli hän kirjurinsa, joka hänkin oli nuori mies ja jolla oli jotain entisestä upsierista muistuttavaa säntillisyyttä puvussa ja suoruutta käytöksessä. Sali, josta näkivät päivänrinteisen puutarhan, oli kalustettu kesäasuntojen tapaan. Näyttipä siltä kuin kaikki tässä kunnassa olisi nuorta.

— Nyt sinun pitää — sanoi sindaco iloisesti sihteerillensä — antaa opettajallemme kaikki tarpeelliset tiedot, viedä hänet paikkoja katsomaan, näyttää koulu ja esittää hänet virkatovereille, ja k:lo 5 syötte molemmat päivällistä luonani. Päivällisten jälkeen teemme pienen retken puistoon. Hyvästi siksi.

Emilio läksi sieltä varsin tyytyväisenä ja ilmaisi tunteensa sihteerille. Tämä ylisti esimiestään pilviin asti, kertoi hänen olevan seudun rikkaimpia ja että hänellä oli kaksi isoa taloa Turinissa; hän oli todellinen gentlemani, sydän kultaa. Hänen isänsä oli ollut kaksikymmentä vuotta sindacona Garascossa ja oleskeli vieläkin vuosittain siellä kuusi kuukautta, Kesäkuusta Marraskuuhun. Poika, joka oli metsästäjä, kukkasten viljeliä, vuorilla kiipeilijä, maaelämän ihastelija, oli jäänyt maalle tykkönään kahdeksi vuodeksi, talveksikin, niin että vain pistäymältä joskus kävi Turinissa. Kesäisin oli sindaco kaikkien juhlain järjestäjä. Koko seutu jumaloi häntä. Sihteerin tuli kiittää häntä paikastaan. He olivat olleet koulukumppaneita: sitten oli sihteeri ruvennut sotilas-uralle, jolla aikaa toinen luki tuomarintutkintoa. Kun hän kelvon oli päässyt ratsuväen luutnantiksi, täytyi hänen perheellisten olojen tähden jättää uransa. Ja kun hän silloin oli toimetta, hankki ystävä hänelle sihteerinviran Garascossa. Saattoipa sanoa, että he yhä elivät tovereina: he metsästelivät, kalastelivat, ratsastelivat yhdessä. Sihteeri ei väärin käyttänyt tätä tuttavallisuutta, sillä virassa hän aina pysyi asemassaan. Hän oli tyytyväinen, eikä tahtoisi vaihtaa paikkaansa majuurin-arvoon. — Hän puhui totta, paitsi sen, mikä koski perheoloja, — sillä asian laita oli semmoinen, että hänet oli ajettu pois sotaväestä, ja sen, mikä koski seudun ihastusta sindacoon; metsästys, näet, ja muut huvitukset houkuttivat hänet liiaksi velvollisuuksistaan, ja siitä moni napisi. Sindacon poissa ollessa, joka kumminkin, sihteerin sanain mukaan, teki kaiken, enemmän kuin tarvittiinkaan, hoiti asioita kunnallislautakunnan jäsen Toppo. Tämä mies oli röyhkeä rettelöitsijä, josta ei paikkakunnalla pidetty. Useasti ystävykset heittivät toimet ukon niskoille ja läksivät yhdessä polkupyöräretkelle. Niin kunnan asioita hoidettiin.

Sihteeri saattoi opettajan kylän läpi, joka oli tavattoman säännöllisesti rakennettu. Kaksi pitkää, suoraa katua siinä kulki ristiin, muodostaen risteyksessä neliskulmaisen torin, jonka varrelle kauppias oli puotinsa asettanut. Talot olivat matalia, muutamat puutarhan ympäröimiä, joista viiniköynnökset kiersivät ylös palkongeille ja ikkunain ympäri. Katujen kulmissa oli aurinkokelloja, joihin eräs puolihullu runoilia oli kirjoitellut värsyjänsä ja muistolauseita niin syvämielisiä, ett'ei kukaan niitä ymmärtänyt. Kaukana näkyivät Alpit.

Poikakoulu oli sijoitettu entiseen luostariin, toisen pääkadun päähän, myllyn läheisyyteen. Emilio, joka, kuultuansa puhuttavan sindacon rikkaudesta ja anteliaisuudesta, luuli saavansa nähdä oikean mallikoulun, hämmästyi hiukan astuessaan ahtaasen ja kapeaan luokkahuoneesen, jonka kattoa kannatti kaksi keskellä seisovaa patsasta ja johon valo huonosti pääsi kahdesta liian korkealla olevasta ympyriäisestä ikkunasta.

Huone oli varmaankin ennen ollut kappelina. Seinillä riippui koko joukko eläinten ja kasvien kuvia ja ikkunain välissä oli iso maatieteellinen kartta. Kaikki oli huonossa kunnossa. Kahteen pitkään riviin asetetut, huonosti kyhätyt penkit olivat täynnänsä leikkauksia, piirtoja ja naverruksia, ikäänkuin sepän- tai nikkarin-oppilaat olisivat niitä kymmenen vuotta käyttäneet. Lähellä ovea riippui vielä iso paperi, jolle oli tutkinnossa laulettavan laulun nuotit kirjoitettuna; edellinen opettaja oli näet kiihkeä musiikin harrastaja. Vähän ylempänä riippui naulassa pölyinen jäännös tavattoman isosta kukkakiehkurasta, joka lienee joskus ollut koristuksena koulujuhlassa. — Kaikki tämä on pois otettavaa — sanoi vilkkaasti sihteeri, huomatessaan opettajan tyytymättömän muodon. — Sindaco tuumii juuri tämän huoneiston täydellistä muuttamista. Tässä on uuni revittävä, tuossa seinä poistettava, kadulle päin tulee uusi ikkuna ja pihanpuolelle lasinen iso etehinen, välitunneilla käytettäväksi; saatte uudet koulutarpeet — sanalla sanoen suuria muutoksia. Muutamain vuosien kuluttua on meillä kaunein koulu koko seudulla.

Sitte menivät Toppo herran luo, joka asui keltaisessa, aurinkokellon melkein kokonaan varjoomassa pienessä talossa. Opettaja ei saattanut olla hymyilemättä nähdessään tuota entistä maanmuokkaajaa. Se oli lyhyt, lihava, tavattoman isopäinen mies, joka väliin koneentapaisesti sulki silmänsä. Arvata kumminkin saattoi, että tuossa päässä mahtoi asua jonkinmoinen elatusnero, ja että tuon naamarin takana, joka niin määränperäisesti hymyili, piili koko joukko selkeätä tahdon voimaa.

Toppo otti vastaan opettajaa kohteliaasti, vaikka jonkinmoisella juhlallisella arvokkuudella, joka oli anteeksi annettava, koska hänessä oli niin monta tointa yhdistettynä. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen, koulujen tarkastusmies, vaivaistalon johtaja, hyväätekeväisyysseuran jäsen ja varapuheenjohtajana uuden tien rakennustoimikunnassa. Tähän "korkeuteen" hän oli ehtinyt oltuaan sitä ennen talonpoikana, puuseppänä, muurarina ja voutina. Neljänkymmenen vuoden työllä ja säästämisellä oli hän koonnut isonlaisen omaisuuden.

Muun muassa tiedusti Toppo Golin perheestä, jonka tunsi kulkupuheista ja josta puhui suurella kunnioituksella; käski sitte avata viinipullon ja esitteli veljensä tyttären, päästötodistuksen saaneen opettajattaren. Tämä oli pystönenäinen, isokasvuinen tyttö, jonka säveät juonteet ilmaisivat varsin heikkoa ymmärrystä ja joka koetti kätkeä käsiänsä, ne kun näyttivät siltä, kuin hän ikänsä olisi käyttänyt jotain kynää raskaampaa työasetta.

Vierailu oli lyhyt, mutta se teki Emilioon hyvän vaikutuksen. Tarkastusmies pyysi häntä, sulkien samassa silmänsä, käymään heillä jonakin iltana kouluasioista haastelemassa ja jäi kohteliaasti kyllä porstuaan seisomaan siksi, kunnes opettaja oli päässyt portaita alas.

Kadulle tultuaan kysyi Ratti koulu-legaattia.[4] Toinen nauroi. Häntä ei tarvinnut ajatellakkaan, se oli salaperäinen henkilö, jonka olemassa oloa ei varmuudella tiedetty. Hän oli Turinissa, monen peninkulman päässä Garascosta, eikä näyttäytynyt seudulla muulloin kuin raesateitten ja vesitulvien jälkeen, jolloin tuli maataloansa katsomaan.

Sihteeri aikoi viedä nuorukaista tervehtimään tulevaa työtoveria don Leriä, kolmannen luokan opettajaa, mutta kun hän muisti, ett'ei Leri siihen aikaan päivästä olisi kotona, ehdoitti hän käyntiä erään opettajattaren, neiti Strinatin luona, ja sitte heidän piti mennä tervehtimään kirkkoherraa, joka asui vastapäätä.

— Mainio opettajatar, joka on ollut virassa kolmekymmentäviisi vuotta, luja luonne; hänen koulunsa käy kuin vedetty kello — sanoi sihteeri.

Kuitenkin oli häntä kohdeltu hävyttömästi, edellisen sindacon aikana tietysti. Kun opettajattaren kontrahti oli uudistettava, — en varmaan muista kuinka monen opetusvuoden kuluttua, — teki joku johtokunnan jäsen sen herttaisen huomautuksen, että jos kontrahtia uudistetaan, tulee kunnan lopulta maksaa eläkekkin opettajattarelle, ja niin kunta saisi pian uusia menoja. Useimmat johtokunnan jäsenistä pitivät huomautuksen oikeana, ja kun olivat varmat siitä, ett'ei sen ikäinen, hiukan kivuloinen opettajatar heittäisi paikkaansa, niin sanoivat: Jääköön paikkaansa, mutta luopukoon oikeudestaan eläkkeesen. Opettajatar parka, joka pelkäsi jäävänsä paikatta, suostui. — Niin sitä tehtiin! — huudahti sihteeri.

Opettaja odotti hänen oitis lisäävän, että uusi sindaco oli sovittanut tämän vääryyden; mutta kummastuksekseen ei hän saanut enempätä kuulla. Sitä vastoin hän huomasi kuinka sihteeri pitkin matkaa kurkisti sinne ja tänne, toisinaan uutimilla peitettyyn ikkunaan, toisinaan suljettua ovea, juuri kuin joka paikassa olisi "jotain".

Kun he käänsivät kulmasta, sanoi sihteeri: — Katsokaa … pikku opettajatar.

Heitä vastaan tuli nuori, pullakka tyttö, puettu osaksi rikkaan talonpoikaisnaisen osaksi hienon herrasnaisen tapaan, iso olkihattu päässä. Opettajan huomio suuresti kiihtyi, kun hän ajatteli, että tämä oli ensimäinen virkatoveri, jonka kohtasi.

Se on ensimäisen luokan opettajatar — kuiskasi sihteeri; — hiukan ylöllinen — — — minä esittelen teitä.

Kun he olivat tulleet lähemmäksi, pysähtyi sihteeri, nosti hattuaan ja esitteli Ratti'n opettajattarelle. Sitte hän kääntyi opettajaan, jolle sanoi nuoresta naisesta: — — — lahjoja — — — mielikuvitusta — — — lupaava tulevaisuus kirjallisella alalla.

Emilio luuli huomaavansa sihteerin teeskennellystä huolettomuudesta ja vähän pilkallisesta puhetavasta, että tämä seisoi tytön edessä, jota turhaan oli koettanut liehakoita.

Ujostelematta vastasi nuori nainen: — Minä en ansaitse niin paljo kiitosta.

Hän ei ollut kaunis, mutta raitis kuin ruusu, jokapäiväiset kasvot, siniset silmät. Ääni ilmaisi jossain määrin itserakkautta.

— Minkä vaikutuksen on kylä huonoisemme tehnyt teihin? — kysyi hän Emiliolta.

Tämä haki älykästä vastausta, mutta ei keksinyt vaan sanoi: — Erittäin edullisen — — — kauniit ympäristöt — — — pieni, miellyttävä kaupunki.

— Täällä on luonnon-ihanaa, ei muuta — sanoi nuori tyttö. — — — Ja rauhallisuus — — — on eduksi opinnoille.

— Mutta pikku neiti — huomautti sihteeri hymyillen kahdamielisesti — ei kauan tänne jää rauhaa nauttimaan. Hän piankin Turiniin lentää. Hän ei ole luotu jäämään meidän köyhään kouluumme.

— Minua ei mikään kunnianhimo aja kaupunkiin — vastasi opettajatar katsahtaen ylös Alppeihin — — — eikä mihinkään muuhunkaan paikkaan maailmassa. Minä elän yksinomaan pikku tyttöjeni hyväksi.

Hymyellen ja melkein liian syvällä kumarruksella hän sanoi nuorille herroille hyvästi ja pitkitti matkaansa.

Oivallinen tyttö — sanoi sihteeri, ilman että opettaja saattoi päättää puhuiko hän totta vai leikkiä — lahjakas, suuri kuvitusvoima. Hänen on tapana panna ajatuksensa paperille, hän haaveilee kedoilla ja on taitava lausuja. — Ja hän kertoi tytön lyhyen elämänsadun.

Hänen isänsä on härkäpaimen tällä paikkakunnalla. Eräs vanha leskirouva kiintyi tyttöön jo tämän pienenä ollessa, otti hänet luokseen ja antoi hänen lukea opettajattareksi. Kun rouva oli kuollut, palasi hän isänsä ja sisarensa luo. Härkäpaimen oli hulluksi tulla ylpeydestä.

Saman päivän illalla kuuli Emilio, kulkiessaan härkäpaimenen huoneen ohi, kuinka pikku opettajatar luki perheelle ajatuksensa siltä päivältä. Köyhä kansa piti häntä kylän kaunistuksena. Kun hän palasi kotiin muassaan päästökirja Turinin seminaarista, oli kylän "Soitannon Ystäväin" torvisoittokunta mennyt häntä vastaan. Toppo oli hiukan kateellinen veljensä tyttären puolesta, jonka toinen aivan himmensi. Anteeksi annettavaa, mies parka.

He löysivät opettajattaren, neiti Strinatin, pihalla huoneensa edustalla syöttämässä kanoja, joiden hoidolla hän koetti lisätä niukkaa palkkaansa. Hän otti kohteliaasti mutta jäykästi vieraitansa vastaan ja pyysi heitä istumaan penkille.

Neiti Strinatilla oli ohuet, harmaat hiukset, jakaus keskellä päätä, koukkunenä, suun ympärillä ankaruutta osoittava piirre ja siniset silmälasit; pukunsa oli varsin köyhä.

Hän lausui opettajan tervetulleeksi, kysyi seminaarin uutta opetus-ohjelmaa ja osoitti harvapuheisuutensa ohessa selvää ymmärrystä ja jonkinmoista koulusivistystä. Sitte hän äkkiä kääntyi sihteerin puoleen laskeakseen hänen sydämmelleen, että ennen lukukauden alkua ainakin luokkahuoneen kivilaattiaa korjattaisiin; se oli aivan hajallaan, niin että tytöt siihen kompastuivat. Sihteeri näytti suuttuvan siitä, että hän toi valituksensa uuden opettajan aikana; hän lupasi kumminkin ilmoittaa asian.

Se oli — jatkoi neiti Strinati — siinä kunnossa jo viime lukuvuoden alussa ja se on siinä vieläkin, pyydän — hän pitkitti terävämmällä äänellä — te tiedätte, ett'en enää tahdo siitä muistuttaa, sillä se puhe polttaa kieltäni; mutta ajatukseni on, ett'ei ainakaan tänä vuonna tarkastajan viime varoituksen perästä pitäisi kauemmin sallia semmoista vallattomuutta — — — minä annan asialle oikean nimensä. — Sitte hän kääntyi Ratti'n puoleen ja sanoi: — — Ajatelkaas, opettajatar joka ei koskaan ole edes nähnyt päästötodistusta, pitää kumminkin yksityistä koulua, jossa hän muka opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Ja hän saa käsiinsä talonpoikaisvaimoja, jotka ovat kyllä yksinkertaisia lähettääkseen pikku tyttönsä sinne kouluun ja maksaakseen liran kuukaudessa. Minä en sitä sano siksi, ett'en itse saa tuota pientä maksoa, vaan siksi että se on petosta, jolla otetaan oppilaat julkisista kouluista sinne, missä eivät mitään opi. Olkoon kylläksi kun kerron, ett'ei heillä ole edes istuinpenkkejä; opettajatar pitää kirjan polvellaan, lapset ovat ympärillä polvillaan ja lukevat siitä.

Sihteeri oli hämillään ja sanoi opettajattaren liioittelevan.

— Ettäkö liioittelen? — huudahti neiti Strinati. — Mutta koko paikkakuntahan sen tietää! — Ja kääntyen opettajaan hän pitkitti: — Ja kuinka hän sitte kuria pitää, tuo nainen. Teidän tulee vain tietää, että hän rangaistukseksi antaa heidän kielellään tehdä ristinmerkin lattiakiviin, ja isompia lapsia näpäsee sormustin sormessa keskelle otsaa; — jaa, totisesti, kaikki hänen oppilaansa ovat merkityt ja tunnetaan kadulla. Ja sinne ne menevät! Huomatkaa, että tarkastaja, joka ensimäisenä vuonna ei tiennyt asiasta mitään, tänä vuonna on käskenyt sulkea koulun. Kyllä kai! Hän oli tuskin selkänsä kääntänyt, kuin koulu taas avattiin. Voitteko väittää, ett'ei se ole totta? — kysyi hän sihteeriltä.

Tämä haki vastausta. — Se on totta eikä ole totta — hän vastasi nousten hämmästyneenä ja suutuksissaan; — minä sanon: se on koulu eikä ole koulu; siellä opetetaan vähän katkismusta ja vähän ompelemista — — —

— Siellä opetetaan — keskeytti opettajatar — kaikkea, mitä ei pidä opettaa, ja siellä nauretaan sekä oppikursseille että tarkastuksille. Se on yksityiskoulu, ja siinä kyllä, loiskasvi — — —niinkuin tarkastaja sitä nimitti, syöpä, joka kansakoulua kalvaa. Tahdotteko, että sanon vielä yhden totuuden; mitä vasten tätä kärsitään vastoin lakia ja meitä muita, jotka opetamme, niin — — — Mutta te sen tiedätte paremmin kuin minä; turhaa on, että teille sitä sanon.

Totuus, jonka Ratti myöhemmin sai tietoonsa, oli seuraava: puheena oleva nainen, vanha talonpoikainen vaimo, joka ei osannut aakkosia enempää, oli Toppo herran sisar; tämä suvaitsi hänen opetustointansa päästäksensä häntä elättämästä.

— Kun kaikki harkitaan — vastasi sihteeri kohottaen olkapäitään — — niin asia ei minuun kuulu! — Jättäessään hyvästi, koetti hän lepyttää neiti Strinatia ja sanoi luulevansa yksityiskoulun jäävän tänä vuonna avaamatta.

— Mutta lapsethan ovat jo alkaneet siellä! — huudahti opettajatar ja katsoi harmistuneena häntä suoraan silmiin.

— Nähkääs, se tulee suljettavaksi ennen joulua — sanoi hän ja taputti opettajatarta olalle. — Mutta kuinka on mahdollista, että malliopettajatar semmoinen kuin neiti Strinati, kaikkien kunnioittama ja arvossa pitämä, suuttuu moisesta turhasta!

— Oh, älkää jäniksenjalalla pyyhkielkö, toinen vastasi, ja kohteliaasti tervehtien Rattia jäähyväisiksi hän palasi kanojensa luo jättäen kokonaan huomaamatta toisen herran kumarruksen.

Päästäksensä kaikista selityksistä, sihteeri meni oitis kirkkoherran taloon, joka oli vastapäätä, kirkon vieressä. Portaissa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi opettajalle, silmää iskien: — Laittakaa niin, että tulette Perpetuan suosioon, hän on yhdeksän vuotta palvellut Toppo'lla — — — ja — — lisäsi hän nauraen — — pyrkii koulun naistarkastajaksi.

Kirkkoherra oli kahdeksankymmenen vuotias ukko, käyrä kuin puolikuu. Hänen kurttuiset kasvonsa ilmaisivat ääretöntä väsymystä ja suurta hyvyyttä sekä kertoivat sielusta, joka aina oli karttanut juonia ja riitoja. Koska hän ei tietänyt mitä puhua nuorelle opettajalle, kysyi hän kuinka vanha tämä oli, milloin vanhempansa olivat kuolleet, missä iässä siskonsa olivat, ja nyökähytti päätään vastauksille, juuri kuin ne olisivat olleet perin älykkäitä arvosteluja. Sitten puhui kirkkoherra kauan ja hyvin lempeästi riidasta, joka oli syntynyt edellisenä sunnuntaina ennen erästä lastenkodissa vietettävää juhlaa, kun näet nunnat olivat ottaneet varakkaitten lapsilta hienot vaatteet ja panneet ne niiden ylle, joiden oli määrä juhlassa lausua runo. Hän puolusteli sekä nunnia että raivostuneita äitejä. Ratti ymmärsi oitis, ett'ei tämä hyvä Herran palvelia tuottaisi hänelle koskaan minkäänmoisia ikävyyksiä ja vaikeuksia. Sitävastoin tunsi hän selittämätöntä levottomuutta nähdessään kirkkoherran Perpetuan, joka oli kuudenkymmenen vuotias ämmä, pitkä kuin humalariuku ja lattea kuin lauta. Perheen emännän varmalla ryhdillä, toinen käsi puuskassa, hän seisoi suorana isäntänsä vieressä. Emilio oli kuullut sanottavan, että pappien talouden hoitajain oli tapana sekaantua koulun asioihin, ja nämä kuivat, riitaisat kasvot, jotka häntä tarkastellen katselivat, näyttivät juuri tuommoisen "kaiken kaikessa" kasvoilta. Heidän tultuaan ulos kadulle, näkyi akka vielä ikkunassa. Epäilemättä oli hän asettunut sinne katsomaan, nostaisiko uusi opettaja lakkiansa kirkon ohi kulkiessa.

Nyt oli Ratti'lla enää tuttavuus tekemättä toisen opettajan, don Lerin kanssa, joka asui koulurakennuksessa, missä kunta oli hänellekkin huoneen määrännyt; mutta siihen hän ei tarvinnut sihteerin apua. Opettaja Leri tuli hänen luokseen illalla, kun hän oli palannut sindacon päivällisiltä.

Juuri kun Emilio muistissaan toisteli päivän tapahtumia, istuen valkoiseksi sivutussa, yhdellä kadulle päin antavalla ikkunalla sekä ruohoiseen pihaan avautuvalla luukulla varustetussa kammiossaan, kuuli hän ovelle koputettavan. — Kuka siellä —- hän kysyi. Täyteläinen ja sointuva ääni vastasi: — Toveri.

Vieraan ensi näkeminen vaikutti Emilioon masentavasti. Ei hän ollut iässään nähnyt niin majesteetillista pappia, kauniine, vakavine, sydämmellisine pispankasvoineen. Leveä otsa, pystysuora syvennys keskellä, ilmaisi ajattelijaa. Hän oli pikemmin isoluinen kuin lihava, ja hiukset olivat aivan mustat, vaikka hän lähentelihe viidettäkymmentä. Emilio kysyi kohta itsekseen, kuinka semmoinen mies ei ollut muuta kuin kansakoulu-opettaja.

Istuttuansa sen tapaan, joka ei aio kauan viipyä, ojensi pappi hänelle kättä, lausui hänet arvokkaalla sydämmellisyydellä tervetulleeksi ja ilmoitti mielipahansa siitä, ett'ei Emilio olisi vuotta kauemmin Garascossa, sekä toivoi heidän tekevän yhteisiä kävelyretkiä — joskus.

— Kuitenkaan ei iltaisin — lisäsi hän vakavasti — silloin en mene ulos. — Sitte hän mainitsi monena vuonna käyttäneensä kaiket illat keskeymättä työhön, jota oli alkanut jo nuorukaisena ja jonka tähden hänen piti paljon lueskella.

Emilio kysyi, olisiko ehkä sopimatonta tiedustaa teoksen nimeä — — —

— Uskonto ja koulu — vastasi pappi vaatimattomasti, nousi ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Sitte hän pitkitti totisella äänellä: — Minä asun vanhan sisareni kanssa. Jos voin olla teille joksikin hyödyksi — päivisin — niin tiedätte, missä asun. Olette aina tervetullut. Minä pyydän, pitäkää minua, ikämme erotusta katsomatta, ystävänänne.

Lerin leveä ajattelian-otsa kumartui, hän meni takaperin ulos ja sulki varovasti oven. Ratti oli hurmaantuneena. Tämä oli varmaankin kaikista kunnian-arvoisin ja syvämielisin ihminen mitä hän sinä päivänä oli oppinut tuntemaan, ja olisi tarpeellisena vastakohtana keveämieliseen sindacoon ja kaksimieliseen sihteeriin. Hän oli tarjoutunut ystäväksi, vaikka olisi voinut esiytyä opettajana nuoremmalle kumppanilleen. Emilio kuvaeli mielessään mitä tietojen ja hyvien neuvojen aarteita hän löytäisi tästä erinomaisesta miehestä, joka, voidaksensa paremmin antautua tutkimuksilleen, tyytyi asumaan yksinäisessä kylässä, ja joka ehkä omaavoittoa pyytämättä eleli ajattelian puhdasta elämää, etäisintäkään kunnianhimoa tuntematta.

— Ylimalkaan on ensimäinen päivä ollut hyvä — päätti Emilio. Olkoon jatko samanlainen.

Ensimäiset opetustunnit.

Koulu avattiin Lokakuun 5 päivänä. Emilio oli otettu ensi luokan opettajaksi, mutta odottamatta hän sai toisenkin luokan niskoilleen. Innokas kun oli, ei hän kieltäytynyt.

Hänellä oli yhteensä viisikymmentä oppilasta. Ensimmäinen vaikutus, jonka nämä häneen tekivät, ei tosiaan ollut edullinen; tuntui kuin näihin verraten seminaarin mallikoulun kaikki oppilaat olisivat olleet pieniä hienoja herrasmiehiä. Täällä useimmat olivat talonpoikaislapsia. Kömpelösti muodostuneet päät, harmaan, lian-keltaisen tukan verhoamat; päivettyneet kasvot, jotka muistuttivat perunoista tahi huonosti paistuneista kakuista; moni ilman sukkia puukengissä tahi nauhattomissa pieksuissa, puetut valkaisemattomiin paitoihin, joiden avonaisesta rinnuksesta rinta ja vatsa paistoi, yllään kauhtuneet pumpulinutut, jotka haisivat väkevästi heinälle. Useimmilla oli kirjansa kaulan ympäri riippuvassa repalaisessa laukussa, jota kantoivat tunnillakin. He tulivat kouluun kasvot ja kaula röhnäisinä, vaatteet mullassa ja oljen korsissa; tuuppien ja sysien hakivat paikkansa. Sitte istuivat sormet suussa, raappivat päätään, syhyttivät rintaansa ja kainaloitansa, tahi pyyhkivät hikisiä kasvojaan musteisilla sormilla, jotta pian näyttivät sepän-oppilailta. Muutamat käärivät housunsa puoli sääreen, juuri kuin olisivat aikoneet joen yli kahlata; toiset nostivat alastomat polvensa pöydän reunaan; jotkut pureksivat nälkäisinä kaulassaan riippuvaa nahkahihnaa; eräs pudotti puukenkänsä suurella rytinällä maahan ja yksi kaivoi varpaitaan.

Opettaja tunsi ensi kerralla inhoa näitä pikku porsaita kohtaan. Heissä oli tulevien rosvojen ja tappeliain mallikuvia, oikeita marakatteja, joita opettajan mielestä olisi ollut kuukausi häkissä pitäminen ennenkuin pääsivät koulupenkille. Asia kävi hullua hullummaksi, kun hän huomasi, ett'ei edeltäjällään lie ollut mitään valtaa oppilaittensa yli, sillä toisen luokan pojilla, entisen opettajan kasvateilla, oli kaikilla ikäänkuin perhepiirteenä jotain julkeata ja lurjusmaista silmissään ja osoittivat todella suuria taipumuksiakin siihen suuntaan. Näin ollen hänen asianaan oli ennen kaikkea tehdä mitä edeltäjänsä oli laiminlyönyt ja, jättäen tiedollisen kasvatuksen syrjemmälle, ensiksi saada oppilaistaan ihmisiä. Siihen vaadittiin ankaraa työtä. Mutta vielä oli hänen rakkautensa lapsiin palava, hänen innostuksensa opettajatoimeen tuore, ja yksin tuo ajatus, että oli saanut tämmöisen raaka-aineen muodosteltavakseen, kiihoitti siihen määrään hänen itsetietoisuuttaan ja oman etevyytensä tuntoa, että hän suurella innolla aloitti toimensa.

Mutta, hyväinen aika, kuinka paljo vaikeampaa tuo oli kuin hän oli saattanut ajatellakkaan! Ensi alusta alkain oli hänen taisteleminen lyijynraskasta hitaisuutta vastaan, joka oli huomattavana ei yksin lapsissa, vaan pienimmässäkin pikku asiassa. Hän oli vilkasluontoinen ja tahtoi kaikessa toimia reippaasti; mutta kaikki kävikin kylän muun elämän tahdissa, s.o. kauhean hitaasti. Puoli yhdeksän aamulla oli koulun kelloa soitettava, mutta se soi aina myöhemmin. Viimeisen kellon lyönnin kai'uttua nähtiin kaksi poikaa siellä, kolme täällä, joku kauempana, kaikki liikkuivat etanoina eteenpäin; ennen yhdeksää ei koskaan ollut koko joukko koolla. Ensimäisinä päivinä muutamat pienemmistä pojista eivät tahtoneet astua sisään kouluun muuten kuin ihan viimeisinä ja pysähtyivät senvuoksi kauhistuneina ovelle. Emilio sai sittemmin tietää, että hänen oli vanhempia kiittäminen tästä omituisesta mielialasta, sillä nämät olivat vuosikausia käyttäneet opettajaa mörkönä voidaksensa pitää lapset kurissa ja alati hokeneet: — Malta, kunhan kouluun tulet! — Koulussa sulle opettaja kyllä antaa! — Pienet lapset olivat vastahakoisia, sillä he pelkäsivät korvapuusteja ja kepin-iskuja. Sitäpaitsi useat tulivat kouluun ilman kirjoja ja vihkoja, ja sanoivat, vanhempainsa opettamina: — Kunta ei ole meille vielä niitä hankkinut! — ja he tahtoivat kirjat ilmaiseksi, vaikkakin heillä olisi ollut varaa ostaa. Emilio aivan kauhistui, kun ensi kerran luetti toista luokkaa, nähdäkseen kuinka pitkälle olivat ehtineet. Lapset lukivat, ei ainoastaan itse ymmärtämättänsä sisällystä, vaan niin, että opettajakin töin tuskin ymmärsi. Hänestä tuntui ikäänkuin eivät olisi lukeneetkaan itaalian kieltä, vaan jotakin vierasta, karkeata murretta, ja häntä halutti pistää sormi heidän suuhunsa koetellakseen mitä pureskelivat, kun niin mongersivat itaalian ihanata kieltä. Huoahtaen sanoi hän itsekseen: — Minun on siis alkaminen ihan alusta! — Hän ajatteli, katkerasti hymyellen, ylihallituksen pitkiä julistuksia, joissa komealla kielellä käsketään opettajien valvoa ääntämisen puhtautta. Puhtautta! Ensin kai heille oli opettaminen ihmisten tapaista ääntämistä.

Uusia vaikeuksia ilmaantui. Emilio kyllä tiesi, ett'ei kukaan tule seminaarista kypsyneenä opettajana ja että kaikkien täytyy pitkäin kokemusten kautta harjaantua; mutta häntä hämmästytti monet odottamattomat vastukset, vaikeammat kuin oli aavistanutkaan. Hän käsitti oitis, että hänen, saadakseen pienemmät oppilaat itseään ymmärtämään, piti puhua heidän murrettaan; isommat oppilaat eivät senvuoksi oppineet mitään suurimmalla osalla äidinkielen tunneista. Tämä kaksiosastoinen luokka teki opetuksen kahta vaikeammaksi, antoi ainoastaan puolen tuloksen ja oli kurinpidon suhteen kolme vertaa tavallista väsyttävämpi; kun hän opetti yhtä osastoa, kävi toinen levottomaksi, joka taas häiritsi edellistä. Mitä ensi luokkaan tulee, hän katkeruudekseen havaitsi todeksi, mitä seminaarissa ollessaan jo oli oppinut: että se luokka on raskain hoitaa juuri siksi, että opettajan on vaikea saada sitä itseänsä ymmärtämään. Hän rupesi jo pelkäämään olevansa yksi niitä, joilla oli suuri taito hoitaa keskiluokkia, vaan jotka eivät koskaan edes keskinkertaisesti onnistu pikkuisten kanssa; kun taas toiset, vähempilahjaisetkin, ovat kuin luotuja pienten lasten opettajiksi. Koska hän luontonsa taipumuksesta lausui muistutuksensa ja moitteensa tyynesti ja perinpohjin saadaksensa oppilaansa itse älyämään virheensä, ja niin vaikuttaakseen ymmärryksen kautta heidän sydämmeensä, täytyi hänen joka kerta keskeyttää opetus ja siitä syystä sitte lisäksi tehdä yleisiä muistutuksia, pitääkseen tarkkaavaisuutta vireillä. Hänen täytyi tunnustaa varsin perustetuksi tuo kasvatusopin-opettajan ehdotus, että eri koulu olisi asetettava huonolahjaisia oppilaita varten. Hänellä oli molemmissakin luokissa semmoisia vähempilahjaisia, jotka, vaikka hyvin opinhaluisia, pakoittivat opettajaa loppumattomasti toistelemaan mitä oli sanonut. Ehtimiseen pienimmät oppilaista ilmaisivat niin suurta tietämättömyyttä elämän jokapäiväisimmistä asioista, että opettajan täytyi käyttää paljo kallista aikaa niin sanoakseni ihmisen luomiseen, ennenkuin saattoi ruveta koulupoikaa muokkaamaan. Pikkupojista moni ei esimerkiksi tiennyt liikanimeään, ja ristimänimestäänkin vain jonkinmoisen väärennyksen. Muudan, joka ei tietänyt äitinsä nimeä, vastasi, opettajan kysyessä kuinka isän oli tapa nimittää äitiä: — Kuules sinä — semmoisella muodolla kuin todella olisi luullut tätä nimeksi.

Voidaksensa opettajansa antaman ohjeen mukaan yksilöllisesti kasvattaa oppilaitaan, rupesi Emilio tutkimaan isompain luonnetta. Hän sitä varten teki kirjallisia muistiinpanoja vihkoon, jossa eri sarekkeihin oli merkitty: luonne, lahjat, kehitys, tunne, taipumus j.n.e. Mutta kuinka kauhealta työltä tämä jo alussa tuntui! Näyttipä siltä, kuin melkein kaikki olisivat vaistomaisesta vastahakoisuudesta koettaneet peittää luonnettansa; kaikissa oli huomattavana jotakin umpinaista ja vastahakoista, kaikki olivat hänen mielestänsä yhtäläisiä. Ei hänen onnistunut saada tietoja perheoloistakaan; kun ei kysymys koskenut koulua, ei enää vastattu. Paitse tätä kohtasi odottamattomia vaikeuksia opetuksen muodollisessa puolessa: kun oli yksinkertaisia asioita tekeminen havainnollisiksi, kun tuli vastata kolmen neljän poikaveitikan odottamattomiin kysymyksiin, ne kun muka halusivat kuulla eräitten sanain merkitystä; kun oli vaihtaminen aineita eri osastoilla synnyttämättä epäjärjestystä, tahi esittäminen asioita niin, että tarkkaavaisuus vallitsi koko luokalla eikä aikaa mennyt hukkaan. Kaikkea tätä hän koetti, mutta se kävi hitaammin ja sekavammin sekä tuotti vähemmän tuloksia kuin hän oli odottanut. Häntä vaivasi myös sama kiusallinen tunne, jota kaikki nuoret opettajat ensi alussa enemmän tahi vähemmän saavat tuntea ja joka kauemminkin kiusaa muutamia: jonkinmoinen tuskallinen ujous kaikkien noiden häntä seuraavien silmäparien edessä, sama tunne, joka vaivaa äsken nimitettyjä nuoria luutnantteja heidän ensikertaa esiintyessään joukkonsa edessä; ujous, joka saa alkunsa luulosta, että opetettavat odottavat huomaavansa epävarmuutta, kokemattomuutta tahi virheitä johtajansa käytöksessä. Paljon hänellä oli vielä opittavaa ja koetettavaa! Mitäpä varsinaista hyötyä hänellä oli kaikesta siitä järjestymättömästä tiedosta, jota oli seminaarissa päähänsä ajanut?

Ansa.

Vähitellen Emilio tottui kylän elämään. Hän meni joskus iltaisin torin varrella olevaan kahvilaan, jonne sindacon ystävät kokoontuivat, tai Valkoisen ristin ravintolaan, joka oli tämän vastustajain kokouspaikkana, ja tutustui näissä paikkakunnan päähenkilöihin. Mutta kaikki olivat niin kiintyneinä korttipeliinsä, että töin tuskin malttoivat kättä antaa likeisimmille ystävilleen näiden sisään astuessa, ja opettajasta, kun kerran olivat hätäisesti tervehtineet, eivät sen koommin vähääkään välittäneet. Hän ei tuosta pahastunut, sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin saada olla rauhassa. Sitäpaitsi vihkojen korjaamiset ja valmistukset tunneille veivät häneltä illoin lähes kaiken ajan. Lisäksi tuli, että kylä öisin, jos ei kuu paistanut, oli niin pimeä, että opettaja, kuten moni muukin, pysyi kotona, kun pelkäsi ulkona saavansa kolauksia.

Melkein joka päivä kohtasi Emilio koulun portaissa tahi käytävässä don Lerin, joka kohteliaasti tervehti ja puhui muutamia sanoja; vaan kun Emilio huomasi don Lerin aina syviin ajatuksiin vaipuneeksi, ei hän tahtonut häntä pidättää. Näin Emilio yhä edelleen eleli yksinänsä.

Mutta pian hänen oli pakko jättää yksinäisyytensä.

Joka kerta kun Emilio kohtasi Toppo'n, sanoi tämä ystävällisesti, silmää vilkuttaen: — Herra Ratti, kotonani teitä aina odottaa pullollinen viiniä. — Koska hän pelkäsi, että Toppo lopulta suuttuisi hänen tulemattomuudestaan, päätti hän kerran lähteä Toppo'n luo. He tyhjensivät viinipullon. Tarkastusmies ikävystytti häntä loppumattomilla puheilla kunnallisista asioista; sittemmin antoi hän opettajan puhua koulusta, nyökäyttäen myöntäväisesti päätään hänen aatteilleen. Opettajasta oli niin ihmeen hauskaa saada puhua näistä asioista, että hän, kun uudelleen sinne pyydettiin, meni oitis. Toppo'n tapa johtaa keskusteluja oli aina sama; hän alkoi jonkinmoisella oppineella esitelmällä aineesta, johon itse oli hyvin perehtynyt, ja antoi sitte opettajan puhua mielin määrin opetusasioista. Emiliosta tämä seurustelu tuntui hauskalta, mutta hän ihmetteli veljentytärtä, joka ei koskaan avannut suutaan, vaikka oli puhe häntäkin niin läheltä koskevista asioista. Sitäpaitsi häntä rupesi vaivaamaan tytön yksipintainen äänettömyys ja opettajaan aina suunnattu, teeskenteleväinen katse.

Neljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka herättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta kunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain rinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja opettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen ja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli kylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä molemmat. — — — Vai niin — ajatteli Ratti — olisinkohan minä siihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se tarkoituksena? — Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi katseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta. Vielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin, joka kysyi: — Te käytte siis Toppo'n perheessä?

Opettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.

— Teette hiton oikein — pitkitti sihteeri — esimiesten kanssa tulee olla hyvällä kannalla. Sitäpaitse — lisäsi hän naurahtaen — ei nuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.

Emilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä sanat leikiksi: — Kyllä kai hyväkin naimiskauppa — hän arveli — opettaja seitsemän sadan liren palkalla.

— Joutavia! — sanoi toinen — teillä on tulevaisuus edessänne, ja sitäpaitsi — — — pitäähän hankkia itselleen suojelioita.

Ratti'n muistui mieleen ne kysymykset, joita Toppo oli tehnyt Golin perheen suhteen. Haihduttaaksensa kaikki epäilykset, hän vielä eräänä iltana läksi Toppo'n luo, varmasti päätettyään olla sinne vasta menemättä ja näyttelemättä naurettavaa ja kunniatonta osaa. Mutta tällä kertaa tapahtui hänelle jotain merkillistä. Kun hän myöhään tuli ulos Toppo'n luota, kompastui hän johonkin, kaatui ja kuuli jonkun nauravan lähellä. Hän nousi, tunnusteli eteensä ja huomasi kaatuneensa kadun poikki pingoitettuun nuoraan. Hän katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään; mutta juuri kun aikoi pitkittää matkaansa, hän kohta kuuli jotain suhisevan korvansa ohitse ja kiven sattuvan seinään takanaan. Emilio ei ollut luonnostaan urhoollinen, mutta sentään niitä, joiden itsetuntoa raukkamaisuus niin paljo vaivaa, että jo yksin tämän tunteen pelko ajaa heidät vaaraan. Hän töytäsi siihen suuntaan, josta kivi oli tullut, mutta ei nähnyt ketään; sitävastoin kuuli hän saman naurun, tällä kertaa vähän kauempaa; sitte kaikki oli hiljaa. Hän jatkoi matkaansa, veri kuohuksissa. Hän tiesi, että kylissä oli kilpakosijain tapana pingoittaa köysiä suositun sulhasen eteen. Siis häntä jo paikkakunnalla pidettiin tytön kosijana, myötäjäisten onkijana, naurettavana lepertelijänä. Kukapa olisi koskaan osannut ennustaa hänelle semmoisia ikävyyksiä hänen virkauransa alussa? Viha raivosi hänessä, niin että hänen teki mieli sanoa sedälle ja veljentyttärelle vasten kasvoja, että olivat valheellisia vihollisia.

Emilio nukkui huonosti sinä yönä ja heräsi tuntien jotain kipua kurkussaan. Hän oli varmasti päättänyt katkaista seurustelun, mutta tahtoi sitä ennen selittää asiansa jollekulle, sillä hänen mustasukkainen kilpakosijansa oli kait tunnettu paikkakunnalla, ja hän tahtoi torjua sen luulon, että muka pelosta oli jättänyt käyntinsä. Kenen puoleen hänen oli kääntyminen? Hän tuli ajatelleeksi neiti Strinatia, joka oli kauan ollut paikkakunnalla ja siis tiesi yhtä ja toista tarkastusmiehestä, eikä muuten, vihoissaan kun oli yksityiskoulun tähden, suinkaan surkeilisi.

Illemmalla meni Emilio opettajattaren luo, muka kysyäkseen, oliko opettajien tapana vuoden alusta lähettää tarkastajalle ote opetus-ohjelmasta, jonka kukin oli itselleen laatinut. Hän löysi neiden tarkastamassa lampunvalolla isoa kasaa oppilaille harsittuja paitoja. Emilio lähestyi häntä tuolla kunnioituksen sekaisella lapsellisella rakkaudella, joka tekee että lapsettomat, vanhanpuoleiset naiset pitävät paljon nuorista miehistä. Kovin hän hämmästyi, kun opettajatar kohta kysyi: — Te käytte siis hartaasti Toppo'lla? — Hänkin! Emilio puolustautui sillä, että häntä oli kolme, neljä kertaa sinne kutsumalla kutsuttu. Mutta kuinka opettajatar sen tiesi? — Luuletteko, ett'ei semmoisia asioita tiedetä! vastasi opettajatar pitkittäen paitojen tarkastusta. — Sitäpaitsi, se oli teidän kohtalonne. Edeltäjänne kävi myöskin siellä — — — lyhyen ajan. Se mies on päättänyt heittää tytön jonkun opettajan kannettavaksi, ehkäpä saadaksensa antaa suosionsa myötäjäisten asemesta; sillä se on helpolla ymmärrettävä, ett'ei hän tahdo avata kukkaroansa. Kuka tietää miksi? Väliin tuommoiset ukkorahjukset tekevät hulluuksia vähää ennen kuolemataan. Pyydän anteeksi, pidättekö nuoresta naisesta?

Opettaja kohautti olkapäitään. Neiti Strinati nauroi pilkallisesti ja sanoi: — Hän on hanhi. Muuten se on setä, joka tahtoo tyttöä hienoksi naiseksi, sillä hän toivoo siten saavansa hänet helpommin naimisiin. Mitä tyttöön itseensä tulee, ei hän ymmärrä ihmistapoja: hän juoksee, niin pian kuin pääsee pellolle, talonpoikaisnaisia kättelemään.

Malttamattomana saadaksensa jotain tietää, Emilio kertoi nuorasta ja kivestä. — Kuinka — kysyi neiti Strinati ja pani pois paidan, jota piti kädessään — näin pian? Että se oli tapahtuva, tiesin kyllä; mutta vasta jonkun ajan päästä. Edellinen opettaja sai selkäänsä, hän. — Pitemmittä mutkitta hän kertoi salaisuuden. Nuora-mies oli eräs suutarin poika, joka kolme vuotta sitte kosi tyttöä, toivoen runsaita myötäjäisiä; mutta hän sai rukkaset, joutui raivoihinsa ja vannoi kostavansa jokaiselle, joka tyttöä ihastelisi. Se oli tappelija, joka kolme kuukautta oli istunut vankina kahakassa antamastaan puukon-iskusta. Eikö Emilio vielä ollut huomannut erään tummanverisen veitikan, jolla oli syntymämerkki silmän alla ja lakki kallellaan päässä, terävästi katselevan häntä silmiin? Se oli heittiö, joka saattoi tehdä hänelle vielä pahat kepposet. Opettaja teki viisaasti, kun oli varoillaan joka kerta Toppo'lla käydessään.

Näistä sanoista arvasi Emilio opettajattaren tutkivan, oliko hän pelkuri, ja sanoi siksi, varsin vielä käyvänsä Topo'lla useamman kuin yhden kerran, mutta sitten lakkaavansa. — Teette oikein kun menette — vastasi opettajatar; — minä annan sen neuvon, ett'ette äkkiä lakkaa siellä käymästä, sillä silloin ärsytätte ukkoa, joka kostonhimosta saattaa vainota teitä kuin edeltäjäännekin. Hän on tyhmä ja ylpeä mies. Turhasta asiasta hän sohrii kirjeen ylitarkastajalle Turiniin ja luulottelee sitte saaneensa vastauksen, vaikka koko maailma tietää hänen likaisen kirjeensä joutuneen paperikoriin.

Neiti Strinati kertoi muun muassa, että eräänä päivänä, kun hän vielä opetti ensi luokkaa, Toppo tulee kouluun muka tarkastamaan lasten edistymistä — he olivat juuri aloittaneet tavaamista — panee lasten eteen erään hallituksen antaman julistuksen ja sekä suuttuu että ihmettelee, kun eivät lapset osanneet sitä lukea; Toppo arveli, että koska isot kirjaimet ovat helposti luettavia ja julistus oli tavattoman suurta pränttiä, lasten olisi pitänyt, kuukauden tavattuaan, kyetä sitä lukemaan.

— Sitäpaitsi — opettajatar jatkoi matalalla äänellä — käskee omatuntoni minua puhumaan teille toista asiaa. Tehän ette pidä tytöstä, vai kuinka? Noh, siinä kylläksi. Mutta älkää menkö ansasta toisestakaan syystä. Se on roskainen juttu. Tytöllä on epäilemättä opettajattarentodistus; on ihmisiä, jotka ovat sen nähneet ja sitä pidelleet. Mutta onko se oikea vai väärennetty todistus? Tuo todistuksella kehuminen alkoi jo muutamia vuosia sitten ja kaikki kuuluivat alussa sitä uskoneen. Miksikä ei? Mutta sitte ruvettiin epäilemään, milloin tyttö oikeastaan olisi tutkinnon suorittanut. Muutamat uteliaat rupesivat asiata urkkimaan ja kyselemään; mutt'ei kenenkään onnistunut saada enempää tietoonsa, kuin että hän yhden ainoan kerran olisi poistunut Garascosta matkustaakseen setänsä kanssa Turiniin. Se tapahtui neljä vuotta sitte, vaan matkapäivät eivät ollenkaan sattuneet sen vuoden tutkintoaikaan. Sitäpaitsi oli kuulusteltu vähän sieltä ja täältä, eräältä silloiselta tutkijalta sekä muutamilta opettajattarilta, joilla oli todistus samalta vuodelta; mutta ei edellinen eivätkä jälkimäiset muistaneet nähneensä häntä suullisessa enempi kuin kirjallisessakaan tutkinnossa. Eräs toinen seikka on huomioon otettava: ei kukaan ole koskaan tytön omasta suusta kuullut sanaakaan tuosta ihmeellisestä tutkinnosta, jonka kumminkin pitäisi olla tärkeä tapahtuma nuorelle tytölle. Kuinka asian laita lienee? Oikeastaan ei vielä oltu varmoja mistään petoksesta; mutta joku Toppo'n vihamiehistä pitkitti vielä tutkimuksia. Eihän tämä olisi ensimäinen kerta, kun rahasta vääriä todistuksia valmistellaan rehtorein kanslioissa. Joka tapauksessa, kun asia kerran selvenee, syntyy siitä niin häpeällinen juttu, että jokaisen, ken on perheelle sukua, pitäisi häpeästä maan alle vajota.

Nuorukainen oli kuullut kylläksi. Hän kävi kerran vielä Toppo'n luona, oli harvapuheinen ikäänkuin valmistaakseen setää ja veljentytärtä siihen, ett'eivät pitkään aikaan saisi nähdä häntä, jätti kylmästi hyvästit ja läksi, varmasti päättäen olla enää heillä näyttäytymättä.

Sydämmen kasvatus.

Emilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle kasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai leväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski häntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain. Vähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun hyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi jotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa, pienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle. Mutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen onnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta, puhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä kaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa! Emilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen hermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden mielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin pahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä ja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä hillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää tulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä tunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa sillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi kerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui. Eräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan vaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin tyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen millään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä syynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta oli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko luokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat hukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen. Sitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin eivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään vaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään tietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He näyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin tuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella saadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi isällisellä äänellä: — Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua kiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun pidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin, ett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? — Pojat eivät näyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet muotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat uhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut näiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua uskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui kun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän sieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: — Emmehän ole kirkossa! — jonkun kerran säälien, juuri kuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen pelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta ainoastaan ajoittain.

Tuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen hellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä voimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä tuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat nälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset, tuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet puolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista ja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja, ja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne lapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin, hän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain suurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä puuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas aloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.

Oppilaitten vanhemmat.

Emilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia koetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa, joissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin yhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista — hänellä oli viisikymmentä oppilasta — tuli häneltä tietoja pyytämään. Kummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat vähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä usein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan kysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä puhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen Emilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja näiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden vanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat, perinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia kaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne ilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä hän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: — se on kiltti poika — tahi: — se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.

Muutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi luokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä opetuksesta ja kasvatuksesta ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti opettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät kauttaaltaan katsoen olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä veitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian kuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: — Niinkö opettaja sinua on neuvonut? — Eräs isä meni niin kauas, että syytti opettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. — Kuinka asian lienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.

Useimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä itseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan opettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti, että sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui suuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että puhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat häneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään opetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti pesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja huusi: — Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! — Toisen kerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan pienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: — Oh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve veri. Annetaan olla, herra opettaja.

Olipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa odottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti kumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat Emilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä kirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa paperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi kirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran alennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka eivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon. Ikäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: — Kuulkaas, ei teidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani aika lailla, kun hän sitä ansaitsee. — Mutta kun hän sitte joskus antoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi koulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun juosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän mitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!

Yksin.

Emilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja tavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta perimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä monella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka kerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä. Hänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita aikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia, maapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki entisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi oppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin tunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä kauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa edustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja ratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus tuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. — Kuinka — sanoi sindaco hämmästyneenä — puuttuuko semmoista koulussa! Mutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän antoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski sormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen paremmin.

— Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta — hän sanoi — aivan oitis. — Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin parast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa tulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja erinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua tänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. — Jonakin päivänä — päätti hän puheensa — lähetän teitä hakemaan neuvotellaksemme yhdessä. — Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi, nousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.

Monta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut puhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti itseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin jotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli levollisena.

Koska rakkaus kouluun oli vallannut Emilion koko olennon, ei hän voinut käsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi epätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä kuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, — vaikkapa ei muuta kuin joku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin hän matkusti postimiehen kanssa ——iin sisartansa tervehtimään, mutta muina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden aikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se tapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli mennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita. Hänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja hän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää aarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi tervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin ennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun edustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen osoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin taskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut häntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja. Kilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko ihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei olisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun huomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän sentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan rauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen rähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien kiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen taloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista, Emilio ei ollut millänsäkään.

Nuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi toivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo seminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat tulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta, sivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa ystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta aikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo ensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt, kun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli ajatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja paperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui ja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita puolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen epätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua, tapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka oli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen kirjaan.

— Pikku neiti kirjoittaa runoja — opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.

— En — vastasi hän vapaasti — minä en koskaan kirjoita runoja, kun olen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä unhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.

— Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?

— Oh — vastasi hän päätään pudistaen — olemme vielä kaukana siitä päivästä.

— Ette siis aio koskaan painattaa mitään?

— Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen saanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni yhdeksänkolmatta vuotta.

Opettaja naurahti. — Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet juuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?

— Se on salaisuuteni.

— Joku kait sen salaisuuden teiltä ryöstää ja pakoittaa teitä painattamaan ajatuksenne — — — toisella nimellä.

— Oh, sitä ei ole pelkäämistä.

— Miksikä ei?

Opettajatar oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

— Siksi, ett'en koskaan aio rakastaa.

— Oletteko varma siitä? Kuinka niin voi puhua teidän iällänne!

— Minä olen tehnyt lupauksen.

— Sepä kummallista. Oletteko myöskin luvanneet, ett'ette kertoisi kellekkään syytä.

Opettajatar katseli maahan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena ja sanoi sitte taidokkaasti, muka hienosti hymyillen:

— Taide, joka kaiken tekee, ei ilmaise mitään.

Vaan Emiliolle oli opettajatar itsensä kyllin ilmaissut.

Ensimäinen myrsky.

Eräs suuri tapahtuma, ensimäinen myrsky Emilion opettaja-uralla, johti muutamia päiviä sen jälkeen hänen ajatuksensa pois rakkausseikoista. Muutamana iltana hän sai suojelijaltaan Golilta kirjeen, jossa tämä kertoi yhden opettajanpaikan olevan avoinna Piazzenassa ja kehoitti häntä lähettämään sinne hakemuksensa ynnä seminaari- ja virantekotodistukset, samalla vakuuttaen Emilion saavan viran, koska hän, Goli, oli häntä lämpimästi suositellut johtokunnalle. Sitäpaitse siellä oli eräs Golin tuttava, don Pirotta, hengellisen veljeyskunnan johtaja, herttainen ja arvossa pidetty mies, josta tulisi Emiliolle hyvä ystävä.

Seuraavana aamuna Emilio lähetti paperinsa postissa ja otti mukaansa kouluun erään muurarin nauloineen vasaroineen muuttamaan toiseen paikkaan kertomataulua ja kahta seinäkuvaa, jotka olivat huonossa valaistuksessa. Muurari löi juuri viimeisiä lyöntejä ja pojat olivat asettuneet penkkeihinsä, kun tarkastusmies astui huoneesen.

Ensi silmäyksellä Emilio ei ollut tuntea Toppoa, sillä tällä oli tuommoinen omituinen muoto, jonka mielenliikutus on muuttanut aivan tuntemattomaksi. Tällä kertaa oli syynä kiukku, joka jo kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut Toppo'n karkeassa, ylpeässä, itsepintaisessa kallossa ja nyt äkkiä vasaran lyönneistä puhkesi näkyviin, niinkuin vesi kiehuvassa kattilassa kiehuu yli reunojen.

Opettaja nousi ja antoi merkin pojille, että tervehtisivät; muurari lakkasi naulaamasta.

— Mitä täällä tehdään? — kysyi Toppo.

Emiliota harmitti Toppon muikea muoto, hän vastasi reippaasti: — Ei mitään vaarallista. Annan vain muuttaa huonosti asetettuja seinätauluja.

Tarkastusmies kipristi silmiään ja sanoi: Teillä ei ole oikeutta sitä tehdä.

—- Se oli minusta niin yksinkertainen asia — vastasi opettaja.

— Te ette saa — sanoi Toppo korottaen ääntänsä — edes naulaa siirtää ilman johtokunnan lupaa.

Nuorukaisen veri kuohui. Oli ilmeistä, että Toppo tahtoi häntä nöyryyttää. Ja niinkuin joskus tapahtuu, että suurimpainkin mielenliikutusten raivotessa odottamatta kaukaisia kuvia ilmestyy aivoihin, niin nytkin Emilion mielikuvitukseen yht'äkkiä lensi entinen korpraali Lerica, joka nyrkki pystyssä ajoi tarkastusmiestä pihalle. Tämä kuva kiihoitti hänen harmiansa.

— Minä tiedän — vastasi hän kuivasti — ett'en ansaitse nuhteita — — — tuommoisella äänellä annettuja.

Toppo astui askeleen eteenpäin ja kipristi silmiään.

— Niinkö te puhuttelette tarkastusmiestä?

Nuorukainen käsitti, ett'ei hän voinut, melua nostamatta, puolustaa itseänsä, eikä myös voinut oitis väistyä, kadottamatta kaikkea valtaansa luokassa. — — Hänen päässään syntyi salaman nopeana ajatus. Hän veti äkkiä suosijansa kirjeen taskusta ja sanoi, päättävästi sitä näyttäen: — Olette tarpeettomasti huolissanne. Minä en ole opettajana Garascossa. Katsokaas tätä.

Temppu ei oikeastaan mitään merkinnyt, osittain sen tähden, että hän todella vielä oli opettajana Garascossa, osittain siksi, että jo edeltäpäin tiedettiin hänen viipyvän vain vuoden täällä. Mutta niinkuin usein intohimojen hallitsemissa kiistoissa tapahtuu, niin tässäkin tuolla odottamattomalla ja salaperäisellä vastauksella oli tarkoitettu vaikutus, sillä siihen riita päättyi. Toppo kun äkkiä käsitti voimattomuutensa vahingoittaa vastustajaansa ja aloittamansa sodan hyödyttömyyden, tukki kerrassaan suunsa. Mutta koska hän yhä edelleen oli vihoissaan, eikä tiennyt kuinka oli jutusta kunnialla peräytyminen, lausui hän muutamia sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta jotka kumminkin turvasivat peräytymisen. — Tarkastaja tulee! hän huusi ja astui pitkin askelin ulos.

Opettaja, joka hieman kalpeana jäi seisomaan, kertoi itsekseen: — Tarkastaja tulee. — Mutta kun hän käsitti tuon tyhjäksi uhkaukseksi, koskahan tarkastaja ei tullut yksinomaan hänen tähtensä, ja kun hän muuten oli asiastansa varma, pitkitti hän tuntia. Halpamainen hyökkäys oli kumminkin horjahduttanut hänen tasapainonsa koko aamupäiväksi, ja tehnyt hänet alakuloiseksi koko päiväksi, ikäänkuin tämä olisi ollut enteenä lukemattomiin kiusoihin, jotka häntä odottivat, ensimäinen niitä myrskyjä, jotka vasta rakeillaan peittäisivät koko hänen uransa.

Uusi vihollinen.

Ei tosiaankaan kauan viipynyt, ennenkuin Emilio huomasi uuden vihollisen. Eräänä aamuna tuli pieni, kalpea, ulkokullatun näköinen kauppiaanrouva ja valitti äreällä äänellä, ett'ei hänen poikansa käyttäytynyt hyvin kirkossa ja että hän kotona turhastakin asiasta kiroeli kuin riivattu. Hän päätti, iskien Emilioon paljon merkitsevän katseen: — Kuulkaas, herra opettaja, minä en tahdo, että poikani kasvaa ilman uskontoa! — Emilio, joka ymmärsi mitä tarkoitettiin, harmistui ja ajoi vaimon ulos, sanoen ei kärsivänsä, että hänelle tultiin velvollisuuksia opettamaan, ja mitä pojan uskontoon tulee, on siitä puhuttava papille, jonka luona oppilaat käyvät ripillä. Kun hän työnsi vaimon ovesta pihalle, näki hän toisella puolen katua kirkkoherran talouden hoitajattaren, joka rohkean näköisenä odotteli vaimoa. — Sinä hänet tänne lähetit — ajatteli Emilio, ja kohta muistui hänen mieleensä sihteerin leikkipuhe Perpetuan pyrinnöistä päästä koulun tarkastajaksi. — Sanokaa sille, joka teidät lähetti, hän lisäsi, että hän pitäköön huolta tiskeistään, älköönkä sekaantuko koulun asioihin. — Pahempi epäluulo heräsi hänessä sittemmin: taloudenhoitajatar oli juossut ärsyttämässä lasten vanhempia opettajaa vastaan. Tullaksensa asiasta varmaksi ja saadaksensa tietää, minkälaisia hyökkäyksiä hänellä oli kestettävänä kirkkoherran kyökistä päin, hän tälläkin kertaa turvautui neiti Strinatiin. Hän ajatteli sitäpaitsi, ett'ei Toppo'n entinen uskottu saattanut olla opettajattaren suosiossa.

Muutamain ripsain piirtein opettajatar kuvaili Perpetuan personan ja teki tuon niin lystillisesti, että Emilion levottomuus kääntyi iloisuudeksi. Kirkkoherran kyökkimaija oli muka luonne, jommoisia opettaja oli usein tapaava urallaan. Hän oli jo vuosikausia tahtonut ohjata yleistä opetusta Garascossa, mutta onneksi kyllä ei vanha kirkkoherra, ymmärtäväinen ja hyväsydämminen mies, yhtynyt hänen tuumiinsa. Hän oli kahtena vuonna turhaan kehoittanut isäntäänsä muun muassa pakoittamaan opettajaa seuraamaan koulupoikia kirkkoon ja siellä niiden käytöstä valvomaan. Kun hän, kori kainalossa, kulki koulun ohitse tätä avattaessa tahi suljettaessa, pysähtyi hän aina tarkastamaan oppilaitten käytöstä ja ilmoitti aina Toppo'lle, milloin oli syntynyt epäjärjestystä.

Perpetua oli vihoissaan Ratti'lle pääasiallisesti siitä, ett'ei tämä häntä tervehtinyt, kun sitä vastoin edellinen opettaja oli aina kohteliaasti nostanut lakkia. Uusi opettaja oli ikuisesti loukannut häntä. Sitä paitsi oli hän saanut päähänsä, että uuden opettajan piti olla papin, niinkuin don Leri, nuoren, hauskan, hänen mieleisensä papin. Hän ei suvainnut maallikko-opettajia.

Perpetua kulki sillä välin kylässä puhumassa pahaa Emiliosta; hän sanoi, että Garascoon oli opettajaksi lähetetty uskoton poikanulikka, joka ei edes nostanut lakkiaan kirkon ohi kulkiessaan ja joka antoi poikain kiroilla; opettaja muka kielsi poikia kantamasta kaulassaan pieniä pyhimyksen kuvia; opettajan monet retket kaupunkiin olivat varsin hävettäviä, sillä kaikki ymmärsivät mitä hän siellä teki; jos kirkkoherra olikin liian hyvä ja pysyi ääneti, niin vanhempain tuli ehkäistä säädyttömyyttä; ja jos tämä ei koskenut muitten sydämmiin, niin hän, Perpetua, kyllä kerran vaikka yksinään koulun puhdistaisi. — Koska Emilio oli pian jättävä kylän, ei hän tästä kaikesta paljoakaan välittänyt; mutta hän päätti kohdatessaan katsoa vihollistansa suoraan silmiin, voidaksensa tämän käytöksestä päättää kuulemiensa todenperäisyyttä. Muutamia päiviä myöhemmin hän eräänä aamuna tapasikin Perpetuan vihanneskori käsivarrella. Sumusta huolimatta opettaja näki, että Perpetua jo kaukaa tunsi hänet ja valmistautui tähän kohtaukseen. Luultavasti olivat kauppiaan rouvalta lähetetyt terveiset saapuneet hänen korviinsa. Perpetua astui lujin askelin, nenä pystyssä ja katseli suoraan eteensä, vilkaisematta opettajaan. Kun oli päässyt vähän matkaa ohi, hän äkkiä kääntyi astuen poikki kuran toiselle puolen katua. Ratti pysähtyi ja sanoi nauraen: — Sota on siis julistettu! — Taloudenhoitajatar kääntyi äkkiä kuin kylkeen pistetty ja vastasi, läähättäen, väkinäisesti nauraen: — Oh, älkää leikkiä lyökö, pikku herraseni, olen minä teitä partaisempia miehiä opettanut! — ja hän jatkoi vinhaan kulkuansa.

Tarkastajan käynti.

Emilio unhoitti pian kohtauksen Perpetuan kanssa, samoin Toppo'n uhkaukset, ja pitkitti kiihtyneellä innolla työtään koulussa. Hän tuli pahoilleen nähdessään kevään tultua kolmannen osan oppilaista jättävän hänet siirtyäkseen maantöihin; mutta hän lohtui taas, huomatessaan kuinka oli paljoa helpompi opettaa ja pitää kurissa pienempää oppilasmäärää, johon parhaat olivat jääneet jäljelle. Kuitenkin hän päivä päivältä yhä suuremmalla katkeruudella älysi, ett'ei hänen hyvyytensä ja ystävällinen tapansa kantanut niitä hedelmiä, joita hän luuli olevansa oikeutettu saamaan. Kun hän nuhteli oppilaitaan, tai puhui heille ystävällisesti silloin kun heidän olisi ollut rangaistusta odottaminen, näytti tosin siltä, kuin häpeisivät, ja olivat yleensä hauskemmat nähdä, kuin saadessaan uhkauksia ja lyöntejä; mutta tuon hetkellisen hävyn ja katumuksen mentyä unhoittivat taas tyyni opettajan ystävälliset sanat ja lankesivat jälleen kurittomuuteen, jonka ilmaukset kävivät yhä suuremmiksi ja taajemmiksi. Emilio tunsi poikain liukuvan hänen käsistään ja ymmärsi, ett'ei hänellä pian olisi mitään valtaa heidän ylitsensä. Tämä tuotti hänelle huolta; mutta hän noudatti kuitenkin yhä edelleen ystävällistä tapaansa, sillä hänestä oli vastenmielistä niin pian muuttaa menettelyä, kun oli vasta äsken astunut opettajan-uralle. Hän oli pettynyt rakkaimmassa toiveessaan; mutta hän jaksoi vielä kestää. Joku epämääräinen uskonnollinen tunne, joku suloinen, armas muisto, joka hänessä oli jäljellä lapsuutensa uskosta, hänen hurskaan äitinsä kuva ja se lumousvoima, jolla Kristuksen puhdas salaperäinen haamu aina häneen vaikutti, kaikki tuo pysytteli häntä pystyssä, vaikka hänkin tietysti, kuten moni muu, oli hengittänyt aikansa ilmasta ja opinnoistaan kaikenlaisia epäilyksiä.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa tapahtui jotakin, joka kovasti järkähytti Rattin käsityksiä kasvatuksesta. Hän seisoi rankkasateessa sateenvarjo kädessään koulun portilla, nähdäkseen viimeisten oppilaitten lähtevän kauniisti koulusta, kun hän kuuli erään pojan takanansa kauheasti huutavan. Hän kääntyi ja näki paitahihaisillaan olevan talonpojan toisella kädellään pitävän poikaa niskasta ja toisella lyövän sitä rajusti vasten kasvoja. Vastustamaton vaisto, joka aina oli ajanut Emiliota arvelematta taisteluun niiden kanssa, jotka lapsia löivät, saattoi hänet nytkin tämän miehen kimppuun. Opettaja astui talonpojan ja hänen uhrinsa väliin, sai iskun, tarttui talonpoikaa käteen ja koetti erottaa molempia toisistaan. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin että mies raivostui yhä enemmän. Se oli isä, joka pojan koulussa ollessa oli huomannut hänet syypääksi varkauteen ja oli nyt asettunut odottamaan uloskäytävälle, ett'ei poika pääsisi pakoon. — Minä välitän viisi opettajasta! ärjäsi hän ja löi yhä poikaa; — minulla on oikeus lapsiani rangaista. Menkää tiehenne, taikka, hitto vieköön, annan teillekkin! Koulupojat seisoivat piirissä heidän ympärillään, muita ihmisiä keräytyi paikalle. Emilion onnistui sysätä syrjemmälle poika, joka oli asettuneena selin seinää vasten, kauhistuneena ja nenä veressä. Sitten opettaja otti isän hartioista kiini ja puhui hengästyneenä, rukoilevalla äänellä: Kas niin, rauhoittukaa nyt, älkää herättäkö pahennusta, näettehän tänne kansaa kokoontuneen, olkaa siivolla nyt. — Mies kiroili, mutta rauhoittui kumminkin. Saatuaan käsivartensa vapaiksi, hän otti lakkinsa ja takkinsa, jotka olivat pudonneet; sitten hän silmillään haki poikaa, joka yhä seisoi vapisten paikallaan.

Emilio, jota huolestutti ajatus, että talonpoika alkaisi leikin uudelleen kotona, koetti rauhoittaa häntä, ja puhui yhä hengästyneenä: — Kas niin, antakaa sen nyt tähän päättyä. Pientä poikaa ei noin kuriteta. Siitä ei ole mitään hyötyä, asia käy vain pahemmaksi. Kyllä jo riittää. Teidän täytyy minulle luvata, ett'ette tee sitä uudelleen. Minähän olen hänen opettajansa. — Hän on varastanut! huusi huohottaen talonpoika ja näytti nyrkkiä pojalle. — Te olette häntä rangaissut — vastasi opettaja; — ja nyt — riittää. Minä en päästä poikaa kanssanne, jos ette vakuuta kunniasanallanne — — —. Minä en anna tappaa yhtä parhaimpia oppilaitani. Lahjakas poika. Sitä en sano siksi, että leppyisitte, vaan siksi että omatunto käskee — — —. Lyhyesti, jos tahdotte sen tietää — hän lisäsi matalalla äänellä — niin tahdon hänet välttämättömästi tutkintoon. — Talonpoika katsoi epäillen opettajaan, mutta pian näkyi, että kehuminen vaikutti, sillä hän oli hetkisen vaiti ja huusi sitte pojalle: — Laita luusi kotiin! — Ääni oli tuima; mutta opettaja ymmärsi saaneensa voiton. Varovaisuuden vuoksi saattoi Ratti häntä jonkun matkaa ja puheli hänen kanssaan.

Emilio toivoi tämän tapahtuman lähimmäksi seuraukseksi sitä, että pojat tulisivat kunnioittavammiksi ja että heissä heräisi suurempi halu olla opettajalleen mieliksi. Mutta hän ihmeekseen huomasi, että juttu sen sijaan oli saattanut heidät koko joukon rohkeammiksi käytöksessään häntä kohtaan. Tosin hän kaikkien silmistä oli lukevinaan myötätuntoisuutta, muutamissa hyvinkin harrasta; mutta se oli pikemmin ystävän kuin oppilaan myötätuntoisuutta, jonka takaa useoissa pisti näkyviin jonkinmoinen veitikkamainen vivahdus, ikäänkuin olisivat hiukan ylölliseksi katsoneet sitä nuorukais-intoa ja kiihkeyttä, jolla hän oli puolustanut heidän toveriansa, ikäänkuin olisivat siinä nähneet enemmän heikkoutta kuin voimaa, enemmän tunnetta kuin järkeä; olipa kuin hän opettajana olisi menettänyt jotain heidän silmissään. Tämä havainto suretti häntä. Hän oli siis, seuratessaan luontoaan, tähän asti erehtynyt. Hänen tuli, maksoi mitä maksoi, muuttaa menetystä ja vihdoinkin älytä sen väitteen totuus, jota niin usein oli kuullut: ett'ei hyvällä hallita aika-ihmisiä enempi kuin lapsiakaan, ett'ei se edes ole heille hyödyksi ja että niin hyvin edelliset kuin jälkimäisetkin kunnioittavat ainoastaan niitä, joita pelkäävät.

Emiliota nämä epäilykset yhä edelleen kiusasivat, kun eräänä aamuna tarkastaja odottamatta astui sisään, sindacon ja Toppo'n seuraamana, joista ensin mainittu esiytyi ratsassaappaissa, kukkanen napinlävessä. Opettaja arvasi tämän odottamattoman ilmestymisen Toppo'n keksimäksi, joka ehkä toivoi löytävänsä opettajan tuntiinsa valmistumattomana. Ensi aluksi opettaja vähän hämmästyi, mutta nähdessään tarkastajan miehekkäät, ystävälliset kasvot, harmaan parran sekä tumman, avaran pellavakankaisen takin, hän pian rauhoittui. Kun tarkastaja oli tervehtinyt opettajaa, katseli hän ympärillensä huoneessa, joka auringon luomista kultasateista huolimatta näytti varsin ikävältä. Oitis rupesi sindaco vilkkaasti esittelemään rakennuksen korjaussuunnitelmaa: — tässä oli seinä revittävä — tuohon ikkuna avattava — se ja se oli korjattava; Emilio huomasi, ett'ei tämän päivän suunnitelma ollut lainkaan sama, kuin se, josta sihteeri oli maininnut. Se oli aivan uusi tuuma, yksi niitä satoja, jotka vuoden kuluessa syntyivät ja kuolivat sindacon aivoissa, ilman että niitä pantiin edes paperilla alkuun.

Tehtyänsä tavalliset kysymyksensä, tarkastaja kehoitti opettajaa pitkittämään opetusta.

Vapisevalla äänellä, mutta semmoisen henkisen ponnistuksen kannattamana, joka tavallisesti viepi voiton ujoudesta kunnianhimoisissa ja omaa arvoansa tuntevissa ihmisissä, nuorukainen ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä havainto-opetustaan.

Hän sanoi sanottavansa tarkalleen ja selvästi, miellyttävällä tavalla, ja äänellä joka vähitellen tuli lujemmaksi ja kirkkaammaksi. Tarkastaja keskeytti hänet.

— Hyvä! — hän sanoi; — tuo havainto-opetus oli hyvin käsitetty ja hyvin esitetty.

Koulupojat, jotka kaikkea huomaavat, katselivat tavallisella koirankurisuudellaan silmiänsä rypistelevätä Toppoa.

Tarkastaja antoi muutamain pienemmistä oppilaista lukea sisältä ja näytti tyytyväiseltä; sitten hän käski isompain lukea ja sanoi huomaavansa, että opettaja oli ääntämistä hyvin harjoittanut. Mutta vielä tyytyväisemmäksi hän tuli lasten vastauksiin, kun tämän jälkeen itse kyseli heiltä ja antoi heidän tehdä selkoa erään siveyttävän kertomuksen sisällyksestä, jossa esitettiin lasten velvollisuuksista vanhempiansa kohtaan ja heidän rakkauttaan tovereihin, kouluun ja työhön. Semmoisia vastauksia oli kyllä voitu opettaa ulkoa; mutta niissä oli kaikissa jotain itsenäistä, jotakin jonka saattaa antaa ainoastaan se opettaja, ken on tottunut lämpimästi puhumaan semmoisista asioista ja joka osaa niitä oppilaihinsa teroittaa. Näyttipä siltä, kuin oppilaat tarkastajan läsnäollessa olisivat olleet opettajan mielentilassa, ja niinmuodoin näyttäneet parhaat puolensa.

Emilio punastui hieman, aavistaen saavansa kiitosta. Tarkastaja katseli myötätuntoisesti noita kasvoja, jotka niin selvästi kuvastelivat kaikkia nuoren sielun väreitä. Sen jälkeen sanoi opettajalle: — Minua ilahduttaa. Jatkakaa samaan tapaan, harrastakaa varsinkin luonteitten kehittämistä. Kauniin ja oikean opettaminen ja yhä uudelleen toisteleminen, vakuutettuna, että siitä toki aina jää jotain tallelle, vaikkapa se vasta vuosienkin perästä muistissa himmeästi kajastaisi, on suureksi siunaukseksi. Kaikin voimin jo heti alusta alkain kukistaa raukkamaisuutta, ilkeyttä ja itsekkäisyyttä; koettaa saada lapsia käsittämään uskollisuuden ja jalomielisyyden ylevyyttä — — — se se on pää-asia; kaikki muu ei ole mitään tämän rinnalla.

Sindaco nyökäytti tyytyväisenä päätään opettajalle ja tarkastaja sanoi: —- Me kohtaamme vielä toisemme — sen jälkeen molemmat menivät ulos; Toppo, joka heitä seurasi, pysähtyi ovessa, iskeäkseen vihaisen silmäyksen erääsen poikaan, joka hymyillen häntä katseli.

Kun pojat huomasivat opettajan tyytyväiseksi, rupesivat he hillimättömästi meluamaan, niin että hälinä käytävässä kuului tarkastajan korviin. Emilio koetti heitä rauhoittaa. Hän oli todella tyytyväinen. Tarkastajan kehuminen oli ensimäinen julkinen kiitos, jonka hän oli vaivoistaan saanut, ja hänestä tuntui kuin tuo mies olisi lukenut hänen sydämmensä syvimmät aatokset. Hänet valtasi harras toivo saada jälleen tavata tarkastajaa, saada hänelle niinkuin ystävälle avata sisimmän sielunsa, kertoa kokemuksensa kouluelämästä, pettymyksensä ja suuret epäilyksensä kasvatusta ja kurinpitoa koskevien kysymysten suhteen. Oi, tarkastaja oli ehkä luullut Emiliota vakuutetuksi ja varmaksi asiastaan sekä tyytyväiseksi oppilaisinsa. Hänellä oli vastustamaton tarve saada sanoa tarkastajalle totuus ja pyytää häneltä neuvoa, joskin sillä kadottaisi osan arvostaan hänen silmissään.

Malttamattomana Ratti laski, milloin tarkastaja, päätettyään tarkastuksensa, jälleen olisi majatalossa, ja kiirehti sinne. Hän löysi hänet yksinään päivällispöydässä, kasa pöytäkirjoja vieressään. Hän oli jollakin tekosyyllä välttänyt sindacon kutsut.

Tarkastajaa näytti nuoren opettajan tulo ilahuttavan ja hän käski häntä istumaan. Emilio huomasi tarkastajan kääntävän kokoon ja pistävän povitaskuunsa paperiarkin, johon oli kauniisti jotain kirjoitettu. Siinä oli pikku opettajattaren ajatuksia, tervehdys tarkastajalle. Ikänsä miellyttävällä avomielisyydellä ilmoitti Emilio tarkastajalle tulonsa syyn, kertoi suuresta rakkaudestaan lapsiin, tavastaan ohjata heitä rakkaudella ja lempeydellä, johon hänen luontonsa häntä vaati, sekä katkerasta mielikarvaudesta, jonka oppilaiden mahdottomuus hänessä oli herättänyt. Hän mainitsi myös, ett'eivät oppilaat olleet täydelleen hänen vallassaan, ett'ei hän osannut kuria pitää.

— Minä sen huomasin — tarkastaja sanoi. Opettaja katseli häntä hämmästyneenä.

— Jos olisivat vallassanne — pitkitti tarkastaja hymyellen — niin eivät olisi melunneet minun lähdettyäni. Tarkoitan, valta poistui minun kanssani.

Hän vaikeni ja katseli Rattia. Sitte hän jatkoi: — Älkää luulko, että annan teille nuhteita. Minä arvasin mitä tulitte tänne puhumaan jo siitä tavasta, jolla opetitte. Se oli, en sano isän, vaan veljen puhetta. Kuulkaa nyt neuvoani. Rajatonta rakkauttanne lapsiin käsitän hyvin, sillä minussakin sitä on. Se on suuri aarre opettajalla ja tyytyväisyyden runsas lähde. Se on ollut kaikkien suurten kasvattajien ensimmäinen ominaisuus; se se on, joka valaisee ja lisää kasvattamisen ja opettamisen taitoa. Mutta opettajan tulee peittää tätä rakkauttaan, niin että lapsi aavistaa, mutta ei näe sitä. Muistakaa Capponin[5] kaunista lauselmaa: Ainoastaan yhdessä ankaruuden kanssa voi rakkaus lasta hallita. Ja minä lisään: pojan tulee saada se käsitys, että rakkaus on ansaittava. Hän ei anna sille arvoa, jos huomaa saavansa sitä ilman mitään lahjaksi. Jokaisessa myönnytyksessä, joka hänelle suodaan, hänen synnynnäinen vallanhimonsa näkee ainoastaan oikeuden, ja pysyttääksensä valtaansa hän käy kapinalliseksi. Ymmärrättekö? Jos häntä lempeästi kohtelette, ei hän sano: — He kohtelevat minua niin, tehdäkseen minua paremmaksi. — Semmoista käsitystä hänellä ei voi olla. Sen sijaan hän sanoo: — He kohtelevat minua niin siksi, että heidän täytyy minua niin kohdella, — ja tietysti hän ei ole kiitollinen siitä, minkä luulee itsellensä oikeuden mukaan tulevan. Hän ajattelee: — Jos opettaja uhkaa, mutta ei kuitenkaan rankaise, niin se tapahtuu sentähden, ett'en ansaitse rankaistusta; jos hän pyytää eikä käske minua jotain tekemään, niin se tapahtuu sentähden, ett'ei hän saa minua käskeä. — Sehän on selvää. Siis, ei uhkauksia, vaan rankaistuksia; ei kehoituksia, vaan käskyjä. Kaiken tämän ohessa saa kyllä ilmestyä rakkautta, joka varovasti, sopivissa tilaisuuksissa, lievittää, palkitsee ja lohduttaa, ikäänkuin auringon säde pilviseltä taivaalta. Lasten niinkuin sotamiesten suhteen on noudatettava sama sääntö: ei koskaan saa uhata, ei koskaan hieroa sovintoa. Uskokaa minua. Minä olen alkanut niinkuin te, ja minun on täytynyt muuttaa menetystapaa. Minusta on tullut kaksinais-ihmioen. Minussa on kätkettynä olento, joka rakastaa lapsia, kärsii heidän suruistansa ja vastoinkäymisistään, ja iloitsee heidän herttaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan, joka ajatuksissaan heitä hyväelee ja antaa heille anteeksi. On toinenkin, niin sanoakseni ulkonainen olento, edellisen suora vastakohta, joka asettuu tämän ja lasten väliin ankarana, köyhänä kiitoksista, väliin kovin jäykkänä, ja aina yhdenlaisena. Koettakaa olla samoin. Jonkun ajan se teistä tuntuu raskaalta ja katkeralta; mutta paljoa vähemmin katkeralta kuin huonosti palkittu ja loukattu liiallinen hyvyys. Kun olette päässeet voitolle, näette, ett'ette suinkaan ole menettäneet sitä sydämellistä tyytyväisyyttä, jota rakkaus lapsiin tuottaa, vaan saattepa päinvastoin tuntea vieläkin suloisempaa, juuri siitä syystä, että sitä salaatte, ja vieläkin suurempaa sen vuoksi, ett'ei sitä liiallisen pehmeyden pahat seuraukset pyri tukahuttelemaan. Oletteko vakuutettu? — Tämän sanottuaan tarkastaja nousi lähteäksensä sindacon luo.

Opettaja ojensi lämpimästi kätensä jalolle miehelle. Tarkastaja otti ojennetun käden molempain käsiensä väliin, ja katseli Rattia katseella, joka kovin muistutti hänen isävainajansa katseesta. Tarkastajakin oli aikoinaan ollut opettajana, ja nähdessään edessänsä kaksikymmenvuotiaan virkaveljen, joka innolla antautui vaatimattomalle ja vaivaloiselle uralleen, tuli hän syvästi liikutetuksi, ikäänkuin olisi nähnyt itsensäkieltävän lähetyssaarnaajan menossa tuntemattomaan maailmaan. Ja hän sanoi rakkaasti: — Minä toivotan teille menestystä, poikani.

Tämä keskustelu haihdutti Emilion viimeisetkin epäilykset; hän päätti muuttaa kohtelutapaansa lasten suhteen, mutta vasta uudessa virassaan, sillä Garascossa se oli liian myöhäistä. Vaan olipa hän viettänyt pientä voittojuhlaa, joka muun muassa tuotti jäljellä oleviksi kuukausiksi sen onnen, että hän saattoi elää rauhassa Toppo'n kostolta.

Palkintovimma.

Melkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun. Vaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin valmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo pälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja jota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen väkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt rahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin likoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta. Urkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti jo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi, opetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa heitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia. Pahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti sidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä muita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa, varakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he tutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia vastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan palkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja oli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja sosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan perheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista, ikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa. Näinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja. Muutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet, kaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat laittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.

Myöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko vuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa päivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu lausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että jos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen pitäisi panna heitä lausumaankaan, "sillä", lisäsivät, "jo se seikka yksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy, hän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen", — aivan kuin olisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista ehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai ilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi ehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä. Eräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska tämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta Emilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki hornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti, oli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille, jotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.

Yhteiskunnallinen kysymys.

Garascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia kesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä; viimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin illalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä ajoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco upposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana seurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon miellyttävän nuoren opettajankin seuraa.

Siinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa hienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan muutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut seurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden tuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja keskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli pyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin luonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus ynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli joutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet häntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut itseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä kauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen kiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä puuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että muutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä milloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä toivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan seurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä luonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin tavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa kunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu tarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain pyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin hyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä kykenisi omassa toimessaan työskentelemään.

Mutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren kansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan yksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän tunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla oli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa vain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja tapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja hänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus kuulla hämmästyneenä huudahdettavan: — Kuinka, ettekö tiedä sitä? — Mitä, ettekö todella ole lukenut sitä? — tämä sanottiin vähimmättä loukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.

Niinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja jota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt noissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille annetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän oli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa usein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain ohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla kielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa sanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut jättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen sivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin henkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin oleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri siitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja tuhansia tuskia.

Mutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia! Astuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen seuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen todellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia, joita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän hämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan toisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain köyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin markkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: — Tässä on kansakoulu-opettaja — oli hän huomaavinansa jonkinmoista ylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet, jotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön naimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos ei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he mielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita kasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään, näyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: — Vahinko, että hän on vain opettaja! — He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli olevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta. Kerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: — Oh, täytyypä jättää hiukan sijaa opettajallekkin.

Varsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen opettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan öljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten kanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä käytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: — Neiti, kantakaa saaliani. — Opettajatar, hakekaa viuhkani — juuri kuin hänellä olisi ollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan ja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu ylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko opettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan ihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken sen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja kirjoitettiin "kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen suuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän ansioistaan yhteiskunnan suhteen" — ja toiselta puolen sen tavan välillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli. Kuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: — Kasvattakaa heidän sydämmiänsä — valmistakaa parempaa nuorta polvea — parantakaa maailmaa — — — ja sitte taas: — Jättäkää hiukan sijaa opettajallekkin. — Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli vääryyttä ja teeskentelyä.

Palatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio muistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä kertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi, niinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota ristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian lohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen virkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä myöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut sen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut vähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat muutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä; eivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno seurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei niinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa, seitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei voinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin rahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua henkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän edessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri kuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden edessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin taloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn kuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä ei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi semmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä suurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja palkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin herätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä väliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein lukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta, oli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi sisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli pysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon tuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina täytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin nöyryytyksiä osakseen?