EDELLINEN OSA. (continued 3)

Surkea päivä.

Tosin oli tarkastaja lausunut useita totuuksia ja paljon huomioon otettavaa; mutta voidaksensa seurata hänen aatteitaan olisi Emilion täytynyt, ei ainoastaan opetustapaansa muuttaa, vaan itsekin tulla aivan toiseksi. Pitkän, tunnollisen harkinnan perästä hän tuli samaan päätökseen, johon opettajat tavallisesti tämmöisissä kohdissa tulevat: hän päätti pitkittää aivan samaan tapaan kuin ennen. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka vasten hänen tahtoansa teki muutoksen luokassa.

Eräänä aamuna, kävellessään kaukana kylästä silkkiäispuitten varjoomalla käytävällä, joka kulki pitkin maantien viertä, näki Emilio lääkärin ratsastavan vastaansa tiellä. Tämä palasi tavallisilta sairaskäynneiltään, vihreät silmälasit nenällä ja sateenvarjo levällään auringon häikäisevää valoa torjumassa. Kun olivat tulleet lähelle toisiansa, pysäytti lääkäri hevostansa, tervehti opettajaa ja sanoi käyneensä katsomassa erästä hänen oppilastansa, joka asui vähän matkan päässä siitä. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta Emilio muisti äkkiä luokaltaan erään Dobetti nimisen oppilaan olleen neljätoista päivää poissa.

— Kuulkaas — lisäsi hän — teidän pitäisi mennä sinne — että hän saa nähdä edes yhdet kristilliset kasvot, ennenkuin kuolee. Vanhempansa ovat oikeita konnia!

Lääkäri pani hevosensa liikkeelle. Opettaja kysyi: — Mikä tauti hänessä on? — Lääkäri vastasi, hiljaa eteenpäin ratsastaen: — Oi, se tauti, jonka rääkätyt lapset saavat. — — — Voi semmoisia roistoja, semmoisia roistoja!

Emilio meni maantien yli, kulki poikki peltojen polkua pitkin ja tuli pienelle tuvalle, jossa ei mitään liikettä näkynyt. Hän astui pihaan. Heinäkuorman suojassa istui kaksi pientä poikaa ja vähäinen tyttö aivan hiljaa; he näyttivät olevan siskoksia. Emilio meni suoraan ovelle, johon oli naulattu pyhän neitsyen kunniaksi sepitetty laulu, ja kolkutti. Ovi avattiin, ja Emilion edessä seisoi mies ja vaimo keskellä lattiaa, käsivarret riipuksissa, molemmat kylmäkiskoisen ja jäykän näköisiä.

Emilio sanoi olevansa koulu-opettaja ja kysyi:

— Kuinka sairas voi? — Vaimo loi silmänsä maahan, mies puisti päätään ja vastasi selvällä äänellä: — Hän muuttaa majaa.

— Te näytte kantavan asian tyynesti — huomautti opettaja ja katseli heitä.

— Minkäs sille tekee? — sanoi vaimo huoaten.

— Se on jo kolmas lapsi, jonka Herra meiltä ottaa.

— Missä hän on? — kysyi opettaja.

Mies näytti sormellaan pientä ovea, vaimo avasi sen ja Emilio astui sisään molempain seuraamana. Se oli mustaseinäinen huone, jonka puoleksi täyttivät risukimput ja kaikellaiset peltokalut. Sisään astuessaan Emilio polkaisi vaapsahaispesää, joka lie pudonnut seinähirsistä. Sänkyä ei näkynyt. Mies osotti nurkkaan risukimppujen taakse. Opettaja kääntyi sinne. Hän näki sängyn, ja kasvot jotka kuolema jo oli merkinnyt.

Hämmästyksen ja kauhun valtaamana hän seisoi hetkisen hiljaa. Töin tuskin hän tunsi pojan kuihtuneet kasvot, jotka olivat vahankarvaiset ja kiilsivät hiestä; kärpäsiä oli asettunut painuneitten silmien kulmiin, rinta kohosi ja laski ankarasti. Poika makasi olkipatjalla, joka oli sijoitettu jonkinmoiselle laudoista kyhätylle alustalle. Pään alla oli siniraitainen, likainen, päällisetön tyyny. Hänellä oli yksi ainoa lakana, joka toiselta puolen oli valunut kivilattialle. Likainen paita oli avoinna, niin että tuon laihan ruumiin kylkiluut näkyivät. Rikkanaisen, komuutin virkaa tekevän pallin alla oli leipäpalanen. Huone haisi varsin pahalle.

Emilio lähestyi pään-alusta, pani polvilleen ja laski toisen kätensä pojan laihan käden viereen sängyn laidalle, mutta ei uskaltanut häneen kajota.

— Tunnetko minua? kysyi opettaja.

Ääntä kuullessaan poika hitaasti käänsi silmiään ja katseli välinpitämättömästi opettajaa.

Emilio toisti kysymyksensä.

Silloin näkyi sairaan silmissä väläys, niinkuin kaksi kipinää olisi syttynyt niiden syvyydessä, huulet liikkuivat, venyivät pitkiksi ja saivat vaivalla lausuneeksi: opettaja. Emilio säpsähti tuota sanaa kuullessaan, juuri kuin nyt olisi ensi kerran kuullut siinä jotain ihanaa ja soinnukasta.

Samassapa hän kauhukseen tunsi jotain liikkuvan kaulallansa. Hän katseli mikä se oli. Se oli pojan käsi, joka hitaasti oli kohonnut pitkin takkia, saapunut kaulukseen ja piti siitä kiinni.

Silloin Emilion valtasi ääretön säälin tunne, ja hän otti käteensä pojan kylmän, tahmean käden, joka ei häntä enää inhottanut. Hän haki mielessään lohduttavia sanoja, mutta ei löytänyt ainoatakaan. Julmaa olisi ollut sanoa pojalle: — Rohkeutta, rohkeutta! — Hän saattoi ainoastaan kysyä: — Dobetti, tekeekö kipeätä: — Poika teki myöntävän liikkeen silmäluomillaan ja hengitti raskaasti.

Opettaja muisti kerran toruneensa poikaa huolimattomuudesta. Hän muisteli pojan ääntä, huonoa lausumista ja hymyä, vaan tuo kaikki tuntui hänestä hyvin kaukaiseen aikaan kuuluvalta.

Sairas poikanen katseli lakkaamatta opettajan silmiä, niinkuin olisi huomannut niissä kyyneleet, ehkä ensimmäiset, joita hänen tähtensä vuodatettiin. Pieni käsi piteli lakkaamatta opettajasta kiinni. Tämä koetti johtaa ajatuksiansa johonkin muuhun, päästäksensä sieluansa painavasta surumielisestä säälistä. Olihan poika paran parempi päästä pois. Mikä elämä olisi hänen osaksensa tullut? Mitkä ilot häntä odottaisivat? Vähänpä kuolema häneltä vei! Emilion sydän nousi kapinaan näitä ajatellessaan. Kaikki niin turhaa, säälimätöntä ja kauheata! Kuoleva lapsi! Suuri Jumala! Syntyä, syödä hiukkasen mustaa leipää, saada selkäänsä ja kuolla! Toinenkin ajatus lensi läpi hänen päänsä: tuommoinen surkea kuolema, kurjassa hökkelissä, kovan leipäkannikan varalla, tunnottomain vanhempain hoidossa on jotain tavallista, jota tapahtuu joka päivä, tuhannesti, ehtimiseen. Inhottava ajatus!

Poika katsoi yhä terävästi opettajaan. Katsellessaan noita tuijottavia silmäteriä, jotka himmentyivät ja lähestyivät toisiansa niinkuin poika olisi ruvennut kieroon katsomaan, tunsi opettaja suurta levottomuutta, jopa sisällistä kauhistusta, juuri kuin olisi pelännyt tuossa katseessa iankaikkisuuden salaisuuden selviävän. Sairas hengitteli kiivaammin, yskäisi väliin ja silloin valui suusta märän sekaista kinaa; silmät painuivat pään sisään, käsi kylmeni. Senjälkeen hän liikutteli huuliaan, niinkuin olisi äänettömin kielin lausunut kamottavia sanoja.

— Hän kuolee — sanoi isä.

— Pankaa polvillenne, niin että hän teidät näkee — sanoi opettaja.

Ainoastaan äiti rupesi polvilleen, peittäen toisella kädellä kasvojansa.

Silloin poikaa puistutti yksi noita viimeisiä elon-ilmauksia, jotka väliin pakoittavat lapsia viimeisillä voimillaan sopertamaan sanoja, mitkä ainaiseksi avoimina haavoina jäävät kirveltämään vanhempain sydämeen. Sairas kävi levottomaksi, puristi kiivaammin opettajan takin kaulustaa ja huusi, mulkoillen silmiään: — Voi opettaja, opettaja, loppu tulee!

Käsi aukeni, putosi alas, ja kasvot jäykistyivät liikkumattomiksi, hämmästystä osoittaviksi.

— Hän on kuollut — sanoi isä.

Opettaja kääntyi poispäin kauhistuneena; mutta samassa silmänräpäyksessä hän noudatti sydämmensä kehoitusta, kumartui kuolleen ylitse ja suuteli häntä huoaten otsalle.

Sitten hän nousi ylös ja pyyhki kyyneleensä. Kun hän näki vanhemmat, äidin silmät tuskin punaisina, isän kulmat rypyssä, jotta näyttäisi murheelliselta, seisovan keskellä huonetta, ei hän voinut olla sanomatta ylenkatseellisella äänellä: — Mahdatte edes valvoa kuolleen ruumiin luona.[11]

Mies ja vaimo seurasivat häntä aurinkoiseen pihaan vievälle ovelle. Siellä pidätti äiti hänet, sanoen että olivat köyhää väkeä, jolla oli paljon lapsia; jos hän hyväntahtoisesti antaisi jotain hautajaisiin, hän, joka oli ollut poika raukan opettajana — — —

Emilio pisti muutaman vaskirahan vaimon käteen, käänsi hänelle selkänsä, astui nopeasti pihan poikki ja kulki peltojen ylitse vievää polkua polttavassa auringon paahteessa. Hän astui kuin olisi hän ollut sekaisin; hänen sielunsa syvimmässä syvyydessä liikkui tuo kamala tunto, jonka valtaan ihminen joutuu katsottuaan äsken kasvoista kasvoihin kuolemata, ja joka kumoo kaikki hänen entiset käsitteensä elämästä sekä tekee maailman hänen silmissään värittömäksi. Hän näki yhä edessään nuo pienet liikkumattomat, ongelman tapaiset kasvot. Ne liitelivät hänen edessään, kääntyneinä häneen päin kuin ylenluonnollinen ilmestys, ja niiden kanssa muita, tuhansittain muita kasvoja, yläpuolella, alapuolella, sivulla, lähellä, kaukana; lukemattomien kuolleitten lasten kalpeita kasvoja, koko tuo ääretön, surkea tappotanner, jolla pienokaiset taistelevat huolimattomuutta, ilkeyttä, lemmettömyyttä ja kurjuutta vastaan, ja kuolevat kenenkään hyväilemättä, kenenkään säälimättä. Ja kaikki tuo tuntui hänestä niin hirmuiselta, että hän, pelastuakseen elämää ja ihmisiä kerrassaan inhoamasta, haki turvaansa taivaallisessa, maallisia oloja ulommas ulottuvassa toivossa.

Pettymys.

Kun Emilio tässä mielentilassa jälleen aloitti työtään, sydämmessä tuo entinen rakkaus lapsiin, joka taas oli vironnut surun ja säälin tunteista, näki hän monena päivänä jokaisen oppilaan kasvojen takana toiset, kalpeat ja kuihtuneet kasvot, aivan semmoiset kuin ne, joita kurjassa kodissa oli suudellut. Ensimäinen seuraus oli, että hänen tavallinen ankaruutensa tahtomattakin lauhtui; sitten, kun hän tuli ajatelleeksi, että kumminkin jättäisi paikkakunnan, hylkäsi hän ehdon tahdon ennen seuraamansa rautaisen kurinpidon, osittain henkeänsä lepuuttaakseen, osittain tehdäksensä koetta. Oitis hän tunsi suurta helpoitusta, ikäänkuin olisi riisunut yltään ahtaan, hengitystä ehkäisevän takin. Hän luuloitteli voivansa viimeiset päivät olla ystävällisenä ja lempeänä sen kunnioituksen nojalla, jonka kahden vuoden ankara kuri oli perustanut.

Pelkkää pettymystä! Tuskin oli neljä tahi viisi parasta ja helpoimmin hallittavaa poikaa, jotka eivät väärin käyttäneet höllitettyjä ohjaksia. Kaikki muut muuttuivat vähemmässä kuin viikossa hänen silmäinsä alla pikku pedoiksi, niin että Emilio nyt pitemmittä mutkitta uskoi opettajan tosin voivan lempeästä ankaraksi muuttua, mutta ett'ei ole koettamistakaan päinvastaiseen suuntaan, kääntämättä luokkaansa ylös alaisin.

Neljäntoista päivän päästä Emilio ei enää poikiansa tuntenut. Niistäkin oppilaista, jotka olivat tuntuneet ymmärtäväisiltä ja ujoilta, oli pulpahtanut esiin, ikäänkuin halkeavista siemenkoteloista, ilmetyitä pikku piruja, nenäkkäitä ja tottelemattomia, jotka välittivät viisi torumisista, kuusi ystävällisistä neuvoista. Opettaja tosin saattoi uhaten sanoa: — Te olette käyneet pahemmiksi sen jälkeen, kuin olen kuria höllittänyt. Minäkin rupean taas ankaraksi. — Hän ottikin ankaran muodon ja rankaisi, mutta se ei enää auttanut. Hän oli kuin kruunustansa luopunut hallitsia, jolla ei ole sen koommin valtaa eikä kunniaa. Voittaaksensa molemmat takaisin, olisi hänen täytynyt taistella kokonainen vuosi.

Tämän kokeen kautta päästyään asiasta selville, päätti hän käyttää tulevain oppilaittensa suhteen entistä menetystapaa ja vannoi sydämmessään juhlallisesti, ett'ei sitä koskaan enään jättäisi.

Jäähyväisillä käynnit.

Niin lähestyivät viimeiset päivät. Tutkinto oli tuskin mennyt, kun Emilio läksi hyvästiä jättelemään. Sydämmellisin oli käynti neiti Mancon luona, joka otti häntä vastaan suru mielessään ja melkein itkien, sillä oppilaat olivat hänelle tuottaneet häpeätä tutkinnossa. Sindacon mielestä oppilaat olivat liiaksi ujoja ja sekavia; hän oli viitannut opettajattarelle, että nämät ominaisuudet ilmaantuivat oppilaissa jonkinmoisena heijastuksena heidän opettajastaan. Opettajatar lisäsi vaatimattomasti: — Se on totta, semmoinen olen aina ollut — — — Nyt ei enää pidetä sen luontoisista — — — Sitten hän ojensi opettajalle kapean nunnan-kätensä ja virkkoi: — Te olette nuori ja pääsette eteenpäin maailmassa — — — se on ilahuttava äitiä ja minua — — — Mutta kuka tietää, muistatteko silloin enää meitä. — Ne olivat herttaisimmat sanat, jotka nuorukainen sai muistokseen Piazzenasta.

Kun Emilio tuli hyvästille neiti Fanarin luo, tapasi hän tämän ihastuttavassa aamupuvussa. Kauniin naisen tyynellä luontevuudella neiti pisti aamutakkinsa kiinni kahdella nuppineulalla. Hän oli kohtelias opettajalle ja kiitti häntä lämpimästi hänen osoittamastansa ystävällisyydestä tuon käräjänkäynnin aikana. Kiitosten sulous kuitenkin Emiliolta katkeroitui, kun hän huomasi mikä ilo loisti opettajattaren silmistä huomispäiväisen Turinin-matkan johdosta.

Emilio kävi sindaconkin luona, joka yleensä, ellei lukuunota noita kieliopillisia saivarruksia, oli kohdellut häntä hyvästi. Koulu-legaattia hän ei tavannut kotona, sillä tämä oli seitsemännellä käynnillä Altossassa. Emilio meni sieltä don Biracchiolle hyvästiä sanomaan.

Sataa tihutteli. Pieni piha oli yhtenä ainoana vesilätäkkönä, ja tuo vähäinen, harmaanlikainen rakennus muistutti enemmän lappalaiskodasta kuin sivistyneen ihmisen asumuksesta. Emilio löysi hänen kunnian-arvoisuutensa aterialla, edessään peloittava määrä kurkka- ja tomaatti-salaattia sekä korvaton saviruukku täynnä viiniä. Vaikka opettaja kaipausta tuntien erosi tuosta hieman naurettavasta, omituisesta miehestä, jota hän sekä kunnioitti että tavallaan rakastikin, katosi toki vähinkin tunteellisuus hänen hyvästeistään, tätä jättiläis-annosta nähdessään. Mutta pappi puheli ystävällisesti, kertoen suu täynnä ruokaa tavallisella levollisuudellaan oppilaitten viimeiset kujeet.

— Oli sekin oikeitten pääkonnien työtä — sanoi pappi. — He eivät enää tahtoneet lukea pihalla, sanoivat muka saavansa käsniä peräpuoleen alituisesta kivillä istumisesta. Ajatelkaas, niin turhan arkoja! Ja ne marakatit saattavat kumminkin istuallaan laskea alas Monte Vison huipulta saamatta raamuakaan nahkaansa — — — No, tiedättekös, mitä keksivät pakoittaaksensa minua ottamaan heidät sisään. He kaivoivat omilla sormillaan ojan myllypurosta tänne saakka, viisikymmentä metriä pitkän ojan. Kolme päivää lienevät siellä myyränneet. Sanonpa teille, se on työ, joka näyttää aikamiesten tekemältä. He kaivoivat sitkeän kärsivällisesti — — — leveän ojan, ymmärrättekö, johtaaksensa veden minun pihaani. Kun se oli johdettava poikki erään salaojan, laittoivat aika kourun ison puun kuoresta, jonka olivat varastaneet Jumala tiesi mistä. Ja kaiken tämän he tekivät salaa, huomatkaa se. Luulen heidän työskennelleen öisin. Niillä lurjuksilla on kissan silmät. Vihdoinpa kerran, istuessamme tunnilla, avasivat vesijohtonsa ja piha muuttui järveksi, jossa vesi ulottui puoleen sääreen. Mahdotontahan oli pitää heitä siellä istumassa.

— Ja te annoitte asian jäädä sillensä? kysyi opettaja.

— Annoin jäädä sillensä, minäkö? vastasi pappi, tomaatin puolikas suussaan. — En suinkaan. Ensin piti heidän tunnustaa. Sitten pakoitin heitä kaivamaan uutta ojaa, johtaakseen vettä pois pihasta.

— Heidän lie ollut hirveän hauskaa.

— Hauskaa? — — He hikoilivat ja ähkivät kuin kuormajuhdat, ne vietävät. Sitten, kun ei enää ollut vettä jäljellä, sanoin minä: Te ette tahdo istua kivillä, seisokaa sitte märässä.

— Se oli hyvä! Ja ne seisoivat siinä — — —

— Niin, mitä seisomiseen tulee — — —

— Kuinka! — huudahti opettaja — annoitteko heidän päästä voitolle?

— No, entäs sitte, hyvä Jumala! Kun tuskin olivat tuohon asettuneet, rupesivat kaikki yhtä haavaa kurnuttamaan "koaks, koaks!" ja sanoivat sammakkojen rönssivän heidän jaloissaan. Sitä melua minä en kestänyt. Minun täytyi ottaa heidät huoneesen päästäkseni häpeämästä heidän puolestansa.

Emilio nauroi ääneen, mutta don Biracchio pysyi totisena ja kaasi viiniä vieraalleen. Hyvästiä heittäessään seisoivat perunankuorien ja kaalinlehtien peittämällä kynnyksellä ja pappi tarjosi opettajalle vihreän, poikkivartisen jättiläissateenvarjon, mutta opettaja kiitti, eikä ottanut. Viimeiset sanat, mitkä don Biracchio lausui, puhdistettuaan mahdottoman isolla kielellään suunsa sallaatin jätteistä, oli toivotus, joka sisälsi sen mitä hän piti elämässä parhaimpana: — Herra suojatkoon teidän terveyttänne.

Kun Emilio tien käänteessä katseli taaksensa, näki hän sateen läpi papin seisovan ovessa ja kädellään osottavan ojaa, jonka pojat olivat kaivaneet.

Näistä iloisista muistoista huolimatta eivät Emilion ajatukset olleet varsin valoisia, kun hän matkusti kylästä. Ajaessaan ketoja pitkin ja hengittäessään puhdasta, hyvänhajuista aamu-ilmaa, toisteli hän muistissaan mennyttä aikaa, niinkuin sitä ihminen aina tekee jättäessään paikan, joka jonkun aikaa on tarjonnut kotia ja suojaa elämän retkellä.

Minkälaista oli oikeastaan hänen elämänsä ollut näinä viimeisinä kolmena vuotena? Hän ei ollut löytänyt sitä tyydytystä eikä sitä ystävällisyyttä, jota oli toivonut saavansa; ei hän ollut tiedoissaan edistynyt, eikä voinut sanoa keksineensä varmaa menetystapaa, jonka mukaan luokka oli hoidettava. Hän tunsi hyvin, että paitsi tuota ankaraa jäykkyyttä, johon oli turvautunut, löytyi vielä joku lämpimämpi ja hedelmällisempi, hänelle mahdoton metoodi. Toinen ajatus painoi vielä enemmän hänen mieltänsä. Hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että koulu-opettajan vaatimattomassa virassa, joka kysyy niin suuria uhrauksia itserakkaudelta antamatta vastaavaa aineellista palkkiota ja kunniaa, on hyvin paljon rauhattomuutta. Voi hyvä Jumala! Tulisiko vastakin olemaan niinkuin oli ollut, vai tulisiko hänelle vieläkin vaikeampaa! Mielikuvituksissaan hän näki edessänsä koko sarjan kyliä, joissa hänen vuoroon tuli asua aina myöhäiseen vanhuuteen asti, sekä pitkän jonon sindacoja, kirkkoherroja, tarkastajia ja kiusaajia kaiken ikäisiä, jos jonkin virkaisia, miehiä ja naisia, jotka vastaisuudessa odottivat häntä, muutamilla kynät, toisilla luudat tai sakset pystyssä, valmiina iskuja jakelemaan; ja hänen sielunsa syvimpään soppeen hiipi hiljaa alakuloinen vastenmielisyys tulevaisuutta kohtaan. Mutta silloin tapahtui jotain, joka johti hänen ajatuksensa aivan odottamattomaan suuntaan.

Emilio tuli sattumalta katsoneeksi tarkemmin erästä vanhaa sanomalehteä, joka hänellä oli kääreenä kirjan ympärillä ja näki siinä kirjoituksen, joka kiinnitti puoleensa hänen huomionsa. Kirjoituksen nimi oli: Nyrkkitaistelia koulussa. Siinä kerrottiin seuraavaa: — Erinomaista kouluvoimistelua harjoitetaan Casarigan kansakoulussa, jossa opettaja ja sindaco ovat ilmi vihollisia. Eräänä päivänä astui luokkaan ovelle kolkuttamatta kunnan vahtimestari lakki päässä ja puettuna isoon kappaan kuin Ernanin ryövärit. Hän tuli toimittamaan jotakin sindacon asiata. Opettaja komensi hänet ottamaan lakkia päästään. Vahtimestari nauroi opettajalle vasten silmiä. Silloinapa toinen julmistui, ryntäsi kateederista alas ja löi lakin pois vahtimestarin päästä. Tämä läksi raivoisana ulos, mutta palasi, viiden minutin päästä, iso keppi kädessään ja töytäsi opettajaa vastaan. Vaan saipa kun saikin tekemistä oikean aakkosten Simsonin kanssa, joka yhdellä nyrkin iskulla sivalsi kepin hänen kädestään, nosti hänet ilmaan ja heitti ulos kadulle. Vahtimestari erotettiin virastaan pariksi päiväksi, mutta kuitenkin opettaja sai aika torat sindacolta, joka ilmoitti kummallisen puolustussyyn vahtimestarin käytökseen: — Se oli näet vilustunut. — Sanomalehtikirjoituksessa oli vielä pari lausetta päätteeksi. Tämän kirjoituksen luettuaan huudahti Emilio ilosta ja nauroi ääneen, niinkuin olisi jonkun vanhan velikullan nähnyt edessään. Tuo nyrkkitaistelija-opettaja ei ollut kukaan muu kuin Lerica, entinen korpraali seminaarin ajoilta.

Entinen korpraali.

Emilio olisi vieläkin enemmän ihastunut, jos olisi saattanut aavistaa, että Lerican nimi, sattumalta keksitty neljän kuukauden vanhassa repaleisessa sanomalehdessä, oli ikäänkuin joku noita selittämättömiä enteitä, joita väliin elämässä sattuu, ja jotka tietävät että henkilö, jota emme moneen vuoteen ole nähneet, seuraavana hetkenä, kadunkulmasta kääntäessämme, ilmi elävänä seisoo edessämme ja saapi meidät ällistyksestä seisahtumaan.

Tuskin oli kuukausi edellä kerrotusta seikasta kulunut, kun Emilio, joka oli poikennut Turiniin veljiänsä tervehtimään, kävellessään Piazza del Municipion pylväistössä näki edessään ihmisjoukossa pitkän, hiukan köyristyneen selän ynnä punertavan niskan, jotka molemmat herättivät hänessä himmeitä muistoja. Mies kulki hitaasti, ajatuksiin vaipuneena, kädet selän takana. Nekin tuntuivat Emiliosta tutuilta. Hän astui vinhemmin, tarttui mieheen kiinni ja huusi: — Lerica! — Kaksi suurta silmää ja kahdet isot viikset kääntyivät opettajaa kohden: se oli hän.

— Ratti! — ärjäsi Lerica jykeällä äänellä, johon sotakomennossa oli tottunut, laski ilon merkiksi lapiomaiset kätensä toisen hartioille ja ravisti niin, että Emilio tärisi kiireestä kantapäihin asti.

Kysymyksiä sateli ristiin. Emilio kertoi vaiheensa muutamin sanoin ja mainitsi nauraen sanomalehtikirjoituksen. Ystävän muoto synkkeni.

— Mutta — kysyi Emilio —- mitä sinä oikeastaan Turinissa toimitat?

Lerica ei heti vastannut. Jonkun hetken päästä hän pani kätensä ristiin rinnalle, katseli Emiliota miettiväisen näköisenä ja sanoi: — Tiedätkös, me olemme molemmat tehneet suuren tyhmyyden.

Vähitellen hän kävi kiivaammaksi ja kertoi tulleensa Turiniin erään oikeudenkäynnin johdosta, joka hänellä oli Casarigan kunnallishallitusta vastaan, missä oli ollut opettajana kolme vuotta — sikamaisimmassa paikassa tämän maan pinnalla. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka oli saattanut suostua heidän ehtoihinsa kun, jo kolmenkymmenen vuotiaana, jätti seminaarin: kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia päivässä kunnan koulussa, ja muina päivinä piti rämpiä tunteja antamaan kolmen kilometrin päässä olevaan kirottuun luolaan, kauhean kurjaa tietä kesällä ja talvella; talvisin kylmä kuin Siperiassa, kesäisin polttavan kuuma ja muina vuoden aikoina niin kosteata, että naama oli tulla homeesen.

Ratti nauroi nähdessään Lerican poskien entiseen tapaansa hehkuvan.

Ensimäinen vuosi meni kyllä, sillä silloin hänellä oli ollut kunnon sindaco, eläkettä nauttiva eversti, hieman turhantarkka, mutta muutoin kunnon poika, jonka kanssa toimeen tuli. Mutta sitten hän sai sinne ylpeän roiston, jota oli mahdoton kärsiä.

— Ajatteles ensin, mitä kunnallishallitus tekee. Sen jäsenet ovat järjestänsä rosvoja, jotka nauravat opettajille, laeille ja Kristukselle. He tahtovat saada kauniin raatihuoneen, voidakseen tilavasti vetää lähimmäisiään nenästä. He teettävät piirustukset komeata rakennusta varten, jota nimittävät koulutaloksi, ja pyytävät valtion apua. Hallitus, joka ei huomaa petosta, antaa kuusi tuhatta. Senkin ketut rakentavat sitte huoneuston, sullovat koulut kahteen pieneen alakerran huoneesen, täyttävät kaiken muun virkakunnallaan ja pakoittavat meitä tunneilla kuulemaan heidän polkemistaan, tuntikausia kestäviä hassuja keskustelujaan ja kokouksia, jotka kaikki markkinain tavoin loppuvat tappeluihin. Aatteles tämän lisäksi — — Mutta ei, kurja maailma, parempi on, ett'en enempää sano, sillä muuten raivostun kuin turkkilainen.

Lerica pyysi Emiliota aamiaiselle. Toinen kiitti, mutta sanoi matkustavansa yhden junalla. Korpraali tarttui siiloin Emilion käsivarteen ja työnsi häntä edellään kuin pikkuista lasta, sanoen: — Kas niin, kun nyt kerran olemme tavanneet toisemme tässä koiran elämässä, niin sinä tulet, taikka minä kannan!

Lerica kääntyi Dora Grossan kadulle viedäkseen hänet Kolmen kepin ravintolaan.

Tiellä Emilio kysyi, oliko toinen kuullut mitään Labaccio toverista.

— Oh, Labacciosta — huudahti korpraali. — Siinä on nyt kerrassaan mies, joka on luotu opettajaksi. Se on oikean tien älynnyt. — Kyllähän hänellä oli ollut tietoja Labacciosta; olivat olleet kirjeenvaihdossakin ensimäisenä vuonna, ja kuukausi sitten oli hän toisen kumppanin kautta kuullut paljonkin Labacciosta. Se oli jo kolme vuotta ollut opettajana Staloran kunnassa, jonne oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi. Uskottavinta oli, ettei hän koskaan tulisi sieltä muuttamaan. Hän eli hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Muun muassa oli kirjoittanut runoja sindacon syntymäpäiväksi. Oh, se vasta tiesi, miten ihmisten suosio oli saavutettava. Starolan kunnassa hän oli jonkinmoisena kaikkena-kaikessa, joka pisti nokkansa joka talon asioihin. Hän kanniskeli kunnallishallituksen rouvain päivänvarjostimia, oli joka pyhäksi pyydetty päivällisille ja liehakoitsi vähäisen kaikkia puolueita. Olihan veitikka hiukan latinaakin opiskellut ja valmisteli nykyään, kelpo maksua vastaan, kesävieraitten poikia lukion aliluokille. — Etkös ole koskaan lukenut hänen kirjeitään il Popolon lisälehdessä? Niissä on aina joku sellainen kyhäys kuin esim. tarkastajan puheen ylistys, kertomus päivällisistä, joita pidettiin poismuuttavan tuomarin kunniaksi, kuvaus tutkinnon yhteydessä pidetystä juhlasta; kaikki höystettynä hienolla imartelulla. Se mies näetkös osaa aapiskirjan ongella onkia itselleen viidenkymmenen tuhannen myötäjäiset. Velikulta, me kaksi olemme oikeita pöhköjä.

— Entä oikeudenkäyntisi? kysyi Emilio, kun olivat istuneet tuota välttämätöntä etulajia syömään.

— Oikeuden käyntini — vastasi Lerica kulmakarvojaan rypistäen — nyt siitä kerron. Kuulumaton konnamaisuus. Roistoja kaikki, sanon minä. Sodan alkuna oli sindacon poika, oikea myyrä, joka minulla oli luokassani. Isä oli saanut päähänsä, että pojan piti olla ensimäisenä kaikissa aineissa. Vielä on toinen asia, joka sun ensin tulee tuntea. Koska lapset eivät voineet mennä välitunneiksi kotiinsa, ottivat ruokaa mukaansa kouluun, ja siitä yksinkertaisesta syystä, kun kaikki olivat köyhiä, oli heillä vain leipää tahi polentaa[12] taikka joku omena, ei sen enempää. Sitä vastoin sindacon poika, mokomakin pikku prinssi, oli varustettu korilla, jossa oli linnunpaistia, pannukakkuja, karamelleja ja viinipullo. Voit arvata, ett'en minä tuosta pitänyt. Tunnethan mimmoisia pojat ovat, persoja ja ahmatteja häijymmin kuin eläimet. Minua harmitti nähdessäni heidän sylkeänsä nielekselevän syötyänsä leipäpalasensa, sill'aikaa kun tuo toinen mokoma, joka tuskin oli ruuan arvoinen, pisti poskeensa herkkupaloja ja pöyhkeili niistä. Sanoinpa hänelle muutamasti, ett'en tuosta pitänyt ja että hän ottaisi mukaansa ainoastaan yhtä lajia, niinkuin muutkin pojat, eikä tulisi kouluun munkin tavoin vatsaansa ahtamaan. No niin, silloin se sota alkoi. Sindaco herran mielestä tämä oli oiva casus belli. Minun ei muka sopinut laskea hänen poikansa suupaloja, isällä kait oli oikeus ajaa poikaansa mitä tahtoi ja kuinka paljo tahtoi, ja jos minua harmitti hänen syömisensä, sopi minun kääntää poispäin kasvoni. Arvannet, että osasin vastata sille aasille, sille lurjukselle! Pahempaa oli, että hän eräänä päivänä tuli valittamaan pojan arvosanoja liian huonoiksi, ja milt'ei viitannut siihen, ett'en minä muka käsittänyt hänen kakaransa lahjakkaisuutta. Vastasin aikovani tutkia poikaa tarkemmin, ja aloin antaa hänelle todistuskirjaan kamelikurjen munan kokoisia nollia. Silloinkos jyrisi ja salamoi. Hän koetti minua säikytellä.

Lerica nauroi väkinäisesti, kohotti hartioitaan; vaan pian hän taas kiukustui, ja jatkoi: — Ajatteles, se usutti koko kunnallishallituksen minun kimppuuni ja ne tahtoivat pitemmittä mutkitta panna minut viralta. Arvaappas minkä keinon keksivät. Minulla oli kontrahti kuudeksi vuodeksi, eikä minua voitu erottaa muuten kuin opettajaksi kykenemättömyyden nojalla tahi siitä, että saisin kolme varotusta sopimattomasta käytöksestä. Ne roistot koettivat jälkimäistä keinoa. Tulivat minua ärsyttämään, että suuttuisin ja menettäisin malttini. Ajatteles, ärsyttämään minua, Carlo Lericaa. Eräs raakalainen, lihava kunnallishallituksen jäsen, ammatiltaan parran-ajaja, joka oli koko ensimäisen vuoden leukaani kaltannut ja nyt oli vimmoissaan siitä kun olin itse ruvennut partaani ajamaan, sitä paitsi noiden toisten konnien yllyttämä, tuli kouluun ja sanoi koko luokan kuullen minun menetelleen puolueellisesti hänen poikaansa kohtaan sekä vaati häpeemättömästi minua muuttamaan arvosanoja. Ja kun minä siihen jyrkästi sanoin, ett'en, uhkasi hän poikain kuullen "toimittaa minulle harmia". Minä vastasin: — Tehkää niin! — johon hän ärähti: — Suus kiinni! — Minä punastuin hiusmartoa myöten ja ojensin jo käteni lyödäkseni — — Kaikeksi onneksi joku pyhimys minua pidätti. Mutta suutani en säästänyt. Minä sanoin häntä suoraan siaksi — — aivan koreasti. Sen johdosta minua varotettiin. Se oli näet ensimäinen varotus. Vaan sittenpä olinkin varoillani. Ne olivat ihan hulluina vimmasta, ja mitäs keksivätkään? Tuo teurastajan tapainen parran-ajaja oli huomaavinaan minun olevan muka likinäköisen. — Silmäthän sillä on ulkona päästä — sanoo — hän on varmasti sokea. Siitä kai jollain lailla selkoa saamme. — Oh, kun ajattelen miten sitten menettelivät, tekisi mieleni tuossa paikassa palata sinne ja löylyttää heitä kaikkia kelpo lailla keskellä kuntakokousta. Senkin lurjukset, jos heistä jonkun tapaan täällä Turinissa, niin kannanpa häntä jaloista pitkin kaupunkia kuin kuollutta kaniinia.

Emilio nauroi.

— Sinä naurat — sanoi toinen närkästyneenä. — Mutt'ei siinä ole niin mitään naurettavaa, kultaseni. Eräänä aamuna tulevat luokkaan, sindaco ja tarkastusmies, varsin sikamainen julistus mukanaan. Minun piti muka poikia varottaa pihan nurkkia likaamasta j.n.e. He käskivät minua oitis lukemaan julistuksen pojille. Käsitin paikalla; roistot olivat tuon kyhänneet varta vasten semmoisilla saivaren kokoisilla kirjaimilla, pannakseen lukutaitoni koetukselle. Minä purin huuliani ja olin äissäni. Sitten aukaisin julistuspaperin, ponnistin kaikki voimani ja luin sen kompuroimatta. Sen jälkeen jätin lehden sindacolle katseella, joka oli kotoisin helvetistä. He menivät tiehensä, sappi halkeamaisillaan. Keksivätpä toisen konnankoukun. Vaan eivät he silläkään kertaa onnistuneet. Vaalien aika tuli. Sinä tunnet minut: minä teen mitä omatunto käskee, vaikka maailma siitä halkeisi. Äänestin vallasta pantua sindacoa ja pidin julkisesti hänen puoltaan. Silloin tulee eräänä iltapäivänä monta kunnallislautakunnan jäsentä hatut päässä luokseni kouluhuoneesen, ilmoittamaan minulle, että olivat saaneet jollain lailla tietää — se ei suinkaan ollut vaikeata — minun hankkineeni ääniä kukistetulle sindacolle; se ei käynyt laatuun; velvollisuuteni opettajana oli muka puolustaa vallassa olevaa kunnallishallitusta; ja että he, jos pitkitin samalla lailla, ryhtyisivät tehokkaisiin toimiin. — Oho, hyvät herrat — minä vastasin — Carlo Lerica ei anna niinkään säikyttää itseänsä. Minulla on omatunto ja käsitys yhtä hyvä kuin muillakin, olen opettaja ja samalla kansalainen ja pidän velvollisuutenani huomauttaa, että laki määrää rankaistusta sille, joka koettaa vaikuttaa vaalimiehiin. — Tästä säväyksestä suuttuivat niin, että paikalla menivät yli kaikkien rajojen: kun olivat palanneet kokoukseen, erottivat minut oitis virastani, kysymättä mikä on oikein tai väärin, mikä lain mukaista, mikä vasten lakia.

Tässä hän keskeytti ja tirkisti silmiin erästä kuuntelevaa viinuria. Tämä, joka huomasi julmistuneen muodon, vetäytyi pois. — Nyt tulee paras — pitkitti Lerica. — Minä riennän prefektin luo selittämään asiatani. Prefekti kumoaa erottamiskäskyn laittomana. Kunnallislautakunta raivostuu, ei rupea alistumaan vaan sulkee koulun. Vihollisuuksia jatketaan. Kouluneuvosto vahvistaa prefektin päätöksen. Kunnallishallitus pysyy yksipintaisena. Mitä on tekeminen? Minä kirjoitan Kansakoulu nimiseen sanomalehteen, joka puolustaa asiatani ja neuvoo minua aloittamaan oikeudenkäyntiä. Juuri sitä ne tahtoivatkin. Roistot, jotka tiesivät mitä oikeudenkäynnit maksavat, nauroivat ja sanoivat: hänellä ei ole rahaa oikeutta käydäkseen. Sitäpaitsi ovat, niinkuin tiedät, koululakimme niin sekavia, että usein omien sanomalehtiemme asian-ajajat, vaikka ovatkin lain-oppineita, joutuvat ymmälle. Kunnallishallitus voi aina toivoa jollain lailla pääsevänsä pälkäästä. Toiseksi näkee hyvin eriskummaisia oikeuden päätöksiä. Sanalla sanoen, minä epäilin. Mutta sanomalehti vaati minua oikeutta hakemaan ja tuli avukseni. Millä lailla? Se oli sukkela tuuma. Sanomalehdellä on kolme tuhatta tilaajaa, joiden puoleen se kääntyy. Nyt on autettava koulu-opettaja Lericaa, jolle aiotaan tehdä vääryyttä. Mies on ruti köyhä. Jos vaan kolmas osa teistä, tilaajista, lähettäisi hänelle joka kuukausi kahdenkymmenen centesimon postimerkin, olisi tuo jo kaksisataa lireä kuukaudessa ja siinä olisi hänelle kyllin. Minä sain kaikkiansa kaksikymmentä seitsemän postimerkkiä ja olin siis pakoitettu myymään puolet vähistä kaluistani suorittaakseni ensimäiset oikeudenkäyntikulungit.

— Ja nyt?

— Nyt juttu kulkee kulkuaan. En missään tapauksessa enää palaa Casarigaan; olen jo saanut toisen viran. Jos ei muuta, tahdon kumminkin pakoittaa heitä maksamaan loput palkastani, ymmärräthän. Senkin rosvot! Saatoitko aavistaa valitsemaamme virkaa niin häijynmoiseksi? Näetkös, minä aavistan minkä lopun saan, jos siinä pysyn: jonakin päivänä lyön kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen kokonaisuudessaan ja joudun vankeuteen, taikka räjähdän itse sirpaleiksi kuin kranaatti ja lennätän koko koulun palasina ilmaan.

Emilio antoi hänen rauhoittua tyhjentämällä lasillisen viiniä; sen jälkeen hän hymyellen kysyi toveriltaan asiaa, joka seminaarin ajoilta asti oli ollut hänen huulillaan.

— Sanoppas minulle suoraan, Lerica, kuinka koskaan päähäsi pälkähti ruveta opettajaksi?

Lerica vaikeni hetkisen ja vastasi sitte tyynesti? — Rupesin, siksi että olen aasi.

Oh, et sanokkaan mitä ajattelet — virkki Emilio. — Sinä et siis — — löydä mitään tyydytystä opettajantoimessa?

Lerica suuttui.

— Mitä tyydytystä siinä olisi löydettävänä, jos saan kysyä! — hän vastasi ja löi nyrkkiään pöytään. — Saatamme puhua peittelemättä. Tahdotko uskotella minulle olevasi onnellinen? Annas kuulla mitä tyydytystä sinä olet löytänyt.

Emilio vastasi uudella kysymyksellä: — Etkö esimerkiksi pidä pojistasi?

Entinen korpraali tuijotti silmät pystyssä Emilioon ja kysyi sitte vilpittömästi hämmästyneenä: — Pojista — — Mutta nehän ovat oikeita pahan sikiöitä. Kuinka, olisiko sinulla siitä toinen käsitys. — Siinä tapauksessa, suo anteeksi, luulen sinun näinä kolmena vuotena tutkineen tähtitiedettä, sen sijaan että olisit opettanut poikia. Etkö sinä heitä tunne? Ehkä olen jonkun ihmeen kautta saanut osalleni Itaalian ilkeimmät roiston-alut. Mutta siitä ei kannata kiistää; kaikki he ovat yhtäläisiä. Valehtelioita ovat kaikki tyyni ja viekkaita järjestään — oi, niin viekkaita! Joka pojassa asuu koko pesue lurjuksia. En tunne yhtään poikkeusta, en ole löytänyt ainoatakaan, joka ei milloin tahansa olisi valehdellut kuin vanha varas, yksin sentähden, että valehteleminen häntä huvittaa — Oh! — huusi hän ja pudisti nyrkkiänsä nenänsä alla — minkälaisia mallipoikia olen saanut osalleni! Kun vaan heitä muistelen, kuohuu vereni. Aatteles, nuo kyynärän korkuiset veijarit kirjoittivat minulle nimettömiä kirjeitä, täynnä hävyttömyyksiä. Muutamat väärensivät todistuksensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat kymmenen vuotta sitä tointa harjoittaneet. Oli yksikin, joka kokonaisen vuoden huvikseen matki tätä oikean olkapään liikettä ja teki sen aivan silmäini edessä kymmenesti päivässä, kertaakaan nauramatta, ett'en saisi syytä heittää häntä pihalle. Yhdeksän kuukautta hän kiusasi minua tuolla olkaliikkeellään; ja hän näki, että minä vapisin. — — Vieläkin kun tuota ajattelen, antaisinpa kuukauden palkan, kun saisin oikein pieksää sitä poikaa. Sitä paitsi — niin, monta muuta. Voisin lukea sulle pitkän litanian pelkkiä kiusantekoja. Lyhyesti, kaikki he ovat roistoja.

Emilio nauroi.

— Sinä naurat, sinä? — Mutta se on kieltämätöntä totta. Ainakin maalla varastavat he kaikki. Veiväthän kerran piipun taskustani. Oh, muistan hyvää opettajaamme, Megaria, kuinka hän ehtimiseen kertoi Rousseau'n Emile'stä: Ihminen syntyy hyvänä. Ennen kaikkea hän syntyy sikana. Oletkos huomannut, millä vastenmielisyydellä lapsikakarat antavat pestä itseänsä. Ystävä, ole varma siitä, että ihminen on roisto kätkyestä alkaen. Minä sanon sinulle, että niin on asia. Pojat ovat tästä loistavimpana todistuksina. Sitten tulee itsekkäisyys, käsitys siitä, ett'ei ole mahdollista tehdä kaikkea pahaa jota mieli tekisi, lopulta pelko, joka pitää ihmistä hiukan aisoissa, sekä tottumuksen voima, joka jonkun verran häntä ojentaa. Mutta niinkauan kuin pelkkä luonto hallitsee, näet kyllä minkälaisia ovat: kynsivät äitinsä rintoja, lyövät niin pian, kuin kykenevät kättä kääntämään, repivät hyönteisiä palasiksi, nyhtävät höyhenet elävistä linnuista ja pistävät silmät sammakoilta. Katseleppas heidän tappelevan keskenänsä: he ovat kurjempia kuin Tsulukafferit. He puhuvat vain tappamisesta. Minulla oli oppilas, joka niin pian kuin rahaa sai, osti Turinilaisen sanomalehden lukeakseen puukoituksista. Hae sinä kiitollisuutta noista huonosti kesytetyistä pedoista. Koeta heihin ymmärrystä istuttaa! Ei vaikka kirveellä pään halkaisisit. Ja sitte tullaan ja puhutaan opettajille lempeydestä! Täytyy tosiaankin olla mielipuolen, uskoakseen että poikia voi kurissa pitää muuten kuin korvapuusteilla ja potkuilla. — Siis — kysyi Emilio — lyötkös niitä? Lerica vastasi ylenkatseellisesti: — En. — Hän mietti hetkisen. — Minä en lyö heitä, koska varmaan hakkaisin heidät kuoliaiksi. Kun joku on minua äärimmäisiin saakka ärsyttänyt, ett'en enää tiedä mitä teen, niin töytään häntä vastaan nyrkki pystyssä ja puistan nyrkkiäni hänen nenänsä alla, näin tällä lailla, rautaista nyrkkiäni, annan hänen sitä haistaa, sivelen hänen nokkaansa sillä sekä nimitän häntä roistoksi, karanneeksi rosvoksi ja siaksi. Oi, jospa saisin kiukkuni laskea valloilleen! Väliin pelkään saavani halvauksen. Enhän uskonut ihmissikiöitä semmoisiksi sioiksi, kuin nyt olen oppinut heitä tuntemaan koulupenkeillä. Mutta näetkös, jos heistä kerran vasta tulee sindacoja ja tarkastusmiehiä, eihän ne voi tulla pahempia kuin meidän nykyisetkään. Juokaamme sen asian päätökseksi ja puhukaamme muusta.

Lopun aikaa puhelivat seminaari-ajoista; mutta jälleen tultuaan Dara Grossan kadun pölyyn ja ihmishälinään, kääntyi puhe taas heidän virkoihinsa.

— Vai niin — sanoi Lerica ja pisti kätensä ystävän kainaloon — sinua tyydyttää "kasvattajan kallis toimi"?

— Tyydyttää ja tuottaa iloa — vastasi toinen; — ja minä koetan olla tyytyväinen osaani. Minä pidän pojista.

— No niin — sanoi korpraali pilkallisella äänellä — sinä olet entisesi kaltainen. Sinä olet sydämmen opettaja. — Hän kuohahti jälleen. — Hitto vieköön, on minullakin sydän! Mutta ihmiset käyttäytyvät niin, että se pakahtuu kiukusta. Onko se minun vikani, että ne roistot luonteeni muuttavat? Mutta jo riittää; saa nähdä kuinka menestyn uudessa paikassani, Badotinossa. Olen päättänyt, ett'en ainakaan minä ole ensimäinen, joka sytytintä heilautan. Kunhan vain pääsisin tuosta siunatusta oikeudenkäynnistä.

— Onko päätös tänään odotettavissa — kysyi Emilio.

— Tänäänkö? — Ei. Minä en suinkaan ole sen takia Turiniin tullut.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän puristi ystävän kättä ja kertoi tulleensa pientä hempukkaa tapaamaan.

Emilio ei voinut olla nauramatta, niin lystimäiseltä asia hänestä tuntui: tuo kiivasluontoinen Goliat rakastuneena, kumarruksissa nuoren tytön vieressä.

— Niin — sanoi Emilio — kyllähän näkee, etteivät koulunpenkit anna sinulle kylläksi tyydytystä.

— Kuuleppas! — huudahti Lerica hehkuvin poskin, pysähtyi äkkiä ja pani kädet rinnalleen ristiin — eikös sekin ole sikamainen, tyhmä ja konnamainen vaatimus, että naimattoman opettajan muka tulee elää kuin pyhä Ludvig Gonzagalainen! Mutta sanoinpa niille herroille ajatukseni asiasta vasten silmiä. Pahin inkvisiitori oli eräs tekopyhä tarkastaja, joka kaikenlaisten syitten nojalla kävi ehtimiseen tyttökouluissa, ei suinkaan opettajattarien tähden, huomaa se — ne olivat hänelle liiaksi tuleentuneita hedelmiä — vaan oppilaitten vuoksi. Tuo gorilla pujahti aina kolmanteen luokkaan, jossa isoimmat tytöt istuivat. Oli näet ihastunut kolmanteen luokkaan. Aatteles; semmoisia konnankujeita. Koska hän tunsi oppilasten vanhemmat, useimmat talonpoikia taikka työväen luokkaan kuuluvia, oli hänellä muka aina asioita tytöille isältä tai sedältä, tärkeitä asioita, joita piti kuiskata heidän korviinsa. Silloin hän aina tarttui heitä käsivarteen tahi olkapäähän. Usein hän piti tarpeellisena katsella heidän kirjoitusvihkojaan ja tunki silloin penkkeihin istumaan, muka tarkemmin tarkastaakseen käsialoja. Riittänee, kun kerron mitä tapahtui eräänä aamuna: tarkastusmies oli tuskin luokasta astunut ulos, kun yksi tytöistä nousi julmistuneena paikaltaan, meni opettajattaren luo ja kuiskasi:

— Sanokaa herra tarkastusmiehelle, että jos hän vielä kerran panee kätensä minun polvilleni, niin minä annan hänelle korvapuustin ihan luokan edessä. — Oikea gorilla, sanon minä. Väliin hänellä, ohikulkiessaan, on muka jotain sanottavaa opettajattarelle ja huutaa tätä ulos, saadakseen, opettajattaren portailla seisoessa, nähdä minkä väriset sukat sillä on. Siksipä opettajatar enää tulee vain ikkunaan. Ja semmoinen sika oli häpeemätön kyllä, tullaksensa puhumaan siveydestä, minulle, Carlo —

Tässä hän keskeytti juttunsa, tarttui lähellä töllöttävää poikaa käsivarteen, nosti hänet korkealle ja heitti seinustalle, samassa kuin ohikulkeva omnibus hipasi hänen takkiansa. Sitte ärjäsi pojalle: — Etkös näe, tollo, päälles ajettavan?

Lerica tarttui jälleen Emilion käsivarteen ja sanoi:

— Jos olisin ennen nähnyt koululaukun hänen selässään, olisin huoleti antanut heidän ajaa ylitse. Oletkos ennen nähnyt tuommoisia leukoja? — — Hän muistuttaa kovin noiden nimettömäin kirjeitteni lähettäjistä. — — Tahdonpa edeskinpäin vetää kuormaani enkelin kärsivällisyydellä, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että minua pidetään kunniassa. Sitä vaadin niin kauan kuin Carlo Lerican veri virtaa suonissani; sen vannon kokonaisen krusifiksi-kasan kautta.

Hiukan hengitettyänsä hän pyysi Emiliota vielä kerran lausumaan uuden paikkansa nimen; Altarana, toisti Lerica ja muistutteli mielessään, että se oli vain muutaman kilometrin päässä Azzornosta, missä Labaccion kuuluisa setä asui.

— Jos setä rupeaa kuolemaan — sanoi Lerica — saatpa iloksesi nähdä Labaccion rientävän sinne perintöä hakemaan. Se on totta, Azzornossa minulla on serkku, joka on opettajana. Altaranassa näet erään kauniin, pienen opettajattaren, jota serkkuni naiskentelee. Siellä löydät myös kauhean sindacon, itse pääukkoa häijymmän. Minä sanon sinulle, he ovat sikoja kaikki tyyni.

Emilio kysyi uteliaana, tiesikö toinen enemmänkin. Lerica ei tuntenut oloja tarkemmin, sillä serkku oli kirjoittanut yhden ainoan kerran. — Muuten voin sanoa sulle — lisäsi hän — että piankin työnnät hänet syrjään. Kukapa tietääkään kuinka monta valloitusta olet tehnyt noilla viiksilläsi, pikku jesuiitta. Ettäs sitte silmäsi! Vietävätä, miksikä minulle syntyessäni annettiin tämmöinen häränturpa! — ja hän löi nyrkillä leukaansa.

Rupesi hämärtämään, kun olivat ehtineet Piazza San Carlolle. Korpraali vilkaisi ympärilleen ja katseli sitten kelloaan.

— Rakas ystävä — sanoi hän hieman liikutetulla äänellä — hyvin ikävältä tuntuu jättää sinua. Minä matkustan huomis-aamuna ensimäisellä junalla. Vielä yksi yö on minun viettäminen sikamaisessa majatalossani, jossa nukun jalat ulkona vuoteesta. Kovin oli hauskaa tavata sinua. Tiedäthän, että aina olen pitänyt sinusta. Kirjoita joskus. Jos jonakin päivänä saat kirjeen, merkityn vankilan leimasimella, niin tiedät sen olevan Carlo Lericalta, joka on nuijannut kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen.

Emilion täytyi kohota varpailleen, voidaksensa suudella ystävätä poskelle. Lerican toinen viiksi pisti harjan tavoin häntä nenään. Sen jälkeen korpraali asettui pilarin taakse porttikäytävään ja Emilio riensi rautatien-asemalle, hartaasti haluten päästä pois lyhtyjen valosta, korkeain rakennusten suojasta ja ihmisjoukon jaloista, jotka kaikki tekivät hänet alakuloiseksi ja lisäsivät hänessä oman vähäpätöisyyden ja yksinäisyyden tunnetta.

Altarana.

Sindacon ohjelma.

Altaranan kylä on Länsi-Alppein rinteellä. Se on muodostunut kahdesta kaareen kääntyvästä huonerivistä, joita yhdistää kivisilta, minkä alatse puro vallattomasti heittäytyy isompaan, laakson kanssa samannimiseen virtaan. Tämä laakso on jylhässä seudussa, paistavan lumihuippuisen vuoren juurella, minkä jyrkällä rinteellä taajaan kasvaa pyökki- ja kastanjapuuta, leppää ja koivua, ja metsän lomitse pilkoittaa sieltä täältä taloja ja huviloita, jotka yhdeksän kuukautta vuodesta ovat haudan tavoin suljettuina. Kylässä on yksi ainoa pitempi katu, joka siellä täällä — kirkon, raatihuoneen, apteekin ja soman ravintolan edustalla — laajenee säännöttömäksi toriksi. Ravintola avataan aina Kesäkuussa ja suljetaan ensi pakkasilla. Asukkaat koettavat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään korvata karun luonnon liian niukkoja antimia, sekä elävät enimmäkseen maidolla ja polentalla. Vaimot tekevät työtä kuin juhdat, miehet siirtyvät lämpimän tultua muuanne työnansiolle ja palaavat vasta talveksi; se lienee edullista väenlisäykselle, sillä joka nurkassa täällä näkee keltatukkaisia, punaposkisia, likaisia lapsiparvia. Muutamien kilometrien päässä Altaranaa alempana on maantien vieressä pieni kylä, Case Rosse, joka kuuluu samaan kuntaan. Koko paikkakunta on kesäisin hyvin ihana tummine lehtoineen, lukemattomine loistavine kukkineen ja vienosti lorisevine metsäpuroineen; syksyisin ja talvisin vallitsee kaikkialla hiljaisuus ja pimeys, ainoastaan syvällä kuohuva virta täyttää laakson kohinallaan, johon väliin sekaantuu seppien takomisen synnyttämää kalketta.

Päivää jälkeen Emilion tulon astui hänen luokseen pieni, ryövärin näköinen mies, jolla oli kierot silmät, tuuhea harmaa parta ja laajalierinen korkea hattu. Kimeällä äänellä hän, sindacon lähettämänä, pyysi opettajaa määrätyllä ajalla saapumaan raatihuoneelle, johon koko opettajakunta oli kokoontuva. Tuo pieni mies oli kunnan vahtimestari, entinen kivenhakkaaja, joka kiviä poratessaan oli menettänyt toisen silmänsä ja jota siitä syystä yleisesti kutsuttiin silmäpuoleksi. Sitä haukkumanimeä hän tyynesti kärsi, paitsi silloin kun oli juovuksissa.

Määrätyllä ajalla Emilio saapui raatihuoneelle, uteliaana näkemään kaikki vastaiset toverinsa samalla kertaa; sillä liian aikainen maailmankokemus oli hänessä herättänyt tuota uteliaisuutta, joka haluaa oppia tuntemaan uusia ihmis-originaaleja, ja joka tavallisissa oloissa herää vasta myöhemmällä iällä. Kolme opettajatarta ja kaksi opettajaa oli jo raatihuoneen salissa; se oli kapea ja matala huone, jonka keskellä seisoi iso pöytä, muodostettu neljästä erikorkuisesta pöydästä, joita yhteisesti peitti vihreä, koinsyömä liina. Huone tuli homeelle ja pölylle, niinkuin ikkunoita ei vuoteen olisi auki pidetty.

Hätäileväinen, pieni mies, puettu puolittain palvelian, puolittain puotiherran tapaan, viikset kuin kissalla, esitteli ensin itsensä kunnan sihteerinä sekä nimitti sitten Emilion tulevat työtoverit: Neiti Pezza, toisen ja kolmannen luokan opettajatar; neiti Vetti, Case Rossen yhteiskoulun opettajatar; rouva Falbrizio, ensi luokan opettajatar; herra Calvi, ensi luokan opettaja.

Emilion huomio kiintyi neiti Vettiin, joka enemmän teeskennellen kuin ujoudesta loi silmänsä maahan Emilion häntä katsellessa. Epäilemättä tämä oli Lerican mainitsema opettajatar. Neiti Vetti oli tumma-ihonen ja käytti puuteri-jauhoa peittääkseen hiukan rokon-arpista ihoansa; hänen pieninkin liikkeensä ilmaisi, että saalin alla oli kätkettynä notkean tanssijattaren ruumis. Neiti Pezza oli kolmenkymmenen vuotias, kellahtava, pehmeäsilmäinen nainen, puettu sen tapaan, joka ei enään ulkomuodostaan välitä. Rouva Falbrizio oli 50-vuotias, jäykän ja viekkaan näköinen talonpoikaisnainen, liina päässä, esiliina edessä, sivulla riippuivat sakset. Herra Calvi, pitkä ja kaljupää, oli puettu vihreään, kovin huonosti istuvaan takkiin.

Viiden minutin päästä astui sindaco sisään, tarkastusmies seurassaan.

Sindaco oli neljä vuotta ollut nykyisessä toimessaan. Hän oli perustanut kylän ison ravintolan, mutta nyt vetäytynyt yrityksestä ja käytti kaiken aikansa omaisuutensa, kahden runsasmetsäisen maatilan hoitoon. Sindacon kasvot ilmaisivat hänen entistä ammattiaan; hänellä oli leveä, parraton, punakka kokinnaama sekä pitkät ja ulkonevat huulet, joiden takaa pilkoitti hänen suuret, valkoiset hampaansa. Hiukset olivat lyhyiksi kulitut ja kaula lyhyt.

Hän astui sisään näytteliän tottuneesen tapaan, hymyeli kaikille ja sanoi: — Tehkää hyvin ja istukaa, hyvä herrasväki.

Kun olivat saaneet asettuneiksi pöydän pitkälle puolelle, istui hän tarkastusmiehen kanssa vastapäätä.

Juuri tänä vuonna oli koulupakon astuminen voimaan ja siitä syystä oli sindaco kutsunut opettajiston kokoon, antaakseen heille muutamia neuvoja ja kehoituksia.

Hän alkoi puheensa ujostelematta, teki ehtimiseen kieliopillisia virheitä ja lausui joka sanan suurella painolla.

— Nyt ompi siis se vuosi, hyvä herrasväki, jolla me astumme uuden pakkolain voimaan koulunkäynnin suhteen; jonka vuoksi olen teitä kokoon kutsunut. Te tunnette minut ja tiedätte miten intohimoisesti harrastan opetus-asioita. Tänä vuonna täydymme toimia kaksinkertaisilla voimilla. Jo tästä hetkestä alkain, tarkoitan minä. Meidän on alkaminen elämän tai kuoleman taistelua tietämättömyyden kanssa. Elämän tai kuoleman taistelua. Ne ovat sanani. Laki on pyhä. Meidän tulee saattaa kaikkia sitä kunnioittamaan hyvällä, kehoittaa vanhempia ja perheitä, saada luokat täyteen ja kunnostamaan itsensä. Minä puolestani selitän käyväni suoraan tietäni, kenenkään muotoon katsomatta, ja nyt on sihteeri antava teille jokaiselle luettelon koulu-iässä olevista lapsista, jonka olemme tehneet suurimmalla tarkkuudella ja säntillisyydellä. Minä kerron sen vielä: me emme saa väistyä, vaan ne vanhemmat, jotka laiminlyövät, ovat oitis pretorille ilmoitettavat. Kaksi ensimmäistä sakkoa ovat viisikymmentä centesimiä ja niin eteenpäin kolme lireä, kuusi, kymmenen lireä. Minä pyydän teitä itseänne ilmoittamaan oppilaillenne asiasta, ja hätätilassa käymään isäin ja äitien luona neuvomaan ja nuhtelemaan. Siis, jos alamme vuotemme hyvin, käy kaikki muu hyvin, kansan siunaukseksi. Lauseemme olkoon: sivistys ja väsymätön voima. Tämä olkoon yleisesti puhuttu lain käytännöstä.

Kaikki odottivat nyt, kun alkulause oli ohi, itse puhetta, mutta huomasivat pian, että siihen se loppuikin.

— Mitään muuta — pitkitti sindaco — ei minulla ole sanomista. Herra sihteeri, antakaa luettelot. Sihteeri, joka suurella tarkkuudella oli puhetta seurannut, hyppäsi alas tuolistaan ja jakoi luettelot. Sindaco nousi paikaltaan, kaikki muut tekivät samoin. Emilio vilkaisi luetteloonsa; oppilaita oli seitsemänkymmentä neljä.

Niinkuin hallitsiat juhlallisissa vastaan-otoissa puhui sindaco muutaman ystävällisen sanan heille kullekin, paitsi rouva Falbriziolle. Emilio huomasi, että sindaco, puhuessaan neiti Vettin kanssa, läheni tarpeettoman likelle, niin että nenät melkein koskivat yhteen, ja että opettajattaren olossa ja puheessa oli jotain hekumallista. Sitten kysyi sindaco neiti Pezzalta, kuinka tämä voi ja puisteli osan-ottavaisesti päätään, Calvilta kysyi hän tuttavallisesti: — Kuinkas käy uuden aapiskirjan? Valmistuuko se pian? — Opettaja antoi matalalla äänellä pitkiä selityksiä, joista ei ollut loppua tulla, samalla vahvistaen puhettaan vilkkailla eleillä. Lopuksi kätteli sindaco Emiliota ja kertoi vielä ohjelmansa: — Me ymmärrämme toisemme. Sota elämästä tai kuolemasta tietämättömyyttä vastaan. Se olkoon lippumme. Jos tästä olemme yksimielisiä, olemme sitä kaikessa muussa.

Näillä sanoilla hän hajotti kokouksen.

Pakollinen koulunkäynti.

Emilio ymmärsi kohta, että sindacon sotaisan ohjelman alla piili koko joukko puoskarimaisuutta ynnä melkoinen määrä sitä pahaa vikaa, jolle oli julistanut verivihollisuutta. Mutta hän ajatteli, ett'ei ainakaan tuo sindaco tulisi häntä kiusaamaan kieliopillisilla saivarruksilla.

Käydessään kouluhuoneistoa katsomassa, Emilio sai sen käsityksen että hänen ennen tietämättömyyttä oli taisteltava siivottomuutta vastaan.

Poikakoulu oli vuoren juurella sijaitsevan vanhan rakennuksen alikerrassa, josta oli väliseiniä otettu pois. Yläkerrassa oli tyttökoulu toisella puolen käytävää, ja vastapäätä sitä asui kunnan vahtimestari vaimoineen. Emilion luokkahuone oli matala, kahdella pienellä rautaristikkoisella ikkunalla varustettu sali, jonka pitkä kamiini-torvi jakoi kahteen osaan. Katto oli mustaksi savuttunut, peräseinä täynnä rasvamerkkejä lasten päistä, muissa seinissä mustepilkkuja, ikkunoista roikkui paperiliistoja, nurkista hämähäkin verkkoja ja seinillä riippui neljä ajan ja kosteuden pilaamaa julistusta, joista kaksi vuodelta 1847. Olipa huoneessa likainen luutakin. Kun Emilio ensi kerran näki tulevan luokkahuoneensa, johtuivat hänelle mieleen seuraavat Tommaseon[13] sanat: — jos koulu ei ole temppeli, on se luola. — Tässä ainakin mietelmä oli toteutunut.

Siitä huolimatta alkoi Emilio työtään hyvällä tahdolla. Koulupakko antoi hänelle uutta intoa, aivan kuin olisi uusi, parempi aika koittanut opettajalle, aika, jolloin vanhemmat, nähdessään koulunkäyntiä vaadittavan pyhänä, yhteiskunnallisena velvollisuutena, kunnioittaisivat opettajaa ja jollakin tavoin kokisivat helpoittaa hänen työtään, ainakin siten, että kehoittaisivat poikiaan koulua rakastamaan ja päästäisivät heidät sinne joka päivä. Emilio päätti puolestaan tehdä minkä voi lain täytäntöön saattamiseksi.

Koulun alkajaispäivänä saapui Emilion luokkahuoneesen koko sarja terveitä, paksuja poikia, joilla oli vuoriasukkaan kaunis iho, tyyntä mielenlaatua ilmaisevat siniset silmät ja pään muodostuksessa jotain, joka teki heidät lujamielisen näköisiksi. Saapuville tuli viisikymmentä kolme, vaikka luettelo koulu-iässä olevista ilmoitti niitä olevan seitsemänkymmentä neljä. Tosin eivät kaikki seitsemänkymmentä neljä olisi mahtuneet luokkahuoneesen, mutta sitä ei oltu ajateltu.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio teki useita muistutuksia oppilasluetteloon, antoi sen sihteerille, jätettäväksi sindacolle, sekä kysyi häneltä yhtä ja toista oppilaitten vanhemmista, koska näet aikoi mennä heitä muistuttamaan.

Melkein kaikki asuivat kaukana kylästä. Emilio päätti suorittaa pari, kolme käyntiä päivässä, asettaen kävelyretkensä sen mukaan. Hän aloitti hartaalla totisuudella retkensä, mietittyään valmiiksi muutamia lyhyitä, järkeviä varotussanoja, joiden hänen mielestään piti varmasti vaikuttaa. Mutta siitä harhaluulosta hän piankin pääsi. Vaikka hän esiytyi kohteliaana ja ystävällisenä, otettiin häntä joka paikassa äreästi vastaan. Muutamat selittivät suoraan, ett'eivät aikoneet lähettää poikiansa kouluun siitä syystä kun tarvitsivat heitä kotona ulkotöissä; toisten mielestä koulu oli liian kaukana. Muutamat sanoivat poikiansa sairaiksi; mutta heidän puhuessaan seisoi poika vieressä leipää jauhaen.

Emilio koetti ensin neuvoa hyvällä, mutta uhkasi lopulta lain kovuudella. — Oh, sakkojako! — sanoivat he — vieläkös mitä! Saa nähdä, onko herra sindacolla uskallusta temmata pois leipää suustamme. — Muutamat nauroivat ja väittivät kaiken lopulta rajoittuvan siihen, että vanhempain nimet kirjoitettiin pretorin ilmoitustaululle, josta ei kukaan edes niitä nähnyt. Eräs talonpoika hyökkäsi Emiliota vastaan, sanoen: — Se nyt vielä orjuudestamme puuttui! Eikö ollut kylläksi jo verojen ryöstössä; pitikö siihen lisättämän pakollinen koulunkäynti! Herra sindaco saa pojan sijaan palkata minulle palvelian. Kuulkaas, tuleeko herra pretori viemään lehmiäni laitumelle? Kysytäänpä uskaliaisuutta, herra opettaja, kun tulette tämmöisille asioille.

Kummallisimpia kaikista olivat kuitenkin ne, jotka juttelivat tyynesti asiasta, ikäänkuin olisivat tehneet hallitukselle suuren palveluksen, lähettämällä poikansa kouluun, palveluksen, joka heitä oikeutti jonkunmoiseen vahingonkorvaukseen. — No niin — sanoi muudan heistä isossa seurassa — jos hallitus tahtoo pojat kouluun, niin antakoon meille vuotuista apua. Saavathan sotamiehetkin elannon ja palkan. Nyt hallitus tahtoo koululapset; se saa ne siis elättääkkin.

Kuitenkin kolme tahi neljä noista yhdestäkolmatta vastahakoisesta perheestä lähetti poikansa kouluun, osittain pelosta osittain myöntyväisyydestä. Mitä muihin tuli, huomasi Emilio, ett'ei hän voinut muuta tehdä, kuin odottaa sindacon ankaruuden seurauksia ja jättää omat käännytyspuuhansa sikseen.

Kirkkoherra ja sihteeri.

Emilio oli saanut asumuksen pienessä tummanvärisessä rakennuksessa, vähän matkan päässä koulusta; alikerrassa asui kunnallishallituksen sihteeri ja ylikerrassa, paitsi Emiliota, neiti Pezza vanhan sisarensa kanssa. Rakennus oli kulmatalo, jonka avoin piha antoi laaksoon päin. Pihanpuolella oli ylikerrassa palkonki, jonka toisesta lasiovesta pääsi opettajattaren pieneen asumukseen, toisesta Emilion huoneesen; palkonki oli puuaitauksella kahtia jaettu.

Naimattomalla sihteerillä oli alikerrassa yksi huone ja kyökki, johon eräs vanha vaimo tuli kahdesti päivässä hänen ruokaansa valmistamaan. Emilio sopi vaimon kanssa niin, että tämä samalla valmistaisi hänellekkin päivällisruokaa; hän söisi kumminkin omassa huoneessaan. Yhteinen keittäjä antoi Emiliolle aihetta tutustumaan tuon teräväleukaisen, piikkiviiksisen pikku sihteerin kanssa, jonka suuri ujous oli raatihuoneessa herättänyt hänen huomiotansa. Pienellä miehellä oli aina tapana, yksin kotonansakin, puhua matalalla äänellä ja katsella ympärilleen, niinkuin olisi pelännyt joka tuolin taakse urkkijan kätkeytyneen. Emilio oitis mieltyi tuohon miesparkaan, jossa kaikki hänen toimeensa kuuluvat vaikeudet, tuskat ja vaarat näyttivät saaneen ruumiillisen ilmestysmuotonsa; ja vaikka puhe tietysti kävi jotenkin hitaasti, kun näet oli aivan mahdotonta saada häntä päästämään suustansa varomatonta sanaa tahi yleensä muuta kuin hyvää arvostelua kunnan viran-omaisista ja heidän teoistaan, viihtyi Emilio hänen kanssaan ja vietti mielellänsä illat hänen huoneessaan.

Eipä kauan viipynyt ennenkuin Emilio keksi sihteerissä pahan tavan; hän joi, mutta kotona yksinänsä, kentiesi vasta pimeän tultua. Emilio huomasi sen siitä kaksinkertaisesta innosta, jolla hän illalla rupesi asian-omaisia kehumaan. Juuri semmoisena hetkenä hän kerran mainitsi kirkkoherran parantuneen ruusutaudista ja kehotti varovasti Emiliota lähtemään kirkkoherraa tervehtimään. Kuullessaan Emilion aikovankin sinne, hän ilahtui ja kuiskasi: — Se on aina viisainta.

Sen kokemuksen nojalla, mikä Emiliolla oli Piazzenan kirkkoherrasta, läksi hän hyvin vastenmielisesti papin luo, vakuutettuna, että kohtaisi samanlaisen jumalanpalvelian. Mutta hän löysi, ei ainoastaan aivan toisenlaista, vaan vieläpä ilmiön, jonka laista ei koskaan ennen ollut tavannut.

Emilion tullessa kirkkoherra istui pitkän, kapean huoneen perällä, ikkunan luona pienen pöydän ääressä, jolla oli yksi ainoa avattu kirja. Alkoi juuri hämärtää ja ulkona satoi. Huone oli niin pimeä, ettei olisi voinut arvaamallakaan arvata papin ikää, ellei hänen terävät piirteensä, valtainen otsansa ja kotkannenänsä olisi kuvautuneet iltahämyn valaisemaa ikkunaa vastaan; tuo sivukuva ilmaisi täysissä miehen voimissa olevata miestä. Hänen tapansa vieraita vastaan-ottaa oli yhtä jyrkkä ja omituinen kuin ulkomuotonsakin.

— Kiitän teitä käynnistä — hän sanoi opettajalle lyhyesti ja kirkkaasti sekä ääntäen tavalla, joka, vaikka hiukan murteellinen, ilmoitti melkoista sivistynyttä. — Mutta jos olette tulleet tänne puhumaan kanssani koulusta, niin olette turhaan itseänne vaivanneet.

Opettaja hämmästyi ja kysyi miksi, mutta lisäsi heti kuivasti: — Olen tullut tänne täyttämään kohteliaisuuden vaatimuksia.

— Vai niin, no sitä parempi — jatkoi pappi. — Aion suoraan sanoa teille käsitykseni asiasta. Minä en ollenkaan sekaannu kunnan kouluasioihin siksi, että ehdottomasti hylkään kaiken, mitä siellä tehdään. Olkoon sanottuna. En hyväksy sitä tapaa, jolla siellä puhutaan uskonnosta, jolla lapsia kasvatetaan, en niitä perusteita, joiden mukaan opettajia valitaan, opetussuunnitelmaa säädetään, oppikirjoja määrätään, en mitään hyväksy; ja kun en saa kaikkea aivan toisenlaiseksi, olen mieluimmin ääneti, ett'en turhaa melua nostaisi.

Opettaja yritti puhumaan.

— Se on turhaa — keskeytti pappi — pyydän anteeksi. Jos olisittekin aivan samaa mieltä kuin minä, olisi puheemme kumminkin hukkaan heitettyä aikaa, sillä ette kumminkaan voisi opettaa omien ja minun aatteitteni mukaisesti. Kansakoulu on semmoinen kuin se on tahi jommoiseksi se on tehty, eikä yksikään opettaja voi sitä muuttaa. Minussa on nyt kerran se järkähtämätön vakaumus, että jos ei jumalallista lakia panna lastenkasvatuksen perustukseksi, ei sen pohjaksi saada muuta kuin koko joukko mielettömimpiä vastakohtia, ja että siis koulu semmoisena kuin se nyt on, uskonnon-opetus sivuseikkana — rehellisempää sitten olisi jättää se tykkönään pois — s.o. koulu, joka sysää Jumalan nurkkaan, ellei häveten peitä häntä kokonaan, semmoinen koulu on nuorison turmio ja samalla yhteiskunnan perikato. En ole mikään oppinut mies, enkä voi ajatuksiani paremmin lausua. Mutta olen tästä yhtä varma kuin jostakin mittaus-opillisesta totuudesta. Se on tosin pappi, joka teille puhuu, mutta minä vakuutan, että vaikka en olisikkaan pappi ja vaikkapa en uskoisi yhtään mitään, olisin kumminkin vakuutettu siitä, mitä olen teille puhunut. Saman selityksen olen antanut sindacolle, jonka kanssa en tule toimeen. Sentähden en ruvennut pyydettäessä tarkastusmieheksikään. Minä en ole tekemisissä lasten kanssa muuten kuin kirkossa. Te saatte tehdä ja sanoa koulussanne juuri mitä tahdotte. Tämän ajan koulua en tunnusta. Antakaa anteeksi suorapuheisuuteni, me olemme nyt kerrassaan toisiamme ymmärtäneet.

Emilio oli kahden vaiheella pitikö suuttua tämmöisestä puheesta vai tekeytyä väliäpitämättömäksi; vaan papin suorapuheisuus herätti hänen kunnioitustansa ja hän sanoi: — No niin, te pysytte vakaumuksessanne ja minä omassani. Minä olen rehellinen mies ja semmoisena kasvatan poikia; siinä on minulle kylläksi.

— Siinä ei ole kylläksi — sanoi pappi.

Opettaja katsoi häneen.

— Teistä on tullut kunnon mies — jatkoi kirkkoherra ja nousi seisomaan — siksi että teitä pienestä pahasta on kasvatettu tavalla, jota ette enään itse voi kasvatuksessanne käyttää, s.o. uskonnon perustuksella. Siksi ovat pojat tähän aikaan pahempia kuin ennen, ja ne jotka kasvavat tästä lähtein, tulevat vieläkin pahemmiksi ja niin eteenpäin, siksi kun kaikki hukkuu. Syynä siihen, ett'ei kaikki jo tätä nykyä käy aivan nurinpäin, on se, että opettajat, perheet ja koululapset, joko vasten tahtoansa taikka tietämättänsä, vielä seisovat toisella jalalla vanhan perustuksen raunioilla. Kun niitä raunioita ei enää ole, katsokaa, tuleepa päivä, jolloin opettajat eivät uskalla sanoa oppilailleen edes: — Älä varasta. — Sitä eivät silloin enää muut sanokkaan kun vahtisotamiehet, — — jos niitäkään enää löytyy. Jumala antakoon, että olisin sieluni autuudesta yhtä varma kuin tästä asiasta.

— Ainakin — sanoi nuori mies naurahtaen — olen minä varma siitä, ett'en itse sitä päivää näe.

— Kuinka vanha olette?

— Kolmenkolmatta.

— Parasta — sanoi kirkkoherra — kun ette liikoja toivo. Hyvästi.

Emilio oli koko nuorukaissielunsa lämmöllä liian innostunut ja rakastunut aatteisinsa, päästääksensä tätä keskustelua mieltään häiritsemään; hänessä heräsi sitäpaitsi omituisia epäilyksiä itse miehen suhteen. Hän oli papin kasvoissa ja sanoissa ollut huomaavinaan jotakin, joka ilmaisi juuri tuon lujan uskonnollisen vakaumuksen puutetta, mistä hän kuitenkin tavallaan kehui; ja jos hänessä sitä oli, miksi se vetäytyi syrjään eikä urhoollisesti astunut taistelemaan saattaakseen itselleen voittoa. Ei, noin ei olisi sivistynyt ja sielunsa pohjasta Jumalaa pelkääväinen mies puhunut nuorukaiselle; semmoista puhetta hän ei olisi koskaan kuullut niiltä vanhoilta papeilta, joita oli lapsuudessaan tuntenut ja joita hänen äitinsä oli arvossa pitänyt; joiden rauhaisa ääni vielä kaikui hänen korvissaan, enemmän vakuuttaen soinnullaan kuin sanojensa sisällyksellä. Emilio luuli olevansa varmana siitä, ett'ei kirkkoherra koskaan rukoillut eikä koko elämässään ollut vaikuttanut yhdenkään uskovaisen ihmisen sydämmeen. Hän ei saattanut olla uskovainen pappi. Kuitenkin käsitti Emilio hänen sanoneen suoraan ajatuksensa. Kuinka semmoinen ristiriitaisuus oli mahdollinen? Hän olisi ehkä asian käsittänyt, jos olisi pappia enemmän tuntenut. Tällä hetkellä hän ei ymmärtänyt.

Tämä arvoitus pyöri Emilion mielessä hänen lähtiessään kirkkoherran talosta; mutta samalla siihen pyrki lohduttava ajatus: — Ei siis tuokaan pyri tunkeutumaan minun ja poikaini väliin.

Omituinen opettaja.

Ensimäiset viikot vierivät levollisesti koulussakin. Emilio oli palannut entiseen menetystapaansa, jonka heittäminen oli viimeisinä kuukausina Piazzenassa tuottanut niin paljon ikävyyksiä. Vastoin kaikkien luuloa — sillä määräaika oli ohitse — sakoitettiin niskoittelevia vanhempia. Eräänä päivänä saapui eräs isä kouluun ja haukkui kaikkia viran-omaisia; mutta hänellä oli kumminkin poika mukanansa. Viisi, kuusi muuta vastahakoista lähetti sinne poikansa. Sindaco ei siis hellittänyt. Emilio rupesi pitämään hänestä, ja näyttipä siltä kuin sindacokin olisi mieltynyt Emilioon, koska uskoi iltakoulun hänelle. Hän tuli eräänä aamuna kouluun vartavasten esittääksensä tätä Emiliolle.

— Herra Calvi — sanoi sindaco — on kunnon opettaja ja lahjakas mies, mutta hänellä on muuta tehtävää — — — Sitä paitsi vaativat uudet laitokset nuoria voimia; se on minun ajatukseni. Huomenna julistetaan ilmoitus kouluun kirjoituksesta ja ensi viikolla aloitamme. Saatte nähdä, että uudistamme koko paikkakunnan.

Viikkoa myöhemmin piti Emilio ensimäistä tuntiaan iltakoulussa, jossa oli kaksikymmentä oppilasta, osittain nuorukaisia, osittain täysi-ikäisiä miehiä: nikkarin oppilas, kaksi seppää, muutamia paimenia, torninvahti sekä eräs äijä, joka oli samalla parran-ajaja ja kalastaja. Muutamat heistä osasivat jo lukea ja laskea vähäisen ja tulivat nyt tietojansa kartuttamaan. Nämät uudet oppilaat, joiden kurinpito ei vienyt Emiliolta ainoata ajatustakaan, virkistivät häntä suuresti ja antoivat hänelle paljon uusia havainnoita. Mitä taas itse opetukseen tulee, tuottivat ne hänelle uusia vaikeuksia, sillä hänen piti opettaa niitä aivan toisin kuin lapsia: käyttää pikaisempaa opetustapaa, kosketella ainoastaan tärkeimpiä seikkoja, toisin sanoen, käyttää kuivaa oiko-opetusta. Pahinta oli, että luokassa löytyi yksi ainoa, keskeltä kattoa riippuva lamppu, jonka piti valaista kaikille; oppilaitten oli pakko tunkea kaikkien yhteen kasaan lampun alle, ja sittenkin ne, jotka istuivat äärimmäisinä, vetäisivät tikulla tulta, kun tuli vaikeampia, pienikirjaimisia sanoja. Mutta kaikissa oli hyvä opin halu; sitäpaitsi oli huone lämmin, joka seikka usealle oppilaista oli harvinaisena nautintona. Yksi ainoa asia Emiliota häiritsi; Calvi saattoi näet loukkautua luottamuksesta, jota osoitettiin nuoremmalle opettajalle; mutta käytyään näinä päivinä muutamia kertoja hänen luonaan ja opittuaan häntä tarkemmin tuntemaan Emilio kokonaan rauhoittui senkin asian suhteen.

Herra Calvi, ajattelia ja edistyksen mies, oli hiukan eriskummainen. Häneltä puuttui ainoastaan jokin vähäinen mutta kuitenkin aivan välttämätön ominaisuus ollaksensa älyniekka. Hän käytti kaiken aikansa keksiäkseen uusia metoodeja, joilla hän sitte kokeili, joka kuukausi uudella, ja toivoi aina tekevänsä ihmeitä; mitä oppilaat tästä hyötyivät, saattaa kukin opettaja itse ymmärtää. Hän keksi luku-, kirjoitus-, lasku-, kasvatus-, muistinharjoitus-, lyhyesti jos jonkinlaisia metoodeja.

Yhteen aikaan oli Calvi opettanut aakkosia siten, että kirjaimen sijaan antoi lausua jonkun eläimen nimen, joka alkoi juuri sillä kirjaimella, esim. Apina, Karhu j.n.e.; mutta hänen oli pian lakkaaminen, sillä syntyi sekasotkua, joka herätti aivan äänekästä, hillitsemätöntä iloa oppilaissa. Samaan tapaan oli hän kahtena ensimäisenä kuukautena antanut oppilaiden kirjoittaa monivärisillä liiduilla, sillä hänen mielestään värien moninaisuus vaikuttaisi hyvää oppilaitten sekä silmiin että henkiseen kehitykseen. Hän oli myöskin keksinyt tavan, jonka mukaan voisi kirjoittaa vasemmalta oikealle.

Kurinpidon suhteen oli Calvi yhteen aikaan noudattanut kostonlakia: jos poika haavoitti toista rautanaulalla, niin opettaja otti naulan ja pisti sillä rikollista. Kasvatusopillinen sääntö, joka neuvoo aina täyttämään, mitä kerran on uhannut, tuotti hänelle muutamasti paljon ikävyyksiä. Eräänä päivänä, näet, oppilaat toivat kouluun koppakuoriaisia. Calvi sanoi, että jos tämä toistamiseen tapahtuisi, pakottaisi hän syyllistä syömään tuomansa elävän. Hän täyttikin todella uhkauksensa: erään poikaraukan täytyi niellä koppakuoriainen; mutta poika juoksi heti kotiin, antoi ylön elävän ja huusi kuin riivattu. Muuten oli Calvi melkein liiankin hyvä ja anteeksiantavainen koululapsille. Pienet julmuutensa hän harjoitti ainoastaan avatakseen uusia uria kasvatustieteelle.

Useampien kasvatus-opillisten aikakauskirjain väsymättömänä kirjeenvaihtajana hän lähetti painettaviksi suunnitelmia ja jos jonkinlaisia kyhäyksiä; koulussa hän kirjoitti kirjeensä ja esitelmänsä, luki siellä sanomalehdet, teki muistiinpanonsa ja mietti alati. Hänen opettajapöydällään näki sikin sokin kirjoja, paperipalasia, muistiinpanoja, sikaarin pätkiä, kaulaliinoja ja kaikenmoisia pieniä kasvatus-opillisia esineitä, joita hän itse oli valmistanut; siellä täällä oli erivärisiä musteita sisältäviä pulloja. Luontoperäisestä matkimishalusta tekivät sitte pojatkin pöydistänsä pieniä joulunäyttelyltä, joihin kuljettivat kotoaan vähän kutakin.

Näistä huolimatta sindaco piti kekseliäästä Calvista, jonka ehdoituksia hän poikkeuksetta hyväksyi, vaan ei toteuttanut ainoatakaan. Väliin Calvi ehdoitti komitean asettamista kansan sivistyksen levittämiseksi; väliin tahtoi pidettäväksi "henkistä juhlaa" koulukassan hyväksi; kerran tahtoi panna toimeen yleistä lausuntokilpajuoksua; kuten hän tuumaansa nimitti. Hän aikoi näet antaa oppilaittensa juosta kilpaa ja samalla lausua tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Tämä koe tuottaisi erinomaisia ja varmoja tuloksia siitä, mitä liikkeen lisääntyminen mahdollisesti vaikuttaa muistiin ja ääntämis-elimiin. Tämmöisiin ajatuksiin vaipuneena ei Calvi koskaan, niinkuin muut opettajat, valittanut kurjaa osaansa, eikä kentiesi tuntenutkaan oloansa huonoksi. Hän oli omaa voittoa pyytämätön edistysmies. Jonkun aikaa oli hän kirjoitellut uutta aapiskirjaa, perin uusi aate, joka, jos se onnistuisi, tekisi hänet kuuluisaksi ja rikkaaksi. Toinenkin uusi aate eli näinä päivinä hänen päässään; hän aikoi ehdotella Rikoslakia lukukirjaksi valtakunnan alkeiskouluihin, ja joka kerta Emiliota tavatessaan hän tälle kauan puhui asiasta ja vakuutti rikoslain, sopivasti jaettuna eri luokkakursseihin ja tarpeenmukaisesti selitettynä, omistavan juuri ne ominaisuudet, joita kansakoulun oppikirjalta vaaditaan. Toisiakin tuumiansa hän ilmaisi nuorelle opettajalle ja teki sen aina muodolla, josta toinen saattoi lukea: — Tämä on yksi minun aatteitani — antaakseen Emilion ymmärtää, että ne hänelle uskottiin omistus-oikeuden loukkaamattomuuden ehdolla. Tavallisesti hän lisäsi: — Älä vielä kerro sitä kenellekkään.

Calvi eleli tyytyväisenä tämänlaisessa aatemaailmassa, säästeli ruokapalojansa saadaksensa niillä rahoilla postimerkkejä, kulki kodin ja koulun, koulun ja kodin väliä pitkässä rähjäisessä aina auki olevassa takissa. Muutamat paikkakunnalla pitivät häntä puolihassuna, toiset taas puhuivat hänestä suurella kunnioituksella.

Calvi olisi luultavasti paremmin onnistunut, jos olisi nuoruutensa elänyt isomman kaupungin sivistyneitten opettajien parissa, niin että se hänen omituinen lahjansa, joka syrjähtyi yli rajojen, olisi saanut tukea toisten kyvykkäämpäin samanlaisista ominaisuuksista. Mutta kun hän aina oleskeli maakylissä, missä ei ketään ollut ohjaamassa ja nöyryyttämässä, siirtyi hän yhä kauemmas haaveilujen ja utukuvien maailmaan. Hänen vaimonsa, joka oli samalla kylän kätilöin, ihaeli häntä ylen lahjakkaana henkilönä ja oli hyvin mustasukkainen.

Tämän originaalin ja sihteerin seurassa Emilio vietti ne harvat vapaahetket, jotka koulu ja kotityö hänelle myönsivät. Paljo hänellä olikin kotityötä, sillä muun muassa oli pakollinen koulunkäynti sitä suuresti lisännyt monien, alusta alkain kunnossa pidettävien luettelojensa kautta. Hänellä ei ollut tilaisuutta seurustella muitten ihmisten kanssa. Neiti Pezza, joka oli kivuloinen, sulkeutui omaan huoneesensa, niin pian kuin oli luokalta päässyt; sitä paitsi oli hän kivuloisuuden tähden hakenut eroa virastaan ja aikoi keväällä poistua, sekä piti itseänsä sentähden muukalaisena paikkakunnalla. Yhden ainoan kerran tapasi Emilio kirkkoherraa, mutta tämän raukeat siniset silmät ja kylmä tervehdys eivät liioin kehoittaneet puheisin. Pappikin oli erakko, joka karttoi kaikkia. Pitemmässä kuin kuukauden ajassa näki Emilio yhden ainoan kerran neiti Vettiä, joka väliin tuli kaupoille pähkinänkuoren kokoiseen puotiin, missä rouva Falbrizio piti sekatavaran kauppaa.

Juuri kylän pitkän-omainen muoto oli syynä siihen, että Emilio ani harvoin tapasi niitäkään henkilöitä, joiden kanssa olisi voinut puhella. Kello kahdeksan aikana illalla näytti siltä, kuin Altarana olisi painunut vuoren seinään. Ainoastaan muutama siellä täällä tuikkiva tulonen ilmaisi eläviä olentoja löytyvän tällä pimeällä alalla. Yhtenä ainoana iltana viikossa, kello kymmenen aikaan, näki Emilio, ell'ei lumi ollut aivan korkealla, muutamia varjoja kulkevan ikkunainsa ohi ja kuuli yksityisiä sanoja keskustelusta, joka vähitellen taukosi. Silloin paikkakunnan herrasväet palasivat iltakemuista piirilääkäriltä, jonka soma rouva soitteli pianoa; sieltä tuli erään viinikauppiaan rouva, postimestari veljineen, joka oli apteekkari, nuori pretori äitineen sekä sindacon serkku, ylöskantomiehen rouva. Ylöskantomies oli partainen, ihmispelko olento, joka vuodet umpeen pyssy olalla kuljeskeli metsissä kuin olisi metsänkäynti ollut hänellä ammattina. Kun tämä seurue oli kulkenut Emilion ikkunan ohitse, ei muuta kuulunut kuin virran kohinaa.

Rouva Falbrizio.

Tällä tavoin oli Emilio elänyt kolme kuukautta ja luuli jo vihdoin löytäneensä rauhallisen paikan, kun eräänä päivänä, satunnaisesti keskustellessaan opettajattaren, rouva Falbrizion kanssa, huomasi Altaranassakin kyllä taistelua olevan.

Rouva Falbrizion koulu oli peltojen keskellä seisovassa yksinäisessä rakennuksessa, koko joukon syrjässä kylätiestä. Hänen luokkahuoneensa oli alikerrassa. Viereiseen pieneen kamariin oli, aivan vastoin asetuksia, sijoitettu herra Canigallon yksityiskoulu. Canigallo, entinen konttoristi, oli aikoinaan istunut hulluinhuoneessa ja oli siitä pitäin ihmisvihaaja, jonka yllä ei kukaan koskaan ollut nähnyt puhdasta paitaa. Sisustamatonta ylikertaa käytti isäntä, kunnallishallituksen jäsen, puuvajanaan.

Eräänä aamuna Emilio näki rouva Falbrizion seisovan puotinsa ovessa liina päässä ja paistinpannu kädessä. Rouva tervehti Emiliota ja pyysi häntä sisään. Tiskin takana makasi pieni lapsi kätkyessään.

— Ettekö tiedä uutisia? Kysyi rouva Falbrizio.

Emilio ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa.

— Minut on sanottu irti virastani.

Nuori opettaja ei tahtonut tuota uskoa.

— Se on vallan totta — pitkitti opettajatar surkealla muodolla. — Menkää katsomaan pretorin ilmoitustaulusta. Herra sindaco on liittänyt siihen otteen sen kokouksen pöytäkirjasta, jossa panivat minut viralta.

— Viralta pantu! — huudahti Emilio ihmetellen rouvan tyyneyttä. — Miksi?

— Oh — vastasi rouva Falbrizio — monestakin syystä. Asiata on kauan valmisteltu. Te ette tunne sitä juttua. Olen varma, että kouluneuvosto kumoo erottamiskäskyn. Mieheni on puunhakkaaja, enkä minäkään isoja ansaitse tällä puotipahaisella. Lisäksi vielä saimme kymmenen vuotta naimisissa oltuamme tämän pikku raukan, jonka Herra meille lähetti, en tiedä miksi. Te näette pienen palkkani olevan tarpeesen. Eipä se iso olekkaan. Kolmesataa kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. Mutta se riittää kumminkin leiväksi ja keittoruuaksi.

— Mutta kuinka taisivat panna teidät viralta? — kysyi opettaja kerran vielä.— Syyttömästikkö? Jotain kai mainitaan pöytäkirjassa.

— Pöytäkirjassa sanotaan minua kykenemättömäksi opettajattareksi. Tosin olen suorittanut ainoastaan syyskurssin, mutta velvollisuuteni olen tietänyt niin täyttää, että tarkastajat ovat aina olleet tyytyväisiä. Mitä siihen asiaan tulee, on minulla rauhallinen omatunto. Voidaksensa erottaa minut kykenemättömyyteni nojalla, tarvitsevat he tarkastajan suostumuksen. Saammepa nähdä keväällä — — — Mutta — — — siinä on muitakin syitä — — —

Opettaja odotti, varmana siitä, että toinen kertoisi koko jutun.

Pianpa rouva pitkittikin: — Nähkääs, se alkoi jo vuosi sitten. Minä tulin tänne astuakseni erään opettajattaren sijaan, nuoren ihmisen, jonka täytyi jättää koulu, siksi — — — että hän ei voinut kauemmin olla koulussa. Tarkoitukseni ei ole panetella ketään, puhun asioista, joita koko maailma tietää. Herra sindaco on leskimies parhaassa iässään. Sanottiin heillä olleen ystävyyttä keskenään. Totta on, että sindaco naitti hänet ja että vastanaineet oitis matkustivat tiehensä. Mutta tiedättehän veden välistä valuvan takaisin myllyyn. Näyttääpä siltä, kuin sindaco tahtoisi saada hänet takaisin juuri siksi, että sillä on mies ja se seikka juoruja ehkäisee. Sanottiin sindacon, entisen pois tultua, ruvenneen ihastelemaan Case Rossen pikku opettajatarta, ja siksi minulla ei muutamaan aikaan ollut ollenkaan ikävyyksiä. Case Rosse on kumminkin liian kaukana täältä; sitä paitsi on tuo nuori neiti kunniallinen ihminen ja sitähän hänen tuleekin olla jo Azzornon opettajan tähden, joka tahtoo hänet naida; mitäs minä tiedän? Niinkuin sanottu, tahtoo sindaco minua jättämään paikkani tuolle naineelle opettajattarelle.

Emiliota suuresti huvitti vastahakaisuus, joka oli noiden häjyjen asiain ja sen hyväntahtoisen äänen välillä, millä niitä kerrottiin, samoin kuin ristiriita siivojen sanojen ja silmistä loistavan ilkeyden välillä. Tuo katse todisti opettajatarta naiseksi, joka saattoi malttiaan menettämättä taistella viimeiseen saakka ketä vihollista vastaan tahansa.

— Totta on — sanoi rouva Falbrizio — että he alkoivat väittämällä minun pikku tyttöjeni ei mitään oppivan — — — ett'en muka ollut kylläksi taitava, ja vähensivät palkastani kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa sanoen: Te olette tältä paikkakunnalta, voitte luopua siitä, mikä on yli tasaluvun. Sitten tuli riita lumesta, josta niinikään kiukuttelivat. Minulla on luokkahuoneessani kamiini, joka savuaa kauheasti. Puita tietysti ei kustanneta. Tytöt tuovat jokainen halon mukanansa, ja kun talvi on kova, lähettävät vanhemmat polttoaineita. Kylmästä kärsii. Toissa talvena täytyi antaa viideksi päiväksi lupaa, kun lunta oli parin metrin korkeudelta, niin että koulurakennus oli lumen peitossa ylikerran ikkunoita myöten. Silloin sindaco tahtoi, ajatelkaas, että minä omalla kustannuksellani antaisin vedättää lumen pois. Sehän oli kohtuuton vaatimus! Minä, köyhä vaimo! Sitten tulivat lasten vanhemmat ja kaivoivat lumeen läven, josta astuimme sisään kuin suppiloon ja etsimme ovea. Sindaco kävi yhä kiukkuisemmaksi minulle. Joka päivä syntyi riitaa. Sitten tuli tuo siunattu jupakka ulkohuoneesta, pyydän anteeksi. Eihän voi olla ajatustaan sanomatta, kun ihmisessä kerran on hiukan säädyllisyyttä! Viereisen huoneen tästä ovat vuokranneet yksityiskouluksi sen pois matkustaneen opettajattaren veljelle; eikä täällä ole muuta kuin yksi ainoa ulkohuone. Minä kirjoitin asian sopimattomuudesta sindacolle ja sanoin suoraan sitä "siveettömäksi häpeäksi". Mielestäni en sanonut liikoja. Kuitenkin otti hän sen loukkaukseksi ja vastasi kirjeessään, paljoa siveettömämpää olevan, että opettajatar imettää lastaan koulussa oppilasten nähden. Oliko se teidän mielestänne, herra opettaja, oikein vastattu?

— Eikö hän muuta vastannut?* — Emilio kysyi.

— Kyllä, hän sanoi hulluudeksi puhua siveettömyydestä, koska oppilaat vielä olivat pieniä. Oliko tuo nyt mielestänne pätevä puolustus? Kaikeksi onneksi sekaantui tarkastusmies asiaan ja selvitti sen. Sanalla sanoen, toinen ikävyys toisensa perästä. Pahemmin kävi, kun he, minun kotona sairastaessani, lähettivät vahtimestarin kantamaan pois penkit luokkahuoneestani. Minä tulin parhaaksi vallattomuutta estämään, mutta silloin oli hän jo vienyt kaksi penkkiä. Ja kuinka he sitte minua kohtelivat! Vahtimestari tietysti ottaa tapoja sindacolta. Hän on — — — hiukan juoppo. Sitäpaitsi — näin meidän kesken sanottuna — juo sindacokin — — — kohtuullisesti. Ja juotuansa — minä tarkoitan vahtimestaria — puhuu hän kaikenmoista — — — Minulle on yhdentekevää, vaikka hän kehuu itsellänsä olevan paremman palkan kuin minulla, ja sanoo: minä ansaitsen luudallani enemmän kuin te kynällänne. Se onkin muuten totta. Mutta minua harmittaa, kun antavat hänen valehdella pitkin kylää. Ovatpa muun muassa sitäkin huhunneet, että minä muka olen siivoton, ja että tarkastaja toissa vuonna minun koulussani tuli täyteen syöpäläisiä. Ilmi valhe! Sanon sen julkisesti, sillä kaikki voivat nähdä vaatteeni, kun ovat kuivaakseen levitettyinä pihalle, ja päättää, näyttävätkö ne siivottoman ihmisen vaatteilta.

Emilio tunsi nöyryytystä opettajattaren puolesta kaikkia näitä häväistyksiä kuullessaan; samalla kuitenkin hänen eriskummaiset kertomuksensa ja tuo teeskennelty sävyisyys häntä huvittivat.

Rouva Falbrizio jatkoi: — Neiti Pezzan pyydettyä kivuloisuuden tähden virkaeroa, toivoin sindacon jättävän minut rauhaan. Kyllä kai! Hänessä on vanhaa vihaa minuun jostakin lauseesta kunnallishallitusta vastaan, jonka ovat väittäneet minun sanoneen; sentähden pidättivät minulta kahdentoista päivän palkan, eivätkä asiata koskaan unhoittaneet. — Sitten hän lisäsi säkenöivin silmin: — Pelkkää parjausta, sen vakuutan teille.

— Mutta — Emilio kysyi hetken mietittyään — miksi toivoitte sindacon vainoomisten lakkaavan neiti Pezzan eronhakemisen johdosta? Senkö tähden, että hän nyt voi antaa sen paikan tuolle toiselle?

— En suinkaan — vastasi rouva Falbrizio — sitä hän ei voi tehdä, kun sillä on todistus opettajaksi ainoastaan alempaan kouluun. Sitäpaitsi luulen, ett'ei hän enää sitä ajattelekkaan. Kuka tietää, miehet ovat hyvin vaihemielisiä. Tietysti nyt, kun paikka on julistettu haettavaksi, asettaa sindaco niin, että siihen valitaan opettajatar, joka — — — Kaikki miehet ovat sitä lajia, enemmän tahi vähemmän. He pitävät nuorista tytöistä. Sen näköiselle kuin minä olen eivät suinkaan paikkaa anna. Minä aavistan ilmoituksessa olevan: "Ne, joilla on valokuvansa, liittäkööt sen hakemuksensa."

— Hitto vieköön! — huudahti Emilio nauraen — sehän on tavallinen naima-ilmoitus.

— Kyllä hän valokuvia saa, se on varmaa, jatkoi opettajatar sävyisästi. — Paljonhan löytyy nuoria opettajattaria, ja kun paikkoihin on kovin paljon hakioita, saavat kyllä noudattaa kaikkia vaatimuksia — — — nuoret tyttöparat. Tosin heidän seassaan on useoita, jotka rehellisellä tavalla saavat miehen itselleen. Tälläkin paikkakunnalla on monta maanviljeliää, vaatimattomia ja siivoja keski-ikäisiä miehiä, jotka, nähdessään nuo nuoret, somasti puetut, sivistyneet naiset, rakastuvat heihin, vaikk'eivät nämät olekkaan, kuten sanotaan, erittäin mieshartaita. Tuoreena esimerkkinä on täällä neiti Vetti, kunniallinen nuori tyttö; hänen piti mennä naimisiin herra Cavezzin kanssa, joka on puukauppias, talonpoikainen mies, mutta rikas. Kerrotaan heidän jo seurustelleen — — — tietysti kaikessa siivoudessa. Nyt en tiedä — miksi asia lie myttyyn mennyt.

Hän olisi juttuansa jatkanut, jos ei samassa eräs ostaja olisi puotiin astunut, niin että hänen täytyi kerrassaan katkaista kertomuksensa. Opettajan pois lähtiessä hän sanoi: — Tapaamme vasta toisemme, herra opettaja. Jos jotain kuuluu, tahdon siitä antaa sanan. Minä toivon, Jumalan avulla, kaiken hyvin päättyvän.

Siitä päivästä alkaen Emilio seurasi tarkasti sindacon ja opettajattaren kiistaa. Hän rupesi asiaa kyselemään sihteeriltä, jonka änkyttävät, sekavat, sindacoa puolustelevat lauseet: — erhetystä — — — epäilyttäviä tietoja — — — en voi sitä uskoa — — — tekivät asian totuuden Emiliolle ihan varmaksi. Juuri tuosta sihteerin, vainotun rotan tapaisesta arkamaisuudesta Emilio ymmärsi hänen monastikin saaneen tuta, että sindaco oli viekas ja paha mies, aivan leppymätön niille, joita ei voi kärsiä. Hyvänluontoinen sihteeri ei uskaltanut puhua pahaa edes sindacon vihollisista, vaan molempain puolueitten taistelussa hän pysyttelihe nykyisten ja tulevain vallanpitäjäin keskivälillä, niinkuin se, joka on joutunut vastakkain ajavain vaunujonojen väliin, tekeytyy niin pikkuiseksi kuin suinkin ja koettaa sääliä herättää. Hän teki ostoksensa vuoroin vallassa-olijain, vuoroin entisten kunnallishallitusten jäsenten puodeissa, ett'ei vaan ketään loukkaisi.

Tästä huolimatta opettaja piti sihteeristä, ei ainoastaan hänen hyvänluontoisuutensa takia, joka pelonkin alta pisti näkyviin, vaan useista muistakin syistä: olihan mies parka huonopalkkainen niinkuin hän itsekin, samoin koditon ja kaikkien oikuille alttiina, eikä häntä koskaan kiitollisuudella kohdeltu. Molemminpuolinen myötätuntoisuus ja myöskin taloudellinen etu saattoi heidät yhteiseen ruokaan. Opettaja meni alas sihteerin huoneesen syömään ja maksoi ruuastaan kuukausittain. Pöydässä ei monia lajeja ollut: litran viiniä piti riittää heille molemmille kahdeksi ateriaksi. Tunnollisesti noudatettiin sitä terveys-opin sääntöä, että pöydästä on noustava juuri kun ruoka parhaiten maistuu. Kun näki nuo laihat miehet istuvan tyhjässä huoneessa, pienen lampun valossa, vähäisen pöydän ääressä, jolle oli asetettu vadillinen laihaa lihalientä, kaksi lasillista viiniä ja samaten vettä, luuli tosiaankin näkevänsä köyhyyden istumassa juhlapäivällisillä nälän luona.

Eräänä iltana heidän näin istuessaan äänettöminä illallispöydässä, kuului kova ääni, joka huusi avaimen lävestä: — Yksi kuollut!

Opettaja hypähti, peläten murhan tapahtuneen heidän ovensa ulkopuolella.

Sihteeri vastasi tyynesti: — Minä tulen oitis.

Sitten hän selitti asian Emiliolle. Milloin ken pitäjässä kuoli, lähetettiin siitä oitis hänelle sana raatihuoneesen. Ellei hän ollut siellä, tulivat hänen kotiinsa ilmoittamaan, päästäkseen kahdesti juoksemasta.

Toisella kertaa, heidän äänettöminä aamiaista syödessään, huusi kimeä naisen ääni: — Herra sihteeri! Pikkuinen! — Pikkuinen oli paikkakunnan hienompi nimitys äsken syntyneelle.

Tuommoista tapahtui kuitenkin harvoin. Päivän ainoat uutiset olivat tavallisesti ne, jotka sihteeri toi kunnallishallituksesta: — Huomenna pidetään kokousta. — Ylöskantomies on tänään palannut. — Eilen kaatui kärryt, juuri kun ajoivat Case Rosseen.

Eräänä aamuna sihteeri kertoi harvinaisen uutisen: — Sindaco on matkustanut Turiniin. — Emilio kysyi miksi. Katseltuansa tarkasti ympärilleen, ett'ei vain ketään vierasta olisi kuuntelemassa, vastasi sihteeri matalalla äänellä, pitäen kättä suun edessä: — Minä luulen sen matkan tapahtuvan rouva Falbrizion rettelön tähden — — — menee kouluraadin puheille.

Kolmen päivän päästä ajoi sindaco kotiin vaunuissa; hänen leveät, parrattomat, kiiltävät kokinkasvonsa paistoivat voitonriemusta. Emilio näki hänen kohta sen jälkeen astuvan kevein askelin kylätietä, pysähtyvän puotien kohdalla, jossa aina huudahti korkealla äänellä: — Kaikkiin on myönnytty! Kaikkiin on myönnytty!

— Opettajatar on viralta pantu — ajatteli Emilio.

Seuraavana päivänä Emilio kysyi sihteeriltä, mutta tämä ei sanonut varmasti tietävänsä.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi sihteeri parka päivällisiin niin säikähtyneen näköisenä, että Emilio oitis arvasi heillä olleen myrskyisen kokouksen. Niinpä olikin ollut. Kouluraadista oli tullut kirjoitus, joka kumosi opettajattaren viralta panon, siksi ett'ei se ollut tapahtunut lailliseen aikaan, ja jätti samalla asian päätöksen tarkastajan ensi käyntiin. Tämän johdosta oli sindaco yltynyt semmoiseen raivoon, että sihteeri vieläkin oli kauhistuksissaan.

Uteliaana nähdäkseen rouva Falbriziota voitonriemuisana riensi Emilio seuraavana aamuna hänen puotiinsa. Siellä rouva istui tyynenä tiskin takana, pikku lastansa imettäen. Hänen oli muotonsa nöyrä ja ystävällinen kuin tavallisesti, mutta silmissä liekehti omituisesti.

— Olette kai jo kuulleet? — sanoi hän opettajalle, pannen lapsen kätkyeesen. — Minä aavistin niin käyvän. Kouluraadin herrat asian kyllä ymmärsivät. Te kai pidätte minua hyvin yksinkertaisena, kun sanon olevani oikein pahoillani siitä, että hyvä sindaco on saanut mielipahaa minun tähteni. Kun kaikki harkitaan, olemme molemmat vanhentuneita samalla paikkakunnalla. Muistan hyvin sen ajan, jolloin hän oli passarina Kolme karhua nimisessä ravintolassa ja siellä pesi lautasia sekä harjasi kävijäin saappaat. Hän oli poikanen, josta kaikki pitivät. — Tunsinpa minä hänen vaimoparkansakin, jota hän, miesrukka, kohteli niin, ett'ei sitä voi puhuakkaan. Nuo kaikki ovat muistoja, jotka kiinnittävät minut itse mieheen.

— Nyt saatte edes rauhassa nukkua — huomautti opettaja.

— Kyllä kai, herra rakas! — rouva Falbrizio vastasi. — Nukkua rauhassa! En suinkaan! Nyt alkaa entistä pahempi leikki. Te ette saata ajatellakkaan, mitä tuo hyvä mies voi tehdä, kun hänellä kerran on jotain mielessä.

Sota oli todellakin alkanut. Sindaco kulki huoneesta huoneesen yllyttämässä vanhempia, ett'eivät enää lähettäisi lapsiaan rouva Falbrizion kouluun ja sanoi vastahakoisille: — Minä olen sindaco, te voitte jonakin päivänä tarvita minua, ja jos vielä lähetätte lapsenne tuolle kaupustelialle — — — niin saattepa nähdä.

Opettajatar oli jo saanut kuulla tästä ja luuli sindacon käyvän kokoelemassa allekirjoituksia vastalauseesen häntä vastaan.

— Ei se tähän lopu — lisäsi rouva. — Koska herra Cavezzi, jonka piti naida neiti Vetti — mutt'ei nainutkaan, vaikka ei kukaan tiedä miks'ei — matkustaa Roomaan, on sindaco antanut hänelle asiaksi ilmoittaa tästä opetus-asiain ministerille. Tämmöinen vaimoparka kuin minä ilmoitetaan ministerille! Hyvä, tarkastaja luultavasti tekee asiassa käänteen. Minä luotan esimiehiini — — — toivottamatta kellekkään ikävyyksiä. Sitä paitsi tulee pian uusi opettajatar ukkosen johdattajaksi, toivon ma.

Hakemukset.

Eräänä iltana Maaliskuun lopulla onnistui Emilion saada sihteeriltä uutinen urkituksi. Saman päivän aamuna hän oli tiellä tavannut kuumetaudista äsken toipuneen rouva Falbrizion, joka taudin aikana oli kahdestikkin lähettänyt rakkaan oppimattoman puolisonsa lasten läksyjä kuulustamaan. Rouva Falbrizio oli huutanut Emiliolle toiselta puolen katua: — Tiedättekö uutisia, herra opettaja? Valokuvat ovat tulleet. — Hän tarkoitti viranhakijain valokuvia. Enempää Emilio ei saanut tietää, mutta hän meni päivälliselle siinä vakaassa aikomuksessa, että onkisi, maksoi mitä maksoi, tarkemmat tiedot sihteeriltä.

Tuo arka pöytätoveri oli juuri sinä iltana erinomaisen hyvällä tuulella; ehkä häntä oli kiitetty tahi luvattu hänelle lahjapalkkiota, niin että hän käyttäytyi odottamattoman avomielisesti.

Sihteeri kertoi kuinka hänen setävainaansa, ammatiltaan pappi, oli jättänyt pienen perinnön — — — vähäpätöisen tosin — — mutta kuitenkin arvokkaan, josta hän nautti ainoastaan pari tai kolme kertaa vuoteensa; siksi niin harvoin, että se oli ainoa muisto kunnon sedästä, ja hänen omat elintapansa olivat hyvin yksinkertaisia — — — Lyhyesti, setä oli jättänyt hänelle muutamia pulloja perin vanhaa, hienoa viiniä, ja näistäpä hän aikoi tänä iltana tarjota hyvälle naapurilleen ja ruokatoverilleen. Sanottuansa tämän varsin salaperäisen näköisenä, avasi hän kaapin monilla tempuilla, ikäänkuin se olisi ollut kassakaappi, otti varovasti pullon, veti suurella kunnioituksella korkin suulta, kaasi kahteen pieneen lasiin, joista toisen tarjosi opettajalle, katsoen tätä uteliaasti, ikäänkuin välillisesti tunteakseen toisessa heräävää nautintoa.

Hyvänä sielutieteiliänä Emilio odotti, kunnes pullo oli melkein tyhjänä ja hänen isäntänsä erittäin iloisella mielellä; silloinpa teki äkkiä kysymyksen, joka ainakin tunnin ajan oli ollut hänen huulillaan: — Siis, sihteeri kulta, ovat opettajattarien valokuvat tulleet. Onko niissä kauniita?

Sihteeri näytti kovin hämmästyneeltä:

— Kuinka te sen tiedätte? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Tiedänpä vaan — vastasi Emilio hymyellen, mitä te siitä välitätte, kuinka olen saanut sen tietooni? Tiedättehän te, sihteeri, että minun äänettömyyteeni voi varmasti luottaa.

Toinen sanoi väliäpitämättömän näköisenä: — Hakioita on seitsemän — — — valokuvia ainoastaan kolme. Ei niistä juuri puhua kannata.

— Joka tapauksessa — opettaja huomautti — koska kerran lähettivät valokuvansa, luulivat kai jotain erin-omaisempaa lähettävänsä.

Sihteeri katseli ympärilleen, siirsi tuolinsa lähelle opettajaa, punastui kovin ja sanoi matalalla äänellä: — Yksi niissä on, josta paljon pidän, eräs tummanverinen, sileähiuksinen madonnanmuoto. Hän on hyvin kaunis! Hame musta, kaula soma — — — Ristimätodistus ilmoittaa iän viideksikolmatta. Hän on menestyksellä jo opettanut Saluzzon oppikoulussa. Arvosanat parhaimmat, tietysti. Entäs suu! Sanalla sanoen, en ole koskaan kauniimpaa suuta nähnyt. Te tunnette piirilääkärin rouvan. No niin, kasvot ovat samaa lajia — — — mutta kauniimmat. Lyhyesti, erin-omaisen miellyttävä.

— Se kai valitaan — sanoi opettaja.

— Niin, se riippuu kunnallishallituksesta — muistutti sihteeri.

— Entä ne kaksi muuta? kysyi Emilio.

— Ne kaksi muuta — vastasi sihteeri, kyökkiin katsahdettuansa — ei nekään olisi hullumpia. Toinen on vaalea, pitkäkaulainen. Toinen on liian lihava, mutta kaunissilmäinen. Ei kuitenkaan ole mitään vielä päätetty ensimäisen suhteen. Oi, oi sitä ensimäistä, opettaja rakas! Hän tulee monta sydäntä valloittamaan. Enempää en sano.

— Minusta näyttää kuin hän olisi teidät jo valloittanut, Emilio arveli.

Sihteeri teki liikkeen, joka merkitsi: minua ei oteta lukuun, kunnallissihteeri parka ei ole mies eikä mikään, ja hän huokasi. Sitten otti ryypyn ja innostui yhä enemmän. — Kaunis suu — tosiaankin, en ole eläissäni niin kaunista suuta nähnyt.

— Mutta — sanoi opettaja ikäänkuin ajattelematta — jos hän tekee saman vaikutuksen sindacoon.

Sihteeri katsoi häneen ja sanoi totisena: — Älkää uskoko mitä puhutaan. Ihmiset puhuvat puhuakseen. Tosin voi näyttää siltä, kuin sindaco — — — mutta hän on mies, joka virkansa hoitaa, joka ei erehdy — — — Mutta muistakaa, ett'ette puhu kellekkään näistä asioista, minä pyydän teitä taivaan tähden olemaan vaiti. Te tunnette asemani — — — Jumala minua varjelkoon! Minä tein tyhmästi, kun rupesin teille puhumaan.

Opettaja oli suuttuvinaan sihteerin epäilyksistä.

— Enhän minä nyt tarkoittanut — — — kiiruhti sihteeri lisäämään. — Tiedänhän mimmoiselle miehelle olen puhunut. Ette te minusta tee pilkkaa. Kuitenkin pyydän teitä olemaan varovainen. Ja koska kerran — hän puhui hyvin matalalla äänellä — olen teille osan kertonut, uskon teille koko asian, sillä osoittaakseni luottamustani. Ensin mainittu on virkaan nimitetty.

— Minkä niminen hän on? — kysyi Emilio.

— Sillä on kaunis nimi: Faustina Galli — vastasi sihteeri, kaasi viimeisen tilkan laseihin ja sanoi avosydämisesti, sanojaan punnitsematta: — Juokaamme pikku neidin malja, Jumala häntä varjelkoon!

— Ohoh — kysäsi opettaja — hän on siis vaarassa?

Toinen ymmärsi oitis liikoja puhuneensa, nousi häpeän-alaisena pöydästä ja oli nyrpeissään.

— Sepä nyt riivattu mies — sanoi Emilio — joka on löytävinänsä epäilyttävää joka sanastani.

Mutta nuo varomattomat, esimiehiä vaarantavat sanat olivat nyt kerta lausutut eikä sihteerillä ollut muuta neuvoa kuin uudelleen kehoittaa opettajaa olemaan asiasta aivan ääneti. Sen jälkeen hän meni maata, levottomana ja omantunnon tuskain vaivaamana.

Hauska tarkastaja.

Emilion oli siis odottaminen sekä päätöstä, joka ratkaisisi rouva Falbrizion kohtalon, että neiti Gallin tuloa; ja tämäpä kaksinainen odotus hieman muunti hänen lähimmän tulevaisuutensa yksitoikkoista näköpiiriä.

Kevät tuli tänä vuonna alpeille aikaisin. Jo Huhtikuun lopulla lumi alkoi sulaa, lähteet ja purot vapaina lorista; niityt kirjautuivat satakaunoista ja laaksoissa kuului laitumella kulkevan karjan kellojen kilinää sekä silloin tällöin paimentorvien pitkiä, ihania säveleitä.

Talven paettua rupesivat koulupojatkin, tuosta "loukkaamattomasta" laista huolimatta, häviämään.

Emilion luokalla saapuvilla olevain keskimäärä, viisikymmentä, hupeni äkkiä viideksi neljättä kaikista neljästä kahdeksatta koulu-iässä olevasta. Sindaco määräsi sakkoa viisikymmentä centesimoa ja uhkasi uudistaa rangaistuksen; vanhemmat kumminkin selittivät mieluummin maksavansa sakot, kuin laskevansa luotaan pojat, joita tarvitsivat ulkotöissä. Mutta kun asia kehittyi siksi, että oli otettavissa kolme tahi kuusi lireä, raha, joka riitti sakon maksajalle kokonaisen viikon elintarpeihin, ei edes sindaco raskinut niitä ottaa. Emilio puhui hänelle asiasta ja sai vastaukseksi: — Saammepa nähdä — — — koettakaamme parastamme. Hyvä asia olisi, jos ei tarvitsisi koulua sulkea jo Toukokuussa. Sitäpaitsi laki on uusi. Emme tahdo säikyttää kansaa jo ensimäisenä vuonna. Saamme vähitellen vetää ohjat kireämmälle. — Tämä rauhoitti Emiliota.

Tarkastajan tultua ei Emiliolla ollut neljästä kahdeksatta pojasta näyttää kuin kaksikymmentä neljä; olihan kuin pieneksi sulanut joukko sotamiehiä, vaivaloisen marssin jätteitä.

Tarkastaja ei ollutkaan se, jota Turinista odotettiin — tämä oli äkkiä sairastunut — vaan eräs viereisestä läänistä, jonka rehtori oli käskenyt oitis alkamaan siitä minne toinen oli lopettanut. Hän tuli jalkaisin, kahden opettajan seuraamana, joista toinen kantoi hänen matkareppuaan, toinen hänen sadetakkiaan. Myöhemmin tuli tietoon, opettajien saaneen maksaa hänen ruokansakin Case Rossen ravintolassa. Tuskin olivat saapuneet Altaranan ravintolaan, niin opettajat jättivät hänet ja sindaco koulu-legaatin seuraamana saapui tarkastajan puheille.

Tarkastaja meni ensin neiti Pezzan ja herra Calvin luokille, sitte vasta Emilion luokalle. Hän oli omituisen, mutta hauskan näköinen. Hänen karheat valkoiset hiuksensa ja verestävät silmänsä muistuttivat jääkarhusta; mutta se oli karhu, joka nauroi sydämmellisesti, näyttäen tupakanpureksijan mustia hammastynkiä. Pusertuneena kun oli liian lyhköiseen päällystakkiin, päässä kulunut, ahtaan pieni lakki, ja iso, vahakankainen laukku kainalossa, olisi häntä helpostikin saattanut luulla kulkukauppiaaksi.

Käynti Emilion luokalla oli lyhyt ja rattoisa. Tarkastaja kiinnitti huomionsa varsinkin oppilaitten ulkomuotoon ja sanoi ensimäisestä, jolta kysyttiin: — Hei, kuinka kaunis muoto! — Kohta senjälkeen hän lisäsi: — Kysykää vähän tuolta nysältä tuolla takapenkillä, jolla on nuo tähdenkirkkaat silmät. Sillä näyttää olevan lahjoja. — Entäs tältä toiselta. Sanoppas, mistä olet tuon karvan saanut, olethan kuin mansikkamaitoa? Hän mahtanee kiivetä puissa kuin apina. Katsokaas noita kynsiä! Kummallista — sanoi hän sitten — ett'ei koko luokassa ole ainoatakaan kotkan nenää ja että kaikilla on saman muotoiset suut. Täälläpä voisi tehdä laajoja tutkimuksia. — Tekemillään kysymyksillä ja muistutuksilla tarkastaja osoitti olevansa älykäs ja hyväpäinen mies. Hän oli tyytyväinen ja päästi ehtimiseen suustaan hyvä, hyvä, kulkien samalla edestakaisin luokkahuoneessa ikäänkuin hänellä olisi ollut elohopeata ruumiissa. Lopuksi hän piti pojille pienen puheen, esittäin hauskalla tavalla, joka vaikutti opettajaankin, se kun oli aivan uusi todistus oppimisen tarpeellisuudesta — — — Ette saa unhoittaa, minkä olette oppineet, sillä kuinkas muuten käy, kun tulette isoiksi ja sotapalvelukseen? Käy niin, että saatte aloittaa aapiskirjan alusta aikain iällä, jolla on hyvin vaikea oppia, ettekä kumminkaan opi lukemaan siksi kun sotaväestä pääsisitte. Tiedätte, mitä laki määrää: se, joka osaa lukea ja kirjoittaa, saa erota, mutta joka ei osaa, saa pysyä palveluksessa siksi kun oppii; ja silloin saattaisi tapahtua, että näkisitte toverinne vapaina ja tyytyväisinä marssivan pois, ja itse saisitte jäädä vankein tavoin korpraalin piiskan komennettaviksi, hölmön ja aasin nimeä kantamaan.

Tämä selitys näkyi vaikuttavan tehokkaasti oppilaisiin; mutta samalla tuntui opettajasta niinkuin se veisi pojilta halun pukeutua "sotilaan kunniakkaasen asuun".

Ulos mennessään käski tarkastaja Emiliota seuraamaan itseään muihin kouluihin ja antoi sentähden pojille lupaa koko päiväksi.

Kun olivat kadulle joutuneet, liittyi tarkastusmies heihin. Hänen vihollisensa, koulu-legaatti ei edes tervehtinyt tulijaa. Sitten tapasivat sihteerin ja hänenkin piti seurata. Tarkastaja laahasi mukanaan kaikki, jotka tapasi, ei tehdäksensä itseänsä tärkeäksi, vaan hauskuuden vuoksi, ja antoi halusta käynneillensä ystäväin parissa tehdyn huviretken leiman. Joka askeleella katsahti hän ympärilleen ja huudahti: — Oi, mimmoisia vuoria! Kuinka kauniita seutuja! — sitäpaitsi hän kehui kylän asukasten kauneutta, paikkakunnan puhdasta ilmaa ja terveellistä vettä.

Sillä tavoin kulkivat kaikki yhdessä kylän läpi ja ohjasivat askeleensa rouva Falbrizion koululle. Tuo suuri riita oli nyt rankaistava.

He astuivat sisään yksitellen ja hiljaa ikäänkuin poliisit epäilyksen alaiseen taloon. Aluksi katsahti tarkastaja kattoon, joka oli niin matalalla, että melkein käsin siihen ylöttyi. Sitten hän loi silmänsä savusta mustuneisin seiniin.

Sindaco ehätti sanomaan: — Minä olen jo antanut käskyn seinien maalaamisesta.

Tarkastaja näytti sormellaan ikkunaa, josta ruutu puuttui.

— Siitä kyllä pidän huolta — kiiruhti sindaco vastaamaan.

Kun sindaco näki tarkastajan jalallaan kohottavan irrallaan olevaa lattiakiveä, lisäsi hän kiiruusti: — En voi ymmärtää — — — niidenhän piti tulla eilen sitä korjaamaan.

Kolmestakymmenestä kouluun kirjoitetusta oppilaasta oli saapuvilla vain seitsemän pientä tyttöä, jotka istuivat kahdella etumaisella penkillä. Tarkastaja tiedusteli poissa olevia ja kysyi sitte, oliko opettajatar ollut sairaana. Kyllä, hän oli tosiaankin viikkokauden maannut sairaana ja vasta edellisenä päivänä noussut vuoteesta; siksi tarkastajan ei pitänyt suuttua häneen, vaikkakin oppilaat olivat hiukan jäljessä. Opettajattaren tätä sanoessa, näytti sindaco varsin hajamieliseltä.

Tällä hetkellä astui sisään kaksi kunnallishallituksen jäsentä, joita sindaco oli haettanut tehdäkseen tuomion sitä juhlallisemmaksi. Toinen niistä oli viinikauppias, se näet joka kehui olevansa Viktor Emanuelin näköinen. Koko seurue asettui penkkien edustalle, kahdeksan miestä, joiden yhteenlaskettu ikä nousi neljäänsataan. He olivat asettuneet ankaran näköisinä pikku tyttöjen eteen ja muodostivat siten kuvaelman, jonka nimeksi olisi saattanut panna: Lapset, julkisen opetuksen sortamina. Yksi ainoa lapsista, pieni punatukkainen tyttö, katseli veitikkamaisesti koko seuruetta.

Tarkastaja teki opettajattarelle muutamia kysymyksiä, joihin tämä vastasi selvään ja hitaasti puhtaalla itaalian kielellä, katsahtaen väliin sindacoon, sillä hän tiesi, että hänen kielitaitonsakin laskettaisiin vaakaan.

Senjälkeen antoi tarkastaja lasten lukea aapiskirjasta. Lapset tiesivät, varsinkin isommat, että tämä oli kova koe opettajattarelle ja pelkäsivät siksi niin, että aapiskirjat tutisivat pienissä kätösissä ja virheitä tuli ehtimiseen. Joka virheeltä katsoivat sindaco ja kunnallislautakunnan jäsenet tyytyväisinä toisiinsa.

Eräs pieni tyttö pysähtyi keskellä lukua ja rupesi itkemään.

Opettajatar teki epätoivoisen liikenteen.

— Ne ovat jäljessä — sanoi sindaco.

— Minä en saata olla sitä mieltä — vastasi tarkastaja sovinnollisesti — Tässä näemme äkillisen säikähdyksen vieneen lapselta kaiken mielenmaltin.

Tarkastaja koki kehoittaa pikku tyttöä: — Kas niin, hiukan rohkeutta, pikku ystäväiseni. Eihän tarkastaja ole mikään mörkö. Minä pidän pikku tytöistä. Ei tässä ole mitään peljättävää. Sitäpaitsi, teidän on hankkiminen kunniata opettajattarelle.

Tyttönen rauhoittui vähäsen ja jatkoi änkyttäen lukuansa. Kaikki muutkin lukivat, toiset hyvin, toiset huonosti.

— Ei niinkään huonoa — sanoi tarkastaja — ei niinkään huonoa. Eihän ihmeitä voi pyytää. Opettajatar on ollut sairaana, eikös niin?

Sindaco nyykähytti myöntäen päätään.

— Meillä on ollut paljo lunta tänä talvena — jatkoi tarkastaja — luultavasti suuret lumipyryt keskeyttivät lukuja moneksi päiväksi.

— Yhdeksitoista päiväksi — vastasi opettajatar.

— Vai niin, vai niin — lausui tarkastaja, astellen edestakaisin miesryhmän ja etumaisten penkkien välillä: — kaikki tuo on lukuun otettava.

Senjälkeen tarkasteli hän kirjoitusvihkoja, nyökähytti hyväksyvästi päätään ja sanoi iloisasti; — No entä, mitäs vielä?

Tarkastusmies ehdoitteli mumisten: Luettakaa jotain ulkoa.

— En toki. en huoli kuulla papukaijan lörpötystä — sanoi tarkastaja.

Koulu-legaatti nauroi partaansa ja siveli toisella kädellä karkeata leukaansa.

Tarkastusmies lisäsi: — Ehkä vähän maantiedettä?

— Maantiedettä ei lueta alemman koulun ensi luokalla — tokaisi siihen koulu-legaatti ja mulkoili tarkastusmieheen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: — Se on oikein, saitpa kerrankin.

Tarkastaja pani kahden isommista tytöistä laskemaan pientä laskua mustalla taululla, ja se kävi koko hyvin.

— Hyvä, hyvä — sanoi hän silloin: — lienee jo kylläksi, Tämä pellavapää on pieni ruusunnuppunen. — Minun mielestäni ei ole enää mitään tarkastettavaa.

Sindaco vapisi. — Kuitenkin — sanoi hän, kun ei enää voinut itseänsä hillitä — tuntuu minusta, että toinen kuulustelu — — —

— Mitä toista kuulustelua tahdotte pitää? keskeytti legaatti, malttamattomana päästäkseen pois; — ettekö näe, että ne pelkäävät? Se olisi tosiaankin paras tapa saattaa lapset täydessä kuumeessa kotiin.

— Minun mielestäni — puuttui tarkastaja puheesen — on tässä jo kyllin. Ja sinä, pikku veitikka, joka näyt nauravan koko maailmalle, mitä siitä sanot, keijukaiseni?

Senjälkeen istautui tarkastaja pöydän ääreen, otti kysymyskaavan matkarepustaan ja teki määrätyt kysymykset opettajalle.

Hänen kysyessään: — Kuinka suuri palkka? — — — oli opettajatar hetken ääneti, nauttiaksensa asian-omaisten ahdistuksesta, ne kun pelkäsivät opettajattaren kertovan heidän harjoittamastaan vääryydestä. — Palkka — vastasi hän — olisi — —- — hän katseli sindacoa, joka puri huuliaan, ja lisäsi kiiruusti: — palkka on kolmesataa kuusikymmentäkuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. — Samassa hän heitti viholliseensa läpitunkevan katseen, joka näytti sanovan: — minä armahdan sinua.

— Mitä valituksia?

Ivallinen hymy levisi äkkiä hänen kasvoillensa ja hän vastasi katsellen vihamiestään: — Ei mitään.

Tarkastaja kirjoitti muistikirjaansa, teki lapsille muutamia kysymyksiä, kehoitti opettajatarta tarkoin terveyttään hoitamaan ja hypähti sitte ulos huoneesta kuin koulupoika. Muut seurasivat. Sindaco ja kaksi muuta kunnallishallituksen jäsentä olivat harmista halkeamaisillaan, mutta kätkivät kiukkunsa ja pyysivät, kuten kylän hallitusmiesten tapa on, tarkastajalta neuvoja koulun hoitoa koskevissa mutkallisissa asioissa. Hän vastasi kokeneesti ja kohteliaasti, mutta samalla aivan lyhyesti, niinkuin tämä puhe olisi häntä ikävystyttänyt ja estänyt ympärillä olevaa kaunista luontoa ihaelemasta.

Kun olivat ravintolalle saapuneet, päättivät taas yhtyä kello kaksi, lähteäksensä yhdessä Case Rossen kansakouluun; sen jälkeen seurue hajaantui. Herra Calvi oli vähää ennen seuraan liittynyt ja nytpä tarkastaja pyysi häntä sekä Emiliota ravintolaan aamiaiselle "pitämään seuraa" ja lyhentämään aikaa siksi kunnes jälleen lähdettiin tarkastukselle. He noudattivat kutsua ja istautuivat pienen pöydän ääreen.

Tarkastaja söi kahden edestä ja oli erinomaisen hauska: loppumattomilla, lystimäisillä jutuillaan, jotka eivät kouluasioihin alunkaan kajonneet, houkutti hän kaikki nauramaan, ruokatoverinsa, ravintolan isännän ja palvelustytön, ja viipyi siellä niin, että opettajat, saadakseen hänet nousemaan, tekivät liikkeen ikäänkuin maksaakseen mitä oli nautittu. Heidän suureksi hämmästyksekseen ja vieläkin suuremmaksi harmikseen hän antoi todella opettajain maksaa ja sanoi vain aivan laimeasti: — Pyydän anteeksi — — — en minä tahtoisi — — —, niin laimeasti, etteivät saattaneet pistää kukkaroansa takaisin taskuun. Sitten astui kepeästi ja iloisasti portaita alas, tarttui molempien kainaloihin ja sanoi matalalla äänellä, silmää iskien: — Saattepa molemmat, luottakaa minuun, aimo lahjapalkkion.

Torilla seisoivat sindaco ja tarkastusmies odottamassa; edellinen tavallista punaisenpöhömpänä, juuri kuin olisi ryypyissä hakenut lohtua vastoinkäymisistään. Koulu-legaattia esti luuvalo seuraamasta ja herra Calvi ei saattanut kauemmin olla kotoa poissa, koska hänen vaimonsa oli vuoteen omana. Tarkastaja lyöttäytyi Emilion seuraan, saadaksensa puhelukumppania. Kaksittain yhdessä he vienossa auringon paisteessa astelivat Case Rosseen päin. Kun olivat puoliväliin tulleet, yhtyi sihteeri seuraan.

Neiti Vettin koulu oli sijoitettu pieneen, valkoiseen taloon, keskelle avaraa niittyä, parin sadan metrin päähän itse kylästä. Eräs laakson herrasmiehiä oli testamentin kautta lahjoittanut talon kunnalle, joka teki siitä koulun ripustamalla sinne soitinkellon nuorineen. Luokkahuoneet olivat alikerrassa; yläpuolella oli opettajattaren pieni asumus sekä vähäinen vanhan muijan asunto, jolle kunta maksoi kellon soittamisesta kymmenen lireä vuosittain. Seurueen saavuttua paikalle näkivät kaksi koulun ikkunan rautaristikkoon kytkettyä lehmää, jotka kurkistivat luokkahuoneesen, missä heidän pieni paimenensa istui koulupenkillä oppimassa.

Tarkastajan muoto osoitti iloista hämmästystä, kun hän näki tuon vastaan rientävän pikku opettajattaren, joka ilmestyi kasvot maalattuina ja teeskennellyn ujona, pinnistettynä mustaan hameesen; kaulassa oleva tulipunainen nauha ja musta puku sopivat mainiosti ja antoivat iholle tavattoman valkoisen hohteen.

Tarkastaja istautui pienen pöydän eteen, sindaco ja tarkastusmies asettautuivat kukin juurista tehdylle tuolille, oikealle tarkastajasta; opettajatar, Emilio ja sihteeri jäivät seisomaan toiselle puolelle.

Huone oli iso, seinät valkoiset. Pienen pöydän yläpuolella oli hylly, jota peitti valkoinen liina; hyllylle oli asetettu kipsinen, tylli-hunnun peittämä madonnan kuva, jonka päässä oli tekokukista kyhätty seppele. Molemmin puolin kuvaa seisoi pieni, sininen lasi-vaasi sinisine kukkineen. Alipuolelle oli kiinnitetty olivipuun oksa. Kevätaurinko loi kaikkeen valonsa.

Tämä oli n.k. sekakoulu ja ansaitsi todella nimensä, sillä sekavampaa seuraa tuskin saattanee ajatella. Yhdellä puolen istuivat pojat, toisella tytöt, yhteensä kaksikymmentä. Vaikk'ei kahtatoista vuotta vanhempia lapsia oikeastaan olisi saanut ottaa kouluun, oli siellä useoita yli-ikäisiä, muitten muassa eräs neljäntoista vuotias melkein täysikasvuinen poika sekä kolme tai neljä naima-iässä olevaa talonpoikaistyttöä, jotka johtajan huoneeseen astuessa pistivät paljaat jalkansa penkin alla säilössä olleisin puukenkiin. Torkahtaneenakin olisi älynnyt olevansa maalaiskoulussa, eikä tähän vakaumukseen suinkaan olisi tullut yksin ulkona vallitsevan kesäisen tuoksun tähden.

— No niin — sanoi tarkastaja vilkkaasti ja löi kätensä yhteen — ryhtykäämme toimeen! Jos haluatte, voitte alkaa, neitiseni.

Opettajatar antoi lasten näyttää tietojansa miimillisessä nomenklatuurissa. Oppilaat lausuivat korkealla äänellä, kaikki yht'aikaa, määrätyssä järjestyksessä eri ruumiin osien nimet, samalla osoittaen molemmilla käsillään nimitettyä jäsentä. Tarkastaja ei voinut pidättää nauruansa, niin perin koomillista oli nähdä noiden isojen, turpeiden tyttöjen surkealla, laulavalla äänellä totuudessaan lausuvan nimet ja samalla sormillaan koskettelevan otsaa, nenää, suuta, lanteita j.n.e., aivan kuin pikkulasten koulussa nähdään.

Sen jälkeen lukivat yksitellen, kukin vuoroonsa. Kaikilla oli sama ääntämistapa ja sama jonottava tahti, niin että tuntui siltä, kuin yksi ja sama henkilö olisi lukenut koko ajan, ainoastaan hiukan ääntänsä muutellen.

— Niin — sanoi tarkastaja leukaansa raappien, — minä ymmärrän — — — sekakoulu. Se on kaikkien vaikein koulu. Te taidatte sen parhaiten tietää, neitiseni.

Opettajatar pudisteli päätään ja rupesi vaivojansa valittamaan, röyhennellen kuin turturikyyhkynen. — Ettäkö on vaikeata! Sen takaan. Pahinta on pitää kaikkia lapsia työssä yhtä haavaa ja saada useasti poissa olleita seuraamaan mukana. Te näette itse, kuinka esimerkiksi tänään on kaksikymmentä oppilasta, huomenna voin saada puolet siitä ja ylihuomenna ehkä kaksi sen vertaa. Toisena päivänä aivan erilaiset kasvot kuin sitä edellisenä. Suurta vaikeutta tuottaa koulutuntien sovittaminen paimenessa käynnin mukaan. Kun ovat paimenessa olleet, väsyttää heitä, eivätkä jaksa tulla tänne. Sitäpaitsi, muutamilla on kirjoja, toisilla ei. Katsokaas tänne, ensimäisen rivin lapsilla ei ole yhdelläkään paperia eikä kyniä. Kuinka minun tulee menetellä, opettaakseni heitä kirjoittamaan? Pojat pelaavat rahansa kadulla ja tytöt myyvät paperinsa. Minkä kirjoittavat, se minun täytyy antaa koulussa kirjoittaa, sillä kotona niiltä puuttuu joko mustepullo tahi aikaa kirjoittaakseen. Muutamat tytöistä ovat viidentoista toiset seitsemän vuotisia, ja siksi täytyisi opettajan kohdella heitä aivan eri tavalla, vaikkakin olisivat kaikki tiedoissa samalla asteella. Se on tosiaankin vaikeata.

Hän jatkoi puhettaan hullutellen vienolla äänellään. Tarkastaja ja sindaco kuuntelivat hartaasti suut auki ja kiiluvin silmin, ikäänkuin tuon musiikin lumoamina. Heidän katseensa eivät siirtyneet opettajattaren kasvoista kuin ainoastaan väliin ja silloinkin vain tarkastellaksensa hänen pientä vartaloansa.

— Hyvä! huudahti äkkiä tarkastaja ja löi nyrkillään pöytään kuin lumousta poistaakseen — tehdäänpä muutamia kysymyksiä.

Opettajatar kysyi lapsilta huoneessa olevain eri esineitten nimiä. Lapset mulkoilivat silmät selällään esineitä, joita neiti sormellansa osoitti, juuri kuin olisivat pelkällä katseellaan aikoneet esinettä pakoittaa nimeänsä ilmoittamaan.

Äkkiarvaamatta tarkastaja keskeytti opettajatarta ja osoitti luokassa olevaa isointa poikaa.

— Kysykää vähäisen tuolta velikullalta — sanoi hän leikkisästi; — se näyttää siltä kuin taitaisi jotain.

— Pietro Generi — lausui opettajatar, katseli poikaa ikäänkuin sivumennen ja loi sitte silmänsä aivan toiselle taholle.

Poika nousi seisoalle, ja vaikka kasvonsa olivat kovin ruskoittuneet, huomasi kumminkin, kuinka hän punastui hiusmartoa myöten.

Tämä tuntui sekä Emiliosta että tarkastajasta vähän kummalliselta ja molemmat huomasivat opettajattaressa jonkinmoista ujostelemista. Sihteeri naurahti ja katseli lattiaan.

Tarkastaja ei kuunnellut kysymyksiä eikä vastauksia, koko hänen huomionsa oli kiintynyt vuoroon opettajattareen vuoroon poikaan, ja kun jälkimäinen istautui, näytti tarkastaja hyvin miettiväiseltä ja raappi leukaansa. Senjälkeen kääntyi hän neiti Vettiin — silmissä entistä vilkkaampi kiilto — tehdäkseen tavanmukaiset kysymykset. Sindaco ja tarkastusmies astuivat lähemmäksi nähdäkseen ja kuullakseen paremmin.

— Ikänne? — — — kysyi tarkastaja kohteliaasti. — Teiltä voi huoleti sitä kysyä.

Neiti vastasi sulavalla äänellä: — Kolme kolmatta vuotta.

— Kolme kolmatta vuotta! — toisti tarkastaja hitaasti, ikäänkuin imien joka sanan, katsahti onnittelevaisesti neitiin ja pani iän kirjaansa. Hän tiedusti virkavuodet, palkan ja saadut lahjapalkkiot.

Sitten hän kysyi: — Mitä ehdoituksia teillä olisi?

— En tiedä mitään siinä suhteessa — vastasi neiti.

— Mitä valituksia?

— Minulla ei ole mitään valitettavaa.

Vielä oli yksi kysymys tekemättä. Tarkastajan kasvoissa kuvastui hienoa hekumallisuutta ja hän tiedusteli vienolla, hyväilevällä äänellä: — Mitä toivomuksia?

Sindaco ja tarkastusmies panivat huulensa pitkälle herkkusuitten tapaan ja katselivat kiiluvin silmin opettajattaren kasvoja.

Nuori tyttö loi lumoavan teeskenteleväisesti silmänsä maahan ja melkein huokaamalla kuiskasi: — Minulla ei ole toivomuksia.

Nuo kolme asian-omaista nielivät sylkensä.

— No niin — sanoi tarkastaja huoahtaen — kirjoittakaamme siis: ei mitään.

Ovesta ulos päästyään puhkesi tarkastajan ihastus ilmoille: — Oi, mikä marjanen, tuo opettajatar! Oh, niin harvinaisen suloinen tyttö! — Hän ihastuksessaan eksyi niin kauas, että onnitteli sindacoa kun tämmöisen aarteen oli osannut ja taputti häntä olalle. Sindaco rupesi salamyhäisen, tyytyväisen näköiseksi, aivan kuin olisi yhtaikaa tahtonut sekä peittää että herättää aavistusta "jostakin".

Niin se tarkastajankäynti päättyi.

Kun Emilio muutamia tunteja senjälkeen istui sihteerin kanssa syömässä, ei hän voinut uteliaisuuttaan pidättää. Mitä merkitsi pojan punastuminen ja opettajattaren hämillisyys? Siinä mahtoi olla salaisuus kätkettynä.

— Se ei suinkaan ole mikään salaisuus — sanoi sihteeri. Tuo poika loppi on rakastunut opettajattareen ja siihen määrään mustasukkainen, että potkii kumppaneitaan, jos opettajatar sattuu heitä kehumaan. Hänen tunteensa tulivat ensin siten ilmi, että hän varasti hedelmiä ja vihanneksia lahjoittaakseen niitä opettajattarelle. Tämä ei koskaan ottanut vastaan. Eräänä iltana kohtasi hän opettajattaren syrjäkadulla ja teki siellä tunnustuksensa, pyysi pahat tekonsa anteeksi ja suuteli kerta toisensa perästä opettajattaren esiliinaa. Hänet ajettiin pois koulusta, mutta sai sittemmin palata. Nyt hän näyttää tyyneltä, vaikka onkin armottomasti rakastunut ja koettaa kaikin tavoin päästä jälleen opettajattaren suosioon. Pahin kiusanhenkensä on eräs Azzornon opettaja, kaunis, nuori mies, joka liikkuu näillä seuduin ja väliin on kävelyllä neiti Vettin kanssa. Poika uhkaa halkaista opettajalta vatsan. Hän sen kyllä tekisikin, ellei opettajatarta pelkäisi. Hän on niin rakastunut — — — että oikein ällöttää. Opettajatar ei ole mitään huomaavinansa. Hän tietysti vain välttää tulemastaan liian lähelle tuota poikaa. Muuten sanotaan häntä lahjakkaaksi — —- — tuota lurjusta.

Uusi tuttavuus.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli tutkinto. Se ei tuottanut Emiliolle erinäistä päänvaivaa; sindaco vaan, joka juuri sinä aamuna oli riidellyt rouva Falbrizion kanssa, oli hieman nyreä Emiliollekkin, luultavasti sentähden, että tämä hänen mielestään liian paljon seurusteli hänen vihollisensa kanssa.

Vihdoinkin oli kauan toivottu kesäloma alkanut. Emilion kukkaro ei sallinut hänen tänä vuonna matkustaa siskojansa tervehtimään. Hän malttoi mieltänsä, kun huomasi, että Altaranaan saapui ainoastaan joitakuita kesävieraita ja että nämät eivät olleet niin huvinhaluisia kuin tasangoille muuttaneet kaupunkilaiset, joille yksitoikkoinen luonto ei tarjoa viehätystä. Kuitenkin näiden harvalukuistenkin kesävieraitten pelkkä näkeminen häntä kiusasi; se repi auki entiset arat, jo melkein umpeen menneet haavat hänen ylpeässä mielessään. Niin pian kuin hän kaukaa näki kylänreitillä vaaleapukuisen naisen, poikkesi hän jollekkin syrjäkadulle, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen; tätä tehdessään hän kuitenkin tunsi salaista kaipuun tunnetta, sillä yhä hänessä kyti suuri halu saada osakseen kunnioitusta ja arvoa sekä kohota astetta ylemmäksi omaa säätyänsä. Odottamaton tapahtuma saattoi hänet niitten ihmisten pariin, joita hän pakeni.

Eräänä aamuna, kun hän istui lukemassa jonkun tarkastajan kirjoittamia Kasvatus-opillisia esitelmiä, jotka Calvi oli hänelle lainannut, koputettiin ovelle ja sisään astui hienon ja älykkään näköinen viidenkymmenen ikäinen herra. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti; hän oli asian-ajaja Samis.

— Olette opettaja Ratti? — kysyi hän iloisen sydämmellisesti, ilman vähäistäkään ylpeyttä. — Ette tunne minua?

Ei, Emilio ei todellakaan muistanut häntä nähneensä. Hän oli kuitenkin kunnallishallituksen jäsen ja edellisenä talvena kahdestikkin käynyt Altaranassa. Hän ilmoitti kohteliaasti käyntinsä syyn.

— Minä tulin paikkakunnalle viettääkseni kesää täällä ja kuulin kerrottavan täällä olevasta nuoresta opettajasta. Minä sanoin: menkäämme nuoren opettajan luo, puhumaan kouluasioista. Tässä nyt olen. Älkää pahastuko omituisesta seurustelutavastani. Minä olen nyt kerran semmoinen. Minä puhun aina asiani suoraan. Ja nyt istun kursailematta.

Tulokkaan ystävällisyys ja omituinen esittelytapa saattoivat Emilion hieman hämilleen; mutta pian hän huomasi epäsoinnun, joka vallitsi vieraan hyväntahtoisen katseen ja suun ympärillä väreilevän ilkeyden välillä. Vieras näytti ihmiseltä, joka luonnostaan on ylevä, mutta tottumuksesta laskee pistopuheita, tuommoinen hyväsydämminen epäilijä. Emilio huomasi oitis edessään seisovan miehen lahjakkaammaksi ja sivistyneemmäksi niitä, joiden kanssa oli tottunut seurustelemaan. Hän kiitti herra Samista ja kysyi, millä saattaisi häntä palvella.

— Juttelemalla voitte minua palvella — sanoi vieras ystävällisesti. — Tämmöisessä yksinäisyydessä ei saata keltään sen suurempaa palvelusta pyytää. Minäkin olen puoleksi opettaja — — — siksi että harrastan lämpimästi kansan opetusta. Yksi lapsettomuuteni tuottamista haitoista on se, ett'en voi lapsissani tutkia koulua; sehän on paras ja ehkä ainoa tapa niiden oppia tuntemaan koulua, jotka eivät viraltaan ole opettajia.

Hän lisäsi jo kauan aikoneensa omaksi lapseksi ottaa jonkun lahjakkaan ja lukuhaluisen talonpoikaispojan, voidaksensa seurata askel askeleelta tapahtuvaa siveellistä ja tiedollista kehitystä, jonka nykyaikainen kasvatus ja sivistys hänessä vaikuttaisi.

Emilio huomautti, että asian-ajajalla olisi hyvin vähän häneltä opittavaa, hän kun oli opettajana työskennellyt ainoastaan neljä vuotta.

— Neljä vuotta on tähän maailman aikaan samaa kuin neljännes vuosisataa — sanoi asian-ajaja, ja lisäsi hymyellen: — Jos Itaaliassa kaikki, jotka sanovat ja kirjoittavat "käyttäneensä koko elämänsä" tahi "parhaimmat nuoruutensa voimat" taikka "uhranneensa terveytensä" koulun palveluksessa, todella olisivat tunnollisesti hoitaneet opettajatointaan edes neljä vuotta, olisimme oppinein kansa maailmassa.

Senjälkeen hän äkkiä kysyi: — Kuinka teidän on täällä olla? Kenen kanssa vaihdatte ajatuksianne? Minkä keinon olette keksineet ikävän karkottamiseksi?

Vieraan herran tuttavallisuudesta ihastuneena Emilio sanoi suoraan, että ainoa ihminen, joka hänestä oli sivistyneeltä tuntunut, oli kirkkoherra. Hän kertoi tämän omituisesta vastaan-otto-tavasta ja kummallisesta tunnustuksesta, ilmaisipa myöskin epäilyksensä. Kirkkoherra ei mahtanut olla oikea uskovainen; kuitenkin hän tuntui vakaasti uskovan sitä, mitä oli lausunut kouluasioista.

— Oh, don Barca! — huudahti Samis. — Teillä on hyvä vaisto, herra opettaja. Se mies ei usko Jumalaa, ei perkelettä liioin. Katsokaas, hän kuuluu siihen omituiseen ihmisluokkaan, joka ei mitään usko, mutta kumminkin on rehellisesti vakuutettu siitä, että juuri uskottomuus on maailman perikato. Itsellään noilla ihmisillä ei ole mitään uskoa, mutta pitävät kuitenkin uskonnon opetusta tuiki tarpeellisena; sillä he eivät suostu siihen, että jumalaton vapaamielisyys vielä olisi löytänyt jotain uskonnon opetuksen sijaan pantavaa. He pitävät kunnon kansalaisen ja isänmaan-ystävän suorana velvollisuutena puolustaa uskonnon opetuksen pysyttämistä. Niitä on paljo semmoisia pappeja. Vaan vapaamielistenkin leirissä on lukemattomia aivan uskonnottomia, jotka puolustavat uskonnollista kasvatusta ja jättävät lapsensa pappien opetettaviksi. Papeilla on ainakin yksi kasvatuksen aate selvänä ja kumoamattomana: he näet sanovat: uskonto, jota me tahdomme, on juuri tämä uskonto. Sotkioita ovat opettajat, kirjailiat ja kaikki laverteliat, jotka, kun heillä ei ole tarpeeksi omaatuntoa ja rohkeutta ollakseen suoria niinkuin papit, saarnaelevat uskonnollisesta tunteesta, uskonnosta ja uskosta, sen enempää selittämättä. Mitä uskoa sitten tarkoittavat? Sitäkö, jota tunnusti pyhä Francesco Assisilainen, vai sitäkö, joka oli Giuseppe Mazzinilla? Vai ehkä teidän uskoanne? Minkälainen se on? Ikäänkuin uskonnon asioita saattaisi lapsille ja yhteiselle kansalle opettaa ilman varmaa tunnustusta, sinne tänne horjuen, toisin sanoen ilman opinkappaleita.

Asian-ajaja nousi, puhalsi piipustaan muhkeat savupilvet ja meni piirongin luo kirjoja selailemaan, niinkuin olisi ollut kotonaan. Hän tarjoutui lainaamaan Emiliolle kirjoja ja kasvatus-opillisia aikakauslehtiä, joita oli perinyt veljeltään, edellisenä vuonna kuolleelta opettajalta. Näissä sanomissa oli Ratti löytävä paljon hyödyllisiä ja huvittavia asioita. Sitte hän kysyi: — Kuulkaas, onko uusi opettajatar jo saapunut?

Nuorukainen vastasi opettajattaren tulevan vasta Syyskuussa, ja tehdäkseen jutun hauskemmaksi, hän kertoi tuon valokuvasalaisuuden, jonka oli ruokatoveriltaan urkkinut.

Herra Samis tiesi jo sen historian. Hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan. Hakemukset jo olivat hänen mielestään naurettavia, jopa kerrassaan konnamaisia. Noin parikymmentä opettaja- ja opettajatarparkaa lukee virkailmoituksia sanomissa; tarttuvat koukkuun ja heittävät hukkaan viisi, kuusi lireä postimaksoihin ja karttapapereihin lähettääkseen kunnille jos jonkinlaisia todistuksia ja puoltolauseita, väliinpä valokuviakin — — — ja usein kuitenkin on asian-omainen jo edeltäkäsin valittu: joku sindacon suosikki, rehtorin puoltama, tarkastajan turvatti tahi valtiopäivämiehen uskottu. Ja nyt rupeavat jo vaatimaan opettajattarienkin valokuvia. Yhtä hyvin saattaisi sanomalehden neljännellä sivulla ilmoittaa: — Kaunis tyttö, niillä ja niillä ominaisuuksilla varustettu, otetaan kunnan palvelukseen. — Ettekö huomaa kuinka koroittavat vaatimuksiansa vuosi vuodelta? On muutamia pieniä kuntia, jotka tahtovat naimattomia, nuoria, lapsettomia opettajia, mieluimmin lukion läpikäyneitä tahi semmoisia, jotka osaavat ranskaa tahi saksaa, koristepiirustusta taikka kemiaa ja fysiikkaa. Toissa vuonna eräs kunta haki opettajaa, joka osaisi pianoa soittaa ja laulaa. Eihän liene juuri välttämättömänä ehtona vaadittu, että hän olisi harjoittanut laulua della Scala teaatterissa. Ja kaikkea tätä vaaditaan seitsemästä sadasta lirestä. Olkaamme oikeudenmukaisia. Sehän on tavaran ilmaiseksi pyytämistä. Pian kai saamme nähdä tuon tänne tilatun kaunottaren. Kuinka vanha hän on?