TUOMAAN HERÄTYS

Korkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn kurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu maisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö ympäristössään. Vieras katselija.

Erinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla kaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen ammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi. Nimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan näinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin patikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän yhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.

Silmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien korkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon salakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen yhtä monella tapaa.

Oikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän naurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin paikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään maisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen siihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat näkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta, mutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin kuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen maisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin helppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot sitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim. mukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.

Puran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin omistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa sen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta jos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi sukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta kuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran Tuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa kuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.

Hän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä, johon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin ikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta itserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo ammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin olisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.

Eipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan hengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla, metsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas maalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura — — sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta tullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei oikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen universaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.

Tuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät omistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään ne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on heille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi kalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten kateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati käsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan kylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät, mutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin raivostuneet härät.

Kaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka ennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota hän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin on suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen on keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta, ja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä rakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen kuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta, herkutellen seudusta seutuun.

Puran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan on hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko, suuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki ne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä alkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta luontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua toisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi muististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja vaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän aistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet, suuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen ja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa häämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa tapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa. Tämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva, jonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä täältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti asiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja läänien rajat.

Nämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja väittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole hituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii hän.

Tuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt tuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten, näytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään etteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen näyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa katinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua loukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että luulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen leukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen viimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.

Tuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät viime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua että yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu, mitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja nähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys, tuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti mahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun, maistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle rannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.

Joku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn kupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan käpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella pelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden aikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko ilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo. Sen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut eräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan kylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi harhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain toteaminen ja syitä myöten selittäminen.

Ja nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan eteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi harhakuvissaan?

Kumpi on onnellisempi?

Eikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin epäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?

Tuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei ole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole unohtunut myllyn tyvelle?

Poikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti tietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin että poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee tulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään lankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti oleellista.

Millä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?

Luultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.

Sielu? Mielikuvitus? Tunne?

On kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä noin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa itseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen olio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa. Ja se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa johonkin uurastukseen.

Mutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin. Eiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai savikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta tarjota jotain onnen tunnetta?

Sielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita nimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa kykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista, joita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi jollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain tavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja asioita.

Koko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan jonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta petäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu petäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa, panisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja, virittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat tanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi nähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.

Ehei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta, jota isäntä kyntää.

Tuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se oli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin kunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten velhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta rääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha pullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä ainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi, koottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla kokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä tarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn ja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen saattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman, hiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan kukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.

Tuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa herätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.

Ehdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon mielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen latvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän tekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään katsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa pidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta kissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte henkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.