ILOINEN YLLÄTYS

JUSSI: En tahtoisi sanoa mitään aivan varmasti, mutta on hyvin mahdollista, on jokseenkin todennäköistä että sinun täytyy alistua leikkaukseen. Toivottomuuteen ei silti ole mitään syytä. Päinvastoin, voin vakuuttaa että ajoissa tehty leikkaus — —

RISTO: Nyt pieni paussi. Älä pahastu, mutta entisinä yhdessäasujina me tunnemme toisemme siksi hyvin ettei kannata leikkiä sanapiilosilla. Taisit saada selville jotain erikoista, koska rupesit laskettelemaan tuollaisia lauseparsia.

JUSSI: Ei ole mitään muuta varmuutta kuin se että todennäköisesti teet viisaimmin kuta pikemmin tulet sairaalaan.

RISTO: Leikattavaksi! Mutta ei suinkaan ihmistä arviokaupalla leikellä. Mikä tauti eli vika siellä on niin pelättävä että lääkärikin koettaa välttyä sitä mainitsemasta?

JUSSI: Älähän nyt maalaa paholaista seinälle. Sinä kuvittelet — —

RISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!

JUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä — no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä tahdot —

RISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.

JUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta joku kasvannainen siellä on.

RISTO: Silmästä silmään!

JUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.

RISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin puhut suusi puhtaaksi.

JUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.

RISTO: Suu puhtaaksi!

JUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin otaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin, takaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi täsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja laajuus.

RISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.

JUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja potilas eri. Minä olin typerä.

RISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden perästä?

JUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä filosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä. Ja turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa. Mutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen määrätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä, silloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää ryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin monet hulluiksi.

RISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan olemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että kuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.

JUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat erilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen itse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani kauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa. Erilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin tapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä olin valmistunut.

RISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen, jotta se maistuisi tapaukselta.

JUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista kuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.

RISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit kuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi abstraktioon.

JUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista fraseologiaa.

RISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?

JUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen lakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian kannalta.

RISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn ruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa. Kuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.

JUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi alistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.

RISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä täytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo pikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta; sehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin aatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!

JUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä kiirehtiä.

RISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?

JUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa suorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi mielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata pysyä kylmäverisenä.

RISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.

JUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että joskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan kuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme riippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun voimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että koetat kestää loppuun asti.

RISTO: Mihinkä loppuun?

JUSSI: Viisasteletko?

RISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä tapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian kannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta tai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai tilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa lopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt laskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se on tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää tyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen varalääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra, ja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian henkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs. Siinä olisi se tapaus.

JUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää elonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.

RISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan piirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman dieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki, joka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman saatu henki.

JUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.

RISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti, vähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä kuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin protokollat:

vakuudeksi Risto Salonen.

Ja siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern. Turhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema maistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.

JUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos sikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.

RISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli väittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa luontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain toimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa elämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma on »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun salaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan kiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian vuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen kateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus, elämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni elämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän takana honottaa läksyään.

JUSSI: Eikö hän ole lahjakas?

RISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun tekemäni?

JUSSI: Tjah, niin, olisikohan joku — —

RISTO: Mitäs itse tuumit?

JUSSI: Ei kai se aivan mahdotonta olisi.

RISTO: Ei, veikkonen. Minä valitsen tavarani paremmin. Eikä minun poikani honottaisi ulkoa.

JUSSI: Vähätkö siis että minä? Vain sillä perusteella että Sanna oli silloin meidän yhteinen emännöitsijämme!

RISTO: En minä väitä mitään, eikä minua liikuta mitä ihmiset puhuvat. Ajattelin vain että Sanna-riepu poikineen jää nyt ihmisten joukkoon, joilla on käärmeen kieli.

JUSSI: Olet sittenkin katkeroitunut.

RISTO: Mille? Kenelle? — Se vaatisi jo koko paljon itsetärkeyttä.

JUSSI: Pilailet vakavissa asioissa.

RISTO: Aiotko kieltää dieetistäni senkin huvin?

JUSSI: Aiotko tulla leikattavaksi vai etkö?

RISTO: En. Ajattelin tässä vielä että varalääninsihteerillämme on huonoin takki koko virastossa. Ja rouva kai jo kuudetta kertaa raskaana. Tuskin kerskaan pahasti, jos oletan että lähdölläni voin valmistaa heille pienen iloisen yllätyksen. Ja testamentillani kenties toisen tuolle emännöitsijälle.