POJAN KISSA

Ne moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina liene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse kernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme kyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet tuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme varmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme menneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät ulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä kohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat luonnettamme.

Nämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä tilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan päinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme pahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo unohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten tunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana saattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain ääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi aavistaa.

Jokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin pysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin mielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin kala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on vain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole käsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa mitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen tapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina tarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä kuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa saman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».

<tb>

On pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti että on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin aikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat tihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita. Mieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin hidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan omituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja ylimielisesti.

Tuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille. Tien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista. Toisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.

Kuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain tuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä pilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää lyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.

Jokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin hypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään. Se etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy…

Niin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten ystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen suhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun kansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun tuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun naista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin kissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo, kaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.

Edelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään askeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat arkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen luottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta puolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy katsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi kiiltomatoa.

Mitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista säväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.

»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.

»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku oikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte arkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei eläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä. Tavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä lennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi tapahtunutkaan.

Tuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä yksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin taasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä silmäilee alas maan puoleen.

Silloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin lähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä tulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy edellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja lasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.

»Se on minun kissani», sanoo kantaja.

Hän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen. Me seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä olevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En ymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan häneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on onnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on minun kissani», sanoi hän.

»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä, mutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»

Poika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! — yhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua — tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin hetkinen sitte potkaissut sitä.

Enhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan näön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan yhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin, lapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen, hiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he murrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.

Silitän kissaa.

»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy pinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»

»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy parantua. Kissimirri!»

Poika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi jo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka oli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta, astelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.

Heidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa. Etumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka on tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti vaivaloisesti ja aristi kylkeään.

Lieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin nähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen aavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä tapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen? — Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat sälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua vaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.

Ja minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin nimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että se rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky oli totta.