PUKARI

Taiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo jo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen nököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet hänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki tiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan sisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi tapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan tervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla tuntevinaan esittämälläkään.

Kisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi vuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven vanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka luomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia taiteilijakutsumukseenkin.

Mutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt, pistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa läheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna suursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy niitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö, ryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen kuppilaan.

Täällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia, jotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat antautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko vangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja laatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen säännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa jääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja — ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on ovensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja ammatiltaan vähemmän tunnettu.

Nimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle, joka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys johtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta nimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan olisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran maailmassa oikein pääpukariksi.

Se tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien seinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset. Silloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli kyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi, vaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu kehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut koulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa lisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen äitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin jollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju oli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta itseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka, kerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan osaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot, niin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian rehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän huonoja.

Hän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä. Loistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan, hän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin avuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt liian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen pistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.

Palattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan turvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän ujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos oli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet oli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä. Tanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli tyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän tietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan tytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.

Silloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin esiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista kaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi yksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi — syystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen kerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.

Pukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään, ihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän koossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.

»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.

Senjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen kunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan kantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat taulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään. Sekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn pilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien letkauksia.

Siihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän saa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi teatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.

Moni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja ne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin. Niitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi lisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat sietäneet.

Nuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa sanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin naispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui ihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen heidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida sukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.

On selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin kynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia nättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä kahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen kuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi emäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä huononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.

Jumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin, kun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi tauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin itsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki kulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa ilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän tupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen emäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.

Kun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen muistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän tiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen uusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään päiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain esikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja sisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen kirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan vaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana panna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva rupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi kustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille. Pukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen verhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja poikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän toimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan arvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt hänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun romukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman tien istutti hänet varakkaitten joukkoon.

Tuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja miltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa kahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin siinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta huhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut maalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.

Tänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä syystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta. Tässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa väkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne, muistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja niinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan kylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita tiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.

Sellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi mainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu toinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen vaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi myöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat hahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy maailmoita.

Pukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä hetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus vain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko tarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat Gordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua toisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä, eli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen pakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta unohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii alas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli on toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään kolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että minun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää vaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa syödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu aivottomia otsia.

Rakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä toistakaan tarvitse kaukaa hakea.

On tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla kohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut rakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin. Ne molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina. Ja niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät johtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton yli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa heräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin uomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa entiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy muutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin, toinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä, ilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja. Siellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän äiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen housuissa.

Pukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää edessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin tipsuttaa kohti.

— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla), pukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon kävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä kertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina pukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan poikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen viimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.

»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.

Tilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset aviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa kohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.

»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen väkinäisesti.

»Niin», sanoo mies.

»Oletko sinä vihainen minulle?»

»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»

Joku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.

»Into, minun on niin ikävä.»

»Niin.»

»Mennään johonkin sisälle.»

»Minä menen kotia.»

»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja keittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»

»Siellä asuu nyt minun sisareni.»

»Ai.»

»Ja siellä on sellainen poika.»

»Into, älä kiduta minua.»

»En minä vie kotiani vieraita naisia.»

»Olenko minä vieras?»

»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut vieras.»

»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»

»Niin.»

Korvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari sieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:

»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»

»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»

»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene nyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»

»Into, lyö minua!»

Se on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään vain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran vilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.

Pukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta kuuluu:

»Voi-sen-tään.»

Mitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää tutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta ennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos, ovat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin sellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää tulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.