I.

Kun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat jo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja taloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi rauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää haarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit, ja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan, näkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai suksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen lomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle mielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen kärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan hurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan oppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun joululaulun sävel.

Niin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse useimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion ja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet koteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun ja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun pojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi jääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet koulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä että hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on vanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee kenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät jumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät hänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.

Tapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan, vällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä, läskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja nuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän hämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu pitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.

»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika, »leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan tuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin räiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan paistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata. Sitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja väräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun vaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta jäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu onnelliselta ikävältä.»

Laurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt osalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa seinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen nauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen kullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo lahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei siis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen monenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan hempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on jaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.

<tb>

Illan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt raatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli heitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa kolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla pyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja hikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole aavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on läjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii levenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy parahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen tyhjentää koko lammikon lattialle.

Vasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko hiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän omiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli omatekoinen konstikas säestys.

»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen seppämestari.

Siitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.» — »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä hattuas tänne päin.»

Mutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti lekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata joululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää tuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen ryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius näppää kitaraansa, alottaen tutun virren:

In dulci jubilo. Nyt on iso ilo, Maailman messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink’ armas Matris in gremio: Alpha est et o, Alpha est et o.

Virrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa hänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän näkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista palmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava lämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii jymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.

Pahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa mukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina kilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti matkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran eleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa kiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula nauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika suuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti kaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan kohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä kynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.

Mutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei niistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän kiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea vasten.

»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.

Laurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen, ja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi vaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät puoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan yhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen päällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua humalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän liioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan lavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä painuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes sitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.

<tb>

Siinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs toinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne omia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen juhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin tyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä on vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat ikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään jomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy, nostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten joukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.

Kun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee hän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen nenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia sanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii turkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä hituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota erinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on kunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun pöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun Heinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin silloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä ovelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.

Jopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa huoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin, lennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on raatimies».

Ja Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee pimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.

II.

Raatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa tyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei kolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu korupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari siroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten kuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.

Mutta hän ei itke.

Mielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä tiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen mieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon Katriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras on takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että vierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset pikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta kiivetessään.

Onhan siinä kauhistusta kerrakseen.

Mies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin kernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos vahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.

Miehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se mies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei hän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.

Häntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan silti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee kokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan tavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin jyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin kyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen? No esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten takana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä mahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän isänkin silmissä.

Sentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt paosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin ilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen alle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan, nyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän saa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon tuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin ruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen todellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden puolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta kunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän on Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan täältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain syyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.

Koko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan vaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin sairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät toisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä syystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti. He tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he nimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa: me — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius kertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.

He näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina rupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan. Eivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin rintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme maailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja sen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön suudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä tänä päivänä eri mieltä.

On selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää havaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä seuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen, päätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas muistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden ullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta pudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään kykene itselleen selittämään.

Jo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen lasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen lähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä se juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi ei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä kuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi, edelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta. Silloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä että turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti salaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että turkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen tulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen kätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka armahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua, kun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.

Ei voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta hän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen puukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee hengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin, milloin tämä poikkeaa yliskamariin.

Katariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa. Hän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka tietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä syttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa yliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai puseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla imelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista palan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös, suipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.

Hämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun pohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon kerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne, ja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla melkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää sitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi kivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta jonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota kaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa ja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra Raatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.

Siihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys. Laurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa että se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei olisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt siihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon. Neito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään, semminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä mitään kuulu kotona maininneen.

Kirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä, kuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet kaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa: »kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina saattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta pahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan matkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä hypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan aikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen kynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet turkkinsa.

Seuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata, kun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän käskyvallalla pakottaa vastaamaan.

Heinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole ollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti nousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään sille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä liikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi järeimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin ohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa. Sitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.

Katriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu, hämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.

»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi selän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin järjenjuoksua minä en käsitä.»

Sen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää: »Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi: »Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille molemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»

Ja niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin että tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa Heinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan naurettavaksi tyttärensä silmissä.

Kun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten kiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina he tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain syvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan myöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät sanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä seurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee avuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo kuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka välinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu, alkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan jo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea myöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.

Puhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan narrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia mellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta ole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä nuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää keitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa neitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten kuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla omistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan, kun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän pyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän oven kautta kuin akkunan.

Raatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän asianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa saalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja tietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.

Ei Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka on joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei ole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä hetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut kysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka olivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja yksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta nämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian mukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa vaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee olkapäillä.

Mitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin, ehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä antaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan vaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa — mutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen kohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko tässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.

Niin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa yhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet livettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon mesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka enään on jälellä.

III.

Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.

Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin, vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo toista kesäänsä.

Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja. Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä. Tarina tietää kertoa vielä jotain.

Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia, talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.

Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi ventovierasta.

Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.

Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä sanoja.

Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan, ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään vain vieras talossa.

Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja erityisesti raatimiehen turkkeja.

Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella. Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua, kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää laineille keinumaan.

»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.