ÄITI

»Kuunteletkos sinä Kalle?»

»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä, vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.

Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.

Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja Kalle jatkaa kuuntelemistansa.

Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla, ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa; ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä päällensä laittamassa.

»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa. Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»

Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin. Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.

Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan esineeseen hikeä kasvoiltaan.

»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»

Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt kesken kaiken.

»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se, lapsi», ajattelee äidin sydän.

Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.

»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee», vaikertaa äiti.

Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»

Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka valetta pistäen, ellei muu auta.

Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun ei tule kouluun.

»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi jotta sairaana on vattastaan sairaana.»

Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat, riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä. Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.

Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana. Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään. Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä. Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi, josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren veisaajalle.

Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.

Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.

»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti, sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan. Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko, mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:

»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»

Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan, ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken. Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle. Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea, Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.

Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan lähde kouluun.

»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on, hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle lupasin?»

Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»

Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin. Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle, joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä. Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.

Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa. Äidin päässä välähtää ajatus.

»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee hän.

Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.

»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»

Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.

Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen äitiä ja poikaa kohti:

»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän kukakäskiä, saakeli soikoon.»

Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran. Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan. Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa. Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:

»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi? Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa? Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»

Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.